...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: Everything Everywhere All at Once

Michelle Yeoh esittää pesupalvelun omistajaa Evelyniä, jonka aviomies Waymond (Ke Huy Quan) on jättämässä tämän, tytär Joy (Stephanie Hsu) on ryhtynyt parisuhteeseen naisen kanssa ja lisäksi perheen yritystä ollaan vielä verotarkastuksen (Jamie Lee Curtis) seurauksena ajamassa konkurssiin. Rinnakkaisesta universumista tullaan kuitenkin kesken kaiken häslingin häiritsemään Evelyniä entisestään.

Tämä erikoinen elokuva yhdistelee erilaisia genrejä, absurdia komediaa, kung fu-elokuvaa, sci-fiä, draamaa - ehkä joku sanoisi jopa taide-elokuvaa. Sen on ohjannut ja käsikirjoittanut "Danieleina" tunnettu kaksikko Daniel Kwan ja Daniel Scheinert, jotka ovat aikaisemmin ohjanneet esimerkiksi muutama vuosi sitten kohua herättäneen Swiss Army Man-elokuvan, jonka pääosissa oli Harry Potter -tähti Daniel Radcliffe ja Paul Dano.

Löysin itseni istumasta elokuvateatterissa aivan käsittämättömän vuolaiden kehujen seurauksena. Elokuvan neroutta oli toitotettu siellä sun täällä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Uutisraportti-podcastissa toimittaja Alma Onali kehui elokuvaa maasta taivaisiin. Samaisen aviisin arvostelussa elokuva ansaitsi harvinaiset viisi tähteä ja jo tässä vaiheessa vuotta toimittajan kirjoittamaan sanat "vuoden paras elokuva". 

Ihmiset ovat sanoneet sekä nauraneensa että itkeneensä elokuvan parissa. Ovat toistelleet, kuinka se on jotain, mitä ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Että elokuva on niin uutta ja ihmeellistä, että se pitää vain itse nähdä, ei riitä toisten ihmisten sanat kuvailemaan.

Pitääkö tämä kaikki suitsutus sitten paikkansa?

On totta, että elokuvassa liikutaan hauskasta koskettavaan ja taas takaisin monen monta kertaa ja kliimaksi on saatu tunteisiin vetoavaksi. 

On totta, että elokuvan viesti on hieno. Maailman syvällisyyksien ymmärtäminen on musertavaa ja johtaa helposti nihilismiin, mutta näin sen ei tarvitse olla. Se, että millään ei ole mitään väliä, voi niin ikään olla myös vapauttavaa.

On totta, että elokuvan kerronta on erittäin poikkeuksellista ja ihailtavan luovaa. Ei voi olla ihmettelemättä, miten Danielit ovat keksineet kaiken, mitä tässä katsojan verkkokalvoille vyörytetään. Ja ennen kaikkea sitä jää ihastelemaan tekijöiden omistautuneisuutta. Puvustus, lavastus, kuvaus, erikoistehosteet, leikkaus - kaikkea on tässä elokuvassa niin mahdottoman paljon, osa kohtauksista kestää vain sekunteja ja niitä varten on pitänyt rakentaa valtaviakin lavasteita ja maskeerata näyttelijät taas aivan erinäköisiksi vain lyhyttä pätkää varten.

Ja jotenkin elokuva pysyy kuitenkin kasassakin, vaikka ajoittain kohtaukset näyttävät kuin olisi huumeissa.

Ymmärrän hyvin siis hypen.

Michelle Yeoh on pääosassa hieno, vaikka en hänestä aina olekaan tykännyt. Mutta tässä hänelle annetaan aikamoinen elokuva kannateltavakseen ja katsoja pysyy keskittyneenä hänen hahmonsa matkaan. Hyvää työtä.

Nostan siis hattuani Danieleille ja näyttelijöille sekä kaikille elokuvantekijöille. Arvostan enemmän kuin osaan sanoakaan sitä, että lähdetään kokeilemaan jotain uutta, otetaan riskejä, hullutellaan ja leikitellään mielikuvituksella sekä elokuvan mahdollisuuksilla. Tässä on nyt sitä, mitä olen pitkään peräänkuuluttanut: rohkeaa, innovatiivista, omaehtoista elokuvantekemistä.

Joskin on kritiikkiäkin. Minulle elokuvan huumori ei toiminut. Hotdog-nakkisormet ärsyttivät jo ensimmäisellä kerralla ja kun niitä vyörytettiin toistuvasti elokuvan kerrontaan mukaan, meni hermot. Kung futa olisi saanut olla paljon, paljon vähemmän. Elokuvan kesto on melkein kaksi ja puoli tuntia. Puolivaiheilla elokuvaa upotaan sellaiseen suohon näiden toinen toistaan seuraavien kung fu-kohtausten kanssa, että tylsistyin auttamattomasti. Lisäksi - niin paljon kuin se sattuukin sanoa - jäin jotenkin sitten kuitenkin odottamaan enemmän. Syy on varmasti minun, koska odotukseni oli nostettu niin kattoon asti - koskaan ei saisi mennä lukemaan mitään mistään elokuvasta etukäteen, vaan antaa elokuvan kerronnan aaltojen huuhtoutua ennakkoluulottomasti mieleen. Mutta minkäs teet.

Minusta tämä sama asetelema ja tematiikka on jo Hollywoodissakin revitty vähän rikki. Tämä elokuvahan on käytännössä Interstellar tai Matrix tai I Heart Huckabees tai Hector and the Search for Happiness tai minkä tahansa muista niistä miljoonasta elokuvasta, jossa on käsitelty tätä eksistentiaalisen ahdistuksen teemaa ihan samoilla askelmerkeillä jo moneen, moneen kertaan. Aina ratkaisuksi elämän merkityksettömyyteen löydetään sama "äidin rakkaus" tai "eläminen hetkessä" tai muu vastaava kulutettu opetus. Elokuvan estottomuudesta ja villiydestä päätellen, uskaltaisin ajatella, että Danieleilla voisi olla jotain enemmänkin sanottavaa aiheesta. Lyödä kunnolla katsojaa vatsanpohjaan asti.



Arvostelu: Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore

Kevään kiireideni jäljiltä ehdin minäkin loppuviimein katsomaan uuden Potterin ihan leffateatteriin, jossa se vielä yllätyksekseni pyöri.

Tarina kertoo tuttuun tapaan 1920-luvun - aikaan ennen Harry Potteria, joka syntyi tähän J.K. Rowlingin taikamaailmaan vasta 1900-luvun loppupuolella - taikazoologista Newt Scamanderista (Eddie Redmayne), joka nousee yhdessä ystävänsä ja Tylypahkan rehtori Albus Dumbledoren (Jude Law) kanssa pahaa velhoa Gellert Grindelwaldia (Mads Mikkelsen) vastaan, joka tahtoisi aloittaa sodan velhojen ja "jästien" (ihmisten, jotka eivät omaa taikavoimia) välillä.

Aiempien osien kokoonpano, joka koostui Newtista, Tinasta (Katherine Waterston), Queeniesta (Alison Sudol) ja Jacob Kowalskista (Dan Fogler), jotka kaikki tapasivat ensimmäisessä osassa New Yorkissa, on vähän niin kuin luovuttu - vain Kowalski on enää menossa varsinaisesti mukana - ja tässä elokuvassa kootaan uusi iskujoukko Grindelwaldia vastaan. Mukaan liittyy nuoria velhoja ja noitia opettava professori Lally Hicks (Jessica Williams), Yusuf Kama (William Nadylam), Newtin veli Theseus (Callum Turner) ja assistentti Bunty (Victoria Yeates). Syy, miksi kaikkien aikojen voimakkain velho Dumbledore ei itse lähde kamppailuun Grindelwaldia vastaan johtuu siitä, että he ovat nuoruudessaan ja ollessaan toistensa rakastavaisia, vannoneet verivalan, joka estää tämän.

Hieman kysymsymerkiksi jää, miksi tähän piti koota taas ikään kuin uusi iskujoukko, etenkin kun edelliset osat jo tuntuivat pitkälti siltä - taisteluasemien valmistelulta tulevaa varten. Ja nyt aloitetaan ikään kuin jälleen kerran uudestaan. Erityisen harmillista tämä on siksi, että yhteenkään hahmoon ei ole - vaikka elokuva kestää melkein kaksi ja puoli tuntia - aikaa oikein tutustua kunnolla ja he jäävät vähän statisteiksi. Mikä ei sinänsä ole fantasiaelokuvassa ongelmallista, sillä sen tarkoitus ei olekaan olla mikään syvääluotaava draama. Mutta miksi pitää koota joka elokuvaan uusi joukko statisteja?

Sen sijaan se hahmo, johon syvennymme kaikkein eniten, on nimensä mukaisesti Dumbledore. Mikä on sekin pienoinen pettymys. Ensinnäkin hahmo on jo ennestään tuttu, kahdeksasta aikaisemmasta Potter-pätkästä sekä seitsemästä kirjasta. Kun leffan nimikin on Dumbledoren salaisuudet, odotin saavamme kirjaimellisesti tietää jotain, mitä emme jo tienneet. Sen sijaan, tässä lähinnä kerrattiin niitä samoja traumoja, mitä meille on jo useaan kertaan kerrottu Dumbledoren kuolleesta sisaresta ja syrjään jääneestä veljestä.

Elokuvaa - kuten tätä koko Ihmeotusten spin-off-sarjaa - tuntuu kannattelevan pääosin nämä ihmeotukset. Näin jossain kommentin, jossa ihmeteltiin, mikä niiden pointti on, että niillä ei ole mitään merkitystä juonen kannalta - ja en voisi olla enempää eri mieltä. Tämänkin elokuvan vahvin osuus oli elokuvan alku, jossa oli eniten aikaa taas tutustua uusiin ja ihmeellisiin otuksiin. Mielestäni niitä käytettiin myös juonen kuljetuksessa hyväksi, mutta vaikka näin ei olisi tai kokisi, kyseenalaistaisin silti koko oletusta, että näin pitäisi olla. Mitä on tapahtunut meidän kollektiiviselle elokuvankatsomistavalle? Emmekö voi enää katsoa elokuvaa puhtaasta ihmetyksen ilosta? Minusta nämä fantasiaelokuvat kaipaisivat huomattavasti enemmän otuksien ihmettelyä ja taikamaailmassa tutkimista ja paljon vähemmän juonenkuljetusta. Minusta juoni on yksi epäoleellisimmista asioista elokuvassa ylipäänsä.

Mutta jos siitä nyt hetkeksi puhutaan, niin koin, että tässä kolmannessa elokuvassa juoni vähän lässähti loppua kohden. Alkupuoliskossa oli kyllä aseteltu aika vimmaiseenkin tahtiin palasia paikalleen ja mm. yksi hahmo soluttautui pahisten joukkoon. Mutta sitten kliimaksia lähestyttäessä, nämä juonilangat nopeasti vain kuitattiin ja ruksittiin yli sen enempää niitä hyödyntämättä. Kysymysmerkiksi jäi esimerkiksi tuo, miksi yhden hyviksen oli pahisten joukkoon soluttauduttava, kun siitä ei koitunut yhtään mitään.

Se on sanottava, että elokuva oli kuitenkin edennyt valovuosia edellisestä osasta, joka taantui jo aivan geneeriseksi erikoistehosteiden katalogiksi. Tässä sentään annettiin hahmojen käydä vuoropuhelua keskenään, tutustuttiin moniin uusiin aspekteihin taikamaailmasta ja kuljetettiin sitä suurempaa tarinaa näiden yksittäisten elokuvien takana taas vähän enemmän eteenpäin kuin viimeksi. 

Mielestäni Mads Mikkelsen - vaikka en hänestä pidäkään, enkä lainkaan yhtä paljon kuin edeltäjästään Johnny Deppistä - oli kuitenkin Deppiä parempi, joka oli tässä roolissa hieman liian mahtipontinen. Mikkelsen näytteli hahmoa inhimillisemmin.

Myös uudet näyttelijälisäykset olivat hyviä - eritoten Jessica Williams. 

Mutta eritoten taas ihastutti Eddie Redmayne, joka on tässä roolissa niin hurmaava.

Seuraaviin osiin toivon vielä enemmän ihmeotuksia, syvempää hahmokuvausta - ei välttämättä enää uusia hahmolisäyksiä, vaan syventymistä näihin nyt jo ruudulle vieritettyihin - sekä inhimillisempää juonenkuljetusta. Nyt tässä elokuvantekijät tuntuvat vähän alistuneen nykyisten toimintaelokuvien kaavoihin, joissa vähintään joka kahdeskymmenes minuutti pitää tapahtua jotain actionia. Kyllä katsoja kestää hiljaisuuksia, vuoropuhelua, kliimaksin kasvatusta. Se on kylläkin sanottava, että toimintakohtausten koreografiointi oli tässä osassa huomattavasti parempaa kuin aikaisemmassa, joten siitä voi pitää kiinni.

Loppuun vielä ihan pieni tekninen huomio - ja kiinnitän näihin yksityiskohtiin huomiota vain, koska välitän ja ajattelen, että parhaimmillaan nämä potterit ovat elokuvamaailmassa ihan parasta - kun kerran juonenkuljetuksessa pidetään mukana tätä "jästiä", jolle taikamaailman jutut ovat uusia ja outoja: käyttäkää häntä hyväksi! Selittäkää hänen avullaan sellaisia asioita, joita katsoja nyt jää ihmettelemään, mutta joiden selittäminen velholta velholle tuntuisi oudolta. Antakaa siis velhon selittää tälle jästille, mistä on kyse. 




Arvostelu: In the Mood for Love

Wong Kar-wai ohjasi vuoden 2000 elokuvan In the Mood for Love, pääosissa Tony Leung ja Maggie Cheung, joka sijoittuu 1960-luvun Hong Kongiin. Seinänaapurit Rouva Chan (Cheung) ja Herra Chow (Leung) saavat selville, että heidän molempien puolisot ovat aloittaneet suhteen toisen puolison kanssa. Yhteinen suru muuttuu pian rakkaudeksi Chanin ja Chowinkin välillä.

60-luvun konservatiivisen yhteiskunnan kahlitseva maailma on saatu hyvin tuotua osaksi elokuvan kerrontaa. Se on kuin kolmas päähenkilö, kuin tarinan antagonisti, joka estää pääparia löytämästä toistensa luokse. Sen sijaan elokuvan ajankuva on hillittyä, vähäeleistä, hahmot ilmaisuissaan niukkoja, varovaisia. Jatkuvasti katsomassa selkänsä yli, ettei kukaan saa heitä kiinni rakkaudessaan.

Mutta sitten toisaalta mietin, kuinka totuudenmukaista on analysoida elokuvaa vain 60-luvun kontekstissa. Ihmisyyden kuvauksessa elokuvan kerronta on kuitenkin universaalia. Niin monesti ihmiset harhailevat usvassa toistensa ohi, jäävät katumaan tekemättä jääneitä asioita, reagoivat liian myöhään sanoihin, joita eivät odottaneet kuulevansa. Hetken merkityksen ymmärtää vasta, kun se on ohi.

Oivaltavana pidin sitä, miten elokuva tuntuu tarttuvan myös siihen, kuinka sidoksissa rakkauden tunne - tunteet ylipäänsä - ovat muihin tunteisiin. Rakkauden kohdalla eritoten kaipaukseen, ikävään, osattomuuteen, yksinäisyyteen - jopa tylsyyteen.

Mistä tunnistamme, miten erotamme tunteet toisistaan, mikä tunne on aito?

In the Mood for Love hyödyntää tälle taiteenlajille ominaisia piirteitä, nojaa vahvasti visuaaliseen kerrontaan, täsmentää ja värittää käsiteltäviä teemoja väreillä, valoilla, liikkeellä. Vuorosanoja on laihasti, koska kyseessä ei ole romaani. Tämä on enemmän kuin elokuvallista runoutta. Merkitykset on etsittävä sanojen välistä. Pisarasta, joka laskeutuu sudenkorennon lailla katulätäkköön, lampusta, joka menee rikki, sängyn alle unohtuneista tohveleista. 

Maggie Cheung ja Tony Leung ovat rooleissaan täydelliset. Heidän ikävää täynnä olevat silmät, aksentoidut ryhdit, balettitanssijan lailla ilmaan jäävät kädenliikkeet ovat kaikki harkittuja, hiottuja valintoja.

Ehkä eniten sitä jää elokuvan jälkeen prosessoimaan sen tapaa käsitellä aikaa. Sen kuluminen on elokuvassa koko ajan läsnä. Hahmot odottavat läpi elokuvan jonkin tapahtumista. Sitä ei täysin täsmennetä mitä, ehkä rakkautta, ehkä raivoa. Ehkä vain sitä, että jotain tapahtuisi, mitä vain. 60-luvun ajankuva eritoten korostaa hälystä, tulvasta, ärsykkeistä vapaata maailmaa, jossa toisen ihmisen saattoi kohdata, löytää, nähdä. 

Elokuvan loppua kohden, ohjaaja vyöryttää mukaan yhä enemmän historiallistakin ajankuvaa, uutisvirtaa, nähtävyyksiä, turistikohteita, raunioita. Olemme kaikki aikamme tuotteita, mutta myös osa sitä kasvavaa historian pyörrettä, jonka uumeniin lopulta kaikki uppoamme. 

Elämme ajassa ja sen ulkopuolella. Elokuvan herättämiä kysymyksiä voisi listata loputtomasti, mutta viimeisen tähän hahmottelemani muotoilisin näin: saammeko koskaan kiinni hetkestä - rakkaudesta, ihmisyydestä, toisistamme - vai näemmekö aina vain menneisyyteen sumuisen lasin läpi?