The Burning Plain (The Burning Plain)

Kirjoittaessani tätä, on kaunis sunnuntai-iltapäivä. Aurinko lämmittää mukavasti ikkunaa. Ulkona puiden lehdet tanssivat kevyessä tuulenvireessä. On huhtikuun alku, joten luonto ei ole vielä täysin herännyt kevääseen, mutta ensimmäiset merkit ovat jo nähtävissä. Avaan ikkunan. Linnun laulu raikaa täysillä korviini.

Aiemmin aamulla nukuin myöhään, söin pitkään aamiaista, nousin sängystä vasta puolenpäivän aikaan ja katsoin elokuvan. The Burning Plain valikoitui Netflixistä. Sitä selaillessani päättelin, että vaikka kuinka haluaisin muuta, täytyy minun hyväksyä, että kaikki elokuvat eivät ole minua varten. Mafiaveljiä, The Big Lebowskia tai Butch Cassidy and the Sundance Kidia on kaikkia suositeltu ja arvostettu erittäin hyviksi elokuviksi. Niissä vain ei ole mitään, mikä kiinnostaisi minua. Minun on myös erittäin vaikea tarttua vanhempiin elokuviin. Mutta päättelin myös, että ehkä se on ihan okei. Ei minun tarvitse olla jokaisen elokuvan kohdeyleisöä. The Burning Plain nimittäin oli erittäinkin mielenkiintoinen. Nykyajan indie-draamaa loistavien näyttelijättärien pääosilla.

Elokuvan juonesta on oikeastaan mahdotonta kuvailla mitään, antamatta juonipaljastuksia, joten siksi tyydyn toteamaan, että tämä on kolmen sukupolven tarina rakkaudesta, menetyksestä ja katumuksesta. Elokuvan rakenne on erittäin sirpaloitu ja oma aikansa menee yhdistäessä kaikkia tapahtumia ja henkilöitä toisiinsa. Erittäin nopeasti kuitenkin katsoja pääsee kärryille ja ehkä jopa vähän ohittaa elokuvaa sen omassa kerronnassa, sillä selvästi paljastukset, joita säästettiin loppuun, pystyi päättelemään jo paljon aikaisemmassa vaiheessa ja siksi elokuva ei saanut ihan täysin kunnollista arkkia luotua. Kun ottaa katkonaisen kerrontatyylin pois yhtälöstä, on oikeastaan vaikeakin miettiä, mitä tästä elokuvasta jää käteen. Virheensä siinä oli, esimerkiksi useat sivuhenkilöt jäivät täysin turhiksi ja jopa häiritseviksi elementeiksi tarinassa. Yleinen virhe on tehdä sekundäärisistä hahmoista tyhmiä ja vain päähenkilöt omaavat jonkinlaisen ajatuksen juoksun. Tosi useat elokuvat käyttävät tätä asetelmaa, koska se on helpompaa jättää vähemmän sisäistä maailmaa omaavat henkilöt toissijaisiksi. Jos elokuva joutuisi kuvaamaan jokaisen henkilön tuntemuksia, upottaisiin siinä hyvin nopeasti loppumattomaan suvantoon. Älykkäimmät elokuvantekijät kuitenkin tietävät, miten hyödyntää sivuhahmoja, tekemättä heistä yksiulotteisia.

Olin kuitenkin ihan hyvin sisällä elokuvassa ja se piti otteessaan - liekö siksi, että olen kohdeyleisöä. Sitten taas Taxikuskin kohdalla voisin sanoa, että se leffa ei pitänyt otteessaan sitten lainkaan, vaikka muut pitäisivät sitä maailman mielenkiintoisimpana elokuvana. Syytä on myös mainita, että tämän teoksen tahtipuikoissa on sama mies kuin Amores Perrosin, 21 Gramsin ja Babelin käsikirjoittaja, joten CV näyttää ihan päällisin puolin kohtuulliselta. Lisäksi rakastuin tämän elokuvan tunnelmaan.

Kim Basinger tekee hallitun roolisuorituksen, minulla oli vain vähän vaikeuksia nähdä näin kaunis nainen jumissa kotielämässä jossain Teksasin takamailla. Kohtaus, jossa hän vaelteli yksinänsä, hänen perheensä ollessa töissä ja koulussa, talonsa takapihalla ruokkien kanoja, oli jotenkin erityisen häiritsevä, koska uskottavuus loisti poissaolollaan.

Charlize Theronin parhaimpiin rooleihin tämä ei kuulu, hän jättää roolityönsä jotenkin hirveän laimeaksi ja hänen nuorempaa versiotaan esittävä Jennifer Lawrence näyttelee kepoisesti Theronin vaikka suohon, niin voimakkaan roolityön hän taas vetää. En ymmärrä, miten ihmiset sanovat, että Lawrence olisi yliarvostettu näyttelijä. Yritin ihan tarkkailla tekisikö hän virheen virhettä elokuvassa tai jäisikö roolisuoritus jotenkin, vähän edes vajaaksi, mutta hän silti pääsi yllättämään minut ja sai unohtamaan, että edes näyttelee. Hänessä on vain jokin sisäinen voima, mikä tekee hänestä luontaisesti kykenevän näyttelijän. Lohduttaudun sillä, että Katherine Hepburniakin tituleerattiin uransa alkuaikoinan myrkyksi elokuvan tuotoille - mutta en sen puolen ymmärrä edes, miksi Kim Basingeriä joku sanoisi yliarvostetuksi. Minusta hänkin on erittäin dramaattinen näyttelijä, joka tekee mielenkiintoisia ratkaisuja roolisuorituksissaan.

The Burning Plain ei ole parhaita elokuvia, enkä sitä välttämättä edes suosittelisi katsomaan. En saanut elokuvalta sitä, mitä lähdin etsimään sen päälle pistäessäni. Sen sanottuani kuitenkin, unohdin hetkeksi oman maailmani ja uppouduin näiden, hyvien, Oscar-palkittujen näyttelijöiden hahmojen maailmaan. Enemmän vain tälläistä elokuvantekemistä tähän suuntaan, kiitos! Pidin elokuvan kohtalokkuudesta.

 ...=)

Kevytkenkäinen (Easy Virtue)

En ole vieläkään ymmärtänyt, miksi Jessica Bielistä ei ole tullut suurempaa tähteä. Hän on ollut kuuluisa jo melkein kaksi vuosikymmentä, mutta silti hänestä ei ole noussut kovinkaan suurta pääosanesittäjää. Hänellä ei ole oikein hittielokuvaa eikä liiemmin palkintoehdokkuuksia. Tuntuu jääneen enemmän kuuluisamman puolisonsa varjoon. Voi toki olla, että en pysty täysin objektiivisesti ymmärtämään hänen uraansa, sillä minusta hän on yksi kauneimmista ihmisistä, mitä maa on päällään kantanut. En siis osaa sanoa kuinka taitava tai lahjakas tai karismaattinen hän on, kun voisin katsoa hänen lukevan puhelinluetteloa kaksi tuntia ja sanoa sitä hyväksi elokuvaksi ja roolisuoritukseksi.

Ainoa, mistä en pitänyt tässä elokuvassa, oli tyhmä loppuratkaisu. Inhoan sitä, kun käsikirjoittajat kirjoittavat itsensä pussiin ja sitten yrittävät avata itsensä sieltä viime sekunneilla keksimällä jonkun tuulesta temmatun juonenkäänteen, mihin katsoja ei millään voi enää siinä vaiheessa uskoa. Kristin Scott Thomas on tässä elokuvassa ihan törkeän huono. Muutenkin elokuvan ailahtelevainen tunnelma välillä muistuttaen jotain 20-luvun komediaa, välillä jotain 60-luvun saippuaoopperaa, saa ajoittain allekirjoittaneen ainakin raapimaan päätään.

...=)

Milk (Milk)

Pidän Gus Van Santia yhtenä parhaista dramaattisista ohjaajista. Teokset kuten My Own Private Idaho (1991) ja Good Will Hunting (1997) todistavat, että hän hallitsee draaman kaaren. Hän osaa tehdä mielenkiintoisia elokuvia, tyylilajin ajoittaisesta hidastempoisuudesta huolimatta. Milk ei ole poikkeus.

Tarina kertoo poliittisen aktivistin, Harvey Milkin (Sean Penn) elämänkerran. 40-vuotiaana hänen elämänsä lähtee kulkemaan eri suuntaan hänen tavattuaan Scott Smith (James Franco) nimisen nuoren miehen, joka uskoo Harveyn potentiaaliin ja on päättänyt tukea häntä tavoitteissaan. Milk nousee muutamassa vuodessa San Fransiscon johtavaksi poliittiseksi nimeksi ja käynnistää koko maanlaajuisen ihmisoikeusliikkeen.

Elokuvan olisi voinut tehdä hyvin monella eri tapaa. Siitä olisi hyvin helposti saanut kliseisen, saarnaavan ehkä jopa puisen idealistisen kertomuksen, mutta kiitos Van Santin, tarinankerronta pysyy inhimillisenä. Huomio on koko ajan Harvey Milkin päähahmossa ja tämän elämässä, ei niinkään hänen marttyyrin omaisissa teoissaan. Tässä tuodaan toki hyvin pistävästi ilmi hänen elämänsä merkitys isommassa kontekstissa, mutta elokuva rakentuu pienempien hetkien varaan - hetkiin Harveyn läheisten, ystävien ja elämänkumppaneiden välillä. Isompaa kuvaa sen sijaan saamme tarkastella lähinnä vanhojen, aitojen filmiklippien tai ääniaudioiden kautta - mikä oli tekijöiltä loistava valinta, sillä täten nämä tapahtuma pysyvät etäämpänä ja katsojaa lähellä on juurikin hyvin kuvatut henkilöhahmot.

Lähes kaikki näyttelijäkaartista ovat todella vahvoilla. Kärjessä tietysti loistaa Sean Pennin vahva pääosa, johon hän käytännössä katoaakin. Alussa hänen hyvin vahvat maneerinsa häiritsevät hieman, mutta elokuvan kuluessa hän pystyy pitämään hahmonsa kehityksen yhtenäisenä ja hahmon persoonan hyvin mielenkiintoisena. James Franco on loistava - aito ja läsnäoleva, ilman suurta teatraalisuutta. Diego Luna uhkaa varastaa shown ja Emile Hirsch on täysi kameleontti. Ainoa häiritsevä tekijä on Josh Brolin, mikä on sääli, sillä olen pitänyt hänestä muissa rooleissaan (kuten loistavasta roolisuorituksestaan vuoden 2015 Sicariossa). Hän ei tee täysin selväksi kuka tämä hänen hahmonsa on ja roolisuoritus jää valitettavan yksipuoliseksi.

Elokuvalla on tärkeä viesti ja se on yleensä vaara tämän lajityypin elokuvissa. Uhrataanko tarinankerronnasta liikaa jonkin agendan saarnaamiseen, oli se agenda kuinka hyvä tahansa. Uskon, että tässä on onnistuttu harvinaisessa tempussa, että ollaan saatu yleisö välittämään tästä tärkeästä hetkestä historiassa, ilman, että sitä on pitänyt maalata katsojan kasvoille ja samalla tehty aidosti kiinnostava draama.

...=)

Rakastunut bestman (Made of Honor)

Tämän olen nähnyt useaan kertaan. Miksi sen nyt arvostelen, on koska se sopii hyvin elokuvahaasteen kohtaan 24. "Elokuva, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä". New Yorkissa olenkin käynyt, mutta olen aina halunnut käydä Skotlannin ylämailla. Tässä voin nyt vähän kikkailla, sillä en välttämättä haluaisi asua missään kolkkoisessa linnassa, mutta ihan hauska sellaisessa olisi käydä. Unelmapaikkani asua olisi varmasti joku Lontoo, Zürich tai Malibu (a la Gracen ja Frankien rantatalo, tietäjät tietää)

Pidän Patrcik Dempseystä. Hän sopii hyvin tälläisiin romanttisiin komedioihin ja siksi odotankin innolla myös ensi syksyn uutta Bridget Jonesia! Kevin McKidd oli hyvä valinta miehen rooliin, josta Dempseyn hahmo voisi olla mustasukkainen, sillä McKidd on niin miehekäs ja vahva. Michelle Monaghanista en valitettavasti pidä, joten siksi tuo kolmiodraama-asetelma on vähän blaah, koska en ymmärrä, miksi nämä miehet hänestä taistelevat. Tämä leffa on myös legendaarisen Sydney Pollackin viimeinen roolityö ennen kuolemaansa.

Ihan hauska ja viihdyttävä.

#elokuvahaaste2016 (24. Elokuva, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä)

...=)

Nuori Victoria (The Young Victoria)

Joka vuosi aina samaan aikaan minulla toistuu tietty ilmiö. Joulun odotukseksi sitä kai kutsutaan, mutta en voi sietää sitä. Aika jotenkin hidastuu. En yleensä ole tylsistyvää tyyppiä, mutta joulun odotus jotenkin kumoaa tämän. Ja minähän rakastan joulua. En ole yksi niistä, joka pitää sitä jo "ihan kaupallisena humpuukina" tai ottaa edes mitään stressiä jouluvalmisteluista. Minähän olen siis maailman surkein ostamaan lahjoja. Viime vuonna se taisi olla osastoa raaputusarpa ja sitähän alemmas ei voi oikein vajota. Mutta pahinta on siis kuinka kauan joulukuu kestää ennen jouluaattoa ja lomaa. Tämä viikko on ollut hirveä. Koko ajan sellainen olo, että on huominen, kun onkin vasta tänään ja siten viikkoa on päivä enemmän jäljellä kuin kuvittelee. Kaikki ihmiset ovat jo ihan joulu - ja lomatunnelmissa, joten kellään, itseni mukaan lukien, ei ole oikein energiaa mihinkään, kun tietää, että vähän enää vain aikaa jäljellä jouluun. Toimistolla on ihan luvattoman hiljaista ja töitä ei oikeastaan ole, joten aika kuluu kaksinkerroin hitaammin. Olen siis tappanut aikaa katsomalla ihan tuhottoman paljon elokuvia, kuten varmaan jo liian tiheästä päivitystahdistani huomaa. Ensi vuonna aion kyllä ehdottomasti varautua joulukuun alkuun ottamalla tähän ekstrapaljon tehtävää ja pitämällä itseni todella kiireisenä.

Anyways, säälittävästä ruikutuksesta itse asiaan. Eli käsissämme olevaan elokuvaan. Lapset hiljaa, aikuinen selittää nyt muutaman lauseen tästä elokuvasta ja jätän sen siihen, sillä kukaan ei tykkään saarnoista. Tämä on siis Emily Bluntin, Mark Strongin, Paul Bettanyn ja Rupert Friendin tähdittämä draama vuodelta 2008. Blunt sai roolistaan jonkun verran Oscar buzzia ja oli ehdolla johonkin Golden Globeen. Elokuva kertoo yllätys, yllätys Englannin kuningatar Victoriasta. Aika lailla perus-keskiaikaista draamaa kaikkine hovijuonitteluineen ja hulppeine pukuineen ja lavasteineen. Olen aikaisemmin myöntänyt, että pidän tästä genrestä ja tälläisistä elokuvista, joten se tuo mielipiteeni elokuvaa kohti melko pitkälti selväksi. Hyvä elokuva, jos tälläisestä tykkäät. Ei tämä mikään maailmaa mullistava taideteos ole, mutta hyvä ajantappoleffa. Bluntiin olin itse asiassa jopa vähän pettynyt. Vaikka hänellä on tiettyä haurasta kauneutta, mielestäni hän sopii paremmin rempseän nykynaisen rooliin, kuin tälläiseen vanhoilliseen pukudraamaan. 

Siitä vielä mainitsen, että tänään julkistetaan SAG-ehdokkuudet, joiden pariin palaan luultavasti huomenna todella kattavan päivityksen muodossa, sillä muutakaan tekemistä minulla ei luultavasti ole. Tosiaan, vaikka ehdokkuudet julkistetaan Losissa seitsemän aikaa aamulla, tarkoittaa se Suomen ajassa luullakseni kello viittä iltapäivällä. Olen todella innoissani näistä ehdokkuuksista, sillä ne tulevat toivottavasti tarjoamaan jotain selkiytystä nyt vähän valloillaan olevaan ehdokastilanteeseen. Nimittäin tämä vuosi on jo nyt mielessäni hiton hyvä elokuvavuosi. Meillä on vahva kattaus vahvoja roolisuorituksia niin mies - kuin naiskategorioissa, kerrankin ja yhtäkään ylitse muiden- lukkovarmaa ehdokasta ei ole juuri mihinkään kategoriaan (viittaan nyt siis luonnollisesti näyttelijäkategorioihin) muodostunut, mikä on poikkeuksellista, sillä viime vuonnakin tässä vaiheessa melkein tiesi, että Julianne Moore, Patricia Arquette ja J.K. Simmons tulevat pystien kanssa kisasta pois kävelemään ja nyt tilanne on paljon avoimempi, mikä tarkoittaa mielenkiintoisempaa palkintokautta. Jee! Mutta kuten sanottu, palaan asiaan piakkoin.

...=)

Seitsemän elämää (Seven Pounds)

No kylläpä alko leffanpätkä hiljaseen, niin hiljaseen! Kyllä siinä ehti haukotuksen jos toisenkin päästää ilmoille, ennen kuin alko Will-poika leffassaan jotain tekemäänkin. Tämä johtuu siitä, että elokuvan rakenne leikittelee sillä, mitä katsoja tietää ja mitä ei tiedä. Tämä puolestaan johtuu siitä, että ilmeisesti käsikirjoittajalla on ollut joku selittämätön tarve pitää loppuratkaisu yllätyksenä. No valitettavasti se ei tule yllätyksenä, eikä sellainen twisti lopussa edes sovi tämänkaltaiseen elokuvaan. Monet elokuvan kohtauksista olisivat olleet paljon koskettavampia, jos olisimme tienneet alusta alkaen Smithin päähenkilön motiivit. Will Smith siis haluaa auttaa ihmisiä - siinä on elokuvan juoni. Emme tiedä miksi. Paitsi, että kyllä sen nyt vähän tyhmempikin heppu takaa osaa arvata.

Nyt kun loppuaratkaisua pidettiin "salassa" ihan viime metreille asti, antamalla vain lyhyitä välähdyksiä tapahtuneesta takaumien muodossa, tuli Smithin päähenkilöstä jopa sellainen vaikutelma, että heppuhan on ihan jälkeen jäänyt. Ei kyllä ole hänen parhaita roolejaan tämä tälläinen itsensä vähän liian vakavasti ottava hahmo, sillä Smithän on kaikkea muuta kuin - ja sellaisiin rooleihin sopiikin kuin se kuuluisa nyrkki siihen kuuluisaan silmään. En ole koskaan oikein pitänyt Rosario Dawsonista, eikä tämäkään ole poikkeus ja siksi myös elokuva hakee vähän suuntaansa minun silmissäni.

Kerrankin voin kuitenkin kehua, että hyvin oli käytetty hyväksi musiikkia, kohtauksen emotionaalisen latauksen vapauttamiseksi - juuri niin kuin sitä kuuluukin käyttää. Elokuvan viimeinen 45 minuuttia kuluu oikein verkkaisestikin, mutta se ei valitettavasti korvaa menetettyjä minuutteja elokuvan alkupuolelta, jotka olivat täysin turhia. Jos joku tätä elokuvaa alkaa katsomaan, niin en oikein voi suositella. Alku on niin kankeaa, että saisi aikamoinen maagi olla, että elokuvan lopun saisi taiottua niin hyväksi, että se pelastaisi jo alkaneen haukotusjuhlan. Enkä tosiasiassa pitänyt edes elokuvan lähettämästä viestistä.

Oli aikoinaan ihan kivaa miettiä supererogatoristen tekojen merkitystä ja mahdollisuutta sekä käsitystä laupiaasta samariasta, kunnes sitä kasvoi aikuiseksi ja ymmärsi oppia katsomaan asioita toisestakin näkökulmasta. Hyvää tekeminen saa itsellekin hyvän mielen. Täten, johtopäätöksenä; täysin epäitsekästä avunantoa ei ole olemassa. Elokuvaa yrittää ottaa kantaa kuolemaan ja sen hyvittämiseen, jonkinlaiseen karmaan tai elämän tasapainoon, hyvän tekemiseen, hyvittämiseen ja siihen, onko yksilöllä oikeus auttaa ja ennen kaikkea kysymykseen, että ketä tulisi auttaa ja millä hinnalla. Elokuvan otannasta aiheeseen tulee kuitenkin mieleen yksi jakso Frendit-sarjasta (kuvitella!). Phoebe ja Joey kiistelevät siitä, onko täysin epäitsekkäistä tekoja olemassa. Joey on sitä mieltä, että ei ole. Phoebe haluaa todistaa Joeylle, että epäitsekkäitä tekoja voi tosiaan tehdä ja menee puistoon ja antaa mehiläisen pistää itseään. Ensinnäkin Joey osoittaa heti perään, että mehiläinen luultavasti kuoli heti pistoksen jälkeen ja toiseksi teko ei olisi epäitsekäs vaikka kuinka se olisi auttanut mehiläistä, nimittäin tällöin Phoebe olisi saanut siitä ensinnäkin sen mielihyvän, että auttoi mehiläistä kuin myös, että hän oli oikeassa, eikä Joey. Olisin toivonut vähän harkitumpaa aiheen käsittelyä elokuvalta.

...=)

Iron Man (Iron Man)

>Iron Man-elokuvasarja
>Avengers-elokuvasarja
Tämä Iron Man koko Marvel-supersankari-jupakan ilmeisesti aloittikin. Aika outoa sinänsä, sillä tämä on kyllä niin erilainen elokuva kevyestä Avengersista kuin voi olla. Iron Man eli Tony Stark on rikas miljonääri, joka joutuu onnettomuuteen Afganistanissa, jossa on ollut hoitamassa asebisneksiään. Stark viedään vihollisten leiriin, jossa hänen vahingoittuneeseen sydämeen, terroristit kytkevät kiinni auton akun eli siis tälläisen elektromagneettihärpäkkeen, joka estää häntä kuolemasta tai jotain sinne päin. Kuitenkin Stark vietiin leiriin, koska nämä terroristit haluavat hänen rakentavan heille eräänlaisen Jericho-nimisen ohjuksen. Stark kuitenkin rakentaa itselleen haarniskan ja näin alkaa Iron Manin taru.

En itse asiaa, kuten huomaa, muistanut juonta täysin tarkkaan. Koska suurin osa elokuvasta meni aika lailla siellä luolassa, tai ainakin siltä tuntui. Välillä ihmettelin, että katsonko vahingossa jotain sotaelokuvaa. Aika ihmeellistä, että tämän elokuvan ansiosta kaikki lähti liikkeelle, sillä minusta tämä on ehdottomasti Marvel's Cinematic Universe-elokuvasarjan huonoin elokuva. Propsit kuitenkin Gwyneth Paltrown saamisesta supersankarielokuvaan (, vaikka kaikki ei tosin hänestäkään tykkää).

Ja Robert Downey Jr. on tietty ihan symppis.

Tulikärpäsiä puutarhassa (Fireflies in the Garden)

Tulikärpäsiä puutarhassa on juuri miltä se kuulostaa - hieman lattea, liikaa yrittävä, ohiampuva draama.

Dennis Leen käsikirjoittama ja ohjaama draama valmistui vuonna 2008 tähtinään Julia Roberts, Willem Dafoe, Ryan Reynolds, Hayden Panettiere, Emily Watson ja Ioan Gruffudd. Tarina kertoo Taylorien perheestä - isä, Charles (Willem Dafoe) on poikaansa Michaelia (Ryan Reynolds) dominoiva kirjailija ja opettaja, jonka vaimo Lisa (Julia Roberts) on puolestaan rakastava äiti, jolla on kuitenkin suhde miehensä kollegan Addison Wesleyn (Ioan Gruffudd) kanssa. 

Kertomatta yhtää mistään, onnistuu tarina silti jättämään aukkoja, sillä takaumien kautta opimme, että vaikka ne julmuudet, joilla Charles poikaansa kidutti, loppuivat jossain vaiheessa. Välit paranivat ja isä lupasi yrittää saada paremman suhteen poikaansa. Sitten kun hyppäämme vuosikymmeniä tulevaisuuteen, on jostain syystä isän ja pojan välit huonot. Tähän katsoja löytää syyn siitä, että Charles oli huono isä pojalleen varhaisessa lapsuudessa - tämän takaumat todistavat, mutta kun elokuva etenee, todistaa takaumat myös sen, että heidän välit korjautuivat. Tämä on ison luokan kämmi Dennis Leen käsikirjoituksessa.

Toisaalta, on vain sopivaa, että juonesta löytyy näin iso aukko, sillä se ei laske elokuvan tasoa yhtään. Muutenkin täysin lattea ja tunnelmaton - suoraan sanottuna tylsä draama onnistuu kertomaan paljon, kertomatta yhtään mistään. Meille ei jää elokuvan lopussa yhtään enemmän käteen, kuin mitä alussa. Emme onnistu saamaan yhtään syvällistä hetkeä, aina niin melodramaattisesta juonesta huolimatta. Ja ne hetket, joissa olisi mahdollista kehittyä joksikin dramaattisemmaksi, sortuu kuvaus kliseiseksi, käsikirjoituksen ja näyttelemisen lisäksi. Elokuvan tunnusmusiikki on kyllä harvinaisen hyvä. Häviämättömän kaunis pianoriffi jää soimaan korviisi ja saa sinut iskoistumaan elokuvan tunnelmaan. En kuitenkaan pidä tunnelmasta, sillä se on pilattu ylisiirappisella maneerilla - sadepisaroiden kuvaamisella, johon kuvaus kerta kerran jälkeen leikkasi - kuten todettu, yritystä on aivan liikaa.

Roolitus elokuvassa on täysin pielessä. On vaikea keskittyä elokuvaan, kun täytyy miettiä, kuka on kuka. Menneisyyden näyttelijät ovat täysin erinäköisiä tulevaisuuden vastinpariensa kanssa, lukuun ottamatta niitä näyttelijöitä, jotka jostain syystä ovat samat, kuin nykyisyyden kohtauksissa. Eli siis osa näyttelijöistä näyttelee itseään nuorena ja vanhana (maskeerattuna), mutta osa on korvattu nykyisyyden kohtauksissa toisilla näyttelijöillä. Miksi, sitä en tiedä. 

Esimerkiksi Emily Watson ei näytä pätkääkään Hayden Panettierelta. Sen kuitenkin sanottuani, Hayden Panettiere on upea. Hän tuo elokuvaan paljon syvyyttä, valoa ja nostaa sen tasoa hieman. Hän hallitsee roolinsa ja erityisesti kohtaus, jossa hän yrittää saada selville, miksi Michael ei pysty syömään hänelle tarjottua ruokaa, on upea taidonnäyte, tältä sympaattiselta, älykkäältä näyttelijältä. Willem Dafoe ei paljon roolissaan pysty. Hän menee toisesta ääritunteesta toiseen ja on ontto. Hän ei pysty tulkitsemaan syvällisiä tunteita juuri ollenkaan ja keskittyy turhanpäiväisiin, ilmiselviin ja stereotyyppisiin eleisiin. Ryan Reynolds on korkeintaan keskinkertainen näyttelijä ja Emily Watson keskittyy niin paljon olemaan vakava, että hän melkein unohtaa näytellä aitoutta.

Tulikärpäsiä puutarhassa on yltiötunnelmainen, mitäänsanomaton draamaelokuva, joka ei onnistu juuri missään. Näyttelijät on väärin roolitettu, juoni turhanpäiväinen ja lopputulos on lattea.

Wanted (Wanted)

Onko kyseessä verinen toimintaelokuva, elämäntarkoitusta pohtiva filosofinen teos vai molempia?

Wanted on yksi parhaimpia toimintaelokuvia, joita olen nähnyt. Tietenkin se on täysin epäuskottava, mutta ehkä juuri siksi se toimii. Elokuvan päähenkilö on Wesley (James McAvoy) huonossa konttorityössä oleva, ahdistushäiriöistä kärsivä elämään kyllästynyt "luuseri", jolle selviää salaperäisen Foxin (Angelina Jolie) avulla, että hänen isänsä oli yksi kaikkien aikojen parhaita salamurhaajia, jonka tappoi Foxin edustaman Veljesseuran entinen jäsen Cross. Wesleylle selviää myös, että hänen ahdistushäiriönsä onkin salamurhaajan ominaisuus, mikä auttaa häntä havaitsemaan asioita, johon muut ihmiset eivät pysty. Veljesseuran tulkki on Morgan Freemanin näyttelemä Sloan, joka "tulkitsee" vanhan kutomakoneen antamaa salaviestiä, joka antaa salamurhaajille nimiä, puuttuakseen kohtaloon tappamalla ihmisiä. Elokuvan loppuun mennessä Wesleylle selviää kuitenkin enemmän asioita Veljesseuran eettisyydestä, Crossista ja itsestään. Loppujen lopuksi elokuva ilmeisesti yrittää kertoa eksistentialistista viestiä siitä, kuinka pitää ottaa elämän ohjat omiin käsiinsä, mutta tämän viestin se esittää kammoksuttavalla tavalla. Väkivalta, kovuus, sääntöjen uhmaaminen ja machoilu mukamas tekevät elämästä parempaa. Elokuvan viesti ei siis ole sen enempää filosofinen, mutta verinen se on. Wantedia voisi kutsua uuden ajan toimintaelokuvaksi, niin paljon tietokone näyttelee osaa elokuvan erikoistehosteissa. Tämä myös edesauttaa elokuvan epäuskottavuutta, kaartuvine luoteineen.
 

"...elokuvan ei kuulukaan teeskennellä olevansa jotain mitä se ei ole."

   Kyseessä on kuitenkin verinen toimintaelokuva ja kyllä, yksi parhaita. Minusta elokuvan ei kuulukaan teeskennellä olevansa jotain mitä se ei ole. Syntyy vain järkyttävä sotku jos toimintaelokuvalta odotettaisiin draaman uskottavuutta ja realistisuutta ja niin edespäin. Siksi Wanted toimii. Se toimii, koska katsojan on helppo samaistua Wesleyn tarinaan. Mekin toisinaan tunnemme olevamme kiinni jonkinnäköisessä koneistossa, arjessamme, puudumme toistoon ja toivomme olevamme vapaita. Kun Wesleyn elämä muuttuu, elämme joka hetken mukana, sillä siten mekin pääsemme irti omasta arkisesta tietoisuudestamme ja voimme nauttia kaikesta siitä, mikä on mahdotonta omassa elämässäämme, mutta mikä on, elokuvissa, mahdollista. Purevat, vauhdikkaat toimintakohtaukset, hahmojen hetkautukset ja heitä ajaavat motiivit ovat inspiroivia. Hahmojen makeus tekevät elokuvasta sympaatisen mukaansa tempaavan ja siten mekin voimme olla elokuvassa sisällä. Tämä on ehdottomasti minkä tahansa elokuvan paras vahvuus ja siksi Wanted on enemmän kuin hyvä elokuva - se on kokemus.

      James McAvoy todistaa Wanted-elokuvan pääosassa olevansa aito näyttlelijätähti. Hän ei ole koskaan ollut parempi. Hän on rento, aito, luonteva ja tekee Wesleystä samaisuttavan, mielenkiintoisen hahmon, johon katsojan on helppo vastata. Hän on siksi hyvä roolissaan, että hän tuo siihen itseään. Hän ei teeskentele olevansa jokin täysin toinen ihminen, vaan näyttelee siten, että käyttää omia vahvuuksiaan hyväkseen, hän ei vieraannuta hahmoaan itsestään, vaan tekee siitä henkilökohtaisen ja siksi helposti lähestyttävän. Hän on myös uskomattoman valovoimainen, karismaattinen ja omistaa hahmon. McAvoy on luonteva, omistautuva näyttelijä, jolla on paljon energiaa ja paloa ja siksi myös sopii toimintaelokuvaan. Hän ottaa vastuun itsestään ja häntä on helppo seurata myös siksi, hän on läsnä.
     Angelina Jolie loistaa. Hän on jumalainen näyttelijä ja siksi saa tuotua myös ja erityisesti toimintarooleihinsa tiettyä puhtautta. Hän on mahtava, hän hallitsee kovisroolin, tuoden siihen katu-uskottavuutta. Hän, McAvoyn tavoin tekee roolistaan helposti lähestyttävän ja käyttää omia vahvuuksiaan. Tietenkin Jolie on myös karsimaattinen ja valovoimainen ja kaunis, mutta toimintarooleissa hän on erittäin vahvoilla. Hän on kova. Hän ei pelkää hahmoaan. Päinvastoin, hän nauttii siitä ja siksi hän on niin täydellinen.
    Wanted on täydellinen toimintaelokuva. Hyvät pääroolit, hyvä tarina, vaikkakin epäuskottava, hyvää toimintaa, vaikkain veristä, jokin Wantedissa vain toimii, ehkä se on se kaartuva luoti.

Changeling - Vaihdokas (Changeling)

Changeling - Vaihdokas on Clint Eastwoodin ohjaama draamelokuva vuodelta 2008. Elokuvan käsikirjoitti J. Michael Straczynski ja elokuvan pääosassa on Angelina Jolie ja John Malkovich. Elokuva tuotti kunnioitettavat 113 miljoonaa dollaria. Jolie oli ehdolla parhaan naispääosan Oscarin saajaksi. Myös elokuvan taiteellinen ohjaus ja kuvaus olivat ehdolla.
    Changeling - Vaihdokas kertoo Christine Collinsista, Los Angelesissa asuvasta äidistä 1920-luvulla. Hän on poikansa Walterin yksinhuoltaja ja saa todistaa Los Angelesin poliisin kyvyttömyyden, kun Walter katoaa. Christine joutuu kamppailemaan korruptiota ja ajan asenteita naisia vastaan saadakseen apua poikansa etsintöihin. Häntä auttaa presbyteeripappi Brieglebiltä. He eivät ehdi ajoissa ja myöhemmin kuulevatkin, että Walter oli päätynyt sosiopaatin, lapsia murhaavan Gordon Northcottin maatilalle.

      Changeling - Vaihdokas on hyvin koskettava elokuva, jopa häiriintynyt. En tiedä, onko tälläinen katsojan repiminen niin tarpeellista. Käsikirjoitus nimittäin on aika heikko. Elokuva on täynnä turhia sivujuonia ja sitä pitkitetään aivan liikaa. Loppua kohten tulee sellainen olo, että tämä olisi voitu ratkaista aika kauan sitten ja huomaamme elokuvan luisuneen täysin epäolennaisten asioiden armoille. Myöskin sivuhenkilöt aika lailla esitellään ja heitetää sitten pois ja niistä tulee varsin yksipuolinen kokonaisuus elokuvaan. Myös itse päähenkilöt ovat aika kaksiulotteisia, onneksi älykäs näyttelijäkaarti ymmärtää tuoda niihin lisää syvyyttä. Elokuvan kuvaus on kyllä kieltämättä melko täydellistä ja 1920-luvun maailma on mitä parhaimmassa valossa... Paitsi, että siihen elokuva perustuu. Se on elokuvan hienoin osa. Elokuva on kertomisen arvoinen, sillä ne kamaluudet, joita Christine joutuu kohtaamaan vain löytääkseen poikansa on aivan järkyttäviä ja Changeling - Vaihdokas on ehkä parhaimpia elokuvia edistämään feminismiä. On sairasta, miten miesvaltainen yhteisö kohteli naisia tuohon aikaan. Ja muistuttaa ongelmista, jotka ovat läsnä yhä tänä päivänä.
     Angelina Jolie tekee suoraan sanottuna täydellisen roolisuorituksen elokuvan pääosassa Christine Collinsina, äitinä, joka pelkää lapsensa puolesta, joka kantaa vastuun ja joka päättää tappelut ei aloita niitä. Angelina Jolie on vaivaton. Hän liikkuu kohtauksesta toiseen kevyesti ja saa pidettyä yhtenäisen linjan hahmon luomisessa ja tekee hahmosta uskottavan, dramaattisen, syvällisen, aidon, tunteikkaan ja läsnäolevan. Hän sitoo hahmon aikakauteen ja antaa hahmolleen motiivin. Hän ei jätä aukkoja ja paikkaa jopa käsikirjoituksen jättämiä aukkoja. Kuten, että miksi Christine Collins ottaa väärän pojan ensin kotiinsa - vastaus löytyy Jolie roolisuorituksesta; hän on aikansa nainen ja ei ole tottunut vastustamaan miehiä. Sitten Jolie vähitellen johdattaa hahmonsa itsenäistymisen tielle ja lopussa Collins on vahvempi nainen. Katsoja vain nauttii Jolie kauniista roolisuorituksesta. Hän on ennen kaikkea uskottava. Todella vaativat kohtaukset, emotionaalisesti uuvuttavat tunteet, Jolie maalaa hahmolleen kuin mestari. Ehdottomasti täydellisyyttä. Dramaattisuus, se on, mitä Jolie osaa kuvata hämmästyttävän hyvin, kuitenkaan tekemättä siitä yliteatraalista ja siksi roolisuoritus on niin legendaarinen.
      Changeling - Vaihdokas ei ole täydellinen elokuva ohjauksen kuin käsikirjoituksenkaan puolelta, mutta Angelina Jolie tekee niin hyvän roolisuorituksen, että elokuvaa ei kannata jättää väliin. Toki, myös tietyt vahvat surun tunteet ovat läsnä elokuvan loputtua, mutta esimerkiksi Eastwood olisi voinut tuoda lisää paloa vaikka hirttokohtaukseen, joka nyt jää täysin samaatekeväksi elokuvassa.

9-

...=)

Kuningattaren sisar (The Other Boleyn Girl)

Kuningattaren sisar on vuonna 2008 ilmestynyt Justin Chadwickin ohjaama draamaelokuva. Peter Morgan käsikirjoitti elokuvan pohjautuen Philippa Gregoryn samannimiseen romaaniin. Elokuvassa on todelle nimekäs tähtikaarti johon kuuluu Oscar-voittaja Natalie Portman, Scarlett Johansson, Eric Bana, Jim Sturgess, Kristin Scott Thomas, Benedict Cumberbatch ja Eddie Redmayne. Elokuva tuotti yli 70 miljoonaa dollaria.
     Anne (Natalie Portman) ja Mary (Scarlett Johansson) Boleyn ovat siskoksia 1500-luvun Englannissa, Tudors-suvun hallintakaudella ja monista rakkaussuhteistaan tunnetun Henry VIII:n valtakaudella. Kun käy ilmi, että Henry kahdeksannen vaimo Katarina Argonialainen ei saa synnytettyä perillispoikaa kruunulle, Annen ja Maryn isä ja setä juonivat Annen Henry kahdeksannen huomioon. Kuningas kuitenkin kiinnittää huomionsa Maryyn ja Marysta tulee Henryn rakastajatar, kun Anne lähetetään Ranskaan, Ranskan kuningattaren hoviin. Mary tulee raskaaksi, mutta tämän ollessa vuoteenomana, Anne palaa ja viettelee kuninkaan itselleen. Mary synnyttää kuin synnyttääkin pojan, mutta Anne on juoninut kuninkaan hylkäämään sisarensa ja kuningattaren. Hylätäkseen kuningattaren Henryn täytyy erottaa Englanti katolisesta kirkosta, koska paavi ei suostu mitätöimään kuninkaan avioliittoa. Tämä todistaa Annen vaikutusvallan. Lopulta kuningas hylkää Maryn ja oman poikansa ja nai Annen. Anne kuitenkin synnyttää tyttären Elisabetin ja saa keskenmenon eli ei saa poikaa. Anne ja Mary eivät kuitenkaan kanna kaunaa toisilleen. Mary on täysin tyytyväinen jättäessään hovin ja muuttaessaan maalle. Anne joutuu turvautumaan epätoivoisiin tekoihin pitääkseen kuninkaan tyytyväisenä ja käy ilmi, että sekään ei auta.

      Olin todella koukussa elokuvaan heti ensimmäisten minuuttien aikana. Elokuva on koristeellista draamaa. Se on juuri sellaista mielenkiintoista juonittelua, josta ei voi olla kiinnostumatta. Elokuvan käsikirjoitus on parasta, jota olen nähnyt pitkään aikaan. Menin elokuvan katsottuani googlaamaan Anne Boleyn ja tiedot eivät elokuvassa ihan vastaa todellisuutta, mutta ei kai niiden edes tarvitse. Olen todella tyytyväinen ratkaisuihin, joita oli tehty elokuvan mielenkiinnon ylläpitämisen puolesta. Elokuva on tietysti traaginen ja surullinen, mutta ei kuitenkaan liikaa. Syvällinen ja hienostunut jännite on hiottu upeaksi ja elokuvan teeman tarkastelu on toteutettu virheettömyyteen. Elokuva vierähtää ohi hetkessä ja mielestäni tarina on todella mielenkiintoinen, toteutettu intohimolla ja tarkkuudella. Olen nyt hiljattain todella ruennut kiinnostumaan nimenomaan keski-ajasta ja kaikesta hovielämän kierottelusta. Tämäkin elokuva todistaa, että hovissa olo ei varmasti ollut mitään juhlaa. Tietenkin elokuvan aihe on suuri syy, miksi pidän tästä elokuvasta. Mikä on myös tärkeää on hyvät näyttelijät ja niitä ei tästä elokuvasta puutu.
     En ymmärrä miten Natalie Portman ei ole vielä voittanut kymmeniä Oscar-palkintoja. Hänhän on ilmiömäinen. Hänen sulava kauneus, rauhallinen energia, viimeistellyt liikkeet ja hiottu elekieli on upeaa katsottavaa. Hän saa niin paljon tunnetta aikaan, että kuka tahansa näyttelijä ei pysty samaan. Hän keskittyy täysillä kohtaukseen ja hänen vuorosanansa ovat kuin kaunis melodia. Hän on uskottava, aito, varma ja syvällinen. Hän on yksi parhaita näyttelijöitä ja todistaa sen myös tässä elokuvassa. Nimenomaan sulavuus ja tietty tarpeellinen mystisyys ovat toteutettu täydellisyyteen. Portman on todellinen taitelija.
        Scarlett Johansson jättää, taas kerran, valitettavasti, paljon toivomisen varaan. Toisin kuin Portman, Johansson ei pysty rauhoittamaan tasapainoaan keskittyäkseen yhteen kohtaukseen, vaan on kuin hänellä olisi kiire näytellä kohtaukset pois loppuhuipennuksen tieltä. Hän antaa liian paljon itsestään ja lopputuloksena on horjuva roolisuoritus.

    Eric Bana on upea tässä elokuvassa. Hän pystyy upeasti yhtenäistämään roolisuorituksen sekä tuomaan todella paljon maanläheisyyttä ja uskottavuutta rooliinsa, joka niin helposti olisi fantasioitavissa, mutta tähän ei Bana sorru. Hän on jopa järkkymätön. Hän on anteeksipyytelemätön ja saa upeasti aikaan luotua auktoriteettisen vahvan, inhimillisen uskottavan hahmon.
     Kristin Scott Thomas on täysin aliarvostettu näyttelijä. Hänessä piilee tiettyä arkisuutta, mikä on olennaista minkä tahansa hahmon luomisessa. Hän saa aikaa hiottua draamaa, kuitenkaan ylinäyttelemättä. Hänen roolisuoritus on uskottava ja koskettava.
      Jim Sturgess tekee hienoa työtä, vaikean hahmon kanssa. Hän onnnistuu saamaan kaikki palaset paikoilleen ja hänen luoma hahmo on olennainen elokuvan kannalta. Sturgess ymmärtää omat vahvuutensa ja tietää tarkalleen mitä tekee. Vain erittäin taidokas näyttelijä, pystyy tekemään näin läsnäolevan roolisuorituksen. Hän ja Portman ovat erittäin vahva kaksikko ja he näyttelevät loistavasti yhteen. Sturgess on nöyrä näyttelijä, mikä on ehkä paras piirre, mikä näyttelijällä voi olla. Hän näyttelee näyttelemisen vuoksi.
       Tämä on elokuva seurauksista.

9

...=)