...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore

Kevään kiireideni jäljiltä ehdin minäkin loppuviimein katsomaan uuden Potterin ihan leffateatteriin, jossa se vielä yllätyksekseni pyöri.

Tarina kertoo tuttuun tapaan 1920-luvun - aikaan ennen Harry Potteria, joka syntyi tähän J.K. Rowlingin taikamaailmaan vasta 1900-luvun loppupuolella - taikazoologista Newt Scamanderista (Eddie Redmayne), joka nousee yhdessä ystävänsä ja Tylypahkan rehtori Albus Dumbledoren (Jude Law) kanssa pahaa velhoa Gellert Grindelwaldia (Mads Mikkelsen) vastaan, joka tahtoisi aloittaa sodan velhojen ja "jästien" (ihmisten, jotka eivät omaa taikavoimia) välillä.

Aiempien osien kokoonpano, joka koostui Newtista, Tinasta (Katherine Waterston), Queeniesta (Alison Sudol) ja Jacob Kowalskista (Dan Fogler), jotka kaikki tapasivat ensimmäisessä osassa New Yorkissa, on vähän niin kuin luovuttu - vain Kowalski on enää menossa varsinaisesti mukana - ja tässä elokuvassa kootaan uusi iskujoukko Grindelwaldia vastaan. Mukaan liittyy nuoria velhoja ja noitia opettava professori Lally Hicks (Jessica Williams), Yusuf Kama (William Nadylam), Newtin veli Theseus (Callum Turner) ja assistentti Bunty (Victoria Yeates). Syy, miksi kaikkien aikojen voimakkain velho Dumbledore ei itse lähde kamppailuun Grindelwaldia vastaan johtuu siitä, että he ovat nuoruudessaan ja ollessaan toistensa rakastavaisia, vannoneet verivalan, joka estää tämän.

Hieman kysymsymerkiksi jää, miksi tähän piti koota taas ikään kuin uusi iskujoukko, etenkin kun edelliset osat jo tuntuivat pitkälti siltä - taisteluasemien valmistelulta tulevaa varten. Ja nyt aloitetaan ikään kuin jälleen kerran uudestaan. Erityisen harmillista tämä on siksi, että yhteenkään hahmoon ei ole - vaikka elokuva kestää melkein kaksi ja puoli tuntia - aikaa oikein tutustua kunnolla ja he jäävät vähän statisteiksi. Mikä ei sinänsä ole fantasiaelokuvassa ongelmallista, sillä sen tarkoitus ei olekaan olla mikään syvääluotaava draama. Mutta miksi pitää koota joka elokuvaan uusi joukko statisteja?

Sen sijaan se hahmo, johon syvennymme kaikkein eniten, on nimensä mukaisesti Dumbledore. Mikä on sekin pienoinen pettymys. Ensinnäkin hahmo on jo ennestään tuttu, kahdeksasta aikaisemmasta Potter-pätkästä sekä seitsemästä kirjasta. Kun leffan nimikin on Dumbledoren salaisuudet, odotin saavamme kirjaimellisesti tietää jotain, mitä emme jo tienneet. Sen sijaan, tässä lähinnä kerrattiin niitä samoja traumoja, mitä meille on jo useaan kertaan kerrottu Dumbledoren kuolleesta sisaresta ja syrjään jääneestä veljestä.

Elokuvaa - kuten tätä koko Ihmeotusten spin-off-sarjaa - tuntuu kannattelevan pääosin nämä ihmeotukset. Näin jossain kommentin, jossa ihmeteltiin, mikä niiden pointti on, että niillä ei ole mitään merkitystä juonen kannalta - ja en voisi olla enempää eri mieltä. Tämänkin elokuvan vahvin osuus oli elokuvan alku, jossa oli eniten aikaa taas tutustua uusiin ja ihmeellisiin otuksiin. Mielestäni niitä käytettiin myös juonen kuljetuksessa hyväksi, mutta vaikka näin ei olisi tai kokisi, kyseenalaistaisin silti koko oletusta, että näin pitäisi olla. Mitä on tapahtunut meidän kollektiiviselle elokuvankatsomistavalle? Emmekö voi enää katsoa elokuvaa puhtaasta ihmetyksen ilosta? Minusta nämä fantasiaelokuvat kaipaisivat huomattavasti enemmän otuksien ihmettelyä ja taikamaailmassa tutkimista ja paljon vähemmän juonenkuljetusta. Minusta juoni on yksi epäoleellisimmista asioista elokuvassa ylipäänsä.

Mutta jos siitä nyt hetkeksi puhutaan, niin koin, että tässä kolmannessa elokuvassa juoni vähän lässähti loppua kohden. Alkupuoliskossa oli kyllä aseteltu aika vimmaiseenkin tahtiin palasia paikalleen ja mm. yksi hahmo soluttautui pahisten joukkoon. Mutta sitten kliimaksia lähestyttäessä, nämä juonilangat nopeasti vain kuitattiin ja ruksittiin yli sen enempää niitä hyödyntämättä. Kysymysmerkiksi jäi esimerkiksi tuo, miksi yhden hyviksen oli pahisten joukkoon soluttauduttava, kun siitä ei koitunut yhtään mitään.

Se on sanottava, että elokuva oli kuitenkin edennyt valovuosia edellisestä osasta, joka taantui jo aivan geneeriseksi erikoistehosteiden katalogiksi. Tässä sentään annettiin hahmojen käydä vuoropuhelua keskenään, tutustuttiin moniin uusiin aspekteihin taikamaailmasta ja kuljetettiin sitä suurempaa tarinaa näiden yksittäisten elokuvien takana taas vähän enemmän eteenpäin kuin viimeksi. 

Mielestäni Mads Mikkelsen - vaikka en hänestä pidäkään, enkä lainkaan yhtä paljon kuin edeltäjästään Johnny Deppistä - oli kuitenkin Deppiä parempi, joka oli tässä roolissa hieman liian mahtipontinen. Mikkelsen näytteli hahmoa inhimillisemmin.

Myös uudet näyttelijälisäykset olivat hyviä - eritoten Jessica Williams. 

Mutta eritoten taas ihastutti Eddie Redmayne, joka on tässä roolissa niin hurmaava.

Seuraaviin osiin toivon vielä enemmän ihmeotuksia, syvempää hahmokuvausta - ei välttämättä enää uusia hahmolisäyksiä, vaan syventymistä näihin nyt jo ruudulle vieritettyihin - sekä inhimillisempää juonenkuljetusta. Nyt tässä elokuvantekijät tuntuvat vähän alistuneen nykyisten toimintaelokuvien kaavoihin, joissa vähintään joka kahdeskymmenes minuutti pitää tapahtua jotain actionia. Kyllä katsoja kestää hiljaisuuksia, vuoropuhelua, kliimaksin kasvatusta. Se on kylläkin sanottava, että toimintakohtausten koreografiointi oli tässä osassa huomattavasti parempaa kuin aikaisemmassa, joten siitä voi pitää kiinni.

Loppuun vielä ihan pieni tekninen huomio - ja kiinnitän näihin yksityiskohtiin huomiota vain, koska välitän ja ajattelen, että parhaimmillaan nämä potterit ovat elokuvamaailmassa ihan parasta - kun kerran juonenkuljetuksessa pidetään mukana tätä "jästiä", jolle taikamaailman jutut ovat uusia ja outoja: käyttäkää häntä hyväksi! Selittäkää hänen avullaan sellaisia asioita, joita katsoja nyt jää ihmettelemään, mutta joiden selittäminen velholta velholle tuntuisi oudolta. Antakaa siis velhon selittää tälle jästille, mistä on kyse. 




Arvostelu: In the Mood for Love

Wong Kar-wai ohjasi vuoden 2000 elokuvan In the Mood for Love, pääosissa Tony Leung ja Maggie Cheung, joka sijoittuu 1960-luvun Hong Kongiin. Seinänaapurit Rouva Chan (Cheung) ja Herra Chow (Leung) saavat selville, että heidän molempien puolisot ovat aloittaneet suhteen toisen puolison kanssa. Yhteinen suru muuttuu pian rakkaudeksi Chanin ja Chowinkin välillä.

60-luvun konservatiivisen yhteiskunnan kahlitseva maailma on saatu hyvin tuotua osaksi elokuvan kerrontaa. Se on kuin kolmas päähenkilö, kuin tarinan antagonisti, joka estää pääparia löytämästä toistensa luokse. Sen sijaan elokuvan ajankuva on hillittyä, vähäeleistä, hahmot ilmaisuissaan niukkoja, varovaisia. Jatkuvasti katsomassa selkänsä yli, ettei kukaan saa heitä kiinni rakkaudessaan.

Mutta sitten toisaalta mietin, kuinka totuudenmukaista on analysoida elokuvaa vain 60-luvun kontekstissa. Ihmisyyden kuvauksessa elokuvan kerronta on kuitenkin universaalia. Niin monesti ihmiset harhailevat usvassa toistensa ohi, jäävät katumaan tekemättä jääneitä asioita, reagoivat liian myöhään sanoihin, joita eivät odottaneet kuulevansa. Hetken merkityksen ymmärtää vasta, kun se on ohi.

Oivaltavana pidin sitä, miten elokuva tuntuu tarttuvan myös siihen, kuinka sidoksissa rakkauden tunne - tunteet ylipäänsä - ovat muihin tunteisiin. Rakkauden kohdalla eritoten kaipaukseen, ikävään, osattomuuteen, yksinäisyyteen - jopa tylsyyteen.

Mistä tunnistamme, miten erotamme tunteet toisistaan, mikä tunne on aito?

In the Mood for Love hyödyntää tälle taiteenlajille ominaisia piirteitä, nojaa vahvasti visuaaliseen kerrontaan, täsmentää ja värittää käsiteltäviä teemoja väreillä, valoilla, liikkeellä. Vuorosanoja on laihasti, koska kyseessä ei ole romaani. Tämä on enemmän kuin elokuvallista runoutta. Merkitykset on etsittävä sanojen välistä. Pisarasta, joka laskeutuu sudenkorennon lailla katulätäkköön, lampusta, joka menee rikki, sängyn alle unohtuneista tohveleista. 

Maggie Cheung ja Tony Leung ovat rooleissaan täydelliset. Heidän ikävää täynnä olevat silmät, aksentoidut ryhdit, balettitanssijan lailla ilmaan jäävät kädenliikkeet ovat kaikki harkittuja, hiottuja valintoja.

Ehkä eniten sitä jää elokuvan jälkeen prosessoimaan sen tapaa käsitellä aikaa. Sen kuluminen on elokuvassa koko ajan läsnä. Hahmot odottavat läpi elokuvan jonkin tapahtumista. Sitä ei täysin täsmennetä mitä, ehkä rakkautta, ehkä raivoa. Ehkä vain sitä, että jotain tapahtuisi, mitä vain. 60-luvun ajankuva eritoten korostaa hälystä, tulvasta, ärsykkeistä vapaata maailmaa, jossa toisen ihmisen saattoi kohdata, löytää, nähdä. 

Elokuvan loppua kohden, ohjaaja vyöryttää mukaan yhä enemmän historiallistakin ajankuvaa, uutisvirtaa, nähtävyyksiä, turistikohteita, raunioita. Olemme kaikki aikamme tuotteita, mutta myös osa sitä kasvavaa historian pyörrettä, jonka uumeniin lopulta kaikki uppoamme. 

Elämme ajassa ja sen ulkopuolella. Elokuvan herättämiä kysymyksiä voisi listata loputtomasti, mutta viimeisen tähän hahmottelemani muotoilisin näin: saammeko koskaan kiinni hetkestä - rakkaudesta, ihmisyydestä, toisistamme - vai näemmekö aina vain menneisyyteen sumuisen lasin läpi?



Arvostelu: Conte d'été

Éric Rohmerin ohjaama Conte d'été, suomeksi Kesätarina, englanniksi A Summer's Tale sai ensi-iltansa vuonna 1996. Rohmer edustaa niin kutsuttua ranskalaisen uuden aallon elokuvaa - ranskalaisen elokuva-alan aikakautta ja suuntausta, jonka pariin myös sellaiset nimet kuin Godard tai Truffaut joskus lasketaan. 

Rohmer teki pitkän uran kotimaassaan Ranskassa, mutta valitettavasti on ehtinyt jo kuolla, vuonna 2010. Uusia elokuvia häneltä ei siis enää ilmesty. Hänen ensimmäinen merkittävä elokuvansa ilmestyi jo vuonna 1969. 

Erityisen tunnettu hän oli neljästä elokuvastaan, joita tituleerataan ylväästi Neljän vuodenajan tarinoiksi. Elokuvia valmistui siis syksystä, talvesta, keväästä ja niin ikään kesästä.

Conte d'été kertoo nuoresta miehestä nimeltä Gaspard (Melvil Poupaud), joka saapuu ranskalaiseen turistikohteeseen viettämään kesälomaansa sekä tavatakseen tyttöystävänsä Lenan (Aurelia Nolin), joka kuitenkin jättää saapumatta. Sillä välin Gaspard tutustuu paikalliseen Margotiin (Amanda Langlet), jonka kanssa ystävystyy ja joka tutustuttaa tämän Soleneen (Gwenaëlle Simon), jonka katsoo olevan parempi Gaspardille kuin Lenan. Kun Lena sitten kuitenkin saapuu viimein paikalle, huomaa Gaspard olevansa kolmen tytön loukussa.

Siinä mielessä elokuva tuntuu vahvasti ranskalaiselta auteur-elokuvalta, että Rohmerin tuntee hengittävän jokaisen kohtauksen taustalla. Elokuva ei mukaudu konventioihin - esimerkiksi taustamusiikkia ei käytetä, lähikuvia, eikä itse asiassa otoksia kauempaakaan. Kamerakulmat ovat keskittyneitä etäisyydelle, josta ihminen tavallisestikin tarkastelisi toista ihmistä. Eittämättä tällä on haettu realistista vaikutelmaa.

Siltä elokuva tuntuukin. Kuin kävelisi hahmojen kanssa rannalla ja kävisi heidän kanssaan keskustelua. Niin ihailtavaa kuin pyrkimys realismiin onkin, silti sitä jää miettimään, että elokuvantekijällä olisi kuitenkin käytössään valtava valikoima tehokeinoja ja työkaluja, joilla elävöittää kerrontaa. 

Pelkistetyn kuvallisen kerronnan vuoksi, keskiöön nousee teksti ja sitä tulkitsevat näyttelijät. Rohmer on kirjoittanut elokuvan itse ja sitä ei voi kuin olla ihailematta. Vielä 70-vuotiaana hän on pystynyt eläytymään näiden parikymppisten hahmojen maailmaan niin hyvin, että keskustelut tuntuvat täysin luonnollisilta, kuin niitä ei olisi käskirjoitettu lainkaan. 

Itse asiassa Rohmerin teksti tuntuu vieläkin paremmalta kuin luonnolliselta. Se tuntuu läpikuultavalta. Vaikka hahmojen välisessä dialogissa - jota on uskallettu kirjoittaa paljon, mikä on ihanaa, toisin kuin niin monessa elokuvassa tänäpäivänä, jossa hahmot mutisevat ehkä kaksi sanaa toisilleen - päästään syvällekin keskusteltaviin aiheisiin, katsojalle jätetään silti paljon tilaa ajatella itse. Hahmot ovat omalle käytökselleen sokeita ja katsoja tuntuu ymmärtävän hahmoja paremmin kuin he itse. Mikä onkin ihmisluonnolle totta. Ei ihminen tosiasiassa näe itseään. 

Ja tämäkin on elokuvalle poikkeuksellista - nekin kerrat, kun oikeasti älykkäät tekijät on päästetty elokuvan tahtipuikkoihin, turvautuvat he yleensä (tämän tietenkin sanoen yleistäen) sellaiseen psykoanalyyttiseen tyyliin, jossa sitten sitä älykkyyttä esitellään jokaisella vuorosanalla ja jokaikinen asia puretaan pienimpiin mahdollisiin osiin ja hahmot osoittavat sellaista itsetuntemusta, jota ei oikeassa elämässä meistä sivistyneinkään pystyisi osoittamaan, että ensinnäkin seurauksena on epäuskottavuus ja toiseksi katsojan passivoituminen. Sitä kautta jopa tylsistyminen. Uskon menettäminen elokuvaan taidekeinona.

Siihen vastalääkkeenä toimivat tällaiset elokuvahelmet. Lisäksi tämä toimii aivan ihanana nostalgiamatkana 90-luvulle. Hahmot ovat täydellisen ranskalaisia - kaihomielisiä ja kaunosieluisia. Ja kauniiden nuorten kiireetöntä kesänviettoa ihmissuhdedraamoineen seuraa näin kesäkuun ensimmäisinä päivinä syvään henkeä huokaisten.