Movie Monday #6 - Tylsä klassikko

<<edellinen<<                                           >>seuraava>>

Movie Monday-haasteblogin 6. haaste

Hauskaa huomata, että Movie Mondayssa on tapahtunut jo ensimmäisen kuuden haasteen aikana aika moista toistoa. Nimittäin 6. haaste on käytännössä kopio 3. haasteesta. Nimittäin myös valitettavasti omat, itse ehdottomani haasteet ovat osittain Movie Mondayssa jo esitettyjä, vaikka kuinka yritin katsoa, että keksisin uusia, niin en silti ilmeisesti onnistunut. Mutta ei hätää, muutkin ovat näköjään astuneet samaan ansaan. (ja jo kuudennessa haasteessa)

Osittain siis löydät vastauksen minun kolmannen haasteen vastauksestani. Olen puhunut myös katkerista elokuvapettymyksistä täällä.

Mutta kaivan silti elokuvakokemuksiani ja muistojani nyt syvemmälle ja pinnistän muistaakseni joitain elokuvia jostain aikojen takaa. En varmana jätä vastaamatta, kun olen itselleni luvannut vastata jokaiseen Movie Monday-haasteeseen! Ja ei haluaisi rueta toistamaan ihan hirveästi vielä, kun kyseessä on vasta kuudes haaste...

______________________________________________________________________

• En ole täysin varma, onko The Song of Bernadette klassikko, mutta sitä olen aikoinani katsellut syvän pettymyksen varjon läpi. En muista elokuvasta juuri mitään, mutta lähdin sitä katsomaan, koska Jennifer Jones voitti siitä parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Ja voin kertoa, että siinä on tylsä elokuva! Hyvä luoja! Se on mustavalkoinen, kertoo jostain nuoresta tytöstä, joka näkee jonkun Neitsyt Marian kuvajaisen jossain. Ja sitä rataa. Se elokuva on niin vanha ja ei se Jennifer Jones siinä pääosassaan paljoa tee.
• Alaston satama. Se elokuva on huono. Tosin, en muista näinkö sitä loppuun asti, koska siitä on jo vähän aikaa kun sitä olen katsonut. Mutta huh huh, kun taas on mustavalkoinen, snoozefest! Ja sitä on ylistetty maista taivaisiin. Marlon Brando ja Eva Marie Saint voittivat osistaan Oscarit, mutta ei ole minun kuppi teetä. 
• [sivuhuomautuksena; minulla on vieläpä The Song of Bernadette ja Alaston satama dvd:lla, valitettavasti]
• Sitten hypätään genrejä: Hohto. Kyllä, olen yksi niistä, jotka ei ymmärrä sen viehätystä. Enkä en pidä siitä siksi, että olisin lukenut kirjan ja kokisin, että elokuva ei tee sille oikeutta. En ole lukenut kirjaa, mutta en vain pitänyt Hohtoa pelottavana kauhuelokuvana. Musiikissa tuli koko ajan se suspense-elementti sellaiseen kohtaan elokuvaa, jossa ei tapahtunut mitään pelottavaa.  Se oli outoa. Ei elokuvassa sen puolen juuri mitään pelottavaa tapahtunutkaan. Ehkä olen vain tyhmä maallikko, mutta ei...

• Ja taas hypätään genrejä: Tootsie. Olen kuullut enemmän kuin yhden ihmisen suusta, kuinka hauska tämä elokuva on ja kuinka se on maailman hauskin elokuva. Itse hädin tuskin muistan elokuvaa, mutta muistan sen, että en nauranut kertaakaan. Se, miten Jessica Lange voitti osastaan parhaan naissivuosan Oscarin on täysi ihme.
• Kun Harry tapasi Sallyn. Yksi huonoimmista romanttisista komedioista, joita olen nähnyt. En ymmärrä, miksi sitä verrataan Notting Hilliin tai Pretty Womaniin. Kun Harry tapasi Sallyn oli tylsä.
• Englantilainen potilas. Oli tylsä. En edes muista elokuvasta muuta kuin sen luolan. Mutta en miksi he sinne päätyivät tai edes mikä elokuvan tarina on.

No niin, mutta eiköhän siinä tullut tarpeeksi tälle erää. Täytyy säästää jotain vielä tulevia haasteita varten. xD 

Keinoja kaihtamatta (This Means War)

Tämä on yksi elokuva, joka on ollut katsomislistallani jo pidemmän aikaa. Sitten viimein se ilmestyi nettivuokraamoon. No, odotukset olivat ehkä vähän liiankin suuret, mutta ei tämä nyt niin ihmeellinen ollut.

Chris Pine ja Tom Hardy ovat agentteja, jotka rakastuvat molemmat Reese Witherspooniin.

Olipa ihana kirjoittaa tuo juoniseloste tuohon. Muistan, että olen tapellut itseni kanssa etenkin monien fantasiaelokuvien juoniselosteiden kanssa (esim. Thor) kun sitä juonta vaan ei pysty tiivistämään hallitusti... Keinoja kaihtamatta putoaa vähään samaan luokkaan kuin Julia Robertsin ja Brad Pittin projekti The Mexican. Molemmat ovat tähtinäyttelijöillä täyteen ämpättyjä, toiminnantäyteisiä viihdepläjäyksiä, jotka ovat vähän liiankin laskelmoituja. Ja se on jo paljon jos minä sanon, että joku elokuva on liian Hollywoodimainen. Tässä on kaksi sellaista.

Oli Keinoja kaihtamatta ihan hauska ja pari kertaa sai ääneenkin naurahtaa. Minusta tuon elokuvan alkuasetelman keksijä on aivan nerokas. Valitettavasti elokuva jää hyvistä aineksistaan huolimatta vähän vajaaksi. Elokuva on vain niin imelä ja niin epäuskottava ja ei juonen kulkukaan ole mitenkään ihmeellinen. Sääli ajatella, miten paljon joku ohjaaja kuten Paul Feig (The Heat, Morsiusneidot) olisi saanut tästäkin elokuvasta aikaan. Kokonaisuutena elokuva on hieman lattea.

Ehkä yritystä on ollut liikaa tai sitten tekijöiltä on loppunut usko elokuvaan kesken. Se on se vaara tälläisissä suuren budjetin viihde-elokuvissa, että porukat tuntuvat vain leimaavan kortin sisään ja juoksemaan heti palkkapussin kanssa pois kuvauksista, kun kello lyö neljä iltapäivällä. Että ei ole sitä sydäntä asialla. Se on harmi, koska jos olisi, uskoisin, että tämäkin elokuva olisi tuplasti parempi. Mutta kuten George Lucas on sanonut, että jos elokuvan lopussa poika ja tyttö kävelevät käsi kädessä auringonlaskuun, tuo se 10 miljoonaa lisää lippuluukuilla ja tämäkin kävi ihan kerran katsottavasti viihteestä.

Sitten täytyy vielä vähän selventää. Ihan kuin ei olisi tarpeeksi sekoittavaa, että veljekset Bryce ja Thomas Robinson näyttävät täysin samalta keskenään ja ovat esiintyneet yhdessä (kuten Puutaheinää-blogin Tiinanen minulle paljasti)  The Switch // Vaihtamalla paranee -elokuvassa. Lisäksi toinen heistä on esiintynyt Marley & Me ja Neljä joulua yhdessä päivässä-elokuvissa (onnea vaan arvaamaan kumpi!), mutta vielä sekoittamaan pakkaa, on Keinoja kaihtamatta elokuvassa näyttelijä John Paul Ruttan täysin saman näköinen kuin Robinsonin veljekset. Minä itse asiassa luulin, että toinen veljeksistä roolissa onkin, kunnes elokuvan katsottuani luin ketä siinä näytteli.

[Minä vielä yleensä kerskailen sillä, kuinka hyvin tunnen näyttelijät toisistaan, mutta nyt minut on kyllä voitettu. Olen niin sekaisin!]

John Paul Ruttan

Jompi kumpi Robinsonin veljeksistä

Jompi kumpi Robinsonin veljeksistä

...=)

Sinkkuna suhteessa (That Awkward Moment)

Sinkkuna suhteessa on vuonna 2014 valmistunut [romanttinen?] komedia. Sen pääosissa on Zac Efron, Miles Teller ja Michael B. Jordan ja mukana on myös Imogen Poots. Efron, Teller ja Jordan esittävät kolmea sinkkukaverusta, jotka sopivat, että pysyvät sellaisina. No arvata saattaa, näin ei käy.

Miksi minä päädyn koko ajan katsomaan elokuvia, joissa on mukana Miles Teller, vaikka en voi sietää häntä. Outoa on myös, että kaksi vuotta sitten hän oli lukiopoika The Spectacular Now -elokuvassa ja nyt hän on jo työssäkäyvä, kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvä mies. Zac Efronista sen sijaan pidän. Hän on tehnyt upeaa työtä ponnistaen Disneyn lapsitähden maineesta, vakavasti otettavaksi miespääosan esittäjäksi. On mukavaa nähdä, että kaikki eivät päädy sille Macaulay Culkin / Amanda Bynes-tielle. Michael B. Jordan nousi tähdeksi kertaheitolla Fruitvale Station-elokuvan kanssa ja ymmärrän kyllä, miksi hänet on kastattu tälläiseenkin tähtirooliin - kyllä hänessä on ainesta. Elokuvan suurin yllättäjä on kuitenkin minulle entuudestaan täysin tuntematon nimi Imogen Poots, nuori naisnäyttelijä, joka on todella hyvä, sympaattinen ja mielenkiintoinen roolissaan. Hänen varaansa laskisin rahani, jos pitäisi veikata näiden tähtien tulevaisuutta.

Aika hauska siis tälläinen tämän hetken nousevat nimet yhdessä elokuvassa-kaarti elokuvassa on. Muuten elokuva on myös erittäin toimiva kevyt komedia, joka onkin kääntänyt perinteisen romanttisen komedian tai suoraan sanottuna chick-flickin aseteleman toiseen suuntaan - koska tässä elokuvissa tarkastellaan suhteen ensihetkiä miehen näkökulmasta. Ei tämä mikään mullistava keksintö ole, mutta tuo jotain uutta tähän genreen, josta tuntuu jo kaikki ideat olevan valitettasti vähän käytettyjä. Siitä huolimatta Me Romantiikan nälkäiset haluamme vain tälläistä kevyttä hömppää, jota katsomiseen ei tarvita sen ihmeempiä ponnisteluja. Ja tässä on yksi hyvä sellainen. Ei sen ihmeempää.

...=)

Pitch Perfect 2 (Pitch Perfect 2)

Mikä on vallankumouksellista Pitch Perfect 2 -elokuvassa on, että sillä on naisohjaaja - upea Elizabeth Banks on siirtynyt kameran taakse, tullen yhdeksi niistä harvoista naisohjaajista, jotka ovat tälläisiä *studioleffoja ohjanneet.

Pitch Perfect oli valtaisa menestys ja siitä syystä se on saanut, ehkä vähän tarpeettoman, jatko-osan. Kakkososa kertoo yhä Barden yliopiston Barden Bellas - a cappella-yhtyeestä, jota Anna Kendrickin näyttelemä Becca on siirtynyt luotsaamaan. Mukana on myös ykkösosasta tutut Fat Amy (Rebel Wilson), Lily Onakurama (Hana Mae Lee) sun muut kumppanit ja lisäksi vielä yksi uusi "bella" Oscar-ehdokas Hailee Steinfeldin esittämä Emily. Tällä kertaa lauluyhtye tähtää maailmanmestaruuskisoihin.

Virheetön elokuva Pitch Perfect 2 ei todellakaan ole, kuten ei ollut ykkönenkään. Täynnä ällöttäviä kliseitä ja tyttöjä kikattamassa toinen toistaa turhimmille asioille. Yhdessä vaiheessa elokuvaa päästään jopa tyynysodan vauhtiin. On myös kummallista, että elokuva teeskentelee olevansa altavastaajien puolella, mutta kuitenkin erityisesti tämä kakkososa kuvaa näitä nuoria naisia kuin keitä tahansa "suosittuja tyttöjä" juhlimassa kovaa ja seurustelemassa autoa ajavien poikaystävien kanssa. Kamalinta elokuvaa on seurata, kun meininki menee yltiösiirappiseksi ja nämä tytöt istuvat nuotion ääressä paahtamassa vaahtokarkkeja ja avaten sydäntään ties mistä murheista.

Siitä huolimatta.... Elokuva onnistuu jotenkin lyömään kevyen viihteen päälle uudenmanlaisen, tuoreen leiman yhdistämällä tähän tyylilajiin a cappella-musiikin. Musiikkinumerot ovat viihdyttäviä, tosin häviävät vertailussa ensimmäisen osan ikimuistoisille osioille kuten "The Riff-offille" tai Anna Kendrickin Beccan ja Rebel Wilsonin Fat Amyn koekarsinnoille, siis ykkösosassa. Pitch Perfect 2 kärsiikin vähän ykkösosan varjosta ja ehkä elokuvaa on viety myös liikaa pois siitä asenteen omaavasta yliopistokulttuurista, jossa kilpailtiin yliopiston sisäisten laulujengien väillä, siis ykkösosassa.

Mikä kuitenkin tekee kakkososasta niin toimivaa jatkoa ykkösosalle kuin suinkaan vain mahdollista, on elokuville ominainen huumori. Sanonpahan vain, että ilman upeaa, mahtavaa, loistavaa naista nimeltä Rebel Wilson molemmat nämä elokuvat uppoaisivat vain jonnekin tusinatuotelaariin, mutta hänen ansiostaan nämä elokuvat ovat todellisia koomisia helmiä. Wilsonin koominen ajoitus on parhainta, mitä koomikoiden keskuudesta löytyy. Hän osaa pyörittää juuri oikeassa kohdassa silmiään. Hän osaa painottaa juuri oikein jokaista lausettaan ja löytää kohtauksesta kuin kohtauksesta sen koomisen elementin.

"[Rebel] Wilsonin koominen ajoitus on parhainta, mitä koomikoiden keskuudesta löytyy"

Pitch Perfect 2 ei sovi heikkohermoisimmille. Se on täyttä teinihömppää, minkä onneksi kuitenkin musiikkinumerot ja Rebel Wilsonin luotsaama koominen ote pelastavat. Jos etsii toimivaa musikaaliviihdettä, suosittelen kääntymään tv-sarja Empiren puoleen.

(harvoin perustelen tähteytystäni arvostelun ulkopuolelta, mutta nyt on pakko, nimittäin itse elokuva on hädin tuskin yhden tähden arvoinen. Toinen tähti tulee jokseenkin sykkivästä musiikista ja kolmas tähti oikeutetusti Rebel Wilsonille - hänen takiaan ryömin jopa teatteriin asti katsomaan - hänen ja sen takia, että sarjaelokuvaliput olivat umpeutumassa xD)

*Studioelokuva

...=)

Ansa viritetty (Entrapment)

Catherine Zeta-Jones ja Sean Connery tähdittävät tätä vuoden 1999 ikimuistoista ryöstöelokuvan klassikkoa.


Virginia Baker (Catherine Zeta-Jones) on vakuutusyhtiössä työskentelevä tutkija, joka on seurannut kansainvälisen taidevarkaan MacDougalin (Sean Connery) uraa jo vuosia. Kun Gin viimein saa todistettua Macin osallisuuden erään Rembrandtin taideteoksen ryöstöön, antaa hänen pomonsa hänelle luvan virittää Macille ansan - saaden Macin työskentelemään kanssaan ryöstääkseen kiinalaisen naamion ja siten napata Mac itse teossa. Elokuvan edetessä kuitenkin paljastuu, että sekä Gin että Mac tietävät ja haluavat toisistaan paljon enemmän kuin mitä aluksi olettaa.

"Ansa viritetty on tyylipuhdas esimerkki..."

Ansa viritetty kuuluu ryöstöelokuvan tyylilajiin, jolle on tyypillistä arvaamattomat juonenkäänteet. Usein näissä on se vaara, että juonittelusta tulee liian monimutkaista. Täten katsojan voi ensinnäkin olla vaikea seurata ja toiseksi juonesta ei välttämättä tule vedenpitävää, jos koko ajan uusi käänne muuttaakin jo tapahtuneen päälaelleen. Onneksi, Ansa viritetty on tyylipuhdas esimerkki hyvin toimivasta juonesta, jännittävästä rakenteesta ja toimivasta asetelmasta, jossa kaksi voimaa kohtaa.

Nämä kaksi voimaa ovat Oscar-voittajat Catherine Zeta-Jones ja Sean Connery. On vaikea uskoa, että Conneryn ja Zeta-Jonesin välinen kemia toimisi, ottaen huomioon, että heidän ikäeronsa on 39 vuotta. Mutta sitten tulee muistaneeksi, että Zeta-Jones on naimissa itseään kaksikymmentäviisivuotta vanhemman näyttelijän Michael Douglasin kanssa ja ajatteleekin, että mitä yksi neljätoistavuotta vielä päälle tekee? Ennakko-odotuksista huolimatta, Connery ja Zeta-Jones käyvät yhteen kuin niin ikään kultaisen Hollywoodin vanhat tähtiparit kuten Grace Kelly ja Cary Grant.

Itse asiassa koko elokuva on kuin entisen maailman filmi. Eksoottiset maisemat, pureva dialogi, mahtavat ennalta-arvaamattomat juonenkäänteet, joita katsoessa ei pitkästy ja pääosissa kaksi valovoimaista tähteä - voiko elokuvalta edes vaatia enempää? Lopun juna-asema-kohtaus on yksi elokuvahistorian ikonisimmista kohtauksista, jättäen katsojan haukkomaan henkeään, kuten tekee koko elokuvakin.

...=)

Tähtisumua (Stardust)

Koska Puutaheinää-blogin Tiinanen on kehunut Matthew Vaughnin vuoden 2007 elokuvaa Tähtisumua niin vuolaasti, niin olihan se pakko katsoa. Elokuvan pääosissa on Charlie Cox, Claire Danes, Michelle Pfeiffer, Robert De Niro, Ben Barnes, Sienna Miller ja Mark Strong muun muassa.

Elokuvan päähenkilö on Tristan (Charlie Cox) pienessä maalaiskylässä, sanoisin keski-aikaisissa olosuhteissa elävä nuorukainen, joka on rakastunut kauniiseen Victoriaan (Sienna Miller). Voittaakseen Victorian sydämen, Tristan lupaa noutaa tälle maahan pudonneen tähden, joka paljastuu Claire Danesin esittämäksi Yvaineksi. Yvainen perässä on myös kuninkuutta haluava prinssi Septimus (Mark Strong), koska hänen valtaansanousu edellyttää rubiinin saamista, joka oli objekti, joka tähden/Yvainen taivaalta sinkosikin pois ja on siis Yvainen hallussa. Myös Michelle Pfeifferin esittämä noita haluaa Yvainen, koska syömällä tämän sydämen, hän saisi nuoruutensa takaisin.

Jep, eli siis fantasialinjalla mennään. Elokuva onkin aika perustavanlaatuinen fantasiateos. Voisi jopa kutsua klassiseksi fantasiaelokuvaksi, jossa on noitia ja keski-aikaa, prinssejä ja prinsessoja, tavernoja ja taivasmerirosvoja. Elokuvaan on kuitenkin saatua hienosti tuotua mukaan tätä rikkovia elementtejä, kuten läpänheittohuumoria ja elokuvan suurimmaksi valttikortiksi voisikin laskea sen, että se ei ota itseään liian tosissaan. Luoja tietää, että en tiedä mitään kamalampaa kuin liian mässäilevä fantasiateos, kuten (anteeksi nyt rikkoessani miljoonia sydämiä) Taru sormusten herrasta.

Mielleyhtymät ovat selkeitä. Olen nähnyt samalla idealla toteutettuja elokuvia ennenkin: Lumottu Ella (vaikka onkin lastenelokuva), Kolme muskettisoturia ja ehkä myös Maleficent - Pahatar. Yhteisiä piirteitä näissä on juurikin tuo mainittu huumori, sekä erittäin perheystävällinen kuvaus, kameratekniikka ja visuaalinen ilme. Periaatteessa melkein kuin katsoisi animaatiota. Kuva on värikäs, terävä ja selkeä. Tämä saattaa olla omalla laillaan luotaantyöntävä elementti, ainakin niille, jotka haluavat elokuviltaan Kaurismäki-tyylistä syvyyttä. Rohkenisin kuitenkin epäillä, että suurin osa ihmisistä, minä mukaanlukien, en pysty Kaurismäkeä tuntiakaan pidempään katsomaan tylsistymättä, joten siksi tälläinen visuaalisuus on elementtinä hyvä, jos sitä osataaan käyttää oikein. On niitäkin esimerkkejä, jossa plätkäistään tälläiset suodattimet kuvan päälle ja odotetaan, että täysin tylsä, juoneton ja kliseinen koko perheenelokuva jotenkin toimisi. *Kröhöm, taidn eksyä nyt vähän aiheesta...

En liiemmin välittänyt elokuvan maskeerauksesta. Erityisesti miespuolisten henkilöiden parrat olivat täysin päälleliimattuja ja heti ensimmäinen kohtaus elokuvasta aiheutti pienoisen nauruntyrskähdyksen kun tälläinen mustapartainen tiedemies oli elokuvan avauskohtauksessa, suorastaan hölmön näköisessä parrassaan. Onneksi nauru jatkui läpi elokuvan, kun moneen kertaan sai nauraa ihan aiheestakin, kun vitsit olivat niin osuvia. Hauskin kohtaus oli varmasti se, kun kolme prinssiä ja yksi pappi joi neljästä lasista myrkytettyä viiniä. Kahdessa lasissa myrkkyä ei ollut. Sitten katsottiin kuka kupsahtaa ja kuka ei... Tai se kun Victoria (Miller) avaa ikkunansa oven Tristanin (Coxin) heitettyä sitä (klassisesti) kivellä ja huudahtaa: "Humphrey?" -"Nope" ~ ei ollut Romeolla näitä ongelmia... Erityisesti pidin myös niistä aaveista. Se oli hieno elementti, jota on käytetty muistaakseni myös Herkules-animaatiossa, jossa aaveiden sijasta oli saviastioita tai jotain. Kuitenkin...

Ian McKellen oli loistava kertoja. Mark Strong oli taas hevosen selässä, tälläisenä auktoritäärisenä, voimakkaana miehenä ja sopi rooliinsa oletettavan hyvin. Ja siinä olikin kaikki näyttelijävalinnat, joista pidin. Michelle Pfeiffer on aivan liian sympaattinen näyttelijä esittääkseen noitaa. Tajusin, että minulla on jo pitkän aikaa mennyt näyttelijät Charlie Cox ja Brian Cox täysin sekaisin. Olen luullut, että kyseessä on sama henkilö. Siksi olenkin ihmetellyt, että miten Brian Cox, joka on jo ihmisen elinkaaren myöhäisemmällä puolella, näyttelisi pääroolia Daredevil-sarjassa. Tuli tämäkin nyt sitten selväksi, kuten se, että en liiemmin pidä tästä Charlie Coxista. Hän on liian tavallisen näköinen ollakseen elokuvatähti, minun mielestäni. Sienna Milleria en koskaan tunnista, oli hän missä roolissa tahansa. Siksi oli taas hienoinen järkytys elokuvan jälkeen tajuta, että se tosiaan oli Sienna Miller siinä Victorian roolissa. Henry Cavillia en tunnistanut senkään vertaa. Jason Flemyngilla ja Rupert Everittilla on niin pitkät kasvot, että heille annetut pitkät peruukit eivät sovi heille yhtään. Ja anteeksi nyt vielä, mutta en pidä Ricky Gervaisista. Claire Danesin ääni ei ole järin uskottava, eikä hänellä ole tippaakaan kemiaa Charlie Coxin kanssa. Joten se siitä.

Kaikesta huolimatta, pidin elokuvasta Tähtisumua todella paljon. Ehkä se on ohjaaja Matthew Vaughnin hyvä, letkeä ote tai kokonaisvaltainen elokuvakokemus, jota tämä fantasiantäyteinen seikkailu tarjoaa. Yhtäkään tylsää hetkeä elokuvassa ei ollut. Vaikka loppu oli täysin imelä, oli se silti arvattavissa, ja mitä olisikaan hyvä seikkailu Keski-Aikaisessa miljöössä ilman tiettyjä kliseitä. Claire Danesin roolihahmo oli myös mukavan itsenäinen ja tietyllä lailla feministinen, että ei heti hypännyt tuntemattoman miehen matkaan, kun tämä "prinssi" kohdalle sattui.

Harvoin puhun mitään elokuvan lopputekstien aikana pyörivistä kappaleista, sillä usein käy niin, että huononkin elokuvan lopussa voidaan soittaa joku "menevä kappale" ja se luo illuusion, kuin kyseessä olisi ollut parempikin elokuva. Tämä vaara on myös Tähtisumua -elokuvalla, jonka lopputekstien aikana saadaan nauttia Rule The World-kappaleesta, joka sopii elokuvan loppuun kuin nyrkki silmään ja nenä päähän. En kuitenkin laske koko elokuvan onnistuneisuutta pelkän yhden kappaleen varaan, sillä nauttisin leffasta alusta loppuun. Erityisesti Robert De Niron kaavoja rikkova roolisuoritus oli hauska. Ehdottomasti lempisitaattini on "You'll always be our captain, captain".

Oikeastaan Tähtisumua on ajattoman lumoava. Se heijastaa katsojalle maagisen maailman, satumaisine piirteineen ja rikkoo tätä kaavaa heti alusta alkaen moderneilla ratkaisuilla, mikä tekee elokuvasta raikkaan kokemuksen. Vaikka tyylilaji ei itselleni olekaan mikään sydänasia, voin silti nähdä siinä piilevän lumon. Ja arvostan aina elokuvia, jotka saavat nauramaan.

...=)

Movie Monday #5 - Päässäni soi ja soi ja soi

<<edellinen<<                                   >>seuraava>>

Movie Monday-elokuvahaasteblogin 5. haaste

"Mikä on sellainen elokuva, jota et pysty ajattelemaan ilman, että siinä oleva musiikki muistuu vahvasti mieleen? "

Ensimmäisenä tuli mieleen Harry Potterin legen (wait for it) ...daarinen tunnusmusiikki, nerokkaan, nerokkaan John Williamsin "kynästä". Ja taidanpa jättää tämän selittelemisen tähän ja linkittää tänne tuon melodian. Nuf said.

Patch Adams (Patch Adams)

Minun täytyy nyt tunnustaa jotain. Ja se, että näyttelijä-koomikko-Oscar-voittaja Robin Williams on kuollut, vieläpä varsin dramaattisissa olosuhteissa, tekee siitä vaikeaa. Kuitenkin minun täytyy myöntää, että en ole koskaan oikein tykännyt Robin Williamsin koomisista taiteiluista. Minusta hänen komiikkansa on liian väkinäistä ja kovaäänistä. Sen sijaan, pidän erittäin paljon siitä, kun Robin Williams tekee draamarooleja. Niissä hän on parhaimmillaan (katso: Good Will Hunting). Minkä kuitenkin tunnustan miehen taidoista, on hänen kykynsä olla ehdoton. Hänellä on antaumuksellinen kyky heittäytyä haasteeseen kuin haasteeseen ja tehdä kaikkensa yleisönsä eteen. Tämä on piirre, joka välittyy myös hänen vakavimmista hetkistään ja siksi niissä makaa, mielestäni, Willamsin vahvuus viihdyttäjänä.

On myös varsin ironista puhua elokuvasta Patch Adams Williamsin kuoleman jälkeen. Williams näyttelee elokuvan nimiroolia, miestä, joka elokuvan alussa on itsetuhoinen ja hakeutuu hoitoon. Mielisairaalassa hän ei suinkaan löydä parannusta lääkäreistä, vaan potilaista, tajuten, että auttaen muita, hän voi unohtaa omat ongelmansa. Tämän inspiroimana hän päättä ryhtyä lääkäriksi, toivottavasti paremmaksi sellaiseksi kuin hänen omat lääkärinsä olivat. Adams kuitenkin uhmaa lääketieteellisen auktoriteettejä, harjoittaen omanlaistaan lääketiedettä, jossa vähät välittää siirtovaikutuksesta ja nimenomaan pyrkiikin läheisemmäksi potilaiden kanssa, jotta heille tulisi parempi mieli. Myös edesmennyt Philip Seymour Hoffman näyttelee elokuvassa.

Williams on kyllä oikein profiloitunut tälläisten miesten esittämiseen. Yleensä hänellä on tälläinen rooli, jossa hänen päätarkoituksensa on muiden mielialan kohottaminen ja ei ihme, sillä hän tekee sen todella hyvin. Taas, kuten yllä mainitsin, hänen ehdoton olemuksensa, jossa hän ei puhu ihmisille korokkeelta, vaan heidän vierestään - se on jotain välitöntä ja lähestyttävää. Williams tekee siis tässä erittäin vahvan roolisuorituksen. Koska kyseessä on draamakomedia, pääsee Williams myös taituroimaan koomisella pelleilyllään ja naurattaa ehkä perheen pienimpiä, mihin elokuva tarraakin kiinni. Siki Williams osaltaan toimiikin roolissaan niin hyvin, koska hänen otettaan kritisoidaan läpi elokuvan. Aina välillä lääketieteellisen johtajat joutuvat puhuttelemaan Williamsin Patch Adamsia, koska tämä ei ota lääketiedettä tosissaan.

Elokuvana Patch Adams on sentimentaalinen, hyvän mielen elokuva. Ja koska minä rakastan sellaisia elokuvia, on tämä suurin kehu, jonka voin elokuvalle antaa. Elokuvan musiikki on ehkä vähän imelää, mutta parempi niin päin, kuin, että musiikkia ruettaisiin karsimaan koruttomammaksi, siitä kärsisi koko elokuvan taso, sillä nyt musiikki pitää elokuvan sykettä käynnissä. Philip Seymour Hoffmanille on työnnetty rillit päähän ja kauluspaita päälle ja käsketty esittää vakavaa nörttiä. Kuinka pahoihin karikatyyreihin tämäkin mies on työnnetty, kun hänen lahjakkuuksiaan olisi voitu käyttää niin paljon paremmin. Eli tässä hän ei tosiaan ole juuri minkäänlaisessa osassa.

Patch Adams on oikein toimiva draamaelokuva. Williamsin roolityö kuuluu ehdottomasti miehen uran parhaimmistoon ja hän osaa yhdistää juuri oikeat elementit komiikastaan tähän draamarooliin niin, että kokonaisuutena ei ole ärsyttävä tai väkinäinen pelle, vaan hyvää tarkoittava maailmanparantaja, jollaiseksi rooli onkin käsikirjoitettu. Kaiken kaikkiaan toimiva kokonaisuus.

Movie Monday #4 - Itkupilli

<<edellinen<<                                               >>seuraava>>

Movie Monday-elokuvahaasteblogin 4. haaste:

Surulliset elokuvat ovat minulle ehdottomia lemppareita. En saa niistä tarpeekseni. Se on siis, jos elokuvan surullisuus ei johdu eläimestä tai vauvasta, niitä en kestä katsoa ollenkaan. Ei liene siis tarpeenkaan sanoa, että herkistyn elokuville aika helposti ja usein. Parhaimmat elokuvat kulkevat mukanasi viikon sen jälkeen kun olet nähnyt sen. Näin on käynyt myös televisiosarjojen kohdalla, esimerkiksi Game of Thronesin ensimmäisen tuotantokauden jälkeen itkiskelin hyvän kuukauden jälkeenkin sen katsottuani...

    Titanic on ehdottomasti ollut syvimmin vaikuttava. Se vain vei minut johonkin toiseen ulottuvuuteen ja sille surun määrälle ei löytynyt loppua - yhdelläkään kerralla, jolloin olen sen katsonut, ja niitä on monta. Jotenkin se Jack Dawsonin (Leonardo DiCaprio) elämänasenne ja kuinka se katkaistiin niin lyhyeen ja se, kuinka Rosen (Kate Winslet) oli täten omaksuttava tämä tapa katsoa maailmaa ja jatkettava omillaan ja kuinka Jack todella enää eli hänen muistoissaan. Oh god.. (call me pathetic, but it gets me every time.)

      Remember Me on ehkä Titanicin jälkeen se surullisin elokuva. Ja Titanicissa surullisuusmomentti on jätetty vasta loppuun (duh), mutta Remember Me on kyllä sellainen tearjerker, että läpi elokuvan kyyneleet vain putosivat silmistäni pois, en edes ajatellut, että voisin hillitä itseäni. Ja en tiennyt mitään elokuvasta, kun pistin sen Netflixista päälle. Ensin ajattelin, että kyseessä on joku teinipätkä (jonka pääosassa on Robert Pattinson), sitten elokuva vähän haki suuntaansa ja esitti olevansa ikään kuin joku indieromanssi, mutta vähän ajan kuluttua tuli melko selväksi, että itkunpuristajahan se siinä. En edes pysty katsomaan Ruby Jerinsin kasvoja purskahtamatta itkuun.

     Monster (suom. Monster-Aileen Wuornos) on myös yksi. Ja tässä oli kanssa se yllättävyys. Kun pistin tämän leffan päälle, odotin saavani jonkun hyvin ankean rikostrillerin silmieni eteen, mutta kyseessä olikin hyytävä tarina kaltoinkohdellun naisen epäonnisesta elämästä. Ja kyllä itkin. Ja nykyään jos kuulen Journeyn Don't Stop Believing-kappaleen, kyyneleet valuvat pitkin poskiani (kappale siis soi elokuvassa, jos joku ei tajunnut...)

      Ehkä itsestään selvä valinta on Tähtiin kirjoitettu virhe. Olin sen leffassa katsomassa ja koko sali itki kuorossa elokuvan aikana monta kertaa. Ihan oikeasti, jos joku tuon leffan pystyy läpi katsomaan itkemättä niin, en tiedä, mikä hänessä on vikana. 

      Itkin totta kai myös The Notebookia katsoessa, mutta ei se niin surullinen ollut. Itkin lähinnä sen koskettavuudesta, eikä sen surullisuudesta. (toisin kuin Tähtiin kirjoitettu virhe)

     Sitten listaa voisi jatkaa ja jatkaa: Piiat, Love & Other Drugs, Sinä päivänä, One True Thing, Stepmom, Lukija, Kramer vs. Kramer, Benjamin Button, Palveluksessanne, Miss Daisy, Ghost, Harry Potter-leffat nykyään, koska en kestä sitä nostalgisuuden määrää, Stand By Me, Cake, Interstellar, Inception, Beyond the Lights, Crash, The Other Woman (2009), The Normal Heart (vaikka tv-elokuva onkin...), Mr. Morgan's Last Love, Eat Pray Love, Gravity, Changeling, Nälkäpeli (1 & 2), Tyttöni mun (oikeasti, lista vain jatkuu ja jatkuu. Itken ilmeisesti joka elokuvassa...)









__________________________________________________________________________

 

    

....Ja ilmeisesti Kate Winslet elokuvissa on sitä jotakin....

Outolintu-sarja: Kapinallinen (Insurgent)

Outolintu-sarja: Kapinallinen valmistui vuonna 2015 ja on siis jatko-osa Divergent / Outolintu-elokuvalle, jossa Shailene Woodleyn esittämä Tris elää lähitulevaisuuden yhteiskunnassa, jossa on jäljellä niin sanotusti vain yksi kaupunki, jonka ihmiset on jaettu osioihin/lohkoihin, heidän käyttäytymisen ja persoonallisuuden mukaan. Tris sopii luonteeltaan moneen osioon ja siksi hänet luokitellaan Divergentiksi eli Outolinnuksi. Viisaiden osion johtaja Jeanine Matthews (Kate Winslet) kuitenkin pitää Outotlintuja vaarana kaupungin lohkottuneelle yhteiskuntajärjestelmälle ja haluaa edelleenkin tuhota kaikki Outolinnut. Paitsi tässä osassa Jeanine saa käsiinsä esi-isien laatiman salaperäisen laatikon. Jeanine uskoo, että laatikossa on viesti ja ratkaisu Divergenttien tuhoamiseen, joka tapauksessa laatikon voi avata vain henkilö, joka on jokaisen lohkon ruumillistuma, eli hänessä on osa jokaista osiota (viisasta, vaatimatonta, rehellistä, rohkeaa ja sopuisaa). Lisäksi Tris ja hänen poikaystävänsä Four (Theo James) löytävät lohkottomien leirin, joka onkin paljon järjestäytynempi kuin mitä ykkösosassa meille katsojille osoitettiin. Lohkottomien johtajaa esittää Naomi Watts ja lisäksi uutena tuttavuutena on sopuisien "johtaja" Octavia Spencerin näyttelemänä.

Nautin taas paljon tästä elokuvasta ja elokuvasarjasta. Ykkösosasta pidin vielä enemmän. Mielestäni on täysin tyhjä havainto, että tämä ei ole itsenäinen elokuva, että tästä jotain tajutakseen tulisi olla katsottuna ensimmäinen osa. Tietenkin! Jos menet katsomaan elokuvasarjan toista osaa, eikö se ole itsestään selvä, että ensimmäisestä osasta pitäisi jotain tietää. Koska elokuvasarja on trilogia, tulee tälle myös jatkoa, joten kaikki ei tässä osassa vielä selviä. Silti tämä on aivan mainiota viihdettä ja minun puolestani näitä elokuvia kelpaisi katsoa enemmänkin.

Outolinnussa on jotain punk-meininkiä. Siinä on vähän anarkismia ja sääntöjen rikkomista ja vapauden etsimistä, se tekee siitä coolin. Tiettyjä aukkoja juonessa oli ja elokuva vähän haki otettaan ja paikkaansa trilogian niin sanottuna väliosana ja aina ei ollut täysin selvää, mihin suuntaan oltiin menossa, mutta silti elokuva toimi hyvin. Jos jotain tarvitsisi kritisoida on se, että upea Octavia Spencer ei mielestäni saanut tarpeeksi ruutuaikaa, Shailene Woodley näytti aivan liian langanlaihalta ollakseen uskottava toimintasankari ja Kate Winslet, joka oli herkullisen paha ykkösosassa oli tässä kuin laimennettu versio.

Mutta kuten sanottu, tarjoaa hyvää viihdettä, uskoisin, että ainakin sarjan ystäville ja saa myös epätoivoisesti haluamaan jatkoa, jota onneksi on kai tulossa. Ei ihan niin mullistavaa, mitä ykkösosa oli. Nimittäin tämän kakkososan rakenne ei ihan ole niin selkeä. Mitä tarkoitan on, että paljon elokuvasta kuluu aikaa vain Trisin ja Fourin kävelyyn osiosta/leiristä toiseen ja paeten vihollisia. Pieni punaisen langan vahvistus olisi tarpeen. Jotkin hahmot jätetään vähän yksiulotteisiksi, mutta se saattaa johtua siitä, että jatkoa on tulossa. Joissain kohdin elokuva myös sortuu aikamoisiin toimintaelokuvakliseisiin, mutta se on ennalta-määrättyä, sillä kyseessä on, yllätys, yllätys toimintaelokuva! Pidän silti tästä tulevaisuuden maailmasta, jossa on tämä osiojärjestelmä ja nämä yhteiskunnalliset kysymykset. Pidän siitä, että nuori nainen on toimintaelokuvan pääosassa ja hän kasvaa kypsemmäksi ja vahvemmaksi myös henkisesti.

Tietysti Nälkäpeli-vertaus on oleellinen, sillä kyllä nämä elokuvat niin paljon toisiaan muistuttavat. Siinä, missä itse pidin Outolinnun ykkösosaa Nälkäpeliä viihdyttävämpänä, ei tämä toinen osa kyllä enää pärjää, mutta se johtuu vain siitä, että Nälkäpeli on niin hyvä elokuvasarja. Outolintu on hyvä kakkonen, pidän edelleenkin Outolinnun perusajatuksesta ja lähtökohdista enemmän kuin Nälkäpelin, mutta jos ajatellaan elokuvallista taidokkuutta, Nälkäpeli rökittää Outolinnun. Onneksi se ei haittaa, koska kuka näitä elokuvia katsoo sen takia, että niiden leikkaus, ohjaus tai käsikirjoitus olisi jotenkin Oscarin arvoista. Tämäkin elokuva toteuttaa tarkoituksensa viihteenä ja oivallisena nuoren naisen kasvutarinana sekä tulevaisuuden yhteiskuntaa pohtivana teoksena.

...=)