Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice)

Keira Knightley sai Oscar-ehdokkuuden vuonna 2005 osastaan tässä Jane Austen-filmatisoinnissa, esittäen Elizabeth Bennettiä, 1800-luvun Englannin seurapiirineitoa, jonka omalaatuiset sisaret (Rosamund Pike, Jena Malone, Carey Mulligan etc.) kaikki etsivät itselleen puolisoa temperamenttisen äitinsä (Brenda Blethyn) huohottaessa niskaan.

Ajoittain tämä Joe Wright-ohjaus lipuu melodraaman puolelle ja huokuu vähän liikaa vanhanaikaisia kliseitä, mutta varsin yltiöromanttisesta aihepiiristään huolimatta, paketti pysyy kasassa. Liekö se Knightleyn vahvan pääosan ansiota tai hyvin kirjoitetun juoniarkin ja sivuhahmojen - en tiedä. Tai sitten vain tykkään seurata ihmisten romanttista rakkautta ja elämäniloa tulevaisuuden toiveita kohtaan. Toki kuvaus on vahvasti aikaansa sidottu ja tiettyjä asioita katsoo ihan vain silmät pyöreinä nykypäivän lasien takaa vain ihmetelläkseen tuon ajan menoa. En tiedä, mitä itse tekisin, jos olisin sidottu tuollaisiin yhteiskuntanormeihin. Kaikkeen tietysti tottuu.

On sinänsä ihan virkistävääkin katsella 1800-luvun romanssia eikä tarvitse koko ajan vahdata, että missä kohtaa romantiikkaelementti ampuu yli. Kun nykyajan kyynisyys poistetaan kuvasta, on helpompi antautua romanttisen tarinan vietäväksi.

Through the Wormhole with Morgan Freeman-dokumenttisarjassa Morgan Freeman haastattelee tutkijoita, joiden mukaan on todennäköisempää, että universumimme on oikeasti virtuaalisimulaatio kuin biologinen olemassaolo. Toisin sanoen, olisimme tulevaisuuden ihmisten luomassa virutaalisimulaatiossa heidän esi-isistään todennäköisemmin kuin eläisimme "oikeasti".

Miksi kerroin tämän? No, Ylpeys ja ennakkoluulo, vaikka varsin viihdyttävää ja hyvin kirjoitettua tarinaa, niin ei ole kauhean syvällinen. Mutta siinäpä jotain pureskeltavaa ainakin...

...=)

Suzannen päiväkirja (Suzanne's Diary for Nicholas)

Siirappista saippuaoopperaa. Miksiköhän tälläinen tekele on saanut televisiolevityksen Suomessa? Jos minä olisi päättävä, niin tämä olisi haudattu jo kymmenen vuotta jonnekin saunan taakse, mistä sitä kukaan ei enää kaivaisi.

...=)

Kesken jäänyt elämä (An Unfinished Life)

1. ajatus: eikö sen tulisi olla A Life Unfinished?
2. ajatus: pidän kyllä Lasse Hallströmin tyylistä
3. ajatus: pidän kyllä tälläisestä draaamasta, jossa elämän koettelemat altavastaajat voittavat menneisyytensä aaveet
4. ajatus: petyin silti

Miksi?: Elokuva ei oikein kerro mistään. Vain joukko ihmisiä eleskelemässä hissukseen (mikä esimerkiksi oli Morgan Freemanin roolihahmon tarkoitus? -tai sen karhun?) ...ja ihan kuin mukamas joku ei pystyisi jo päästämään irti monia vuosia sitten tapahtuneista asioista. Lopussa Morgan Freeman sanoo (paljon kehumallani) kertojaäänellään pari riviä merkityksellisempää dialogia, mutta ei se sitten enää mitään auta, kun koko muun elokuvan ajan sitä on odottanut jotain käännettä, joka toisi näille tapahtumille jonkinlaisen merkityksen!

5. ajatus: Robert Redford kyllä hyvä näyttelijä
6. ajatus: Jennifer Lopez ei.

...=)

Crash (Crash)

Paul Haggisin ohjaama Crash voitti vuoden 2005 parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Sen pääosissa on Sandra Bullock, Ryan Phillippe, Michael Pena, Don Cheadle, Thandie Newton, Matt Dillon, Terrence Howard, Brendan Fraser, Ludacris ja Jennifer Esposito.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Los Angelesiin, jossa eri yhteiskuntaluokkien ja rotujen ihmisten kohtalot törmäävät toisiinsa, aiheuttaen niin tuhoa kuin hyvää.

Crash on kaunis elokuva. Ehkä henkeäsalpaavin, mitä olen nähnyt. Minun taitoni elokuva-arvostelijana eivät edes riitä kuvaamaan niitä elokuvallisia ansioita, joista tämä kokonaisuus muodostuu. Täysin ansaitusti elokuva voitti kaikki Oscarinsa (parhaasta elokuvasta, käsikirjoituksesta ja leikkauksesta). Elokuvan musiikki on täydellisessä sopusoinnussa leikkauksen kanssa, ja kaikki nämä elementit ovat harmoniassa keskenään ja niistä jokaisesta muodostuu upea kokonaisuus. Elokuvaa ei tavallaan kannattele vain yhden näyttelijän läsnäolo tai hyvä käsikirjoitus tai joku sympaaattinen henkilöhahmo. Tämä on minun silmiini täydellinen elokuva.

Siksikin olen niin viehättynyt elokuvaan, koska sen viesti on niin syvällinen. Kuinka ennakkoluulot määrittävät tätä maailmaa ja kuinka sokeita me olemme ilman niitä, kuin myös niiden kanssa. Aihe on siis hankala, mutta elokuva käsittelee sitä mitä hienoimmalla otteella.

Kaikki näyttelijät antavat parastaan. Sandra Bullockin läsnäolo on tietysti elokuvassa kuin elokuvassa upeaa, mutta suurimman vaikutuksen tekee Michael Peña. Hänen näyttelemisensä tuo kyyneleet silmiini. Hän on aito ja samaan aikaan rehellinen. Harva näyttelijä pystyy koskettamaan vain pelkällä läsnäolollaan, sanattomalla viestinnällä, hahmonsa ruummillistamisella, mutta Kate Winsletin lisäksi, Michael Peña on yksi niistä harvoista.

...=)

Lord of War (Lord of War)

Jos miettii täydellisyyden käsitettä, tulee pian siihen lopputulokseen, että täydellisyyttä ei synny ilman virheitä. Jos maailmassa vallitsisi absoluuttinen täydellisyys, mikään ei olisi täydellistä. Vastakohdat herättävät toisensa eloon. Ei ole täydellisyyttä ilman virheitä. Vasta kun tietää, miten asiat ovat huonosti, tietää, miten ne voivat olla hyvin. Ei ole myöskään rauhaa ilman sotaa. Rauhan käsite sinällään on saavuteltavissa oleva asia ja sitä kohtaa tuleekin pyrkiä. On asia erikseen, voidaanko sitä koskaan saavuttaa ja sitä voidaanko rauhaa saavuttaa ilman sotaa. Periaatteessa ne ovat toisiaan ruokkivia. Useimmat sotaelokuvat eivät pääse lähellekään näin filosofista pohdintaa. Tärkeämpää on elvistellä hienojen tehosteiden kanssa ja päästä sisään sotilaan mielenmaisemaan. Lopussa annetaan joku tärkeähkö mietelauselma sodan mielettömyydestä.

Nicolas Cage tähdittää Andrew Niccolin rikos-sotadraamaa vuodelta 2005. Hän on Yuri Orlov, ukrainalais-amerikkalainen asekauppias. Hän ei kyseenalaista sotaa. Hänen tehtävä on toimittaa aseita, niistä maksaville. Hän on kuin ruuan toimittaja. Samalla lailla ihmisillä on tarve ruokaan kuin aseisiin. Hänen ajatuksissaan on pohjaa. Vaikka ensireaktio on luonnollisesti negatiivinen: "Kuinka hän voi aseistaa afrikkalaisia armeijoita, jotka tappavat pieniä lapsia tai ehkä vielä pahempaa; antavat heille aseet käteen?", elokuvan edetessä alkaa hänen metodeilleen löytyä arvopohjaa. Niccolin käsikirjoitus upeasti kuvaa rauhan ja sodan ristiriidan. Aseita toimitetaan pahiksille joka tapauksessa. Murhia tapahtuu joka tapauksessa. Sota jatkuu joka tapauksessa. Ja kuka onkaan pahis?

Ei ole mikään ihme, että ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on antanut tukensa elokuvalle. Tämä on ehkä täydellisin kuvaus sodasta käsitteenä. Ethan Hawken esittämä Interpolin agentti Jack Valentine jahtaa Cagen Orlovia puolet elokuvasta. Orlov on opiskellut lainsäädäntöä koskien maastavientiä ja -tuontia. Hän pystyy huijaamaan maasta ja maahan suuria lasteja aseita. Elokuvan lopussa Valentine saa Cagen selliinsä, vain ainoastaan pettymyksekseen joutuessaan vapauttamaan hänet noin viisi minuuttia myöhemmin. Hawken agentti noudattaa lakia. Hän kokee tekevänsä oikein sitä noudattaessaan. Hän saa Orlovin kiinni luottamalla lakiin. Mitä kuitenkaan Valentine, kaikissa moraalisissa periaatteissaan ei tule huomanneeksi on, että laki ei ole sama asia kuin moraali tai yhteinen hyvä tai vaikka olisi, silti pahuutta tarvitaan. Ei ole täydellisyyttä ilman virheitä. Ei ole rauhaa ilman sotaa.

Tarkan filosofisen ongelmanesittelyn lisäksi, Orlovia hahmona, on helppo leikitellä. Hänen ammatistaan ja asemastaan maailman selkälihassa saa irti jos jonkinmoista ironiaa ja mustaa huumoria. Esimerkiksi Orlovin poika ottaa ensimmäiset askeleensa, niin Orlov on television edessä huutamassa ja iloitsemassa täyttä kurkkua, Neuvostoliitto on kaatunut. Tämä ei ole hyvä asia siksi, että kylmä sota loppuisi ja ihmisten elinolot paranesivat, vaan siksi, että nyt Jugoslavian maista saa helposti hylättyjä aseita pilkkahintaan ja myytyä Afrikkaan suurella voitolla. Orlovin vaimo nalkuttaa hänelle: "Katso nyt poikaasi!", Orlov heiluttaa kättänsä: "Joo, joo, hienoa" ja kääntyy takaisin omaan voitonjuhlaansa television uutisesta.

Cage on loistovalinta elokuvan päärooliin. Hänen kuiva äänensävynsä saa tietyn lisäironian hahmon osuviin vuorosanoihin. Jared Leto on aina yhtä luotettava näyttelijä, jota katsoessa unohtaa katsovansa näyttelijää. Ethan Hawke on myös, ehkä, parhaimmillaan, mitä minä olen häntä nähnyt. Hänen jopa naiivi agenttinsa on niin täydellinen vastavoima Cagen porsaanreikiä kaikesta-etsivälle pohdiskelijalle, että tämä vastakkainasettelu on täydellisessä tasapainossa. Bridget Moynahan on Orlovin vaimona ihan yhtä turhanoloinen kuin on kaikissa rooleissaan. Tämä on harmi, sillä hänen hahmonsa on varsin keskeinen osa elokuvaa.

Loistava rakenne, hienot näyttelijäsuoritukset (suurimmaksi osin) ja filmin tekniset ansiot lavastuksesta valaistukseen, kaikki jäävät kakkoseksi upealle tulkinnalle ja teemalle. Se silkka yksityiskohdan määrä Niccolin käsikirjoituksessa on uuvuttavaa. Jokainen monologi, kohtaus, dialogi on niin terävää, satiirista ja syvällistä. Jokainen kohtaus kertoo jotakin enemmän, antaa lisää filosofiaa sodasta, oikeasta ja väärästä, moraalista. Ihmisyydestä, maailmasta, rakkaudesta, oikeudenmukaisuudesta, rahasta . . .

Junebug (Junebug)

"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi." -Tove Jansson

Olen täysin vakuuttunut, että käsikirjoittaja Angus MacLachlan on lukenut tämän Tove Janssonin sitaatin. Junebug kertoo perheestä. Johnstenin perheen esikoispoika George on juuri mennyt naimisiin taidegalleristin Madeleinen kanssa ja matkustavat työn merkeissä perheensä kotiseudulle ja siinä samassa viettävät muutaman päivän perheen; Georgen äidin Pegin, isän Eugenen, veljen Johnnyn ja hänen vaimonsa Ashleyn luona. Ashley on vielä raskaana ja koko perhe on uskovainen. Madeleinen on vaikea totuttautua Georgen perheen rytmiin ja arvoihin, mutta hän ja George ovat ihmisiä, jotka lähtevät, kun taas Georgen perhe on ihmisiä, jotka jäävät. En kyllä tiedä, uskonko sitaattiin, mutta elokuva on ainakin täydellinen kuvitus siitä.

     En täysin ymmärrä ohjaajan visiota. Hän kuvaa nerokkaasti perheen välistä dialogia, mutta ei vie sitä loppuun asti ja jälkimaku siitä on outo. Toivon totisesti, että kenelläkään ei ole tälläistä perhettä, sillä aina välillä en suoraan sanottuna ymmärtänyt mitä tapahtuu, kukin käyttytyi omalla tavallaan niin oudosti. mutta se on enemmän käsikirjoittajan vika. Ehkä ohjaaja innostui siitä, että hahmot oli käsikirjoitettu niin epäelokuvallisesti, mutta se on katsojalle erittäin huonoa, sillä minä ainakin katson elokuvia niiden elokuvallisuuden vuoksi. Aitous on siis ainakin saavutettu tiettyyn pisteeseen asti. Olen kylläkin erittäin tyytyväinen ohjaajan tapana kuvata lähiöelämä, sen hengettömyys. Siihen on helppo samaistua kenen tahansa kuka on joskus lähiötä vähänkin kokenut.

"Adams on Junebugissa on ehkä täydellisempänä kuin koskaan"

      Kuitenkin elokuva on karusti sanottuna todella tylsä. Ohjaaja käyttää outoa tekniikka, jossa hän esimkerkiksi kuvaa minuuttikausia tyhjiä huoneita, ymmärrän sen tarkoituksen, mutta en sen mielenkiintoisuutta. Kuten sanottu, elokuva jättää oudon jälkimaun, sillä sen kohtaukset ovat niin järjettömiä, hahmot käyttäytyvät niin oudosti, että katsojan joutuu tarinan ulkopuolelle ja se ei tee hyvää uskottavuudelle. Junebugilla on kuitenkin yksi hyve, joka tekee siitä hyvän elokuvan ja se on Amy Adams. Adams on Junebugissa on ehkä täydellisempänä kuin koskaan. Hän on täysin sisällä roolissaan, hän tekee siitä niin sympaattisen, niin miellyttävän, niin persoonallisen, että hänen hahmonsa uskoo heti oikeaksi ihmiseksi. Hän käyttää todella hyvin hyväkseen myös emotionaalisia rajojaan, kun vie hahmosa tunnetilasta toiseen. Kohtauksissa hän varastaa muitta mutkitta huomion ja häntä on helppo katsoa, kun hän on niin luonteva ja niin ammattilainen. Adams onnistuu muuttamaan ehkä keskinkertaisesti kirjoitetusta hahmosta käsittelyssään nerokkaan. Hän nostaa käskirjoituksen ja elokuvan täysin uudelle tasolle ja todistaa miksi on Oscar-ehdokkuutensa arvoinen. Hän on itsevarma ja tietää, mitä tekee. Hän pelaa itseään mukaan hahmoon, mitä jokaisen näyttelijän tulisikin tehdä, mutta sen lisäksi hän käyttää repertuaariaan täysin poikkeukselliset tehden hahmosta viihdyttävän, legendaarisen, missään kohdassa ylinäyttelemättä tai olematta liian dramaattinen. Hän löytää täydellisen tasapainon ja saavuttaa draaman täyteläisyyden. Vain tämän luokan roolisuorituksia tulee harvoin vastaan.

       Junebug ei ole katsottava elokuva, se on hieman liian pitkä ja tylsä ja hengetön, mutta sitä se juuri käyttääkin hyväkseen. Mielestäni vain draaman pahin virhe on olla tylsä. Tylsyys ei tee draamasta hyvää ja sitä on vaikea antaa anteeksi.

Uskollinen puutarhuri (The Constant Gardener)

Rachel Weisz ja Ralph Fiennes uhmaavat perinteisiä elokuvallisia rakkaustarinoita tässä hidastempoisessa trillerissä.

Justin Quayle (Fiennes) on brittiläinen diplomaatti Nairobissa, Keniassa. Hänen vaimonsa Tessa Quayle (Weisz) on aktivisti ja hyväntekijä ja vaikka heidän agendansa ovat tyystin erilaisia; Justin on rauhallinen, puutarhassa viihtyvä diplomatiaa harrastava politiikko, kun taas Tessa on intohimoinen ja toisista ihmisistä välittävä ja itsensä heille uhraava aktivisti - he silti rakastavat toisiaan. Ja tämä rakkaus on, mikä saa palaset tässä trillerissä liikkeelle. Tessa kuolee. Tämä avaa Justinin silmät kokonaiselle salaliitolle ja siihen, mitä vastaan Tessa taisteli ja mistä hän ei tiennyt, vain koska tämä suojeli häntä.
    Ohjaaja Fernando Meirelles on älykäs, ei voi kieltää. Hän herättää eloon elokuvan kielen ja rytmin. Trillerinä Uskollinen puutarhuri on erittäin hidas, jopa. Sitä voi olla raskas seurata, sillä juoni liikkuu takaumissa ja sitä kautta katsojan täytyy hahmottaa elokuvan kokonaisuus, hahmojen motiivit ja päämäärät. Justin haluaa selvittää, miksi Tessa kuoli ja lopulta hän ymmärtää, että kysymys onkin siitä, että minkä vuoksi Tessa kuoli.

"Rachel Weisz on taitava, lahjakas, älykäs näyttelijä"

      Elokuva on korkeimmillaan vain keskiluokkainen trilleri. Mutta elokuvan hyveet löytyvät muualta. Rachel Weisz on taitava, lahjakas, älykäs näyttelijä. Hän on syy, miksi elokuva pitää otteessaan. Hän valaisee valkokankaan ja käyttää hyväkseen syvällisyyttä, valloitaakseen roolissaan ja saadakseen katsojat puolelleen. Rooli on vaikea. Ajoittain repliikit ovat niin itsestäänselviä ja välillä monimutkaisia, mutta Weisz pysyy loitolla stereotypiasta ja tekee hahmostaan elävän ja vapaan sekä liikkuu upealla kauneudella tehden hahmosta uskottavan. Hän saa katsojan ymmärtämään Tessaa ja tekee elokuvasta magneettisen, hengittävän kokonaisuuden. Weisz todistaa jokaiselle katsojalle aidon näyttelemisen voiman, sen henkevyyden ja vapauden. Hän yhdistää roolityöhönsä niin paljon tunnetta ja niin paljon maanläheisyyttä, että kokonaisuus on uskomaton. Hänen naurunsa ja välitön läsnäolevuus saa katsojan hänen valtaansa ja täten hänen työstään ja näyttelemisestään ei ole mitään kritisoitavaa. Kohtaukset, jossa hän häikäilemättömästi vaikuttaa vastanäyttelijäänsä ja heidän kemiaansa, ovat valovoimaisia, aitoja, upeita, näissä kohtauksissa Fiennesin kanssa, Weiszin todelliset voimavarat nousevat pintaan, hän saa näihin läheisiin kohtauksiin niin syvällistä omistautumista, että sitä ei edes tunnista näyttelemiseksi ja se jos mikä on täydellisen roolisuorituksen tunnusmerkki. Hänen roolityöstä voidaan löytää niin monta kerrosta, hän antaa katsojan tulla todella lähelle, mihin kuka tahansa ei pysty.
     Uskollinen puutarhuri on tarina rakkaudesta ja sen merkityksestä. Mikä on täysin poikkeuksellista tyypillisille rakkaustarinoille, sillä Uskollinen puutarhuri uskaltaa kyseenalaistaa sen. Myös muut erinäiset teemat ovat käsitelty uskomattomalla tyylillä ja mikä on ohjaajan vahvuus, että hän pystyy herättämään köyhyyden, kurjuuden ja Afrikan slummit niin näkyväksi, hän saa niihin mielenkiintoa ja herättää katsojan niihin samoihin kysymyksiin, mitä Tessa ja Justin. Tärkein kysymys kuitenkin on erittäin filosofinen, koska Tessan anarkia ei toimi ja Justinin diplomatia ei toimi, mikä on oikea vastaus?

Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha)

Geishan muistelmat valmistui vuonna 2005. Sen ohjasi Rob Marshall ja tuotti muun muassa Steven Spielberg. Elokuvan käsikirjoitti Robin Swicord Arhur Goldenin samannimiseen romaaniin perustuen. Elokuva oli ehdolla kuuteen Oscar-palkintoon, voittaen ansaitusti kolme; paras kuvaus, paras lavastus ja paras puvustus. Elokuva tuotti yli 160 miljoonaa dollaria tehden pääosan esittäjästä Zhang Ziyistä kansainvälisen supertähden. Ziyin lisäksi elokuvassa näyttelee Ken Watanabe, Gong Li ja Michelle Yeoh.
      Geishan muistelmat kertoo Chiyosta, nuoresta maalaistytöstä, jonka perhe myy hänet ja hänen siskonsa geisha-taloon. Chiyon sisarta ei kuitenkaan hyväksytä tähän Okiyaan, vaan hänet myydään toiseen taloon "Pleasure-districtille", Hanamachissa. Ensin sisarukset eivät löydä toisiaan, mutta vaivalla Chiyo tavoittaa sisarensa ja he suunnittelevat pakenevansa. Vain Chiyon sisar kuitenkin onnistuu pakenemaan. Chiyo aiheuttaa pakosuunnitelmallaan velkaa itselleen, joka hänen täytyy maksaa pois työnteolla. Hänen Okiyansa omistaja, Mother, on niin pettynyt Chiyoon, että päättää ettei koulututa häntä Geishaksi vaan hän toimisi hänen henkilökohtaisena orjanaan. Surullisena pakosuunnitelman epäonnistumisesta, Chiyo murjottaa sillalla, jonne ei ehtinyt ajoissa tavatakseen sisarensa ja päästäkseen pakoon. Sillalla hän tutustuu ystävälliseen liikemieheen, The Chairmaniin. Tämän ystävällisyyden inspiroimana Chiyo päättää elvyyttää unelmansa päästä Geishaksi, vaikka joutuukin palvelemaan vielä kauan aikaa Motherin orjana. Minkä Chiyo vasta myöhemmin oppii on tultuaan geishaksi, muutettuaan nimensä Sayuriksi, että geishana oleminen ei välttämättä olekaan niin helppoa, mitä hän alunperin Hanamachiin tultuaan luuli. Myös The Chairmanille rakkauden tunnustaminen tuntuu olevan mahdotonta.
        Elokuva luo aivan oman maailmansa. Siksi juoni saattaa vaikuttaa monimutkaiselta, mutta loppujen lopuksi se on varsin selkeä. Suoraan sanottuna elokuva antaa kokonaisvaltaisen kuvan koko geisha-kulttuurista, vaikka jollekulle, joka ei ole siitä kuullutkaan. Elokuva käsittelee todella syvällisesti aiheena, sitä, mitä on olla geisha. Samalla se on myös nuoren naisen kasvutarina ja kuvaus rakkaudesta ja ihmisyydestä itsessään. Se myös tuo esiin loistavasti feministisyyden. Se on rankka tarina, mutta ei juonen käänteiden takia, vaan sen mitä se kuvastaa; geishan syvimmän olemuksen. Samalla kaunista, mutta kuitenkin traagista ja jopa alentuvaa. Tunteellisesti raskas ja brutaali, on elokuva kuitenkin saavutus tunnelman ja ilmapiirin suhteen. Geishan muistelmat antaa myös uskottavan kuvan naisen asemasta. Kuinka nuoria tyttöjä myytiin Hanamacheihin ja kasvatettiin vuosia, vain voidakseen miellyttää miestä kaatessaan teetä. Vain palvellakseen miestä. Eikä virheitä tullut, jos tuli niin -kärsi.
     Rob Marshall kuvaa kauniisti. Hän rinnastaa täten geishan koko olemuksen. Antaa vain vilahduksia kauneudesta. Antaa kulissin kauneudesta. Virheetön tai tyylipuhdas ohjaus ei aivan ole, mutta on silti ihailtavaa, että sama mies, joka ohjasi Chicagon, ohjasi Geishan muistelmat. Niissä on paljon yhteneväisyyttä, monta samanlaista piirrettä, mutta maailmat ovat täysin erit. Käsikirjoitus on ehkä paras, mitä feministisyys on lahjaksi elokuvateollisuudelta saanut. Ainakin minun silmissäni. On inhottavaa ajatella sitä nöyryyksen ja alentuvuuden määrää, jota geishan on täytynyt tuntea. Raaten miehen eteen. Joka tapauksessa elokuva on emotionaalisesti hyvin koskettava ja upeasti rakennettu. Se antaa tunnelman katsojalle. Tunnelman, joka elokuvan loppuvaiheilla muuttuu, vapautuneemmaksi ja oudolla tapaa jäin sitä ihmettelemään. En ollut edes huomannut kuin ahdistavalta ja piinaavalta Hanamachin maailma oli tuntunut. Tämä on todellinen saavutus. Vielä täytyy tietenkin kehua kaunista puvustusta, henkeäsalpaavaa kuvausta ja taidokkaasti luotuja lavasteita. Lisäpisteet myös elokuvan pysäyttävästä musiikista.

     Zhang Ziyi on vakuuttava pääosassa. Hän saa luotua harmonisen ja herkän roolisuorituksen. Hän tavoittaa geishan olemuksen ja on realisitinen ja luonteva. Michelle Yeoh on sympaattinen. Hän on kosketuksessa käsikirjoitukseen ja hahmoonsa ja nauttii luodessaan hahmosta omanlaistaan. Hän on omistautunut ja vireä, koko ajan hereillä ja roolisuoritus on todella mieleenpainuva.
      Suosittelen todellakin elokuvaa kaikille, jotka haluavat hemmotella itseään, sillä se on aistien juhlaa. Koko näyttelijäkaartin omistautuminen ja syvä uskollisuus elokuvaa kohtaan, herättää geishakulttuurin eloon.

9 1/2

...=)

Lainakengissä (In Her Shoes)

...on vuonna 2005 ensi-iltansa saanut komedia-draama, jonka ohjasi Curtis Hanson. Elokuvan pääosassa on Golden Globe-voittaja Cameron Diaz, Golden Globe-voittaja Toni Collette ja Golden Globe-voittaja Shirley MacLaine.

      Lainakengissä kertoo Maggie (Cameron Diaz) ja Rose Felleristä (Toni Collette), jotka ovat sisaruksia, mutta vaikuttavat olevan toisensa vastakohtia. Rose on järkevä asianajaja ja Maggie on vapaasieluinen näyttelijä. Heidän äitinsä kuoli heidän ollessaan pieniä ja heidän isänsä ja äitipuolensa kasvattivat heidät. Rose on suojelevainen Maggieta kohtaan ja kokee tästä vastuuta. Kun Rosen poikaystävä kuitenkin pettää häntä Maggien kanssa, Rose ajaa Maggien ulos sohvaltaan. Maggie päätyy vieraantuneen isoäitinsä, Ellan (Shirley MacLaine) luo Floridaan. Ella on vankka ja määrätietoinen ja saa Maggien aloilleen mm. laittamalla tämän työskentelemään sairaanhoitajana. Uudessa työssään Maggie lukee potilaille ja alkaa tulla sinuksi lukihäiriönsä kanssa. Samaan aikaan Rose eroaa töistään ja ryhtyy koiranulkoiluttajaksi, mutta hän tapaa myös tulevan aviomiehensä. Rose ei tiedä missä Maggie on ja alkaa huolestua. Samalla sisaruksille selviää asioita heidän lapsuudestaan ja äitinsä kuolemasta.

       Lainakengissä on kaikkea muuta kuin kliseinen romanttinen hömppäleffa. Elokuva alkaa hyvin perinteiseen tapaan, mutta pikkuhiljaa katsojalle valkenee, että elokuva käsittelee oikeasti aitoja tunteita ja syvällistä draamaa. Elokuvan teema on sisaruus. Elokuva ei käsittele teemaa teennäisesti tai pakottaen. Elokuvasta tulee aito ja oikeasti hyvin luotu ja järkevästi ajateltu kokonaisuus. Curtis Hanson on monipuolinen ohjaaja. Hän ohjasi muun muassa elokuvat L.A. Confidential ja 8 Mile, jotka ovat hyvin erilaisia verrattuna Lainakengissä elokuvaan ja mikä on hieno saavutus. Kaikki elokuvat ovat hienoja, taidokkaita ja mielenkiintoisia. Katsoja suoraan sukeltaa elokuvien maailmaan ja se on Hansonin vahvuus. Kaikkia elokuvia yhdistää myös teema: sanat. Lainakengissä elokuva käsittelee myös Maggie lukihäiriöisyyttä ja sen sijaan, että elokuva yrittäisi hakea katsojien sympatioita sillä, se kuvaa aiheen luonnollisesti ja uskottavasti. Kaiken lisäksi elokuvassa on myös lämmintä komediaa ja koko ajan hyvä tunnelma.

      Cameron Diaz on amerikkalaisen elokuvateollisuuden kiintotähti. Hänessä on luontaista karismaa, jota hän osaa niin nerokkaasti käyttää hyväkseen. Hän on sympaattinen ja mielenkiintoinen. Hänestä löytyy niin paljon energiaa ja tunnetta, että hän on erittäin hyvä näyttelijä. Lainakengissä on ehdottomasti hänen yksi parhaita roolitöitään. Hän on kaikin puolin uskottava ja omaksuu roolinsa vaivattoman oloisesti.
      Toni Collette on monipuolinen näyttelijä, joka pystyy luomaan jokaisesta roolistaan erilaisen. Lainakengissä-elokuvassa hän luo upean roolihahmon täynnä inhimillisyyttä. Hän luo hahmoistaan armottoman realistisia ja taidokkaasti sävytettyjä. Collette on syvällinen. Hän saa tuotua jotain uutta jokaiseen hahmoonsa ja tekee niistä tuoreita, tavallaan.
      Shirley MacLaine tekee vaivattomasti vaikuttavan roolisuorituksen. Hän on kuin kotonaan roolissa ja hänen intohimonsa näkyy. Hän on uraauurtava. Hän pystyy luomaan hahmoon kuin hahmoon karismaa ja vaikuttavuutta. MacLaine tekee roolisuorituksestaan rehellisen.
     Lainakengissä sisältää aitoa elokuvantekoa. Vaikka käsikirjoitus on hieman puhtoinen ja elokuvan sävy kuorrutettu, onnistuu Curtis Hanson ohjauksellaan ja Diaz, Collette ja MacLaine roolisuorituksillaan tuomaan katsojan eteen uskottavaa elokuvaa, täynnä syvällistä teeman käsittelyä.

8-

...=)

North Country (North Country)

Niki Caro ohjasi Michael Seitzmanin käsikirjoittaman elokuvan, jonka pääosassa on Oscar-voittaja Charlize Theron vuodeksi 2005. Sivurooleissa on Oscar-voittaja Frances McDormand, Sean Bean, Oscar-ehdokas Richard Jenkins, Oscar-ehdokas Woody Harrelson, Oscar-ehdokas Jeremy Renner, Michelle Monaghan ja Oscar-voittaja Sissy Spacek.
     North Country kertoo Josey Aimesista, joka jättää väkivaltaisen aviomiehensä ja muuttaa takaisin vanhempiensa luokse omien kahden lapsensa kanssa. Hänen isänsä on perinteinen ja ei oikein hyväksi Joseyn uutta työtä hiilikaivoksella, jossa on itsekin töissä. Työt hiilikaivoksella tuottavat kuusinkertaisesti enemmän palkkaa kuin esimerkiksi parturin työ. Uudessa työssään Josey joutuu kestämään kaivosmiesten töykeää käytöstä häntä ja muita naistyöntekijöitä kohtaan. Kun eräs työntekijä nimeltä Bobby Sharp seksuaalisesti häiritsee häntä, hän nostaa syytteen Bill White-nimisen asianajajan avustuksella. Bill Whitea esittää Woody Harrelson. Joseyn äitiä esittää Sissy Spacek ja kollegoita Frances McDormand ja Michelle Monaghan.
      North Country perustuu Lois Jensonin oikeaan haasteeseen, jonka hän nosti vuonna 1991. Elokuva on dramatisoitu ja oikea Josey Aimes (Jenson) on oikeasti erilainen kuin Theronin tulkitsema versio. North Country on tunteita nostattava elokuva. Se saa veren kiehumaan ja antaa visuaalisen ilmeen, surkeille oloille, joista on kyllä totuttu kuulemaan. Naisten asema miesvaltaisessa ammatissa, etenkin maaseudulla perinteisten arvojen velloessa ei ole hyvä. Elokuva on suuresti kantaa ottava ja Niki Caron ohjaus on hyvin voimakasta ja hyvin ulottuvaa. Se saa viestin perille. Pysäyttävä on hyvä sana kuvaamaan kokonaisuutta. Käsikirjoitus on muuten hyvä, mutta hienoista kliseisyyttä ja ennalta-arvattavuutta esiintyy.
    Charlize Theron on upea näyttelijä. Jälleen kerran hän tulkitsee vahvaa naista, jota yhteiskunta kaltoin kohtelee ja tässä tapauksessa miesyhteiskunta. Theron on vahva, aito, virheetön ja dramaattinen. Hän hallitsee hyvin hahmonsa ja saa hyvin johdateltua elokuvaa. Hän on hyvin monipuolinen tulkitsija ja tässäkin elokuvassa tekee ikimuistoisen roolisuorituksen.
     Frances McDormand on elokuvan sydän. Mieleenpainuvassa sivuroolissa ja hän valloittaa valkokankaan ja luo syvällisen, dramaattisen, pysäyttävän ja uskollisen roolisuorituksen, joka on juuri oikea sivurooli. McDormand on luotettava näyttelijä ja peloton niin monessa suhteessa. Hän tarttuu hahmoon ja julistaa sen sanoman.
     Muut näyttelijät seuraavat Theronin ja McDormandin jalanjäljissä, kuitenkin Richard Jenkins erottuu myös edukseen. Hän on vahva, aito ja sydäntäriistävä. Hän osaa luoda elokuvaan henkeäsalpaavaa jännitettä ja upeita kohtauksia ja hän osaa todella ottaa parhaat irti dialogista ja vastanäytellä ehkä parhaiten kuin kukaan muu.
    North Country on varmaa laatua. Theron ja McDormand ovat elokuvan avain menestykseen ja vahva, pysäyttävä elokuva on hieno.

8+

...=)