Arvostelu: The Broken Circle Breakdown

Belgialaisen Felix Van Groeningenin elokuva kertoo muusikkopariskunnasta, joka menettää hyvin nuoren tyttärensä syövälle. Elokuva oli ehdolla parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnolle sekä voitti parhaan vieraskielisen elokuvan Ranskan César-palkinnon. Sittemmin Van Groeningen on siirtynyt elokuvantekijäksi Hollywoodiin. Hänen ensimmäinen englanninkielinen elokuvansa on Beautiful Boy (2018), jonka hän käsikirjoitti yhdessä Luke Daviesin kanssa, joka tunnetaan parhaiten Lion (2016) -nimisen elokuvan käsikirjoittajana.

Minun suustani tämä on paljon sanottu, mutta tässä on synkkä elokuva. Jos haluaa menettää uskon elämän ihanuuteen, niin suosittelen katsomaan kahden tunnin ajan kun alle kouluikäinen, syöpäsairas tyttö menettää hiuksensa kemoterapiassa ja yrittää saada vastauksia vanhemmiltaan, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.

Van Groeningen koostaa elokuvansa hyvin. Kuvakulmat ovat harkitut. Leikkausjälki dynaamista. Äänimaailma elinvoimainen. Jopa roolisuoritukset, joita hän riuhtoo näyttelijöistään irti onnistuvat säilyttämään katsojan uskon elokuvassa.

Käsikirjoitus on vaikuttava. Se kertoo pohjimmiltaan ihmisen fundamentaalisesta tarpeesta maalailla pilvilinnoja synkimmänkin surun keskelle. Ihmisen kyvyttömyydestä kohdata maailma silmästä silmään. Se olisi liian karua.

Etenkin elokuvassa käydään kädenvääntöä uskonnon ja uskonpuutteen kanssa. Pariskunnan miesosapuoli ei usko jumalaan ja suorastaan vihaa uskontoja ja niiden epätieteellistä vaikutusta maailmaan. Hänen teoriansa mukaan jos useampi ihminen uskoisi uskonnon sijaan tieteeseen, saisi se paljon enemmän rahoitusta ja syöpä olisi esimerkiksi voitu jo parantaa.

Mutta tämä on myös hyvin yksinäinen tie kuljettavana. Menettäessä elämänsä rakkauden, uskoa vain siihen, että tämä on kuollut. Lopulta tästä tuleekin liian suuri tosiasia kannettavaksi yhden ihmisen taakkana. Kevyemmäksi muuttuu kulku, kun antaa satuolentojen, pilvien kultareunusten ja tähdenlentojen kantaa osa taakasta.

Pidin siitä, miten pohjimmiltaan elokuva luotaa ihmisen biologisia ja psykologisia ulottuvuuksia. Niitä pieniä illuusioita, joita mielemme luo hahmottamamme maailman ympärille, jotta mieli voisi suojella itseään. Kaunista, herkkää ja koskettavaa tulkintaa ja tematiikkaa.

Mutta. Näin kauniita korulauseita vaikka käytänkin, niin en silti huomaa itseäni heittäytyämässä elokuvan jalkoihin. Tai ehkä juuri siitä syystä. Elokuva on kaikkien kehujen arvoinen, mutta juuri se tekee siitä vähän liian hiotun. Liian laskelmoidun. Liian suoran. En löytänyt mitään rosoa elokuvasta. Kaikki oli kuin parhaimman taitelijan pensselistä. Tuloksena on kaunis kuva. Mutta hieman tylsä.

Eikä kyynelkanavani auenneet. Jos elokuva olisi vain kaiken mokaamisen, kaiken riskialttiuden, kaiken rohkeuden nimeen vain uskaltanut kallistua kohti sitä pistettä, jota päin se pyrki koko kestonsa ajan, olisi tämä voinut olla jotain suurenmoista. Tai sitten elokuva olisi voinut vetää överiksi, mutta ainakin olisin kunnioittanut yritystä. Nyt kun tässä pelataan koko ajan niin varman päälle, en uskalla itsekään antautua elokuvan vietäväksi.

Elokuvan varovaisuus näkyy esimerkiksi siinä, että vuorosanoja säästellään vähän liikaa. Yhtäkään ylimääräistä repliikkiä emme kuule. Jokainen lause on tarkoin ja huolellisesti valittu hahmon suuhun, jotta yksikään sana ei vain pilaisi elokuvaa. Mutta se jättää elokuvan myös harmittavan ontoksi.  Toinen vaihtoehto olisi jättää vuorosanat kokonaan pois tai karsia entisestään, jolloin katsoja olisi vain elokuvallisen ilmaisun varassa. Sekin olisi parempi, kuin näin huoliteltu ja siloiteltu dialogi.

Lisäksi koen, että kaikesta varovaisuudesta huolimatta, elokuva valuu ajoittain melodraaman puolelle. Ymmärrän, että tässä lähdettiin hakemaan runollista elokuvailmaisua, mutta kaikki ne visuaaliset kliseet kävivät hieman paksuiksi jo jossain kohtaa. Eli se kaunis kuvakin muuttuu vähän liian rumaksi aika äkkiä.

Keinottelua (Arbitrage)

Tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä rahoitusmaailmasta. Sanottu Richard Geren parhaimmaksi rooliksi, mitä en epäile yhtään. Rooli oli nimittäin huono - teki mieli hyssytellä miesparkaa, kun useassa kohtauksessa sekoitti huutamisen hyväksi näyttelemiseksi. Geren ura kun nyt ei ole mitenkään muutenkaan laadullaan loistanut. Ihan hyviin elokuviin kuitenkin aika ärhäkästikin tarrautuu kiinni - harmi vain, että sitten on niin laiska, ettei jaksa nostaa tikkua ristiin yrittääkseen edes näyttää kiinnostuneelta roolistaan.

...=)

Polttarittaret (Bachelorette)

Becky (Rebel Wilson) menee naimisiin ja pyytää lukioaikaiset ystävänsä (Kirsten Dunst, Lizzy Caplan, Isla Fisher) morsiusneidoiksi. Harvinaisen yksiselitteinen elokuva, jossa tapahtumat sijoittuvat pitkälti yhteen, polttari-iltaan. Kuten pelin henkeen kuuluu, kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

Päällimmäisin huomio, mikä itselle jäi elokuvasta käteen, oli taas toteamus siitä, kuinka hyvä näyttelijä Kirsten Dunst on. Näinkin tusinamaisessa leffassa, hän onnistuu todella huomaamattomasti viemään katsojat rankkojenkin kokemusten läpi. Ja hän tekee sen uskottavasti. Luulisi, että tälläiseen kännisekoiluleffaan ei saisi kovinkaan sujuvasti ympättyä mukaan mitään puolivillaista tai teennäistä draama-aspektia, mutta Kirsten Dunst uskottelee sen meille hyvin. Siksi pidinkin elokuvaa todella hyvänä. Siinä oli kevyet hetkensä, mutta sydämessä makaa kaunis suhde kahden ystävän välillä (Wilson & Dunst). Lukioaikaiset kokemukset heijastuivat mielestäni hienosti nykypäivän asetelmaan.

Tietysti jos elokuvallisesti arvioisin tätä teosta, niin en pitäisi sitä kovinkaan suositeltavana. Koska elokuva sijoittuu käytännössä vain yhteen känniseen, levottomaan, sekavaan polttari-iltaan, ei elokuvan juoniarkki tai rakenne ole kovinkaan vahva. Lähinnä katsoja joutuu pakoin turhautumaan koko höskään. Mutta pidin silti siitä, että tässä ei yritettykään kuvata mitään täydellisiä ihmisiä täydellisissä häissään täydellisine romansseineen - mikä ajoittain hääelokuvissaan ärsyttää ja puuduttaa. Tässä nimenomaan annettiinkin kaiken mennä pieleen. En tiedä kuinka hyvin elokuvan rääviys ja mustanpuhuva draama sopivat yhteen - usein tälläisissä tapauksissa toinen vesittää toista, mutta en minä tätä päältä poiskaan pistänyt.

 

...=)

Mitä Maisie tiesi (What Maisie Knew)

Mitä Maisie tiesi on kuvattu täysin 6-vuotiaan Maisien näkökulmasta. Hänen vanhempansa (Julianne Moore & Steve Coogan) eroavat ja Maisie pakotetaan helvetilliseen limbotilaan, jossa häntä rieputetaan kodista toiseen. Rock-tähti äiti vielä ryntäilee kiertuekeikoilleen ja taiteenvälittäjäisä unohtuu kuukausi tolkuiksi Euroopan työmatkoille. Väliin putoaa kuitenkin äidin ja isän uudet puolisot (Alexander Skarsgård & Joanna Vanderham), jotka ottavatkin vastuun Maisien huolenpidosta.


Ensimmäinen puolisko on jumalattoman tylsä. Elokuvassa on hyvin vähän repliikkejä ja ne repliikit, mitä kuullaan, kohisee jossain taustalla kun kamera pitää zoominsa Maisien todellisuudessa. Täten katsojalla on vain tämän nuoren tytön arka ja viaton todellisuus seurattavana ja Nick Uratan ambienttinen ääniraita sävystämässä tätä kuvausta. Olisinkin toivonut elokuvan alkupuoliskolle vähän enemmän lihaa luiden ympärille, sillä lopussa tälläinen tunnelmallinen, visuaalinen kerrontatyyli sopi tajuttoman hyvin. Ongelma alussa vain on se, että katsoja pitäisi saada nopeammin sisään elokuvaan ja nopeammin samaistumaan ja välittämään tarinasta.

Mutta kuten sanoin, loppua kohden elokuvan ote selkeni. Kun siinä vaiheessa pystyi jo luomaan jonkinlaisen kuvan kaikista hahmoista ja valitsemaan puolensa, oli emotionaalisesti sitoutunut etenkin nuoren Maisien herkkyyteen. Melkein kyyneleet valuivat viimeisen puolen tunnin aikana. Kuvasta tuli hypnoottisempaa, musiikista kauniimpaa ja näyttelemisestä koskettavampaa. Vaikka näennäisesti mikään ei muuttunutkaan. Melkein alan ajatella, että tämä oli jopa tarkoituksellista. Harmi vain, että katsoja pistetään työskentelemään hieman liikaa, että hän pääsee elokuvaan sisälle, mutta silti melkein suosittelisin sinnittelemään puolivälistä eteenpäin, sillä totean taas, että siinä kohtaa vasta elokuvan tunnelma ja tyyli pääsee oikeuksiinsa.

Julianne Moore tekee ehkä koskettavimman roolisuorituksensa, mitä olen häneltä nähnyt. Erityisesti lopun kohtaus, jossa hän on silmikkäin tekemiensä valintojen ja niiden seurausten kanssa, on sydäntä riipaiseva. Hän rakastaa tytärtään, mutta näkee tämän silmissä pelkoa, kun tämä katsoo häntä. Muilla näyttelijöillä on vähän epäedullisempi asema, sillä heidän hahmonsa ovat yksipuolisempia. Steve Coogan on puhelimeen kalattava poissaoleva isähahmo, Alexander Skarsgård niska vääränä päätään kumarassa pitelevä nuori pojankloppi ja Joanna Vanderham kiltti naapurintyttö - kaikki kuitenkin hyvin roolitettuja ja täysin uskottavia, vaikkakin pelkistetympiä hahmoja. Pääosan Onata Aprile, elokuvan Maisiena, tekee todella hyvää työtä, mutta siihen uskon vaikuttaneen enemmän vahvan ohjaustyön, sillä hänenkin roolihahmonsa on melko naturalistinen ja vähäeleinen, joten varsinaista näyttelemistä ei hirveästi tarvita - eikä tarvitsekaan tarvita - lapset ovat luonnollisia.

Mitä Maisie tiesi on koskettava kuvaus lapsesta eronneiden vanhempien keskellä. Itsekin tulen avioeroperheestä. Allekirjoitan kyllä koko elokuvan kuvauksen siitä tilasta ja olosta, miltä tuntuu jatkuvasti olla erossa toisesta vanhemmasta. Miltä tuntuu istua jossain aulassa odottamassa toista vanhempaa, kaivata aina toista vanhempaa tai aina tuntea olevansa väärässä paikassa väärään aikaan. Pahimmillaan jopa olevan vain shakkinappula vanhempien välisessä valtataistelussa.

...=)

Think Like a Man (Think Like a Man)

Tosi kiva elokuva. Hömppäähän tämä on, mutta tälläisten genre-elokuvien kanssa yleensä saa, mitä tilaa. Ei tämä nyt erityisen hyvä ole, mutta yllättäen ei ärsyttänytkään. Toki sukupuolistereotypioita käytetään röyhkeästi hyväksi, eikä tämä nyt erityisen naurattava komedia ole, mutta näyttelijäkaarti on kiiltokuviakin viehättävämpi ja kukapas ei tälläiseen maailmaan välillä haluaisi paeta?

...=)

Koskemattomat (The Intouchables)

Philippe (Francois Cluzet) on rikas mies, joka on neliraajahalvaantunut. Hänen vaimonsa on kuollut ja nyt hän elää yhdessä adoptoidun tyttärensä ja palvelijajoukon kanssa isossa kartanossaan. Hän on palkkaamassa uutta henkilökohtaista avustajaa ja häneltä tulee etsimään töitä Driss (Omar Sy) köyhä nuori mies, joka ei ole koulutettu, vaan elänyt pitkälti elämäänsä huonoissa kaupunginosissa. Pian käy ilmi, että he sopivat täydellisesti yhteen ja heidän ystävyyssuhteensa antaa molemmille paljon enemmän elämiinsä kuin osasivat odottaakaan.

Koskemattomista on muodostunut minulle yksi elämäni tärkeimmistä elokuvista. Se antaa voimaa niin surulliseen kuin iloiseen mielentilaan. Pohjimmiltaan tarinassa on kyse Philippen tilasta ja mitä se tekee hänen mielenterveydelleen. Vähitellen elokuvan aikana Philippe vajoaa syvempään ja syvempään masennukseen, johon auttaa vain Drissin optimistinen, iloinen ja energinen elämänasenne.

Toki niitä virheitä löytää, jos etsimällä etsii, mutta Koskemattomat on laatuesimerkki siitä, kuinka voimakas elokuva voi olla ja silloin ei ole mitään väliä, kuinka hyvin se on tehty. Siitä tulee toisarvoista. Pääasia elokuvassa on sen nostattamat tunteet. Jokainen, joka on joskus kokenut riittämättömyyden tunnetta, masennusta, apatiaa elämää kohtaan, kaihoisuutta, surua varmasti löytää tästä jotain itselleen. Kohtaus elokuva loppupuolella, jossa Driss vie Philippen meren rantaan taas tuntemaan elämää on yksi hienoimmista koskaan. Erityisesti Francois Cluzet'n näytteleminen tässä on käsinkosketeltavaa. Se teennäinen hymy, jolla hän yrittää peittää masentuneisuutensa on hyytävää.

Muita mieleenpainuvimpia kohtauksia on Drissin tanssi Earth, Wind & Fire-yhtyeen klassikon tahtiin ja Philippen myydessä Drissin maalaman taulun järkyttävän suureen hintaan. Eniten elokuvassa ihastuttava elementti on kuitenkin Ludovico Einaudin pianomusiikki, kenties hienoin elokuvasoundtrack koskaan. Se maalaa elokuvaan juuri täsmällisen tunnelmallisen, kohtalokkaan tunteikkaan tunnelman, jota vastaan on hyvä käsitellä niin surullia kuin iloisia tunteita ja käsitellä elämän tematiikkaa otteella, jota en ole vielä toisessa elokuvassa kohdannut.

Arvostelin tämän elokuvan kerran aikaisemminkin, sen ensimmäisen kerran nähtyäni ja silloin annoin tälle vain kolme tähteä. Olen kuullut monen muunkin äänen vähättelevän tätä elokuvaa liekö sen optimistisuudesta vai mistä, mutta pidän surullisena sitä, että jos elokuva ei ole kyyninen tai masentava, se ei ole hyvä. Elokuvassa saa olla valoa ja se saa herättää tunteita - tässä yksi, joka tekee sen taiteella ja kestää myös monet, monet katselukerrat. Liekö vasta silloin mahdollista ymmärtääkin elokuvan todellinen voima.

...=)

One for the Money (One for the Money)

Olen pisteyttänyt blogini historian aikana 149 elokuvaa neljän tähden arvoiseksi, 101 elokuvaa kolmen, 96 viiden, 63 kahden ja 30 yhden tähden arvoisiksi elokuviksi. Vähän aikaa sitten ryhdyin todella neuroottisesti seuraamaan noiden lukujen suhdetta toisiinsa. Ärsyynnyin siitä, että olin arvostellut elokuvia kolmella tähdellä enemmän kuin viidellä tähdellä ja aloinkin tietoisesti antamaan viittä tähteä ehkä jopa neljän tähden elokuville. Yhdessä vaiheessa sain tilaston ylöspäin viiden tähden osalta ja niitä viiden tähden elokuvia olikin vähän aikaa arvosteltuna enemmän kuin kolmen tähden. Mutta kuinkas sitten kävikään...

Minulle on vain muodostunut pienimuotoinen fobia näitä elokuvan tähteytyksiä kohtaan. Inhoan näitä välilukuja, kuten neljää tähteä ja kolmea tähteä, koska ne eivät oikein kerro mistään mitään. Eniten inhoan sitä, kun johonkin elokuvajulisteeseen tyrkätään neljän tähden pistetytys ja sen pitäisi mukamas olla hyvä arvosana... Kolme tähteä on vielä epämääräisempi. Enkä tee itselleni nyt siis mitään palvelusta, mutta One for the Money on niin keskinkertainen elokuva, että en pysty kolmesta tähdestä arvosanaa liikuttamaan suuntaan taikka toiseen. Ihan viihdyttävä Katherine Heigl-elokuva, jos niistä tykkää...

...=)

Imogene (Girl Most Likely)

Minulla on joskus pelkoja, että en menesty elämässä. Pelkään, että en saa kaikkea irti elämästäni. Tuntuu kuin vain kulman takana olisi odottamassa joku ihana ja ihmeellinen elämä ja minä en vain tajuaisi sitä. Lainatakseni aikamme suurta ajattelijaa, Katy Perryä: "Before you met me, I was all right. But things were kinda heavy, you brought me to life."

Imogene (Kristen Wiig) on New Yorkilainen näytelmäkirjailijan alku ja edustuspuoliso. Hänen elämästä katoaa suunta, kun poikaystävä jättää tämän. Itsemurhayrityksen jälkeen, Imogene löytää itsensä taakseen jättämänsä perheen (Annette Bening, Matt Dillon, Christopher Fitzgerald, Darren Criss) luota New Jerseystä, kaukana Manhattanin seurapiireistä.

Tarina on samaistuttava. Päähenkilö on hahmo, joka on pitkään sinnitellyt kuvitelmissaan siitä, millaisen hänen elämänsä tulisi olla. Kun tämä elämä ja harhakuva murenee, on pakko kyseenalaistaa oma elämänsä ja sitä kautta itsensä. Voisi puhua jonkinlaisesta eksistentiaalisesta kriisistä: "onko tämä mitä haluan?"

Elokuvan sävy on hyvin samanlainen Morsiusneitojen huumoriin ja Kristen Wiig taitaa kyllä hyvin koomisen ajoituksen. Mutta silti elokuva ei tingi tarkastelemastaan teemasta. Pohdinta käy paikoin syvälliseksikin, ajatusleikki lopullisen pohjan saavuttamisesta on oleellinen. Oma tulkintani menisi jopa niin pitkälle, että elämä on jatkuvaa pohjan saavuttamisesta. Ainakin omassa elämässäni olen huomannut, että joka päivä on uusi mahdollisuus löytää vielä suurempi häpeän tunne tai epäonnistuminen tai nöyryytys. Elämä on sadistinen leikki, jota on leikittävä - muuten päätyy elämään vain "ihan hyvin" eikä koskaan tiedä paremmasta - tai mistäs minä tiedän, mutta ainakin on inhimillistä ajatella ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella.

Ei ehkä ihan Perryn tasoa, mutta haluaisin lainata vielä Emily Dickinsonia: "That I shall love alway // I offer thee // That love is life, //And life hath immortality". Olen aina yhtä kiitollinen, että joku pystyy löytämään uuden tulkinnan rakkauteen. Tässä Wiigin ja Crissin roolihahmojen välinen suhde on erittäin raikas romanssi - jotain mitä en ole itse valkokankaalla ennen nähnyt. Se on hyvin vaivaton ja pelkistetty. Ja vaikka siitä ei tehdä numeroa, sen merkityksen näkee heidän myöhemmissä päätöksissä, valinnoissa ja elämässään.

...=)

Seeking a Friend for the End of the World (Seeking a Friend for the End of the World)

Mitä sinä tekisit, jos tietäisit, että maailma päättyy kahden viikon kuluttua? Mitä minä tekisin? Ensimmäinen vastaus varmaan olisi syödä mitä lystää ja toinen ajatus, mikä tulee mieleen on, että ei varmastikaan tekisi mieli nukkua hirveästi. En tiedä posauttisinko kuitenkaan aivojani pellolle ennen. Kaikkia näitä nähdään kuitenkin toteutettavan elokuvassa. Etenkin itsemurhat toimvat jopa erittäin kuivan, mustan huumorin tehokeinona, kun päähenkilöiden matkan varrella ruumiita tippuu aina ties mistä.

Mielenkiintoista on, että elokuva lähtee siitä olettamuksesta liikkeelle, että ihmisille oikeasti kerrottaisiin maailman päättyvän. Itsellä on aika vahva ennakkoluulo siitä, mitä USA:n hallitus kertoo ja mitä ei kerro. Veikkaanpa, että ihmiset haluttaisiin pitää suht aloillaan loppuun asti, eikä paniikille ja joukkohysteerialle annettaisi hirveästi panoksia. Oivaltavaa on myös elokuvankerronnassa se, että muutamat ihmiset jopa totuuden tiedettyään teeskentelevät tietämättömiä ja jatkavat elämäänsä kuin se ei päättyisi kahden viikon päästä.

Kauniina ajatuksena pidin sitä, että kaksi ihmistä löytää toisensa apokalypsin aamunkoissa. Vieläpä kaksi ihmistä, jotka ovat epätoivossa etsimässä juuri toista, kenen kanssa jakaa loppuelämänsä. Nämä kaksi ovat Steve Carellin esittämä Dodge ja Keira Knightleyn esittämä Penny.


Olen itse asiassa muutamat viime kuukaudet miettinyt paljonkin kysymystä elämän pituudesta. Olen joutunut kyseenalaistamaan elämänkaaren merkityksen. Jossain vaiheessa nimittäin kun ymmärtää, että elämä oikeasti päättyy kuolemaan ja sen jälkeen ei tosiaan pääse tanssimaan sateenkaarien päälle yksisarvisten kanssa, niin se johtaa helposti lisäkysymyksiin. Jos elämä päättyy kuitenkin, mikä järki on elää? Kuolema muuttaa elämän merkityksettömäksi. Ei ole mitään väliä kuinka paljon olet nauttinut elämästäsi, oletko jättänyt jälkesi historiaan tai kerännyt paljon omaisuutta tai menestystä. Kuoleman jälkeen sillä millään ei ole mitään merkitystä. Mikä merkitys siis on tällä hetkellä, kun sitä huomenna ei enää ole?

Elokuvan Penny & Dodge toteavat tyhjentävästi, että "I couldn't live without you. No matter how long". Se. Se, että kokee olonsa rakastetuksi ja rakastaa toista - se luo merkityksen jokaiselle hetkelle. Elokuva on siis temaattisesti kaunis. Ainoastaan sen sanon, että kun käsiteltävä aihemateriaali on näinkin raskas, itse ehkä välttäisin vielä enemmän korniutta. Nyt elokuvan ympärille on ämpätty liikaa koristeita, liikaa juonikuviota, liikaa ylimääräisiä hahmoja, liikaa söpösteleviä yksityiskohtia.

...=)

Camilla Läckberg: Kuolema saapuu Fjällbackaan (Fjällbackamorden: I betraktarens öga)

Tämän katsoin taannoin (muutama kuukausi sitten) Ava-tv-kanavalta, kun he ovat ottaneet esittääkseen ruotsalaisia dekkareita. Suomesta näille löytyy reilustikin yleisöä ja käsittääkseni monet ovat ihan pähkinöinä juuri näistä ruotsalaisista rikosdraamoista. En ole eläessäni tykännyt lukea yhtäkään dekkaria - jos olen, niin olen aina hypännyt ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen sinne viimeiselle sivulle katsomaan sen ratkaisun. En vain ole nähnyt järkeä lukea ensin sitä sataa sivua päästäkseni samaan lopputulokseen. Sama vika toistuu myös kuvallisessa formaatissa: ei jaksa kiinnostaa.

No niin, siinä juonessa siis on se ruotsalainen maalaiskylä - siskokset: toinen järkevä (pyhimys), toinen ennalta-arvaamattoman ailahteleva (huora) - arvatkaa vaan kumpi pelastaa toisen pulasta. Se murha ja kaikki kylässä mahdollisia epäiltyjä. Loppuratkaisu yhdentekevä, kun ei sitä kuitenkaan pysty lukija / katsoja arvaamaan juoneen kätketyistä vihjeistä, mutta aina niin viisas, neiti teräväinen päähenkilömme kyllä osaa pistää palaset paikoilleen - miksiköhän!?

Järkyttävän ylipitkä leffanpätkä, jossa ei ole tosiaan mitään muuta pointtia kuin pistää katsoja toteamaan lopussa: "ai se oli se! Enpäs olisi itse arvannut"... huoh...

#elokuvahaaste (49. Jännityselokuva, jossa ratkotaan murhaa)

...=)

Magic Mike (Magic Mike)

En suostu vastaamaan 2016 elokuvahaasteen kohtaan "elokuva, jonka katsominen nolottaa sinua", ainakaan perinteisessä mielessä. En koe, että taiteen arvostuksen terve pohja olisi sosiaalinen hyväksyntä. Sen sijaan, valitsin tämän elokuvan katsottavaksi sillä perusteella, että sen katsominen todellakin hävettää minua, sillä Magic Mike-elokuvat edustavat kaikkea mitä inhoan. En yksinkertaisesti voi sietää ihmisten esiineellistämistä ja seksualisoimista - kuluttajien ohjaamista tarjoamalla heille ihmisten kuoria valkokankaalla - pinnallista ulkonäöllä ratsastamista, jolla ei ole syvempää merkitystä, kuin repiä katsojien taskuista rahat ja tarjota oppituntia pinnallisuudesta ja kaikesta, mitä se tarjoaa kulttuurilliselle identiteetille ja vielä pahempaa; nuoren yleisön arvopohjalle. En haluaisi kenenkään ihmisen alun hyväksyvän ajatusta, että ulkonäöllä saa ystäviä, menestystä ja rahaa.

Kyllä ihminen saa näyttää hyvältä, kysymys ei ole edes siitä. Ja kyllä seksuaalisuudestaan ja haluistaan saa nauttia. Mutta se pitäisi osata tehdä oikein. Olen ainakin itse todella kyllästynyt pelkistettyihin kauneusihanteisiin ja yhteiskunnan sosiaalisten normien sanelemiin sääntöihin siitä, mikä on hyväksyttyä. Se, että perinteisesti elokuvissa on esineellistetty naisia ja tehty heistä seksiobjekteja, ei, ystävät hyvät, tarkoita sitä, että olisi hyväksyttävää tehdä sama miehille. Suunta on tavallaan täysin väärä - miksi emme voi suunnata kokonaan pois siitä, että elokuvayleisöjen pitäisi idolisoida yksitasoisia sankareita? Minä haluan esikuviltani kokonaisvaltaisuutta, virheellisyyttä ja luonnollisuutta - sitä on täydellisyys oikeasti.

Jos puhutaan itse elokuvasta, en tiennyt, että on mahdollista kokea yhtä suurta myötähäpeää, joka jatkuisi läpi elokuvan.... On oikeastaan harmi, että maailman paras ohjaaja Steven Soderbergh on joutunut tappelemaan tämän materiaalin kanssa. Nimittäin hän saa melkein sen toimimaan, rakennettua elokuvan todella toimivasti... kuin odottaisimme näiltä tapahtumilta jotain. Hän saa tuotua tarinasta esiin erittäin tuntuvasti sen, mitä se on, kun rakentaa elämänsä tyhjänpäiväisyyksille ja sitten herää todellisuuteen. Mutta vaikka käsikirjoitukseen saisi lisättyä ihan mitä tahansa yhtään syvällisempää käsittelyä aiheelta, tuntuisi se silti päälleliimatulta. Mutta jopa minun on pakko myöntää, että luojan kiitos, elokuvassa sentään on viestiä ja se puhuu vähän suuremmista arvoista loppupeleissä. Jälleen kerran kumarran Soderberghin nerokkuuden edessä.

Olivia Munn tekee hienon roolisuorituksen.

#elokuvahaaste2016 (42. Elokuva, jonka katsominen hieman nolottaa sinua)

...=)

Thanks for Sharing (Thanks for Sharing)

Tälläiset monta juonilankaa omaavat ensemble-draamat jakavat selvästi mielipiteitä. Itse tykkään, kun on paljon seurattavaa ja juonenkulkuun pääsee pureutumaan ihan eri lailla, kuin jos seuraisi vain yhden henkilön elämää. Pidin paljon tämän elokuvan asetelmasta - kuinka jokaisella henkilöllä on häntä ajavat motiivit toimimaan kuten toimii. Tässä päällimmäisin syy on addiktio. Päähenkilöt kukin kamppailevat lähinnä seksiaddiktion kanssa, mutta heitä ajaa lopulta myös syvemmät tunteet ja voimat. Itse pohdin yleensä hyvää elämää ja nauttimista kun puhutaan jo äärimmilleen viedystä tarpeen tyydyttämisestä. Jos lohtua ei saisi hakea alkoholista, sokerista, seksistä, tupakasta yms. hedonistisista hetkellisistä turrukkeista, niin mitä elämältään pitäisi sitten etsiä?

En tiedä lähtisinkö itse tekemään näin rankasta aiheesta kuitenkaan ihan näin leppoisaa draamakomediaa. Ei tässäkään vitsit oikein naurata ja muutenkin jää kysymysmerkiksi, että mikä oli elokuvan lopullinen sanoma. Elokuva lupaa sinänsä paljon, sillä addiktiot ovat kuvattu tässä ihan oikeina ongelmina - ei vitsin aiheina.

Mark Ruffalo on ihana suosikkini ja aina vain mitä enemmän häntä rooleissaan näkee, häneen tykästyy tykästymistään. Gwyneth Paltrow on melkein liian kaunis arkiseen rooliinsa. Josh Gad on Josh Gad. Tim Robbins on tietysti hieno. Joely Richardson on käsittämättömän upea ja suurin yllätys on Alecia Moore eli P!nk, joka on todella koskettava, maanläheinen ja sielukas roolissaan. Kumpa häneltä nähtäisiin vielä enemmän tulevaisuudessa näyttelijäntyötä. Patrick Fugit tekee myös todella hienon roolisuorituksen syrjään jääneenä addiktin poikana.

...=)

Chronicle (Chronicle)

Chroniclella on haaste pitää katsoja otteessaan, sillä sen found-footage-kuvaustyyli testaa kyllä katsojan eläytymiskykyä. Elokuva kuitenkin tarjoaa jotain kättä pidempää katsojalleen varsin mielenkiintoisella pohdinnalla, jossa kolme eri lähtökohdista tulevaa nuortamiestä löytävät supervoimat ja käyttävät niitä omiin viihteellisiin tarkoituksiin.

Tästä johdetaan mielenkiintoisia kysymyksiä elämän mielekkyydestä sen jälkeen. Sitä voisi kai verrata kuuluisaksi tulemiseen tai lottovoittoon. Mistä tietää, mikä on enää aitoa? Pyörivätkö ihmiset ympärilläsi sinun itsesi takia vai siistien voimiesi? Ja jos edes maailma ei ole rajoituksena, pystyykö asettamaan itselleen ja voimilleen tarpeeksi estoja?

Kuten sanottu, elokuva on kuvattu niin sanotulla found footage-tyylillä, eli kuvaus tapahtuu hahmojen itsensä kuvaamana tai valvontakameran välityksellä tai milloin minkäkin tallennuslaitteen kautta. Suurin osa elokuvaa taltioituu katsojan silmien eteen, koska yksi kolmesta nuorestamiehestä pitää mukanaan koko ajan kameraa. Siitä huolimatta supervoimat on toteutettu ihan hyvin elokuvassa ja varsinkin kun hahmot oppivat lentämään, on toteutus varsin lennokasta, heh heh. Kyllä niiden vaijerien läsnäolon kohtauksessa sun toisessa havaitsi, mutta silti pidin elokuvan mielikuvituksellisuudesta ja siitä, kun kuvattiin hahmojen ensi kertaa havaitsevan voimiaan. Supersankarielokuvat eivät läheskään hyödynnä tarpeeksi tätä ekstaattista hurmosta, jota hahmoilla varmasti olisi siinä tilanteessa.

Pidin myös hauskana elokuvan juonenkaaren. Pidin siitä, että nämä teini-ikäiset tulivat vähän eri oloista ja siksi kaikki suhtautuivat voimiinsa myös vähän eri lailla. Kolmikon välinen dynamiikka oli tulkittu hyvin ja teini-ikäisten emotionaalinen raakuus ja tietty tunnemaailman kehittymättömyys oli yksi elokuvan kantavista voimista. Tietty kateus, tietty angsti lopulta ajaa hahmot varsin epätoivoisiin tekoihin ja lopulta pystymme jopa kyseenalaistamaan elämän mielekkyyden. Näitäkään kysymyksiä ei mielestäni esitetä läheskään tarpeeksi supersankarileffoissa, sillä se on varsin oleellinen kysymys: jos voit tehdä kaiken, mitä teet?

Kuitenkin... Hieman jouduin turhautumaan juonen äkkinäisiin ratkaisuihin ja tiettyyn karskiin ajattelemattomuuteen. Mielestäni kypsä ratkaisu ei ole yht'äkkiä tappaa yhtä avainhahmoista, vain jotta muiden hahmojen kehitykselle (parempaan tai huonompaan) saataisiin enemmän tilaa tarkastella. Ja välillä hahmojen motivaatio oli vähän tuulesta temmattu ja oli epäuskottavuudessaan vähän ylitseampuvaa. Ei kukaan nyt tuhoa kokonaista kaupunginkeskustaa, koska isäpappa sanoi vähän tuhmasti.

Dane DeHaan ja Michael B. Jordan (vas.) ylsivät paikoin
aika vaikuttavaankin näyttelemiseen ja tulkintaan. Alex Russell (oik.)
ei puolestaan ollut kummoinenkaan roolissaan.

Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman)

Sattui tämä tulemaan televisiosta joku päivä. En sitä ehkä muuten olisikaan katsonut, mutta hiljattain Kristen Stewart on todella vakuuttanut minut näyttelijän taidoistaan (elokuvissa Still Alice ja Clouds of Sils Maria) ja myöskin, koska tämä on saamassa jatko-osan, johon on saatu mukaan Emily Blunt ja ennen kaikkea Jessica Chastain. Ja jos jollain leffalla on Chastainin suositus, ei se voi olla huono.

Lumikki ja metsästäjä pohjautuu tietenkin maailmankuuluun satuun Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä. Elokuvaversio on tehty enemmän aikuisten seikkailufantasian omaisin keinoin ja lopputulos on jokseenkin kypsempi kuvaus näistä hahmoista. Silti kaikki sadun tärkeimmät elementit on jollain ilveellä saatu ympättyä mukaan. Mikä oli itse asiassa vähän harmi, että koettiin mukamas, että sadulle tulisi jollain lailla olla niin uskollinen, että mukamas se olisi uskottavaa taas hämätä katsojaa sillä kirotulla myrkkyomenalla - kyllähän sen jokainen sitten jo näki tulevan. Paikoin Charlize Theron sortui ylinäyttelemiseen pahisroolissaan ja Stewart oli harmittavan vähäeleinen. Chris Hemsworth puolestaan murisi tarpeettoman matalalla äänensävyllä, joka ainakin särähti minun korvaani aika ilkeästi. Mutta muuten ihan mukiinmenevä, keskiluokkainen fantasiaseikkailu. Kyllä tässä aineksia on jatko-osaankin - ei ainakaan ole liian paljon paineita suoriutua paremmin -joskus jatko-osissa on se vaara.

#elokuvahaaste 2016 (17. Elokuva, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta) 

...=)