Thor: Ragnarok (Thor: Ragnarok)

Viimeiseen kolmeen kuukauteen en ole kuullut mitään muuta, kuin Taika Waititin nimen kaikuvan joka tuutista. Tämän uusi-seelantilaisen ohjaajalupauksen sanottiin uudistaneen koko pölyttyneen Thor-saagan. Taika Waititi on lupaavimpia uusia ohjaajia. Taika Waititi vakuutti kaikki läpimurtoelokuvallaan Hunt for the Wilderpeople. Taika Waititi on niin hyvä jätkä. Taika Waititin maaginen ohjaus, Taika Waititin seura, Taika Waititin persoona - Taika Waititi, Taika Waititi, Taika Waititi.

Mikä on ajatus miehestä nyt viimein, kun olen omin pienin silmin saanut tämän suuren jumalan teoksen nähdäkseni? Meh... Onhan tässä yritetty vaihtaa seuraavalle vaihteelle. Jättää se aikaisempia Thor-elokuvia piinannut kankeus ja itsensä tosissaan ottaminen taakseen. Ja onhan tämä kolmas leffa valovuosia (see, what I did there) parempi elokuva kuin edeltäjänsä. Mutta tässä mentiin nyt sitten väärään suuntaan.

Thor (Chris Hemsworth) on viime aikoina matkustellut pitkin yhdeksän universumin tarkastellen valtakuntaansa ja etsien ikuisuuskivijuttuja (hänen sanansa, huom!), niitä löytämättä. Kun hän palaa kotikonnuilleen Asgardiin, huomaa hän isänsä (Anthony Hopkins) poistuneen kuvioista ja pian isosisko Hela (Cate Blanchett) tuleekin kolkuttelemaan oven taakse ja vaatimaan omaa paikkaansa valtaistuimella. Hups vaan, heipakkaa Thor sinkoutuu "roskaplaneetalle", jota hallitsee Jeff Goldblum ja jossa hänet pistetään ottelemaan Hulkin (Mark Ruffalo) kanssa viihteen vuoksi.

Aina kun kirjoitan näitä Thor-leffojen juoniselosteita, tekee mieli rueta sössöttämään kuin pieni lapsi ja nostaa kädet ilmaan. Yritän jatkaa eteenpäin tästä huolimatta... Jos aloitetaan positiivisista, niin Chris Hemsworth. Jossain haastattelussa (yhdessä niistä miljoonasta, jossa ohjaajaa haastateltiin (sidenote: muistan ajan, jolloin ohjaajat pysyivät kameran takana)) Taika Waititi sanoi yrittäneensä päästää elokuvassa Chris Hemsworth valloittamaan yleisöä, olemalla oma hauska itsensä, niin paljon kuin mahdollista. Tämä oli ehdottomasti paras päätös, mitä Marvel-elokuvien saralla on nähty. Olen samaa mieltä, että Chris Hemsworth on ihan mahdottoman hauska näyttelijä ja etenkin tälläisessä roolissa, kuin kuolemaakin vakavampi ukkosen jumala Thor, niin tarvitaan kipeästi jotain maallista elementtiä (huumori) tekemään niin epäuskottavasta elementista aidompi. Muutaman kerran elokuvassa sai nauraa ja yhdeksänkymmentäprosenttia siitä kuuluu Hemsworthin ansioksi.

Syvä huokaus... sitten, ne ei niin positiiviset puolet. Waititin ohjauksellinen ote, vaikka virkistävä piristysruiske onkin kaavoihin kangistuneelle supersankarigenrelle, jossa kaikki otetaan yleensä liian vakavasti, uhkaa pahasti tehdä koko touhusta ison, naurettavan vitsin. Minun on vaikea alun alkaenkaan uskoa puoliakaan Thor-leffojen jutuista, kun CGI-tehosteet paistaa naamani niin läpinäkyvästi. Eikö näihin oikeasti voisi tuoda vähän jotain luonnollisuutta mukaan, näihin scifi-pläjäyksiin? Joku tuppo ruohoa jonnekin kulmaan tai vähän oikeaa auringonvaloa jostain ikkunanraosta paistamaan romuplaneetallekin? Joka tapauksessa, kun sitten jokainen tilanne tuntuu kuin parodialta, tekee se koko touhusta erittäin halpaa.

Toinen kritiikin kohde on elokuvan koko pointti. Tässä ei käytännössä tapahtunut yhtään mitään. Yksi pahis nousi tuhkasta ja leffan päätteeksi päättyi tuhkaan (sori, spoileri - but really, who are we kidding here?). MCU on asettanut tässä suhteessa itselleen vähän liian suuren taakan, että jokaisen leffan pitäisi edistää kokonaisjuonta edes vähäsen eteenpäin. Jos näiden leffojen taustalla ei olisi sitä kokonaiskuvaa, niin ehkä näistä voisikin nauttia omina kokonaisuuksinaan, mutta enää se ei ole mahdollista. Siinä mielessä koko konsepti on vähän epäonnistunut. Joko nyt saatettaisiin tämä aikakausi loppuun näissä Marvel-leffoissa ja sen jälkeen voisi olla näitä standalone-leffoja, mitä katsoisikin ihan mielellään, kun ne eivät tuntuisi joltain odotushuoneelta.

Tai sitten jokainen näistä leffoista oikeasti rakennettaisiin mielekkääksi osaksi kokonaisarkkia. Ymmärrän, että tämä on vaikea tehtävä, mutta tämänkin leffan erikoistehosteiden hinnalla saisi kokonaisen armeijan käsikirjoittajia kehittämään jonkun mielekkäämmän Marvel-maailman, jossa olisi alajuonia, palapelejä, jokainen osa liittyisi toisiinsa ja siitä kehittyisi verkkomainen rakenne, jossa katsojalla olisi jotain saavutettavaa osien yhdistämisessä. Tässäkin ne erikoistehosteet olivat aika kaukaa haettuja, niin mielellään olisi voinut uhrata osan patruunoista vähän monitahoisemman ja syvällisemmän juoniskenaarion kehittämiseen.

Miettikää, mitkä mahdollisuudet tälläisen fantasiamaailman kehittämisessä olisi! Mutta nyt se haaskataan siihen, että nämä hahmojen standalone-leffat ovat tälläisiä vanhoja pierutyynyjä, joista ketään ei saa enää mitään iloa ja vain ne oikeat Avengers-leffat edistävät jollain tasolla kokonaisarkkia - mikä ei, totta puhuen ole niin mielenkiintoinen alun alkaenkaan - ei ainakaan tarpeeksi mielenkiintoinen pitääkseen katsojaa otteessaan näin monen elokuvan verran. Kuten sanottu - jos käsikirjoittajat olisivat oikeita taiteilijoita, he pystyisivät kehittämään erittäin mutkikkaitakin juoniskenaarioita, joissa olisi iso liuta merkittäviä hahmoja ja alussa asetetut kysymykset löytäisivät vastauksensa hienon hienoista yksityiskohdista, joihin katsoja mielellään panostaisi aikaansa tutkiakseen. Haluaisin verrata Harry Potterin maailmaan esimerkiksi, kuinka hienovaraisesti loppuratkaisu kudotaan palasista, joita on asetettu huolellisesti paikoilleen kuuden ensimmäisen elokuvan aikana.

Ainoa funktio, mitä itse saan näistä Marvel-pläjäyksistä tässä vaiheessa irti on, että ne ovat suhteellisen aivotonta perusviihdettä. Juuri sellaista, mitä välillä kaipaa kipeästi maailmassamme, jossa jokainen haluaa huutaa olevansa tarpeeksi. Marvel-elokuvan ei tarvitsekaan välttämättä olla tarpeeksi. Riittää kunhan se pläjäyttää rinkiin pari viihdyttävää superia ja antaa tehdä temppujaan pari tuntia. Siinä mielessä ihan mielenkiintoinen meta-rakenne elokuvassa onkin, kun näistä supereista tuleekin oikeasti sirkushuvia paikalliselle tavisväestölle. En tästä kuitenkaan anna pisteen pistettä elokuvan suuntaan. Miksi? Koska elokuva oli paikoin jopa tylsä. Täten se ainoa arvo, mikä tälläisellä aivottomalla sunnuntaiviihteellä on, vesittyy. Hävetkää, hävetkää. Elokuva oli laahaava. Ensin joku Anthony Hopkins mumisee jotain jostain, noin puoli tuntia. Sitten Jeff Goldblum, ja kaikkein hirveimmin Hulk! Ei, ei, ei. Minä haluan katsoa ihmisiä - hahmoja, joilla on jokin sisäinen maailma, jokin jännite, motivaatio, ajatusprosessi. Katsoa Hulkin mumisevan "minä olen tuli" puoli tuntia, oli tuskallista ja äärettömän tylsää.

Myös elokuvan sisäinen logiikka pettää. Thor työnnetään gladiaattoririnkiin Hulkin kanssa premissillä, että vain voittamalla tämän, pääsee vapaaksi. Hulk tietysti työntää Thorin maanrakoon, mutta mitään ei juuri seuraa tästä. Kaikki heräävät kiltisti seuraavana aamuna pedeistään ja Thorille on vielä annettu särkyvä ikkuna, josta pystyy hyppäämään poies. Wtf? Edes Cate Blanchettin läsnäolo ei avita elokuvaa juurikaan. Ärsytti kuinka hän koko ajan joko suki hiuksensa sarvipäähineensä alle tai sitten vapautti ne taas seuraavassa kohtauksessa. Eikä tämä ole Cate Blanchettin vika - mutta kertoo jotain siitä, että hän oli MCU:n ensimmäinen naispahis, eikä häntä tietenkään ole osattu kirjoittaa oikein. Nyt hän vain kävelee seksikkäästi pari kertaa päin Thoria ja siinäpä se oikeastaan olikin. Kiitos hei.

...=)

Retrospektiivi: draaman värit

Melankolian kaikki värit näyttävät aina sinisiltä. Se on maailma, johon haluaisi upota. Ryvetä siinä usvassa, joka vetää maailmasi aina varjoon. Tuntea se tuttu ilma kasvoilla. Se, joka muistuttaa jopa rikkaimman euforian hetkellä omasta kuolevaisuudesta. Vaikka kaihomielinen tuulenvire tuntuu kumealta, voi se kietoutua ympärillesi kuin paksu maalikerros. Ihmisenä olemisessa piilee salaisuuksia, joiden kuiskaukset vain sielu kuulee. Olla haavoittuvainen toisen edessä, on yhtä kuin elää ja kuolla.

Sinisin draama, mitä olen nähnyt on hieno, ranskalaisen elokuvan moderni helmi - Olivier Assayasin Clouds of Sils Maria. Sils Maria on sveitsiläinen vuoristokaupunki, jonne Nietzsche aikanaan erakoitui pitkiksikin ajoiksi kirjoittamaan - ja jossa hän kirjoittikin syvällisimmät teoksensa. Sils Maria oli paikka, jossa hän löysi elämäävahvistavimmat ajatuksensa syvän nihilistisen pessimismin sijaan. Assayasin filmi kumpuaa kaihoisasta sielukkuudesta, jonka pohja makaa arkisessa realismissa. Vaikka käsikirjoitus on täynnä dialogia, se ei missään vaiheessa tunnu käsikirjoitetulta. Tälläistä on ennen kaikkea hahmovetoinen draama, jossa henkilöhahmojen motiivit, halut ja käytös kehystävät elokuvan viestin.

Jos rakkaus olisi fyysisesti olemassa, kuvittelisin sen kultaisena öljytippana. Sitä koskiessa se puhkeaisi ja vuotaisi maailman kolkat täyteen. Vaikka se olisi rikki - olisi se silti kaunista. Jopa kauniimpaa kuin ehjänä. Mutta se tekisi myös hulluksi, saisi ihmiset haaskaamaan aikaansa sen keräämiseen, takaisin kehiin liimaamiseen ja sen itselleen nimeämiseen. Se olisi vastuussa suurimpaan suruun maailmassa - ikävään.

Katkeransuloisesti kultaa hohtava elokuva on ohjaaja Drake Doremuksen pienen budjetin indie-elokuva Like Crazy. Kuinka herkkää on tuntea toinen ihminen, olla aidosti oma itsensä tämän seurassa ja kaivata tätä joka sekunti, kun tämän iho ei tunnu omallasi. Ja kuinka kylmältä, värittömältä ja arvottomalta maailma tuntuu, kun kullan väri ei enää loista. Kun se on haalistunut, käytetty ja jonkun muun povitaskussa.

Onko elämä vain päidemme ympärille kudottu, punainen verkko? Pelkkä valheiden punos, jossa oma tärkeyden tunteemme estää meitä liikkumasta vapaasti. Nimeämme itsellemme tärkeimmän kulman ja juurrumme paikallemme. Estämme itseämme tuntemasta, kokemasta ja liikuttumasta. Pelkäämme omaa varjoamme ja päädymme sokeiksi silkasta valon määrästä. Emme halua kohdata pimeyttä, sitä tosiasiaa, että meidän elämästämme puuttuu kaikki muu. Tyydymme helpoimpaan ratkaisuun - takertumaan menneeseen, pitämään kiinni niistä langoista, joiden tiedämme olevan mielikuvitusta.

Punaisesta elämästä kertoo myös Closer - Iholla. Ohjaajamestari Mike Nicholsin myöhempiä huipputöitä, jossa neljä ja vain neljä henkilöhahmoa vetävät toisistaan irti viimeisimmätkin veritipat ja heittävät käytettyään nurkkaan. Tunteet ovat vahvoja ja elämä jotain, minkä rajoja pitää testata, että muistaa, että se on yhä siinä.

Valkoinen edustaa minulle huojennusta. Paikkaa, jossa ääriviivat ovat olemattomat, jossa jyrkät kontrastit eivät häiritse sinua ja jossa hengittäminen on ainoa asia, josta saa nautintoa. Valkoisessa paikassa elävät ihmiset, jotka ovat päässeet kaiken muun toiselle puolelle, juuri ja juuri. He ovat kokeneet sanoinkuvaamatonta tuskaa, niin suurta kipua, että tekee mieli luovuttaa ja matkustaneet elämänsä syvimpään ulottuvuuteen, jonka jälkeen värit ovat haalistuneet. Vaikka elämä on valkoisessa paikassa yksinkertaista, ei kukaan pysty sieltä enää palaamaan väririkkaaseen todellisuuteen. Vaikka se oli kaunista, valkoisessa paikassa elävät tietävät myös, mihin pisteeseen asti värit voivat tuhota sinut, tehdä kaikesta myrkyllistä ja syövyttää sinut elävältä.

Manchester by the Sea on tässä vaiheessa jo paras näkemäni elokuva. Älykkäin, syvällisin, koskettavin, voimakkain kokemus, jossa valkoinen väri on parasta, mitä saamme kokea. Valkoinen maailma, jossa väliä on vain sillä, että elämä jatkui, vaikka ei selvinnyt. Edustaa sitä kokemusta, mikä syntyy kun ymmärtää kaiken.

Liila on keltaisen vastaväri - edustaa kaikkea sitä, mitä kultaisen dramaattisuus ei. Liila on väri kokeilemiselle, viattomuudelle, huolettomuudelle sekä ohimenevyydelle. Luonnossa vain kerran kukkivat nuput ovat violetteja. Pysyvät elementit ovat raskaampia, syvempiä, tuhoavampia. Liila on uuden alku, kehän loppu ja toivon väri.

It Felt Like Love on kaikessa violettisuudessaan sielukas elokuva. Se kuvaa raakoja tunteita, joita koetaan ensimmäistä kertaa. Se muistuttaa ajasta ennen kipua ja uudelleensyntymisestä kivun jälkeen. Se takertuu vimmalla kiinni rikkaisiin yksityiskohtiin, eikä suostu päästämään irti. Mutta joutuu tekemään niin, tietenkin.

Pessimismi ja kyynisyys määrittävät mustaa. Sitä voisi sanoa, että identifioimme kaikki itsemme samallalailla erilaisiksi. Janoamme tulla nähdyksi, taistelemme verissä suin omasta korokkeestamme, jotta voimme huutaa olevamme tärkeä, aito sekä olemassa. Kun oikeasti meidän kaikkien tulisi haluta olla mustaa. Meidän tulisi määrittää itseämme kaiken yläpuolella olevana, jonain, joka ymmärtää triviaalisuuden turhuuden ja tietää, mikä on tärkeää. On tarpeeksi välinpitämätön oikeasti välittääkseen.

Elle on elokuva, jonka sydänjuuret ovat mustuneet poltettuakin tummemmaksi. Kaikki värit ovat sulaneet yhteen ja muodostaneen kuilumaisen aukon. Jokainen sekunti tämän elokuvan parissa on pistävä muistutus viileydestä, tietystä ylitsenousemisesta sekä oman elämänsä omistamisesta. Se, mikä on tärkeää, on totta.

...=)

6 Days (6 Days)

Elossa ollaan! Päivittäin käyn blogimaailmaa vahtimassa ja tarkkaan luen kaikkien suosikkikirjoittajieni tekstit, mutta oma ulosanti on jäänyt tässä kuussa kyllä historiallisen heikoksi. Luultavasti, kun Suomeenkin pläjähtäisi muutama ehdokasleffa nähtäville, niin olisi taas vähän enemmän intoa höpistä elokuvista, mutta tällä hetkellä muu elämä on ottanut ohjat eikä elokuvia ole tullut katseltua oikeastaan yhtään. Myös tämä ylitsevuotava pimeys tekee tepposensa, eikä energiaa tunnu riittävän enää mihinkään. Omassa elämässä on myös nyt vähän juttuja meneillään, mitkä pitävät ajatukset keskitetysti poissa blogirustailun luota. En tiedä, kenelle selitän näitä tekosyitäni - ehkä itselleni - mutta ainakin niin kauan kuin tunnen tarpeen pysyä edes jotenkinlaisena aktiivisena presenssinä tämän blogin kirjoittajana, voisi kuvitella, että minulla on myös halua pitää tätä hommaa elossa. Paha paikka on se, kun ei enää huvita edes selitellä poissaoloja... Mutta haluan pyytää anteeksi, etten ole edes muutamaa pahaista kommenttia lähetellyt muille bloggaajille ja muistutellut, että yhä täällä hääriskelen lukemassa teidänkin tekstejä. Jotenkin sen kommentinkin kirjoittaminen tuntuu välillä niin ylitsepääsemättömän turhalta jahkailulta, että helpompi vain siirtyä seuraavaan juttuun blogi läpi selattuaan.

Tämä leffa on siis ainoa, mitä olen muutamaan viikkoon katsonut ja kuvastaa kyllä täydellisesti koko kuukauden olotilaa. Ihan siis katsottava, mutta ei mitenkään ihmeellinen. Jamie Bellin takia tämän katsoin ja hän vetääkin ihan kohtuukivan roolisuorituksen. Myös itse tarina on mielenkiintoinen - jos tälläisistä tykkää - itse tuppaan vähän karttamaan tälläisä pläjäyksiä, jossa draama tunnutaan vedettävän ihmisvetoisuuden sijaan jostain elämää suuremmasta, mikä tekee siitä mielestäni tylsää, mutta tässä vedettiin hyvin hahmojakin mukana. Mutta siis tosiaan tälläisellä vaihteella sujuu nyt omakin arki. Kyllähän sitä katselee, mutta ei mitään ihmeellistä. Jollain automaattivaihteella tässä siis ajellaan.

Ei riitä energia edes julisteen harkitsemiseen. En kyllä ole tämän genren asiantuntijakaan, joten en osaa valita, mikä näistä on parhaimman näköinen. Niin voitte päättää itse! Minä voin sitten valkata parhaimman näköisen julisteen jostain kevyestä draamaleffasta 

JOSKUS leffoilla oli vain yksi juliste, mikä oli se virallinen - hienoin, ikonisin, muistettavin, klassikko. Kaipa tälläisten tusinatuotteiden kanssa tiedetään jo alusta alkaen, että leffa unohtuu kaikkien mielestä niinku sekunti katsomisen jälkeen, joten eipä haittaa, jos miljoonat eri versiot julisteesta hämää entisestään...=)

Baywatch (Baywatch)

En edes tiedä, miksi katsoin tämän elokuvan. Seurasin sitä alkuperäistä sarjaa aikoinaan - kun televisiosta ei tullut mitään muuta ja jumalanlahjaa ei oltu vielä keskitty. Lisäksi etsin jotain kevyttä katseltavaa, joka viihdyttäisi sen parin tunnin ajan. Olen myös aina pitänyt Zac Efronia lupaavana näyttelijänä, joskin hän ei tunnu olevan kiinnostunut hyödyntämään potentiaaliaan kauhean usein. Siihen kai ne syyt loppuvatkin. Muutoin vihaan tälläistä elokuvantekemistä, että pläntätään julisteeseen puolialastomia ihmisiä, heitetään pari alapäävitsiä ja käydään keräämässä palkkakuitit päivän päätteeksi.

Elokuvan juoniselostusta en vaivaudu sen enempää avaamaan. Rantavahdit touhuavat rannalla jotain pelastustoiminnan kaltaista - tosin aika nopeasti se unohdetaan ja aloitetaan hippajahti Priyanka Chopran huumeiden kanssa.

Dwayne Johnson vetää surkeimman roolinsa tähän asti. Hänen hahmonsa on niin ärsyttävä jopa siihen pisteeseen asti, että ihan oikeasti aloin kannattamaan pahiksia ja toivomaan, että hyvis saisi nähdä närhen munat. Hänen kolmevuotiaan moraalitasonsa ja sankarikompleksinsa olivat järkyttävän teennäistä katsottavaa. Tälläisellä hahmotulkinnalla aliarvioidaan katsojaa, kun kuvitellaan, että jos tarinan sankari ei jopa ylitä maallisia velvollisuuksiaan, ei häneen mitenkään voisi samaistua. Kun oikeasti virheet ja epätäydellisyys luo inhimillisyyttä tarinaan.

Ja jos nyt kukaan muu ei halua todeta ilmiselvää, niin elokuvan, jonka pääasiallinen tarkoitus olisi olla seksikäs kesäkomedia - aika hiton vaniljaiseksi meininki jää. Ainoa hahmo, joka kunnolla irroittelee ja riisuu jopa yhden vaatekerroksen pois on se yksi hahmo, jonka ei välttämättä haluaisi nähdä tekevän näin. Mutta kuten sanottu - ei tällä ole mitään merkitystä. Parempi vain jos elokuvat alkaisivat mainostamaan tervettä kehonkuvaa tälläisen epärealistisen mössön sijaan.

Kaiken kaikkiaan siis äärettömän keskinkertainen elokuva. Ja se on huono siinä suhteessa, että odotukset eivät alun alkaenkaan olleet päätä huimaavia. Yksinkertaisella laskutoimituksella pääsemme siis pisteissä nollaan. Nollasta kun vähennetään niin monta pistettä, kuin tämän elokuvan katsominen verottaa, niin pysymme nollassa. Siitä on paha vähentää.

...=)