Arvostelu: Jungle Cruise

 Jotain tästä elokuvasta kertoo, että jo seuraavana päivänä olin unohtanut katsoneeni sen. Mutta ihan mukiinmenevää, lähinnä koko perheen, viihdettä. Erityisesti nuoremmat katsojat saanevat tästä paljon irti. Sen verran sarjakuvamaisia hahmot oli. 

Arvostelu: The Worst Person in the World

Julie (Renate Reinsve) on parikymppinen norjalaisopiskelija, joka haahuilee elämänsä ja tulevaisuutensa kanssa, kunnes törmää vanhempaan sarjakuvataiteilija Akseliin (Anders Danielsen Lie), johon päätäpahkaa rakastuu tulisesti, muuttaa yhteen ja aloittaa yläluokkaisen elämän osallistuen idyllisiin maalaisviikonloppuihin miehen perheen huvilalla, käyden kirjajulkkareissa ja keskustellen syvällisiä Freudista #MeToo-liikkeeseen boheemin ystäväpiirin kanssa. Mutta miten suu pannaan, kun vastaan käppäilee huomattavasti vähemmän tasokasta elintasoa, mutta jonkinlaista vapaampaa elämää tarjoava barista Eivind (Herbert Nordrum), hänkin tahollaan jo parisuhteessa?

Joachim Trierin (yllättäen ilmeisesti ei-minkäänlaista-sukua Lars Von Trierille) ohjaama romanttinen draamakomedia keräsi viime vuonna roppakaupalla ylistystä ja kiersi kaikki merkittävimmät palkintogaalat Cannesista Oscareihin. Trierin on sanottu tuoneen jotain uutta väljähteneeseen romanttisen elokuvan genreen. Onnistuneen milleniaalin ihmisen kuvaamisessa. Monet ovat tituleeranneet elokuvaa mullistavaksi. Jotkut nettikommentoijat sanovat jopa jättäneensä nykyiset kumppaninsa ja aloittaneensa uuden elämän elokuvan ansiosta - tai takia.

The Guardian meni jopa niin pitkälle, että innostui tituleeraamaan elokuvaa sanoilla, jotka vain harvalle elokuvalle uskalletaan langettaa, niiden painoarvon takia: "välittömäksi klassikoksi". Kaikkein suurimman kunnian tuntui kuitenkin antavan arvostettu The Atlantic-lehti, joka valitsi elokuvan suoralta kädeltä vuoden 2021 parhaaksi elokuvaksi. 

Onhan elokuvassa yritystä tehdä jotain uutta. Jota arvostan paljon. Ja kyllähän tässä saadaan kiinni sellaisesta nykyihmisen eksistentialistisesta paradigmasta. Merkittäviä valintoja tehdään ja suuriakin muutoksia elämässä tapahtuu, mutta sitä ei oikein osaa päättää millaista elämää haluaa elää tai vaikka haluaisi, mikään ei oikein tunnu miltään. Päähenkilö Julien sanoin "tuntee olevansa sivuhenkilö omassa elämässään". 

Elokuvan taiteelliset ratkaisut ovat elävöittäviä. Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa päähenkilö Julie pysäyttää muun maailman ja ihmiset paikoilleen valaisinkatkaisijaa painamalla ja juoksee viettämään romantiikan täyttämää päivää salarakkaansa kanssa. Myös huumekokeilun vaikutukset saadaan kuvattua elokuvalliseen muotoon uskottavasti. Vähemmän innostunut olin kertojaratkaisukokeiluista ja siitä, että elokuva on jaettu kahteentoista tittelöityyn kappaleeseen, jotka julistetaan jo elokuvan alussa, joten katsoja ikään kuin tietää jo, mitä on luvassa. 

Kaiken kaikkiaan odotin paljon enemmän. Suuhun jäänyt maku on lähinnä väljähtänyt. Elokuva on kovin harmaa ja väritön. Hahmot aika käsitteellisiä. Halusin enemmän lihaa ja verta. Tietysti, kun aiheena on kuvata parikymppisen haahuilua elämässään, sitä ei ehkä saa tuotua iholle oikeastaan ollenkaan, vaan pakkokin jättää etäiseksi.

Ei siinäkään siis vielä mitään. Mutta pahiten elokuva uppoaa minulle yhdestä syystä; ironia. En ole koskaan oikein välittänyt siitä. Etenkin pidän sitä mauttomana silloin, kun tekijöillä olisi älyä ja kykyä tehdä aidompi elokuva, älykkäämpi elokuva. Ironia on laiskaa. Siinä väistetään, kun pitäisi mennä kohti. Milleniaalin elämää tietysti ironia värittää hyvin vahvasti, mutta minuun se ei tehokeinona iske. Jos kaikki on niin ironista ja kaiken voi olankohautuksella jättää välittämättä, miksi minun pitäisi välittää tästä elokuvasta? Taidan olla vain liikaa Z-sukupolvea samaistuakseni täysin milleniaalien (Y-sukupolvi) ironiseen kokemukseen. Tai kuka tietää, ehkä henkisesti kuuluun johonkin täysin kokonaan toiseen sukupolveen - menneeseen tai vielä tulevaan. Tai sitten kaikki nämä sukupolvijaot ovat humpuukia.

Arvostelu: Hitman's Wife's Bodyguard

Niukasti toimivampi kuin edeltäjänsä, vaikka tätä attribuuttia en laskisi kummankaan ansioksi.

Arvostelu: Don't Look Up

Don't Look Up on amerikkalaisen poliittisen ohjaajan Adam McKayn uusin yhteiskuntakritiikki. Sen näyttelijäkaarti on vähintäänkin vaikuttava. Löytyy Meryl Streep ja Leonardo DiCaprio, on Jennifer Lawrence ja Timothee Chalamet, jopa Cate Blanchett, Ariana Grande ja näyttelijäsuuruus Mark Rylance.

Elokuva on allegoria tai metafora ilmastonmuutoskeskustelulle. Kuinka media ja poliittiset päättäjät ovat haluttomia suhtautumaan siihen sen ansaitsemalla vakavuudella. Don't Look Upin maailmassa tosin ilmastonmuutos on korvattu maahan törmäävällä asteroidilla, jonka DiCaprion ja Lawrencen esittämät tiedemiehet löytävät.

Idea on toimiva ja kutkuttava. Harmi vain, että elokuva ei oikein tunnu hyödyntävän premissiään tarpeeksi tai pikemminkin nojaa siihen liikaa. Oivallukselle rinnastaa maahan törmäävä asteroidi ja ilmastonmuutos hymähtää aluksi kerran, mutta melkein kahden ja puolen tunnin elokuvan jälkeen vitsi on imetty jo kauan ennen päättymistään kuiviin.

Sinänsä kaikki elokuvan tekemät havainnot ovat ihan aiheellisia, vaikkakin kärjistettyjä - tehokeino, jonka suurin ystävä en ole. Erityisen nautinnollista on tietysti kääntää katse mediaan, jonka moraalittomat tavat saada musta näyttämään valkoiselta katsojalukujen vuoksi ovat saaneet etenkin Yhdysvalloissa aivan sietämättömät mittasuhteet. Cate Blanchett asiaa raportoivan toimittajan roolissa saa herkullisesti kiinni sellaisesta ihmisestä (vertauskuvasta), joka on teeskentelyllään kaivertanut itsensä ontoksi.

Vähemmän tyytyväinen olin tapaan suhtautua poliitikkoihin. On tietysti helppo paeta trumpilaisten sarjakuvapelkistysten taakse, mutta jäin kaipaamaan syvällisempää sukellusta politiikan koukeroihin ja kaikkiin niihin nyansseihin, mitkä vaikuttaa siihen, miksi ongelmia ei saada ratkaistua. Syyn vierittäminen jonkun tällaisen karikatyyrin niskaan - saaden sen vaikuttamaan, että kaikki on "jonkun" syytä - mielestäni pahentaa ongelmaa. Kukaan ei näe ongelmaa omassa käyttäytymisessä. Politiikassa on aivan liikaa jo yleistynyt sellainen ajattelutapa, että oma katsantakanta on ainoa oikea ja kaikki muut jotain leffamaisia "pahiksia", vaikka toisten ihmisten ajattelun ymmärtäminen olisi avainasemassa ongelmien ratkaisemiseen.

Mutta toisaalta, voiko tällaiselta Hollywood-viihteeltä odottaakaan mitään sen syvällisempää analyysia?

Arvostelu F9

 

Katsoin, mutta hädin tuskin muistin katsoneeni. Tällä kertaa Mirreni oli sentään viimein tajuttu laittaa ratinkin taakse, eikä vain ohivilahtaviin kohtauksiin taustalle kyhjöttämään. Noloa on edelleen se, että Stathami ja Rock varjostivat Dieselin hänen omassa elokuvasarjassaan omalla spin-off-leffallaan, joka oli valovuosia näitä Dieselin "pääsarjan"-leffoja parempi. Pohjanoteeraus oli John Cenan mukaan köyttäminen tähän sarjaan, olen pahoillani, mutta häntä ei vaan enää katu-uskottavana juuri missään usko, kun on oman elämänsä kävelevä meemi.

Arvostelu: This Little Love of Mine

Elokuva hymyilytti siksi, että ensimmäisistä sekunneista lähtien tiesi tasan tarkkaan, miten elokuva tulisi etenemään ja päättymään. 

Arvostelu: Thunder Force

Emily (Oscar-voittaja Octavia Spencer) ja Lydia (Oscar-ehdokas Melissa McCarthy) kasvavat nuorina tyttöinä maailmassa, johon on avaruudesta iskenyt jonkinlainen radioaktiivinen säteily, joka on mahdollistanut joissakin ihmisissä geenimuunnoksen syntymisen, joka on antanut näille ihmisille yliluonnollisia voimia. Geenimutaatio on syntynyt lähinnä ihmisille, joilla on psykopaattisia taipumuksia. Tällaiset ihmiset tappavat Emilyn vanhemmat ja nuori tyttö päättääkin omistaa elämänsä voittaakseen nämä pahikset. Muutama vuosi myöhemmin hän on opiskellut itsensä rikkaaksi tutkijaksi, joka keksii geenimanipulaatiomekanismin, jolla pystyy antamaan itsellensäkin yliluonnollisia voimia. Harmi vain, että lapsuuden kömpelö ja huolimaton kaverikin, Lydia onnistuu vahingossa käynnistämään itsellensäkin geenimutaatioprosessin.

Niin kauan kuin muistan, olen haaveillut jostain tällaisesta. Vastalauseesta itsensä niin vakavasti ottavalle, kliinisen puhdistetulle ja suoraan sanottuna mielikuvituksen puutteesta kärsivälle supersankarielokuvagenrelle, jossa toinen toistaan mannekiinimaisemmat ja kaksiulotteisemmat hahmot - ihmisen kuoret - esittävät sankareita. Ja ne oikean elämän oikeat ihmiset on unohdettu sankarikuvauksissa jonnekin taka-alalle. Sellaiset kuin Octavia Spencerin ja Melissa McCarthyn näköiset ihmiset.

Ja kun vielä jumaloin Melissa McCarthya ja Octavia Spenceria, en siis voinut olla iloisempi tällaisesta elokuvasta kuin Thunder Force. Ohjaajan pallilla on vielä häärinyt Ben Falcone, Melissan miekkonen, joiden yhteistyö on ennenkin ollut onnistunutta. Sivuosissa sellaisia mielenkiintoisia nimiä kuin Jason Bateman, Pom Klementieff, Bobby Cannavale. Ja tätä mainostettiin sellaisena hauskana toimintakomediana, viimeinkin jotain eläväisyyttä ja eloa supersankaripukuihin, eikä aina sellaista paatoksellista maailmanlopun eeposta.

Siksi onkin niin törkeää kuinka luokattoman huono elokuva on. Aivan, aivan silmittömän järkyttävä elokuva. Huono vieläpä sellaisella tylsällä tavalla, jossa sen huonous ei ole varsinaisesti silmille syöksyvää - sellaista, jossa huonous ärsyttäisi, hämmästyttäisi, ihmetyttäisi, naurattaisi (vaikka on se tässä kyllä melko paljon sellaistakin) - vaan enemmän melkein vielä pahempaa; niin latteaa, että sen tahdissa tylsistyy. Puoleen väliin elokuvaa mennessä suurimmat taistelut käytiin katsojan ja katsojan putoavien silmäluomien välillä. 

On tuskallista katsottavaa kun näet selvästi, mitä kohtauksissa on lähdetty hakemaan, mutta sitten käsikirjoittaja ei ole osannut kirjoittaa hahmojen suuhun oikeita vuorosanoja, vaan jotain tylsempää, ohjaaja ei ole osannut rytmittää kohtausta niin, että katsoja saisi kiinni kohtauksen painosta, vaan kohtaus murenee katsojan silmien edessä täysin irrationaalisiin asioihin huomionsa kiinnittävänä, eikä näyttelijät jaksa kantaa huonon elokuvan painoa harteillaan, vaan heidän hyvätkin yrityksensä muuntuvat näyttäytymään järkyttävän teennäiseltä pelleilyltä. Sellaiselta, mitä näytteleminen huonoimmillaan on. Teeskentelyä. 

Elokuva tuntuu jopa vähän varman päälle pelatulta. Kohtaukset ovat tunnistettavia supersankarielokuvien kohtauksia. Mutta niin klassisen kliseisiä, että ne tuntuvat kuin 80-luvulta varastetuilta. Tekijöillä ei ole ollut mitään mielenkiintoa kohottaa näiden supersankarielokuvakohtausten maaperää joksikin, mitä he olisivat olleet kiinnostuneita tutkimaan. Sen sijaan he ovat ottaneet jokaisen supersankarikliseen ja vain kuvanneet nämä kliseet uudelleen, mutta Melissa McCarthyn ja Octavia Spencerin kanssa. Mikä, valitettavaa sanoa, tuntuu vielä kauheammalta, sillä tämän piti olla juuri heidän takiaan ja vuoksi jotain parempaa kuin ne kaikki muut - tavalliset - supersankarikliseet. Tämän piti olla heidän versionsa. 

Erityisen piinallista katsottavaa siitä tulee, koska vitsi tässä tuntuu olevan nimenomaan se, että supersankareina ovat Melissa McCarthy ja Octavia Spencer. Muistetaan jonkun täysin turhan hahmon suulla silti säännöllisin väliajoin muistuttaa, että voimanaisia tässä nyt ollaan kuvaamassa ja nörtit, lihavat ja rumat ihmiset ovat sankareita siinä, missä muutkin. Mutta silloin tällainen päälleliimaaminen tuntuu vain myötähäpeää aiheuttavalta säälittävyydeltä, kun elokuva ei ole oikeasti valmistautunut kohottamaan tällaisia syrjään liian pitkäksi elokuvahistorian ajaksi jääneitä hahmoja heidän ansaitsemalle tasolle. Vaan tämä on väsynyt, vettynyt vitsi heidän kustannuksellaan. Tämän voisi vielä antaa anteeksi, jos elokuva olisi oikeasti hauska. Mutta sitä se ei ole. 

Ja kaikkein pahinta; kun tämä nyt on tällainen mahalasku, kuka tietää koska oikeasti saamme sen elokuvan, jota olemme jo kaikki nämä vuosikymmenet odottaneet?

p.s. mikä oli se Jason Batemanin hahmo olevinaan? Vaikea nähdä, että Batemanilla on tällaisen esityksen jälkeen enää minkäänlaista uraa jäljellä.