...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: The Father

 Florian Zellerin elokuva vuodelta 2020 kertoo muistisairaasta Anthonysta (Anthony Hopkins), josta pitää huolta hänen oma tyttärensä Anne (Olivia Colman). Kun Anne kuitenkin kertoo isälleen muuttavansa rakkauden perässä Pariisiin, alkaa elokuvassa tapahtumien vyöry, jossa Anthonyn kohtalona tuntuu olevan tervejärkisen teeskenteleminen vähäisiin muistinrippeisiin tarttumalla tai laitosasumiseen päätyminen.

Kotimaassaan Ranskassa suuresti arvostettu Zeller on tunnettu kirjailijana, näytelmäkirjailijana sekä elokuvakäsikirjoittajana. Englanninkielinen The Father on hänen esikoisohjauksensa ja sellaisena se menestyikin hämmästyttävän hyvin, ihan maailmanlaajuisillakin areenoilla.

Elokuvan näyttelijäkaarti on huippuhieno. Anthony Hopkins pääsee näyttelemään juuri niin, kuin vain Anthony Hopkins pystyy, oikein sydämensä kyllyydestä, näytellessään muistisairasta miestä, jonka tunnetilat ailahtelevat psykopaattisella arvaamattomuudella hetkestä toiseen. 

Olivia Colman saa taas näytellä tunteen pinnassa, silmät täynnä kyyneliä, hyväsydämistä ja empaattista naista, jonka vastuulle on sysätty liikaa. Rufus Sewell omaa osaansa hillittynä, mutta hermonsa taas tietysti menettävänä lähiomaisena. Olivia Williams arkista ja järkevää, modernin naisen rooliaan, josta ehkä muodostuukin omalle katsomiskokemukselle merkityksellisin tarinan osa. 

Hänestä kasvaa hahmoaan suurempi symboli. Kaikille niille hoivatyötä tekeville, joiden merkitys on suurempi kuin mitä ainakaan yhteiskunnallisesta keskustelusta pystyy päättelemään ja joiden yhteiskunnallisen panoksen kohtalona on niin ikään jäädä näkymättömiin - hautautua muistisairaiden vanhusten viereen, maan lepoon.

Elokuvan tunnelmaksi, tyyliksi, kerrontatavaksi on valittu hillitty harmonisuus. Elokuva sijoittuu jonnekin Lontoon ylhäisönaapurustoon, useita huoneita sisältäviin lukaaleihin, jossa jokainen koristevaasi on asetettu huolellisesti paikalleen. Ehkä korostamaan sitä ristiriitaa, mitä muistin menettämisestä seuraa, kun jokin asia ei olekaan paikallaan. Lavastuksessa käytetään hienovaraisia kikkoja hyväksi, kun jostain puuttuu taulu, jonkun tapetin väri vaihtuu, keittiön kaapit ovatkin erinäköiset.

Samaten elokuvan musiikkimaailma - oopperaa, klassista musiikkia, Ludovico Einaudin pianoballadeja - puhuu intellektuellista, älyllisestä maailmasta. Leikkausjälki on huomaamatonta, kerronta vähäeleistä. Jossain kohtaa Anthony tosin tokaisee olevansa älykäs - juuri niin älykkäästi kuin älykäs ihminen ei koskaan sanoisi.

Josta päästäänkin minua häiritsemään jääneeseen kysymykseen - miksi elokuva, kaikesta älykkyydestään huolimatta - on niin typerä?

Ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Elokuva näyttää ja tuntuu upealta. Mitään ei tehdä liikaa, kukaan ei tee mitään virheitä. Silti elokuva on hapeton kuin paperipussi. Ottaa itsensä niin kovin vakavasti. Yhtäkään keskustelua ei käydä, joka ei liittyisi muistisairauteen. Yhtäkään hahmoa ei esitellä, jota ei käytettäisi hyväksi muistisairauden kuvaamisessa. Elokuvan teho tuntuukin perustuvan pitkälti - ainoastaan - siihen, että katsoja yritetään saada tuntemaan, miltä tuntuu olla muistisairas. Kun ihmiset näyttävät erilaisilta, asiat vaihtavat paikkaa, keskustelut käyvät kehää, aamu onkin ilta ja ilta aamu. 

Nämä vielä tehdään hyvin yksinkertaisilla elokuvallisilla tehokeinoilla. Eikä niillä jäädä piinaamaan katsojaa liikaa. Zeller kuljettaa mukana kuitenkin muistisairaan lähiomaisia, jotka välittävät hänestä ja onpahan tarinaan saatu kirjoitettua myös hieman taustatarinaa, vaikka siitä ei hirveästi muistetakaan. 

Mutta jäin odottamaan hurjan paljon enemmän. 

Mieleen tuli, valitettavasti ja pyytämättä se Tropic Thunderin esittämä parodia "Oscareiden kalasteluleffoista". Joissa päähenkilöna on aina jonkun sairauden omaava päähenkilö. Sellaisista kuin I Am Sam tai Forrest Gump tai Rain Man. Suorastaan naurattaa, että pelkästään Alzheimeristakin on ihan viime vuosina nähty kuvauksia jo (mieleen tulee etenkin Still Alice, josta Julianne Moore jo pokkasikin Oscarin). 

Eikä tämä elokuva tuo tähän säälittävään sairauspornogenreen mitään uutta. Jäin odottamaan jotain syvällisempää analyysia muistista, muistoista, mielestä, elämästä. Sitä emme saa. Jäämme vain kauhistelemaan Anthony Hopkinsin kohtalokkaasti ja ah-niin-suurieleisen-Oscar-himoisesti tulkitsemaa muistisairaan miehen osaa. On se hirveää. Ja sitten voimme sulkea television hyvällä mielellä, kun olemme tunteneet jotain. Eläytyneet. Ah, olemme ihania ihmisiä, kun pystymme samaistumaan tähän hirveään tarinaan. Meidät vapautetaan meidän synneistämme. Nyt meidän ei tarvitse ajatella muuta kuin sitä, kuinka hyviä ja empaattisia ihmisiä olemme. Meidän ei tarvitse ottaa vastuuta mistään, ei ajatella mitään vaikeampaa. 

Muisti on mielestäni yksi yleisimpiä taitelijoiden aiheita. Siitä kyllä - todistettavasti - pystyy sanomaan jotain merkityksellisempääkin. Kertomaan tarinan, joka paljastaisi jotain uutta. Joka luottaisi kerronnassaan katsojan kykyyn ajatella itse. Ei vain hämätä elokuvallisilla kikkakolmosilla ja saada hetkeksi kokemaan maailmaa mukamas muistisairaan tavoin. Se on suorastaan groteskia. Muistisairaudesta tulee sirkusnäytös. 




Arvostelu: Thor: Love and Thunder

Kaikista näistä Marvel-rainoista nämä Thor-leffat ovat kaikkein surkuhupaisinpia. Minkä takia oli positiivinen yllätys, että ohjaaja Taika Waititi - jonka makuun olen tykästynyt aiemminkin, eritoten erinomaisen Jojo Rabbit-elokuvan ansiosta - tuntuu nimenomaan nojanneen kohti kaikkea sitä, mikä tekee näistä supersankaripätkistä niin typeriä.

Mitä tämä siis tarkoittaa? Sen sijaan, että elokuva yrittäisi ottaa itsensä liian vakavasti, tässä tunnutaan tunnustettavan se, että tekijät itsekin tietävät, etteivät ole tekemässä mitään mestariteosta. Joten elokuvan kanssa voi leikkiä, sen kanssa voi pitää hauskaa, eikä itseään tarvitse ottaa niin vakavasti.

Jotkut saattavat pitää Waititin huumoria lapsellisena, minkä ymmärrän enemmän kuin hyvin. Mutta kun hänen tyyliinsä pääsee sisään, sitä voi alkaa arvostaa kaikkia niitä pieniä yksityiskohtia, mitä hän käyttää hyväkseen. Hänen elokuviinsa ei tule suhtautua liian vakavasti, päin vastoin. 

Chris Hemsworthista Waititi tuntuu löytäneen oikein muusansa. Ehkä australialainen huumori yhdistää heitä, koska he täydentävät toinen toisiaan aina niin sujuvasti. Ainoastaan jäin ihmettelemään, miksi - kuitenkin huumorintajustaan suhteellisen tunnettu - Natalie Portman on tässä niin kankea. Tietysti hänelle annettu elokuvan vakavin roolikin, mutta hän ei minusta tähän elokuvaan sopinut lainkaan. 

Mutta oli tietysti hienoa nähdä, että naisetkin alkavat nousta näiden miessupersankarien rinnalle, Portman tässä siis naispuolisena Thorina. 

Suurin miinus elokuvalle tulee kuitenkin Christian Balesta. Olen pahoillani, mutta olen oppinut inhoamaan häntä näyttelijänä. Hänellä on joka elokuvassa samat maneerit, vaikka ulkoisesti erilaiselta näyttäisikin. 

Sitten on taas sanottava, että shown puolestaan varasti ne vuohet! En olekaan nauranut pitkään aikaan elokuvateatterissa yhtä makeasti, kun tajusin, että ne vuohet olivat valkokankaalle tulleet jäädäkseen. Ja joka kohtaus, jossa ne eivät olleet, kaipasin niitä takaisin ja odotin vain, että kuulisin taas niiden huudot. En pystynyt ottamaan elokuvan vakaviakaan kohtauksia enää vakavasti näiden vuohien jälkeen ja hyvä niin. Ensi vuoden Oscarit näille vuohille!


Poikkeuksellisesti toinen tähti Marvel-tuotteelle puhtaasti niiden vuohien takia.


Arvostelu: Jungle Cruise


 Jotain tästä elokuvasta kertoo, että jo seuraavana päivänä olin unohtanut katsoneeni sen. Mutta ihan mukiinmenevää, lähinnä koko perheen, viihdettä. Erityisesti nuoremmat katsojat saanevat tästä paljon irti. Sen verran sarjakuvamaisia hahmot oli.