Arvostelu: Bad Teacher

 Minulla on teoria. Joka ei kylläkään perustu mihinkään muuhun kuin mutuun ja riittämättömään dataan. Mutta jotenkin tuntuu, että 2010-luvun alussa oli kulttuurillinen vaihe, jossa esiin marssitettiin tyypillisten miellyttävien ja samaistuttavien sankaritarinoiden sijaan epämiellyttäviä päähenkilöitä, joiden kautta tarinoita kerrottiin. Antisankareita on tietysti ollut aina, mutta en nyt puhu tarkalleen ottaen niistä, sillä vaikka antisankarit yleensä mielletään synkemmiksi ja inhimillisemmiksi, ovat he kuitenkin pohjimmiltaan samaistuttavia nimenomaan sen pohjalta, että ovat vähän joukkoon kuulumattomia. Mutta Bad Teacherin kaltaisissa elokuvissa - muita mitä tulee mieleen on esimerkiksi Young Adult (2011), Silver Linings Playbook (2012), Horrible Bosses (2011), jossa jopa Amerikan oma naapurintyttö Jennifer Aniston laitettiin näyttelemään mitä räävein rooli - päähenkilöinä on nimenomaan hahmoja, jotka on kirjoitettu tietoisen epämiellyttäviksi. 

Bad Teacherissa Cameron Diaz näyttelee Elizabeth Halseyta, keski-koulun äidinkielen opettajaa, jota ei voisi oma työ vähempää kiinnostaa, kun odottelee päivää, kun pääsee rikkaisiin naimisiin. Kun kihlaus sulhasehdokkaan kanssa kuitenkin leviää taivaan tuuliin, joutuu Elizabeth takaisin koulun harmaiden seinien uumeniin ja ainoana ulospääsynä tai -keinona tuntuu olevan rintojensuurennusleikkaus, jonka maksamiseksi pitäisi omasta luokasta koulia koko koulun paras, jotta voittaisi useamman tuhannen dollarin palkintosumman.

Olen nähnyt elokuvan useita kertoja. Jotenkin sitä on aina ihan hirveän virkistävä katsoa, kun Cameron Diazille on uskallettu antaa näin anteeksipyytelemätön ja roisi rooli näyteltäväksi. Yleensä, esimerkiksi Charlien Enkeleissä, bikineissä kikattava ja tanssiva Cameron sopii yllättävän hyvin tämän astetta rajumman naikkosen rooliin.

Mutta ennen kaikkea Bad Teacher on siitä hyvä elokuva, että siinä on nimenomaan uskallettu luottaa katsojaan. Ei niiden elokuvan protagonistien tarvitse olla mitään puhtaita pulmosia, edes romanttisissa komedioissa. Kaiken ei aina tarvitse olla samaistuttavaa. Ja itse asiassa jännä asia tapahtuu Bad Teacherin kohdalla; kun se ei yritä olla samaistuttava, siihen itse asiassa samaistuu kaikkein eniten. On aina ihanaa löytää valkokankaalla representaatiota, joka puhuttelee. Nähdä valkokankaalla kolmiulotteisia, aitoja, virheellisiä ihmisiä, joiden elämä on täysin yhtä sekaisin kuin omakin. Ellei pahemmin.

Vain 20 miljoonan budjetin elokuva tuotti aikoinaan reippaasti yli 200 miljoonaa dollaria. Mikä minusta kielii siitä, että moni muukin on löytänyt itsensä elokuvan parista ja tykännyt siitä. Tällaiselle elokuvakerronnalle olisi kysyntää minusta enemmänkin. Siksi on mielenkiintoista, miksi tällaisia elokuvia ei ole seurannut sitten noiden 2010-luvun alkuvuosien.

Jotenkin sitä taas kääntyisi analysoimaan niitä rajuja kulttuurillisia muutoksia, joita 2010-luku toi mukanaan. Kun viime vuosikymmen alkoi lähentyä loppupuoliskoaan, alkoi niin sanottu SJW-liikehdintä saada jalansijaa kulttuurissa. Yhtäakkia olikin taas hirveän tarkkaa, mitä sai poliittisen korrektiuden nimessä sanoa, näyttää, kirjoittaa. Astuttiin jonkinlaiseen uuspuritanistiseen aikakauteen, jonka motiivit kyllä makaavat ihan aiheellisissa tavoitteissa esimerkiksi seksuaalisen häirinnän tai rasismin lopettamiseksi. Mutta sen se tuntuu myös tehneen, että Bad Teacherin kaltaiset elokuvat tuntuvat jo todella kaukaisilta, vain kymmenen vuoden takaa. Vaikea olisi nähdä, että tällaista teosta enää tehtäisiin, ainakaan ilman, että siinä olisi jotain moralistista kultareunusta, jonka takia päähenkilö käyttäytyy kuten käyttäytyy. Ja siksikin tämän elokuvan katsominen tuntuukin niin virkistävältä. Siinä ei uhriuduta. 

Arvostelu: Bridesmaids

En voi uskoa, etten ole koskaan tullut arvostelleeksi tätä modernin elokuvataiteen kiistatonta klassikkoa. Yhden käden sormilla ei pysty laskemaan niitä kertoja, kun olen tämän komediahelmen katsonut. Pelkästään viime viikonloppuna katsoin leffan kerran läpi, jonka jälkeen pistin sen uudestaan päälle. Toinen kerta sentään katkesi puolessa välissä, mutta kuitenkin. Jos et siis ole tätä vielä nähnyt, niin nyt aikuistut ja juokset kotiin, pistät television päälle, hyppäät peiton alle ja katsot tämän hömppäleffojen kuninkaan.

Annie Walker (myös elokuvan Oscar-ehdokkuuden arvoisesti käsikirjoittanut Kristen Wiig) on jämähtänyt synnyinseuduilleen Milwaukeen pikkukaupunkiin Chicagon kupeeseen. Löytyy epäonnistunutta leipomoyrittäjyyttä ja lampsimaan lähtenyttä sulhoa. Kuin rangaistukseksi omista epäonnistuneista valinnoistaan, Annie seukkaa narsistiääliö Tedin (Jon Hamm) kanssa, asustaa tunkeilevan sisarusparin (Rebel Wilson, Matt Lucas) kämppiksenä ja työskentelee paikallisessa kultakorumyymälässä inhottavien asiakkaiden ja alistavan pomon kanssa. BFF sentään vielä löytyy, mutta kun Lilian (Maya Rudolph) ilmoittaa menneensä kihloihin, joutuukin Annie jakamaan hänet sekä tulevan aviomiehen että kokonaisen morsiusseurueen (osastaan Oscar-ehdokkuuden ansainnut Melissa McCarthy, Ellie Kemper, Wendi McLendon-Covey ja Rose Byrne) kanssa. Erityisesti täydellinen Helen (Byrne) on omiaan ajamaan Annien hulluksi.

Parhaita hetkiä elokuvassa on nimenomaan ne, kun Helen onnistuu pääsemään Annien ihon alle. Niissä hetkissä en vaan voi olla nauramatta kerta toisensa jälkeen. Myös Jon Hammin esittämä itseriittoinen paskiainen on vaan niin kliseisen renttumainen, että se naurattaa. Elokuvassa on myös tietty määrä alapäähuumoria - mikäpä komedia sitä karttaisi - mutta tässä se on tehty niin hyvin, että sekin on jopa hauskaa. Varsinkin kun tässä se rinnastetaan tyypillisesti glamööreihin hääympäristöihin, niin pelkkä kontrasti on onnistunut. Bridesmaids on myös siitä harvinainen elokuva, että sen huumori kestää useamman katselukerran. Olen tainnut nauraa koviten vasta parin katselukerran jälkeen, kun on jo uskaltanut luottaa elokuvan tehoon. Muistan, että ensimmäisellä kerralla kun katsoin tämän, en lämmennyt tälle niin paljon. Vasta kun sattumalta näin tämän toisen kerran jossain television myöhäisillassa, sopivasti väsyneenä, tajusin kuinka antaumuksetta leffan seurassa saa nauraa.

Tylsintä antia elokuvassa on ehdottomasti Rebel Wilsonin ja Matt Lucasin toilailut. Ne kohdat hyppään aina yli.

Mutta huumorin lisäksi, leffa puhuttelee myös toisella tasolla. Se on myös romanttista hömppää ja tässä se on saatu toimimaan poikkeuksellisen hyvin. Ensinnäkin hahmona Annie on ihana. Hänen elämäänsä samaistuu, sillä hän ei ole tyypillinen romcomin pääosa, vaan kuin antiteesi. Hänen elämänsä on palasina. Ja itse ainakin tarvitse välillä elokuvia, joista voin löytää tällaisia samaistumispisteitä, kun tuntuu, että oma elämä ei etene minnekään.

Wiig myös esittää hahmonsa jopa hämmästyttävän arkisesti. Hän ei pyri kiillottamaan hahmoaan pätkääkään, vaan tulkitsee hänet hyvin aidoksi ihmiseksi. Komedia kun kyseessä tietysti on, on hahmon virheet tietysti korostettuja, eikä kukaan oikea ihminen noin käyttäytyisi, mutta Wiig saa silti jotenkin uskottavasti näyteltyä niinkin yliampuvan roolin, että hahmon voisi periaatteessa uskoa olevan oikeasti olemassa.

Myös muut näyttelijät osaavat kyllä roolinsa. Maya Rudolph synkkaa hyvin yhteen Wiigin kanssa. Rose Byrne on loistavasti roolitettu ja tämän leffan jälkeen vetänyt tällaisia jäätäviä nartturooleja komedian hengessä lisääkin. Melissa McCarthy vetää jotain omaa showtaan ja onnistuu kyllä vetämään huomiota itseensä. Sinänsä Oscar-ehdokkuus ei ole ihme. Myös Annien äitiä näyttelevä Jill Clayburgh, viimeisessä roolissaan, on mielenkiintoinen.

Chris O'Dowdin hahmon olisin roolittanut toisella näyttelijällä.

Mutta joka tapauksessa, yksi suosikkileffojani. Taas annan kaksi senttiäni Paul Feigin lahjakkuudesta ja totean, että hän on tehnyt muutamankin aivan suosikkileffoistani. Ja kunnioitan myös sitä, että Wiig ei ole kirjoittanut elokuvalle jatko-osaa, vaikka siitä on huhuttu paljon. Itse tietysti kaipaisin sitä kovastikin, mutta on mielestäni ihailtavan suoraselkäistä kieltäytyä siitä rahasta ja itsensä myymisestä. Jatko-osia on maailma jo täynnä ihan tarpeeksi. Tällaisenaan, Bridesmaids on täydellinen.

Jumping the Broom (Jumping the Broom)

Tämän olen jostain vinksahtaneesta syystä nähnyt jo kahdesti. Elokuva on ihan hyvätunnelmainen ja näyttelijät omaavat mielestäni paljonkin karismaa - vaikkakin itse näyttelijänlahjojen puutoksesta kärsivätkin. Lisäksi pidän tälläisistä perhekuvauksista, joissa monta hahmoa sysätään samaan tilaan ja katsotaan mitä tapahtuu. Elokuvassa vain ärsytti kohtausten tarkoituksettomuus. Puolet kohtauksista olivat täysin turhia.

...=)

Siepattu (Abduction)

*kirjoittaa elokuvan otsikon
*tajuaa, ettei sillä ole mitään tekemistä leffan kanssa

Kyseessä ei ole mikään sieppaustrilleri, mutta Taylor Lautnerin tähdittämä pakomatkaleffa silti. Vuosi oli 2011 ja Lautner oli Hollywoodin suurimpia nousevia tähtiä Twiligihtin ansiosta. Sitten tajuttiin, että hänhän ei osaisi näytellä tietään ulos metsästä kartan tai kompassinkaan avulla ja hän unohtui jonnekin. Paitsi hän kyllä teki muutaman tuotantokauden verran brittikomediaa Cuckoo, jossa oli ajoittain ihan siedettävä. Tämä leffa ei kuitenkaan juhli juuri saavutuksillaan. On aika ihmeellistä, miten näyttelijät kuten Sigourney Weaver, Jason Isaacs tai Maria Bello ollaan houkuteltu tälläiseen tusinatuotteeseen. Lily Collinsin mukana hääräilyn nyt ymmärtääkin, kun hän matchaa jopa Lautnerin lahjattomuudessaan.

...=)

Vallan kääntöpuoli (The Ides of March)

Winston Churchill sanoi, että demokratia on kaikista surkein hallitusmuoto, lukuunottamatta kaikkia muita. Demokratia ei toimi, mutta mitäpä muutakaan meillä on? Pääasiassa demokratian tekee huonoksi se fakta, että päätökset on sidottu enemmistön mielipiteeseen. Tämä on sinänsä hieno idea, mutta mitä harvoin tulee ajatelleeksi on, että enemmistön mielipide voi olla väärä. Vallan kääntöpuoli kuvaa matkan ideologisesta naiiviudesta, kyyniseksi kokemukseksi.

Elokuvassa George Clooney esittää presidenttiehdokas Mike Morrisia, joka on vähän kuin joku Bernie - kaikkea mitä Amerikka kaipaisi, hänellä olisi suunnitelmat sille ja tälle ja hän saisi kaiken toimimaan loistavasti. Presidenttiehdokkaan kampanjassa työskentelee Ryan Goslingin esittämä Stephen Meyers, joka ylpeilee sillä, että työskentelee voittaakseen, mutta vain voittaakseen asian, johon uskoo. Hän sattuu uskomaan Clooneyn parempaakin parempaan ehdokkaaseen. Pian kuitenkin vallan kääntöpuoli näyttää itsensä. Morris ja Meyers ajautuvat kampanjansa kanssa päätöksen eteen, jossa he voisivat pelata korruptoitunutta, likaista peliä tai olla sotkematta käsiään, mutta hävitä. Joka tapauksessa he ovat umpikujassa. Jos he sortuvat korruptioon, kuinka hyvä presidentti Morris sitten on? Jos he eivät, mitä väliä - kun he häviäisivät joka tapauksessa.

Clooney ja kumppanit saivat käsikirjoituksesta Oscar-ehdokkuuden, enkä ihmettele. Niin monitasoisella tavalla siinä kuvataan demokratian eri puolet. Siinä puhutaan ideologisesta kädenväännöstä demokratian olemuksen kanssa ja samalla kertaa Goslingin hahmo kamppailee itsensä ja omantuntonsa kanssa.

Clooney tekee mielenkiintoisen roolisuorituksen, parhaan mitä olen häneltä nähnyt. Hän kanavoi sitä paljon puhutta karismaansa tehdäkseen presidenttiehdokkaastaan sen ihanteellisen kansikuvan, johon katsojakin haluaa uskoa. Mutta sitten hänessä on se valtaapitävän miehen jyrkkä toinen kasvo, jossa hän määrätietoisesti dominoi omaa asemaansa ja päätöksiään. Hyytävä roolisuoritus.

Koko elokuva on kuin näyttelemisen jättien taistelukenttä. Phillip Seymour Hoffman, Marisa Tomei, Evan Rachel Wood, Paul Giamatti ja Ryan Gosling kaikki todistavat miksi ovat isojen pennien väärtti. Erityisesti Marisa Tomei vakuuttaa jälleen kerran voimakkaana näyttelijänä, joka osaa olla yhtä aikaa hienovarainen ja dramaattinen.

En voi olla vertaamatta elokuvaa toiseen Clooney & Kumppanit produktioon, taivaalliseen Our Brand Is Crisis -elokuvaan, sekin poliittinen draama. Siinä, missä Our Brand Is Crisis oli täsmällinen kuvaus vaalikamppanian suhteesta poliittisen järjestelmään kauttaaltaan, The Ides of March jää hapuilemaan suuntaansa, se alkaa kuin keskeltä tarinaa ja loppu tuntuu hutikoidulta. Vaikka pidinkin käsitellyistä teemoista, niitä ei saatettu loppuun asti.

...=)

Win Win (Win Win)

Olen hiljattain päässyt taas kiinni lakiviihteen pariin. Aloitin seuraamaan The Good Wife sarjaa, lähinnä siksi, että kyllästyin odottamaan kaikilta uusilta sarjoilta seuraavia tuotantokausia, joten hyppäsin vähän vanhemman sarjan selkään ja odotan, että sillä ratsastan viimeisen tuotantokauden loppuun asti, joten iltapuhtini on valmiiksi jo määrätty muutamalle seuraavalle kuukaudelle (nyt vasta ensimmäinen tuotantokausi takana). Tämä olkoon kätevä aasinsilta Tom McCarthyn ohjaaman vuoden 2011 draamakomedian suurimpaan ongelmaan, joka on lopulta sen upottava tekijä. Nimittäin en juuri näe järkeä kertoa elokuva päähenkilön tarinasta, joka on kylläkin lakimies, mutta juonella itsellään on hyvin vähän tekemistä lakimaailman kanssa. Kaikkihan me tiedämme, että lakisarjat ja -leffat toimivat. Ne ovat mielenkiintoisia. Ne kertovat jostain. Win Winin päähenkiö (Paul Giamatti) on lakimies, mutta sen sijaan, että elokuva keskittyisi tämän mielenkiintoiseen työhön, seuraammekin täysin irrationaalisiksi jääviä yksityiskohtia hänen elämästään.

Mike Flaherty (Giamatti) on pienen pitäjän yksityinen lakimies, jolla on kotivaimo (Amy Ryan) ja pari mukulaa. Ja eikös tämä kotielämän autuus sitten muutaman pennosenkin miehen käppänän taskusta nappaa, kun talosta pitäisi pitää huolta, etupihan puu kaataa, lapsille saada ruokaa ja hammastukia ja ynnä muuta sellaista kaikkea elämään kuuluvaa hauskaa. Jostain kumman syystä Miken ammatiksi on käsikirjoittajat kuitenkin valinneet lakimiehen, enpä tiedä, vaikka sellaisen ammatin sijaan josta oikeasti jonkun uskoisi olevankin työtä ja rahaa vailla, kuten raksamies tai Nokian tehdastyöläinen. Täten jo heti ensimmäisestä alkuasetelmasta alkaen uskottavuus livistää piippua pitkin savuna ilmaan, kun katsojan pitäisi samaistua lakimiehen rahaongelmiin. Koska tästä ei vielä kovin pitkää elokuvaa saa väännettyä, mukaan heitetään painia harrastava ongelmanuori, joka yht'äkkiä onkin Flahertyn perheen taakkana, enpä tiedä, vaikka sosiaalitoimen sijaan.

Katsottuani elokuvan en vieläkään tiedä mistä se kertoi. Turhanpäivästä paskaa, toisin sanottuna. Tom McCarthyn ohjaus pelastaa paljon ja yhtäläisyydet Spotlightin hiottuun, vangitsevaan tyyliin löytyy. Siksi kai tämän elokuvan kelkassa pysyinkin, kun jollain tapaa sen näki hyvin tehdyksi, kuitenkin. Onneksi hra McCarthy onkin sitten löytänyt vähän jotain hedelmällisempää maaperää elokuvanaiheilleen (a la Spotlight), josta oikeasti jaksaa kahden tunnin teoksen katsoakin. Sellaiseen hänen kiistattoman hyvät ohjauslahjansa suokin uhrattavan. Iso kysymysmerkki silti leijailee tämän elokuvan päällä, ja miten helkutissa kukaan ensinnäkään on antanut rahoituksen tälläiselle tarinalle?

...=)

Footloose (Footloose)

Suuria mysteereitä-sarjassamme tällä kertaa kysymys siitä, miksi katsoin remaken ennenkuin olen nähnyt alkuperäistä?

Maailman naurettavimmasta aiheestaan huolimatta, elokuva pysyy jokseenkin kasassa... ennenkuin päähenkilö Ren McCormackin (Kenny Wormald) on pidettävä vakava puhe kaupungin hallintoelimen edessä tanssin sallimiseksi taas pikkukaupungissa. Siinä kohtaa oli pokka lähellä pettää.

Joskus 80-luvulla oli vielä jokseenkin uskottavaa, että pieni kaupunki pystyisi eristämään itsensä ja nuorisonsa suuren maailman menolta ja kieltää kaiken progressiivisyyden, mutta nykypäivän sosiaalisen median ja globalisaation aikaan, tuntuu järkyttävän typerältä, että yhdellä papilla olisi valtaa kieltää kaupungin nuorilta vapauksia, jotka ovat kulttuurissamme kuitenkin itsestäänselviä. Yksi twiitti olisi varmasti kiinnittänyt valtakunnanmedian huomion kaupungin tilanteesta ja se olisi sillä ratkennut.

Elokuva on ihan viihdyttävä ja paljolti kiitos päänäyttelijä Kenny Wormaldin kliseistä poiskarttamisen. Koska tässä jälki olisi voinut olla todella vaivaannuttavaa, kornia tai teennäistä. Julianne Hough on täysin näyttelijätaidoton ja Miles Tellerin ainainen sama "luokan pelle"-esitys ei vieläkään ole tarpeeksi karismaattinen vakuttaakseni minua ainakaan miehen potentiaalista. Andie MacDowellia olen aina inhonnut ja Dennis Quaid ja valtava virneensä ei ole koskaan ollut järin uskottavaa näyttelijälle.

Kuitenkin puhutaan tanssielokuvasta, niin suurin kysymys onkin, että miksi kaikki sen koreografiat ovat lähes olemattomia. Wormald osaa sentään tanssia ja ihmettelenkin, miksei hänestä ole tullut sen suurempaan kiintotähteä Hollywoodin karismaattisten tähtien joukkoon... Visuaalisesti elokuva on todella hieno ja kohtauksien tiettyyn maalauksellisuuteen on panostettu. Ja onhan se nuori rakkaus aina kuitenkin yhtä kiinnostavaa...

...=)

Vettä elefanteille (Water for Elephants)

Reese Witherspoon ja Robert Pattinson tähdittävät tyylikästä 1930-luvun sirkuskuvaa, jonka ohjasi Nälkäpeli-ohjaaja Francis Lawrence. Elokuva perustuu Sara Gruenin samannimiseen menestysromaaniin. Christoph Waltz on ilkeä sirkuksenjohtaja August, jonka kanssa Witherspoonin Marlena on naimisissa. Pattinson on köyhä eläinlääkäri Jacob, joka Suuren laman ajamana löytää suojaa sirkusjunasta ja lopulta päätyy sinne töihin eläintenhoitajaksi. Jacob ja Marlena rakastuvat ja yrittävät pelastaa sekä itsensä, että Augustin kaltoinkohteleman elefantin Rosien hänen kynsistään.

Pattinsonin ujo, söpöileva, vieno hymy toimii ensimmäiset kymmenen kertaa kuvaamaan millainen sympaattinen pojankloppi kyseessä on, mutta viidenkymmenennen kerran se maneeri alkaa jo vähän ärsyttämään. Waltz on hyvä pahiksen rooleissaan, mutta toivoisin, että häntä käytettäisiin jo muuhunkin, kuten esimerkiksi Django Unchained-elokuvassa osoittaa pystyvänsä myös hyväntekijän rooleihin. Witherspoon on mielestäni parhaimmillaan esittäessään modernia, voimakasta ja arkisessa elämässä loistavaa naista. Hänen parhain roolisuoritus on elokuvassa The Good Lie, jossa hän esittää työvoimaneuvojaa. Ikäero tarinaan onkin tarkoitettu ja siksi ihmettelenkin, miksi hänen naamaansa on pitänyt kaataa niin paljon maskia, että hänet melkein uskoisikin Pattinsonin ikäiseksi.  Pidin kuitenkin hänen roolisuorituksestaan - hän on hyvä näyttelemään rakastunutta, sillä hänessä on tiettyä kylmäpäisyyttä ja pidättyneisyyttä, jolloin hän ei ammu yli.

1930-luvun laman läsnäolo on tuotu hyvin esille elokuvassa. Etenkin sirkus heijastettuna sitä vasten toimii erittäin mielenkiintoisesti. Elokuvan alussa onkin hienoa, millainen spektaakkeli tälläinen sirkus onkin ollut laman ruhjomassa kansakunnassa, tuomassa ihmisille valoa erittäin synkkään todellisuuteen. Ja hieno vastapaino syntyy elokuvan lopussa, kun sirkusesitys ei tunnukaan enää miltään, kun vastapainona, pelissä toisena osapuolena onkin ihmisen oma, henkilökohtainen onni. Olikin vavisuttavaa nähdä elokuvan alussa vaikuttavuudellaan mykistyttänyt entisen ajan hohdokas sirkusesitys ja elokuvan lopussa se oli vain teennäistä, turhaa ja yhdentekevää, jos sen takia pitäisi uhrata rakkaus, vapaus ja onnellisuus.

En yhtään ihmettele, miksi tämän jälkeen ohjaaja Lawrence palkattiinkin Nälkäpelin puikkoihin kuvaamaan nousevaa toivoa masentuneen ja latistetun kansakunnan riveistä. Olen lukenut Sara Gruenin toisen kirjan, Apinatalo, josta pidin oikein paljon. Ilmeisesti tällä kirjoittajalla on tarve kertoa tarinoita eläimistä. Mutta siinä, missä kirjassaan hän pystyy hyvin kuvailemaan sitä tasapainoa, joka ihmisten olisi säilytettävä eläinten ja oman maailman ongelmiensa välillä, tässä Vettä elefanteille-elokuvasovituksessa, ajoittain koin ainakin vaikeaksi eläytymisen eläinten ongelmiin. Myös elokuvan loppuratkaisu oli vähän teennäinen ylioptimistisuudessaan. Etenkin kun olemme käyttäneet hyvän ajan elokuvan alusta kuvaamaan sirkuksen taloudellisia vaikeuksia ja etenkin nälkää näkevien ihmisten hätää.

Sen sanottuani, elokuva on kuitenkin erittäin kaunis, koskettava aikahyppy menneeseen maailmaan. Kielletty romanssi toimii melkein minkä taustan kanssa tahansa ja on aina yhtä surullista. Vielä kun mukaan ympätään kaltoinkohdellut eläimet ja onnellinen loppu, niin kenempä sydän ei sulaisi.

...=)

Torinon hevonen (The Turin Horse // A Torinói ló)

"Torinossa, kolmas tammikuuta 1889, Friedrich Nietzche astuu ulos Via Carlto Alberto kuuden oviaukosta. Ei kaukanakaan hänestä, hevosvaunujen kuljettajalla on ongelmia itsepäisen hevosen kanssa. Huolimatta kuljettajan ponnisteluista, hevonen ei suostu liikkumaan. Kuljettaja menettää kärsivällisyytensä ja ottaa esille ruoskansa. Nietzche saapuu väkijoukon läpi ja lopettaa karun kohtauksen heittäytymällä hevosen kaulan ympärille, samalla nyyhkyttäen. Nietzchen vuokranantaja vie hänet kotiinsa. Hän makaa liikkumatta, hiljaisena kaksi päivää divaanilla, kunnes mumisee pakolliset viimeiset sanansa: "Mutter, ich bin dumm!" ja elää vielä kymmenen vuotta hiljaisena ja dementoituneena, siskojensa ja äitinsä huolettavana. Emme tiedä, mitä tapahtui hevoselle."



Tästä lähtöasetelmasta alkaa elokuva. Ensimmäisessä kohtauksessa kamera kuvaa jylhää hevosta, joka uupuneena raahaa omistajaansa kärryissä kohti kotia. He saapuvat kovassa tuulisessa myrskyssä, vanhalle maatilalle, jossa heitä odottaa omistajan tytär. Seuraavat kuusi päivää vanha mies ja tytär yrittävät jatkaa arkeaan myrskystä, hevosen huonosta kunnosta ja vähäisistä vesivarannoista huolimatta. Ja seitsemäntenä päivänä...

Nietzscheä on siteerattu vaikeaksi ja jopa vaaralliseksi. Hänen filosofiastaan on vaikea lukea selkoa. Aikojen saatossa monet ovat kokeneet Nietzschenkin harjoittamat korkealentoiset ajatukset liiankin turhiksi ja jatkaneet elämäänsä kuin niillä ei olisi edes väliä. Nietzschen kohtaaminen torinolaisen hevosen kanssa on mielenkiintoinen, jopa askarruttava. Mitä oikeasti tapahtui? Ylistetty unkarilainen ohjaaja Bela Tarr ottaa elokuvansa lähtökohdaksi selvittää yhden hevosen ja hänen omistajansa kohtalo ja samalla luo jyrkän vastapainon sille älylliselle kulttuurille, joka on Nietzschenkin synnyttänyt. The Turin Horse on kangistuttavan arkirealistinen, jopa pessimistinen, kuvatessaan tavallisia ihmisiä jokapäiväisessä taistelussaan eloonjäämiseksi. Tähän todellisuuteen on vaikea istuttaa sivistyneitä teorioita elämän merkityksestä. Mutta samalla kun kyseenalaistamme elämän merkityksen, kyseenalaistamme myös elämisen merkityksen.

En ole tainnut nähdä toista elokuvaa, jossa kameran liike kertoo tarinaa yhtä vahvasti. Leikkauksia tässä ei ole todellakaan liikaa. Tarr on niin mestarillinen kertoja, että hänen ei tarvitse luoda elokuvaansa niin sanotusti leikkaamon lattialla. Sen sijaan hän on rytmittänyt elokuvansa niin omalaatuisesti, että hyvän aikaa elokuvan katsomisen jälkeenkin katsojalla on olo, kuin hän itse olisi ollut tuossa elokuvassa, syvästi tuntenut nämä jopa varsin hiljaiset, mitäänsanomattomat hahmot. Kun elokuva on vielä mustavalkoinen, tuntuu kuin se ei sanoisi mitään ja sitä kautta sanoisikin kaiken.

Sokraattistakin kerrontaa elokuvasta olin havaitsevani. Tässä ei saarnata missään luentosaleissa tai käydä keskusteluja viinilasin vieressä. Dialogi käydään maan tasalla, arjen ohessa, kahden satunnaisen ihmisen välillä, hetkissä, joita ei niiden kadottua enää ole. Tällä tavalla myös elokuvan kuvallinen ilmaisu linkittyy hienosti juoneen. Vaikka seuraisimmekin hevostallin ovea, seuraamme sitä oman aikamme aina päivästä toiseen, kunnes enää emme. Loppujen lopuksi elokuva voi antaa meille vastauksia, voimme odottaa niitä myös toisilta ihmisiltä, filosofeilta, maanviljelijöiltä, hevosilta. Todellinen viisaus on kuitenkin tietää, että ei tiedä. Siksi tämän elokuvan kauneus makaa sen minimalistisessa katsannassa maailmaan. Kuinka loppujen lopuksi hyvä ja paha onkin vain valoa ja pimeyttä.

#elokuvahaaste2016 (10. Suositun ohjaajan viimeinen elokuva)

...=)

Super 8 (Super 8)

En olekaan aikaisemmin joutunut haukkumaan elokuvan valaistusta. Super 8 -elokuvassa lukuisat kohtaukset sijoittuvat yöaikaan ja jokaikisessä kohtauksessa taivaalta törröttää mystiset valonheittimet. Oltiin sitten hautausmaalla, kaupungin keskustassa, pellolla tai takapihalla, niin aina ne pirun valospotit valaisevat päähenkilöidemme taivalta pimeässä yössä. En ymmärrä, miksi niitä ei ole edes editoitu pois. Ymmärrän, että kyllähän elokuvasta pitää jotain nähdäkin, sijoittuu se yöhön tai ei, mutta miksi se valonlähde pitää jättää niin tökerösti siihen kaiken kansan näytille. Viimeksi kun tarkistin niin elokuvan valaiseminen tapahtui kameran takana.

Super 8 on huono elokuva. Se on kammottavan tylsä ja mitäänsanomaton. Suuri osa siitä on lasten välistä dialogia, joten tietyltä korniudelta ei vältytä. Tätä ei edesauta se, että elokuvan lapsinäyttelijät ovat umpisurkeita. Tämä on myös sci-fihömppä ja sitä katsomaan tulleet saavat lepuuttaa silmiänsä erittäin typerän näköisessä alienissa, jota pidetään myysterinä pidemmän aikaa elokuvan alusta ja kun hänet viimein paljastetaan, on ensimmäinen reaktio nauraa. Ei ole oikein katu-uskottava, se örkki.

En oikein edes tiedä, mikä tämän elokuvan kohdeyleisö pitäisi mukamas olla. Aikuisilla katsojilla taatusti menee hermo lasten leikkiin ja tyhjästä revittyyn draamaan ja nuoremmat katsojat tylsistyvät kuoliaaksi tai vielä nuoremmat saattavat pelästyäkin sille yhdelle, vähän jotenkin pelottavaan päin suuntautuvalle kohtaukselle.

...=)

The Debt - Velka (The Debt)

Vau. Onpa väkevä ja vaikuttava draamatrilleri. Pääosissa Helen Mirren ja Jessica Chastain, Ciaran Hinds ja Sam Worthington sekä Tom Wilkinson ja Marton Csokas esittäen kolmen hahmon vanhempia ja nuorempia versioita. Kolmikko on Israelilaisia vakoojia, joiden tehtävä on kaapata Birkenaun kirurgina tunnettu juutalaisvastainen lääkäri Itä-Saksasta ja tuoda hänet oikeuden eteen. Valinnat, joita kolmikko lähtee tekemään operaationsa aikana, vainoavat heitä vielä monen kymmenen vuoden jälkeen.

Yksi mielenkiintoisimmista käsikirjoituksista, joita olen kohdannut vähään aikaan. Tarina ei ole tosi, mutta luulin koko ajan elokuvan totta kai perustuvat tositapahtumiin. Niin vaikuttava, aito ja todentuntuinen on elokuvan maailma. Tämä on ensimmäinen kerta kun näen mihin Sam Worthington oikein pystyykään. Hän on tässä ansaitsemassaan roolissa, joka on haastava, mutta hän saa valutettua siihen juuri oikean määrän hillittyneisyyttä, minkä hän rikkoo elokuvan avainkohtauksissa, kun tilanteet kuumenee. Hahmonsa rauhallisuus tekee myös hänen kokemat omantunnontuskat uskottaviksi. Kun taas Tom Wilkinson - Marton Csokas -parivaljakko ratsastaa ulospäinsuuntautuneisuudella, kovapäisyydellä ja määrätietoisuudella, mihin molemmat näyttelijät näyttävät pystyvänsä. Voiton kuitenkin vie Helen Mirren ja Jessica Chastain - kaksi aivan suosikkinäyttelijääni työskentelemässä yhden hahmon parissa on jo lähtökohtaisesti hienoa ja kun vielä näkee mihin he pystyvät hahmoaan viemään, ei voi kuin nostaa kädet ilmaan ja antaa kahden hienon näyttelijän tehdä työtään.

Mielenkiintoinen, vangitseva, psykologinen elokuva, jonka juonenkäänteitä seuraa penkkinsä reunalta.

#elokuvahaaste2016

...=)

I Am Number Four (I Am Number Four)

Tämän olen nähnyt joskus ennenkin ja kun se eilen telkusta tuli niin katsoin sen uudelleen. Erittäin samaistuttava, viihdyttävä teinihömppä.

#elokuvahaaste2016

...=)

30 Minutes or Less (30 Minutes or Less)

No melkein jäi kesken. Onneksi sentään puskin läpi loppuun asti, sillä tahmean alun jälkeen, lähtee toiminta ja tilannekomiikkakin käyntiin. Olen ennenkin nähnyt hauskutusta pankkiryöstöistä ja ne tuntuvat toimivan. Muun muassa sellainen Nick Nolten elokuva kuin Kolme karkuria, vuodelta 1989 on antanut minulle parhaita nauruja, joita olen saanut elokuvalta. 30 Minutes or Less-elokuvan pääosassa on Aziz Ansari ja Jesse Eisenberg. Jesse on pizzakuski, joka pakotetaan ryöstämään pankki. Aziz on Jessen kaveri, joka lähtee pakottamatta mukaan. Huolestuttavaa tästä tekee se, että hän on vielä ala-asteen opettaja.

En ole täysin aina lämmennyt Ansarin huumorille. Ajoittain se voi olla vähän liikaa yrittävää ja suoraan sanottuna tylsää. Tässä hän kuitenkin toimii hyvin. Etenkin leffan alussa huumoria revitään vähän liikaa irti tyypillisesti pissa-kakka-pieru-huumoriosastolta, mutta kun juoni niin sanotusti alkaa, niin sitten saa kyllä ihan nauraa tälle epätyypilliselle pankkiryöstäjäparivaljakolle. Etenkin se kohtaus pankissa, jossa itse ryöstö sitten tapahtuu, on erittäin hauska.

Elokuva ei ole suinkaan parhaita elokuvia, eikä parhaita komedioita mitä olen nähnyt. En voi sietää Danny McBridea ja juonikin on aika köyhä, moneen-kertaan-nähty. Mutta annan krediittiä siitä, että leffa piti otteessaan loppuun asti, ei todellakaa ole liian pitkä ja toimii kerran katsottavasta viihteestä + Michael Pena on yksi suosikkejani ja taas katosi rooliinsa todella uskottavasti, vaikka ei mikään parhain rooli olekaan, paras-sanan missään merkityksessä.