Arvostelu: Captain Fantastic

Mortensenin Viggo sai parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden tästä indieleffasta vuodelta 2016. Se kertoo omavaraisesta perheestä, joka kasvattaa jälkikasvuaan irtautuneena nyky-yhteiskunnasta jossain Amerikan villissä luonnossa. En tiedä onko ideologiana jonkinsortin anarkia, vai bohemia, mutta perheenjäsenille menetelmä tuntuu luonnistuvan. He kykenevät niin metsästämään oman ruokansa kuin siteeraamaan Nabokovia tai Chomskya ulkomuistista. Jännä sinänsä, että näinkin sivistyneessä perheessä Hobbesit tai Rawlsit tuntuu olevan pannassa.

Olen itseasiassa viime aikoina yrittänyt opiskella enemmänkin anarkismia, pääsemättä kuitenkaan sen pidemmälle. Minusta se on ideologiana vain kovin paradoksaalinen. Mutta sitten sattumalta tuli katsottua Captain Fantastic, ja kyllä jotenkin aloin lämmetä ajatukselle. Sinänsä elokuva olikin syvällinen pohdiskelu aiheesta, että katsoja ymmärtää sekä syyt irtautua yhteiskunnasta, että myös yhteiskunnan näkökulman. Onhan se nimittäin myös aikalailla lasten hyväksikäyttöä kasvattaa heidät erakkoina metsässä, mutta toisaalta kuka tahansa kenellä on silmät päässä näkee, että ei tämä elämäntapa, jota länsimaissa varjellaan henkeen ja vereen, kyllä mikään paratiisi ole videopeleineen, tositv-sarjoineen, suuryrityksineen ja epäterveellisine elämäntapoineen.

Itse elokuvalliset ansiot ovat mielestäni ajoittain ala-arvoiset. Tässä on selvästi lähdetty hakemaan jotain imelää indie-vibaa, joka tuntuuu oudon päälleliimatulta. Esimerkiksi kuvassa vilahtelee koko ajan jotkut ihme bokeh-efektit, vaikka linssi ei osottaisi valonlähdettä päinkään. Tämän tarkoitus on ilmeisesti kuvastaa jotain sielukkuutta tai vastaavaa, mutta se jäi vain surkuhupaisaksi jäljiltelmäksi ja jätti karvaan maun suuhun. Lisäksi katsoja jostain syystä pysyy koko ajan kädenvarren verran etäällä hahmoista ja tapahtumista, jolloin elokuva jättää aina piirun verran kylmäksi. Olisin halunnut päästä enemmän iholle. Ehkä pidempi kesto olisi auttanut asiaa. Etenkin elokuvan alussa olisi pitänyt käyttää huomattavasti enemmän aikaa perheen sisälle pääsemiseen.

Mutta käsikirjoitus on aivan ihmeellinen. Samalla se tuntuu itsestäänselvältä - kuin tämä tarina olisi aina ollut olemassa ja samalla äärettömän mielenkiintoiselta, syvälliseltä ja totuudelliselta. Olin syvästi kiinnostunut elokuvan esittämistä kysymyksistä ja pidin siitä, että varsinaiseksi protagonistiksi ja antagonistiksi muodostui henkilöhahmojen sijaan kaksi ideologiaa - jotka kylläkin sitten heijastuivat henkilöhahmoissa. Myös henkilöhahmot olivat mielestäni hyvin kirjoitettuja. Vaikka lapsia oli tyyliin sata, saatiin heitä luotua omiksi persoonikseen. Näyttelijät olivat enemmän tai vähemmän onnistuneita, mutta silti heidät kaikki uskoi eristäytyneenä kasvatetuiksi - ainakin tarpeeksi määrin siinä suhteessa, että juoneen ei muodostunut syvempiä aukkoja.

Mortensenille en silti valitettavasti olisi Oscar-ehdokkuutta myöntänyt. Hän on ehkä iso osasyy sille, miksi elokuva jättää katsojan irtonaiseksi tapahtumista. En saanut otetta Mortensenin ratkaisuista. Hän oli läpi elokuvan oudon eleetön ja puinen. Halusin ravistella häntä hereille. Mikä on sääli, sillä tällaisella roolilla olisi päässyt revittelemään kaikella mielikuvituksensa voimalla. Ehkä Mortensen vain näytteli roolin eri tavalla, mitä olisin halunnut ja kyse on täysin subjektiivisista asioista. Toiset ehkä uskoivat hahmoon enemmän, kun se oli vakavampi. Sellaisen miehen uskookin voivan eristää perheensä yhteiskunnasta... ehkä...

Kaiken kaikkiaan, hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta, elokuvassa oli monia monia hienoja kohtauksia. Osassa jopa pääsin eläytymään täysillä. Elokuva myös jätti minut inspiroituneeksi. Se on jo paljon se ja harmittaa niin paljon, että tässä tämä elokuva jäi vajaaksi. Tämä olisi voinut olla jotain todella hienoa. Jäin pohtimaan sen esittämiä kysymyksiä ja ennen kaikkea uskoin kuvausta tästä perheestä ja heidän kautta peilatusta tematiikasta, joka oli moninainen. Elokuvan viesti tuntui silti olevan se, että elämää kuuluu elää intohimolla ja se koskee myös lasten hankkimista ja kasvattamista. Älkää antako arjen harmauden viedä perhe-elämästä iloa ja seikkailun tunnetta pois. Tehkää kaikkenne lastenne eteen.

Arvostelu: Fences

Denzel Washington uhriutuu, marmattaa ja vinkuu läpi kahden tunnin leffan samaan aikaan kun häntä jostain käsittämättömästä syystä rakastava perhe (ml. Viola Davis) itkevät, pelkäävät ja vikisevät Denzelin tossun alla.

Ymmärrän, että alkuperäinen näytelmä on kirjoitettu nimekkään August Wilsonin kynästä erilaisessa ajassa, mitä nyt elämme. Mutta miksi, oi miksi Denzel Washington, elokuvaversion ohjaaja on päättänyt tarttua tarinoista juuri tähän? Näytelmä muistutti oikein suomalaista teatteriperinnettä, jossa juopot miehet räyhäävät hellan vieressä ahertaville vaimoilleen.

Ainoa aspekti, jossa Fences onnistuu vähän nousemaan tällaisen tematiikan yläpuolelle, on kun se ottaa keskusteluun mukaan rodun ja ihonvärin. Sinänsä Washingtonin päähenkilö tarjoaa mielenkiintoisen symbolin sille, mitä ihmisen psyykeelle voi tapahtua tällaisissa olotiloissa.

Näyttelijäsuoritukset olivat hyviä tosin. Viola Davis suorastaan kerjää katsojaa kiinnittämään itseensä huomiota. Denzel Washington on kuin syntynyt tällaiseen uhmakkaaseen papparooliin. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin perheen poikaa esittänyt Jovan Adepo. Hän tuntui jotenkin solmivan kiinni myös muiden näyttelijöiden roolisuorituksia ja toi elokuvan yhteen.

Arvostelu: Denial

Badass-historoitsija Deborah Lipstadt (Rachel Weisz) lähtee taistelemaan vastaan, kun David Irving (Timothy Spall) kieltää holokaustin olemassaolon ja uhkaa tehdä historian uudelleenkirjoittamisen mahdolliseksi. Avukseen Deborah värvää kokonaisen armeijan lakimiehiä (ml. Tom Wilkinson).

Inspiroiduin paljon elokuvan mahtipääosanaisesta. En tiennytkään, että historiasta saisi tehtyä niin coolia, miltä Deborah vankkumattomalla kamppailullaan totuuden ja faktojen puolesta, saa sen näyttämään. Lisäksi elokuva vielä rakentaa hänestä monitahoisen ja kompleksisen hahmon, jolla on paljon eri ulottuvuuksia. Hän ei ole typistetty roolihahmo, mitä on aina yhtä virkistävää katsoa.

Ennen kaikkea elokuva onkin yhtä näyttelytaiteen veteraanien jylistelyä. Näyttelykaarti on varustettu toinen toistaan vaikuttavimmilla nimillä. Briteissä lukuisilla pysteillä - kuten Olivier-palkinnolla, BAFTA-palkinnolla ja BIFA-palkinnolla - palkittu Andrew Scott puhkoo oikein reikiä keuhkoihin, niin kompaktin roolisuorituksen hän nykäisee. Liekö maailmanmaine seuraava askel hänelle, kun kotimaan korkeimmat kunniat tuntuvat löytyvän jo takataskusta? Timothy Spall tietysti voisi vetää roolin kuin roolin vaikka unissaan ja tekee tasaisen varmaa työtä tässäkin. Rachel Weisz tulkitsee mielenkiintoista pääroolia sen ansaitsemalla intensiteetillä. Alex Jennings saa näyteltyä tällaiset ylimielisiltä vaikuttavat roolit vedettyä vähän liiankin helpon näköisesti.

Mutta en silti osannut varautua, että saisin kaiken kukkuraksi nauttia sellaisesta luonnonvoimasta, joka on Tom Wilkinson. Siinä on näyttelijä, joka osaa näytellä. Mikä karisma ja voima. Mikä arvovalta ja läsnäolo. Pois tieltä oksat ja männynkävyt. Hänen näyttelyään ei estele mikään.

Denial on todellla intensiivinen, mielenkiintoinen ja koskettava elokuva. Elokuvan aihe on äärettömän mielenkiintoinen ja elokuvan rakenne kumartaa sille tarvittavan huomion ja ajan, jotta se voidaan käsitellä sille kuuluvalla hartaudella. Elokuva myöskin pakostakin muodostuu syvälliseksi tulkinnaksi totuudesta ja historiasta ja merkityksestä. Sukupolvien välisestä kuilusta. Kunnioituksesta. Miesten ja naisten välisestä sodasta. Akateemisuudesta ja tiedon demokraattisuudesta. Sananvapaudesta ja oikeuslaitoksesta. Demokratiasta ja statuksesta. Sanomattakin lienee selvää, että todella hieno elokuva. Rakastan tällaisia draamoja ja voisin katsella niitä vaikka ajan loppuun asti, sillä näitä teemoja ei kukaan pysty niin kattavasti yhdelläkään elokuvalla kuluttamaan loppuun.

Ja siitä tuleekin ehkä valitettavasti pieni kriitikin aihe elokuvaa kohtaan. Se tuntuu jopa melkein liian virtaviivaiselta ja dynaamiselta elokuvalta. Jotain, mitä yleensä arvostaisi. Draama toimii parhaimmillaan, kun se kulkee hyvässä temmossa ja on iskevä. En voi siis liikaa syyllistää tekijöitä, että ovat tehneet moitteetonta jälkeä, mutta olisin kaivannut enemmänkin tilkettä ja törinää. Elokuvassa oli monia, monia hienoja aiheita ja teemoja, joita olisi jaksanut katsoa pidempäänkin. Myös hahmoihin olisi voinut sukeltaa monin kerroin syvemmälle. Nyt esimerkiksi Spallin esittämä antagonisti, Irving, jäi melko etäiseksi hahmoksi. Ehkä se oli tietoinenkin valinta elokuvantekijöiden taholta, että tälle halveksittavalle hahmolle ei haluttu omistaa liikaa kallisarvoista filmiä, mutta sitten taas haluaisin, että elokuvantekijöillä olisi enemmän luottoa katsojalle. Että hän osaisi kyllä jättää miehen omaan arvoonsa, vaikka häntä ymmärtäisimmekin enemmän.

Ymmärrän myös sen, että holokausti aiheena on voimakas, joten sen kanssa ei voi liikaa rueta kikkailemaan, ettei homma mene paksuksi. Siksi elokuvantekijät ovat eittämättä kuvanneet elokuvan tunnepainoitteiset kohtaukset mahdollisimman suorasti. Eli heittäneet kamerat konkreettisesti Auschwitziin eli holokaustin keskiöön ja antaneet sen puhua puolestaan, sen enempää koruilematta ja koristelematta tätä elokuvallista aspektia. Mutta minusta se oli liian ilmeinen valinta. Tuntui kuin katsojalle puhuttaisiin kuin tämä olisi tyhmäkin. Kuin tämä ei ymmärtäisi holokaustia ja sen emotionaalista perintöä, ilman, että se konkreettisesti tungetaan päin näköä. Toisin sanoen, tarpeetonta ekspositiota.

Tämän ongelmallisuuden vieritän ohjaajan syyksi, sillä niissä kohtauksissa ei ole vuorosanoja. Ne ovat kuin montaasipätkiä tai musiikkivideotyylisiä täyteotoksia, joita ohjaaja on pakosta tunkenut ylimääräisksi otoksiksi käsikirjoitettujen kohtauksien päälle. Siltä ne ainakin tuntuivat. Nimittäin elokuvan käsikirjoitus onkin sitten jo hatunnoston arvoinen asia. David Hare on ennenkin todistanut huomattavan lahjakkuutensa käsikirjoitustaiteen alalla, eikä hän petä taaskaan. Erityisesti haluan nostaa viimeisellä nuotilla sen käsikirjoituksesta esille, kuinka hienosti hän on kirjoittanut jokaisen hahmon puhumaan omalla suullaan. Jokainen hahmo tuntui omalta persoonaltaan, omalla yksilöllisellä näkökulmallaan ja olemuksellaan. Todella harvinaista saada näin hienosti kirjoitettua elokuvaa.

Arvostelu: Tyttö nimeltä Varpu

Tuulessa liplattava kaisla. Lauluääni, joka murtuu. Lumihiutaleet. Nuori rakkaus. Linnunpoikanen. Asiat, jotka ovat herkkiä. Ettekö välillä haluaisikin ottaa rikki menneen asian ja paikata sen? Haluaisitte vahvistaa hentoa olentoa vahvemmaksi? Rakennattekin muureja itsenne ja läheistenne ympärille, kuin pelkäisitte jonkin aivan yhtä hennon ja heikon kaatavan koko pumpulista kasatun todellisuutenne kumoon? Tyttö nimeltä Varpu on ohjaaja-käsikirjoittaja Selma Vilhusen vastalause kovuuden tyrannialle.

Varpu (roolistaan Jussi-palkittu Linnea Skog) on 11-vuotias itähelsinkiläinen ratsastusta harrastava tyttö, joka asuu äitinsä Sirun (Jussi-ehdokas Paula Vesala) kanssa yksin. Perheen isä (Jussi-ehdokas Lauri Maijala) asuu Oulussa ja eräänä yönä Varpu karkaa kotoa lähteäkseen tapaamaan isäänsä ensimmäistä kertaa.

Katsoin elokuvan jälkeen haastattelun, jossa Paula Vesala ja Selma Vilhunen puhuivat elokuvan teemoista. He referoivat sellaisia aiheita, kuin äitiys ja yksinhuoltajuus ja aikuisuus. Minulle elokuva ei ollut mitään näistä. Toki, elokuva kertoo näistä aiheista, mutta haluan ilmaista tämän täsmällisemmin. Itse katsoin elokuvan, koska oloni oli uupunut ja loppuunkulunut kaikkien paineiden alla. Tyttö nimeltä Varpu kertoo äidistä ja tyttärestä, joilla ei ole paljon rahaa. He eivät elä välttämättä - ainakaan näennäisesti - täydellistä elämää. He ovat inhimillisiä, virheellisiä ja ihanan aitoja.

Ja ihastuksissani voin sanoa, että näinkin höyhenenkevyt elokuva on valmis ottamaan koko sinun painolastisi ja kantamaan sitä puolitoistatuntia harteillaan. Vastapalveluksena sinun täytyy ottaa vastaan elokuvan viesti herkkyyden ja kovuuden diabolisesta suhteesta. Parhaiten tämä hahmottuu Paula Vesalan roolityön kautta.

Jo elokuvan alussa hänen yksinhuoltajaäidillään on kohtaus, jossa hän keskellä yötä kyhjöttää nuoren tyttärensä sängyn laidalla ja nyyhkyttää omaa oloaan. Tyttö herää ja äiti toivoo pääsevänsä tyttären viereen nukkumaan yöksi. Asetelma on mielenkiintoinen, sillä katsojan lähtöolettamus äiti-tytär-suhteesta olisi, että tytär kömpisi yöllä äidin sänkyyn nukkumaan. Kohtaus on voimakas, sillä tässä nimenomaan näemme kuinka äiditkin voivat olla herkkiä, inhimillisiä, virheellisiä. He eivät ole aina täynnä voimaa ja pysty pitämään itsestään koko ajan huolta.

Kohtauksen painoarvo vain kasvaa, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Kun nuori tyttö, jonka tässä vaiheessa katsoja on jo todennut erittäin määrätietoiseksi ja päättäväiseksi voimaksi maailmassa, saa itsensä ongelmiin, elokuvan äitihahmo osoittaakin syvältä kumpuavaa vahvuutta rientäessään kerta toisensa jälkeen ehdoitta ja antaumuksella tyttären apuun. Mutta hän ei tee tätä välttämättä siksi, että olisi vahva, tai kova, tai voimakas. Hän tekee sen, koska on herkkä.

Vilhusen ohjauksellinen silmä on anteeksipyytelemättömän tarkka. Hän rajaa elokuvansa - maailmansa - todella viisaasti, jättäen kaiken ylimääräisen pois. Kun kuvaus siirtyy itä-Helsingistä Ouluun, löydämme Varpun kolkuttelemasta isänsä työpaikan ovelta. Ennen kuin Varpu astuu rakennukseen sisään, Vilhunen antaa katsojalle kokonaiskuvan suuresta, kliinisestä korporaatiorakennuksesta ja vielä keskittää huomion kerrostalon katolla olevaan yrityksen nimeen. Tämä on yksi ainoita kertoja elokuvassa, kun saamme tällaista kokonaiskuvaa hahmojen maailmasta. Kohtauksessa se toimii, sillä katsoja ei heti yhdistä, minkä rakennuksen ovella nuori tyttö sitä hortoileekaan omin nokkinensa menemään. Lisäksi se kuvastaa nuoren tytön ja vaikutusvaltaisen - mutta etäisen - isän voimasuhdetta. Taas Vilhunen asettaa altavastaajan suoraan järkkymättömän, voimakkaan ja tylyn kovuuden eteen. Näinkin yksinkertainen kameranliike on hieno, mutta ei pelkästään sitä, vaan myös tarpeellinen.

Samaa puhdaslinjaisuutta edustaa myös muut elokuvan osa-alueet. Käsikirjoitus on käsinkosketeltavan riisuttu. Hahmojen jokaiset vuorosanat kuulostavat tarpeellisilta ja sitä kautta merkityksellisiltä. Musiikkimaailma - Paula Vesalalta ja Jori Sjöroosilta - on askeettisen hypnoottista. Elokuva on väriltään harmaa - kuinka muuten? Ja osa-alueet toimivat hienosti yhteen. Ne luovat keskitetyn, mutta herkän tunnelman. On kuin elokuvan voisi ottaa kämmenelleen ja silittää.

Sen vain haluan sanoa, että suurimman vahvuutensa yksilö löytää sisimmästään. Herkkyys ei ole heikkoutta, vaan vahvuutta. Se, että uskaltaa olla oma itsensä ja kohdata maailman silmästä silmään ei ole häviämistä. Ja sen tämä elokuva välittää katsojalle.

 ...=)

Arvostelu: L'Avenir

2016

Tämä minun piti mennä katsomaan elokuviin jo hyvä aika sitten, mutta se oli sitä aikaa, kun Finnkinon hinnoittelupolitiikka koki muutoksia ja koin voivani protestoida sitä boikotoimalla tätä elokuvaa. Sanomattakin lienee selvää, että se oli kuin tuuleen kuiskaisi. Ja nyt tämän katsoessani jouduin kamppailemaan aika paljonkin, että sain katsottua elokuvan. Tämä ei nimittäin ole mitenkään helposti lähestyttävin tai mukaansa tempaavin elokuva. Mutta elokuva kuitenkin yllättää puolivälin jälkeen, jolloin sitä vasta ymmärtää elokuvan alunkin.

Miksi nautin elokuvasta niin paljon? Koska minulla ei ole mitään hajua, miten purkaa se osiin. Elokuvassa ei ole mitään ilmiselvää. Tämä on älykkään ihmisen elokuva. Ja sen on tehnyt erittäin älykäs ihminen. Se huokuu elokuvan jokaisesta millisekunnista. Älyllisyys heijastuu niin henkilöhahmojen maailmassa - yliopisto-opettajat, jotka puhuvat vapaa-ajaallankin filosofiasta. Mutta se heijastuu myös elokuvan rakenteeseen. Asiat, joita pedataan elokuvan alkupuoliskolla, eivät lähde purkautumaan geneerisesti. Avioeron koittaessa kukaan ei saa mitään taivaalta tippuvaa katharsis-kokemusta eikä kukaan koe hermoromahdusta. Asiasta keskustellaan kahden ihmisen kesken kuin mistä tahansa muustakin asiasta ja elämä jatkuu eteenpäin.

Ohjaaja Mia Hansen-Løve ei ole kiinnostunut tekemään elokuvassaan mitään, mikä tuntuu turhalta, yksinkertaiselta tai suoraviivaiselta. Hän hakee elokuvaansa aina syvempää merkitystä ja on paljon kiinnostuneempi asioiden omasta painosta, kuin siitä, miten hän ne voisi esittää katsojaa holhoten. Täten Tämän jälkeen -elokuvasta tulee maaginen tutkielma asioiden tapahtumisesta omalla painollaan, ajankulumisen vähäeleisyydestä ja luonnollisesta sielukkuudesta. Ja enempää en ole edes kiinnostunut elokuvaa avaamaan.

...=)

Arvostelu: X-Men: Apocalypse

Professori Xavierin (James McAvoy) kartanossa tapahtuu räjähdys. Kartano, joka toimii yksityisenä oppilaitoksena, on täynnä opiskelijoita - nuoria lapsia ja myös mutantteja. Räjähdys on tuhoamassa heidät kaikki ja koko koulun. Aika pysähtyy juuri kun räjähdys saa sytytyspisteensä. Kamera zoomaa ulos kartanosta ja kuvaa erittäin hitaasti siipiä heiluttavaa mehiläistä. Mehiläisen taakse astuu Quicksilver (Evan Peters), mutantti, joka liikkuu aikaa nopeammin. Hän syö jotain, mikä näyttää leivänkannikalta. Eurythmicsin "Sweet Dreams" lähtee soimaan. Hiljalleen, kun räjähdys leviää pitkin kartanoa, tuhoten kaiken tieltään, Quicksilver juoksee, välillä tanssien moonwalkkia, pitkin kartanon käytäviä keräten kaikki loput turvaan, mukaanlukien pari kultakalaa ja pizzaa syövän koiran. Kun räjähdys viimein saavuttaa kaikki kartanon kolkat, palautuu aika normaaliksi ja kaikki löytyvät turvallisesti hyvän matkan päässä kartanosta täysin ymmällään siitä, mitä juuri tapahtui. Tämä kohtaus on epäilemättä maailman historian siistein kohtaus, mitä on valkokankaalla nähty.

Varoitus juonipaljastuksista, aion niitä tässä arvostelussa viljellä. X-Men: Apocalypse on mielestäni todella onnistunut lisäys X-Men-universumiin, joka muutenkin kuuluu ihan suosikkielokuvasarjoihini. Mutantit ovat vain niin siistejä voiminensa. Yhdeksi parhaista osista tätä elokuvasarjaa tämä mielestäni nousee juuri siksi, että tässä näiden mutanttien on onneksi annettu leikkiä voiminensa ihan vapaasti. Muita X-Men sarjan osia on vaivannut se, että liian monimutkaiset juonikyhäelmät (Days of Future Past) tai liian vakavasti otetut tarinat (First Class, X-Men 1) ovat vähän pilanneet sitä potentiaalia, mikä sarjalla mielestäni on aina ollut. Jotenkin koen vain turhana jonkun Days of Future Pastinkin kaltaisen leffan, jossa on lähdetty liian pitkälle. Jos nämä elokuvat vain pidettäisiin turvallisen yksinkertaisina - ei haettaisi mitään kuuta taivaalta juonenkehityksen kanssa - eikä uhkattaisi koko ajan jollain maailmanlopulla (ongelma, mikä Apocalypsellakin on), niin näitä olisi niin viihdyttävä katsoa.

X-Menin kuuluisikin olla hauskaa, viihdyttävää, jopa humoristista. Apocalypsenkin ehkä suurin virhe oli mennä sille maailmanlopputerritoriolle. Kuinka monta kertaa jaksamme vielä katsoa New Yorkin räjähtävän tuhka tuuliin? Parhaiten Apocalypse toimii juuri silloin, kun mutantit tapaavat toisiaan, ovat toistensa kanssa tekemisissä ja valitsevat puolensa mutanttien ja ihmisten välisessä sodassa. Se on mielenkiintoista ja jopa syvällistä tematiikkaa. Huonoiten Apocalypse toimii, kun Rose Byrne toikkaroi jossain Egyptin hautaholveissa (koska miksi ei?) ja vahingossa pölähtää yhteen mukamas kaikkivoipaisen, ikiaikaisen mutantin (Apocalypse, kuinkas ollakaan) kanssa. Leffan pahiksena Apocalypse on täyttä kuraa. Hän pystyy tuosta noin vain vaihtamaan paikkaa ja muutenkin hänen voimistaan annetaan alkuun todella avokätinen kuva. Sitten elokuvan loppua kohden hän jämähtää yhteen lokaatioon ja voimat häviävät täysin entisestään.

Eikä nyt pilailla - Apocalypse on ihan hemmetin huono elokuva. Käsikirjoittajat eivät ole tienneet, mistä haluavat leffansa kertovan, joten ovat sötköttäneet mukaan vähän kaikkea. Tarinankerronta hyppää milloin Magneton vaiheista pienessä puolalaiskylän tehtaassa, milloin saksalaisessa kehäringissä tappelevaan Quicksilveriin, jonka sieltä pelastaa jostain syystä Jennifer Lawrence. Seuraavassa hetkessä Olivia Munn suuttuu jostain täysin käsittämättömästä syystä ja hynttäytyy yhteen Egyptistä pylähtäneen Apocalypsen kanssa. Samaan aikaan toisaalla Kyklooppi (Tye Sheridan) käy autoajelulla Sansa Starkin kanssa.

Jostain syystä myös vuonna 2016, jolloin elokuva on tehty, on ollut huonommat erikoistehosteet käytössä kuin kymmenen vuotta aiemmin valmistuneessa alkuperäisessä X-Men-trilogiassa. Psylocken miekka oli typerimmän näköinen. Noottia annan myös siitä, että Oscar Isaac roolitettiin leffaan. Olen niin kyllästynyt tässä vaiheessa siihen, että samat näyttelijät risteilee näissä kaikissa leffasarjoissa. Jos se ei ole Johnny Depp sekä Piraateissa sekä Harry Potterissa sekä Monsterit-universumissa, niin sitten se on Oscar Isaac sekä Star Warsissa että X-Menissä tai Jennifer Lawrence sekä Nälkäpelissä että X-Menissä tai Michael Fassbender sekä Assassins' Creedissä että Alienissä että X-Menissä jne. jne.

Kaikkine vikoinensakin, X-Men: Apocalypse on silti ihan hemmetin hyvää viihdettä. Nautin joka sekunnista. Rakastan sitä, että tässä tapahtumat sijoittuvat valoisaan aikaan (toisin kuin jokaikisessä toimintatrillerissä nykypäivänä, joissa tekijät kuvaavat mieluummin leffansa pimeässä säkissä, koska kuka nyt leffasta jotain haluaisi nähdä??) ja ennen kaikkea rakastin sitä, että Hugh Jackman pölähti ruutuun ja seuraavassa sekunnissa hän häippäsikin kohti metsää. Hän ja Wolverine-hahmonsa ovat tosiaan ainoa syy, miksi en ole ollut niin tohkeissani koko X-Men universumista niin paljon kuin olisin halunnut olla. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä järkeä on keskittyä hahmoon, jolla ei ole käytännössä mitään siistiä supervoimaa. Saman tien voisi pitää niitä kynsiään vain veitsinä käsissään. Ja samaan aikaan kaikki siistit mutantit kuten Storm tai Jean Grey ovat jääneet ihan seinäkoristeiksi, vaikka heidän menoaan seuraisi paljon mieluummin, kun parilla käden liikkeellä tuhoavat kokonaisia kaupunkeja. Pidän myös paljon Quicksilveristä ja Nightcrawlerista - Kodi Smit-McPheen tulkinta etenkin oli loistavaa. Ehkä osittain myös siksi he olivat leffan kohokohta, sillä he eivät ole niin kuluneita näyttelijöitä, joita olisi kierrätetty joka hemmetin rainassa.


Aikaisemmissa leffoissa Kyklooppi on myös ollut täysin turha hahmo, jonka voima on niin geneerinen kuin olla ja voi. Mutta Tye Sheridan toi mielestäni odottamatonta karismaa hahmoonsa, joten odotan innolla tulevia leffoja, joista saadaan toivottavasti enemmän näitä kaikkia kivoja hahmoja, kun Hugh Jackman on kertonut eläköityneensä Wolverinen roolistaan.

 ...=)

Table 19 (Table 19)

Vannoutuneena Frendit-fanina - aloitin hiljattain vuoden tauon jälkeen katsomaan Frendejä uudelleen varmasti ainakin kahdettakymmenettä kertaa - olin järkyttynyt kuullessani vähän aikaa sitten, kuinka kaksi nimeltä mainitsematonta (omalle henkilökohtaiselle mustalle "listalleni" päätynyttä) muukalaista keskusteli, että heidän inhokkihahmonsa on Phoebe, "välillä hän on vähän ärsyttävä". Mitä itse tein viattomana ohikulkijana kun ohimennen kuulin nämä kommentit? Vetäisin avarilla naamaan ja kävelin pois sanomatta sanaakaan. (lue: ironiaa.)

Phoebe on aina ollut ihan fiktiivinen esikuva. Kuinka elämää ei tarvitse ottaa niin tosissaan. Lisäksi hän on sarjan hahmoista eittämättä hauskin. Puolet hahmon elosta tuo näyttelijä Lisa Kudrow, jonka uraa seuraan armottomalla mielenkiinnolla. Olen jopa nähnyt sellaisen elokuvan kuin Marcy X ja viihtynyt sen parissa, vaikka itse elokuvassa ei liiemmin kehuttavaa ole. En voi siis väittää itseäni objektiiviseksi arvostelijaksi.

Toinen heikko kohta on Table 19:n kaltaiset elokuvat. Jokin niissä vetoaa syvemmällä tasolla. Tiedän kyllä, ettei ne mitään Oscar-sampoja ole tai seuraavia Citizen Kaneja. Enkä oikein osaa edes selittää, miksi olen niin kiehtoutunut tästä tyylilajista, jolle en osaa edes asettaa oikein nimeä. Wikipedia määrittäisi tyylilajin komediaksi, mutta sitä se ei ole. Tämä on kuitenkin hyvin spesifi komedian alatyylilaji. Jotain romanttisen komedian ja elämänmyönteisen sentimentaalisen draaman välimaastosta.

Parhaiten elokuvaa näkemätön saa käsityksen elokuvan tyylistä trailerista. Elokuva ei oikeastaan tarjoa mitään sen päälle. Siinä määritetään jo elokuvan sävy ja tunnelma. Joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä kokoontuu yhteen ja löytävät itsestään jotain uutta. Elämä muuttuu pysyvästi ja saa uuden suunnan päivänä, jolloin sitä vähiten odottaa. Olen myyty. Enempää en tarvitse.

Samanlaisia kiksejä muut saavat varmasti katsoessaan vaikka kauhuelokuvia. He tietävät, että iso paha mörkö lymyilee varjoissa ja jossain vaiheessa viattomalle (tai ei niin viattomalle) päähenkilölle käy kalpaten ja vaikka osaavat ennustaa tämän tapahtuvan, katsovat ihan sormet suussa tämän kaiken avautumista silmien edessä. Samaa minä rakastan Table 19:stä - vaikka rinnastus kauhuelokuvaan on niin kaukainen kuin vain pystyy olemaan. Tiedän tasan tarkkaan, mitä elokuvalta saan, ennen kuin pistän sen päälle, mutta siitä huolimatta - tai oikeastaan juuri siksi - tiedän voivani nauttia elokuvasta täysin rinnoin. Objektiivisesta näkökulmastahan tämä on pahinta mahdollista elokuvantekemistä - ennalta-arvattavaa, kliseistä ja melodramaattista - mutta siksipä kai tälläisä elokuvia tehdäänkin - koska aina on olemassa se yksi katsojakunta, joka on ihan pähkinöinä sellaisiin elokuviin.

Pitkä musta lista arkkivihollisistani
(päivitetty 1.11.)

...=)

Keeping Up with the Joneses (Keeping Up with the Joneses)

Zach Galifianakis on traumatisoinut minut elokuvillaan. En voi sietää häntä, hänen näyttelemistään enkä komiikkaansa. Olen aina inhonnut naurettavaa rinnastusta ällöttävyyden ja komedian välillä. Kuka ikinä on alun alkaenkaan väittänyt, että ne korreloisivat keskenään? Yllättäen, katsomani elokuva kuitenkin onnistuu päihittämään turhuudellaan jopa Galifianakisin taidonlahjat jopa siihen pisteeseen asti, että tässä roolissa häntä katsoi - jos ei nyt mielellään - niin ainakin täysin passiivisesti, mikä on jo suuri saavutus hänen suhteensa.

Jon Hamm ja Gal Gadot ovat huippuvakoojia, jotka muuttavat peiteoperaatiota varten Amerikkalaiseen lähiöön, jossa asuvat myös tuiki tavalliset Zach Galifianakis ja Isla Fisher tylsine elämineen. Ja jos nyt kuvittele, että elokuva päättyisi jotenkin ennalta-arvaamattomasti, olisitte oletuksissanne väärässä. Elokuvan premissi tarjoaa paljon lupauksia viihdyttävästä, mukaansatempaavasta vakoojakohelluksesta, joka naurattaisi, mutta elokuvan juonenkulku pysähtyy vain tunnetuimmilla nähtävyyspaikoilla, johon katsoja pakostakin turtuu. Naurusta, viihteestä ja mielenkiinnosta ei ole tietoakaan.

Samanlaisessa juoniterritoriossa kulkevia pätkiä on nähty ennenkin. Mieleen tulee esimerkiksi Ashton Kutcherin ja Katherine Heiglin tähdittämä vakoojapläjäys Killers vuodelta 2010 tai Angelina Jolien ja Brad Pitit tähdittämä... vakoojapläjäys Mr. and Mrs. Smith vuodelta 2005. Ja täysin samasta elokuva on kyse jokaisen kolmen kohdalla. Ongelma kolmannen elokuvan kohdalla tosiaan on se, että se ei tarjoa enää mitään uutta, vaikka tarjoaisikin. Eikä Keeping Up with the Joneses tarjoa.

Odotin paljon täydelliseltä Jon Hammilta ja Gal Gadotilta, jotka sopivat täydellisiin rooleihin täydellisesti. Eikä heissä mitään vikaa ole. Vikaa ei ole myöskään Isla Fisherissa ja niin paljon kuin se minua satuttaakin sanoa - Zach Galifianakisissa. Vika on puhtaasti mielikuvituksettomasssa ohjauksessa ja ennen kaikkea käsikirjoittajassa, joka tuntuu syövän paperia. Sen tason ihmiseltä hän vaikuttaa, nimittäin. Sanat geneerinen, kuiva, ennalta-arvaamaton ja hukkaan heitetty eivät riitä kuvaamaan hänen kykenemättömyyttään. Oikeasti Keeping Up with the Joneses ei ole edes mitenkään huono elokuva. Se on vain niin mitään sanomaton, mikä on sääli entisestään, sillä tässä olisi ollut potentiaalia oikein viihdyttävään elokuvaan.

Usein kunnioitan elokuvia, jotka ovat puhtaasti huonoja paljon enemmän. Niissä sentään on tavoiteltu jotain taiteellisempaa, jotain suureellisempaa ja visionäärisempää - vaikka se yritys onkin epäonnistunut. Tälläiset teokset kuten Keeping up with the Joneses ovat elokuvia, jotka saavat vihaamaan elokuvia. Tuntuu, ettei tähän ole pistetty mitään panostusta. Ihmiset ovat vain käyneet noutamassa palkkasäkkinsä ja kyhännyt kokoon jonkinlaisen tuotoksen, että sitten voi pitchata itsensä taas samoille tuottajille saman rahamäärän toivossa. Minä haluan, että elokuvia tehdään, koska elokuvantekijät palavat halusta kertoa jonkin tarinan. Ei sen takia, että he kuvittelevat katsojan viihtyvän jonkin tarinan parissa ja yrittävät mahdollisimman laskelmoidusti tehdä jotain sinne päin. Murr...

 ...=)

The Hollars (The Hollars)

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen elokuva, jossa niin sanottu tuhlaajapoika palaa suurkaupungista kotiiin pienelle paikkakunnalle pitämään huolta vakavasti sairastuneesta vanhemmastaan, eikä suinkaan varmasti viimeinenkään. Omaan makuun tämä sopii loistavasti. Rakastan kunnon perhedraamoja ja The Hollars ei ehkä ole niistä vahvin, mutta tässä on muita loistavia tekijöitä.

Margo Martindale. Yksi parhaista aikamme näyttelijöistä. Tekee uransa ehkä hienoimman roolityön. Elokuvan loppua kohden en pystynyt enää estämään kyyneleiden virtaa. Siinä oli jotain sanoin kuvaamattoman koskettavaa, kun niinkin vahvan olemuksen omaava Martindale antaa hahmonsa mennä täysin murtumispisteeseen asti. Ennen kaikkea ihailen näyttelijöitä, jotka eivät tee liikaa. Martindale tuntuu olevan aina hahmonsa keskiössä. Hän ei pyri elvistelemään roolisuorituksensa kanssa, vaan päin vastoin pyrkii kohti armotonta totuudenmukaisuutta. Ja se on aina paljon vaikuttavampaa. 

En saanut kovinkaan älykästä vaikutelmaa elokuvan käsikirjoittajasta. Jotenkin vuorosanojen takaa paistoi kirjoittajan pelkistetty katsanta maailmaan. En halua kuulostaa Social Justice Warriorilta tai vastaavalta, mutta katsomatta kuka käsikirjoittaja on, voisin veikata hänen olevan valkoihoinen, keski-ikäinen mies, joka ei ole juuri kohdannut vaikeuksia elämässään. Ja valitettavasti se paistaa läpi hänen tekstistään. Hänen hahmonsa puhuvat kuin he olisivat 15-vuotiaita ja ajoittaisia vivahteita johonkin syvempään vain kiusoitellaan, mutta koskaan ei päästä aitoon tulkintaan. Myös maailma, jossa he elävät on pinnallinen. Sellaisia teemoja kuten vakava sairaus, taloudelliset vaikeudet, avioero ja vanhemmuus vain käytetään näön vuoksi. Emme saa aitoa kokemusta siitä, mitä hahmot kokevat. Asiaa ei auta John Krasinskin olematon tulkinta. Se, että hän murjottaa ja katsoo alaspäin muutamassa kohtauksessa ei vakuuta minua kovinkaan monitahoisesta tulkinnasta. 

Krasinski myös ohjasi elokuvan ja en välttämättä pidä hänen tekemistä valinnoista siinäkään. Hän ei hallitse kuvallista kerrontaa. Monissa kohtauksissa jopa minulle tuli sellainen olo, että kameran tulisi olla jossain muussa kohdassa kuin missä se oli. Nyt vaikutus oli vähän heppoinen, kun kamera pysytteli liian etäällä tai huonossa kulmassa. Jos kamera olisi rajannut kuvan oikein, olisi hahmojen vaikutus kohtauksessa ollut huomattavasti paljon suurempi. Erityisesti tämä näkyy sivuhahmojen käytössä. Esimerkiksi Josh Grobanin hahmoa olisi pystynyt käyttämään paljon paremmin hyväksi tarinassa, mutta hän jää auttamattoman etäiseksi. Samoin Mary Elizabeth Winstead.

Myös musiikkivalinnat hylkivät katsojaa pois elokuvasta. Elokuvan ääniraita koostuu kokonaan akustisesta indie-musiikista, mitä rakastan sinällään, mutta niiden armoton loopitus jokaisen kohtauksen päällä loi kohisevan vaikutuksen. Jos välillä olisi kuullut muutakin musiikkia, yksittäisen hyvän indie-kappaleen vaikutus olisi ollut suurempi. Vielä kun ohjaaja olisi malttanut antaa kohtauksen käydä yhden kappaleen taustalla eikä toisin päin. Nyt nimittäin sama kappale venyi useamman kohtauksen päälle, jättäen sekä hutaistun että epätasapainoisen vaikutuksen erityisesti siinä suhteessa, että kappale tuntui jääneen vain vahingossa päälle ja se teki seuraavan kohtauksen katsomisesta erittäin hämäävää.

Mutta vaikka annankin näin paljon kritiikkiä, se kertoo lähinnä siitä, että koin elokuvan arvokkaaksi ja välitin siitä - eli olisin halunnut sen olevan vieläkin parempi. Mahdollisuuksia tässä oli. Tai ehkä pidin vain Martindalen roolisuoritusta niin vahvana, että hän nosti koko elokuvan tasoa. 

 ...=)

Liittoutuneet (Allied)

Viime vuoden Oscar-ehdokkaaksi yltänyt vakoojaleffa kätkee sisäänsä kauniin roolisuorituksen Marion Cotillardilta, mutta mitään muuta kehuttavaa tässä keskinkertaisessa pläjäyksessä ei kyllä ole. Olen aina tuntenut syvää inhoa Robert Zemeckista kohtaan. Hänen sentimentaalisuus, melodramattiika ja patriotismi luovat katsojaa holhoavan kerrontatyylin. Hänen elokuvansa eivät ole monimutkaisia juonikehitykseltään, mutta silti hän kokee pakoksi käyttää takaumia muistuttaakseen katsojaa juuri äsken tapahtuneesta kohtauksesta. Todella ärsyttävää. Lisäksi elokuva näyttää kaamealta. Kuin ylipirteältä aikakausilehden kansikuvalta. Jokainen yksityiskohta on liian siloiteltu. Mukaan lukien Bradin naamavärkki. Tajunnut varmaan jäävänsä täysin Cotillardin karisman alle piiloon, joten käynyt siloittelemassa ryppyjään parilla tuhannella botox-ruiskeella.

...=)

Central Intelligence (Central Intelligence)

We're the Millersin ohjaajan seuraava komedia ei ole ihan niin hauska kuin edeltäjänsä. Dwayne Johnson ei vain jotenkaan toimi komedioissa - liekö toimiva draamoissakaan. Kevin Hart on hauska, mutta ajoittain väkinäinen. Parhaimman roolin vetää Office-tähti Amy Ryan.

...=)

Catfight (Catfight)

En ollut uskoa silmiäni kun näin tämän elokuvan trailerin muutama kuukausi sitten. Kun leffan näin sitten Netflixiin plätkähtäneen, oli siihen pakko heti tarttua vain varmistuakseni näkemästäni. Tämä on nimittäin mustaakin mustempaa huumoria. Pakko tietysti heti tunnustaa, että nauroin itseni kipeäksi. Eritoten ensimmäinen puolisko leffasta on täyttä komediallista kultaa, jossa näyttelijöiden ajoitukset on hiottu huippuunsa. Elokuva kertoo kahdesta yliopistokaverista, jotka vuosien jälkeen tapaavat uudelleen ja vanha kilpailuhenki ei ole kadonnut mihinkään. Paremmin menestynyt (Sandra Oh) vielä herkullisesti vääntää puukkoa haavassa niin paljon kuin pystyy, kun äkkää työttömäksi taitelijaksi päätyneen frenemynsä (Anne Heche) tarjoilemassa rikkaan miehensä juhlassa. No tämähän johtaa tietysti armottomaan kissatappeluun, johon näyttelijät kyllä heittävät kaiken energiansa. Olisin itse vielä mehustanut kaiken irti tästä ensimmäisestä kohtaamisesta, koska nyt sen mentyä ohi, koko loppu leffaa onkin sitten aika suvantomaista rypemistä traagisuudessa, kun leffa kuitenkin alkoi niin loistavalla tragikoomisuudella. Se koomisuus vain tippui jossain kohtaa pois.

...=)

Miss Sloane (Miss Sloane)

Jessica Chastain tekee yhden parhaista roolisuorituksistaan tässä poliittisessa draamassa. Hän näyttelee Elizabeth Sloanea, Washington D.C.ssa toimivaa lobbaajaa, jolla on pakkomielle voittamisesta. Hän ottaa vastaan suurimman haasteensa kun yrittää saada lain läpäistyä, joka rajoittaisi USA:n perustuslain pykälää, joka takaa oikeuden jokaiselle kansalaiselle aseeseen.

Miss Sloane liittyy kertaheitolla suosikkielokuvieni joukkoon. Rakastan tälläisiä poliittisia trillereita (kuten esim. Our Brand Is Crisis, Truth) - eikä Miss Sloane ole siis poikkeus. Ennen kaikkea pidän siitä, että minua katsojana onnistutaan hämäämään ja loppuratkaisu vetää jalat pois alta. Tosin, kun ottaa huomioon kuinka paljon pidin tästä Chastainin hahmosta, osasin odottaa, että hänellä on kyllä ässä hihassa. Nimittäin tässä on yksi kaikkien aikojen siisteimmistä elokuvahahmoista. Ja Chastain oikein revittelee hahmonsa voimalla ja pistää menemään marssiessaan kohti päämääräänsä.

Max Richter ei ole vielä kovin vakiintunut elokuvasäveltäjä, mutta jos hän jatkaa samalla vauhdilla, hänellä on mahdollisuudet tulla yhdeksi parhaista. Ainakin hän on jo minut vakuuttanut leiriinsä. Hän teki musiikkeja Arrivaliin (On the Nature of Daylight on jatkuvasti repeatilla omilla soittolistoillani) ja nyt tämä Miss Sloane, johon hän onnistuu maalaamaan juuri täydellisen tunnelman.

John Madden on ennenkin todistanut kykynsä tehdä nautittavia elokuvia, joissa on voimakkaita naisrooleja (loistava The Debt, jossa myös pääosassa Chastain) ja Miss Sloane jopa parantaa hänen aikaisempaa kykyään, mikä on huomattava saavutus kuusikymppiseltä ohjaajalta - että hän saa tehtyä elokuvistaan niin raikkaita ja iskeviä.

Nautin suuresti Jonathan Pereran käsikirjoituksesta. Se oikein herkuttelee mehukkailla juonikuvioilla ja nauttii katsojan mukana riepottamisesta. En muista koska viimeksi olisin eläytynyt näin palolla elokuvan juoneen, jossa tyyliin huusin antagonistille, kun se oli niin ärsyttävä ja hurrasin protagonistille, kun hän pieksi menemään.

Pidin myös sivuosien rooleista (vaikkakin jokainen jää valovuosia Chastainista jälkeen), etenkin Jake Lacysta, jonka hahmosta en aluksi odottanut paljoakaan, mutta hän nappasikin täysin huomioni ja vaikutuin suuresti, kuinka monitahoisen työn Lacy sai tehtyä, näinkin minimaalisella ruutuajalla. Ensinnäkin hänen hahmonsa eroaa suuresti hänen aikaisemmista rooleistaan ja sen lisäksi hän koko ajan leikittelee sillä, minkä katsoja kuvittelee hahmostaa tietävän ja sitten kääntääkin tilanteen ylösalaisin. Todella kunnioitettavaa näyttelemistä.

Elokuva on koukuttava kuin heroiini, haluaisin vain lisää tälläistä tarinankerrontaa. Harmi, että ilmeisesti tälläiset genret kuuluvat vähemmistön suosioon, mutta uskon silti, että Miss Sloane on vaarallisen aliarvostettu - ei vähempää tai lähempää kuin itse tuotantoyhtiönsä taholta. Miksi tämä ei ole saanut kunnon kansainvälistä levitystä tai markkinointikampanjaa? Tarvittaisiin melkein joku Elizabeth Sloane johtamaan näitä elokuvastudioita, että saataisiin kunnon matskua, kun tämä, ihmisten nähtäville.

 ...=)