...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Loppu

Maaliskuun 13. päivä vuonna 2013 päivänvalon näki ensimmäistä kertaa eräässä internetin nurkassa pieni elokuvablogi nimeltä Cinema Lozenge. Yli kymmenen vuotta myöhemmin tämä samainen blogi - joidenkin muodonmuutosten ja nimenvaihdoksenkin jälkeen - on saapunut lopputekstiensä kohdalle. 

En oikeastaan edes halunnut lopettaa blogia. Kunnes tajusin, että ainoa syy siihen on se, etten uskalla päästää irti. Ja se on aina huonoin mahdollinen syy pitää kiinni jostain. Ja kun annan itselleni luvan lopettaa, huomaan ajatuksen tuntuvan hyvältä. Aika on yksinkertaisesti oikea. 

Blogi on antanut minulle ihan hurjan paljon. En edes pysty aloittamaan sen kaiken erittelyä. Kymmenen vuotta tuntuu menneen nopeasti, mutta sitten taas toisaalta, kun mietin, mitä kaikkea siihen aikaväliin on sisältynyt, on se ollut elinikä. Tuntuu hurjalta ajatella, että koko tämän ajan blogi on matkassani kulkenut, en olisi uskonut, että pääsen näin pitkälle, kun ensimmäisen kerran tätä aloin kirjoittamaan. En uskalla edes ajatella, mistä löydän itseni seuraavan kymmenen vuoden päästä. 

Jään kävelemään hiljaisia polkuja metsässä. Jään kuuntelemaan radiota ja katsomaan ikkunasta, kun takapihan nurmikon valtaa routa. Jään tekemään töitä, joista nautin. Jään opiskelemaan asioita, joita pidän mielenkiintoisena. Jään elämään omaa, itseni näköistä elämää, joka on pieni, mutta minulle niin kovin rakas.

Haluan vain kiittää kaikkia, jotka olette blogissa käyneet, kommentoineet ja välittäneet. Minäkin joudun nyt esittämään viimeisen kumarrukseni ennen esirippujen sulkeutumista. 


Arvostelu: Liikkuva linna

Liikkuva linna kertoo Sophiesta, joka työskentelee hattukaupassa toisen maailmansodan aikaisessa Japanissa, jonka Turhamaisuuden noita taikoo vanhaksi naiseksi. Sophie pakenee kaupungista ja törmää maagisen velhon, Haurun, taikomaan Liikkuvaan linnaan, jonne pestautuu siivoojaksi. Ehkä Haurusta olisi noidan loitsunkin purkajaksi? 

Liikkuva linna kuuluu yksiin omiin suosikkeihini Studio Ghiblin tuotannosta. Se on yksinkertaisesti ihana elokuva. Ei ehkä elokuvateknisiltä saavutuksiltaan niin mestaritasoa kuin esimerkiksi Henkien kätkemä, mutta tarinaltaan sympaattinen. Ja se liikkuva linna on niin upea. Haluaisin muuttaa sinne asumaan.

Hahmot ovat elokuvassa poikkeuksellisen onnistuneita. Edes antagonistit eivät ole niin tyypillisen ghiblimäisen ällöttäviä, ettei heihin haluaisi tutustua. Ja erityisesti elokuvan tunteikkaan ytimen muodostama kolmikko tai nelikko, jos laskee mukaan tulidemoni Calciferin, joka tarjoaa elokuvan hauskimmat hetket, on hellyttävää seurattavaa. 

Inspiroidun myös joka katselukerralla elokuvan päähenkilön kasvutarinasta. Miten hän vanhan naisen ulkomuodostaan löytääkin voimansa, uskalluksensa. Viesti on väkisinkin myös voimakkaan feministinen. Oudolla lailla Miyazaki tuntuu olevan vahvimmillaan naispäähenkilöidensä kanssa.

Silti, mitä enemmän Studio Ghibliä uudelleenkatsoo, sitä enemmän löytää myös kaavoja. Ensimmäisillä katselukerroilla sitä on niin paljon ihasteltavaa ja japanilaiseen kerrontatapaan upottavaa, ettei sitä oikeastaan edes silmäkääntötempuiltaan huomaa, kuinka peruselementeistä nämäkin elokuvat loppupeleissä koostuvat. Liikkuva linnahankin on periaatteessa vain klassinen sankarin tarina (a hero's journey), jossa juoni kulkee kaikkien tuttujen askelmerkkien läpi. 

Eikä siinä sinänsä mitään väärää tietenkään ole, etenkään elokuvassa, joka on suunniteltu lastenkin katsottavaksi. Etenkin Liikkuva linna tuntuu Ghibleistä yhdeltä lapsiystävällisimmiltä. Ja Miyazakin tottuneissa käsissä sitä tietysti heittäytyy mieluusti myös tyypillisten juonikuvioiden mukaan kuljetettavaksi. 

Silti, sitä jää kysymään itseltään, millaisiin korkeuksiin ghibleilläkin olisi mahdollisuus nousta, jos ne heittäytyisivät vielä suuremmin irti länsimaisesta, aristoteelisestä tarinakehikosta kohti jotain erilaisempaa. Ghibleissä on paljon elementtejä japanilaisesta tarustosta sekä uskonnollisesta maailmasta. Liikkuva linnakin leikittelee paljon panteististilla elementeillä - jumaluutta haetaan luonnosta ja asioiden merkitykset eivät typisty ihan niin patriarkaattisiin muotoihin, mitä voisi kuvitella esimerkiksi kristillisessä tapakulttuurissa kasvaneiden elokuvantekijöiden käsissä näille elokuville tapahtuvan. 

Ehkä tämä on liikaa vaadittu. Pahoin pelkään, että liian kokeelliseksi heittäytyvällä tarinankerronnalla on paha tapa muuttua sitten tylsäksi. Etenkin elokuvat, joissa leikitellään niin paljon mielikuvituksella ja fantasiaelementeillä, tietty konservatiivisuus on ehdoton perusedellytys tarinankerronnassa, jotta katsoja ei joudu aivan päästään pyörälle. Ja Liikkuvassa linnassa ihastuttaa eritoten sen rauhallisemmat hetket, joissa ei edes olla niin kokeellisia vaan luotetaan peruselementteihin.




Arvostelu: Prinsessa Mononoke

Ohjaaja-käsikirjoittaja-animaattori Hayao Miyazaki on puhunut eläköitymisestään pitkään. Vuonna 1997 valmistuneen Prinsessa Mononoken piti olla Miyazakin viimeinen elokuva. Toisin kuitenkin kävi, itse asiassa Miyazakin elokuvayhtiö Studio Ghibli on oikeastaan saavuttanut maailmanmaineensa pitkälti vasta 2000-luvun Henkien kätkemän ja Oscar-voiton seurauksena. Viimeksi Miyazaki on ilmoittanut, että vuonna 2013 valmistunut Tuuli nousee jäisi hänen viimeiseksi elokuvakseen, mutta siitäkin päätöksestä on ehditty luopua - vielä tämän vuoden 2023 puolella on maailman tarkoitus saada uutta Miyazakia nähtäväkseen.

Onneksemme Miyazaki ei näytä olevan joutilaana viihtyvää tyyppiä. Järjestäen kaikki elokuvansa ovat toinen toistaan upeampia taideteoksia, joiden syvällisyyksiä pystyy pohtimaan uudeleenkatselusta toiseen. Poikkeuksena, Prinsessa Mononoke.

Se kertoo Japanin Muromachi-kaudelle (1336-1573) sijoittuvan, yliluonnollisiin elementteihin tietystikin nojaavan tarinan Ashitakasta, jonka kylään hyökkää demonien riivaama villisikajumala. Demonitartunta siirtyy puolustustaistelun timmellyksessä Ashitakaankin ja on määrä olla tämän tuho. Kylän viisas eukko osaa kuitenkin neuvoa, että parannuskeino saattaa löytyä etsimällä, mistä villisikajumala oli peräisin. Sieltä Ashitaka löytääkin sodassa keskenään olevan ihmisten teollisen yhteiskunnan ja metsänhengen, joka on ruumillistunut puoliksi peurajumalan muotoon. Peurajumalan ja luonnon puolustajien joukosta Ashitaka kohtaa myös susien kasvattaman Prinsessa Mononoken.


Miyazakin elokuvat ovat kuuluisia siitä, että ne ovat pitkälti käsinpiirrettyjä. Mikä tekee niiden jokaisen sekunnin seuraamisesta elämyksen. Prinsessa Mononoke on yksi ensimmäisiä Studio Ghiblin elokuvia, jossa on käytetty hyväksi tietokonetta. Ja valitettavasti sen kyllä huomaa.

Kuva on kliinisempi. Kylmempi. Erityisesti toimintakohtauksissa tietokoneen jälki suorastaan hyppää verkkokalvoille ja jonkinlainen taika katkeaa. Harjaantumatonkin silmä näkee, ettei tiettyjä kohtauksia ole voinut piirtää käsin, animaatio yksinkertaisesti liikkuu niin erilailla, kun se on tietokoneella tuotettu. 


Mikä on sääli, sillä nimenomaan Prinsessa Mononoken kaltaisessa elokuvassa se sotii niin vahvasti elokuvan perimmäistä tematiikkaa ja filosofiaakin vastaan. Muoto ei tue sisältöä. Elokuvassa taistellaan ihmisten teollistumista vastaan, puolustetaan luontoa vimmaisesti - mutta sitten itse elokuva on tuotettu koneellisesti.

Myös juonenkuljetukseltaan Prinsessa Mononoke on yksi Ghiblin tylsimpiä ja mielikuvituksettomimpia. Siinä, missä monet muut näistä japanilaisista animaatioista ovat mielikuvituksen rikkaudella juhlivia, lapsenomaisella riemulla maailmaa tutkivia elokuvia, Prinsessa Mononoke on loppupeleissä aika yksinkertainen sotaelokuva. Yksinäinen, urhea soturi lähtee yksin kohti tuntematonta. Loputtomat taistelukohtaukset lähinnä väsyttävät. Olisi paljon mielenkiintoisempaa seurata juonta, joka nojaa päähenkilöiden nokkeluuden varaan, kuten Ghibleissä yleensä.


Hahmot eivät myöskään ole täysin kolmiulotteisia, vaan jäävät enemmän vertauskuviksi edustamistaan teemoista. Vaikkakin se on sanottava, että tässäkin, kuten Studio Ghiblissä yleensäkin, hahmot eivät typisty sentään mustavalkoisiksi. Kaikkien motiiveja ja tarkoitusperiä ymmärsi - lopullista puolta tai protagonistia tai antagonistia oli oikeastaan vaikeakin valita. 

Ei Prinsessa Mononoke silti missään nimessä huono elokuva ole. Päin vastoin. Sen luontotematiikka on ihanaa ja tämänkin kohdalla sitä tietysti sukeltaa tähän Miyazakin maailmaan aina yhtä antaumuksella. Mutta näiden elokuvien valitettavana kohtalona on joutua vertailuun nimenomaan keskenään, jossa Prinsessa Mononoke on eittämättä alinta kastia. Täysin epäreilua tietysti verrata näitä mestariteoksia toisiinsa, eikä muihin elokuviin, mutta se on hinta, jonka elokuvantekijät ovat varmasti valmiita maksamaan siitä, että ovat itse nostaneet rimansa niin korkeaksi. Ja ainakin poikkeus vahvistaa tässäkin tapauksessa säännön.