Arvostelu: The Big Sleep

Humphrey Bogart esittää yksityisetsivä Philip Marloweta ikonisen film noir-maisterin Raymond Chandlerin rikosromaaniin pohjautuvassa elokuvasovituksessa. Lauren Bacall esittää mysteeristä toimeksiantajaa, joka on itsekin kietoutunut ongelmiin Eddie Mars -nimisen miehen kanssa. Marlowe löytää itsensä valheiden, petosten ja rikosten ristiverkossa, josta hänen on löydettävä tiensä ulos terävän älynsä ja välillä raa'an voiman kanssa.

Syvä uni tai The Big Sleep on film noir -elokuvan pääteos. Se valmistui vuonna 1946 ja on ehkä elokuva, josta sekä Bogart (Casablancan ohella) että Bacall parhaiten tunnetaan. 40-luvulla valmistui paljon muitakin elokuvia pohjautuen Chandlerin rikosromaaneihin kuten Double Indemnity tai Nainen ilman omaatuntoa, mutta ne kyllä häviävät auttamattomasti vertailussa The Big Sleepin kanssa. Tässä on tehty täydellinen film noir -elokuva.

Elokuvan tunnelma on käsinkosketeltava. Melkein teki itsekin mieli sukeltaa tuohon maailmaan, jossa hämyisellä kadulla illanhämärässä sataa aina, jossa baarit olivat savuisia, jossa miehet käyttivät trenssitakkeja ja naiset lauloivat kähyisellä äänellä pianon ääressä. Ja tämä on vain maailma, jota elokuva kuvaa. Mutta itse elokuvakin on konservatiivinen ja klassinen. Kuvakulmat perinteisiä ja juonen arkki kaavamainen, mutta mitä parhaimmalla tavalla.

Sinänsä tämä on sisältönsä puolesta hyvin geneerinen, mutta kun se on kerrottu näin syvällä intohimolla, ei elokuvaa voi olla rakastumatta. Tätä haluaisin, että muutkin ohjaajat noudattaisivat. Vaikka sitten ohjaisit tyypillistä rikostrilleriä, voisi siihenkin käyttää paloa ja tunnetta. Rakastua itse omaan elokuvaansa, niin katsojankin on helpompi viehättyä.

Lauren Bacallin ja Humphrey Bogartin välinen kemia on kyllä asia, mitä ei varmasti pysty helposti kopioimaan. Tunnelma heidän välillään on mahdottoman sähköinen ja melkein tuntuu, kuin siitä voisi ottaa kiinni ja rutistaa taskuun. Heistä tuli pari oikeassakin elämässä ja sitä en ihmettele lainkaan. He sopivat niin hyvin yhteen. Hienointa oli mielestäni Bacallin suorituksessa, että elokuvan edetessä hänen hahmonsa tuntui omaksuvan Bogartin päähenkilölle tyypillistä nihilististä kyynisyyttä. Enkä ole ennen nähnyt tälläistä hahmotulkintaa, että toinen hahmo olisi niin vaikuttunut toisen hahmon läsnäolosta, että alkaisi muistuttaa tätä hahmoa. Mutta näinhän useasti käy - kun ihailemme jotain henkilöä tai viihdymme heidän seurassaan, niin alamme tietoisesti tai alitajuntaisesti omaksumaan heidän suhdettaan elämään ja ehkä jopa mallintamaan heidän käytöskaavojaan.

Yksi kritiikki valitettavasti lankeaa elokuvan kontolle. Meille esitellään hyvän jälkeen puolivälin yksi hahmo, joka siinä vaiheessa tuntuu auttamattoman kömpelöltä ja päälleliimatulta presenssiltä elokuvassa - hahmo nimeltä Harry Jones (näyttelijänä Elisha Cook Jr.). Sen lisäksi, että hahmo tuntuu tuulesta temmatulta, näyttelijäsuoritus on käsittämättömän surkea. Elisha Cook Jr. on raivostuttavan ontto ja hyypiömäinen näyttelijä, jonka silmien takana ei tunnu liikkuvan elonmerkkejäkään. Asiaa pahentaa kaikista huonoimmaksi se, että tästä hahmosta leivotaankin yht'äkkiä elokuvan emotionaalinen paino, motiivi päähenkilön myöhemmille teoille ja elementti, josta katsojan pitäisi välittää. Ja kun näin ei käy, niin elokuva vähän kompastuu. Harvemmin yksi näyttelijä pystyy koko elokuvaa pilaamaan, mutta tässä se on lähellä. Minun ymmärryskykyni ei riitä vain käsittämään, miksi hahmo on ylipäänsä pitänyt tunkea leffaan ja vielä tehdä se niin huonosti.

Sitten taas Dorothy Malone teki lähtemättömän vaikutuksen. Hänellä on vain yksi kohtaus, mutta hänen paluutaan jää kuin odottamaan ja hieman pettyy, että se jäikin vain siksi yhdeksi kohtaukseksi. Hän on samaan aikaan akuutin älykäs ja terävä, mutta kuitenkin viettelävän mysteerinen ja mielenkiintoinen. Hänen läsnäolonsa on niin käsinkosketeltava. Toivon, että nykyajan näytteljätkin pystyisivät omaamaan samaa karismaa.

Kaiken kaikkiaa rakastuin The Big Sleepin konservatiivisuuteen, sen hyvään makuun ja intohimoiseen kerrontaan, jopa niin paljon, että elokuvan juonestakin tuli toissijainen. Ehdottomasti maineensa arvoinen film noir -klassikko. Yhden tähden jätän tässä vaiheessa arvostelusta pois, koska vain aika tulee näyttämään jääkö elokuvan mieleeni samalla voimalla, mitä se vakuutti itseään sitä katsellessa. Hyvää tietysti lupaa se, että se on jo kestänyt aikaa näin hyvin, ollen vieläkin elokuva ihmisten sydämmessä.

...=)

Arvostelu: Tokyo Story

Kyseessä on yksi vaikeimmin lähestyttävistä elokuvista, mitä olen nähnyt. Yli kaksi tuntia pitkä, mustavalkoinen ja vähänpuhuva draama vaatii katsojaltaan paljon. Staattiseksi itsensä pakottava kamera, pelkistetty kuvakieli ja juonen koruttomuus tekevät katsomiskokemuksesta sanalla sanoen uniikin. Eikä elokuva suostu avautumaan katsojalle edes keston loputtua. Sen sijaan se jää mieleen pyörimään.

Periaatteessa elokuva kertoo kahdesta ikääntyneestä japanilaisesta maaseudun vanhemmasta, jotka lähtevät Tokion suurkaupungiin vierailemaan kahden vanhimman lapsensa luona. Nuorin tytär asuu vielä kotona ja toinen poika asuu puolivälissä matkaa. Tokioon päästyään vanhemmat heijastavat elettyä elämäänsä sen kanssa, mitä siitä on jäljellä lapsiensa todellisuudessa, joka on työn, kiireen ja turhamaisuuden täyttämä.

On oikeastaan todella vaikea sanoa elokuvan kertovan yhtään mistään. Ennen katsomisen aloittamista luin juoniselosteita ja arvosteluja, joissa sanottiin, että vanhemmat matkaavat Tokioon näkemään kaikki aikuiseksi kasvaneet lapsensa. Eivätpä vain lähteneetkään. Kun yksi tytär kerran asui kotona ja yksi lapsi ei asunut Tokion lähelläkään. Pidän tämän täsmentämistä tärkeänä. Elokuva ei myöskään kerro mistään sukupolvien välisestä kuilusta.

Niissä samaisissa arvosteluissa - arvostelut, jotka muuten leimaavat elokuvan yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista ja ylistävät elokuvan realistisuutta - siteerataan elokuvan tapahtumia myös surullisiksi. Jumalaa viisaammat kriitikot analysoivat, että vanhempien matka Tokioon olisi jotenkin pettymyksellinen. En voi olla painottamatta enempää kuinka harhaanjohtavaa näin mustavalkoinen katsantakanta elokuvaan on.

Realismi - sitä elokuva, kyllä heijastaa. Mutta realismilla ei ole mitään tekemistä yksinkertaistetun tai helposti pureskeltavien johtopäätösten kanssa. Mitä tarkoitan tällä on, että elokuva puristaa itsensä kokoon sellaisella voimalla, että se ei jätä tilaa alleviivaavalle kerronnalle. Se ei jätä tilaa mustavalkoiselle fantasialle. Se ei jätä tilaa järkeistämiselle tai käsitteellistämiselle. Siihenhän elokuvakritiikki pohjautuu hyvin paljolti. "Tämä elokuva on mestariteos, koska syyt a, b ja c." Tämän elokuvan kohdalla on kuitenkin lapsellista ajatella, että elokuvasta voisi vetää jotain teemoja tai syvällistä viestiä tai tiivistettyä merkitystä mitenkään yksiselitteisesti. Lisäksi jos puhumme oikeasta realismista, aitoudesta tai arkisuudesta - sillä ei ole mitään tekemistä analysoinnin tai formuloitujen johtopäätösten kanssa yhtään mistään.

Itse asiassa Tokyo Story ja ohjaaja Yasujirô Ozu tekevät kaikkensa, jotta elokuva ei kertoisi yhtään mistään sen enempää. Ja tämä tulee kyllä harvinaisen selväksi kenelle tahansa, joka antaa itsensä elokuvan käytettäväksi. Jos elokuvaa yrittää katsoa turhamaiset lasit päässä tai ylistysjuna taskussa valmiina olemaan samaa mieltä koko ajan elokuvan kerronnan kanssa, niin metsään menet. Elokuva ei halua sinun olevan samaa mieltä kanssaan. Se ei halua sinun ottavan siitä mitään viestiä irti. Se ei halua sinun olevan aivoton katsoja, joka alistuu elokuvan alaisuuteen. Se ei halua sinun pitävän itsestään vain siksi, että kaikki muutkin pitävät.

Avainkohtaukseksi minulle nousi kohtaus elokuvan loppupuolelta. Siinä vielä kotona asuva tytär ja vanhempien kuolleen pojan leski - leski, joka on koko elokuvan ajan ollut se henkilö, jonka puolelle katsoja on asettunut, leski, joka on kohdellut vanhempia hyvin Tokion matkalla oman tyttären ja pojan sijaan - keskustelevat. Kotona asuva tytär valittaa leskelle - jota niin kaihoisan yksityiskohtaisesti tulkitsee Setsuko Hara - kuinka huonosti hänen Tokiossa asuvat isosiskonsa ja isoveljensä hänen vanhempiaan kohtelivat. Tässä vaiheessa katsoja odottaisi lesken olevan samaa mieltä kotona asuvan tyttären kanssa. Siitähän tämä elokuva kertookin, eikö niin, että vanhempia kohdellaan huonosti Tokion matkalla ja sukupolvien välinen kuilu on kasvanut liian suureksi. No näin ei käykään. Sen sijaan leskeytynyt nainen puolustaakin perheen vanhimpia lapsia, jotka kohtelivat vanhempia kaltoin. Ja hän tekee näin täydestä sydämestään ja vilpittömästi - ei mistään kohteliaisuudesta tai hienovaraisuudesta.

Kohtaus hätkähdytti minut. Olin lukenut ne arvostelut ja luulin elokuvan kertovan siitä, mistä ne minulle vakuuttivat elokuvan kertovan. Mutta jos tässä ei ollutkaan tarkoitus inhota vanhimpia lapsia, jos tässä ei ollutkaan tarkoitus tuntea syyllisyyttä kuilusta lapsien ja vanhempien välillä, jos tässä ei ollutkaan tarkoitus tulkita tematiikkaa ajan ohikulkemisesta - niin, mistä tämä elokuva kertoo? Tämän takia elokuva ei avautunut minulle ensin. En tiennyt, mitä siitä olisi jäänyt käteen. En tiennyt mistä se kertoi, tai miksi kaikki elokuvaa ihailevat ihmiset olivat väärässä.

Ajattelisin vastauksen löytyvän siitä, miten elokuva on kerrottu. Ozun kamera etsii aina parhaimman paikan huoneesta, jossa pystyy kääntymään mahdollisimman vähän. Tämä pakottaa kuvakulman pysymään suunnilleen paikoillaan. Hahmot puhuttelevat aina kameraa suoraan, eivät koskaan sen ohi. Tilantuntu on kolmiulotteinen, sillä kamera voi löytyä kohtauksesta kuin kohtauksesta vaikka kahden hahmon välistä tai huoneen kulmasta tarkastelemassa kohtausta etäämmältä. Toisin sanoen elokuva ei tunnu lavastetulta. Hahmot eivät koskaan sorru omaan dramaattisuuteensa. Päin vastoin, he kuin hylkivät yhdenkin toteavan selityksen itsestään tai omasta käyttäytymisestään. He vakuuttavat kaiken olevan hyvin, vaikka selvästi pinnan alla kytee ongelma ja ajatus jos toinenkin. Mutta ongelmia ei työnnetä katsojan naamaan. Yksikään avioliitto ei ole onneton. Isähahmolla ei ole alkoholiongelmaa. Leski ei oikeastaan sure edesmennyttä aviomiestään. Hahmot eivät ole käsikirjoitetun tuntuisia, he eivät ole oikeastaan minkääntuntuisia, sillä he pyrkivät peittämään kaikki tunnereaktionsa. Elokuvan musiikkimaailma herää oikeastaan eloon vasta siirtymissä, itse kohtaukset tapahtuvat hiljaisuuden ääniraidan tahtiin. Koko elokuva on pelkistetyintä kerrontaa, mitä olen elokuvien saralla nähnyt.

Elokuva nouseekin niin merkittäväksi, koska se ei kerro yhtään mistään. Se ei huuda sinulle syitä rakastua elokuvaan. Se ei joka käänteessä alleviivaa omaa viisauttaan. En ole edes varma haluaako elokuva olla aito. Jäin pohtimaan, miksi elokuvassa ei näytetty hahmoja matkaamassa. Heitä ei näytetty junassa, heitä ei näytetty taksissa. Kaikki siirtymät leikattiin kerronnasta pois. Luulisi, että realismiin pyrkivä elokuva haluaisi kuvata näinkin arkista tapahtumaa kuin liikkuminen paikasta toiseen. Kunnes sitten elokuvan lopussa viimein pääsemme yhden henkilön matkaan, mutta tämän matkan päättymistä emme enää pääsekään seuraamaan. Tämä entisestään vahvistaa elokuvan voimaa. Sen yhden matkan pääsemme näkemään, minkä päämäärää emme.

Kaikki elokuvassa jää kesken. Nuori poika ei pääse viettämään enemmän aikaa isänsä kanssa. Leski ei löydä uutta rakkautta. Emme jää edes surkuttelemaan vanhan miehen yksinäisyyttä. Elokuva ei siis kerro mistään, mutta sen raaka voima puskee kaikkien tajunnan tasojen läpi. Vaikka puhun elokuvan tekniikasta ja kohtauksista sekä hahmoista tai musiikista - elokuva kuitenkin merkitsee jotain vasta kokonaisuutena. Mietin pitkään elokuvan katsottuani, että miksi ohjaaja halusi pyrkiä niin armottomaan askeettisuuteen elokuvallisuuden kanssa. Miksi hän halusi elokuvasta niin pelkistetyn arkisen? Miksi hän ei tehnyt dokumenttia tai vielä parempi: elänyt sitä elämää, jonka puhtaasta vangitsemisesta hän on niin kiinnostunut? Uskon, että ohjaajan motiivi löytyy totuudesta. Ajatus, jota en ole aiemmin miettinyt on, että totuudellakin on jokin merkitys. Luulenpa, että merkityksen voi löytää nimenomaan vain totuudesta ja siksi Tokyo Story on maailman merkittävin elokuva. Se ei valehtele, vaan on - se elää ja hengittää, se on ajaton. Se ei kerro mistään yhdestä teemasta tai yhdestä hahmosta. Se ei ota puolia, se ei ota kantaa. Elokuva kavahtaa alleviivaavuudelle, käsitteellistämiselle ja mikä parasta elokuva sylkee kaikkien teennäisten elokuvankatsojien naamaan. Jos luet tästä elokuvasta arvostelun, joka vakuuttaa sinulle elokuvan kertovan jotain jostain, niin pystyt toteamaan itsellesi, että tämä arvostelija on vain täynnä itseään. Elokuva on kuitenkin mestariteos vain ja ainoastaan, koska se ei ole elokuva yhtään mistään. Ja siitä totuudellisuudesta on mahdollisuus löytää syvällisin merkitys.

Arvostelu: The Philadelphia Story

The Philadelphia Story oli ilmestymisvuotensa 1940 valtaisimpia menestyselokuvia. Katharine Hepburn, James Stewart ja Cary Grant kolmikkona pääosassa ei asiaa varmaan pahentanut, päinvastoin. Stewart jopa meni ja kiskaisi roolistaan Oscarin parhaasta miespääosasta. Tarina kertoo yläluokkaisesta kaunottaresta Tracy Lordista (no se Hepburn), joka on eronnut vintiöexästään (Grant) ja nyt menossa naimisiin nysverönyxän kanssa. Exä tekee kieroakin kieromman suunnitelman hivuttautua takaisin lemmitettynsä elämään James Stewartin esittämän toimittajan avulla.

Lähtökohtaisesti aina, kun luen elokuvahistorian mammuteista, tämä pätkä nousee esille. Kriitikot rakastavat referoida elokuvaa joka mahdollisuuden saatuaan ja teosta ylistetään milloin Hepburnin, milloin Grantin, milloin Stewartin parhaaksi elokuvaksi. Tehtiinpä elokuvasta jopa remake-leffakin niinkin pian kuin 1956, pääosassa sen ajan suurimpia tähtiä ml. Grace Kelly.

Teos ainakin edustaa aikaansa. Tälläinen seurapiirikulttuuri on nykyään aika erimuotoista - liekö se sitten jotain Kardashania ynnä muuta vastaavaa, mutta 1900-luvun alussa se oli Philadelphian älymystöä. Elokuvassa ei missään vaiheessa selitetä, mistä tämäkin perhe on rahansa saaneet, tai miksi lehdistö heidän elämänmenostaan kiinnostunut. Olisin kaivannut myöskin ehkä enemmän pohdintaa yläluokkaisuudesta yleensäkin. Mahdollisuuksia tässä olisi ollut kertoa jotain syvällisempää kuilusta 1900-luvun alun rikkaiden ja köyhien välillä. Etenkin Stewartin esittämän köyemmän luokan journalistia olisi voinut käyttää tarinassa vahvemmin - vielä senkin lisäksi, että hän selvästi varastaa huomion. Nyt hän ihmettelee pari sekuntia rikkaiden loistoa ja glamouria, mutta sen jälkeen kerronta valahtaa vähän saippuaoopperamaisemmille raiteille.

Inhoan käyttää tälläisä elokuva-arvostelijan kliseitä, kuten aikansa tuote - enkä aina jaksaisi arvostella vanhempaa elokuvaa suhteessa uudempaan elokuvateollisuuteen, mutta osa arvostuksestani elokuvaa kohtaan selittyy kyllä sillä, että tätä katsoo kuin suurennuslasina menneen maailman menoon. Ei minua nyt lähtökohtaisesti hirveästi kiinnosta tälläiset siirappiset kolmiodraamat ja sittemmin ollaan opittu tekemään käsikirjoituksistakin terävämpiä kuin tässä. Tämä oli kai tarkoitus oli jotenkin komeedinen tai purevasti kirjoitettu teos, mutta nykyihmiselle se ei oikein välity.

Sen sijaan saamme yhden tai kahden suvantokohdan liikaa. Elokuvan punaista lankaa jää metsästämään kaikkien vainukoirien ja suurennuslasien kanssa, sitä löytämättä. Elokuvan tapahtumat tuntuvat suurelta osin umpimähkäisiltä. On vain hienoinen pettymys, että katsojan odotetaan samaistuvan kerrontaan, jossa meille ei tehdä selväksi, mitä tällä elokuvalla halutaan sanoa - nimittäin pelkästään viihdearvo edellä tämä elokuva ei kovinkaan hyvin kulje.

Näyttelijäsuoritukset pelastavat paljon. Henkeni oli salpautua aina vähän väliä, kun Katharine Hepburn käänsi kasvonsa tiettyyn kulmaan ja kamera sai välähdyksen hänen maagisen lumoavasta veotovoimasta. On kuin hän lassoaisi katsojan ja pakottaisi seuraamaan jokaista liikettä, jonka hän teki. Cary Grantin karisma. Siitä voisi puhua sivutolkulla ja tämä elokuva onneksi osaa käyttä sitä hyväkseen juuri oikein. Kun hän hoippelehtii räätälöidyssä puvussaan ison ja pramean Philadelphialaisen kartanon hoidetulla nurmikolla altaan reunalla, niin ajattelin itsekseni, että jep - siinä hän taas on. Muille hänen karisman ystävilleen suosittelen Varkaitten paratiisia, jossa hän on niin elegantti, että saa melkein kaipaamaan aikaa, jolloin miehet olivat herrasmiehiä.

Mutta James Stewart vetää maton näiden kahden jalkojen alta silti. Hän näyttelee muut näyttelijät suohon täysin armotta ja muistuttaa, että kevyemmissäkin komedioissa on mahdollista luoda monitahoisia roolihahmoja. Ja hänen hahmonsa on täysin mitäänsanomaton paperilla. Jos lukisin käsikirjoituksen, ajattelisin hahmonsa olevan turha mukanahihhuloija, mutta Stewart on päättäväinen yrityksessään todistaa päinvastoin. Hänen käsittelyssään sivuhahmo nouseekin tarinan keskiöön. Pidin kauniina, miten hän rakentaa hahmonsa arkin. Ensin hänen hahmostaan saa tietynlaisen mielikuvan - vähän koppavan ja elämäänkyllästyneen ja sarkastisen toimittajan, mutta sitten käyttääkin hyväksi tätä ulkokuorta, rikkoakseen sen ja näyttääkseen, että myös roolihahmolla voi olla henkilökohtaisempi puoli. Mikä on hätkähdyttävän realistista hahmotulkintaa näin pintakoreassa elokuvassa. Sitähän me kaikki teemme - pidämme jonkinlaista naamiota kasvoilla selkkaillessamme ulkomaailman kanssa, mutta läheisille ihmisille näytämmekin ihan eri puolen itsestämme. Äärettömän koskettavaa, herkkää, syvällistä ja henkilökohtaista näyttelemistä ja hänen saamansa Oscar ehdottomasti ansaittu.

Toinen klisee, mitä jengi rakastaa heittää ilmoille vähänkin klassikonasemaa nauttivan elokuvan kohdalla, on yliarvostus. Mutta teen sen silti, nimittäin en voi olla pitämättä elokuvaa aavistuksen verran liikaa ylistystä saaneena. Ei tämä nyt mikään maailman parhaita elokuvia ole. Toki tätä arvostaa loistavan työryhmän ansiosta ja tiettynä edustuksena Kultaisen ajan Hollywoodin elokuvateollisuudesta, mutta haluan silti enemmän. Enemmän tunnetta, enemmän syitä olla samaa mieltä elokuvan klassikkostatuksen kanssa ja enemmän syitä muistaa elokuva vielä seuraavallakin vuosisadalla.

 ...=)

Arvostelu: October: Ten Days That Shook the World

Neuvostoliiton johto tilasi Eisensteinilta juhlallisen muistoelokuvan lokakuun vallankumouksen tapahtumista. Elokuva valmistui kymmenen vuotta 1917 tapahtumista ja sai ensi-iltansa vuonna 1928 todella suurenluokan eeppisenä mustavalkoisena mykkäelokuvana. Eisensteinille annettiin aika vapaat kädet rekonstruoida vallankumouksen tapahtumat ja lopputuloksena on kyllä harvinaisen realistinen elokuva.

Ihailen elokuvantekijöiden ammattitaitoa. Miettien, mitä heillä on ollut käytössää 1920-luvulla, niin Eisensteinin Lokakuu on ihan törkeän hieno saavutus. Eniten ihmettelen suu auki sitä, kuinka vaivattomalta elokuva näyttää. Paljon vaivattomalta kuin tämän päivän suuren luokan produktiot. Elokuva on kuvattu todella tiheällä leikkausjäljellä - joka, kyllä, muistuttaa kuin montaasia. Täten on jopa mahdotonta sanoa, miten elokuva on kuvattu. Tässähän ollaan vain voitu yhdistellä sattumanvaraisesti filminpätkiä sieltä täältä ja luotu illuusio, kuin katsoja sysättäisiin oikeiden tapahtumien keskipisteeseen. Huomauttaisin myöskin, että näinkin yksinkertaisesti on mahdollista saada hyvin kulkeva ja hyvin otteessan pitävä elokuva. Ei tarvita ylimalkaisia kameratekniikoita ja pröystäileviä erikoisefektejä. Vakaa käsi kameran takana ja leikkaushuoneessa on tarpeeksi. Erityisesti, kun se on yhtä mestarillinen kuin Sergei Eisensteinin.

Elokuvan kerronta itsessään on hyvin dokumentaarinen ja suora. Aloin jo jossain vaiheessa jopa miettimään, että onkohan elokuva tarkoituksella kärjistävän alleviivaavaa. Tämä nimittäin luo efektin, jossa tapahtumat henkilöityvät, mikä on oleellista elokuvassa, jossa ei niinkään porauduta yksittäisen hahmojen maailman sisään, vaan pikemminkin ihmisjoukkojen liikkeiden. Kun elokuva kuin sylkee katsojan naamaan, mitä ilmiselvimmällä realismilla, nämä tapahtumat, niin katsoja pakostakin sinkoutuu historian kirjan sivuille ja vaikka me emme saa samaistumiskohdetta - päähenkilöä, protagonistia - silti elämme tapahtumat, kuin me olisimme olleet paikalla.

Eri asia on sitten keskustella elokuvan puolueettomuudesta poliittisessa mielessä. Realismi saavutetaan kyllä elokuvallisessa mielessä, mutta tapahtumien historiallisesta tarkkuudesta tai painoarvosta voidaan olla montaa mieltä. Lähdekritiikki kannattaa pitää mielessä, kun katsoo Neuvostoliiton johdon komissioimaa elokuvaa sille elintärkeästä propagandasta. Etenkin kun samaista johtoa voi syyttää historian kamalimmista teoista.

Itse asiassa teos on mielestäni erittäin mielenkiintoinen tutkielma nationalismista ja jonkunlaisesta sosiaalipsykologisesta kerrostumasta kansakunnan synnyn ja koheesion välillä. Esimerkiksi se, miten katsoja johdatellaan elokuvan kliimaksiin, noudattaa todella vahvasti sosiaalipsykologian oppikirjaa. Väliteksteistä luemme sanoja kuten "veljeys". Ihminen kokee olevansa osa porukkaa, saavansa tukea ja päätyy sen mukana tekemään asioita, jotka eivät synny omasta ohjauskeskuksesta ollenkaan, vaan ihmisjoukkoa kontrolloivalta taholta. Esimerkiksi armeijojen tehokkuus perustuu samaan psykologiaan. Kehitetään vahva ryhmäytymismentaliteetti ja yritetään häivyttää ihmisen yksilöllisyys välistä pois. Isänmaallisuus perustuu samaan aiheeseen ja tämä elokuva on mielenkiintoinen metafyysinen tutkielma näistä periaatteista. Tiesivätkö Lenin ja kumppanit, miten muodostaa vallankumous ja saada ihmiset aatteen taakse? Syntyikö se kansakunnan omasta biologisista vieteistä? Eniten ihmetyttää elokuvan ansiot tämän tulkinnan saralla - tiesivätkö elokuvantekijät, mihin kiinnittää huomiota kansakunnan synnyn taustalla, vai oliko tämä tahaton huomion keskipiste? Ja haluttiinko tällä nimenomaan vahvistaa samaa nationalismin aatetta vai kritisoida sitä?

...=)

Arvostelu: Rashōmon

Tarina kertoo kahdesta miehestä, jotka tuskailevat kokemansa kanssa oltuaan todistamassa oikeudenkäynnissä murhajutussa silminnäkijöinä. Muiden osallisien kertomukset erosivat rajusti toisistaan ja kaikki paljastivat jotain synkkää ihmisluonteesta. Tämä elokuva oli Akira Kurosawan maailmanlaajuinen läpimurto, joka käynnisti japanilaisen elokuvan maailmanvalloituksen.

Ihan käsittämättömän hieno. Rakastan yli kaiken sitä, kun elokuva lyö hampaat kurkkuun, sillä miten se pääsee yllättämään monitahoisemmalla kerronnalla, kuin alunperin osasi odottaakaan. Tässä syvällisyys syntyi jostain oudonoloisesta perhosvaikutuksen ja moraalin suhteesta. Oikeudenkäynnissä eri versiot samasta tapahtumasta verestävät vaikuttavasti ihmisen moraalin alkukantaisuuden. Miten ihmiset selittävät asioita ensinnäkin itselleen ja toiseksi toisilleen.

Kun oikeudentajusta tulee niin suhteellista, alkaa sitä hahmottamaan myös hyvyyden ja pahuuden tematiikkaa paljon kerroksellisemmin. Ihmisen eläimellisyyteen kuuluu se, että arvotamme pahoja ja hyviä tekoja jollain idealistisella asteikolla. Murha ei ole yhtä paha kuin varastaminen ja niin edespäin. Tämä elokuva nappaa kiinni tälläisistä illuusiosta ja rutistaa kaiken elämänvoiman pois. Nimittäin vaikka teko olisi kuinka mitäänsanomaton, voi sen vaikutukset moninkertaistua. Erityisesti, kun teemme pahaa, me satutamme aina toista ihmistä. Miten meillä on siis edes oikeutta määritellä se, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, kun emme pysty ottamaan kaikkia seurauksia huomioon.

Ja se on aina yhtä pistävää tarkastella elokuvaa, joka pystyy niin hätkähdyttävästi porautumaan kiinni ihmisen biologiaan. Kuinka teeskentelemme olevamme luonnon yläpuolella. Silti käyttäydymme pitkälti viettiemme varassa. Jälkikäteen saatamme käsitteellistää käyttäytymisemme, jos siihen pystymme. Totuutta ei ole olemassa, empatia yliarvostettua ja ihmisen ego maailman pölyttyneeksi autiomaaksi muuttava hurrikaani.

Kurosawan maalaama maailma on kaunis ja pelkkä kuvakielikin kertoo paljon pinnan alla kytevästä tulkinnasta. Sateen luomat lammikot peilaavat aina synkän varjon maailmasta, jota olemme tottuneet katsomaan suoraan. Nyt kun se väreilee, sitä ei tunnista omakseen. Mutta se on ja tässä se on niin hyytävästi vangittu valkokankaalle.

...=)

Arvostelu: La Passion de Jeanne d'Arc

Vuoden 1928 ranskalaisen mykkäelokuvan uranuurtaja kertoo katolisen kirkon pyhimyksestä Jeanne D'Arcista (Maria Falconetti), joka taisteli sodassa isänmaansa puolesta ja kuoli sen takia roviolla, kerronta keskittyen hänen viimeisimpiin vaiheisiin. Myöhemmin restauroituna, elokuva esitetään Richard Einhornin säveltämän Voices of Light -teoksen soidessa taustalla.

Kiinnittäkää huomiota elokuvan kompositioon. Alkupuolisko on todella pitkälti täysin rajattua kuvakieltä, otokset ovat pitkiä sekä hartaita lähikuvia ja tilantuntu on ahdas. Tämä tehdään muun muassa minimoimalla lavastus täysin olemattomaksi. Kun taas jälkipuolisko elokuvaa tuntuu avaavan tulkintansa täysin villiksi ja levottomaksi. Otokset ovat nopeita ja lyhyitä - leikkausjälki tiheää. Lähikuvien vastapainoksi saamme satunnaisia otoksia linnuista, ihmisjoukoista ja sirkustaitelijoista. Alun ja lopun vastakkainasettelu luo mielenkiintoisen symbolismin.

Aika lähellä ollaan ekspressionistista taidetta. Juonella, elokuvan maailmalla tai millään muillakaan tempuilla ei ole mitään tekemistä elokuvakerronnan kanssa. Tämä on elokuva, joka syntyy kuvakulmista, sommitelmista, näyttelijöiden intohimoisista katseista, rinnastuksista, pinnan alla kytevästä tunteesta ja katsojan omasta tulkinnasta. Tästä saisi helposti hahmoteltua minkälaisen viestin tahansa - nationalismin, uskonnollisuuden, ateismin, feminismin, jumaluuden tai ihmisen egon - mutta en ole varma haluaako tekijät välittää mitään näistä. Sen sijaan tämä on intiimi kuvaus ihmisestä legendan taustalla. Siksi emme myöskään saa tarinalle mitään taustaa - tässä melkein odotetaan katsojan tietävän, kuka Jeanne D'Arc on, mutta loppujen lopuksi sillä ei ole mitään merkitystä. Tärkeämpää on tutustuttaa katsoja hänen sydämeensä.

Falconettin tunneilmaisu on suodattamatonta. Ja tällä en tarkoita sitä, että hän olisi jotenkin valtoimenaan yliteatraalinen tai hillitsemätön. Hän tulkitsee aivan yhtä sulavasti sisäistä tunnetta kuin ulos valuvaa tunnetta. Mitä tarkoitan on se, että hän maalaa hahmonsa avulla väreillä, joita ei odottaisi mustavalkoisessa filmissä näkevänsä. Suurimman vaikutuksen tekeekin kyyneleiden keskellä estoton hyvänolontunteen merkitsemä hymy. Ja tämä tapahtuu siksi, että hän hallitsee katsojan, kuin pitäisi tätä otteessa.

Eniten ihastuin elokuvassa siihen, miten se tuntuu kuin sylkevän myöhempien elokuvien naamaan, jotka kosiskelevat katsojaa toinen toistaan typerimmillä kikka kolmosilla. Tämä on elokuvantekemistä puhtaimmillaan, yksinkertaisimmillaan ja pelkistetyimmillään. Ja silti se tekee suuremman vaikutuksen, kuin niin moni tätä seurannut elokuva.

...=)

Arvostelu: Game Night

Loma (2015) -tekijöiden uutuus; Jason Batemanin ja Rachel McAdamsin tähdittämä Game Night toimi oikein hyvin kun leffassa kävi katsomassa. Erityisesti ne komedialliset osuudet osuivat kyllä maaliin. Välillä sai oikein nauraa niin paljon, että kyyneleet valuivat silmistä. Batemanin komediallinen, lakoninen persoona toimii mielestäni tosi usein ja jopa Rachel McAdams näyttää, että kykenee repertuaarin laajuudessaan myös komediaan.

Ja etenkin se tilannekomiikka on tässä ihan huipussaan. En vielä tiedä, kuinka hyvin tämä toimii kotisohvalta katsottuna, jossa komediat aina tuntuvat vähän laimenevan. Itse olisi jättänyt vähän vähemmällä kaikki lapsuuden traumailut, lapsettomuusongelmat, veljeskaunat, syrjähyppypaljastukset ja ennen kaikkea oudot naapurit ja keskittynyt pelkästään siihen sekoboltseiluun, mikä on tässä toteutettu niin hyvin. Koska nyt kun komedia on niin hyvä kuin on, niin draamalliset hetket tuntuvat pakostakin tylsiltä ja päälleliimatuilta. Enkä nähnyt niille tarvetta. Mutta siis suurimman pohjanoteerauksen vetää Jesse Plemons. Hänen hyypiöhahmonsa ei ole hauskaa nähnytkään ja kohtauksissa käytetään ihan tuhottomasti aikaa hänen ympärillä hyörimiseen.

Mutta siis ihan mahtavaa, että uskalletaan vääntää kierroksia komediaan. Jossain vaiheessa siirsin oikein käteni silmieni eteen kun en vain jaksanut enää uskoa, että homma menisi noin överiksi - ja mitä parhaimmalla tavalla. Näyttelijäkaarti on suurimmaksi osin tosi huippua. Ehdottomasti päätyy jossain vaheessa uusintakatseluun, ties vaikka useampaankin kertaa, kuten minulla on tapana kuluttaa komediat ihan loppuunsa, etten naura enää kertaakaan leffaa katsoessani. Mutta se on ihan parasta, kun leffa naurattaa aluksi kuitenkin niin paljon, joten siitä riittää ammennettavaa. Eli suosittelen kyllä, kerrankin katsottavaksi leffateatterissa, viihdyttävyydestä ei tarvitse huolehtia.

En katsoisi traileria, mutta tämän leffan kanssa sen juuri ja juuri jopa kestää katsoa. Kaikkia vitsejä ei ole siihen tungettu ja leffa pääsee silti yllättämään, mikä on sinänsä harvinaista tälläisissä komedioissa. Toivottavasti tälle ei tule jatko-osaa. Vähän tässä annettiin siihen osviittaa, mutta yleensä jatko-osat vain laimentavat lähtöidean säälittäväksi litkuksi, josta ei ole enää mitään iloa kenellekään - eikä tämä suurelta osin jatko-osaa mielestäni kaipaa. Tämä toimi mielestäni hyvin juuri siksi, että idea oli omaperäinen, mikä sekin on todella harvinaista komediassa.

...=)

Arvostelu: An Affair to Remember

Katsoin viikonloppuna muutaman Katharine Hepburnin elokuvan. Jotenkin minulle tuli vain kauhea halu nähdä hänen leffoja enemmän. Ja hän on siis ehdottomasti ansainnut paikkansa elokuvahistorian ikonisimpina tähtenä. Samaa ei voi sanoa Deborah Kerrista. Siinä, missä Hepburnin karisma jopa janoaa kameran huomiota, Kerriä hädin tuskin erottaa satunnaisesta taustanäyttelijästä. Hän osaa kyllä näytellä kuin näyttelijöistä parhaimmat, mutta vetovoimaa hänessä ei ole piirun vertaa. Hän on tylsä ja tavanomainen. Ehkä siksi elokuva itsessäänkin on yhtä vetistä puuroa.

Cary Grant rakastuu Deborah Kerriin risteilyllä. Harmi vain, että molemmat ovat tahoillaan sitoutuneet. He tekevät sopimuksen tavata kuuden kuukauden päästä Empire State Buildingin huipulla, mikäli molemmat yhä jakavat rakkautensa. Kohtalo kuitenkin työntää sormensa peliin ja vaikutukset ovat tuhoisat.

Ohjaaja Leo McCarey on kuvannut saman elokuvan kaksi kertaa. Ensimmäisessä versiossa pääosassa oli Irene Dunne ja se tehtiin joskus 30-luvulla. Parikymmentä vuotta myöhemmin hän kuvasi itse remaken elokuvaansa nyt pääosissa siis charmantisti ikääntynyt Cary Grant ja se Kerr. En kuollaksenikaan ymmärrä, miksi hän on kokenut tarpeen kuvata sama leffa kahdesti. Alkuperäistä en ole nähnyt, mutta jos se omaa puoltakaan tämän uneliaan pätkän tylsyydestä, on kyseessä harvinaisen mitäänsanomaton elokuva.

Olen todella ylpeä itsestäni, että väänsin elokuvan loppuun asti. Kovimman väännön jouduin käymään itseni ja sormieni välillä, kun ne niin herkästi löytyivät aina kiusoittelemasta kelausnappulan kohdalla, kun jotkut ärsyttävät räkänokat alkoivat hoilata jotain vihoviimeistä veisua taas miljoonannen kerran. Sain kuitenkin maltettua - tai kärsittyä - senkin episodin läpi. Se, miksi elokuvaan oli nähty tarpeen mahduttaa tälläisiä lapsien minikonsertteja on yhtä suuri kysymysmerkki kuin elokuva itse.

Katsojalle ei anneta mitään syytä rakastua pääpariin, joten heidän romanssinsa tuntuu kuin haalealta ja lutratulta vedeltä. Kuka sellaiseta tykkää? Eikä elokuvassa ole muuta sisältöä. Täysin tylsää ja ankeata matelemista koko elokuva.

En ymmärrä elokuva klassikkoasemaa ja tämä on suuren suuri pettymys. Deborah Kerria voisi katsella jossain haastavammassa, draamallisemmassa roolissa, mutta kovin suurta suosikkia hänestä ei tässä muodostunut. Cary Grantin karismaa olen aina pitänyt vastustamattomana, mutta tästä saimme varmaankin poikkeuden sääntöön. Tai sitten lähemmäs kuusikymppinen kosiskelemassa kaksikymmentä vuotta nuorempaa tytönheitukkaa ei vain ole tulkintana kestänyt aikaa niin hyvin, mitä haluaisi.

 ...=)

Arvostelu: Palo Alto

Kun minä olin teini-ikäinen, minua vanhemmat ja kokeneemmat ihmiset sanoivat minulle aina, että me kaikki saadaan vain yksi elämä. En koskaan ymmärtänyt, mitä he tarkoittivat. Sen oli kaiketi tarkoitus olla yksi näistä viisaista elämänohjeista, joita pystyy vuosien tuomalla viisaudella ojentamaan sukupolvelta toiselle niin imelän kliseisesti kuin vain passéita pystyy diilaamaan. Se kuitenkin tuntuu pitävän sisällään olettamuksen, että meillä on vain yksi tilaisuus, yksi mahdollisuus tehdä asiat oikein. Koska meillä on vain yksi elämä, kannattaa se elää täysillä ja niin edespäin. Mutta päätellen siitä virheiden määrästä, mitä meistä jokainen tekee päivittäin, uskaltaisin väittää, että jokainen meistä on haaskannut mahdollisuutensa jo moneen kertaan. Siitä yhdestä elämästä on kulunut jo monta vuotta, etkä ole ottanut siitä kaikkea irti.

Gia Coppolan esikoisohjauksessa on muutamakin kohtaus, jossa opinto-ohjaajat tai sosiaalityöntekijät tenttaavat nuoria lukiolaisia tulevaisuuden suunnitelmistaan. Heidän suunsa suorastaan vaahtoa kaikesta siitä saarnan määrästä, mitä pääsevät nuorten niskoille sysäämään. He kehottavat nuoria ottamaan tulevaisuutensa vakavasti, kehottavat keskittymään elämässään ja ottamaan kaiken irti mahdollisuuksistaan. Ensimmäistä kertaa elokuvien historiassa, ainakin itse näen, että tälläinen kohtaus kuvataan kuin halveksuen näitä elämänkyllästämiä aikuisia, moraalin portinvartijoita. Heidän elämänkokemuksensa kuvataan kyynisyytenä, tylsyytenä ja onttoutena. Sanat kaikuvat jossain taustalla, kun huomio pidetään nuoren silmissä - kuinka turhautuneita he ovat kuulemaan samat litaniat aina samoilta ihmisiltä. Ja katsojakin ymmärtää täysin kuinka tyhjiä tälläiset ohjeet elämään ovat. Elämässä ei ole ohjeita ja niitä noudattamalla löytää itsensä vain köyden lyhyemmästä päästä.

Elämä sen sijaan viettää aikaa nuorten kotibileissä. Se viihtyy skeittirampilla ilta myöhään asti. Se hengaa automatkalla nuorten kanssa moottoritiellä, jota pitkin viilettäessä tuntuu kuin vapaus pyörisi sormen päiden ympärillä. Se muodostuu muistoista - kivuliaista ja elämäntäyteisistä. Se muodostuu kokemuksista, jotka päätyvät määrittämään ihmisen. Ja Gia Coppolan kamera vangitsee tälläisen elämän niin tunnelmallisesti, että elokuvaan ei voi kuin rakastua.

Kahta nuorta rakastavaista esittää Jack Kilmer ja Emma Roberts. Erityisesti Kilmer on jollain enigmaattisella tavalla todella raikas uusi läsnäolo valkokankaalla. Ja hän osaa näytellä. Yksi harvoista roolisuorituksista, joka on saanut allekirjoittaneen silmäkulmat vuotamaan suolaista vettä - kun hän kertoo Robertsin roolihahmolle rakastavansa tätä - se, miten Kilmer tuntuu kuin nappaavan tunnetilan kiinni ilmasta ja pitävän sitä syvällä sylissään... kaunista.

Tavallaan on harmi ja tavallaan mahtavin onni, että Gia Coppola ei ole ohjannut sittemmin. Häneltä ikään kuin janoaisi lisää, mutta samalla tietää, että parhaimmat ohjaajat tarvitsevat aikaa latautua projektien välissä. Jos ohjaaja lähtee liukuhihnatuotantoon, niin jälki yleensä kärsii. Siksi odotan vaikka ajan loppuun asti, että Coppola palaa ohjaajan penkkiin. Tämä on nimittäin yksi vahvimmista ensimmäisistä julistuksista esikoisohjaajalta. Hän kaivertaa niin vahvan tunnelmallisuuden elokuvaansa, että siitä ei haluaisi päästä irti.

Vaikka elokuvan äänimaailma koostuu vahvasti ambienttisestä musiikista, mikä on omiaan luomaan hypnoottisen tunnelman, silti väittäisin vahvasti, että tämä on elokuva hiljaisuudesta. En osaa selittää miksi, mutta koen elokuvan äärettömän elokuvallisena ja samaan aikaan hätkähdyttävän aitona. Rakastuin siihen, miten elokuva ei ole kiinnostunut siitä, miten pystyy taivuttamaan ja rieputtamaan hahmojaan mahdollisimman paljon - kuten elokuvissa yleensä näemme. Tämä näyttäytyy muun muassa siten, että tilanteet katoavat jonnekin myötähäpeän tunteen tuolle puolen tai hahmot joutuvat löytämään itsensä, jotta ylittävät tielleen asetetut esteet. Tässä puolestaan romutetaan tälläiset pölyiset elokuvanteon konventiot. Kiinnostuneimpia ollaan siitä, miten hahmot suhtautuvat toisiinsa. Miten hahmot määrittävät itse itsensä. Miten syvälle hahmon psykologiaan pystytään sukeltamaan mahdollisimman yksinkertaisesti. Samaan aikaan haluan kumartaa Occamin partaveitsen periaatteelle ja samalla haluan tentata lisää elokuvantekijältä - miksi hahmot ovat sellaisia kuin he ovat? Heidän aitous tekee heistä mahdottoman mielenkiintoisia.

Eniten elokuva kuitenkin vakuuttaa siksi, että ohjaaja on loputtoman syvällinen. Hän välittää aidosti hahmoistaan ja hän on itsekin kiinnostunut elokuvasta, tapahtumista ja hahmoistaan. Se palo välittyy jokaisesta sekunnista elokuvaa. Ja rakastan sitä, miten se tuntuu kuin määrittävän uuden ajan sukupolvea. Kuinka nuoret eivät ole kiinnostuneita omasta potentiaalista, kuten heidän ei tulisikaan olla. Hekin voivat vain elää ja olla olemassa. Hengittää öistä ilmaa ja tuntea olevansa elossa. Heillä ei ole muuta velvollisuutta, kuten ei ole kenelläkään muullakaan.

...=)

Arvostelu: Home Again

Nancy Meyersin olen blogin tiedoissakin listannut aivan suosikkielokuvantekijöideni joukkoon. Hän on jotenkin niin poikkeuksellinen läsnäolo Hollywoodissa. Tekee anteeksipyytelemättömästi romanttista hömppää ja voittaa jopa palkintoja tälläisistä elokuvista. Tämän elokuvan on ohjannut hänen tyttärensä ja joo-o, kyllä voisi minun puolestani tytär jatkaa äidinsä jalan jäljissä kulkemista. Sen verran samaa hyvää on siirtynyt äidinmaidon mukana jälkikasvuun. Ei se omena kauas puusta putoa.

Siinä, missä Nancy Meyersin romanttiset komediat on jo käsite itsessään, niin on Reese Witherspooninkin. Tässä hän on pääosassa nelikymppisenä äitinä, joka eroaa miehestään (Michael Sheen) ja muuttaa takaisin lapsuuden kotikaupunkiinsa Los Angelesiin. Hänen ohjaajaisänsä on kuollut ja jäljelle jäänyt hulppea lukaali, jonne päätyy asuttamaan myös kolmea työtöntä elokuvantekijää (mm. Pico Alexander), jotka yrittävät menestyä Hollywoodin karikkoisilla rannoilla. Tässä elokuvassa käännetään ylös alaisin romanttisten komedioiden tyypillinen asetelma, jossa ikääntynyt poikamies löytääkin rakkauden nuoresta tytön hempukasta ja Witherspoonin keski-ikäinen äiti löytääkin uutta virtaa elämäänsä nuoresta ohjaajapojusta (Alexander, vieläkin).

On se vaan erilaista katsoa naisohjaajan elokuvaa. Ja sen tajuaa vasta silloin, kun kerran täysikuun aikaan saa silmiensä eteen elokuvan, jonka on ohjannut nainen. Elokuvanteon status quo on vaan niin pitkälti miesvaltainen, että se saa minut jonnekin surun ja raivon rajamaille, että naisohjaajia ei ole enempää. Miettikää kuinka paljon - tai ainakin omalla kohdallani - elokuvat määrittävät sitä, miten katson maailmaa. Ja inhoan sitä, että vajoan omaan dogmaattisuuteeni - vielä enemmän ärsyynnyn, jos yhteiskunnalliset rakenteet, sosiaaliset konstruktiot tai valtaapitävät auktoriteetit pakottavat minut johonkin lasikoppiin, jonka olemassaoloa en edes tajua.

No niin, nyt pääsi tämä vauhkoaja taas vauhtiin, mutta menkööt. Taidehan siis elää ja hengittää rajojen rikkomista, vapautta, sielukkuutta. Taide voi syntyä vain uhmaamalla konventiota. On erittäin surullista, että vieläkin joudumme käymään keskustelua aidosta tasa-arvoisuudesta elokuva-alalla. Me suorastaan tarvitsemme erilaisuutta, jotta voimme ylipäänsä puhua taiteesta. Siksi tasa-arvoinen edustus on niin tajuttoman tärkeää erityisesti taidealalla. Jos me vain orjaannumme tiettyjen mielipiteiden tai näkemysten alaisuuteen - emme voi oikeasti puhua taiteesta, vai mitä?

Eli siksi minä vien jatkossakin rahani marginalisoitujen ryhmien edustukselle. Haluan nähdä enemmän naisohjaajia ja mustia näyttelijöitä. Erityisesti haluan nähdä LGBTQIA+ vähemmistöjä edustettavan valkokankaalla ja haluan saada erilaisen kokemuksen maailmasta kuin omani - tai sen minkä olen nähnyt miljoona kertaa.

Tämäkin elokuva on malliesimerkki siitä, että tämän olisi voinut ohjata vain nainen. Uskallan väittää, että jos mies olisi ohjannut tämän elokuvan, olisi se ollut tylsä ja mitäänsanomaton. Nyt elokuvassa on henkevä tunnelma, kaunis maailma ja sielukas kerronta. Se tuntuu kuin verestävän aitoja henkilöhahmoja valkokankaalle, jotka eivät välttämättä tämän tyylilajin elokuvassa siltä aina tunnu. Tai senhän ei pitäisi olla mahdollista. Mutta jotenkin Hallie Meyers-Shyerin kamera löytää hahmojen kasvoista aina mielenkiintoisimman kulman. Hän valaisee kohtaukset tuodakseen esille hahmojen totuudet ja tulkitsee tarinan teemat temmolla, jota ei ole nähty liian usein valkokankaalla.

Lisäksi hän ei ole vain kiinnostunut siitä, kuinka stereotyyppiseksi saa naispäähenkilönsä tehtyä tai kuinka vähän pystyy vähättelemään mieshenkilöiden monitahoisuutta. Ja tiedän, että tiedätte, mistä puhun. Kolme neljästä romanttisesta komediasta esittää naishahmon aina hysteerisenä hermorauniona, joka on niin epätoivoinen rakkauden kaipuuussa että palvelee elokuvan miestä kuin 1950-luvun kotivaimo. Ja mieshahmo on niin puusta veistetty kuin vain voi kuvitella hahmon olevan. Hänen tehtävä on seistä suorana ja antaa naisen tanssia tanssejaan hänen ympärillä. Olen niin kyllästynyt tälläisiin asenteellisiin romantiikkaelokuviin ja me tarvitsemme elokuvantekijöitä kuten Meyers-Shyer murtamaan näitäkin ennakkoluuloja.

...=)

Arvostelu: Jumanji: Welcome to the Jungle

Tiesittekö, että Dwayne "The Rock" Johnson matkustaa oman kuntosalinsa kanssa? Enkä nyt pilaile tämän asian kanssa. Kyseessä ei myöskään ole millään lailla taskukokoinen kuntosali ollenkaan, jos sellaisia edes on... Vaan ihan kunnon halli. Hän kirjaimellisesti pakkaa aina kuntosalinsa ja lähetyttää sen kuvauspaikalle, jossa sitten purkaa sen... kunnes taas vaihtaa lokaatiota ja pakkaa koko kompleksin uudelleen. En haluaisi olla kriittinen, mutta jo on maailma mennyt tyhmäksi. Onhan miehen muskelit siis ihan katsomisen arvoisia ja vaikuttava ansio hänelle ja kaikki kunnia. Mutta on tuo nyt aika harvinaislaatuista käyttäytymistä.

Mistä me siis puhuimmekaan? Ai niin, joo siis hän tähdittää uutta versiota Jumanji -leffasta. Tässä versiossa joukko nuoria pelaa videopeliä, joka imaisee heidät sisäänsä. Teini-ikäisistä kakaroista tulee siis elokuvatähden näköisiä toimintasankareita. Näitä versioita esittää Johnson, Kevin Hart, Nick Jonas ja Jack Black. Naisen nimeä en muista.

Siis ihan hauska idea mielestäni. Tosin se idean hauskuus vähän niinkuin esiteltiin jo trailerissa ja tämä ei todellakaan ole sen luokan elokuva, joka jotenkin ylittäisi odotukset. Mielestäni oli ihan hauskaa nähdä jonkun Dwayne Johnsonin ihmettelevän kohtauskaupalla omia muskeleitaan tai Kevin Hartin harmittelevan omaa pituuttaan. Kaikkein osuvimmaksi homma pyörähtää siinä vaiheessa, kun Jack Black kanavoi jostain syvältä sisimmästään teini-ikäisen tytön.

Selitetään nyt vielä, eli; tyttö, joka pelasi Jumanji-videopeliä valitsi avatarikseen Jack Blackin näköisen tiedemiehen ja kun hänet imettiin pelin sisään, tuli hänestä siis Jack Black. Ja siis ihan täysin nerokasta. Black siis pääsee revittelemään sydämensä kyllyydestä ja varastaa kyllä koko esityksen. Kuka olisi uskonut, että hän pystyisi niin hyvin ilmentämään teini-ikäistä tyttöä? En ole koskaan pitänyt Blackia mitenkään huonona näyttelijänä ja hän ei ole edes koomikkona sellainen, mikä ärsyttäisi liikaa - ainakaan siis omasta mielestäni. Nämä koomikot vähän menevät sillä lailla että toiset tykkää ja toiset ei. Mutta en siis ollenkaan ajatellut, että tulevaisuudessa elokuva, jota odottaisin eniten olisi jokin kunnon draamaelokuva, jossa Blackille annettaisiin oikea tilaisuus näytellä. Sillä sen tämä elokuva todisti. Haluaisin niin nähdä hänet nyt jossain elokuvassa, missä hän pystyisi ilmentämään yhtä monitahoista sisäistä maailmaa kuin tässä. Toki tässä elokuvassa se mahdollistuu vain naurettavan fantasiahörvellysjuonen takia, mutta odotan siis innolla, että Hollywood on herännyt ja käyttää häntä hyväkseen.

En ole mikään videopelien suurin ystävä. Siksi elokuvan seuraaminen oli ajoittain hieman tylsää. Itse vain kavahdan heti, kun aletaan puhumaan jostain tasoista ja miten täytyy päästä jonnekin viimeiselle tasolle ynnä muuta vastaavaa. Mutta onneksi elokuva suurimmaksi osin pystyy nousemaan tälläisen videopelimäisen kerronnan yläpuolelle - suurelta osin kiitos osaavan näyttelijäkaartin kuten Kevin Hart, josta olen tykännyt ennenkin - taas; koomikko-osastoa ota tai jätä ja edellä mainittu Jack Black sekä Nick Jonas. The Rock oli myös taas ihan siedettävä, koska hänet oli tajuttu törkätä rooliin, jossa hänen karismansa ei käynyt liian ärsyttäväksi, sillä kuten sanottu hän ei esittänyt itseään sankarina, vaan jotain toista ihmistä The Rockin kehossa sankarina. Se pelastaa hänen roolisuorituksestaan paljon, sillä hänellä on paha tapa muuntua liian paatokselliseksi muissa sankarirooleissaan.

Sitten taas päästän itseni vauhtiin ja vauhkoan taas samoista asioista kuin ennen. Mutta vaihtoehtoja ei taaskaan anneta. Se, että sanon etten muista edes tytön nimeä on huolestuttava merkki. Ensinnäkin siis täysin tylsää, että oikean elämän tytöstä tulee videopelissäkin se kiintiönainen. Ja tämä on tylsää siis siksi, että täytyyhän kunnon Hollywood-pläjäyksessä olla se romanttinen sivujuoni. Mutta siis miettikään kuinka hauskaa olisi ollut, jos teini-ikäistä poikaa olisi näytellyt The Rock ja teini-ikäistä tyttöä esimerkiksi Kevin Hart ja he olisivat silti rakastuneet! Se olisi ollut jotain ihan parasta. Mutta siis kaikkein tyhmimmän elokuvasta tekee se, että se yrittää ns. kiertää sen ympäri, että elokuvan ainoa naishahmo on tosiaan seksikäs seikkailijamimmi bikineissä viidakossa (!) sillä, että nämä ovat vain hahmojen avatareja. Ja niin edistyksellistä kuin se onkin, että Jack Black esittää tyttöä, niin minusta silti tässä vähän taanutaan tyypillisyyksiin sillä, että toista tyttöä esittää vain tämä tyypillinen damsel-in-distress-täti, jonka näyttelijän nimeä en edes muista - koska hänen ainoa tehtävä elokuvassa on näyttää kauniilta ja olla sankarin rakkauden kohde. Ja kun tässä olisi ollut mahdollisuudet niin paljon erilaisempaan ja parempaan kerrontaan...

Siinä, sain paahdettua taas paahdettavani ja se saarna on ohi. Mutta siis erittäin toimivaa Hollywood-viihdettä oikein isolla rahalla. Olen jotenkin viime vuosina oppinut näitäkin katsomaan ihan eri silmällä. Jotkut Fast ja Furiousit, King Kongit ja Jumanjit voivat olla ihan viihdyttäviä elokuvia, eikä niiden ehkä tarvitse olla enempää. Odotan siis innolla, että minua viihdytetään taas samalla intensiteetillä kuin tässä.

...=)

Arvostelu: The Meddler

Minä en ymmärtänyt elokuvaa. Voi olla, että kyseessä on Se, mikä on tottan tapainen tilanne, jossa en ensi-istumalta pystynytkään pääsemään sisälle, sillä käsiteltävät teemat ovat liian kypsiä minun varhaisoppineelle mielelleni. Mutta koska en elokuvaa ymmärrä, en voi antaa sille paljonkaan arvostusta. Tämä tietenkin sisältää option siihen, että myöhemmin voin muuttaa mielipiteeni jos ja kun elokuva avautuu minulle.

Leffa kertoo Marniesta (Susan Sarandon) hiljattain leskeytyneestä New Jerseyläisestä äidistä Lorille (Rose Byrne), joka muuttaa Los Angelesiin tyttärensä luokse ja sotkeutuu erittäin paljon tyttärensä elämään, joka on jo muutenkin aika lailla reunalla.

Tässä selvästi siis käsiteltiin jotain elämää suurempia teemoja, mutta ne liisivät täysin päälakeni ohi. Jotenkin surutyö, jota sekä Marnie että Lori kävivät tahoillaan ilmeisesti kehysti tarinaa jotenkin, mutta silti hahmojen tekemät valinnat eivät olleet kovinkaan mielenkiintoisia minulle. Ja tämä on sivistynyt tapa sanoa, että käsikirjoitus oli sekava hörhö.

Meille ei edes annettu syytä, miksi Marnie muutti Los Angelesiin, etenkin kun pääsemme vilkaisemaan hänen entistä elämäänsä New Yorkissa ja se vaikuttaa ihan yhtä onnelliselta ellei jopa onnelisemmalta kuin hänen uusi elämänsä Los Angelesissa. Toki se, että hänen miehensä kuoli ja hänen elämänsä pyöri pitkälti miehen ympärillä Nykissä saattaa olla syy, miksi hän koki tarpeen muuttaa, mutta tätä ei kyllä avata katsojalle sentin vertaa, joten tämä on täysin hypoteettista analyysia.

Kaikkein eniten hermo menee Lorin henkilöhahmoon. Täysin hysteerinen narsistipsykopaatti, jonka valinnoilla ei ole mitään järkeä. Yhdessä kohtauksessa hän nauttii siitä, että äiti pitää hänelle seuraa ja heti seuraavassa sekunnissa tämä raivoaa tälle kuin pikkulapsi, kuinka äiti on liian takertuvainen hänen elämässää ja kuinka säälittävä hän itse on, kun vielä viettää aikaa äitinsä kanssa. Tälläinen hahmotulkinta on jo itsessään erittäin pinnallista, kliseistä ja lapsellista, mutta se olisi ihan ok, jos sitten hahmo olisi johdonmukainen. Mutta suoraan sanottuna todella ärsyttävää, että hahmosta tulee äitiään miten sattuu riepotteleva pissisämmä.

En kyllä erityisemmin pisteitä anna edes Susan Sarandonin suuntaan. Aina yhtä säälittävää, kun tälläiset näyttelemisenikonit kaatuvat rähmälleen niin täydellisesti. Kauas on tultu Sarandonin kultaisista päiviltä 90-luvulta. Tämän siitä sitten saa, kun kerrankin elokuva, jossa on pääosassa 70+ nainen, niin eikö hän mene ja möhli sen. Hänen hahmokuvauksensa on suoraan sanottuna armottoman surkeaa. Hän vetää samalla väsyneellä kaavalla läpi elokuvan. Kohtauksissa, jossa hänen pitäisi vähän indikoida katsojalle jotain hahmonsa tunnetiloistaan, niin hän vetää samalla päälleliimatulla ilmeellä läpi, mitä pyörittää kaikissa muissakin kohtauksissa. Katsojalla ei ole mitään hajua pitääkö hänen hahmonsa oikeasti uudesta rakkaudenkohteesta (J.K. Simmons) tai miksi hahmo maksaa ventovieraan naisen (jonka nimeä hän ei muista) häät, koska Sarandon ei tee eleen elettä kertoakseen mitään hahmostaan. Aivan järkyttävän laiskaa näyttelemistä.

J.K. Simmons muistutti ihan Sam Elliottia, mikä oli todella outoa. Rose Byrnen ura on vielä oudompi kuin tuo fakta. En oikein tiedä, mikä hän on ja mitä hän tekee. Komedioissa (Paul Feigin kanssa) hän on tosi hauska, mutta sitten hän on tunnettu myös tv-tähtenä (Damages), toimintatähtenä (X-Men) ja tälläisissä oudoissa dramedioissa. En oikein tiedä, miksi hän valitsee ne roolit, mitkä hän valitsee. En pidä hyvänä näyttelijänä.

...=)

Arvostelu: The Killing of a Sacred Deer

Tälläisiä elokuvia ajatellessa todella tärkeään rooliin nousee olotila, joka sinulla oli elokuvaa katsoessa. Toisenlaisia teoksia pystyy purkamaan osiin ja osoittamaan, mitkä kaikki tekijät tekivät siitä niin hienon kokemuksen. Tämä ei ole sellainen elokuva. Paperilla tämä elokuva on täysin järjetön eikä tee kovinkaan suurta vaikutusta.

Steven (Colin Farrell) on kirurgi, jonka kuolettava virhe tappaa teini-ikäisen Martinin (Barry Keoghan) isän. Steven säälii ongelmaista ja omituista poikaa ja alkaa viettämään aikaa tämän kanssa. Martin haluaisi Stevenista tulevan isäpuolensa ja aviomiehen äidilleen (Alicia Silverstone), mutta Steven on naimisissa Annan (Nicole Kidman) kanssa ja heillä on kaksi lasta (Raffey Cassidy, Sunny Suljic). Alla makaa kuitenkin jännite, että Martin janoaisikin kostoa.

Sitten puolestaan elokuvaa katsoessa tunnelma, äänimaailma, visuaalisuus, rytmi kaikki tunkevat mitä väkevimmällä voimalla ihosi alle, vaikka se rypistyisi ja hajoaisi. Yorgos Lanthimos on ohjaaja-käsikirjoittaja, joka muistuttaa visionäärisellä voimallaan esimerkiksi Xavier Dolania, Darren Aronofskya tai Michael Hanekea siinä mielessä, että hänen elokuvansa ovat ilman epäilykseen häivää, hänen. Ne ovat hänen kynästään, hänen mielestään, hänen sydämestään. Jokainen solu elokuvassa muistuttaa hänestä.

Täten elokuvan analysoimisesta paperille tulee toissijaista, sillä elokuvan yksittäiset osatekijät tuntuvat vain ohjaajan jatkeelta. Jopa näyttelijäsuoritukset. Ne ovat kaikki loistavia, mutta niitä on vaikea arvostaa erillisenä osa-alueena elokuvasta. Ne ovat symbioosi. Jokin skitsofreninen yhdistelmä kliinistä symbolismia, fanaattista surrealismia ja abstraktia absurdismia. Tässä ei kuulukaan tietää, mitä tapahtuu, vaan vain elää mukana. Heittäytyä elokuvan uhriksi. Haastaa itseään taiteen avulla.

Siksi haluankin puhua kokemuksesta elokuvan katsomisesta. Se on nimittäin jotain täysin poikkeuksellista. Taisin itse istua suu auki koko elokuvan keston ajan ja se jo itsessään oikeuttaa kutsumaan teosta aivan huipuksi. Jo niinkin yksinkertainen asia, kuin se, että ohjaaja osaa pidellä käsissään kameraa. Elokuvalla on kuvaaja, mutta en usko, että yhtäkään elokuvan otosta päätettiin ilman Lanthimoksen hyväksyntää. Hän nimittäin hallitsee katsojan haltuunoton. On niin taivaallisen poikkeuksellista, että ohjaaja tietää, mitä tekee; ottaa tilanteen ja katsojan haltuun. Elokuvan jokainen kuvakulma on poikkeuksellinen ja herättää miljoona lisäkysymystä - miksi tämä kohtaus kuvattiin näin, mitä tällä otoksella haluttaan viestittää, miksi kamera liikkuu noin...?

Koska elokuva ei ole kuvattu geneerisesti, syntyy siitä aidosti hengittävää, sielukasta taidetta. Sen lisäksi kohtausten omintakeisuus on jotain, mihin takerruin kiinni kuin Titanicin matkustaja pelastusrenkaaseen. Kohtausten tunnelma, mikä syntyy jostain oudosta yhdistelmästä äänimaailmaa, visuaalisia kamerakulmia ja käsikirjoituksen eksentrisyyttä, muistuttaa katsojaa millaista on olla hyvän elokuvan uhri. Kerrankin jotain, mikä on taiteellista, rohkeaa ja rajoja rikkovaa. Tässsä on Lanthimoksella ollut visio ja se on tehty. Yhtäkään katsojaa ei holhota eikä pidetä kädestä kiinni. Lanthimokselle on varmasti ihan se ja sama miten katsoja reagoi elokuvaan, kunhan saa viestinsä vältettyä.

Perinteiseksi elokuvaa nimittäin ei voi kutsua. Katsoja ei tiedä, miten reagoida kohtauksiin. Ne ovat toinen toistaan oudompia ja jättää katsojan täysin rannalle raapimaan päätään. Ja rakastin niistä jokaista. Pidän ihan mahdottomasti siitä, että uskalletaan kääntää nupit kaakkoon ja leikitellä sillä, mitä elokuva voi tehdä ja mitä se voi saada aikaan. Todella lähellä täydellistä psykologista kauhua, mitä se olisi, jos se olisi sitä pelkästään, mutta kun ei ole. Elokuvan ahdistavuus leikittelee myös syvällisellä draamalla - erityisen painopisteen tematiikassa saa karma, mikä jo itsessään on poikkeuksellisen virkistävä aihealue, sillä tässä leffassa pysytellään oikeussalin, poliisin ja tavallisen yhteiskunnan kankeiden raamien ulkopuolella ja täten tulkinta saa ihan uudet sfäärit. Mielenkiintoista porautua niin syvälle ihmisen eläimellisyyteen, luonnonvaraisuuteen ja villiyteen. Jopa siihen pisteeseen asti, että elokuva tunkeutuu sinun mieleesi ja uniisi eikä päästä otteestaan irti pitkän aikaa elokuvan katsottuasi. Loppua kohden kohtaukset vain porautuvat syvemmälle ja syvemmälle ihmisyyden perustavanlaatuisimpiin kysymyksiin elämästä, kuolemasta, selviytymisestä, oikeudenmukaisuudesta, kostosta ja inhimillisyydestä.

Niin hyytävän täydellistä elokuvaa, että etsiä saisi vastaavaa vaikka ajan loppuun asti. Yorgos Lanthimos on yksi aikamme parhaista, omalaatuisimmista ja luovimmista ohjaajaneroista. Harvaanpa elokuvataitelijaan voi yhtäkään näistä kuvauksista soveltaa. Voisin jatkaa elokuvasta puhumista monen tunnin ajan, mutta pikkuhiljaa ehkä lopetan selostukseni tähän. Sen vain haluan jättää ilmoille, että toivoisin, että tämä inspiroisi minun lisäkseni jotain muuta. Ja kirjoittamisen sijaan esimerkiksi tarttumaan elokuvakameraan samalla vimmalla, mitä tässä. Ja studiot rahoittakaa näitä elokuvia, minä kaipaan niitä kuollakseni.

...=)