Arvostelu: The Worst Person in the World

Julie (Renate Reinsve) on parikymppinen norjalaisopiskelija, joka haahuilee elämänsä ja tulevaisuutensa kanssa, kunnes törmää vanhempaan sarjakuvataiteilija Akseliin (Anders Danielsen Lie), johon päätäpahkaa rakastuu tulisesti, muuttaa yhteen ja aloittaa yläluokkaisen elämän osallistuen idyllisiin maalaisviikonloppuihin miehen perheen huvilalla, käyden kirjajulkkareissa ja keskustellen syvällisiä Freudista #MeToo-liikkeeseen boheemin ystäväpiirin kanssa. Mutta miten suu pannaan, kun vastaan käppäilee huomattavasti vähemmän tasokasta elintasoa, mutta jonkinlaista vapaampaa elämää tarjoava barista Eivind (Herbert Nordrum), hänkin tahollaan jo parisuhteessa?

Joachim Trierin (yllättäen ilmeisesti ei-minkäänlaista-sukua Lars Von Trierille) ohjaama romanttinen draamakomedia keräsi viime vuonna roppakaupalla ylistystä ja kiersi kaikki merkittävimmät palkintogaalat Cannesista Oscareihin. Trierin on sanottu tuoneen jotain uutta väljähteneeseen romanttisen elokuvan genreen. Onnistuneen milleniaalin ihmisen kuvaamisessa. Monet ovat tituleeranneet elokuvaa mullistavaksi. Jotkut nettikommentoijat sanovat jopa jättäneensä nykyiset kumppaninsa ja aloittaneensa uuden elämän elokuvan ansiosta - tai takia.

The Guardian meni jopa niin pitkälle, että innostui tituleeraamaan elokuvaa sanoilla, jotka vain harvalle elokuvalle uskalletaan langettaa, niiden painoarvon takia: "välittömäksi klassikoksi". Kaikkein suurimman kunnian tuntui kuitenkin antavan arvostettu The Atlantic-lehti, joka valitsi elokuvan suoralta kädeltä vuoden 2021 parhaaksi elokuvaksi. 

Onhan elokuvassa yritystä tehdä jotain uutta. Jota arvostan paljon. Ja kyllähän tässä saadaan kiinni sellaisesta nykyihmisen eksistentialistisesta paradigmasta. Merkittäviä valintoja tehdään ja suuriakin muutoksia elämässä tapahtuu, mutta sitä ei oikein osaa päättää millaista elämää haluaa elää tai vaikka haluaisi, mikään ei oikein tunnu miltään. Päähenkilö Julien sanoin "tuntee olevansa sivuhenkilö omassa elämässään". 

Elokuvan taiteelliset ratkaisut ovat elävöittäviä. Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa päähenkilö Julie pysäyttää muun maailman ja ihmiset paikoilleen valaisinkatkaisijaa painamalla ja juoksee viettämään romantiikan täyttämää päivää salarakkaansa kanssa. Myös huumekokeilun vaikutukset saadaan kuvattua elokuvalliseen muotoon uskottavasti. Vähemmän innostunut olin kertojaratkaisukokeiluista ja siitä, että elokuva on jaettu kahteentoista tittelöityyn kappaleeseen, jotka julistetaan jo elokuvan alussa, joten katsoja ikään kuin tietää jo, mitä on luvassa. 

Kaiken kaikkiaan odotin paljon enemmän. Suuhun jäänyt maku on lähinnä väljähtänyt. Elokuva on kovin harmaa ja väritön. Hahmot aika käsitteellisiä. Halusin enemmän lihaa ja verta. Tietysti, kun aiheena on kuvata parikymppisen haahuilua elämässään, sitä ei ehkä saa tuotua iholle oikeastaan ollenkaan, vaan pakkokin jättää etäiseksi.

Ei siinäkään siis vielä mitään. Mutta pahiten elokuva uppoaa minulle yhdestä syystä; ironia. En ole koskaan oikein välittänyt siitä. Etenkin pidän sitä mauttomana silloin, kun tekijöillä olisi älyä ja kykyä tehdä aidompi elokuva, älykkäämpi elokuva. Ironia on laiskaa. Siinä väistetään, kun pitäisi mennä kohti. Milleniaalin elämää tietysti ironia värittää hyvin vahvasti, mutta minuun se ei tehokeinona iske. Jos kaikki on niin ironista ja kaiken voi olankohautuksella jättää välittämättä, miksi minun pitäisi välittää tästä elokuvasta? Taidan olla vain liikaa Z-sukupolvea samaistuakseni täysin milleniaalien (Y-sukupolvi) ironiseen kokemukseen. Tai kuka tietää, ehkä henkisesti kuuluun johonkin täysin kokonaan toiseen sukupolveen - menneeseen tai vielä tulevaan. Tai sitten kaikki nämä sukupolvijaot ovat humpuukia.

Arvostelu: The Batman

Kaverit vetivät perässään leffaan. Siinä vaiheessa, kun kuulin, että tällaiseen tusinatuotteeseen jätetty leikkaushuoneessa peräti kolmen tunnin kesto, meinasin jo kääntyä teatterisalin ovelta pois. Pettymykseni oli vielä moninkertainen, kun tajusin elokuvan aikana, että samaa vanhaa lepakkomiehen syntytarinaa tässä taas, jälleen kerran, meille selitetään juurta jaksaen. 

Niin syväksi kuin antipatiani Marvelin elokuvauniversumia kohtaan onkin kasvanut, yhdestä asiasta heille on annettava kunniaa; he sentään tekevät jo muunkinlaisia tarinoita kuin näitä ainaisia supersankareiden syntytarinoita. 

Omien laskujeni mukaan viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tämä sama Batmanin syntytarina on filmattu jo 10 kertaa. Hahmoa on esittänyt Michael Keaton (2 leffaa), Val Kilmer (1), George Clooney (1), Christian Bale (3), Ben Affleck (2) ja nyt vielä Robert Pattinson. Enkä laskenut tähän mukaan edes mitään Suicide Squadeja (missä Batman myös esiintyy) tai Lego Batmaneja.

Jos supersankarileffat eivät ole tarpeeksi puuduttavia, kaavamaisia, luovuuden puutteesta kärsiviä, mielikuvituksettomia massatuotteita, kerta kaikkisesti palaa päreet, kun ei vaan jaksa enää katsoa miljoonatta kertaa, kun Batman ja kissanainen tapaavat ja tutustuvat. Tai kun se arvuuttelija ja/tai pingviini kerta kerran jälkeen esitellään Gothamin uutena pahiksena. 

The Batman ei edes tee tätä erityisen innovatiivisesti. Arvostan ohjaaja Matt Reevesin yritystä tehdä tässä jotain uutta. Hän on lähtenyt dekkarigenren suuntaan ja kuvaa sateista Gothamia kuin 40-luvun noir-elokuvaa. Valitettavasti kliseistä supersankarigenren leffaa ei vaan saa elävöitettyä vielä kliseisemmän dekkarigenren tai kliseisistä kliseisimmän film noir-genren avulla. Päin vastoin, lopputulos on puinen, pompöösi. 

Joka kohtauksessa kamera etsi täydellistä, ah-niin-tunnelmallista kuvakulmaa minuuttikausien ajan, joten katsoja vielä sen lisäksi, että tiesi ennalta-arvattavuuden takia täsmälleen mitä tulee tapahtumaan, tylsistyi kahta kauheammin, kun sinne päästäkseen, piti tarpoa tällaisessa tekotaiteellisessa suossa. Ulkoisen eheyden eteen uhrattiin leffan imun lisäksi myös uskottavuus. Jotta kuva säilyi tummanpuhuvana ja goottilaisena, myös kohtaukset, jotka sijoittuivat esimerkiksi sairaalaan tai rikostutkintapaikalle, oltiin valaistu niin mahdottoman pimeästi, että melkein tyrähdin nauruun leffateatterissa, kun rikostutkijat räpsivät todistevalokuvia pilkkopimeässä - sen sijaan, että joku olisi vain napsauttanut valot - herran jumala - päälle.

Enkä nyt ala edes erittelemään juonen aukkoisuutta - sen toisaalta annan anteeksi, sillä se taitaa niin vahvasti jo kuulua genren piirteisiin. Supersankarielokuvalta ei voine odottaa samaa loogisuutta, mitä oikealta elokuvalta.

Vaikka pidänkin sitä tolkuttoman naurettavana, että jälleen on löydetty uusi Batman - minusta oltaisiin pärjätty ilmankin, se on kuitenkin sanottava, että pidin ihan mahdottomasti Pattinsonin tulkinnasta. Ehdottomasti hyppäsi minun tätä hahmoa esittäneiden näyttelijöiden kärkikahinoihin. Jotenkin Pattinson sai jopa maskinsa takaa, pelkillä silmillään, ilmaistua paljon tunnetta läpi. Mutta se Batmanin esittäminen nyt tietysti on aina vähän kankeaa, koska hahmolla on omat tylsät maneerinsa. Siksi eniten ehkä pidinkin hänen Bruce Waynestaan. 

Hän ei tietysti ulkoisesti näytä siltä samalta playboylta, mitä edeltäjänsä, mutta juuri siksi häntä jäikin seuraamaan kiinnostuneempana. Hän ei tuntunut olleen kiinnostunut Waynen tyypillisestä macho-miehen roolista, vaan jäi tutkimaan hahmon syvempiä psykologisia kerroksia. Millainen mies oikeasti niinkin traumaattisen lapsuuden kokeneesta kasvaisi? Tähän kysymykseen Pattinson tarjoaa uskottavimman tulkinnan. Olisin ihan hyvin voinut katsoa leffan, josta olisi otettu kaikki nämä batman-osuudet pois ja keskitytty vain mieheen lepakkomiehen takana. Pattinsonin tulkinta herätti kiinnostuksen sellaiseen, että vielä joku päivä saisimme Batman-filmatisoinnin, jossa "batman" olisikin vain Bruce Waynen mielensisäinen coping-mekanismi, siis täysin mielikuvitusta, pakoa todellisuudelta. Sellaista tulkintaa olisi hyytävää seurata. 

Muista näyttelijöistä en sitten välittänytkään. Olen umpikyllästynyt Paul Danoon. Vielä kyllästyneempi olen siihen, että hänet roolitetaan aina samanlaiseen hyypiörooliin. Kun hän astuu valkokankaalle, tietää jo mitä on luvassa. Mutta yllätys, yllätys, vieläkin pahempi yhden roolin vanki Jeffrey Wright on myös löydetty samaan elokuvaan. John Turturro esittää elokuvan pääpahista sujuvasti, mutta yllätyksettömästi. Andy Serkisiä en uskonut Aflredina sekuntiakaan, täysin väärä mies rooliin. Colin Farrell on niin vahvasti meikattu, ettei meinaa tunnistaa, mutta jostain syystä jätetty täysin tapetiksi taustalle. Ehdottomasti surkeimman pohjanoteerauksen tekee Zoe Kravitz, joka on aikaisemminkin osoittanut täyden kyvyttömyytensä näyttää vähänkään kiinnostuneelta. Hänen kissanaisensa on surkuhupaisa vastaankävelijä - kirjaimellisesti, mitä ihmettä Kravitz oikein ajatteli kävellessään noin hullunkurisesti? Kuvitteliko sen oikeasti näyttävän jotenkin kissamaiselta?

Hoh hoijakkaa, eipä olisi tullut itse tätä yksinäni katseltua. Mutta huoli pois kaikille supersankaritoimintahöttöfaneille - kaikki tyypilliset kohtaukset takaa-ajoineen kaikkineen on ympätty tähänkin. Mitään varsinaisesti uutta ei ole lähdetty toikkaroimaan, tehty samaa, vanhaa, turvallista huttua - hieman uusilla mausteilla ja kenties uudessa pakkauksessa.