...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1954. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1954. Näytä kaikki tekstit

Arvostelu: La Strada

Otin tavoitteekseni tälle vuodelle katsoa enemmän italialaista elokuvaa ja koska viime vuonna en katsonut yhden yhtäkään italialaista elokuvaa, olen jo saavuttanut oman uudenvuoden lupaukseni katsottuani yhden italialaisen elokuvan; ylistetyn Federico Fellinin varhaisimpia mestariteoksia La Strada. Filmi voitti jopa parhaan vieraskielisen Oscarin, mutta niitä Fellini keräsikin useampia. Näitä italialaisia elokuvia on todella vaikea saada käsiinsä - ainakin minun löytää ja vieläpä tekstitettynä edes englanniksi.

Zampano (Anthony Quinn) on Italian maaseutua kiertävä esiintyvä taitelija, joka ostaa avustajakseen köyhän Gelsominan (Fellinin vaimo Giulietta Masina) ja kohtelee tätä huonosti. Kun he törmäävät matkoillaan kollegaan, toiseen sirkusesiintyjään Il Mattoon (Richard Basehart) syntyy vaikeuksia kaikkien kontolle.

Pidin paljolti siitä, miten tarina kerrotiin. Pidin sen estetiikasta - yksinkertainen asetelma, jossa elokuva syntyy vain miehestä, naisesta ja tiestä. Siinä koruttomassa tulkinnassa oli jotain kiehtovaa. Nino Rotan henkevä äänimaailma tekee kuvauksesta vieläkin sielukkaampaa ja käsikirjoitus tökkii ajoittain kohti tärkeitäkin teemoja.

Sen sanottuani minulle tämä ei kolahtanut. Ja olen sataprosenttisesti valmis myöntämään, että se johtuu vain omista vinksahtaneista mieltymyksistäni. En pitänyt elokuvan sydämeksi muodustuvasta hahmosta Giulietta Masinan esittämästä Gelsominasta. Ymmärrän, että tulkinta haki vaikutteita Chaplinista ja kulkurihahmon viattomuudesta sekä elämännälästä. En ole myöskään tarpeeksi tyhmä ollakseni ymmärtämättä suhdetta, mikä syntyy rujon ja vahvan Zampanon (Quinn) ja herkän sekä viattoman Gelsominan (Masina) välille. En vain pitänyt siitä tematiikasta. En ole koskaan ollut mikään naiivien hahmojen fani, eikä tämä elokuva tee poikkeusta.

Hyiset väreet kulkevat pitkin selkäpiitäni aina, kun elokuvantekijä haluaa minun välittävän hahmosta, joka ei ensinnäkään suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään, toisekseen itkee ja pillittää kuin pikkulapsi heti kun asiat eivät mene kuten hän toivoisi ja kolmanneksi reagoi joka ikiseen pikkuasiaan mahtailevan liioitellusti. Näitä kaikkia piirteitä edustaa siis Gelsomina. Mikä pahempaa myös toinen päähenkilö; Zampano edustaa kaikkea mitä vihaan tietyntyylisestä elokuvantekemisestä. En ole koskaan ymmärtänyt hiljaisten, eläimellisten ja väkivaltaan nojaavien hahmojen vetovoimaa. Näitä on elokuvahistoria täynnä ja ne edustavat sitä niin kliseistä ja väsynyttä stereotyyppistä arkkia, joka miespäähenkilöiden kontolle sysätään.

Ja sitten elokuvan lopussa minun pitäisi sääliä tätä? Ymmärtää hänen koettelemuksensa? Samaistua hahmoon, joka on mutissut ehkä kaksi sanaa elokuvan aikana? En pidä laiskasta elokuvantekemisestä, sillä sitä tälläinen tulkinta mielestäni on. Voisin jopa antaa pisteitä Fellinin tulkinnalle miehisen egon noususta ja tuhosta, tai tulkinnalle herkkyyden ja raakuuden suhteesta toisiinsa, tai tulkinnalle tehtyjen päätösten virheellisyydestä, jonka tajuaa vasta kun on liian myöhäistä - jos en olisi nähnyt näitä kaikkia elokuvissa jo ennenkin ja vielä niin paljon paremmin tulkittuna. Fellinin versio on liian ilmiselvä, liian yksinkertainen, liian lapsellinen.

Eniten minua kuitenkin ärsytti se, kuinka tässä ei ollut mitään aitoa. Yhteys kahden hahmon välillä tuli selväksi katsojalle vasta, kun kolmas ulkopuolinen, Basehartin Il Matto, selitti sen katsojalle ja vieläpä säälittävällä kiviallegorialla - suuremman tason viisautta löytää mistä tahansa jääkaappimagneeista. Kolmas hahmo alleviivasi sen, jotta katsojan ei ensinnäkään tarvitse itse ajatella mitään ja toiseksi ohjaajan ei tarvitse synnyttää sitä kahden hahmon välille. Olisin halunnut itse päästä sisälle näiden kahden maailmaan, mutta kumpikaan hahmoista ei vaihda kahta sanaa keskenään, ei katso toisiaan ja ohjaaja tekee oudon peliliikkeen katkaista kerrontaa ja hyppiä ajassa parin matkan kanssa. Yht'äkkiä onkin kulunut aikaa ja kaksikko on oppinut työskentelemään yhdessä... Tämän minä olisin halunnut nähdä itse. Lopussa minulla ei ole mitään, mihin tarttua, kun kaikki on tehty minun puolestani - selitetty rikki, leikattu elokuvasta pois tai jätetty olettamukseksi, että hahmot olisivat automaattisesti kiinnostavia.





...=)



Takaikkuna (Rear Window)


Takaikkuna on Alfred Hitchcockin ohjaama yhdysvaltalainen jännityselokuva vuodelta 1954. Sen pääosissa on James Stewart ja Oscar-voittaja Grace Kelly. Sivuosassa Thelma Ritter.
   Elokuva kertoo L.B. Jefferiesista, uutisvalokuvaajasta, joka on onnettomuudessa murtanut jalkansa. Hänen jalkansa on viikkoja kipsissä ja häntä käy katsomassa vakuutusyhtiön sairaanhoitaja Stella (Thelma Ritter) ja häneen rakastunut seurapiirineito Lisa Fremont (Grace Kelly). Jefferiesilla ei ole muuta tekemistä kuin sisäpihan toisella puolella asuvien seuraaminen ikkunasta. Lisa on tulisesti rakastunut "Jeffiin", mutta häntä suhde epäilyttää. Eräänä yönä Jeff kuulee huutoa ja näkee erään naapurin poistuvan asunnostaan monia kertoja ja Jeff epäilee naapurin murhanneen vaimonsa.
   Takaikkuna on Hitchcockin yksi ylistetyimmistä elokuvista. Hitchcock on kuten sanotaan jännityksen mestari ja hänellä on hyvin yksilöllinen tapa luoda jännite. Takaikkuna on nerokas pikku elokuva, joka on yllättävän monipuolinen ja sopii kaikille, ei pelkästään elokuvan ystäville tai jännitystä janoaville. Hitchcock valottaa hienosti naapurien elämään ja kuten Jeff katsojakin on sidottu yhden ikkunan taakse. Meidän täytyy eläytyä Jeffin jännityksen hetkiin hänen lähetettyään Lisan naapurin asuntoon johtolankoja etsimään.
   Grace Kelly osoittaa olevansa elokuvataiteen legenda elokuvassa Takaikkuna. Hänen yksinkertaisesti tunnetuin elokuvansa. Hitchcock selvästi osaa hyödyntää Kellyn parhaat puolet ja heidän keskinäinen kemiansa on ainutkertaista. James Stewart hyödyntää rooliaan parhaalla mahdollisella tavalla ja saakin tuotua elokuvaan niin paljon jännitystä Jeffin hahmon kautta kuin edes olisi mahdollista. Tämä elokuva ei kuitenkaan ole muuta kuin ylistys suurelle ohjaajalle, Alfred Hitchcockille.
   Takaikkuna on maineensa veroinen. Jokaisen tulisi nähdä tämä elokuva sillä niin kauniisti se on rakennettu. Idea on hyvin omaperäinen ja toteutus on sitäkin parempi. Vain yksi ohjaaja pystyy luomaan saman realistisen tunnelman niin satunnaisesta aiheesta. Meidän täytyy vain luottaa Jeffiin kuten Lisan ja Stellan.
   Elokuva on miellyttävä jännäri. Miellyttäväksi sen tekee Grace Kelly ja Alfred Hitchcok. Meille tulee turvallinen olo katsella niin vahvaa ohjaamista ja historian kirjoittamista. Takaikkuna on elokuvahistoriaa parhaimmillaan. Hauskin puoli elokuvasta on Hitchcockin tapa esitellä meille Jeffin maailman. Ihmiset jotka hän näkee ja joita hän tarkkailee ikkunastaan edustavat koko ihmiskunnan kirjoa. Kerrostalo-asuminen saa uuden merkityksen elokuvan myötä. Ehkä jopa tarkkailemalla muiden ihmisten käyttäytymistä heidän ollessaan yksin saamme selville jotain itsestämme...



9









...=)