Air Doll (Air Doll // Kūki Ningyō)

Kaikki filmit jossakin määrin vaativat epäilyksen keskeyttämistä. Tarkoitus on eläytyä tarinaan ja hahmoihin, mitkä ovat päivän päätteeksi kuitenkin fiktiota. Toiset elokuvat saavuttavat lähes hätkähdyttävän aitouden, ja toiset vaativat vähän enemmän mielikuvitusta katsojalta. Mutta kaikki elokuvat vaativat ainakin jonkin asteista hyppyä tuntemattomaan.

Nozomi (Bae Doona) työskentelee videovuokraamossa Tokion laitakaupungin lähiössä. Hän rakastuu työkaveriinsa Junichiin (Arata Iura), tutustuu puiston penkillä maailman menoa tarkkailevaan vanhaan mieheen (Masaya Takahashi) ja matkustaa ensimmäistä kertaa meren rannalle. Nozomi on eloon herännyt, puhallettava, nukke.

On todellinen osoitus ohjaajan taidoista, että hän saa katsojan uskomaan puhallettavan nuken eloonheräämiseen. Eikä erikoistehosteet ja CGI näyttele tässä edes mitään osaa, päin vastoin. Teknisesti elokuvan toteutus on todella köyhää ja sen näkee teeskennellyksi välittömästi. Mutta se ei haittaa. Se ei haittaa yhtään. Sinänsä tämä on kuin vastalääke modernin amerikkalaisen elokuvateollisuuden kliinisyydelle. Jos supersankarielokuvasta löytäisi yhdenkin epäonnistuneen erikoisefektin kohtauksessa, olisi se armoton kuolinisku elokuvan uskottavuudelle. Mutta kun katsoo hiljaista japanilaista draamaa, jonka ei olekaan tarkoitus olla tekninen saavutus, vaan kulkea tarinan teema edellä, rehellisesti ja siitä tinkimättä, ei se haittaa, jos elokuvan toteutus on vähän karkea reunojen ympäriltä.

Olennaisesti tämä on tarina yksinäisyydestä ja sen suhteesta ihmisyyteen. Pidin elokuvaa mahdottoman kauniina. Se oli melkein jopa ambienttinen, kuin meditatiivinen kokemus. Upposin elokuvaan sisälle ja jäin pyörimään tuuleen. Ohjaajalle on selvästi ollut tärkeää eristää Tokio ihmisistään ja luoda jonkinlainen kupla päähenkilöiden ympärille. Tämä vahvistaa kokemusta toiseudesta. Kuin olisit yksin erilainen muiden samankaltaisten meressä. Kaduilla kävelee hyvin vähän ihmisiä, bussit ovat tyhjiä, taivas pilvessä. Jos muita ihmisiä näkee, he ovat kaikki aina yhdessä. Ja se hetki, kun päähenkilö Nozomi kohtaa yksin jonkun toisen ihmisen, hän joutuu mukautumaan japanilaisiin käytösnormeihin, asiakas-asiakaspalvelijahierarkiaan tai toinen ihminen on muuten vain välinpitämätön outoa naista kohtaan.

Poikkeuksen muodostaa Nozomin pienehkö sosiaalinen verkosto. Hänen (entinen)omistajansa, puiston penkin vanha mies, työkaveri sekä ehkä elokuvan mielenkiintoisimmassa kohtauksessa hänen valmistajansa. Nämä kaikki ihmiset muovaavat sitä, miten Nozomi muodostaa näkökulmansa maailmaan. On henkeäsalpaavaa, miten alussa herättyään henkiin, maailma on Nozomille kaunis, ihmeiden ja uusien asioiden paikka. Hän pitää kaikkea kiehtovana ja eritoten hakeutuu lasten lähistöön, joihin kiintyy selvästi jollain syvemmällä tasolla. Mutta pikkuhiljaa Nozomi joutuu jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin. Hän yrittää hakea merkitystä näkemilleen asioille, sitä kuitenkaan löytämättä.

Kaihoisa. Se sopii kuvaamaan tätä elokuvaa paremmin kuin yksikään toinen sana. On tuskaisaa katsoa tämän päähenkilön ajatusmaailman muotoutumista, joka toimii vertauskuvaa ihmisen omalle kamppailulle omaakin olemassaoloaan vastaan. Elokuvan paras kohtaus on ehdottomasti kun Nozomi kohtaa entisen omistajansa. Se on periaatteessa kuin vertauskuva keskustelulle, jonka ihminen kävisi maailmankaikkeuden kanssa, jos siihen pystyisi. Vaikka Nozomi saa jonkinmoisen vastauksen kysymyksiinsä omasta olemassaolostaan, ei se riitä. Ei tietenkään riitä, koska vastaus ei ole tyydyttävä. Ei meidän olemassaololle ole mitään syytä. Myöhemmin, kohdattuaan luojansa, Nozomi kuulee tältä tyhjentävän selityksen; ei jumalakaan varmasti tietäisi, miksi antoi ihmiselle sydämen ja luultavasti, epäilemättä katuu tätä päätöstä.

Pistävä muistutus tulee siitä, että olemme kaikki loppu peleissä melko yksin, vaikka juuri toiset ihmiset antavat elämällämme merkitystä. Olemme yksin vaikka olisimme ihmisten ympäröimänä, suuressa kaupungissa tai ravintolassa juhlimassa omia syntymäpäiviä.

"We lead our scattered lives, perfectly unaware of each other. Or at times, allowed to find the other's presence disagreeable. Why is it, that the world is constructed so loosely? A horse fly, bathed in light, flies in close to a blooming flower. I, too, might have been someone's horse fly. Perhaps you, too, had once been my breeze"

Mahdottoman syvällinen, kirvelevän totuudenmukainen - kaikesta huolimatta. Kaunis melankolinen matka ihmisyyden sydämeen yksinäisyyden,  kaipuun ja voikukan kautta. Bae Doona on pääosassaan täydellinen, eritoten hän nappaa humisevalla voimalla kiinni hahmonsa ytimestä, hahmottaa sen mikä on olennaista juuri tälle henkilölle - lämmin, inhimillinen, ikiroudan sulattava hymy, joka valaisee valkokankaan, ja luo henkilöstä aidon.

 ...=)

A Single Man (A Single Man)

Muotisuunnittelijana leipätyönsä tekevän Tom Fordin esikoisohjaus alkaa fantastisella sisäisellä monologilla, jossa Colin Firthin esittämä George Falconer kuvailee herättyään, millaista on valmistautua alkavaan päivään. Hän tietää, että häneltä odotetaan tietynlaista roolia, millainen hänen täytyy olla, miltä hänen täytyy näyttää ja miten hänen tulee käyttäytyä. Joka aamu hänen täytyy valmistautua tullakseen täydelliseksi. Moni varmasti pystyy samaistumaan tähän, mutta näin puhuu erityisesti mies, joka ei voi olla oma itsensä. A Single Man on intiimi kuvaus tämän miehen elämästä.

Hän on englannin ja kirjallisuuden professori Los Angelesilaisessa yliopistossa. Aiemmin hänen miesystävänsä (Matthew Goode) on kuollut ja se viimeinenkin osa Georgea, joka oli aito, kuoli tämän mukana. Georgen elämässä on yhä ystäviä (Julianne Moore) ja elämään valoon tuovia tekijöitä (Nicholas Hoult, Jon Kortajarena), mutta hän on silti aikeissa toteuttaa itsemurhan.

Meidän päähenkilömme käy elokuvan aikana kaksintaistelua elämän ja kuoleman kanssa. Hän pohtii, mikä tekee hänen elämästään elämisen arvoisen. Hänen rakkautensa on kuollut. Hän ei ole koskaan voinut olla oma itsensä. Hän on aina kahlittu piinaavan ajatusten verhon taakse. Hän ei pysty heittäytymään hetkeen eikä niin ollen elämäänsä. Hän ei pysty yksinkertaisesti tuntemaan asioita, koska jokaista hetkeä hänen päivästään varjostaa hänen esittämänsä rooli - hän pelkää. Läpi elokuvan värimaailma kuitenkin muuttuu hetkittäin. Varsin harmaan ja sieluttoman värin sijaan saamme hetkeksi nauttia lämpimista, raikkaista värikkäistä väreistä. Tämä symboloi elämän ohimenevää kauneutta. Hetken verran, pystymme Georgen tavoin irtautumaan itsestämme ja vaan nauttimaan hetkestä. En kuollaksenikaan ymmärrä, miten tämä on Tom Fordin esikoisohjaus.

Ne elokuvalliset elementit, joita hän käyttää, henkivät vuosien kokemuksesta. Hän osoittaa äärimmäistä taituruutta heittäessään meidät päähenkilönsä silmien taakse. En muista koska viimeksi olisin näin imaistu elokuvaan ja yhden henkilön maailmaan. Sen lisäksi, Ford leikittelee elokuvan visuaalisuudella elämän syvempien kysymysten kanssa. Ja niin tehdessään, uskon, että saavuttaa jotain ennennäkemätöntä. Samaistuin enemmän kuin koskaan osaisin uskoa, siihen elämän ahdingon ja kauneuden väliseen kädenvääntöön. Kuinka me emme koskaan tule saamaan mitään vastauksia. Mutta aina välillä, hetkeksi, voimme unohtaa kysymykset.

Colin Firth tekee hienon roolisuorituksen. En halua latistaa sitä paseeksi heittämällä kehiin liudan tyhjiä adjektiivejä. Yksi hetki kuitenkin hänen roolityössään vakuutti minut. Hän saa puhelun, jossa hänelle kerrotaan hänen rakkautensa kuolemasta. Kun hän vastaa puheluun, hän odottaa kuulevansa linjan toisessa päässä henkilön, joka tuntee hänet aidosti. Kun hän tajuaa soittajan olevan joku muu, hänen äänensävynsä muuttuu sekunninsadasosassa kylmäksi ja etäiseksi.

Koko sivuosakaarti kaikki antavat parastaan, Nicholas Hoult, Matthew Goode ja Julianne Moore. Loppujen lopuksi tämä on kuitenkin kuvaus yhdestä miehestä, hänen elämästään ja hänen kuolemastaan. "You know that only thing that has made the whole thing worthwhile has been those few times that I was able to truly connect with another person." Ainakin yhden elokuvan verran, elämämme on ollut aikamme arvoista.

...=)

Aavikon kukka (Desert Flower)

Perustuu tositapahtumiin.

Waris Dirie (Liya Kebede) on lähtöisin Somaliasta. Hän syntyi köyhään paimenperheeseen, jossa syvät perinteet hallitsevat arkea. Hän pakenee perheensä luota 13-vuotiaana, kun häntä yritetään pakkonaittaa 60-vuotiaalle miehelle, vastineeksi kolmesta kamelista. Ensin hän käveli aavikon poikki maan pääkaupunkiin Mogadishuun, kunnes päätyi töihin Somalian suurlähetystöön Lontooseen. Haluton palaamaan kotimaahansa, Dirie kärsii läpi köyhyyden, kodittomuuden ja varattomuuden ja nousee lopulta kansainväliseksi huippumalliksi. Tätä platformia hän käyttää puhuakseen nuorten tyttöjen ympärileikkaamista vastaan. Instrumentaalisia hänen matkansa varrella ovat Sally Hawkinsin (osassaan yhtä aikaa ennalta-arvaamattoman mielenkiintoinen ja pysäyttävän sielukas) esittämä tanssija, joka ottaa aluksi Dirien siipiensä suojaan ja Timothy Spallin esittämä valokuvaaja, joka löytää Dirien kauneuden. Spall on mielestäni yksi niistä näyttelijöistä, joita ei tajua edes arvostavansa, ennen kuin hän antaa roolissa sen yhden merkityksellisen katseen ja sinut on myyty. Anthony Mackie tekee pienen sivuroolin.

Elokuva nostaa esiin voimakkaan viestin: joka päivä 6000 tyttöä ympärileikataan. Tämä on niin kamala, seksistinen, vanhoillinen, kaikin tavoin halveksuttava, puhumattakaan vaarallisesta, perinne, jolle ei löydy mitään varsinaista syytä. Miesten ympärileikkuun vielä jokseenkin ymmärtää hygieeniseksi hyödyksi (mm. ympärileikattujen miesten riski sairastua AIDS:iin on huomattavasti vähäisempi // unaids.org), tosin sekin pistää miettimään, että missä oloissa sitäkin tapahtuu ja kuinka välttämätön sekään operaatio oikeasti on, sen epäinhimillisyyden suhteessa hyötyyn. Mutta naisten ympärileikkuu jättää ikuiset fysiologiset ja henkiset arvet ja pahimmissa tapauksissa johtaa kuolettaviin fyysisiin vammoihin. Elokuvassa näytetään, kun Dirie kolmen vanhana ympärileikataa. Se on hyvin pysäyttävä kohtaus. Minun sydämeni särkyy joka kerta, kun näen, että vanhemmat tuppaavat tähän maailmaan lapsia, joita he sitten niin pahoin kaltoinkohtelevat.

Elie Wiesel kuoli kaksi päivää sitten. Hän on Nobel-palkittu kirjailija ja aikamme yksi suurista humanitäärisistä ajattelijoista. Hän selvisi Holokaustin ja keskitysleirin ja on toisen maailmansodan jälkeen ollut kokemuksistaan erittäin avoin, kuvaillen muun muassa sitä tunnetta, jossa ihmisyys petti hänet ja Jumala kuoli. Silti hänen voimakkain sitaattinsa kertoo yleismaallisen totuuden, jonka toivon, että tämän päivän kahtiajakaantunut, vihan valloittama maailma ottaisi sydämeensä: "The opposite of love is not hate, it is indifference". Tälläisiä elokuvia kuin Aavikon kukka, tarvitaan ja siltä silmänsä sulkeminen on välinpitämättömyyttä.

#elokuvahaaste2016 (4. Matkakertomus)

Avatar (Avatar)

Titanic-ohjaaja James Cameron toisti menestyksensä tällä vuoden 2009 3D-elokuvalla. Titanic ja Avatar ovat molemmat yhä maailman kaksi eniten tuottanutta elokuvaa, huolimatta kaikista Star Warseista, Jurassic Parkeista tai Transformereista. Avatar oli myös yksi ensimmäisistä, ellei ensimmäinen näkemäni 3D-elokuva, jossa on juoni. Liekö tämä osaltaan vaikuttanut elokuvan valtaisaan menestykseen, en tiedä. Huono elokuva ei missään nimessä sentään ole.

Elokuva sijoittuu tulevaisuuteen (vuosi 2154). RDA-yhtiö on aloittanut Pandora-nimisen planeetan teollistamisen. Pandoran omat alkuperäisasukkaat ovat nimeltään navit. Pandoraa ensimmäisten joukossa tutkinut Tohtori Grace Augustine (Sigourney Weaver) yrittää pelastaa planeettaa ihmisten ahneudelta. Päähenkilönä toimii Sam Worthingtonin esittämä Jake Sully, entinen sotilas, joka myös oppii Pandoran ja sen asukkaiden, kuten Zoe Saldanan esittämän Neytirin, kauneuden.

Olihan se 3D vaikuttava, silloin. Sittemmin muun muassa Gravity on vienyt sen ihan toiselle tasolle. Muistan silti kuinka tuntui kuin itsekin olisi Navin nahkoissa, kun Jake Sully oppi uudessa Navi-kehossaan kävelemään. Tai kuinka Pandoran planeetta sykki kauneutta. Oli kuin oikeasti olisin astunut ruudun sisään. Siitä huolimatta, 3D:n vaikutus voi olla nopeasti aika turruttava. Kun uutuudenhohto on häiventynyt ja upea tekniikka tuntuukin taas jo vähän nähdyltä, mitä tästä jää jäljelle - ylipitkä, geneerinen tarina sekä mielenpainumattomat tapahtumat?

Luin, että James Cameron palkkasi silloin tuntemattoman Sam Worthingtonin pääosaan, koska halusi kustannukset alhaalla. No, eipä olisi tarvinnut elokuvan tuotosta murehtia. Koen silti ratkaisun järkevänä, sillä tässä ei kuuluisa naama kauheasti edukseen nousisi, sillä niin vahvat maskit on Worthingtonilla ja Saldanalla naamassaan, että ei heitä oikeasti tunnista, ellei oikein paljon siristä silmiään. Täten, heidän näyttelijätyönsäkin jää kovin yksipuoliseksi, kun suurimman roolityön tekee maskeerausosasto. Ainoa, joka tekee vaikutuksen näyttelijöistä on Sigourney Weaver. Hän on sydäntäsärkevä sekä uskottava, vahvan naislääkärin roolissa, joka on menettämässä vuosikymmenten pioneerisen työnsä ahneen suuryrityksen tarpeiden tieltä. Weaver ja hänen hahmonsa ovat syy, miksi elokuvan juoni toimii. Hänen hahmonsa kautta, mekin katsojina ymmärrämme planeetan ainutlaatuisuuden ja viattomuuden. Kosketamme myös syvempiä arvoja kuin maallisia, hedonistisia tarpeitamme. En ymmärrä, miksi Weaver ei saanut tästä roolista Oscar-ehdokkuutta, etenkin kun sellaiset roolisuoritukset kuin Penelope Cruzin mitäänsanomaton cameo-osa elokuva Nine (2009) tai Anna Kendrickin umpisurkea koominen lievite elokuvassa Up In The Air (2009) pääsivät ehdolle.

Eniten minua häiritsi elokuvassa Giovanni Ribisi. En ole koskaan voinut sietää tätä näyttelijää, siitä lähtien kun hän pulmahti framille Frendeissä monta vuotta sitten, en ole voinut ymmärtää, miksi tämä näyttelijä elokuvasta toiseen vetää aina saman ällötysroolinsa, joka saa minut oksentamaan. Tässä hän sentään on jokseenkin täysjärkisemmässä roolissa kuin ennen, mutta siltikin hän on törkeän väärin roolitettu tämän suuryrityksen jonkinlaiseksi johtohahmoksi. Hän oli 35-vuotias elokuvan kuvausten aikaan ja minusta nuori kolmikymppinen ei ole uskottava pääjehu, etenkin kun Ribisi on vähän lapsenkasvoinen rääpäle.

Nyt kun Avataria ja sen saamaa huomiota pystyy tarkkailemaan vähän etäisyyden kanssa, moni on alkanut ihmetellä tosissaan sen saamaa valtaisaa suosiota. Moni tuntuu jopa unohtaneen elokuvan eikä sen ympärille ole muodostunut vankkaa kulttiseurausta, kuin joillekin muille supersuosikeille (kuten Titanicille, jota kukaan ei varmaan unohda koskaan.) Aiheesta on kirjoitettu lukuisia arvosteluja, mutta en nyt tiedä onko se niin ihmeellistä, että juuri Avatar on maailman menestynein elokuva. Itse viihdyin tätä katsoessa teatterissa oikein mainiosti ja olihan se 3D-tekniikka sekä Cameronin elokuvallinen kädenjälki todella mestarillista. Pidin tarinasta ja sen herättämistä teemoista sekä ihmiskunnan tulevaisuuden pohtimisesta niin ikään. Ei tule unohtaa kuitenkaan, että ihmiset tekivät itsemurhia elokuvan teatterilevityksen aikaan, koska eivät voineet elää Pandorassa - se olkoon selitystä tarpeeksi elokuvan vaikuttavuudesta.

...=)

Odottamaton ehdotus (The Proposal)

Yksi lemppareistani. Olen nähnyt tämän monta kertaa. Sandra Bullockin hahmo on samaistuttava ja sympaattinen, koska vaikka se on romcom-hahmo, se on aito. Usein ihmiset eivät ole miltä ensin vaikuttavat. On liikuttavaa katsoa Bullockin roolisuoritusta, jossa hänen hahmonsa löytää itsensä uudelleen ja kuinka Bullock vangitsee erityisen hyvin nämä lämpimät tunteet. Koska, jokaisen täytyy myöntää, että kuka tahansa osaa näytellä ilkeää ihmistä tai tylyä tai tylsää, mutta vaatii aitoa karismaa, että saa luotua oikeasti sympaattisen ihmisen, joka on hyvä.

Samaistuin myös elokuvan miespäähenkilöön, Ryan Reynoldsin esittämänä, joka ei suostukaan jäämään pieneen Alaskan kotikaupunkiinsa, vaan valitseekin oman tiensä kuljettavakseen, piittaamatta muiden mielipiteistä ... ja tämän leffan kanssa saa myös ääneen nauraa!

...=)

Push (Push)

Toki mukana klassinen supersankarielokuvista tuttu asetelma, jossa päähenkilö sankari kohtaa apuriensa kanssa tarinan antisankarin, elokuvan lopun suuressa kliimaksissa ja pelastaa tytön neidon pulassa, mutta Push on supersankarielokuvana kuitenkin poikkeuksellinen. Nämä sankarit eivät ole trikoissa ja he eivät suinkaan ole sankareita, vaan pikemminkin yhteiskunnan varjoissa eläviä, elämän koettelemia karkureita. Heitä jahtaa Yhdysvaltain hallituksen salaperäinen Division-niminen virasto, jota johtaa Djimon Hounsoun esittämä agentti Carver. Divisionin tavoite on valjastaa näistä erikoisia voimia omaavista supersotilaita. Chris Evansin esittämä Nick omaa telekineettisia voimia, Dakota Fanningin esittämä Cassie osaa ennustaa tulevaisuutta ja sen lisäksi erilaisia voimia on mm. toisten ajatusten hallinta sekä esineiden muodonmuutos.

Pidin jo heti alkuun muutamasta asiasta. Ensinnäkin siitä, että voimia on vain nämä rajatut ryhmät, joihin kukin voimia omaava siis kuuluu. Nick on telekineetikko ja Cassie ennustaja ja niin edelleen. Esimerkiksi itse, vaikka rakastankin X-men elokuvia, niin koen sen välillä vähän häiritseväksi, että mutanttien voimia voi olla vaikka minkälaisia. Kun niitä on vain nämä tietyt rajatut mahdollisuudet mitä kullakin on, auttaa se keskittämään katsojan huomiota eikä katsojan ajatukset pääse herpaantumaan siihen, että mitä kaikkia voimia sitä olisikaan mahdollista saada. Toiseksi pidin paljon siitä, että voimia ei ruettu selittelemään. Yleensä siinä kohtaa mennään metsään, kun ruetaan hakemaan, varsinkin jotain tieteellistä selitystä yliluonnollisille asioille, sillä eihän se ole mahdollista, muuten voimia sanottain luonnollisiksi, yliluonnolisten sijaan.

Muutenkin elokuvan rakenne leikittelee sillä, että ensinnäkin pääpari, Nick ja Cassie ovat vähän hukassa yrittäessään muuttaa jatkuvasti muuttuvaa tulevaisuutta ja sen lisäksi katsojaa pidetään tietämättömänä melkein loppumetreille asti avainasioista, jotka sitten paljastetaan suurena käänteenä katsojan suureksi hämmästykseksi. Itse rakastan tälläistä elokuvaa, jossa katsojaa pidetään pimennossa ja täysin siis elokuvan vietävissä.

Olin ennen kaikkea yllättynyt siitä, kuinka syvällisellä tasolla elokuva käsitteli näitä yliluonnollisia voimia ja niiden omaavia ihmisiä. Esimerkiksi juurikin tämä tulevaisuuden ennustaminen on aiheena jo niin monimutkainen ja vaikea käsiteltävä, puhumattakaan siitä, että se olisi oikeasti mahdollista. On mielenkiintoista pohtia, miten ihminen käyttäytyy, kun tietää, millainen oma tulevaisuus on. Vielä mielenkiintoisempaa siitä tekee se, että tässä elokuvassa sen on mahdollista muuttua. Se ei välttämättä muutu, mutta se voi muuttua. Tämä tietenkin ajaisi yhden sun toisenkin hulluksi, minut ainakin, puhumattakaan 13-vuotiaasta lapsesta.

Dakota Fanning on elokuvan kantava voima. Inhoan sanoa, että joku yksi näyttelijä on elokuvan kantava voima, koska useimmiten kantava voima on kuitenkin käsikirjoitus, mutta tässä tapauksessa Fanning todella on kantava voima. Hän on jopa melkein liian kypsä rooliinsa. Merkatkaa minun sanoneen, tämä tyttö tulee vielä joskus voittamaan Oscarin. Sitten kun hän on vähän vanhempi ja saa ansaitsemansa roolin, jos hän on jo nyt näin kypsä. Hänen roolinsa ja roolisuorituksensa on siitä hieno, miten se käsittelee lapsen kokemaa vastuuta tai vielä tarkemmin lapsen omaksumaa vastuuta ja miten kaiken tämän vastuun kantaminen vaikuttaa lapseen ja tämän käytökseen. Tässä on täysin osuttu naulan kantaan roolin luomisessa alaikäiselle. Usein ne käsikirjoitetaan varsin pikkuvanhasti, mutta erittäin hienoa on silloin, kun ne kirjoitetaan kuin aikuiselle, sillä sitähän lapset periaatteessa vain yrittävät olla, kuin aikuisia.

Koen, että elokuva jopa liikkuu monella tasolla. Pidin pienistä yksityiskohdista, etenkin loppua kohti, jotka leikittelivät elokuvan kulun sekä todellisuuden luonteen kanssa. Nimittäin on varsin oleellinen kysmys esittää, että pystyykö tulevaisuutta ennustamaan ollenkaan. Periaatteessa sen pitäisi olla mahdollista. Jos ajatellaan kylmän deterministisesti ja sanotaan, että kaikki on syy-seurausta, niin tulevaisuushan on laskettavissa. Sitten voi tietenkin käydä niin, että se muutttuu, vaikka ihan vain perhosen siiveniskuista.

En tiedä olenko minä ainoa, joka löysi tälläisä syvällisiä olettamuksia elokuvan kerroksista, mutta mielestäni ne toivat erittäin raikkaan lisän, muuten ehkä vähän perinteiseen tarinankerrontaan. Pidin siitä, että elokuva sijoittuu Hong Kongiin, pidin elokuvan kuvauksesta - erittäin poikkeuksellista supersankarielokuvassa, mutta tarinan tyyliin se sopi kuin nenä päähän.

...=)

Precious (Precious: Based on the Novel Push by Sapphire)

Precious: Based on the Novel Push by Sapphire on kyllä aikamoinen nimihirviö elokuvalle. Huvittaa, että sitä sellaiseksi kutsutaan, kun varmasti elokuvantekijät ovat tarkoittaneet sitä kutsuttavan ihan vain Preciousiksi. Vähän niin kuin Birdman (*Or The Unexpected Virtue of Ignorance), jota voisi kutsua ihan vain Birdmaniksi. Joka tapauksessa tai ainakaan tässä tapauksessa ei nimi miestä pahenna, sillä elokuvana Precious on täydellinen.

Precious (Gaborey Sidibe) on 16-vuotias Harlemilaisteini, joka asuu häntä pahoinpitelevän äitinsä luona ja joka on jo toista kertaa raskaana isälleen. Hänet erotetaan koulusta tämän takia, mutta hänelle tarjotaan uutta mahdollisuutta toisenlaisessa koulussa. Elokuvan viesti on kuitenkin selkeä. Sinulle voidaan antaa vaikka minkälaisia mahdollisuuksia, mutta vain sinä itse voit vaikuttaa tulevaisuuteesi.

Toisin kuin saattaisi odottaa, elokuva ei suinkaan mässäile näiden henkilöiden elämien kurjuudella (asia, jota itse elokuvaa aloittaessani pelkäsin). Nimittäin elokuva kuitenkin tähtää kohti toivoa ja parempaa huomista. Lisäksi tämä pääosahenkilö on niin mielenkiintoinen ja psykologisesti monitahoinen, että häntä katsoessa hänestä jopa haluaa tietää lisää, oli se sitten kuinka sydäntäriipaisevaa tahansa.

Precious on joutunut kestämään kipua, jota ei voisi kuvitellakaan, koko elämänsä ajan. Tämä muuttaa ihmistä. Se tekee sinusta tietynlaisen. Kun ihmisellä ei ole ketään, kehen turvautua, keneltä hakea suojaa tai rakkautta. Tämän elokuva kuvaa hyvin - melkein fantasianomaisilla keinoilla, jotka kuvaavat Preciousin tapaa paeta arkeaan mielikuvitukseensa. Hyvin voimakas psyykkinen suojelukeino.

Luonnollisesti, kun on tälläiset hahmot, jotka elävät näin äärimmäisissä olosuhteissa, on näyttelijöillä kaikki mahdollisuudet pistää parastaan ja onhan tämä heidän pelikenttänsä. Elokuvan suurin onnistuja on Mo'nique, joka osastaan voittikin parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon. Hänen työnsä on niin vaikuttavaa, koska me ymmärrämme tämän hahmon. Hahmo, joka ei kuitenkaan ansaitse sympatiaa herää ihan uudella lailla eloon tämän jumalaisen näyttelijän käsissä. Hänen ei tarvitse edes sanoa mitään, sillä hän on niin syvällinen, mutta niin läsnä hetkessä, että katsoja ymmärtää tämän naisen motiivit ja historian ja syyn siihen, miksi hän on sellainen. Lopun kohtaus, jossa hahmo saakin tilaisuuden selitellä itseään pitkässä puheessa on noussut legendaariseksi Mo'niquen roolisuorituksen takia, mutta mielestäni tätä kohtausta ei edes tarvittaisi. Se on pelkkää alleviivaamista vain. Siinä vaiheessa tiedämme jo nämä asiat, tiedämme ne jo, koska olemme lukeneet ne Mo'niquen kasvoilta ja kehonkieleltä. Silti on kiva nähdä hänen leikittelevän hahmollaan ja vetävän kaikki irti hänen monologistaan - oli se turha tai ei - ainakin vaikuttava.

Gabourey Sidibe, vaikka ihana näyttelijä onkin ja roolissaan vahva ja moniulotteinen, ei mielestäni saa koottua osia hahmostaan yhteen - ei tavallaan saa luotua roolin vaatimaa kaartta uskottavaksi tai ainakaan niin vaikuttavaksi, mitä olisin toivonut. Ei siis mitenkään huono roolisuoritus missää nimessä, mutta aina on parannettavaa ja elokuvadebyytikseen todella vahvaa työtä.

Olin myös todella vaikuttunut Mariah Careyn roolisuorituksesta - lause, jota en ikinä olisi uskonut kirjoittavani. Sen sijaan, että olisi hahmonaan jotenkin yliempaattinen, suojelusenkelimäinen eli toisinsanoen epäuskottava (virhe, johon kanssanäyttelijä Paula Patton osaltaan sortuu), hän tekee hahmostaan jopa arkisen, väsyneen, tuskastuneen, mutta joka silti osaa yllättää.

Precious on mielenkiintoinen, vaikuttava elokuva, joka pysyy liikkeessä eikä sorru liiallisiin dramatisointeihin tai alleviivaamisiin. Kertoo tarinan niin mielenkiintoisestikin kuin pystyy ja luottaa hyviin näyttelijöihin tuomaan parastaan. Loistavaa draamaa kauttaaltaan.

...=)

Chloe (Chloe)

Chloe on vuoden 2009, Atom Egoyanin ohjaama jännitysdraama, jonka nimiroolissa on Amanda Seyfried ja muissa osissa Julianne Moore ja Liam Neeson. Chloe on myös säälittävä yritys luoda millään tavalla elävää, vaikuttavaa trilleriä. Juoni kaatuu omaaan nokkeluuteensa ja jännityselementtiä jäädään hapuilemaan liian kauan.

En pidä Amanda Seyfriedistä, hän ei vaikuta kovin älykkäältä näyttelijältä. En myöskään pidä Julianne Mooresta, joten se siitä, tässä elokuvassa ei ole kauheasti mikä vakuuttaisi. Ja saanen taas huomioda, että Moorella on jälleen se samanlainen juliannemooremainen rooli, jossa hän on rikas, hillitty nainen, jolla on koti esikaupungissa, etäinen mies ja yksi poika (ylipäätänsä lapsia) ja sitten tämäkin elokuva käyttää kunnolla aikaa Mooren kasvojen kuvaamiseen, kun Moore pitää esitystään tyypillisesti tämän naisen julkikuvan hajoamisesta. Eli toistaa samaa kaavaa, taas, kuten jokaisessa elokuvassaan.

Up in the Air (Up in the Air)

Tämä on loistava elokuva! Jos joku kysyisi minulta elokuvasuositusta, mainitsisin Jason Reitmanin vuoden 2009 draamakomedian Up in the Air ensimmäisenä.

Elegantti George Clooney on tässä Oscar-ehdokkuuden arvoisessa pääroolissa Ryan Binghamina, jonka työ on matkustaa ympäri Amerikkaa antamassa ihmisille potkuja. Sen lisäksi hän antaa motivaatioluentoja yksinelämisestä. Anna Kendrick esittää Binghamin firman uusinta työntekijää, joka on ottanut tehtäväkseen uusia koko alan, mistä Bingham ei tietenkään pidä, sillä tämä tarkoittaisi keskitettyä työntekoa, ja hän haluaa saavuttaa 10 miljoonaa lentomailia, näin ollen olla seitsemän siihen kyennyt ihminen. Yksinäisiin hetkiin hänellä on rakastajatar, Vera Farmigan mysteerinen Alex.

Miten niin ei ole naimisissa? Miksi hänellä ei ole lapsia? Mitä hän sitten tekee? Voin ainakin ymmärtää, miksi Clooney valittiin päärooliin, siinä missä hänellä on notoorinen maine yksinäisenä sutena, ikuisena poikamiehenä, on Ryan Binghamin hahmo kuin hänelle tehty. Ainakin siis vuonna 2009, nykyään hän on sitten... löytänyt onnen? Tämä on asia, minkä Up in the Air myöskin tunnistaa. Olemmeko vasta itsemme kun olemme jonkun kanssa? Onko perhe yhtä kuin onni, vai onko se vain jotain jolla yritämme täyttää olemassaolomme, jotta voimme kokea olevamme elossa. Onko yksinäisyys yhtä kuin epäonni, jopa kuolema? Tämä on kysymys, jota olen itse pohtinut kauemmin kuin kehtaan edes myöntää. Ajoittain se on johtanut jopa erinäisiin identiteettikriiseihin, jotka kulminoituvat kysymykseen "kuka minä olen?". Siitä se kaikki juontaa, eikö? Kun tunnemme itsemme, tiedämme mitä haluamme ja siten saamme elämällemme merkityksen. Pelkäämpä, että jos jatkaisin tästä, menisi ajatusvirta liian syvälliseksi, mutta saadakseni tälle filosofiselle harhailulleni jonkunlaisen johtopäätöksen, sanon vain, että pidän siitä, että on kerrankin olemassa elokuva, joka ei johda siihen, että päähenkilö kävelee auringonlaskuun elämänsä rakkauden kanssa.

"Up in the Air on syvällinen mestariteos, teemojen tulkitsija ja draamojen A-luokkaa"

Jason Reitman on yksi lempiohjaajistani. Hänellä on varma, viileä, urbaani tyyli, jota jaksaa katsella. Tässä on draama toteutettuna hyvällä maulla. Nimittäin elokuvan juoni on tarttuva, maailma mielenkiintoinen ja sen tulkitsemat teemat uskomattoman syvällisiä. Pidän paljon käsikirjoituksesta, Clooneyn hahmo on täyttä neroutta, täydennettynä tietenkin Clooenyn omalla hienostuneella näyttelemisellä. Pidän hahmojen vastakkainasettelusta ja siitä kuinka heidän avulla yritetään havainnollistaa elämää. Kyllä, näin upeaa ja hienovaraista voi olla elokuvanteko, tästä kaikki kiitos nerokkaalle Jason Reitmanille.

Olen aina ollut rakastunut elokuviin, jotka kertovat elämästä. Jotka käsittelevät elämää. Se on ikuinen lähde hyville elokuville ja siihen voi ottaa niin monta kantaa, että ei haittaisi jos kaikki elokuvat kertoisivat vain puhtaasti elämästä. Erityisesti elämänvalinnoista. Ainakin siihen tuntuu olevan keskittynyt Up in the Air. Kuvattuna tietenkin vain yhden miehen näkökulmasta, sen, jonka koti on tuolla taivaalla, matkustaen paikasta toiseen, kantaen omaisuuttaa vain yhdessä laukussa. Voisi siis sanoa, että hän tietää kuka hän on, kun kerran me jo tiedämme näin hyvin kuka hän on. Elokuvan alussa, Binghamille on täysin selvää kuka hän on ja mitä hän haluaa. Hänellä on tietty tavoite, eikä hän edes mieti toisia asioita. Sitten hänen maailmansa ryntää Anna Kendrickin tarmokas Natalie Keener, joka kyseenalaistaa jokaikisen aspektin herran elämästä. Kaiken lisäksi hän on aidosti rakastumassa Vera Farmigan esittämään sensuelliin ja ajoittain salaperäiseen Alexiin. Vaikka jo Natalien ja Ryanin keskinäinen vastakkainasettelu tarjoaa paljon, koen silti nerokkaaksi elokuvantekijöiden - Clooneyn, Reitmanin ja Farmigan tavan keskittyä myös Ryanin ja Alexin suhteeseen. Koska me tunnemme melkein heti kuka Ryan Bingham on, ei meille edes tule mieleen kysyä kuka Alex on? Tähän ongelmaan ehkä Ryankin törmää ja kun elokuva pääsee lähelle kliimaksiaan, Ryan joutuu jopa kyseenalaistamaan itsensä. Mitä tarkoitan? Mitä nämä kaksi naista kertovat muka Ryanista ja hänen elämästään? Tarkoitan tietenkin sitä, että täytyy kysyä kuka hän on. Tämän, elämän happamuuden, ironisuuden ja ehkä jopa tietyn mauttomuuden Up in the Air vangitsee upeasti. Tavoitteet ovat hyviä vain siihen asti kun ne ovat tavoitteita. Olemme tyytyväisiä siihen asti itsenämme, kunnes joudumme kysymään kuka me olemme. Silloin joudumme kohtaamaan itsemme ja oman elämämme. Tätä hetkeä yritämme estää tapahtumasta erilaisilla valinnoilla, ymmärsimme sitä tai emme. Me haluamme paeta itseämme, toiset tekee näin hakeutumalla vakaisiin oloihin, perustamalla perheen, toiset tekemällä juuri päin vastaista. Toisin sanoen, me elämme. Mikä sitten saa meidät tekemään tietyt valinnat? Ehkä se, että kysymme kuka me olemme.

Kuten sanoin, elokuvan teemat, niistä voisi keskustella iät ja ajat, mutta yritän nyt keskittyä itse arvosteluun ja selittämään vaikka George Clooneyn taidokasta näyttelemistä. Joku joskus sanoi, että pojilla on "swagia", herrasmiehillä on "tyyliä". George Clooney voisi olla tyylikkyyden määritelmä. Ryan Binghamin roolissa hän on syvällinen, luonteva, aito, lämmin, läsnä, sympaattinen, realistinen - kaikkea mitä dramaatiselta näytteljältä voisi pyytää. Hän tuo rooliin paljon itseään, mikä antaa hahmoon hallittua persoonaa ja karismaa ja täten meidän on helppo ymmärtää hahmoa ja tämän syvintä. Clooney on varma näyttelijä ja häntä on helppo seurata. Hän on kuin syntynyt valkokankaalle. Vera Farmiga täysin vedossa, näytellen George Clooneya vastaan ja pitäen puolensa, varastaen huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa, saaden hahmoonsa karkeaa elämää, mutta kuitenkin hienontaen hahmonsa reunat, jotta meidän mielenkiintomme häntä kohtaan heräisi. Hän saa rooliinsa harkittua salaperäisyyttä ja syvyyttä, jota hän ammentaa, jotta ymmärrämme hänen hahmoaan ja sen tekemiä päätöksiä. Tämä on syvällistä, tasapainoista näyttelemistä, josta ei puutu tyyliä tai kauneutta. Anna Kendrick on ehkä hieman heikommassa roolissa, mutta osuu silti hahmonsa ytimeen ja vangitsee täydellisesti kuka hänen hahmonsa tulisi olla. Ja mikä olisikaan parempi vertauskuva elämälle kuin lentokenttä? Me kaikki liikumme terminaalista toiseen etsien määränpäätä, ja vaikka saavumme lentokoneella kohteeseemme, voimmeko sanoa olevamme perillä? Olemme silti aina ensin terminaalissa, sitten hakemassa matkalaukkuja, sitten jonottamassa taksia, sitten purkamassa laukkuja hotellihuoneessa, sitten menossa syömään jonnekin, olemmeko koskaan perillä? Ehkä tästä syystä, toiset hakeutuvat ympäri maailmaa ja toiset jäävät paikalleen, ehkä täten yritämme löytää päämäärämme, jotta ymmärtäisimme kuka me olemme?

Up in the Air on syvällinen mestariteos, teemojen tulkitsija ja draamojen A-luokkaa. Suosittelen.

State of Play (State of Play)

On ehkä itsestään selvää, miksi näin hyvillä lähtökohdilla varustettu trilleri - kuumat näyttelijä-nimet, taitavat käsikirjoittajat ja iso budjetti ei ole saavuttanut asemaa, jollaisen tämän kaliiberin elokuvan tulisi ehkä saavuttaa; se ei ole niin hyvä.

State of Play on vuoden 2009 poliittinen trilleri, jonka Kevin Macdonald ohjasi perustuen Matthew Michael Carnahanin, Tony Gilroyn, Peter Morganin ja Billy Rayn käsikirjoitukseen, joka perustui Brittiläiseen kuusi-osaiseen draamsarjaan. Tämän huomaa elokuvan sisällöstä. Ensinnäkin ei ole koskaan hyvä, että elokuvalla on liian monta käsikirjoittajaa, useimmiten sanonta "Too Many Cooks..." pätee niin myös käsikirjoituksiin. Toiseksi, se, että alkuperäinen materiaali on kuuden tunnin mittainen ja tämän elokuvan kohdalla juoni on supistettu kahteen tuntiin, tekee siitä mahdottoman vaikeasti-seurattavan, liian tiiviin ja täten se ei hengitä. Emme elä elokuvaa, vaan yritämme pysyä sen perässä. Pähkinänkuoressa: Russell Crowen esittämä journalisti syventyy poliittiseen mysteeriin, jonka keskiössä on sattumoisin hänen poliitikko-kaveri, Ben Affleckin näyttelemä Stephen Collins. Kaikesta tästä tekee vielä täyteläisempää se, että elämme uuden median aikaa, jossa ihmiset haluavat sensaation sensaation perään ja kukaan ei lue enää paperisia sanomalehtiä, joissa Russell Crowe työskentelee vanhan koulukunnan reportterina, yrittäen pitää työnsä, uusia tulokkaita kuten Rachel McAdamsin esittämää Della Fryeta vastaan. Näissä tapauksissa ei lehden päätoimittajan Helen Mirrenin esittämän Cameron Lynnen auta muu kuin alistua internet-aikakauden valtaan. Tietenkin siis elokuvan pääosassa on tämä poliittinen murhamysteeri, mutta itse olin enemmän kiinnostunut elokuvan otteesta internet-old school-väitteeseen.

"Ei tästä elokuvasta paljon mitään käteen jää."

    On niitä elokuvia, joita en malta odottaa, että pääsen arvostelemaan ja usein hyppäänkin näppäimistön ääreen heti elokuvan nähtyäni. Sitten on niitä elokuvia, joita en millään haluaisi arvostella ja päädyn niiden pariin monta kuukautta myöhemmin ne nähtyäni, jos ollenkaan. No, voin arkailematta paljastaa, että State of Play kuuluu jälkimmäiseen kastiin. Suoraan sanottuna tämä elokuvakokemus oli minulle hyvin mitään sanomaton. Ja tämä silti, että elokuvassa on monia lempinäyttelijöitäni - Russell Crowe, Rachel McAdams, Helen Mirren, Jason Bateman, Robin Wright ja jopa Viola Davis! Elokuvan huippuhetket olivatkin juuri Helen Mirrenin päästessä vauhtiin. Vaikka Crowe on hyvä näyttelijä, hänen energiansa on hyvin alhaista ja siksi hänen pääroolinsa ovat usein vähän unettavia, sillä usein hänen elokuvansa sisältävät häntä ja paljon ja silloin minä ainakin katsojana kaipaan jo jotain muuta... Miksi siis pidän hänestä? Mielenkiintoinen kysymys, hän on hyvä näyttelijä, mutta sopii ehkä paremmin sivurooleihin. Helen Mirren on yksi harvoja näyttelijöitä, joilla ei ole yhtäkään huonoa roolisuoritusta, vaikka elokuva luhistuisi hänen ympärilleen, niinkuin tämän kohdalla, hän onnistuu aina astumaan syvälle hahmoonsa ja herättämään katsojan mielenkiinnon. Mutta sitten minä ihmettelen, miksi Ben Affleck on ollut Hollywoodin huipulla niin monta vuotta kuin on ollutkin. Pakostakin, kun joku pysyttelee näin kauan ihmisten huulilla, joku päättää heittää hänelle luun ja antaa hänen ohjata Argon tai esiintyä Batmanina, mutta hän ei silti ansaitse sitä. Ehkä tämän puolesta puhuu se, että hän ei ole ollut ehdolla yhteenkään Oscar-palkintoon, päin vastoin. Hän voittikin monta Razzie-palkintoa vuosituhannen alussa ja ihmisten olisi silloin jo pitänyt ymmärtää olla koskematta häneen ja antaa hänen painua unohduksiin, hän olisi voinut kävellä kotiin mukanaan hieman ylpeyttä hänen upeasta suorituksestaan käsikirjoittajan Good Will Huntingin kohdalla, mutta jotain tapahtui. Ei, hänen roolisuorituksensa elokuvassa State of Play ei ole hyvä.
     Ei tästä elokuvasta paljon mitään käteen jää. Juoni on ihan samantekevä ja liian yksityiskohtainen ja mutkikas. Helen Mirren tekee parhaansa, mutta elokuva uppoaa ehkä liiasta yrityksestä tai liiasta painosta harteillaan.

Kaksinaamaista peliä (Duplicity)

Julia Robertsin ja Clive Owenin kemia toimii. Elokuvan hienoin valttikortti onkin ollut laittaa heidät upeasti kirjoitettuihin pääosiin.

Roberts on Claire Stenwick ja Owen Ray Koval tässä romanttisessa-vakoojaelokuvassa. Näin ollen he ovat vakoojia - he ovat rakastuneita. He keksivät juonen päästä käsiksi miljoonaomaisuuteen ja sen aikana yrittävät pitää suhdettaan elossa. Tony Gilroy on "aivot eloku van takana" - käsikirjoittaja ja ohjaaja. Vakoojaelokuva-genre on ollut viime vuosikymmeninä jotenkin muiden tyylilajien varjossa, tai ainakin James Bond-elokuvien varjossa. Siis jo pelkästään siitä syystä Kaksinaamaista peliä on kuin tuulahdus raikkautta Hollywoodin toiminta-draama-romanttinenkomedia-maailmaan. Hyvin elokuva pyöriikin. Se on erittäin viihdyttävä ja aukkoja siinä ei ole. Virheetöntä työtä siis. Elokuva toimii pitkälti myös Robertsin ja Owenin kemian perusteella. Jännitys pysyy loppuun asti ja ennalta-arvattavuudesta ei tarvitse huolehtia. Käsikirjoitus onkin erittäin toimiva ja Gilroy ohjaa sitä hyvällä maulla. Hänen intohimonsa projektia kohtaan huomaa ja lopputuloksena on erittäin miellyttävä elokuva.

Mutta...

                       "Elokuva on hyvää viihdettä, mutta se jättää odotuksen enemmästä"

...ollakseen vakoojaelokuva, on elokuva vähän liian heppoinen. En tunne elokuvaa. Ja minä haluan aina tuntea elokuvan. Katsomisen jälkeen et välttämättä edes muista elokuvaa, 125 minutttia menee siis periaatteessa hukkaan. Elokuva hukkuu massaan, monen paremman elokuvan jalkoihin. Tätä sietääkin siis ihmetellä, miksi?
Elokuva ei toimi, koska kahta genrettä ei ole onnistuttu yhdistämään. Romantiikka ja vakooja-elokuva ei välttämättä ole edes lähtökohdaltaa paras yhdistelmä, mutta se on raikas ja jos taidolla tehtynä, siitä olisi mahdollisuuksia paljon parempaan. Kuitenkin se on vaikeaa, siitä syystä tälläisiä elokuvia ei useampia varmaan olekaan. Kyllä, elokuva tarjoaa hetkelliset jännityksen tunteet, kliimaksin kohdalla, mutta siihen se sitten jääkiin. Elokuva on hyvää viihdettä, mutta se jättää odotuksen enemmästä. Toinen syy, miksi elokuva ei toimi: Elokuva hylkää kaiken, mihin katsoja tarttuisi kiinni. Katsoja tarvitsee jotakin katsomisen arvoista, edes vaikka samaistuttavan päähenkilön. Tässä se ei toteudu. Robertsin ja Owenin hahmot ovat hyvin käsikirjoitettu ja niillä on haettu tiettyä huumoria, mutta jos se huumori ei iske, ei iske elokuvaan. Liikaa jätetään siis tiettyjen valttikorttien varaan.

Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds)

Kunniattomat paskiaiset on Quentin Tarantion elokuva vuodelta 2009. Sotaelokuva, Tarantinon ohjaama ja käsikirjoittama, jonka pääosissa on Brad Pitt, Christoph Waltz, Melanie Laurent, Diane Kruger, Eli Roth, Michael Fassbender, Til Schweiger ja Daniel Brühl. Elokuva on tuottanut yli 300 miljoonaa dollaria. Se oli ehdolla parhaan elokuvan, parhaan ohjauksen, parhaan käsikirjoituksen, parhaan kuvauksen, parhaan leikkauksen, parhaan äänitehosteiden sekä parhaan äänityksen Oscar-palkinnon saajaksi ja Christoph Waltz voitti parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon.

     Vuonna 1941 juutalaisten metsästäjänä tunnettu SS-kapteeni Hans Landa (Waltz) tappaa Shosanna Dreyfussin (Melanie Laurent) perheen, Shosannan päästessä pakoon. Vuonna 1944 Shosanna elää Pariisissa uudelle henkilöllisyydellä Emmanuelle Mimieux, elokuvateatterin omistajana. Eräs natsisotilas (Brühl) rakastuu häneen ja Emmanuellelle selviää tämän olevan jopa sotasankari, jolla on vaikutusvaltaa. Hän saa omaan sankaritekoonsa perustuvan elokuvan ensi-illan siirretyksi Emmanuelle elokuvateatteriin, liehitelläkseen tätä, mutta Emmanuelle ei ole hänestä kiinnostunut, sillä hänellä on tummaihoinen poikaystävä, jonka kanssa hyödyntää tilannetta ja suunnittelevat polttavansa elokuvateatterin vaikutusvaltaisten natsiupseerien ollessa ensi-illassa. Samaan aikaan Britit ovat käynnistäneet Operaatio Kinon, jossa natseja tappava sotilasjoukko Basterds, räjäyttäisivät elokuvateatterin. Heidät ensi-iltaan toimittaa kaksoiagenttina toimiva saksalainen elokuvatähti Bridget von Hammersmark (Kruger).

     Quentin Tarantino on persoonallisin elokuvaohjaaja, jota nykypäivänä on ainakin Hollywoodissa. Hänen omalaatuinen,  mielenkiintoinen tyyli on valjastanut hänelle uskollisen faniseurannan ja hän pysyy itselleen ja heille uskollisena jatkaen sarjakuvamaista, räiskyvää ohjaustaan. Kunniattomat paskiaiset on hyvä elokuva. Jo siitä syystä, että se ei ole perinteinen sotaelokuva. Emme näe pitkiä synkkiä pätkiä kuvaa rintamalta asemasodasta, vaan mielenkiintoista juonittelua sodan taustakuvioissa. Tarantino on luova. Hänen käsikirjoituksensa on täyttä mielikuvituksen juhlaa, jossa hän mielekkäästi yhdistää fiktion ja tarkkoihin lähteisiin perustuvan faktatiedon. Hän ainakin jättää joka elokuvaan jälkensä ja tekee jokaisesta elokuvasta poikkeuksellisen. Tätä elokuvaa on mielenkiintoista katsoa, toki muutaman veripatruunan olisi voinut jättää käyttämättä, mutta sekin on vain pieni seikka, loppujen lopuksi. Tarantino on siksi upea elokuvaohjaaja, koska hän osaa yhdistää musiikin, leikkauksen ja käsikirjoituksen yhdeksi upeaksi kokonaisuudeksi, rikkoa rajoja ja luoda oman mielen mukainen taideteos.

      Melanie Laurent on häikäisevä. Hänessä on syvää ranskalaisuutta ja käyttää omaa olemustaan roolissaan hyväkseen. Emmanuelle Mimieux on mysteerinen ja viekas hahmo, johon Laurent on ammentanut upeasti tasapainoa, uskottavuutta, yhtenäisyyttä, kaikkea mitä rooli vaatii toimiakseen. Hän ei jätä aukkoja ja tekee roolisuorituksesta hienon, lankoja yhteen punovan, elokuvan keskiössä olevan huomiopisteen. Laurent on erinomainen näyttelijä.

      Christoph Waltz on tietenkin elokuvan todellinen tähti. Hän tekee mahdottomassa roolissa mahdottoman roolisuorituksen. Waltz tuo hahmoon osuvaa yliampuvuutta, mutta tasapainottaa sitä upeasti vakaalla katseellaan ja silmien takana tapahtuvalla näyttelemisellä. Erittäin onnistunut roolityö pahiksena. Tälläisiä emme usein saa, sillä on enemmän sääntö kuin poikkeus, että juuri leffojen pahikset ovat pienimuotoisia pettymyksiä. Mutta Waltz ikuistaa itsensä ikimuistoisimpien elokuvapahisten kaanoniin hyytävällä roolityöllään.

      Daniel Brühl tekee yllättävän hyvän roolisuorituksen. Olen ihmeissäni, miten hän ei ollut aivan Waltzin vierellä Oscar-gaalassa, sillä tälläinen hahmo voisi olla vaarassa jäädä kaiken muun alle. Brühl kuitenkin tuo hahmoon jotain häiriintynyttä, jotakin osuvaa, mikä tekee hahmosta entistä syvemmän ja entistä paremman osan kokonaisuutta elokuvan kannalta. Hän ei varasta huomiota, ei hypi nenälle, mutta hänen ajoituksensa; hänen tarkka laskelmoitu terävyytensä on huipussaan.

      Brad Pitt tuo elokuvaan uutta valoa. Hän tekee omaa jälkeään ja tekee roolisuorituksesta erilaisen, mutta silti osuvan. Elokuvan sävy on huumoripainotteinen, kaikesta huolimatta ja tätä edesauttaa Pitt järkyttävällä Italian kielen lausumuksellaan ja rennolla asenteellaan. Hän selvästi osaa luoda hahmon ja saada sen heräämään henkiin. Hän tuo siihen persoonaa ja mielikuvitusta. Hän on estoton ja heittäytyy mukaan, mikä on täydellinen piirre näyttelijässä. Hän ei ota itseään liian vakavasti.

      Diane Kruger on upeasti roolitettu. Hän on kuin ilmetty 1930- ja 1940-luvun saksalainen elokuvatähti, joka vihaa vuorikiipeilyä ja on baarissa kuin kotonaan. Kruger vaihtaa kielestä toiseen sujuvasti ja näyttelee millä tahansa kielellä sitäkin paremmin. Hän tuntee itsensä ja tietää mihin pystyy, mikä edesauttaa häntä yhä joustavampaan ja sulavampaan roolisuoritukseen, joka lisää hahmoon inhimillisyyttä ja siten uskottavuutta. Hän saa hahmon toimimaan niin sujuvasti, ettei hänen näyttelemistään edes erota.

     Kunniattomat paskiaiset on Quentin Tarantinon taitojen näyte. Se on mielenkiintoinen, räiskyvä, persoonallinen, mahdottoman elävä sekä upea elokuva. Upea näyttelijäkaarti elävöittää elokuvaa entisestään. Loistava yhteistyön tulos - omalaatuinen.

'

...=)