...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: Causeway

Causeway on yksi niistä elokuvista, joista ei oikein haluaisi jälkikäteen puhua, kirjoittaa tai edes ajatella. Sitä haluaisi vain pitää kiinni siitä tunteesta, jonka elokuva sai aikaan. Kätkeä se syvälle sisimpään ja kuljettaa sitä mukana lopun elämää.

Se kertoo Jennifer Lawrencen esittämästä Lynsaysta, joka palaa kotiinsa New Orleansiin loukkaannuttuaan sotilaana Afghanistanissa. Kotona hänellä on vaikeuksia sopeutua arkeen aivovamman jälkeen. Asuminen vaikean äidin (Linda Emond) kanssa on raskasta. Veli (Russell Harvard) on joutunut vankilaan jo paljon aikaisemmin. Lynsey tutustuu paikalliseen automekaanikkoon Jamesiin (Brian Tyree Henry), joka hänkin taistelee omia traumojaan vastaan.

Voin helposti kuvitella monenkin katsojan todenneen elokuvasta, että olipa masentava. Ihmisen, joka ei ole koskaan joutunut kokemaan sellaisia tunteita elämässää, joita Lynsay ja James käyvät elokuvassa läpi, onkin varmaan vaikea saada niistä kiinni. Ei niitä pysty elokuvan keinoin tekemään todeksi. Ei edes kirjallisuuden, musiikin tai tutkimuksenkaan keinoin. 

Mutta ne, jotka tietävät tarkalleen, miltä näistä hahmoista tuntuu, tunnistavat itsensä valkokankaalta ensimmäisistä sekunneista lähtien, kun näemme Lawrencen vangitsevasti tulkitseman tyhjän katseen. 

Siitä tunteesta on tietysti syntynyt taidetta, kirjallisuutta, tiedettä ja tutkimusta maailman sivu. Se on se syy, jonka takia niin moni taiteilija käyttää elämänsä yrittäensä saada siitä kiinni. Voidakseen saada toisen ihmisen toteamaan, että tiedän, miltä sinusta tuntuu. 

Causeway on hieno lisäys tähän keskusteluun.

Alex Somersin utuinen, ambientti ääniraita luo elokuvaan upean tunnelman ja ohjaaja Lila Neugebauerin kamera seuraa hahmoja läheltä, mutta varautuneesti - täysin elokuvan tematiikkaan sopien. Käsikirjoitus ei lähde kurottelemaan liikaa, vaan kertoo kahden ihmisen tarinan keskitetysti, varmasti. 

Ja pääosassa loistaa hienot roolisuoritukset Lawrencelta ja Henryltä. Eritoten Lawrence - joka on ennenkin tämän todistanut - tuntuu olevansa omimmillaan näytellessään luonnollisia hahmoja, jotka joutuvat kohtaamaan epäluonnollisen järkyttäviä olosuhteita. 


Elämä on niin tavattoman vaikeaa. Joka päivä opit kaatumaan aina vain rankemmin, pitämään kiinni elämäsi ohuista sirpaleista entistä epätoivoisemmin. Jos olet onnekas, näitä päiviä on vähemmän, mutta silti niitä on enemmän kuin toivoisit. 

On ihanaa löytää tällaisia elokuvahelmiä, joita katsoessa voi edes hetken ajatella, ettei ole yksin. 



Dokumentti: Toiset äänet

 Yle Areenaan oli ilmestynyt Annika Grofin viime vuonna ilmestynyt kotimainen dokumenttielokuva, joka sai ensi-iltansa Helsingin DocPoint-festivaaleilla ja herätti paljon huomiota. Arvosteluissa dokumentti ei kuitenkaan ole saanut hirveän mairittelevaa vastaanottoa. Mutta aiheensa on ehkä taas ajankohtaisempi kuin koskaan, laskevien Pisa-tulosten, keskittymishäiriöisten lasten ja inkluusion rällästämien luokkahuoneiden - toisin sanoen koulutuspolitiikan - ollessa taas tapetilla.

Dokumentti valottaa suomalaista koulutuspolitiikkaa käytännössä 2010-luvun ajanjaksolla, vaikka uusi yliopistolaki käsiteltiinkin jo vuonna 2009 ja dokumentti päättyy vuoden 2019 eduskuntavaaleihin. Dokumentissa seurataan SDP:n eduskuntavaaliehdokkaana silloin olleen Helsingin yliopiston professorin Jukka Kekkosen vaalitaistelua, hänen yritettyään puskea itseään politiikan ovista läpi, ensin seurattuaan koulutuspolitiikan alasajoa edeltäneen vuosikymmenen ajan.

Lisäksi dokumentti kertoo kahden yliopistosta Sipilän hallituksen (2016-2019) koulutusleikkausten vuoksi irtisanotun tutkijan tarinan ja haastatellaan yhtä yliopistossa vielä sinnittelevää, joka joutuu vielä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan.

Keskeiseksi selittäväksi tekijäksi koulutuksen alasajolle annetaan juuri vuoden 2009 yliopistolaki, jonka kokoomuslainen opetusministeri Henna Virkkunen runnoi läpi. Siinä yliopistot muutettiin valtion virkamiesmäisistä ja demokraattisista tiede- ja koulutuslaitoksista, rehtorivetoisiksi tehokkuus- ja optimointiajattelua edistäviksi yritysmäisiksi toimijoiksi, joiden rahoituspohja laajennettiin myös yksityiseen varainhankintaan.

Jälki on ollut rumaa. Tutkijoiden työ on muuttunut hankemaailmaksi ja jokaisesta työsekunnista joutuu raportoimaan. Mikä on tietysti myrkkyä paikassa, jossa luovan ideoinnin ja jopa haahuilun pitäisi nimenomaan olla sallittua. Ja myös perustieteiden, joita kukaan ei tunnu haluavan rahoittaa. Kaikki haluavat vain tuloksia ja saavutuksia ja keksintöjä ja patentteja.

Dokumentti ei kuitenkaan pureudu yliopistolain seurauksiin sen tarkemmin. Oikeastaan aihetta juuri ja juuri raapaistaan. Käsittelemättä jää opiskelijoiden asema tyrannimaisen yliopistojohdon alaisuudessa, käsittelemättä jää vaikutukset oppimistuloksiin, hyvinvointiin, tieteen ja tutkimuksen tasoon ja niin edespäin. Kerronta kilpistyy pitkälti näiden muutaman henkilön maailmaan ja heidän tunteisiinsa. Mikä oli - kieltämättä, aiheen ollessa tiede, koulutus, tutkittu tieto - outo valinta. Luulisi, että dokumentin esittämän kritiikin tueksi olisi löytynyt sitä tietoakin.

Erityisesti dokumentti zoomautuu Kekkosen henkilöhahmoon ja tämän poliittiseen taistoon. Enkä oikein ymmärrä miksi, sillä Kekkonen ei edes päässyt vaaleissa läpi. Eikä hänen poliittista agendaa sen enempää juuri edes valotettu. Ja valitettavasti hänestä ei saa henkilöhahmona kovinkaan imartelevaa kuvaa. Yrittäessään myydä itseään vaaleissa, ihminen onkin varmasti rumimmillaan ja vaikutelma jää siis kovinkin egomaaniseksi.

Dokumentti esittelee yleispiirteisesti koulutuspolitiikan suuret linjat, mutta katsojana jää janoamaan enemmän. 

Ja pakko yhtyä arvostelijoiden kuoroon, dokumentti ei ole erityisen hyvin tehty. Elokuva junnaa aika paljon paikallaan, kameran hytkytessä henkilöiden perässä yliopistokäytävillä ja kuvaten tutkijoiden työhuoneita ja odotellen, että päähenkilöt saavat puhelunsa (!!) päätökseen, jotta voivat taas jatkaa haastattelua. En ihan jaksanut rakastua näihin, kaiketi taiteellisiksi tarkoitettuihin, elokuvateknisiin ratkaisuihin. 

Mutta aiheensa vuoksi tähän kannattaa tutustua, etenkin jos se ei ole ennestään tuttu. Suomen kokoisessa maassa, koulutuksesta kiinni pitäminen olisi ihan elinehto ja on surullista, miten historia pääsee kerta kerran jälkeen toistamaan itseään. Kuinka monta kertaa samat virheet voidaan tehdä uudelleen? Ihan turha ihmetellä laskevia oppimistuloksia, kun syy on tiedossa. 

Ja loppukaneettina: jos pienten tai nuorten lasten vanhempana ihmettelet, miten saisi lapsen taas keskittymään koulunkäyntiin, laskekaa nyt hyvät ystävät ne älyhärpäkkeet jo pois käsistä.


Arvostelu: Good Luck to You, Leo Grande

Inhottavaa tietysti ottaa näin sukupuolisidonnainen katsantakanta, mutta en usko, että tätä elokuvaa olisi voinut mieskäsikirjoittaja tai miesohjaaja tehdä. Sen sijaan ohjaaja Sophie Hyden ja käsikirjoittaja Katy Brandin kädenjäljestä näkee, että tässä on saanut nyt se paljon puhutta female gaze pääroolin. 

Good Luck to You, Leo Grande kertoo Emma Thompsonin esittämästä, hiljattain leskeytyneestä entisestä uskonnonopettajasta, joka ostaa seksityöntekijän (Daryl McCormack) palvelut ensin yhdeksi yöksi, sitten toiseksi. Elokuva sijoittuu käytännössä kokonaan yhteen hotellihuoneeseen.

Elokuvan katsottuani mieleeni jäi etenkin yksi kohtaus. Siinä Thompson pyytää McCormackia ottamaan paitansa pois ja McCormack - toisin mitä yleensä elokuvissa, huomauttaisin - alkaakin kertoa Thompsonille, miltä se hänestä tuntuu. Jotenkin ainakin omaan mieleeni on piirtynyt tämä kohtaus aivan toisenlaisena. Mies korkeintaan tuhahtaa miehekkäästi jotain tai virnistää omahyväisesti naisen katseen alla. Tässäkin Thompsonin hahmo tietysti alkaa kuola suu pielessä jumaloida McCormackin lihaksikasta vartaloa, mutta mikä tekee kohtauksesta poikkeuksellisen on McCormackin hahmon reaktio. 

Hän ei suinkaan esitä coolia ja machoa, vaan sen sijaan avoimesti myöntää, että kyllä, Thompsonin reaktio tuntuu hyvältä, miksi ei tuntuisikaan, mutta että hän myös tekee paljon töitä lihaksikkaan ulkomuotonsa eteen. Eikä siksi, että se olisi hänelle helppoa, hauskaa tai kaikkein pahin tekosyy; terveellistä. Vaan hän sanoo, että hän käy salilla, koska tykkää naisten reaktioista.

Anteeksi suoruuteni, mutta ah. Miten virkistävää, että elokuvat ovat nykyään tällaisia. Kuinka monta vääristynyttä kehonkuvaa, kuinka monta itsetunto-ongelmaa, kuinka monta masennusta pystyttäisikään välttämään, kun mediassa näkyvät esikuvat olisivat oikeasti rehellisiä ja saisivat suunsa vielä auki. Että asioita oikeasti käsiteltäisiin niiden oikeilla nimillä.


Jotenkin uskallan myös väittää, että juuri tässä näkyy myös naiselokuvantekijöiden jälki. Kuten myös elokuvassa kauttaaltaan. Tämä oli kohtaus, joka resonoi itsessäni. Mutta naiskatsojat saanevat puolestaan paljon irti Thompsonin hahmon käsittelystä. Miten hän puhuu avoimesti naisille asetetuista rooleista ja niiden muutoksesta hänen lapsuudestaan tämän päivän avoimuuteen, joka sekin voi omalla laillaan tuntua ahdistavan vapautuneelta. Miten elokuvassa suhtaudutaan hänen kehoonsa, miten hän ei ole anteeksipyytelemättömän itsevarma edes varttuneemmassa iässä, vaan jotkut asiat ovat myös hänelle uusia ja niiden navigoimisessa hän tarvitsee ammattilaisen apua. 

Niin moni elokuvan piirre on niin älykkäästi kudottu, etten voi olla kuin kumartamatta elokuvan suuntaan. Ihanaa, että seksistä voidaan puhua näin. Ja toisista ihmisistä. Ja heidän peloistaan, suruistaan, vaietuista asioista, joista tuntuu, ettei näin oikeastaan edes saisi sanoa. Vaikka se on vain inhimillistä. Tässä on luotu jotain aidosti uutta ja oivaltavaa.

Ja pääosanesittäjät saavat niin uljaasti kiinni näistä hahmoista. Thompson eritoten tekee uskomattoman rohkean roolisuorituksen. Paljastaessaan hahmonsa hyvät ja huonot puolet kokonaisvaltaisesti. Eikä Thompson tunnu pakenevan roolinsa taakse. Ja tätä on vaikea selittää, mutta koska hänen näyttelytyylinsä tässä on niin luonnollinen ja raaka, on kuin katsoja seuraisi häntä itseään, jolloin epämiellyttävien piirteiden näyttäminen tuntuu suorastaan julkealta. Mutta samalla tietysti niin katarttiselta. Maailmanluokan roolityö.


Eikä McCormack jää sekuntiakaan jälkeen Thompsonin tikintarkasta rytmistä. Tapa, jolla hän puhuu suoraan ja aristelematta, miten hän rakentaa hahmonsa seksityön ammattilaiseksi, mutta silti inhimilliseksi mieheksi, jolla on omat kipupisteensä, joita hän valottaa ammattilaisuuden verhon takaa hienovaraisesti. Katsojana sitä melkein rakastuu, Thompsonin tavoin, tähän mieheen, joka on antaa niin paljon itsestään toisen vuoksi. Tällainen hahmo jäisi myös todella helposti epäuskottavaksi, mutta McCormack tuohon siihen myös paljon kaivattua maanläheisyyttä.

Jos jotain, jäin kaipaamaan elokuvaan ehkä vielä hitusen verran enemmän uskallusta sukeltaa myös ihmisen rumimpia puolia päin. Elokuva jää ehkä vielä hieman liian hollywoodilaiseksi, vaikka siitä on selvästi pyritty pyristelemään irti. Kuva on kovin filtteröity ja pehmeästi valaistu. Ja kertoakseen seksityöstä, ihmisen ruumiillisuuden käsittely jää silti kovin siloitelluksi. 

Mutta joka tapauksess, aivan uraauurtavan kaivattu askel eteenpäin. Toivottavasti ovet pysyisivät auki samanlaisille elokuville ja elokuvantekijöille, joilla olisi oikeasti jotain sanottavaa. Kaipaamme sitä enemmän kuin koskaan.