Truman Show (The Truman Show)

Meh.

Täysin ylihypetetty. Ehkä elokuvan hohdosta vei osan pois se, että tiesin, mistä on kyse, mutta aika aikaisessa vaiheessa se paljastetaan jo katsojalle, joten loppuelokuva on täysin turha. Elokuvasta olisi saanut paremman, jos olisi vähän vienyt skenaariota pidemmälle. Jim Carreyn olematon tulkinta ei auttanut asiaa. Olisi ollut ihan vaikuttavaa nähdä oikeat seuraukset mielenterveydelle tai ihmisen psyykeelle, mitä tälläinen tilanne aiheuttaisi.

Ed Harrisin pahis sentään vaikutti oikeasti loppuun ajatellulta hahmolta, jonka motiivit näyttelivät osaa tarinassa. Mutta muuten tämä jäi tälläiseksi leikiksi...

...=)

Sinulle on postia (You've Got Mail)

Tämän olen nähnyt nyt kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla petyin karvaasti. Kehuttu ja ylistetty Meg Ryan-Tom Hanks-combon omaava romanttinen komedia ja minä hullu en lämmennyt sille! Mielestäni sen kesto oli aivan liian pitkä. En pitänyt siitä, että Ryanin esittämä Kathleen Kelly ruikutti ja vinkui kun kirjakauppaansa ei tullut asiakkaita. Big whoop, it's called market economy, get over it! Aina ei saa mitä haluaa ja itse pitää olla vastuussa. VARSINKIN jos "rankan" päivän päätteeksi voi kavuta Manhattanin asuntoonsa, niin sanoisin, että ei asiat niin huonosti ole. Elokuvan ehkä selkein ongelma on se, että vaikka kyseessä on romanttinen komedia, jonka koko toimivuus nojaa pääpariin ja heidän keskinäiseen vuorovaiktukseen, tapahtuu se - luonnollisesti - sähköpostien välityksellä, jolloin koko elokuvan ajan katsojan joutuu turtuneena ja puutuneena vain laskemaan sekunteja, että nähtäisiinkö paria yhdessä tai edes samassa ruudussa ollenkaan!

Mutta sitten... Toisella katselukerralla olin elokuvan lumossa. Loppujen lopuksi minä kuitenkin rakastan elokuvia, jossa on kaksi voimakasta sielua pääosissa ja heidät on tarkoitettu yhteen ja katsoja tietää sen - kaikki tietää sen, paitsi nämä kaksi, jolloin on romanttista nähdä heidän viimein päätyvän yhteen. Tietysti elokuva leikittelee sillä ja pistää nämä kaksi tilanteisiin, joissa ikään kuin rakastuminen voisi olla mahdollista, mutta sitten sitä pitkitellään ja pidetään katsojaa penkin reunalla, että koska se oikein tapahtuu. Näin rakennetaan toimiva romanttinen elokuva. Kaikista virheistään huolimatta, jotenkin romantiikka vain iskee meikäläiseen. Voisi jopa sanoa, että sille on omat sääntönsä...

Tom Hanks ja Meg Ryan yhdessä ovat tietysti oikein sympaattisia.

Kerrankin olen myös täysin elokuvan nimen lumoissa. Sillä toden totta, päähenkilöt saavat postia! Ja mikä suomennoskin! You've Got Mail tarkoittaa "sinulle on postia". Katsokaa suomentajat / henkilöt, jotka suomenkielisistä elokuvannimistä oikein päättävätkin, ei se tämän vaikeampaa ole!

...=)

Patch Adams (Patch Adams)

Minun täytyy nyt tunnustaa jotain. Ja se, että näyttelijä-koomikko-Oscar-voittaja Robin Williams on kuollut, vieläpä varsin dramaattisissa olosuhteissa, tekee siitä vaikeaa. Kuitenkin minun täytyy myöntää, että en ole koskaan oikein tykännyt Robin Williamsin koomisista taiteiluista. Minusta hänen komiikkansa on liian väkinäistä ja kovaäänistä. Sen sijaan, pidän erittäin paljon siitä, kun Robin Williams tekee draamarooleja. Niissä hän on parhaimmillaan (katso: Good Will Hunting). Minkä kuitenkin tunnustan miehen taidoista, on hänen kykynsä olla ehdoton. Hänellä on antaumuksellinen kyky heittäytyä haasteeseen kuin haasteeseen ja tehdä kaikkensa yleisönsä eteen. Tämä on piirre, joka välittyy myös hänen vakavimmista hetkistään ja siksi niissä makaa, mielestäni, Willamsin vahvuus viihdyttäjänä.

On myös varsin ironista puhua elokuvasta Patch Adams Williamsin kuoleman jälkeen. Williams näyttelee elokuvan nimiroolia, miestä, joka elokuvan alussa on itsetuhoinen ja hakeutuu hoitoon. Mielisairaalassa hän ei suinkaan löydä parannusta lääkäreistä, vaan potilaista, tajuten, että auttaen muita, hän voi unohtaa omat ongelmansa. Tämän inspiroimana hän päättä ryhtyä lääkäriksi, toivottavasti paremmaksi sellaiseksi kuin hänen omat lääkärinsä olivat. Adams kuitenkin uhmaa lääketieteellisen auktoriteettejä, harjoittaen omanlaistaan lääketiedettä, jossa vähät välittää siirtovaikutuksesta ja nimenomaan pyrkiikin läheisemmäksi potilaiden kanssa, jotta heille tulisi parempi mieli. Myös edesmennyt Philip Seymour Hoffman näyttelee elokuvassa.

Williams on kyllä oikein profiloitunut tälläisten miesten esittämiseen. Yleensä hänellä on tälläinen rooli, jossa hänen päätarkoituksensa on muiden mielialan kohottaminen ja ei ihme, sillä hän tekee sen todella hyvin. Taas, kuten yllä mainitsin, hänen ehdoton olemuksensa, jossa hän ei puhu ihmisille korokkeelta, vaan heidän vierestään - se on jotain välitöntä ja lähestyttävää. Williams tekee siis tässä erittäin vahvan roolisuorituksen. Koska kyseessä on draamakomedia, pääsee Williams myös taituroimaan koomisella pelleilyllään ja naurattaa ehkä perheen pienimpiä, mihin elokuva tarraakin kiinni. Siki Williams osaltaan toimiikin roolissaan niin hyvin, koska hänen otettaan kritisoidaan läpi elokuvan. Aina välillä lääketieteellisen johtajat joutuvat puhuttelemaan Williamsin Patch Adamsia, koska tämä ei ota lääketiedettä tosissaan.

Elokuvana Patch Adams on sentimentaalinen, hyvän mielen elokuva. Ja koska minä rakastan sellaisia elokuvia, on tämä suurin kehu, jonka voin elokuvalle antaa. Elokuvan musiikki on ehkä vähän imelää, mutta parempi niin päin, kuin, että musiikkia ruettaisiin karsimaan koruttomammaksi, siitä kärsisi koko elokuvan taso, sillä nyt musiikki pitää elokuvan sykettä käynnissä. Philip Seymour Hoffmanille on työnnetty rillit päähän ja kauluspaita päälle ja käsketty esittää vakavaa nörttiä. Kuinka pahoihin karikatyyreihin tämäkin mies on työnnetty, kun hänen lahjakkuuksiaan olisi voitu käyttää niin paljon paremmin. Eli tässä hän ei tosiaan ole juuri minkäänlaisessa osassa.

Patch Adams on oikein toimiva draamaelokuva. Williamsin roolityö kuuluu ehdottomasti miehen uran parhaimmistoon ja hän osaa yhdistää juuri oikeat elementit komiikastaan tähän draamarooliin niin, että kokonaisuutena ei ole ärsyttävä tai väkinäinen pelle, vaan hyvää tarkoittava maailmanparantaja, jollaiseksi rooli onkin käsikirjoitettu. Kaiken kaikkiaan toimiva kokonaisuus.

The Big Hit (The Big Hit)

The Big Hit on vuonna 1998 valmistunut toimintakomedia. Sen ohjasi Hong Kongilainen elokuvaohjaaja Che-Kirk Wong. Elokuvan pääosissa on Mark Wahlberg, China Chow, Lou Diamond Phillips, Christina Applegate, Antonio Sabato Jr. ja Elliott Gould.

     Elokuva kertoo Melvin Smileysta, palkkatappajasta, jolla on kaksi suhdetta; toinen Chantelin kanssa, joka tietää hänen työstään ja toinen Pamin kanssa, joka ei tiedä hänen työstään. Hän ja hänen palkkatappajatiiminsä kidnappaavat paikallisen kihon tyttären, saadakseen lunnasrahoja. Mitä he eivät tiedä, on, että kiho, Jiro Nishi, on konkurssissa ja heidän pomonsa ystävä. Yksi Smileyn tiimiläisistä kääntyy häntä vastaan ja yrittää lavastaa Smileytä ainoaksi syylliseksi. Kidnapattu tytärkin on osuvasti langennut Smileyn piiloteltavaksi. Melvin joutuu kuitenkin piilottelemaan kidnapattua, Keiko Nishiä Pamilta ja Pamin vanhemmilta. Tietenkin Keikon ja Melvinin välille kehittyy myös kemiaa. Melvin on joku, jota voisi kutsua "lepsuksi", koska hän ei kestä ajatusta, että joku ei pitäisi hänestä.
      En suosittele katsomaan tätä elokuvaa. Minä olen sen nyt kuitenkin katsonut ja päätin tarttua haasteeseen arvioida tämä. Haasteena on, että miten kirjoittaa elokuvasta kokonaisvaltainen ja kattava arvostelu, kun mitään muuta elokuvasta ei ole sanottavana kuin että "huono". En myöskään halua turvautua ironisiin huomautuksiin juonesta tai elokuvasta itsestäkään, koska mielestäni jokainen elokuva ansaistsee tasavertaisen kohtelun ja arvostelun lukija saanee itse päätää katsooko elokuvan. Olin itse asiassa yllättänyt suhteellisen monista positiivisista arvosteluista, joita löysin netistä. En yleensä lue toisten arvosteluja, ennen kuin olen itse kirjoittanut kyseisestä elokuvasta, mutta en oikeasti uskonut, että arvostelisin tämän elokuvan. Voin itsekin mukautua niihin positiivisiin kommentteihin, jotka kehuivat elokuvan uskollisuutta itämaisiin taisteluelokuviin ja siitä onkin kiittäminen ohjaajaa. Elokuvan rakenne on hyvin vahvasti kung-fu-mässäilyn kaltainen ja sellaisen ystävä, varmasti nauttiikin elokuvasta. Ongelmaksi tulee tietysti taas, että mitä jos ei pidä itämaisista elokuvista? Sitten positiivisia kehuja sai elokuvan huumori. Elokuva tarttuukin parodisin ottein aiheeseen ja ei missään nimessä ota itseään liian vakavasti. Lukuisat aukot ja motiivittomat hahmot tekevät tarinasta kepeän, mutta todella epärealistisen ja epäuskottavan. Itse asiassa elokuvaa on todella piinallista katsoa, sillä siinä ei ole mitään järkeä. Sanoakseni todella pahasti; elokuva edustaa juuri sitä Hollywoodia, josta sitä aina syytetään.
    Juoni on hutera. Hahmot ovat naurettava kaksiulotteisia ja koko elokuvan tyyli kuin vitsinä tehty. Se antaa tilaisuuden syödä se karkkipussi loppuun ja nukahtaa sohvan pohjalle perjantai-iltana. Hups, ironiaa. Oh, what the hell, antaa mennä... Jos elokuva on tarkoitettu komediaksi, se onnistuu, mutta ei kuten mikä tahansa komedia, vaan antamalla katsojan nauraa elokuvalle, ei elokuvan aineksille. Se on siis erittäin huono asia. Täytyy kylläkin antaa krediittiä käsikirjoittajan luovalle idealle käyttää palkkatappajan nimenä Melvin Smileytä ja tehdä hänestä lepsu. Kuitenkin se on varsin hutera pohja rakentaa elokuva. Noin, onnistuinko ironiattomuuteen? Elokuvaan sisältyy, tietenkin, kaikki kliseet, kaikki mielikuvituksettomat peruselementit, peruskaava; perus. Perun aiemmat puheeni, siitä etten suosittele elokuvaa kenellekään, itse asiassa suosittelen elokuvaa, sellaiselle, joka haluaa katsoa ne samat räjäytysefektit ja nauraa samoille vitseille, joille on nauranut jo sataan kertaan. The Big Hit, not such a big hit.
     Mark Wahlberg on lojaali näyttelijä. Valitettavasti hän on suostunut tähän elokuvaan. Hän onnistuu herättämään hahmonsa ohjaajan vision mukaiseksi ja jopa toteuttamaan hahmon tavoitteet ja saamaan aikaan viihdyttävyyden. Se on jo enemmän kuin paljon tämän kaliiberin elokuvassa. Wahlberg hahmottaa hyvin kokonaisuuksia ja osaa todella tulkita hahmojaan. Hän ymmärtää näyttelemisen ja tajuaa katsoa itseään ulkoa päin. Hän on erittäin hyvä näyttelijä, joka ei tuota pettymyksiä, silloinkaan kun se olisi erittäin mahdollista. Kaikki pisteet siis hänelle. Lähes kaikki muut näyttelijät laiskottelevatkin sitten ja laukovat muutamat latteat vitsinsä ja se on siinä.
     The Big Hit ei ole elokuvien parhaasta päästä. Itämaisten taisteluelokuvien ystävä voi löytää The Big Hitistä jopa jotain järkeä, mutta kenelle tahansa muulle, elokuva on vain surkea kopio jo täysin läpikäydystä aiheesta ja genrestä. Elokuva on lähinnä iso vitsi ja ymmärrän kyllä, elokuvan hauskuuspainon ja ne elementit, mutta nekin jäävät erittäin laihaksi ja jopa loukkaaviksi, strereotypioita ylistäviksi järjen vastakappaleiksi.

5-

...=)

Aina vierelläsi! (Stepmom)

Chris Columbus ohjasi vuonna 1998 elokuvan Aina vierelläsi, jonkä tähtinä ovat Oscar-voittaja Julia Roberts, Oscar-voittaja Susan Sarandon ja Oscar-ehdokas Ed Harris. Elokuva tuotti yli 159 miljoonaa dollaria ja Sarandon voitti roolisuorituksestaan San Diego elokuvakriikoiden yhdistyksen palkinnon parhaalle näyttelijälle.
      Elokuva kertoo Jackiesta (Sarandon) ja Lukesta (Ed Harris), eronnut aviopari, jolla on kaksi lasta. Lukella on uusi naisystävä, nuorempi Isabel (Julia Roberts), joka ei tunnu saavan yhteyttä Luken ja Jackien lapsiin. Lapset pitävät äitään täydellisenä. Jackie sairastuu kuitenkin syöpään ja Isabel samaan aikaan Isabel ja lapset alkavat kiintyä toisiinsa.
      Aina vierelläsi on täysin turhantärkeä elokuva. Se on tungettu täyteen kliseitä ja kliimakseja ja selvästi yritetty vedota amerikkalaiseen keskivertoyleisöön, jotka haluavat kantaa nenäliinapaketteja elokuvateatteriin. Elokuva onnistuu kaikessa turhamaisuudessaan ja teennäisyydessään nyyhkyttämään joitakin katsojia varmasti, onhan siihen heitetty lähes kaikki perinteiset kliseet, joilla vetisyttää katsojien silmät. Mukana on tylsää lämpöä ja kevyttä draamaa. Elokuva ei siis minun mielestäni ole mikään mullistus vaan täysin mitäänsanomaton tusinatuote. Kaiken lisäksi se on tylsä.
      Susan Sarandon ei huonoon roolisuoritukseen varmaan pystykään. Tämänkin tason elokuvassa hän onnistuu tuomaan valkokankaalle rehellistä tunnetta sekä aitoa draamaa. Hän on syvällinen ja tulkitseva. Hänen näyttelemisensä on hyvin älykästä että intohimoispitoista.
     Ed Harris on lähes turhassa roolissa. Hänen hahmollaan on säälittävä määrä kohtauksia, mutta ne hän esittää ihan kunnialla läpi. Hän on hyvin määrätietoinen ja keskittynyt. Harris on omaksuva näyttelijä ja on Sarandonin tavoin älykäs. Heidän kemiansa kohtaavatkin todella hyvin, entisenä avioparina...
     Julia Roberts ei saa juuri mitään aikaan. Hän ihmettelee elokuvan läpi ja on aivan hukassa. Hänessä ei ole mitään mielenkiintoista ja hän luo niin kliseisen roolisuorituksen, että sitä on tuskallista katsoa. Kuitenkin hänen elokuvakarismansa ja energiansa pelastaa hieman.
     Aina vieralläsi ei ole hyvä elokuva. Se käy lauantai-iltapäivän viihteestä ihan hyvin ja älytöntä olentoa se varmaan kiinnostaa ja vaikuttaa tähän hyvin paljon. Ei edes karismaattinen näyttelijäkaarti pysty tuomaan tähän tusinatuotteeseen mitään kiinnostavaa.

6+

...=)

Elisabet (Elizabeth)

Elisabet on vuonna 1998 valmistunut elämäkerrallinen draama, jonka ohjasi Shekhar Kapur. Elokuvaa tähditti Cate Blanchett nimiroolissa, Geoffrey Rush, Joseph Fiennes ja John Gielgud. Elokuva tuotti yli 82 miljoonaa dollaria. Elokuva oli ehdolla seitsemään Oscariin, muun muassa Cate Blanchett paras näyttelijä ja paras elokuva. Jenny Shircore voitti parhaan meikin Oscarin.
     Elisabet kertoo Englannin kuningattaesta, Elisabet I:stä, ennen pitkää valtakauttaan. Elokuva kuvaa Elisabetin valitsemista kuningattareksi ja hänen kamppailuaan erottaa puolulaiset ja viholliset toisistaan. Elokuvan aikana Elisabet kasvaa mahatavaksi hallitsijaksi.
     Elisabet on vaikuttava elokuva, todella mahtipontisesta hallitsijasta. Kapur vetää hieman överiksi kuvauksen ja tarinasta uupuu sympatiaa. Kuitenkin se on vallanjulistus ja Cate Blanchettin upea roolisuoritus vetää sanattomaksi. Käsikirjoitus on omituinen, koska yleensä ei ole tapana muuttaa historiaa elokuvan päämäärän vuoksi. Käsikirjoitus on myös jokseenkin liikaa yrittävä. Teatraalinen ja ylidramaattinen ja tätä korostaa Kapurin mahtaileva ohjaus. Kaiken kuitenkin pelastaa kameleomanttimaisen täydellinen Cate Blanchett.
     Cate Blanchett tulkitsee Elisabetiä voimalla, tunteella, tasapainolla, vahvuudella ja hän luo moniulotteisen, uskottavan roolisuorituksen. Tässä läpimurtoroolissaan, hän näyttää mistä on tehty ja takoo itsensä suoraan tähtitaivaan huipulle. Hän vakuuttaa kaikki mykistävällä roolisuorituksellaan. Blanchett kykenee sekä tuomaan hahmon tarkkuutta että mahtipontisuutta. Hän vannoo historiaa ja kuitenkin tekee elävän, viihdyttävän roolisuorituksen. Cate Blanchett on elokuva.
      Elisabet on mielenkiintoinen kuvaus keskiajan naisesta, vahvasta ja monimuotoisesta ikonista. Elokuva antaa syyn. Se on sen tärkein tehtävä ja huolimatta kaikesta muusta, elokuva on viihdyttävä. Se saa katsojan tuntemaan Elisabetin läpikotaisin, asettumaan hänen puolelleen ja Blanchett maalaa uskottavan muotokuvan.

9-

...=)

Se mikä on totta (One True Thing)

*Päivitetty 6.4.2018

Kun katsoin elokuvan ensimmäisen kerran, pidin sitä keskinkertaisena draamana. Mielestäni on melko varma veikkaus sanoa, että en todellakaan ymmärtänyt elokuvaa silloin. Mutta se on mielestäni myös jollain tapaa todella vaikuttavan elokuvan merkki. Sen sisäistämisessä menee hetki. Kaikki ei ole helppoa ja valmista vaan katsojalta vaaditaan omaa tulkintaa elokuvan tueksi. Sitä on oikea elokuvataide.

Kaikista parhaimmat elokuvat ovat niitä, jotka jäävät mieleen elämään. Olen katsonut oman osani elokuvista, joita olen rakastanut sydämeni kyllyydestä niitä katsoessani ja sitä seuranneina päivinä, mutta kahden vuoden päästä ollut hämilläni siitä, olenko kyseistä elokuvaa edes nähnyt. One True Thing puolestaan on sittemmin, ensimmäisen katselukertani jälkeen, kasvanut merkitsemään minulle todella paljon. Ja se jo itsessään on uhanalaisen poikkeuksellista.

Oscar-voittaja Renee Zellweger esittää Ellen Guldenia, uratietoista kirjoittajaa, joka on suunnannut niin kauas lapsuuden kylästään kuin jalat vain kantavat. Hän on rakentanut itselleen elämän erilaisten arvojen varaan kuin esimerkiksi äitinsä (Meryl Streep). Ellenille on tärkeää olla itsenäinen, vahva ja menestyksekäs. Hän nauttii siitä, että hänen statuksensa yhteiskunnassa on tärkeä. Kun äiti kuitenkin sairastuu syöpään, joutuu Ellen hetkeksi palaamaan maan pinnalle korkeakiitoisesta elämästään ja takaisin hiljaiseen lapsuudenkotiinsa, jossa hän joutuu kamppailemaan sen kanssa, mitä on pitänyt tärkeänä. Erityisen kipupisteen muodostaa se, että hänen äitinsä elämä kotivaimona edustaa kaikkea, mitä vastaan Ellen on.

En tiedä kuinka hyvä elokouva One True Thing objektiivisesti on. Joku jaksaisi varmaan luennoida jostian elämänmakuisten draamojen virhepisteistä, mutta itse pidän ehkä tälläistä analyysia jopa vähän tylsänä. Taidetta kuuluu elää ja hengittää - ei rikkoa osiin ja osoittaa virheitä. Minulle One True Thing merkitsee paljon, koska samaistun suurelta osin elokuvan hahmoihin, tarinaan ja siihen, mitä tässä yritetään minulle sanoa. Nämä asiat ovat mielestäni aina elokuvien pääosassa ja muilla osatekijöillä ei ole mitään virkaa, jos elokuvalla ei ole mitään viestiä.

Itsekin olen kasvanut pienellä paikkakunnalla, joten tunnistan hyvin sen kipuilun, mitä tälläisessä ympäristössä varttuneella on. Ja kaiken lisäksi ymmärrän, että kipuilu on täysin aiheellista. Pienellä paikkakunnalla kasvaneet tietävät kyllä mistä puhun - se hetki, kun ne pienet ympyrät vain muuttuvat liian pieniksi, kun tuttavalliset kasvot muuttuvat liian tuttavallisiksi ja hiljainen rauhalliselo muuttuu liian hiljaiseksi. Se on ahdistavaa elämää - etenkin jos sitä ei ole itse valinnut.

Ja kolikolla on kääntöpuoli. Itsekin oli pakko päästä kotikylästäni lähtemään heti kun se oli mahdollista. Nähdä suuri kaupunki. Kulkea kadulla niin, että kukaan ei tunne sinua. Käydä kaupassa tietämättä jokaisen kanssaostostelijan nimeä. Nauttia katuvaloista, kahviloista ja julkisesta liikenteestä. Mutta vasta siinä vaiheessa itsekin huomasin, mitä tälläisellä elämällä menettää.

One True Thing on tarina juuri tälläisestä väliinputoamisesta. Kun ihminen joutuukin kyseenalaistamaan sen, mitä pitää tärkeänä. Lähelle eksistentiaalista kriisiä päästään, kun yksilö alkaa kyseenalaistamaan sitä, että jos mikään tapa ei tee minua onnelliseksi - onko se ylipäätänsä mahdollista? Ja kaikkein syvällisimmäksi kerronta menee, kun hahmottaa vuosien kokemuksella karttuneen pragmaattisen viisauden elämänohjeet. Meryl Streepin esittämä äiti, jota ensiksi katsojakin on pitänyt täysin sivuosana ja ehkä hieman yksinkertaisessa elämässään höpertyneenä, täsmentääkin sen, minkä kaikkien tulisi oppia. Kuinka on niin paljon helpompaa päättää olla onnellinen. Päättää olla tyytyväinen siihen elämään, jota elää. Ei aina etsiä jotain seuraavaa onnellisuuden lähdettä, vaan tehdä yksinkertainen päätös olla oma itsensä ja elää omaa elämäänsä.

Tämä on hieno hetki elokuvahistoriassa ja yksi suosikkikohtauksistani ikinä. Ja Meryl Streep tekee uransa parhaimpia roolisuorituksia, mikä on jo sinänsä paljon sanottu. On kaunista, miten hän ensin näyttelee hahmoaan todella köykäisesti, mutta sitten juuri avain hetkellä paljastaakin hahmosta valtavan syvyyden. Tällöin sen merkityskin on huomattavasti paljon iskevämpi, kuin jos sitä olisi osannut odottaa.

Renee Zellweger tekee myös hienoa työtä ja erityisesti olen aina ihaillut hänen taitoaan kuin hehkua hahmon sisäistä maailmaa. Hän tuntee asiat syvästi ja hänen hahmoistaan tulee rikkaan kolmiulotteisia. William Hurt tekee myös täsmällisen roolityön etäisenä aviomieshahmona, jonka persoonan setvimiseen tarvittaisiin terapiaistunto jos toinenkin. Ihanaa, että yhdessä elokuvassa on monta niin monitahoista hahmoa ja niitä käytetään kertoakseen syvällinen viesti elämästä ja ihmisyksilönä olemisesta.

Hienoa perhedramatiikkaa, tunnelmallista elokuvallisuutta ja ikimuistoisia kohtauksia. Älykästä elokuvan tekemistä ja leffalla tulee luultavasti aina olemaan erityispaikka sydämessäni. Ehdottomasti kuuluu kymmenen parhaan näkemäni elokuvan joukkoon. Erityispisteet taas J. Roy Hellandille maskeerauksesta.

...=)