Piiat (The Help)

Piiat on yhdysvaltalainen draamaelokuva vuodelta 2011. Sen pääosissa on Emma Stone, Viola Davis ja Bryce Dallas Howard ja sivuosissa Octavia Spencer, Sissy Spacek, Mary Steenburgen, Jessica Chastain ja Mike Vogel. Elokuvan ohjasi Tate Taylor ja se pohjautui Kathryn Stockettin samannimiseen romaaniin.
   Piiat kertoo Eugenia "Skeeter" Pheelanista (Emma Stone) vastavalmistuneesta toimittajasta yhdysvaltojen eteläosissa 1960-luvulla, joka haluaa kirjoittaa kirjan piikojen näkökulmasta. Hän haastattelee Aibileen Clarkia, joka on Skeeter "ystävän" Elizabethin piika. Pian Aibileenin ystävä Minny Jackson lupautuu mukaan kirjaprojektiin. Minnyn työnantaja on myös Skeeterin "ystävä" Hilly. Hilly on tyrannimainen työnantaja Minnylle. Kaikki tietävät, että jos joku saisi selville mitä he tekevät, joutuisivat sekä Minny että Aibileen vaikeuksiin ja siksi tekevät haastattelut salassa. Minny saa potkut entiseltä työntekijältään Hillyltä ja pääsee töihin Hillyn entisen poikaystävän Johnny Footen (Mike Vogel) ja hänen uuden vaimonsa Celia Footen (Jessica Chastain) luokse töihin. He ovat kilttejä työnantajia. Hilly pakottaa ystävänsä ja Aibileenin työnantajan Elizabethin vaikeuttamaan Aibileenin oloja. Ja kirjan julkaisu vaikeuttaa oloja entisestään...

   Piiat on koskettava teos erilaisuuksien hyväksymisestä. Se tarttuu Amerikan historian kipeään aiheeseen. Vaikka orjuus oli poistettu vuosikymmeniä sitten, oli mustien olot yhä kurjat Amerikan etelässä 1960-luvulla, ellei edelleen. Piiat saattaa vaikuttaa hömppä elokuvalta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Se on rohkea ja syvällinen draama. Se on puhdas draama, jota jokainen pystyy seuraamaan. Jota jokaisen tulisin katsoa.
   Piiat puolustaa heikkoja osapuolia ja onnistuu tämän kuvauksessa mainiosti. Elokuva on yksi parhaimmista 2000-luvun elokuvista. Se onnistuu luomaan katsojalle mielipiteen ja kuvaa kuinka "muutos on mahdollista". Se on tunteikas elokuva.
   Elokuvan helmi on Viola Davis. En ole tainnut koskaan nähdä yhtä tunteikasta roolisuoritusta. Davis on täysin kiinni roolissaan ja pystyy taivuttamaan sitä mihin suuntaan tahansa. Hän ei pelkästään tee virheetöntä suoritusta, hän asettaa riman mahdottoman korkealle, luoden uuden merkityksen sanalle virheetön. Suoritus on ensiluokkainen ja tasokas.
   Emma Stone on täysin hyvä valinta Skeeter rooliin. Hän ei loista roolissan, vaan tekee miellyttävän tyydyttävän esityksen. Bryce Dallas Howard on Stonen kanssa miltei samoilla linjoilla. Hän pysyy hyvin roolissaan, mutta siihen se sitten jääkin. Octavia Spencer puolestaan. Häntä on vaikea arvioida, koska rooli on luotu häntä varten. Stockett on kirjoittanut Minnyn hahmon Spencer mielessään ja jos katsoo hänen aikaisempia roolejaan, löytyy tiettyjä yhtäläisyyksiä Minnyyn. Kuitenkin Spencer esittää roolin paremmin kuin hyvin. Hän pystyy hyödyntämään selvästi omaa kokemustaan kuin roolin tuntemustaan. Chastain ja Davis saivat molemmat rooleistaan Oscar-ehdokkuudet, Davis hävisi hieman vääryydellä Meryl Streepille ja Chastain hävisi Octavia Spencerille, joka voitti Oscarin parhaasta naissivuosasta elokuvasta Piiat.
   Piiat on tunnepitoinen elokuva. Tätä hyödyntäen Viola Davis johtaa elokuvan sen hulppeuteen ja erinomaisuuteen. Piiat on malli esimerkki hyvälle elokuvalle, eikä toivottavasti koskaan tule unohdetuksi. Se pitäisi asettaa ABC-kirjan ja karttapallon vierelle, koska niin hyvän opetuksen se katsojalleen antaa.





9+

...=)

  
  

Takaikkuna (Rear Window)

Takaikkuna on Alfred Hitchcockin ohjaama yhdysvaltalainen jännityselokuva vuodelta 1954. Sen pääosissa on James Stewart ja Oscar-voittaja Grace Kelly. Sivuosassa Thelma Ritter.
   Elokuva kertoo L.B. Jefferiesista, uutisvalokuvaajasta, joka on onnettomuudessa murtanut jalkansa. Hänen jalkansa on viikkoja kipsissä ja häntä käy katsomassa vakuutusyhtiön sairaanhoitaja Stella (Thelma Ritter) ja häneen rakastunut seurapiirineito Lisa Fremont (Grace Kelly). Jefferiesilla ei ole muuta tekemistä kuin sisäpihan toisella puolella asuvien seuraaminen ikkunasta. Lisa on tulisesti rakastunut "Jeffiin", mutta häntä suhde epäilyttää. Eräänä yönä Jeff kuulee huutoa ja näkee erään naapurin poistuvan asunnostaan monia kertoja ja Jeff epäilee naapurin murhanneen vaimonsa.
   Takaikkuna on Hitchcockin yksi ylistetyimmistä elokuvista. Hitchcock on kuten sanotaan jännityksen mestari ja hänellä on hyvin yksilöllinen tapa luoda jännite. Takaikkuna on nerokas pikku elokuva, joka on yllättävän monipuolinen ja sopii kaikille, ei pelkästään elokuvan ystäville tai jännitystä janoaville. Hitchcock valottaa hienosti naapurien elämään ja kuten Jeff katsojakin on sidottu yhden ikkunan taakse. Meidän täytyy eläytyä Jeffin jännityksen hetkiin hänen lähetettyään Lisan naapurin asuntoon johtolankoja etsimään.
   Grace Kelly osoittaa olevansa elokuvataiteen legenda elokuvassa Takaikkuna. Hänen yksinkertaisesti tunnetuin elokuvansa. Hitchcock selvästi osaa hyödyntää Kellyn parhaat puolet ja heidän keskinäinen kemiansa on ainutkertaista. James Stewart hyödyntää rooliaan parhaalla mahdollisella tavalla ja saakin tuotua elokuvaan niin paljon jännitystä Jeffin hahmon kautta kuin edes olisi mahdollista. Tämä elokuva ei kuitenkaan ole muuta kuin ylistys suurelle ohjaajalle, Alfred Hitchcockille.
   Takaikkuna on maineensa veroinen. Jokaisen tulisi nähdä tämä elokuva sillä niin kauniisti se on rakennettu. Idea on hyvin omaperäinen ja toteutus on sitäkin parempi. Vain yksi ohjaaja pystyy luomaan saman realistisen tunnelman niin satunnaisesta aiheesta. Meidän täytyy vain luottaa Jeffiin kuten Lisan ja Stellan.
   Elokuva on miellyttävä jännäri. Miellyttäväksi sen tekee Grace Kelly ja Alfred Hitchcok. Meille tulee turvallinen olo katsella niin vahvaa ohjaamista ja historian kirjoittamista. Takaikkuna on elokuvahistoriaa parhaimmillaan. Hauskin puoli elokuvasta on Hitchcockin tapa esitellä meille Jeffin maailman. Ihmiset jotka hän näkee ja joita hän tarkkailee ikkunastaan edustavat koko ihmiskunnan kirjoa. Kerrostalo-asuminen saa uuden merkityksen elokuvan myötä. Ehkä jopa tarkkailemalla muiden ihmisten käyttäytymistä heidän ollessaan yksin saamme selville jotain itsestämme...

9

...=)

Rabbit Hole-takaisin elämään (Rabbit Hole)

Rabbit Hole on John Cameron Mitchellin ohjaama yhdysvaltalainen draama-elokuva vuodelta 2010. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Nicole Kidman ja Aaron Eckhart. Sivuosassa on Oscar-voittaja Dianne Wiest ja muun muassa elokuvasta Sideways ja tv-sarjasta Greyn Anatomia tuttu Sandra Oh. Nicole Kidman roolisuoritus elokuvassa on kriitikkojen ylistämä ja hän sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden. Hän myös tuotti elokuvan.
  
Rabbit Hole-takaisin elämään kertoo pariskunnasta, Becca ja Howie Corbettista, jotka ovat kahdeksan kuukautta sitten menettäneet 4-vuotiaan poikansa Dannyn. Becca ja Howie kuitenkin surevat hyvin erilailla. Becca haluaisi poistaa kaikki muistot Dannysta kun taas Howie haluaisi vaalia poikansa muistoa ja samalla ehkä hankkia uudenkin lapsen. Beccan äiti suree myös poikaansa, joka kuoli 30-vuotiaana huumeisiin. Becca ja Howie käyvät ryhmäterapia tapaamisissa, jotka Becca lopettaa, mutta Howie jatkaa niissä käymistä yksin. Becca tutustuu Dannyn "tappajaan" Jasoniin, joka ajoi autoa, jonka alle Danny jäi.
  
Loppujen lopuksi elokuvassa tapahtuu melko vähän. Samalla kuitenkin hahmojen sisäiset tunteet kulkevat melkein liian nopeasti. Beccan roolihahmo tuo jännitettä elokuvaan ja katsojalla on vaikeuksia päästä Beccan aikeista ja motiiveista selville. Becca ja Howie molemmat ovat hyvin tunnepitoisissa tiloissa ja erityisesti Beccasta on tullut hauras ja rikkinäinen. Rabbit Hole on kuvaus menetyksessä ja kuolemaan liittyvistä pelkotiloista. Elokuva kuvaa kuoleman arkisesti, sen kuitenkin muuttaen koko ihmisen elämän. Sanotaan ettei mikään ole niin kamalaa kuin oman lapsensa menettäminen ja elokuvasta selviää ettei suru koskaan lähde pois. Beccalla on vaikeuksia ymmärtää hänen äitiään, mutta lopulta alkaa ymmärtämään heidän kokemustensa samanlaisuuden.

   Rabbit Hole on hyvin tunnearka elokuva. Se kertoo tarttuu hyvin rohkeasti niin kipeään aiheeseen. Mutta elokuva onnistuu jokaisessa tavoitteessaan. Se onnistuu luomaan hyvin menetyksen jälkeisen tunnelman ja katsoja käy läpi hahmojen tunteet kuin omanaan. Elokuvan todella hienoksi hiottu huumori tuo oman tumman lisänsä niin hienosti koottuun elokuvaan.
  
John Cameron Mitchellin ohjaus on hyvin näkyvä ja paljastettu. Hän kykenee hyvin tuomaan käsikirjoituksen parhaat puolet esiin ja valottamaan hahmojen sisäisiä maailmoja vaivatta katsojalle. Elokuva ei missään nimessä vain raapaise pintaa vaan menee syvälle sen läpi. Dianne Wiestin roolisuoritus on hyvin vahingoittuva, arka ja tahaton. Hän kykenee hyvin luomaan äitihahmon Beccalle, joka itse painii oman lapsen menetyksen kanssa. Hän haluaa samaistua Beccan kokemuksiin.
  
Aaron Eckhart on tasavahva. Hänen roolinsa olisi voinut olla ehkä hieman näkyvämpi ja siten Eckhart olisi saanut enemmän Howiesta irti. Nicole Kidman puolestaan, elokuvan keskiössä luo jotain ihmeellistä, taianomaista. Hän saa hyvin peilattua Beccan tunteet katsojan naamaan. Kidman tekee todella, todella hyvän roolisuorituksen, vahvan, näkyvän, tunteikkaan, realistisen ja dramaattisen. Kidman osaa ottaa hahmot omaan käsittelyynsä ja tehdä niistä helmiä. Hän raottaa todella tyylikkäästi ja elokuvaan sopivasti Beccan psyykettä ja kyseenalaistettavuutta. Hän ymmärtää roolihahmoaan ja tekee parhaan mahdollisen Beccan. Näitä roolisuorituksia saisi olla enemmän.
  
Rabbit Hole on loistava elokuva. Siitä ei voi olla pitämättä ja se vie katsojan tunteikkaalle matkalle ja katsoja muistaa näkemänsä. Kidman luo elokuvasta upean, jota John Cameron Mitchell tuo katsojalle ilmi. Suosittelen.







9+

...=)

Elämä pelissä (The Blind Side)

Elämä pelissä.
Yhdysvaltalainen draama elokuva, virallisesti luokiteltu puolittaiselämäkerrallinen urheilu draama elokuva. Sen ohjasi John Lee Hancock ja elokuva valmistui vuonna 2009. Elokuvan naipääosan esittäjä Sandra Bullock voitti roolistaan Golden Globen, SAG-palkinnon, Critic's Choice-palkinnon ja Oscarin parhaasta naispääosasta. Lisäksi elokuva oli ehdolla parhaan elokuvan Oscariksi.
   Elämä pelissä kertoo Michael Oherista (Quinton Aaron), Memphisiläisestä amerikkalaisen jalkapallon pelaajasta. Hänen nuoruutensa on ollut täynnä huumeita ja rikollisuutta ja hän ei ole hyvin koulutettu. Kun hänet hänen urheilulahjojensa vuoksi hyväksytään huippukouluun, jossa hän ei aluksi pärjää. Kun varakaalle Leigh Anne Tuohylle (Sandra Bullock) selviää Michaelin huono tilanne; kodittomuus ja varattomuus, hän päättää majoittaa Michaelin kotiinsa. Tuohyn perheeseen kuuluu perheen isä (joka omistaa monta Taco Belliä), perheen lapset, jotka käyvät Michaelin koulua; tytär Collins ja poika S.J. Vähitellen perhe kiintyy Michaeliin Leigh Annen johdolla ja he adoptoivat Michaelin. Pian Michaelin ja Tuohyjen suhdetta aletaan tutkimaan, koska Tuohyja syytetään erään Tennesseeläisen yliopiston yksityisestä rahoittamisesta ja että he olisivat adoptoineet Michaelin vain, että yliopisto saisi hyvän pelaajan joukkoihinsa.
    Elämä pelissä elokuvan ensivaikutelma on täysin harhaan johtava. Kyseessä ei ole urheiludraama. Elokuva keskittyy nimen omaan Michaelin suhteeseen ympäröivään "valkoisten ihmisten maailmaan", jossa kaikki ovat "normaaleja", varakkaita, viisaita ja sivistyineitä. Elokuva on kahden maailman kohtaaminen. Michael tuntee vain omansa ja hänellä on vaikeuksia päästää uusi perheensä lähelleen. Leigh Anne on vakuuttunut, että Michael muuttaa hänen elämäänsä.
   Toki elokuva on kliseinen. Elokuva on selvästi lämminhenkinen ja ehkä jollain lailla pelkistelevä. Kuin katsoisimme pelkkää draaman kuorta. Elokuvan teennäistä vaikutelmaa tehostaa vielä useat ala-arvoiset suoritukset kuten Tim McGrawn Sean Tuohy Senior. McGraw on laiskin näkemäni näyttelijä, eikä tunnu edes välttelevän kliseitä vaan ikään kuin pyrkisi korostamaan niitä. Kuitenkin elokuvan sanoma on tärkeämpi kuin taiteellisuus.

   Sandra Bullock on elokuvan aivot. Hän tekee ennen näkemättömän roolisuorituksen ja uraansa mullistavan tulkinnan voimakastahtoisesta Leigh Anne Tuohysta. Bullock on liekeissä valkokankaalla ja hänen suorituksensa pitää kiinni elokuvasta niin ettei se romahda. Bullockin suoritus tuo elokuvasta parhaat irti. Sen tärkeän viestin, että erilaisuudet on hyväksyttävä. Harvoin näkee yhtä vaikuttavaa roolisuoritusta.
   Elämä pelissä on lämmin. Se antaa katsojalle hyvän mielen. Mutta jos katsoja jaksaa välittää hän voi saada elokuvasta niin paljon irti, että muistaa sen teeman. Usein elokuvasta jää mieleen vain sen tunnelma. Tässä elokuvassa mieleen jää sen kova yritys saada ihmiset liikkeelle. Saada heidät taistelemaan perheidensä puolesta ja näkemyksien muuttamisesta parempaan. Täydellinen ja virheetön elokuva ei ole, mutta sen todettua, Elämä pelissä on kuitenkin elokuva, joka osoittaa miten jokaisen elämä on pelissä.

8

...=)

Lentäjä (The Aviator)

Lentäjä on yhdysvaltalainen elämäkerrallinen draama elokuva, joka ilmestyi vuonna 2004. Sen ohjasi Oscar-voittaja Martin Scorsese ja pääosassa Leonardo DiCaprio. Lentäjä oli ehdolla 11 Oscariin, voittaen viisi. Martin Scorsese joutui odottamaan vielä kaksi vuotta ennen kuin sai kauan himoitsemansa Oscarin (elokuvasta The Departed).

   Lentäjä kertoo Howard Hughesista (Leonardo DiCaprio), elokuvaohjaajasta, tuottajasta, perijästä, lentokonemogulista ja naistenmiehestä noin 1930-luvun paikkeilla. Hän ohjasi ensimmäisen elokuvansa vain parikymppisenä. Hänen todellinen intohimonsa on kuitenkin lentokoneet. Hän aloittaa suhteen näyttelijä Katharine Hepburniin (Cate Blanchett). Hughes joutuu kuitenkin kamppailemaan pakko-oireisen häiriönsä kanssa. Kolme vuotta myöhemmin Hughes tekee maailman ennätyksen lentämällä maapallon ympäri neljässä päivässä. Hughesin oma lentoyhtiö saa myös turhan innokkaan vastustajan kun Pan AM lentoyhtiön johtaja Juan Trippe (Alec Baldwin) päättää pysäyttää Hughesin. Katharine on rakastunut vastanäyttelijäänsä, Spencer Tracyyn ja eroaa Hughesista. Hughes saa tilauksen Yhdysvaltain ilmavoimilta ja alkaa tehdä kahta projektia, jonka toisen rahoittaa lopulta itse, kun sen tilaus perutetaan. Yhden lentokoneen testiajolla, Hughes joutuu onnettomuuteen, jonka haavoista paranee hiljaa ja alkaa eristäytyä maailmasta. Hänen pakko-oireinen häiriö pahenee. Lopulta Hughes joutuu senaatin tutkintaan liiketoimistaan Juan Trippen toimista. Hughesin satunnainen tyttöystävä näyttelijä Ava Gardner (Kate Beckinsale) laittaa Hughesin kuntoon omakohtaisesti ja Hughesin saapuu senaatin kuulusteluu puolustamaan itseään.
   Lentäjä on hyvin klassinen elokuva. Sen on ohjannut yksi alan suurimmista ja arvostetuimmista legendoista, Martin Scorsese ja hän tekee todella vahvaa työtä ohjauksessa. Hän onnistuu luomaan miellyttävän ilmapiirin läpi elokuvan, jopa Hughesin erakoitumiskohtauksiin hän onnistuu luomaan hyvin toteutetun elokuvan laadun. Vuosien kokemus suorastaan paistaa läpi kuin myös ylistyksen jano. Elokuvassa on kaikki suur-elokuvan piirteet ja onnistuukin tuomaan suurimman osan niistä läpi valkokankaan. Maailman luokan spektaakkeli elokuva ei ehkä ole, mutta mikä siitä tekee hyvän ja loistavan ja klassikon on näyttelijäsuoritukset.
   Leonardo DiCaprio on loistava Howard Hughesina. Hän on ottanut roolin omakseen eikä anna kenenkään muun koskeakaan hahmoon. Niin vahva tulkinta hänen Hughes on. Hän ei ylinäyttele mikä luultavasti olisi helppoa, koska kyseessä on niin teatraalinen henkilö vaan onnistuu tuomaan Hughesista erilaisia piirteitä esille. Hän ei vain tyydy näyttelemään Howard Hughesia vaan hän pyrkii esittämään Howard Hughesin yleisölle kuin Howard Hughes olisi edessämme, Leonardo DiCaprion sijaan. DiCaprio sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden, mutta hävisi Jamie Foxxille. Tällä roolisuorituksella DiCaprio todistaa olevansa sukupolvensa lahjakkain näyttelijä.
   Cate Blanchett puolestaan. Häntä voisi ylistää loputtomiin. Tämäkin rooli olisi helposti ylinäyteltävä, ja siihen ei Blanchettkään sorru. Hän luo upean kuvan Hepburnista, realistisen, kameleomanttimaisen roolisuorituksen, joka varmasti jää historiaan. Monet näyttelijät näyttelevät tyhjä ilme kasvoillaan ja ehkä kädet puuskassa. Cate Blanchett näytelee joka lihaksellaan kasvoillaan. Hän näyttelee äänellään ja kehollaan, ja käyttää hyväkseen repliikkejään. Jopa pienimmät sananpainotukset ovat hiottu täydellisyyteen. Kuten sanottu näin täydellistä suoritusta on jo melkein mahdotonta analysoida. Hän voitti suorituksestaan Oscar-palkinnon vieläpä ensimmäisenä joka voittaa Oscarin esittäen Oscar-voittajaa.
   Lentäjä on viihdyttävä elokuva. Se kuvaa hohdokkaasti aikaansa ja saa katsojalle tunteen, että tekisi mieli päästä siihen maailmaan. Lentäjä on poikkeuksellinen, pisteliäs, nerokas, klassikko. Martin Scorsesen erilainen aarre.

9+

...=)

Lost in Translation (Lost in Translation)

Mietin kauan minkä elokuvan arvostelisin seuraavaksi. Hetken ajattelin jopa että en jaksa arvostella nyt mitään elokuvaa. Sitten mieleeni tuli Lost in Translation. Olin vältellyt sen katsomista ehkä jopa muutaman vuoden, koska luulin sen olevan tylsä opetusmainen elokuva kielen kääntämisestä. Sitten lopulta ostin elokuvan DVD:n ja katsoin sen...
...muutti maailmani!

    Lost in Translation on vuonna 2003 valmistunut draamaelokuva. Sen ohjasi ja käsikirjoitti Sofia Coppola ja pääosissa oli Bill Murray ja Scarlett Johansson. Elokuva voitti ainoastaan yhden Oscarin, se meni parhaasta käsikirjoituksesta Sofia Coppolalle. Bill Murray oli oikeutetusti ehdolla, mutta hävisi.
  Lost in Translation kertoo amerikkalaisesta näyttelijästä Bob Harrisista (Bill Murray), joka kuvaa viskimainosta Tokiossa, Japanissa. Hänen perheensä on USA:ssa ja hän viettää vapaa-aikansa yksin Tokiossa. Hän tapaa kauniin Charlotten (Scarlett Johansson), joka on Tokiossa valokuvaaja-miehensä kanssa. Kun hänen aviomies, John viettää päivät töissä myös Charlotte on yksin. Bob ja Charlotte alkavat viettää aikaa keskenään. He seikkailevat Tokiossa ja he kokevat kulttuurieroja Amerikan ja Japanin välillä ja myös keskenään sukupolvien välillä. He ystävystyvät ja löytävät kumpikin seuraa toisistaan.
  En yleensä kirjoita elokuvien juonien loppuja, mutta teen nyt poikkeuksen. Bob viettää yön hotellin (jossa asuu, ja jossa Charlotte asuu) laulajan kanssa. Charlotte saa selville tämän ja heidän välilleen syntyy kitkaa. He kuitenkin sopivat ja pian Bob lähteekin takaisin Amerikkaan. Charlotte hyvästelee Bobin surullisena. Matkalla lentokentälle, Bob huomaa taksista Charlotten kävelevän kadulla. Hän nousee pois taksista ja juoksee Charlotten kiinni. Hän kuiskaa jotain Charlotten korvaan ja he suutelevat. Sitten Bob palaa taksiin ja lähtee pois.
   Lost in Translation käsittelee todella vakavia aiheita, kuten rakkaus, yksinäisyys ja eksistentialismi. Kulttuurishokki on myös iso osa elokuvan juonta. Lost in Translation tarkoittaa suoraan suomeksi käännettynä Hukassa käännöksessä. Yhdessä kohtaa elokuvaa viskimainoksen ohjaaja antaa ison liudan ohjeita Bobille japaniksi ja tulkki kääntää sen "Käänny katsomaan kameraa". Tämän ohessa myös Bob ja Charlotte ovat hukassa. Hukassa omissa elämissään. Tunnetta vielä vahvistaa heidän olonsa Tokiossa, joka on ikään kuin kaupunki lasikuvussa tai leijuva kaupunki tai alien-kaupunki. Kaikki hymyilevät kohteliaasti toisilleen, ikään kuin mikään ei koskaan olisi huonosti. Kunnia on liian suuri asia siellä. Bob ja Charlotte joutuvat hukkaan myös siis Tokion kulttuuriin. He kokevat kulttuurishokin. On kuin he katselesivat tyhjien kuorien kävelyä kadulla.
   Sofia Coppolan käsikirjoitus on upea. Vaikka useammankin Oscarin arvoinen. Ehdottomasti paras käsikirjoitus, johon olen törmännyt. Hän on myös ohjannut elokuvan upeasti. Hän tuo hienosti esiin paineen, mikä Bobilla Japanissa on. Hänen tunnetilansa. Tyhjyys on jotain mitä sekä Bob että Charlotte tuntevat. Käsikirjoitus on nerokas sen tasapainossa. Coppola luo täydellisyyden painottamalla juuri oikein sitä mitä ei kerro ja sitä mitä kertoo. Dialogi ei anna liikaa irti elokuvan sisällöstä ja siksi ohjaus, käsikirjoitus ja Murrayn roolisuoritus toimivat täydellisesti yhteen. Ei tapahdu liikaa painottamista tai alleviivaamista, mutta silti katsojalle tulee ilmi, mistä elokuva kertoo ja hän kokee tapahtumat kuin ne tapahtuisivat hänelle itselleen. Upeaa. Sitä ei pysty ehkä sanoin ilmaisemaan mutta kuvin pystyy. Elokuvan estetiikka niiden suhteen on ainutkertaista.

   Bill Murray on elämänsä roolissa Lost in Translation-elokuvassa. Hän onnistuu roolisuorituksessaan moitteettomasti, enkä usko, että kukaan toinen näyttelijä pystyisi samaan suoritukseen. Tuntuu melkein kuin hän toisi teatterin hienostuneen näyttelemisen valkokankaalle. Jos aina sanotaan, että teatterinäyttelijät ovat parempia kuin elokuvatähdet niin he eivät ole nähneet tätä elokuvaa. Minulla ei riitä sanat kuvaamaan Murrayn nerokkuutta. Murray pystyy luomaan kaikkien aikojen parhaimman pääosasuorituksen. Hän loistaa roolissaan ja vahvistaa oleellisesti elokuvan sävyä, juonta, teemoja ja sen syvyyttä. Hän uppoaa rooliinsa ja on kuin hän ei näyttelisi, hän sävyyttää roolinsa melkein jopa ylitäydellisesti ja on kuin katsoisimme dokumenttia Murrayn roolihahmosta. Hän käyttää hyväkseen Coppolan mestarillista käsikirjoitusta ja sytyttää valkokankaan tuleen. Hän kuvastaa juuri sitä, mitä paras elokuvanäytteleminen on: kertoo kaiken silmillään, kuvaa tunteita, joita sanat eivät voi kuvata ja painottaa juuri täydellisesti sitä, mitä joka kohtauksesta roolihahmostaan katsojalle antaa. Hän luo hahmoaan syvästi ja varmasti. Murray antaa parhaimman oppitunnin näyttelemisestä, eikä ketään tule koskaan pystymään yhtä hyvään roolisuoritukseen. Se on realistinen, esteettinen, vaikuttava, koruton ja ankaran reaali elokuvalle. Roolisuoritus on elokuvan sydän ja Murray saa sen sykkimään. Oli suuri vääryys, että hän ei voittanut Oscaria.
   Scarlett Johansson puolestaan pärjää... ihan hyvin... Murrayn rinnalla, mutta ei yllä läheskään samoihin sfääreihin. Hän pystyy ilmaisemaan silmillään hyvin paljon, myös oleelliset tunteet, jotka Charlottella on. Se on hyvin hienovaraista näyttelemistä, mutta siinä on parannettavaa. Hyvä.

   Lost in Translation on haikea elokuva. Tuntuu kuin seisoisit utuisen niemen nokassa ja katselisit usvaista merta, vaikka katselet Tokion keskustaa. Se on hyvin kaunista elokuvan tekemistä. Bill Murray on täydellisen elokuvan täydellinen miespääosan näyttelijä. Murray ja elokuva ovat ikonisia, legendaarisia ja ovat klassikko. Kiitos. Uskaltaisin väittää elokuvaa parhaimmaksi, jonka olen nähnyt. Se lumoaa heti ensi hetkistä lähtien ja heti kun katsoja luulee, että se ei voisi enää parantua, se tekee niin. Se ei ole ylidramaattinen, se ei ole liian elokuvallinen. Se on lojaali, aito ja uskottava. Se on, mitä draaman tulisi olla. Sanoinkuvaamatonta.


10+

...=)