Arvostelu: Prinsessa Mononoke

Ohjaaja-käsikirjoittaja-animaattori Hayao Miyazaki on puhunut eläköitymisestään pitkään. Vuonna 1997 valmistuneen Prinsessa Mononoken piti olla Miyazakin viimeinen elokuva. Toisin kuitenkin kävi, itse asiassa Miyazakin elokuvayhtiö Studio Ghibli on oikeastaan saavuttanut maailmanmaineensa pitkälti vasta 2000-luvun Henkien kätkemän ja Oscar-voiton seurauksena. Viimeksi Miyazaki on ilmoittanut, että vuonna 2013 valmistunut Tuuli nousee jäisi hänen viimeiseksi elokuvakseen, mutta siitäkin päätöksestä on ehditty luopua - vielä tämän vuoden 2023 puolella on maailman tarkoitus saada uutta Miyazakia nähtäväkseen.

Onneksemme Miyazaki ei näytä olevan joutilaana viihtyvää tyyppiä. Järjestäen kaikki elokuvansa ovat toinen toistaan upeampia taideteoksia, joiden syvällisyyksiä pystyy pohtimaan uudeleenkatselusta toiseen. Poikkeuksena, Prinsessa Mononoke.

Se kertoo Japanin Muromachi-kaudelle (1336-1573) sijoittuvan, yliluonnollisiin elementteihin tietystikin nojaavan tarinan Ashitakasta, jonka kylään hyökkää demonien riivaama villisikajumala. Demonitartunta siirtyy puolustustaistelun timmellyksessä Ashitakaankin ja on määrä olla tämän tuho. Kylän viisas eukko osaa kuitenkin neuvoa, että parannuskeino saattaa löytyä etsimällä, mistä villisikajumala oli peräisin. Sieltä Ashitaka löytääkin sodassa keskenään olevan ihmisten teollisen yhteiskunnan ja metsänhengen, joka on ruumillistunut puoliksi peurajumalan muotoon. Peurajumalan ja luonnon puolustajien joukosta Ashitaka kohtaa myös susien kasvattaman Prinsessa Mononoken.

Miyazakin elokuvat ovat kuuluisia siitä, että ne ovat pitkälti käsinpiirrettyjä. Mikä tekee niiden jokaisen sekunnin seuraamisesta elämyksen. Prinsessa Mononoke on yksi ensimmäisiä Studio Ghiblin elokuvia, jossa on käytetty hyväksi tietokonetta. Ja valitettavasti sen kyllä huomaa.

Kuva on kliinisempi. Kylmempi. Erityisesti toimintakohtauksissa tietokoneen jälki suorastaan hyppää verkkokalvoille ja jonkinlainen taika katkeaa. Harjaantumatonkin silmä näkee, ettei tiettyjä kohtauksia ole voinut piirtää käsin, animaatio yksinkertaisesti liikkuu niin erilailla, kun se on tietokoneella tuotettu. 

Mikä on sääli, sillä nimenomaan Prinsessa Mononoken kaltaisessa elokuvassa se sotii niin vahvasti elokuvan perimmäistä tematiikkaa ja filosofiaakin vastaan. Muoto ei tue sisältöä. Elokuvassa taistellaan ihmisten teollistumista vastaan, puolustetaan luontoa vimmaisesti - mutta sitten itse elokuva on tuotettu koneellisesti.

Myös juonenkuljetukseltaan Prinsessa Mononoke on yksi Ghiblin tylsimpiä ja mielikuvituksettomimpia. Siinä, missä monet muut näistä japanilaisista animaatioista ovat mielikuvituksen rikkaudella juhlivia, lapsenomaisella riemulla maailmaa tutkivia elokuvia, Prinsessa Mononoke on loppupeleissä aika yksinkertainen sotaelokuva. Yksinäinen, urhea soturi lähtee yksin kohti tuntematonta. Loputtomat taistelukohtaukset lähinnä väsyttävät. Olisi paljon mielenkiintoisempaa seurata juonta, joka nojaa päähenkilöiden nokkeluuden varaan, kuten Ghibleissä yleensä.

Hahmot eivät myöskään ole täysin kolmiulotteisia, vaan jäävät enemmän vertauskuviksi edustamistaan teemoista. Vaikkakin se on sanottava, että tässäkin, kuten Studio Ghiblissä yleensäkin, hahmot eivät typisty sentään mustavalkoisiksi. Kaikkien motiiveja ja tarkoitusperiä ymmärsi - lopullista puolta tai protagonistia tai antagonistia oli oikeastaan vaikeakin valita. 

Ei Prinsessa Mononoke silti missään nimessä huono elokuva ole. Päin vastoin. Sen luontotematiikka on ihanaa ja tämänkin kohdalla sitä tietysti sukeltaa tähän Miyazakin maailmaan aina yhtä antaumuksella. Mutta näiden elokuvien valitettavana kohtalona on joutua vertailuun nimenomaan keskenään, jossa Prinsessa Mononoke on eittämättä alinta kastia. Täysin epäreilua tietysti verrata näitä mestariteoksia toisiinsa, eikä muihin elokuviin, mutta se on hinta, jonka elokuvantekijät ovat varmasti valmiita maksamaan siitä, että ovat itse nostaneet rimansa niin korkeaksi. Ja ainakin poikkeus vahvistaa tässäkin tapauksessa säännön.

Will Hunting (Good Will Hunting)

Draama on sekä paras tyylilaji elokuvissa, että vaikein tyylilaji hallita. Gus Van Sant hallitsee draaman. Matt Damonin ja Ben Affleckin eloisa käsikirjoitus pitää katsojan mielenkiinnon kahlittuna tyylilajiin, joka on sekä paras että vaikein tyylilaji hallita.

Good Will Hunting kuulostaa tylsältä. Älykködraama, jossa vitsit ymmärtääkseen täytyy olla yliopistotutkinto. Näin ei missään nimessä kuitenkaan ole. Rakenne on luotu niin, että elokuvan liikkuu syvällisemmän materiaalin ja esimerkkien välillä. Totta, teemat, joita päähenkilöt käyvät läpi elokuvassa ovat syvällisiä ja vaativat paljon pohdintaa ja jotain aivoliikettä korvien välissä. Kuitenkin elokuvantekijöillä on ollut tarpeeksi älyä varustaa tämä paketti täyteen kiinnikekohtia, joihin yleisön on helppo takertua. Oli ne kiinnikekohdat sitten rakkaustarina, veljestarina, tulevaisuudennäkökulma tai aito henkilömaailman kuvaus. Matt Damon esittää elokuvan nimiroolia. Will Hunting on älykäs ilman yliopistotutkintoa. Hänen älykkyytensä kuitenkin huomaa eräs professori, jota esittää Stellan Skarsgaard, matematiikan lahjakas osaaja, joka on niin älykäs, että on yksi harvoista, jotka ymmärtää kuinka älykäs hän itse ei kuitenkaan ole verrattuna Williin. Willillä on ollut rankka lapsuus ja siksi hän epätoivoisesti yrittää takertua siihen maailmaan, jossa ei joudu kokemaan hylkäämistä. Hänellä on hänen kaverit, muun muassa Ben ja Casey Affleckin esittämät Chuckie Sullivan ja Morgan O'Mally, jotka puolustaisivat häntä tilanteessa missä hyvänsä. Will on myös rakastunut Minnie Driverin esittämään yliopisto-opiskelijaan Skylariin. Siinä piilee Willin ongelma - hän ei pysty heittäytymään Skylarin mukaan tai professorin mukaan, koska hän pelkää. Hän on liian älykäs.

     Gus Van Sant on ollut juuri täydellinen valinta ohjaamaan Affleckin ja Damon käsikirjoitus. Hän on niin syvällinen, niin taitava, niin älykäs ohjaaja, että ei sorru heti alkumetreillä, mikä olisi voinut olla vain yksi monien joukossa-tarinaan, vaan hän melkein jopa leikittelee elokuvalla. Hän ei sorru tuomitsemaan yhtään osapuolta, hän ei ota kantaa, vaan ymmärtää nousta ylemmälle tasolle, jolloin hänellä on varaa leikitellä, niin elokuvan teeman kuin sävynkin kanssa ja hän saa kokonaisuudesta kutsuvan, pikemminkin kuin ankaran, vaateliaan tai edes paatoksellisen. Käsikirjoitus toimii, koska se on niin elävä ja monimuotoinen. Elokuva itsessään hengittää, kiitos käsikirjoituksen. Affleck ja Damon ovat saaneet siitä niin moniulotteisen, että se ei takerru vain yhteen aiheeseen vaan käsittlee luontevasti ja kokonaisvaltaisesti aihetta ja aukkojen syntymisen mahdollisuutta ei edes synny. Motiivit ja johdonmukaisuudet ovat kaikki toteutettu harkitusti. Elokuva hengittää.

"Kolme upeaa roolisuoritusta vakuuttavat katsojan"

     Matt Damonin polttava roolisuoritus tekee elokuvasta vielä täydellisemmän. Hän saa tehtyä hahmosta uskottavan. Damonin Will Hunting on aito, se ei ole epäuskottava, vaan inhimillinen. Hän saa tehtyä kokonaisuudesta yhtenäisen ja tuotua jokaiseen kohtaukseen aitoa voimaa ja tekee roolista henkilökohtaisen. Hän käyttää omia vahvuuksiaan hyödyksi. Hahmo on hänen käsittelyssään luonteva. Hän on todella lähellä täydellisyyttä, ellei jopa saavuta sitä. Van Sant ohjaana käyttää Damonin upeaa hallintaa hyväkseen ja antaa tälle intensiivisiä lähikuvia, joita Damon käyttää kuin kokenut ammattilainen. Avainkohtaus roolisuoritukseen mielestäni on kohtaus loppupuolella elokuvaa, jossa Will lähtee Robin Williamsin esittämän psykiatrin toimistolta ja psykiatri sanoo "Good luck, champ" ja Van Sant suuntaa kameran lyhyeksi aikaa Damonin kasvoille ja sanomatta mitään, hahmo sanoo kaiken. Näin vähäeleinen täydellisyys tekee roolisuorituksesta mielenkiintoisen, elävän, syvällisen ja nerokkaan. Damon ei vain näyttele hahmoa vaan saa siihen energiaa ja luonnetta. Hän tekee siitä aidon persoonan, mikä on saavutus, jota ei tule vähätellä. Yksi harvoista roolisuorituksista, jossa pääsemme tarkastelemaan oikeaa elävää ihmistä, kuitenkin "vain" näyttelijän tulkitsemaa.

     Minnie Driver on täynnä eloa itse. Hän käyttää loistavasti hyödykseen kaikkea aina käsikirjoituksesta ohjaukseen. Hän saa hahmoonsa pirteyttä ja väriä. Kuitenkin hän näyttää myös hahmostaa toisen puolen, syvällisen, emotionaalisesti raa'an ja aidon. Ehdottomasti upea roolisuoritus. Driver hioo hahmon täyteen nyansseja ja hallitsee valkokangasta. Hän vangitsee katsojan mielenkiinnon armottomasti ja käyttää myös sitä hyväkseen. Hän tekee hahmostaa monimuotoisen ja samalla yhtenäisen. Hän on täydellinen elokuvanäyttelijä. Osaa samaan aikaan olla haavoittuvainen ja raaka ja samalla sympaattinen ja mielenkiintoinen. Driver saa vielä kaiken tämän näyttämään helpolta. Upeaa.

    Robin Williams on myös upea. Hän hylkää täysin oman koomikkopersoonansa ja esittää katsojille armottoman pelkistetyn, uskottavan ja syvällisen hahmon, josta paljastaa kerroksen toisensa jälkeen. Hän on täydellinen. Roolisuoritus niin vahva ja niin läsnä. Williams on elämänsä roolissa.

      Good Will Hunting on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva. Kolme upeaa roolisuoritusta vakuuttavat katsojan jo ohjaajan Gus Van Santin luomasta tunnelmasta ja elokuvan kokonaisuus on väkevä, sydämmellinen ja hengittävä.

...=)

Rauhantekijä (The Peacemaker)

Rauhantekijä on vuoden 1997 yhdysvaltalainen toimintaelokuva, jonka pääosissa on Oscar-voittajat Nicole Kidman ja George Clooney. Elokuvan ohjasi Mimi Leder, joka oli voittanut aiemmin Emmy-palkinnon Clooneyn tähdittämästä televisio-sarjasta Teho-osasto. Elokuva tuotti yli 100 miljoonaa dollaria.
    Tri Julia Kelly (Kidman) työskentelee Valkoisen talolle ydinvoimaexperttinä ja kun Venäjällä tapahtuu räjähdys, Kellyn ryhmä päättelee sen terroristi-iskuksi ja everstiluutnantti Thomas Devoen (Clooney) avulla, he yrittävät estää mahdollisen seuraavan iskun.

      Olen yrittänyt välttää toimintaelokuvien arvostelemista liiaksi, kuten myös romanttisten komedioiden. Syy on yksinkertainen; ne ovat kaikki toistensa kopioita. Siis romanttiset komediat ovat keskenään samanlaisia ja toimintaelokuvat keskenään. No ei siis ole mikään yllätys todeta, että niin myös Rauhantekijä on kuin toimintaelokuvien oppikirjasta. "Näin teet toimintaelokuvan askel askeleelta". En usko, että yksikään tyypillinen toimintaklisee jää elokuvasta puuttumaan. Luonnollisesti, vaikka saattaisi luulla, että Kidman on pääosassa elokuvassa, hänen hahmonsa vain kiljuu matkustajan penkillä kun Clooneyn karski machomies ohjaa autoa kurvista toiseen. Mikä tekee tilanteesta ehkä vielä pahempaa, tosin eihän se mikään syy ole, mutta ohjaaja on nainen. Miksi hän haluaa laittaa naisen avuttomaan damsel in distress-asemaan? Ai niin, raha.

    Toinen syytös, mikä elokuvasta luonnollisesti voidaan tehdä on Hollywoodimaisuus. Tietenkin amerikkalaiset ovat hyviksiä ja venäläiset pahiksia. Ei millään pahalla ketään kohtaan. Tietty patrioottimaisuus on tosin välttämätöntä amerikkalaisissa toimintaelokuvissa. Hans Zimmer teki elokuvaan soundtrackin, mikä on minusta mielenkiintoista. Koska, yksinkertaisesti katsomalla hänen ansioluetteloaan, jonka nyt listaan: *Rain Man (1988), Driving Miss Daisy (1989), Thelma & Louise (1991), The Lion King (1994), As Good As It Gets (1997), The Thin Red Line (1998), Gladiator (2000), Something's Gotta Give (2003), Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl (2003), Batman Begins (2005), Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest (2006), The Da Vinci Code (2006), The Holiday (2006), Pirates of the Caribbean: At World's End (2007), The Simpsons Movie (2007), The Dark Knight (2008), Inception (2010), Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides (2011), The Dark Knight Rises (2012), Rush (2013), Man of Steel (2013) ja 12 Years a Slave (2013)*, voisi todeta, että hän on yksi Hollywoodin johtavista elokuvasäveltäjistä. Miksi siis hänen musiikkinsa elokuvassa Rauhantekijä, on kliseistä, tylsää ja mielikuvituksetonta? Kun elokuvan pahis on ruudussa, soi taustalla dramaattinen viulumusiikki, kun hyvikset ovat ruudussa soi taustalla kepeä hieman isänmaallissävytteinen musiikki. Kun on menossa kliimaksi, soi taustalla jylhä ja mahtava musiikki...
     Kidmanin ja Clooneyn roolisuorituksista ei ole paljon puhuttavaa. Kidman on hyvä päähenkilö ja ainakin hänen juoksutyylinsä on mieleenpainuvaa. Clooneyn saattaa olla jopa kliseinen ja teennäinen. Itse asiassa koko elokuva on melko teatraalinen ja yliampuva kaiken muun lisäksi. Rauhantekijä astuu samaan ansaan kuin niin moni toimintaelokuva ennen ja jälkeen sen. Melko surkea yritys.

6

...=)

Boogie Nights (Boogie Nights)

Paul Thomas Andersonin ohjaama amerikkalainen draamaelokuva valmistui vuonna 1997, pääosissa Mark Wahlberg, Julianne Moore, Burt Reynolds, Don Cheadle, John C. Reilly, William H. Macy, Heather Graham, Philip Seymour Hoffman ja Alfred Molina. Käsikirjoittana toimi myös Paul Thomas Anderson, ja oli ehdolla parhaan käsikirjoituksen Oscariin. Burt Reynolds ja Julianne Moore olivat ehdolla Oscariin sivurooleista.

      Boogie Nights kertoo yönkerhontiskaajasta, Eddie Adamsista (Mark Wahlberg), joka tavattuaan pornografisten elokuvien ohjaajan, Jack Hornerin (Burt Reynolds), hän suostuu astumaan pornografian maailmaan näyttelijänä. Jackin kanssa asuu hienossa talossa naispornotähti Amber Waves (Julianne Moore), entinen kotiäiti ja vaimo, jonka entisella aviomiehellä on hänen poikansa huoltajuus. Eddie muuttaa nimensä Dirk Diggleriksi ja kuvaa elokuvia niin Amberin kuin Rollergirlin (Heather Graham) kanssa.
      Boogie Nights on tarina menestyksestä ja rahasta. Se kuvaa monen ihmisen elämää, pääosassa Mark Wahlbergin Eddie Adams/Dirk Diggler. Dirk on naiivi ja lapsellinen ja kuvittelee maailman paljon helpommaksi paikaksi mitä se on. Hän uskoo jokaisella olevan yksi juttu missä on hyvä ja kuvittelee täten olevan oikeutettu mihin tahansa. Paul Thomas Andersonin käsirkirjoitus on erittäin harvinaislaatuinen. Vaikka se kertoo pornon maailmasta, se ei ota sitä kantavaksi teemaksi, vain pikemminkin sitä tekevät ihmiset. Elokuvan sävy ja tyyli ovat upeita. Paul Thomas Anderson ohjaa uskomattomalla intohimolla, jollaista en ole ennen nähnyt. Hän luo uskottavan, mielenkiintoisen elokuva täynnä tunnetta ja vivahteita, kohtaloa sen suurimmassa merkityksessä. Erityisesti elokuvan kameratyöskentely on avainasemassa ja upean virkistävä. Elokuvan tunnelma on sävytetty ja musiikki on mielenkiintoisesti käytössä. Boogie Nights on kaikin puolin uskomaton elokuva, Paul Thomas Andersonin upea vaikuttava teos maailmasta, jossa kyseenalaistetaan itsekkyys. Elokuvaa johdatta todella iso, monipuolinen näyttelijäkaarti, kaikki panostaen upeasti rooleihinsa, ainoana miinuksena William H. Macyn karikatyyrinen tulkinta hahmosta, josta olisi aihetta tulkita paljon paremmin.

    Mark Wahlberg on älykäs näyttelijä. Hän osaa heittää itsensä peliin ja tulkita hahmoaan armottomalla antaumuksella. Hän hyväksikäyttää jokaisen näkökohdan ja kommunikoi ilmiömäisesti ohjaajan kanssa. Hänen tulkitsemat tunteet ovat aitoja, raastavia ja uskottavia. Hän johtaa elokuvaa innolla ja hienolla energialla. Wahlberg vaikealuontoisessa roolissa onnistuu virheettömästi ja vakuuttaa heti ensimmäisistä kohtauksista lähtien. Hänen tunnetilansa ovat kuin avoin kirja ja se on hyvän näyttelijän tunnusmerkki.
      Minulle elokuvan upein roolisuoritus oli Julianne Mooren henkeäsalpaava tulkinta naisesta, jonka elämä ei ole ehjä. Moore tuo raakaa tunnetta valkokankaalle ja uppoaa rooliinsa poikkeuksetta. Hän on upea. Hän ei jätä aukkoja vaan pyrkii tuomaan rehellisen kuvauksen Amber Wavesista katsojan eteen ja antautuu hahmon vietäväksi.
    Burt Reynolds on myös elokuvassa aivan tulessa. Hän tietää miten kuvata hahmo ja onnistuu luomaan uskottavan, melkein dokumentaarisen tarkan kuvaelman hahmostaan. Näyttelijän luoma tunnelma asettaa sävyn joka kohtaukseen, missä hahmo esiintyy ja upeasti painotettuan Reynolds näyttelee henkeäsalpaavalla palolla, tarkkuudella ja saa aikaan syvällisen, uskottavan tulkinnan erikoisluontoisesta hahmosta.

     Boogie Nights on erittäin raaka, tunnepitoinen elokuva. Mielenkiintoisesti rakennettu ja uskottavuutta huokaava elokuva on ehdottomasti Paul Thomas Andersonin lahjakkuutta. Keskittäessään energiansa täysin projektiinsa, saa hän aikaan upean elokuvan, jossa katsojalle riittää draamaa ja puhtaasti virheetöntä, mielenkiintoista elokuvantekoa tarkasteltavaa.

9

...=)

Elämä on ihanaa (As Good As It Gets)

Elämää on ihanaa on yhdysvaltalainen draamakomedia. Sen on ohjannut vuonna 1997 James L. Brooks. Sen miespääosassa on Jack Nicholson. Naispääosassa on Helen Hunt. Sivuosissa on Greg Kinnear ja Cuba Gooding Jr.
    Elämä on ihanaa kertoo Melvin Udallista (Jack Nicholson), joka on homofobinen, rasistinen, pakko-oireinen häiriöinen kirjailija. Hänellä on homonaapuri, taiteilija Simon Bishop (Greg Kinnear), jonka elämä muuttuu radikaalisti, kun hänen kotinsa ryöstetään ja hänet pahoinpidellään. Simon pakottaa Melvinin hoitamaan hänen koiraansa, kunnes tulisi taas kuntoon. Melvin myös ihastuu vakioravintolansa tarjoilijaan Carol Connellyyn (Helen Hunt), jolla on astmaattinen poika. Melvin kuitenkin maksaa pojalle lääkärimaksut. Kun Simonin täytyy matkustaa tapaamaan vanhempiaan lainatakseen heiltä rahaa, lähtee häntä matkalle mukaan tukemaan sekä Melvin että Carol.
   Elämä on ihanaa on romanttinen elokuva. Siinä on tiettyjä polkuja, jotka ovat tallottu jo monta kertaa. Kuitenkin elokuva onnistuu luomaan yksilöllisen jäljen tälle polulle. Ensinnäkin elokuvaa on ollut tekemässä upea joukko taiteilijoita. Alkaen yhdestä maailman parhaimmasta näyttelijästä, Jack Nicholsonista aina Cuba Gooding Junioriin, joka todisti näyttelijäntaitonsa elokuvassa Jerry Maguire (1996) vuotta aiemmin, voittaen Oscarin parhaasta miessivuosasta. Vaikkakin harmittavasti hänen uransa on kääntynyt heppoiseen laskuun 2000-luvulla. Ohjaaja on hyvin uniikki ja "fresh", jollain oudolla tavalla. Hän kykenee imemään parhaat loistavasta Nicholsonista ja tuomaan henkilöt hyvin yhteen, tätä edesauttaa myös upeat näyttelijät.
   Jack Nicholson on ja tulee olemaan yksi kaikkien aikojen parhaimmista näyttelijöistä. Hän on, kuten kaikki legendat, myös hyvin kiistelty näyttelijä. Elämä on ihanaa on yksi hänen parhaista rooleistaan. Hän voitti osastaan hänen toisen parhaan miespääosan Oscarin ja yhteensä kolmannen Oscarin. Hän on kokenut. Hän voisi kantaa elokuvansa yhden hiuksen varassa, kun useimmat näyttelijät eivät pysty siihen koko vartalon voimallaankaan. Hänellä on elokuvakarismaa ja taitoa. Hän eläytyy. Hän luo taidetta. Melvin Udallina hän on loistava. Yksinkertaisesti loistava. Hän pystyy luomaan kohtauksiinsa aivan poikkeuksellista valoa ja vetovoimaa. Hän ei jätä aukkoja suoritukseensa.
   Helen Hunt... Hän voitti parhaan naispääosan Oscarin roolistaan Carolina, lämpeninkö suoritukselle? Kyllä, mutta en silti usko, että hän olisi jollakin lailla taidokas näyttelijä tai että kukaan muu ei olisi voinut näytellä roolia paremmin. Hän katoaa hahmonsa silmien taakse ja luo jatkuvasti uusia puolia Carolista katsojille hämmästeltäväksi. Perus. Ok. Hyvä.
   Koska arvostan suuresti onnisuneita komedioita, on sanottava, että siksi pidän Elämä on ihanaa:sta. Komedia on, kuten todettua, huomattavasti vaikeampaa kuin draama, ja siksi pidän ehkä draamasta enemmän, mutta jos komedia on onnistunut, on se hatunnoston arvoista.
 

8+

...=)

Titanic (Titanic)

Titanic on oma suosikkini, kuten se on varmaan kaikkien suosikki. Ja olemme kaikki nähneet sen satoja kertoja. Jo niin, että se on muodostunut jo omaksi kliseekseen. Mutta se puhuu vain elokuvan puolesta, ei sitä vastaan. Titanic on saavuttanut jokseenkin jopa kulttiaseman. Se viehättää katsojia sukupolvesta toiseen.
Elokuva kertoo RMS Titanicin neitsytmatkasta, laivan uppoamisesta ja sen kyydissä olleiden viimeisistä tunneista. Kaiken keskiössä on Kate Winsletin esittämä Rose DeWitt Bukater, ylhäisen luokan nuori nainen, joka on kihloissa öykkärimäisen herrasmiehen (Billy Zane) kanssa, ja Jack Dawson (Leonardo DiCaprio), huoleton työväenluokan maailmanmatkaaja, jolla ei ole kahta penniä taskuissaan. Hän voitti liput Titanicille korttipelissä. Tavattuaan Jackin, Roselle avautuu kokonaan uusi, taistelemisen arvoinen maailma, joka on niin täysin eri hänen omasta, sääntöjen muovaamasta todellisuudestaan. Jack ja Rose rakastuvat vain muutama tunti ensikohtaamisensa jälkeen (joku voisi väittää ensikohtaamisella...) ja kun tajuavat, että Titanic on uppoamassa, haluavat he viettää jokaisen hetken, saatollisesti viimeisistä tunneistaan, yhdessä.

      Kaikki Titanicissa on suurta, eeppistä. Niin visuaaliset tehosteet, lavasteet, tekemiseen käytetty raha kuin elokuvaan saadut näyttelijätkin. Tämä on suuren luokan elokuvallisuutta, mutta silti siinä löytyy jotakin maanläheisesti vetoavaa. Jokainen meistä haluaa olla vapaa. Jokainen meistä haluaa elää kuin ei olisi huomista ja jokainen meistä haluaa tulla pelastetuksi, jokaisella mahdollisella tavalla.
     Tekninen taituruus on upeaa. Olemme heti ensi hetkistä Titanicin kyydissä, aistimme sen henkevyyden, jota matkustajat varmasti tunsivat ja siksi sen kohtalo onkin kaksinkerroin katastrofaalisempaa. Kaiken heijastavana elementtinä, elokuvan ytimessä kuitenkin toimii niinkin yksinkertainen rakenne kuin kahden ihmisen rakkaus. DiCaprion ja Winsletin kemiat kohtaavat täydellisesti, siitä ei ole epäilystäkään. He ovat ratsastaneet tiensä ihmisten sydämiin peruuttamattomasti. Siitä täytyy antaa myös käsikirjoitukselle propsit. Harvoin kahden ihmisen vuorovaikutusta, sen välittömyyttä, silloin kun se toimii, on kuvattu näin luonnollisesti.
     Ohjaus, musiikki - kaikki valaistuksesta puvustukseen on tuonto-arvoltaan korkeaa. Kuka voisikaan olla itkemättä kun ne ensimmäiset sävelet My Heart Will Go On-kappaleesta pärähtävät soimaan. Titanic on ikuinen suosikki. Jos haluaa puhdistaa kyynelkanaviaan, pistää Titanicin päälle. Se on taidokas, eeppinen klassikko. Titanic on ikuinen suosikki, ansaitusti menestynyt. Ja aika ja elokuvan jatkuva suosio puhuvat vain sen puolesta, huolimatta siitä, että samalla sen kliseisyys ja itsestäänselvyys kasvavat. Miksi joku asia olisi valtavirtaa, ellei syystä? Elokuvan rakenne on kuitenkin autenttisen ikimuistoinen, ajaton ja koskettava. Jokainen elementti elokuvassa on symbioosissa keskenään ja kokonaisuutena on täydellinen elokuva, jonka pariin jaksaa aina palata, kun siltä tuntuu. Elokuvien taikaa parhaimmillaan. Elokuva, joka on ajaton. Maailman paras elokuva. Ja kyllä Jack ja Rose vaan niin ihania ovat.

 
 

...=)