
Kyseessä on yksi vaikeimmin lähestyttävistä elokuvista, mitä olen nähnyt. Yli kaksi tuntia pitkä, mustavalkoinen ja vähänpuhuva draama vaatii katsojaltaan paljon. Staattiseksi itsensä pakottava kamera, pelkistetty kuvakieli ja juonen koruttomuus tekevät katsomiskokemuksesta sanalla sanoen uniikin. Eikä elokuva suostu avautumaan katsojalle edes keston loputtua. Sen sijaan se jää mieleen pyörimään.
Periaatteessa elokuva kertoo kahdesta ikääntyneestä japanilaisesta maaseudun vanhemmasta, jotka lähtevät Tokion suurkaupungiin vierailemaan kahden vanhimman lapsensa luona. Nuorin tytär asuu vielä kotona ja toinen poika asuu puolivälissä matkaa. Tokioon päästyään vanhemmat heijastavat elettyä elämäänsä sen kanssa, mitä siitä on jäljellä lapsiensa todellisuudessa, joka on työn, kiireen ja turhamaisuuden täyttämä.
On oikeastaan todella vaikea sanoa elokuvan kertovan yhtään mistään. Ennen katsomisen aloittamista luin juoniselosteita ja arvosteluja, joissa sanottiin, että vanhemmat matkaavat Tokioon näkemään kaikki aikuiseksi kasvaneet lapsensa. Eivätpä vain lähteneetkään. Kun yksi tytär kerran asui kotona ja yksi lapsi ei asunut Tokion lähelläkään. Pidän tämän täsmentämistä tärkeänä. Elokuva ei myöskään kerro mistään sukupolvien välisestä kuilusta.
Niissä samaisissa arvosteluissa - arvostelut, jotka muuten leimaavat elokuvan yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista ja ylistävät elokuvan realistisuutta - siteerataan elokuvan tapahtumia myös surullisiksi. Jumalaa viisaammat kriitikot analysoivat, että vanhempien matka Tokioon olisi jotenkin pettymyksellinen. En voi olla painottamatta enempää kuinka harhaanjohtavaa näin mustavalkoinen katsantakanta elokuvaan on.

Realismi - sitä elokuva, kyllä heijastaa. Mutta realismilla ei ole mitään tekemistä yksinkertaistetun tai helposti pureskeltavien johtopäätösten kanssa. Mitä tarkoitan tällä on, että elokuva puristaa itsensä kokoon sellaisella voimalla, että se ei jätä tilaa alleviivaavalle kerronnalle. Se ei jätä tilaa mustavalkoiselle fantasialle. Se ei jätä tilaa järkeistämiselle tai käsitteellistämiselle. Siihenhän elokuvakritiikki pohjautuu hyvin paljolti. "Tämä elokuva on mestariteos, koska syyt a, b ja c." Tämän elokuvan kohdalla on kuitenkin lapsellista ajatella, että elokuvasta voisi vetää jotain teemoja tai syvällistä viestiä tai tiivistettyä merkitystä mitenkään yksiselitteisesti. Lisäksi jos puhumme oikeasta realismista, aitoudesta tai arkisuudesta - sillä ei ole mitään tekemistä analysoinnin tai formuloitujen johtopäätösten kanssa yhtään mistään.
Itse asiassa Tokyo Story ja ohjaaja Yasujirô Ozu tekevät kaikkensa, jotta elokuva ei kertoisi yhtään mistään sen enempää. Ja tämä tulee kyllä harvinaisen selväksi kenelle tahansa, joka antaa itsensä elokuvan käytettäväksi. Jos elokuvaa yrittää katsoa turhamaiset lasit päässä tai ylistysjuna taskussa valmiina olemaan samaa mieltä koko ajan elokuvan kerronnan kanssa, niin metsään menet. Elokuva ei halua sinun olevan samaa mieltä kanssaan. Se ei halua sinun ottavan siitä mitään viestiä irti. Se ei halua sinun olevan aivoton katsoja, joka alistuu elokuvan alaisuuteen. Se ei halua sinun pitävän itsestään vain siksi, että kaikki muutkin pitävät.
Avainkohtaukseksi minulle nousi kohtaus elokuvan loppupuolelta. Siinä vielä kotona asuva tytär ja vanhempien kuolleen pojan leski - leski, joka on koko elokuvan ajan ollut se henkilö, jonka puolelle katsoja on asettunut, leski, joka on kohdellut vanhempia hyvin Tokion matkalla oman tyttären ja pojan sijaan - keskustelevat. Kotona asuva tytär valittaa leskelle - jota niin kaihoisan yksityiskohtaisesti tulkitsee Setsuko Hara - kuinka huonosti hänen Tokiossa asuvat isosiskonsa ja isoveljensä hänen vanhempiaan kohtelivat. Tässä vaiheessa katsoja odottaisi lesken olevan samaa mieltä kotona asuvan tyttären kanssa. Siitähän tämä elokuva kertookin, eikö niin, että vanhempia kohdellaan huonosti Tokion matkalla ja sukupolvien välinen kuilu on kasvanut liian suureksi. No näin ei käykään. Sen sijaan leskeytynyt nainen puolustaakin perheen vanhimpia lapsia, jotka kohtelivat vanhempia kaltoin. Ja hän tekee näin täydestä sydämestään ja vilpittömästi - ei mistään kohteliaisuudesta tai hienovaraisuudesta.
Kohtaus hätkähdytti minut. Olin lukenut ne arvostelut ja luulin elokuvan kertovan siitä, mistä ne minulle vakuuttivat elokuvan kertovan. Mutta jos tässä ei ollutkaan tarkoitus inhota vanhimpia lapsia, jos tässä ei ollutkaan tarkoitus tuntea syyllisyyttä kuilusta lapsien ja vanhempien välillä, jos tässä ei ollutkaan tarkoitus tulkita tematiikkaa ajan ohikulkemisesta - niin, mistä tämä elokuva kertoo? Tämän takia elokuva ei avautunut minulle ensin. En tiennyt, mitä siitä olisi jäänyt käteen. En tiennyt mistä se kertoi, tai miksi kaikki elokuvaa ihailevat ihmiset olivat väärässä.

Ajattelisin vastauksen löytyvän siitä, miten elokuva on kerrottu. Ozun kamera etsii aina parhaimman paikan huoneesta, jossa pystyy kääntymään mahdollisimman vähän. Tämä pakottaa kuvakulman pysymään suunnilleen paikoillaan. Hahmot puhuttelevat aina kameraa suoraan, eivät koskaan sen ohi. Tilantuntu on kolmiulotteinen, sillä kamera voi löytyä kohtauksesta kuin kohtauksesta vaikka kahden hahmon välistä tai huoneen kulmasta tarkastelemassa kohtausta etäämmältä. Toisin sanoen elokuva ei tunnu lavastetulta. Hahmot eivät koskaan sorru omaan dramaattisuuteensa. Päin vastoin, he kuin hylkivät yhdenkin toteavan selityksen itsestään tai omasta käyttäytymisestään. He vakuuttavat kaiken olevan hyvin, vaikka selvästi pinnan alla kytee ongelma ja ajatus jos toinenkin. Mutta ongelmia ei työnnetä katsojan naamaan. Yksikään avioliitto ei ole onneton. Isähahmolla ei ole alkoholiongelmaa. Leski ei oikeastaan sure edesmennyttä aviomiestään. Hahmot eivät ole käsikirjoitetun tuntuisia, he eivät ole oikeastaan minkääntuntuisia, sillä he pyrkivät peittämään kaikki tunnereaktionsa. Elokuvan musiikkimaailma herää oikeastaan eloon vasta siirtymissä, itse kohtaukset tapahtuvat hiljaisuuden ääniraidan tahtiin. Koko elokuva on pelkistetyintä kerrontaa, mitä olen elokuvien saralla nähnyt.
Elokuva nouseekin niin merkittäväksi, koska se ei kerro yhtään mistään. Se ei huuda sinulle syitä rakastua elokuvaan. Se ei joka käänteessä alleviivaa omaa viisauttaan. En ole edes varma haluaako elokuva olla aito. Jäin pohtimaan, miksi elokuvassa ei näytetty hahmoja matkaamassa. Heitä ei näytetty junassa, heitä ei näytetty taksissa. Kaikki siirtymät leikattiin kerronnasta pois. Luulisi, että realismiin pyrkivä elokuva haluaisi kuvata näinkin arkista tapahtumaa kuin liikkuminen paikasta toiseen. Kunnes sitten elokuvan lopussa viimein pääsemme yhden henkilön matkaan, mutta tämän matkan päättymistä emme enää pääsekään seuraamaan. Tämä entisestään vahvistaa elokuvan voimaa. Sen yhden matkan pääsemme näkemään, minkä päämäärää emme.
Kaikki elokuvassa jää kesken. Nuori poika ei pääse viettämään enemmän aikaa isänsä kanssa. Leski ei löydä uutta rakkautta. Emme jää edes surkuttelemaan vanhan miehen yksinäisyyttä. Elokuva ei siis kerro mistään, mutta sen raaka voima puskee kaikkien tajunnan tasojen läpi. Vaikka puhun elokuvan tekniikasta ja kohtauksista sekä hahmoista tai musiikista - elokuva kuitenkin merkitsee jotain vasta kokonaisuutena. Mietin pitkään elokuvan katsottuani, että miksi ohjaaja halusi pyrkiä niin armottomaan askeettisuuteen elokuvallisuuden kanssa. Miksi hän halusi elokuvasta niin pelkistetyn arkisen? Miksi hän ei tehnyt dokumenttia tai vielä parempi: elänyt sitä elämää, jonka puhtaasta vangitsemisesta hän on niin kiinnostunut? Uskon, että ohjaajan motiivi löytyy totuudesta. Ajatus, jota en ole aiemmin miettinyt on, että totuudellakin on jokin merkitys. Luulenpa, että merkityksen voi löytää nimenomaan vain totuudesta ja siksi Tokyo Story on maailman merkittävin elokuva. Se ei valehtele, vaan on - se elää ja hengittää, se on ajaton. Se ei kerro mistään yhdestä teemasta tai yhdestä hahmosta. Se ei ota puolia, se ei ota kantaa. Elokuva kavahtaa alleviivaavuudelle, käsitteellistämiselle ja mikä parasta elokuva sylkee kaikkien teennäisten elokuvankatsojien naamaan. Jos luet tästä elokuvasta arvostelun, joka vakuuttaa sinulle elokuvan kertovan jotain jostain, niin pystyt toteamaan itsellesi, että tämä arvostelija on vain täynnä itseään. Elokuva on kuitenkin mestariteos vain ja ainoastaan, koska se ei ole elokuva yhtään mistään. Ja siitä totuudellisuudesta on mahdollisuus löytää syvällisin merkitys.
