...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2018. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2018. Näytä kaikki tekstit

Arvostelu: Mamma Mia: Here We Go Again!


 Abba julkaisi eilen uutta musiikkia 39 vuoden tauon jälkeen ja minä katsoin Mamma Mia! -elokuvamusikaalin jatko-osan. Kysymysmerkiksi ehkä jäänee, oliko kummallekaan oikein tarvetta. Ensimmäinen Mamma Mia! -musikaali tuntui vielä jokseenkin relevantilta, mutta sen jatko-osa on kyllä sitäkin pölyttyneempi. Abban vanhat hitit tietysti ovat hyviä, mutta jos elokuvan ainoa tarkoitus on köyttää itsensä löyhästi niiden ympärille, ei siitä kovin kummoista elokuvaa saa. Ja oikeastaan tämän toisen elokuvan tarina kertoo vain vähän pidemmin sen, mikä jo ensimmäisessä tehtiin katsojalle selväksi. Vielä kun ensimmäistä elokuvaa harteillaan kannatellut Striippi on jatko-osassa lahdattu ja tilalle kärrätty umpisurkean lauluäänen omaava ja jokseenkin karismaton Lily James, ei tätä hirveästi pääse kehumaan. Abba-huuma sentään elää vielä ja ihmiset tykkäävät. Hyvä niin.




Arvostelu: If Beale Street Could Talk

If Beale Street Could Talk kertoo ihmisistä, jotka vaikeuksien kohdatessa rukoilevat. Koska he eivät voi muuta. If Beale Street Could Talk kertoo yhteiskunnasta, jonka rakennuspalikat on kasattu niin, että toiset saavat enemmän kuin toiset. If Beale Street Could Talk kertoo tunteista, jotka ovat välittömiä. Sillä ihmisen kohdatessa epäinhimillisyyttä, ei voi kuin olla tuntematta. If Beale Street Could Talk kertoo ihmisistä.

Tish ja Fonny (KiKi Layne ja Stephan James) ovat nuoria rakastavaisia 1970-luvun alun New Yorkissa. Heillä ei ole paljon rahaa. Ei vaikutusvaltaa. Ei mahdollisuuksia. Koulupolut ovat olleet heiltä suljettuja. Tish on tavaratalon hajuvesiosaston myyjä. Fonny puunveistäjä sydämeltään, palkkatyössä kokkina. He yrittävät löytää itselleen omaa asuntoa, mutta ison kaupungin vuokrajärjestelmä on saman rakenteellisen rasismin vanki, kuin mikä tahansa muukin järjestelmä.

Heillä on kuitenkin toisensa, ja se heille riittää. Asiat mutkistuvat, kun eräs nainen syyttää Fonnya raiskaamisestaan. Fonny joutuu tutkintavankeuteen juuri kun Tish saa tietää olevansa raskaana. Alkaa kilpajuoksu, jossa yritetään todistaa Fonnyn syyttömyys ennen kuin vauva ehtii syntymään maailmaan ilman isäänsä.


Omaääninen on sana, jota käytetään nykyään kaikkialla, kun ei keksitä oikeaa analyysia taideteoksesta. Omaääniseksi voi tituleerata mitä tahansa joutumatta juuri selittämään, mitä tarkoittaa. Mutta If Beale Street Could Talk on omaääninen. Ja minä selitän, mitä tarkoitan.

Barry Jenkins. Parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen Moonlightin ohjaajalla on omintakeinen tyyli. Katsojana tuntuu, että hän tietää, mitä tekee. Esimerkiksi tapa, jolla hän käyttää kameran linssiä. Välillä sumentaen kuvan. Hyvin usein linssi tarkentaa kuvan kohtauksen etualalle, ja välillä tarkennus osuukin taustalla tapahtuvaan, jättäen etualan sumeaksi. Tämä luo kuvasta hyvin hypnoottisen. Kuplamaisen. Myös valo tanssii Jenkinsin kameraa kohti lumoavasti.

Kuva heijastaa myös kokemusta ihmisyydestä. Ihmisen katse ei ole tarkka. Unohdamme sen usein. Ihminen on väsynyt, halujensa vietävä, omiin pilvilinnoihinsa pakeneva, valikoiva, huomionsa jakava. Maalaamme asioiden päälle merkitykset. Subjektiiviset ja omamme. Niitä ei löydä katseemme ulkopuolelta.

En ole aikaisemmin nähnyt samanlaista elokuvallista tulkintaa. Joka uskaltaisi niin rohkeasti sanoa, että tämä on minun tapani katsoa tätä maailmaa ja maalata se katsojilleni. Luoda rakastuneen pääparin ympärille vaaleanpunaisen, pehmeän pilven, koska sitä on rakkaus minulle. Ja katsoja ymmärtää. Haluamme sen kosketuksen toiseen ihmiseen. Ymmärrämme toisiamme jaetun kokemuksemme avulla. Ja Barry Jenkins jakaa sen.

Halusin jäädä asumaan siihen tunnelmalliseen pehmeyteen, jolla tätä romanssia käsitettiin. Se oli niin ihanaa. Kohtauksissa oli sanoinkuvaamatonta lämpöä, hellyyttä, ne eivät iskeytyneet katsojan tajuntaan vaan soljuivat sinne. Pyörähtelivät.

Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä ahdistavammaksi katsojan olo käy. Alun euforia vaihtuu sydämen tykytykseen. Maailman seinämät uhkaavat kaatua päälle. Ja katsojana sitä välittää elokuvasta, sillä alkupuolisko elokuvaa käytettiin maailman rakentamiseen huolella, ja käytettiin aikaa katsojan siihen istuttamiseksi. Mihinkään ei hötkyilty. Annettiin elokuvan tehdä oman tehtävänsä. Luotettiin katsojaan.

Elokuvan rakenne on siis onnistunut. Olin syvästi vaikuttunut. Elin elokuvan mukana. Ja loppua kohden jopa ratkesin kyyneliin. Ei olekaan osunut näin tunteisiin elokuva vähään aikaan. Mutta elokuva ei ollut koskettava siksi, koska elokuva olisi halunnut katsojan reagoivan millään lailla. Surullisuutta ei alleviivattu. Mutta se oli surullista siksi, koska se oli niin aitoa. Katsoja tunnisti sen kokemuksen, joka hahmoilla oli elokuvan päätyttyä. Tunnemme kaikki mitä se on, kun hyväksyy elämän pelikortit. Ja elää sen elämän hyvät ja huonot puolet. Ja silloin ei voi kuin hengittää.

Vavisuttavan elokuvakokemuksesta tekee tieto siitä, että elokuvan kuvaama todellisuus on raastavan totta niin monelle. Epäoikeudenmukaisuudesta kärsitään yhä. Ja elokuva keskittää fokuksensa siihen rasismin keskiöön, joka kirjaimellisesti tuhoaa elämiä.


Elokuvan ääniraidalla käytetään hyväksi muun muassa Nina Simonea, John Coltranea, Miles Davisia. Heidän musiikilliset juuret makaavat mustan Amerikan kärsimyksessä. Ja tämä ulottuvuus kaikuu myöskin Beale Streetin seinämissä. Se sekä kunnioittaa että luo uutta mustaa amerikkalaista kulttuuria.

Jenkins on 2010-luvun visionääri. Tämän ajan elokuvaohjaaja. Ensin Moonlightilla, sitten Beale Streetilla. Itse olen kiitollinen siitä, että hän on valinnut tuoda romantiikan uudelle aikakaudelle, sisällyttämällä siihen rakenteellisen rasismin, vähemmistöjen oikeuksien, intersektionalisuuden teemat. Toivottavasti yhä useammat ohjaajat käyttäisivät romantiikan genreä hyväkseen tutkiakseen tämän ajan ilmiöitä.

Regina King on täysin saamansa Oscar-voiton arvoinen. Mutta silti minun mielestäni huomion varastaa pääpari Stephan James ja KiKi Layne. He vangitsevat katsojan katseen, joka kerta kun kamera kääntyy heitä kohti. Layne esimerkiksi tekee hyytävän hienon arkin hahmolleen. Tytöstä, joka kasvaa vaikeuksien takia naiseksi. James on sielukas kauttaaltaan elokuvan.

Järisyttävän uskottava. Karkean realistinen. Tunteita maalaava. Voimakas, yhteiskunnallisesti ja elokuvallisesti. Jenkinsin visionäärinen taiteilijuus puskee läpi jokaisesta sekunnista. Myös esimerkiksi Nicholas Britellin sävellys tai James Laxtonin kuvaus tukevat kokonaisuutta. Sävellys on kuin kukkiva, kupliva, mutta kuitenkin melankolinen. Hämäävä yhdistelmä, joka iskee suoraan sydämeen. Laxtonin kameratyö kulkee käsi kädessä ohjaajan vision kanssa. Kiiltokuvankaunis elokuva.








Arvostelu: Mission: Impossible - Fallout

Tanssimmeko aina samaa piirileikkiä, päivästä ja kuukaudesta toiseen? Nousemmeko koskaan ylös poteroistamme? Kuvittelemmeko, että ihmisyytemme pelastaa meidät ja samalla nukahdamme kun on meidän vahtivuoromme pitää siitä huolta? Leikimme kuoleman kanssa, hivelemme sormiamme veitsen terällä ja hukumme oman kuolemattomuutemme harhaan. Onko kukaan koskaan aikuinen, vai olemmeko ikuisesti tuomittuja pienuuteen? Mission: Impossible - Fallout on tutkielma siitä, kuinka laitamme luottomme toiseen ihmiseen, koska itse emme pysty tekemään vaikeita valintoja.

Jo elokuvan alku asettelee paikalleen hyvin erilaiset tarinanpalaset, joita saattaisi odottaa taas yhdeltä maailman suurimman elokuvatähden Tom Cruisen toimintaelokuvalta. Ensimmäisessä kohtauksessa pääsemme Ethan Huntin (Cruise) unen sisään, joka paljastaa miehen pahimmat pelot. Miehen pahin vihollinen (Sean Harris), joka vahingoittaa hänen rakastettuaan (Michelle Monaghan). Sitten Hunt säpsähtää hereille ja huohottaa. Miten hieno kohtaus. Millainen tapa esitellä katsojalle toimintaelokuvan sankari. Haavoittuneimmillaan.

Tarkasti hiottu kerronta jatkuu myös elokuvan edetessä. Ensimmäisessä toimintakohtauksessa Hunt laitetaan kovan paikan eteen, kun hän joutuu valitsemaan sen välillä suorittaako tehtävän onnistuneesti, vai pelastaako kaverinsa (Rhames). Hän valitsee jälkimmäisen ja joutuu maksamaan siitä koitunutta hintaa koko loppuelokuvan ajan. Elokuvan linja on kristallinen, kirkas kuin järven jää; erehtynyt, langennut sankari. Sankari, joka ei ole täydellinen.

Juonenkäänteitä seuraa lukuisia tämän jälkeen. Hunt joutuu jahtaamaan plutonium-nimistä alkuainetta hämärien ihmisten merestä ja labyrintista, jotta maailmaa ei uhkaisi ydinsota. Hunt joutuu yhä syvemmälle petosten, väärien motiivien, salaliittojen ja selkäänpuukotusten maailmaan. Suurin kamppailu käydään pään sisällä. Mikä on oikea valinta vaikeiden valintojen maailmassa - ideologia vai käytäntö?

Hienoissa ja totuudellisissa elokuvissa antagonistienkin motiivit ymmärtää. Se luo elokuvan maailmasta monitahoisen, syvällisen, aidon. Tässä he haluavat tutustuttaa kaoottiseen maailmaan taas järjestyksen ja rauhan eskaloittamalla nykyisen maailmanjärjestyksen. Kaaosta on aina seurannut rauha.


Myös puolestaan protagonistien motiiveista löytyy kyseenalaistettavaa. Miksi oma moraalinen koodi on aina arvokkaampi kuin toisen? Kuka sen valinnan tekee? Kenellä on valta tehdä sellainen valinta, että pelastaa yhden hengen miljoonan hengen sijaan? Ja vaikka valinta olisi oikea, onko sitä ohjaavat tekijät, motivaatio, väärä?

Sitä, mitä ohjaaja Christoper McQuarrie tekee tässä, voisi kutsua ikonoklasmiksi. Hän ottaa Tom Cruisen idean ja kääntää sen päälaelleen. Cruise, joka on muodostunut modernin elokuvataiteen kliseeksi, juoksukohtauksineen, moppihiuksineen ja leveine irvistyksineen. Hän on ollut elokuvissa jotain, mikä on ollut hyvin pateettista. Hän on ollut itse itsensä stereotypia. Esittänyt tyypillistä sankariroolia, jonka valintoja ei ole juuri kyseenalaistettu. Jotain, johon on uskottu lähes sokeasti.

McQuarrie purkaa kaiken tämän. Riisuu Cruisen ilmaisukielen lähes askeettiseksi. Mikä tekee Cruisen näyttelytyöstä taas jopa melkein lähestyttävää. Ainakin siedettävää, joka on jo paljon sanottu. Mutta sen lisäksi hän työntää pääosanesittäjänsä keskelle tematiikkaa ideologiasta. Sankarin merkityksestä modernissa maailmassa, totuuden jälkeisessä ajassa. Emme ole enää varmoja mistään. Emmekä koe kaipaavamme suurta ideologista johtajaa. Aikamme ilmiöt ovat pirstaloituneita. Globaaleja, hajanaisia, epäoleellisia.

Samalla lailla Mission: Impossible - Falloutissa kyseenalaistetaan sekä yhden miehen merkitys maailmassa että symbolien merkitys ylipäänsä. Läpi elokuvan hahmot paljastuvat maskien takaa toisiksi ihmisiksi. Kukaan ei ole se, joka väittää olevansa. Ja Hunt ei enää näyttele ikonisen sankarin roolia. Hänenkin merkitys, symbolinen sekä käytännönläheinen, kyseenalaistetaan. Mitä meistä jää jäljelle, kun meiltä poistetaan ne roolit, joita esitämme? Kun emme enää voi luottaa siihen, että mitä näemme maailmassa, olisi totta?


Elokuvan ote kysymykseen tuntuu raikkaalta. Se korostaa pienieleisesti jatkuvaa valintojen tekemistä ja sen merkitystä. Ja millainen on ihmisen osa. Jokaisen päätös uhrata oma elämänsä valintojensa eteen. Omistaa oma aikansa valitulle polulle, vaikkakin huojuvalle riippusillalle, jonka yli on vain juostava, katsomatta alaspäin.

Tässä ei nosteta yhtä miestä jumalan asemaan. Ei valeta sankarista kultaista patsasta. Vaan päin vastoin maadotetaan kansan rivien tasalle. Tehdään selväksi verrastus jokaiseen ihmiseen. Jokaisen ihmisen valintoihin. Kuinka sillä kaikella on arvo. Ja merkitys. Toiselle valinta on mennä työskentelemään lääkärinä avustusleirille maailman laidalle. Toiselle auttaa kaatunut vastaankulkija ylös. Meillä kaikilla on roolimme näyteltävänä. Aaveiden valtakunnassa. Varjojen sodassa. Emme tarvitse sokeaa uskoa, vaan tietoisia valintoja. Uskon aika on ohi. Olemme pudonneet siitä pois.

Virheetön tyylitaju. Kohtauksissa on jotain sileyttä, sulavuutta, selkeyttä. Niiden katsominen on vaivatonta. Sujuvaa. Ne tuntuvat hyvältä ja ne näyttävät hyvältä. Kohtauksissa on tarpeeksi särmää, että niitä seuraa mielenkiinnolla, mutta ne ovat kuitenkin niin puhtaita, että niiden soljuvuuteen luottaa. Palaset loksahtavat paikoilleen.


Myös toimintakohtaukset ovat upeasti koordinoituja ja mistä haluan erityisesti kiittää; pääsääntöisesti hyvin valaistuja. Mikä mielestäni viestii yksityiskohtaisuudesta ja huolellisuudesta. Toimintakohtausten ei tarvitse tapahtua pimeässä, kun ne on hyvin ja toimivasti ohjattu. Vaikka ne olivat suureelliset ja yliampuvat, niitä seurasi ihastellen. Eikä erikoistehosteita oltu ammuttu sinne tänne, vaan kohtauksissa luotettiin perinteisiin elementteihin. Toimivaan lavastukseen, stunttikoordinaatioon ja kuvaukseen.

Mielenkiintoisesti sitten taas niiden muutaman tietokoneanimaation toteutus ei puhunut puolestaan ja niiden virheet ryökyivät naamalle. Mutta, pakko alleviivata heti perään, että se ei haitannut yhtään mitään. Katsoja on valmis antamaan anteeksi tuollaiset puutteet, jos kohtaukset itsessään on toteutettu intohimolla.

Olen todella vaikuttunut siitä, miten Henry Cavill on oppinut hyödyntämään omaa jähmeyttään rooleissaan. Hän ei ole joustavin näyttelijä tai millään lailla kameleomanttimainen. Hän on jämäkkä ja jykevä. Kun hän on valkokankaalla, hänet tunnistaa näyttelijäksi. Ei hahmoksi. Mutta jollain lailla hän saa tämän valtavan taakan alta valotettua omaa karismaansa. Hän tekee omasta tähteydestään hauskan näköistä. Valloittavaa.

Sean Harris tekee kummittelevan roolisuorituksen elokuvan antagonistina. Häneen uskoi. Häntä uskoi riivattuna miehenä, joka on jäänyt omien ideologioidensa vangiksi. Kaunan kalvaama mies, jonka elämä on muuttunut yhden tavoitteen jahtaamiseksi.


Toki Mission: Impossible - Fallouttia vaivaa genrensä rajoitteet. Se on pinnallista ja kaavamaista, varsinkin kun toimintakohtaus seuraa toimintakohtausta. Mutta elokuvan rytmitys on poikkeuksellisen toimivaa. Katsojan päälle ei vyörytetä liikaa kerralla. Toimintakohtaustenkin väliin jää taukoja. Ja niiden taukojen aikana elokuva valottaa toimintakohtausten merkitystä. Kuinka nekin punoutuvat osaksi hienoviritteistä elokuvakerrontaa. Muodostavat hypnoottisen kuvaelman rauhattomasta maailmasta ja rauhattomasta miehestä. Harvoin voi tänä päivänä kutsua geneeristä toimintaelokuvasarjan jatko-osaa tyylikkääksi, mutta sellainen Mission: Impossible - Fallout on.









Arvostelu: Burning

Eteläkorealaisen ohjaajan Lee Chang-dongin elokuvassa, Burning, palaminen ilmenee monessakin suhteessa. Elokuvassa on muutamakin kohtaus, jossa konkreettiset liekit valaisevat valkokankaan. Palaminen toimii myös metaforana. Samalla tuhoava voima, samalla puhdistava. Kuka polttaa ja kenet? Palammeko itse loppuun vai poltammeko toinen toisemme omalla kateudellamme, rakkaudellamme tai tuskallamme. Tämän lisäksi elokuvan rakenteen voi lukea jonkinlaiseksi pienen liekin palamiseksi. Koko ajan kytee. Tunnelma on räjähdysherkkä.

Luin jostain hyvän ajatuksen siitä, että meidän silmämme eivät ole pelkkiä katsojia, vaan ne ovat myös projektoreita, jotka heijastaa koko ajan toista tarinaa sen päälle, jota katselemme. Taisi olla Jim Carrey, joka sanoi näin. Mutta en keksi toista elokuvaa, jonka yhteydessä tämä ajatus olisi täsmällisempi kuin Burning.

Jokaiselle, vähänkään syvemmin, tai syvällisempiä tarinoita kuluttaneelle, ei tule kovinkaan uutena terminä epäluotettava kertoja. Senkin kanssa tässä elokuvassa leikitellään, mutta mielenkiintoisen hypnoosin elokuva aloittaa katsojalle, kun katsoja joutuukin kyseenalaistamaan omat tulkintansa elokuvasta. On kuin elokuvantekijät olisivat tässä tietäneet, miten katsoja lukee tätä elokuvaa ja päättäneet käyttää tätä tulkintaa hyväkseen luodakseen elokuvankatsomiselle lisätason. Tällä tasolla katsojasta itsestään tulee osa elokuvallista palapeliä, jossa sekä elokuvan kertoja että katsoja ovat epäluotettavia.

Sen tiedämme, että elokuvassa liikkuu pääsääntöisesti kolme keskushenkilöä. On päähenkilö Jong-Su (Yoo Ah-in), luovan kirjoittamisen ohjelmasta valmistunut kirjailijanalku, jonka elämä on muuttunut lähinnä päämäärättömäksi haahuiluksi. Ei keksi mistä kirjoittaa, tekee hanttihommia siellä täällä ja muuttaa takaisin isänsä maatilalle, kun tämä joutuu vankilaan. Eräänä päivänä hän törmää entiseen lapsuudenkaveriinsa Hae-miin (Jeon Jong-seo) ja he aloittavat lyhyen romanssinsa, ennen kuin Hae-mi lähtee matkalle Afrikkaan. Takaisintullessa käsikynkkään on tarrautunut mysteerinen rikasmies Ben (Steven Yeun).

Läpi elokuvan kukin henkilöistä kertoo tarinoita. Lähinnä omasta menneisyydestään. Pysähdytään tähän hetkeksi. Haluan vain alleviivata jo pelkästään sen hienoutta, että elokuvassa uskalletaan ottaa aikaa siihen, että hahmot saavat puhua. Joku on oikeasti kirjoittanut heidän suuhunsa vuorosanoja. Tekstiä. Jos mietitään, miten tarinoiden kertominen esiintyy elokuvallisesti, tulee tästä mieleen esimerkiksi Kurosawa. Se, miten Lee kehystää hahmojen tarinat. Vähäeleisesti, luottaen niiden voimaan. Hiljaisuus kertoo koko ajan toista tarinaa ensimmäisen tarinan taustalla.


Mutta sitten näitä hahmojen kertomia tarinoita kyseenalaistetaan. Samassa kylässä kasvaneet Jong-Su ja Hae-mi eivät jaa samoja muistoja. Ensimmäisellä tapaamisella toinen ei edes muista toista. Ben puolestaan lupailee tekevänsä jotain ja kertookin tehneensä, mutta Jong-Su ei löydä jälkeenpäin tästä mitään todisteita. Myös yksi kissa joko on tai ei ole olemassa.

Näin katsojan mieleen jo valmiiksi istutetaan epäilyksen siemen. Joka vääjäämättä johtaa syvempäänkin kaninkoloon. Onko mikään totta?

Mielenkiintoinen tästä leikistä syntyy viimeistään siinä vaiheessa, kun katsojan tekisi jo mieli päättää kuka on protagonisti ja kuka antagonisti. Kenen kuuluisi olla kenenkin kanssa? Kuka on syyllinen lopussa tapahtuviin kauheuksiin? Miten ratkaista elokuvan suurin mysteeri, katoamistemppu?

Jännite makaa siis elokuvassa todella syväänuurrettuna. Elokuva ei kuitenkaan ammu sen kanssa missään vaiheessa yli. Päin vastoin. Se, että pääsee jo tähän asti, että pystyy muodostamaan elokuvasta kysymyksiä, vaatinee älykkäämmältäkin katsojalta jonkin verran aivotyötä. Elokuva on hieno oppitunti siitä, miten rakennetaan jännitystä hienovaraisesti.

Vääjäämätöntä kliimaksia kohti edetään maltillisesti. Katsoja kyllä pystyy aistimaan, että jossain kohtaa liekit syttyvät todella palamaan, vaikka mitään konkreettista havaintoa katsoja ei tälle aistimuksen tueksi saakaan. Jokin elokuvan tunnelmassa, siinä mitä ei sanota, sen sijaan mitä sanotaan, saa aikaan hermostuneen olon. Myös Mowgin elokuvasävellykset surisevat taustalla ja luovat transsimaisen tunnelman.


Hätäisimmät katsojat tekevät luultavasti sen virheen, että kuvittelevat elokuvaa tapahtumaköyhäksi ja antavat syvällisempien yksityiskohtien lentää ohi huomion. Mutta elokuvassa tapahtuu tosiasiassa enemmän kuin muistan yhdessäkään elokuvassa tapahtuneen aiemmin. Tämä prismaattinen kokonaisuus on, mielestäni, yksi hienoimpia.

Elokuvan tasoiksi voi siis analysoida ainakin hienovaraiset jännityselementit ja katsojan oman suhteen kerronnan kanssa. Tämä jo itsessään on mielestäni maagista elokuvailmaisua.

Mutta elokuvasta on varmasti tulkittavissa myös lisää merkityksiä. Jos aloitetaan hahmojen ulkoisesta todellisuudesta. Päähenkilö Jong-Su on köyhä, maalainen ja työtön. Hän asuu Pohjois-Korean rajan tuntumassa, jossa päiväsaikaan voi kuulla Pohjois-Korean propagandakuulutukset Etelä-Korealle. Ne kaikuvat jossain peltomaiseman taustalla ja luovat osaltaan elokuvan omalaatuista tunnelmaa.

Myös muita viitteitä voi tulkita. Yhdessä kohtauksessa Yhdysvaltain presidentti Donald Trump, varsin hätkähdyttävänä elementtinä, ilmestyy eteläkorealaisen maatilan televisioruudulle. Se samaan aikaan sitoo elokuvaa yhteiskuntaideologisesti omaan akseliinsa että muistuttaa siitä, kuinka erillisessä maailmassa tämä Etelä-Korean maaseudulla asuva mies elää.


Näistä kahdesta elementistä muodostuu siis varsin konkreettisesti jonkinlainen kommunismin ja kapitalismin välimaasto. Sitä, mitä tällä halutaan sanoa, en pysty tulkitsemaan varmasti. Ehkä sillä halutaan luoda muotti Jong-Sun yhteiskuntaluokalle. Lähtöisin köyhästä, kommunismiin verrattavista oloista ja kuitenkin pyrkii kohti jonkinlaista Amerikan unelmaa, jossa kuka tahansa voisi kirjoittaa menestysromaanin ja nousta ylemmälle yhteiskuntaluokalle. Sitä symboloi Steven Yeunin esittämä Benin roolihahmo, joka edustaa kaikkea, mitä Jong-Su ei voi saada - rahaa, joutinoloa, rikkautta, vapautta, huolettomuutta, hauskuutta.

Jong-Su tulkitaan elokuvassa todella vakavaksi ihmiseksi. Jopa häiriintyneen paljon sellaiseksi. Hän vaikuttaa melkein jonkinlaiselta Asperger- tai autismin diagnoosin ihmiseltä. Tunneilmaisultaan hän on siis hyvin köyhä. Ja koska näin on, voidaan myös lukea hahmoa niin, että hänen tunteensa kasautuvat hänen sisälleen.

Ben puolestaan on hahmona itsevarma, huoleton, hymyilevä ja suoraanpuhuva. Avainkohtaukseksi koko elokuvankin kannalta tulee mielestäni se, kun elokuvan loppupuolella Ben tokaisee suoraan Jong-Sulle, että tämän tulisi rentoutua enemmän.

Kommenttina se on hyvin normatiivinen, holhoava. Mutta jos ottaa vielä huomioon, mitä tässä vaiheessa jo tiedämme hahmoista - en paljasta liikaa, mutta epäilykset ovat tässä vaiheessa elokuvaa nousseet jo pintaan. Eli sen sijaan, että kommentti kuulostaisi huolettomalta elämänneuvolta, se onkin häiritsevää psykologista piinaa.

Pakko tässä vaiheessa todeta, että Steven Yeunin roolisuoritus on hyytävin taidonnäyte, mitä olen nähnyt pitkiin pitkiin aikoihin. Yeun on opiskellut yliopistossa psykologiaa ja tämä syvä ymmärrys ihmisen tunteista, persoonallisuuksista ja mielen liikkeistä näkyy Yeunin roolitulkinnassa. Hän saa rakennettua vaikka pelkistä satunnaisen oloisista haukotuksista pelottavampia kuin yksikään hirviö-örkki, jota olen elokuvissa joutunut katsomaan mukapeloissani. Ja hänen katseensa porautuu syvemmin kiinni katsojaan, kuin ehkä koskaan. Mutta sitten Yeun vielä tekee roolisuorituksestaan niin hienovaraisen, että mahdollistaa myös toisenlaisen tulkinnan. Hahmosta saa tavallaan kiinni vain ja tarkalleen niin paljon kuin Yeun suostuu antamaan myöden. Hahmon voi lukea myös olevan hyväntahtoinen ja viaton mies, joka ei tahdo kenellekään pahaa. Ensimmäinen oma tulkintani nojautui tälle pohjalle. Enkä vieläkään ole varma. Ehkä tässä saadaan kiinni jostain sellaisesta totuudesta kuin, että ehkä me emme totuudessa pysty analysoimaan toinen toisiamme. Ehkä olemme toinen toisillemme vain varjoja. Emme loppupeleissä koskaan todella tunne toista ihmistä.


Suurta osaa elokuvassa esittää myös hahmojen tunteet. Kaikki hahmot ovat osaltaan toinen toistaan suurempia mysteerejä, mutta pinnalla tai pinnan alla kytee ainakin kateuden, koston, rakkauden, intohimon, mustasukkaisuuden, yksinäisyyden sekä toiseuden tunteet ja kokemukset. Se, miten nämä manifestoituvat elokuvassa, on hypnoottista ja maagista. Toinen hahmo purkautuu visuaalis-esteettiseen nykytanssiin, toinen polttaa kasvihuoneen ja katsoo edessään roihuvia liekkejä. Vieläkin kun suljen silmäni näen palavan kasvihuoneen edessäni. Niin voimakas se kohtaus oli.

Tässä kohtaa elokuva-analyysia ollaan jo suhteellisen abstraktilla tasolla. Mutta parhaimmat elokuvat, oikeat taide-elokuvat, johin takerrun aina yhtä suurella intohimolla ja kiitollisuudella, ovatkin juuri niitä, joiden symboliikassa riittää pureskeltevaa. Burning yksi näistä parhaimpia.

Visuaaliselta ilmeeltään Burning on kauttaaltaan kaunista. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja pelkästään se, miten ohjaaja asemoi elokuvan palaset kuhunkin kuvakulmaan kertoo paljon. Mutta myös värimaailma, joka sykkii tumman sinisen ja tumman oranssin väreissä, on samettisen upottavaa. Katsoja verhotaan siihen kuin pimeään yöhön. Katulamputkaan eivät tarjoa paljon lohtua, jos joku vaanii taka-alalla.

Uskomattoman kokonaisvaltainen draamaelämys. Psykologinen hahmokuvaelma ja jonkinlainen jännitysnäytelmä taide-elokuvan muodossa. Kuvailisin elokuvaa vaistomaiseksi. Se, miltä elokuva tuntuu, on ainakin yhtä tärkeää kuin sen älyllisemmät osa-alueet ja teemat. Itse sanoisin, että jopa tärkeämpää. Kaikkia kohtauksia ei ole edes tarkoitettu analysoitavaksi ja osiin purettavaksi. Osan voi vain antaa huuhtoutua aaltojen lailla rantaan ja ihastella näkyä.









Arvostelu: Tag

Yksin en olisi tätä pistänyt päälle miljoonassa vuodessa, mutta välillä demokratian hengessä muiden äänet jyrää, joten sormien välistä tiirailin pelokkaasti elokuvan ensimmäisiä minuutteja. Mutta sitten Jon Hamm paiskasi toimistotuolin lasiseinää päin, josta se kimmosikin takaisin häntä itseään päin ja minä nauraa tyrskähdin. Muutama muu hauskanen kohtaus leffassa oli, mutta ei enää päästy tuon railakkaan aloituksen sfääreihin. Summa summarum: ei niin paha, mitä pelkäsin, mutta aika tylppä tekele joka tapauksessa.


Arvostelu: Mary Poppins Returns

Ylistetyn ja nerokkaan [1] Rob Marshallin ohjaama jatko-osa Mary Poppins Returns tarjoaa Emily Bluntin version Julie Andrewsin alkuperäisestä roolista lastenhoitajana, joka auttaa Banksin perheen lapsia Lontoon lamavuosina. Kaikkien mittareiden mukaan jatko-osa onnistui tavoittaamaan alkuperäisen elokuvan taian. Elokuva on tuottanut jo rutkasi rahaa, reilusti yli kolmesataa miljoonaa dollaria ja keräsi kasan Oscar-ehdokkuuksia [2].

Pakko sanoa, että elokuvan katsominen muistutti hyvin paljon alkuperäistä. Tässä on selvästi pitäydytty toimivaan kaavaan ja hyvä niin. Erityisesti leffa toimii mielestäni lastenleffana. Ja aina on tietysti mukavaa, kun elokuva ottaa teemakseen mielikuvituksellisuuden. Loistava teema ja siitä saa niin hyvin elokuvallista materiaalia. Fantastiset elementit toimivat hienona vastapainona Lontoon harmauden ja lama-ajan kuvauksen kanssa. Lisäksi elokuvan viesti siitä, että omat vaikeudet voi kohdata päättäväisyydellä ja siitä, ettei niitä edes tarvitse ottaa niin tosissaan, on voimauttava myös aikuiskatsojalle. Mielikuvituksellisuuden kuoleminen kun lapsi kasvaa aikuiseksi, on resonoivaa tematiikkaa.


Ja nimenomaan tässä koskettaa se mielikuvituksellinen maailma, joka tässä loihditaan. Siinä Rob Marshall on mielestäni vahvimmillaan; näiden taianomaisten maailmojen luomisessa. Tässäkin kaikki lavastuksesta puvustukseen on laatua A+. Kunpa nykyään tehtäisiin enemmänkin tällaisia elokuvia, jotka muistuttaisivat Hollywoodin kultaisesta ajasta. Isot ja immersiiviset lavasteet ja kunnon puvustukset. Mutta niin se vain on, että nykyään taitaa olla helpompaa vaan heittää CGI-efektit kehiin ja oikeasti olla laittamatta rahaa aitoihin elokuvallisiin elementteihin.

Kaikesta huolimatta kaiken koossa pitävä liima oli kuitenkin Emily Blunt. Olisin ehkä itse antanut hänelle Oscar-ehdokkuuden jo hänen pääroolistaan elokuvassa Sicario tai viimeistään tänä vuonna A Quiet Place -vedostaan, mutta vahvimmin hän kärkkyi palkintopallia tällä roolillaan, jossa oli ehdolla kaikkiin muihinkin palkintoihin. Oscareissa jäi sitten nielemään pölyä. Ei tämä nyt ehkä kaikkien aikojen paras roolisuoritus ollut, mutta hän silti kosketti minua. Hän osaa loihtia mielenkiintoisen yhdistelmän iloa ja kaihoa. Jotain mikä on ominaista Mary Poppinsin mysteeriselle henkilöhahmolle, joka tulee ja menee tuulenpuuskien mukana, jättäen kuitenkin ikimuistoisen jälkensä kaikkiin tapaamiinsa ihmisiin. Katsoja uskoo, että kaikki muistavat hänen nimensä. Mutta ehkä siinä on Bluntin ongelma, että hän tekee niin varmaa ja virheetöntä jälkeä, että hän ei ole mikään Julia Roberts tai niin ikään Meryl Streep, jotka puskevat vaikka väkisin valkokankaalta katsojan syliin ja pakottavat palvomaan polvilleen. Blunt on enemmän kuin hyvä ystävä, jonka näkemisestä aina ilahtuu, kuin suuri diiva, jota ylistäisi. Siksi hänet on helppo aliarvioida.

Perheen nuorinta mukulaa esittänyt näyttelijä uppoaa samaan kategoriaan Bird Box-tytön [3] kanssa. Tuolla hymyllä tullaan vielä valloittamaan monia sydämiä...






Arvostelu: Yksityiselämä

Paljon hehkutusta osakseen saanut, Tamara Jenkinsin uusin, Yksityiselämä kertoo pariskunnasta (Kathryn Hahn ja Paul Giamatti), joka kamppailee lapsettomuuden kanssa. He ravaavat niin hedelmöityshoidoissa kuin adoptioklinikoilla. Pakka sekoittuu entisestään, kun miehen veljentytär muuttaa asumaan heidän luokseen. Hyvin vähäeleinen, riisuttu ja koruton draama vakuuttaa sellaisenaan. Näin draamaa tulisikin tehdä. Pidin hahmoista ja hienot näyttelijäsuoritukset toivat itsensä katsojan iholle. Giamattista en oikein pidä, mutta pakko purra hampaat yhteen ja kehua. Hahn vetää yhdessä kohtauksessa jopa hyytävän hyvin. Valitettavasti he ovat molemmat näyttelijöinä vain kovin vetisiä ja karismattomia. Olen tottunut saamaan leffani suurilla elokuvatähdillä, joten tällaiset nobodyt tuntuvat vähän tylsiltä. Inhosin elokuvan insestiä uhkaavasti lähentelevää juonimateriaalia. Miksi näissä tällaisissä koruttomissa jenkki-indieissä pitää vetää tematiikka aina johonkin aivan sairaaseen? Näitä nyt on nähty esim. Your Sister's Sister. Kun nämä vakuuttaisivat jo muutenkin Hollywoodia uhmaavalla minimalismillaan, niin ei tarvitsisi keksiä tällaisia epäuskottavia juonenkäänteitä, vielä kun niitä ei jäädä sen suuremmin tai syvällisemmin käsittelemään, vaan heitetään katsojalle, kuin lapsen hankkiminen veljentyttärensä kanssa olisi aivan jokapäiväinen juttu. Lisäksi elokuva petaa itsensä niin hassusti, että loppuratkaisun näkee tulevan jo kilometrien ja kilometrien takaa ja sellaisena se onkin aivan käsittämättömän huono. Jossain toisessa elämässä saattaisinkin tykätä tästä leffassa, mutta nyt tällaisena, ei jatkoon.



Arvostelu: Second Act

Todella mukava Jennifer Lopez-romcom. Voisiko hänet valjastaa tällaisten elokuvien tähdeksi joka vuosi? Jäin kaipaamaan lisää - etenkin hänen kohtauksiaan Milo Ventimiglian kanssa. Siinä on toimiva elokuvapari. Vanessa Hudgens saisi jo opetella näyttelemään. Paljon pisteitä rokotan myös elokuvan kohtauksista, jossa Lopezin päähahmon teot alkavat jo mennä hyvän moraalin toiselle puolelle ja katsoja joutuu hieman kyseenalaistamaan, että kenen puolella tässä pitäisi olla. Mutta tämä tulee katsotuksi varmasti vielä uudelleenkin.



Arvostelu: Beautiful Boy

Tosi hieno ja hirmuisen rankka. Erilaisia tuntemuksia, joita koin elokuvan aikana ja jälkeen; poskia pitkin virtaavat kyyneleet, silmiin asti yltävä hymy, halu katsoa pois valkokankaalta, tarve pitää jostain kiinni - penkin käsinojista vähintään, tärinä, kylmyys, lämpö. Jos kuvittelee, kuten minä, ennen elokuvan katsomista, että ehkä tässä ei mentäisi äärimmäisyyksiin. Että ehkä tämä ottaisi akateemisemman lähestymistavan. Ehkä tämä olisi pehmennetty versio. Väärässä olisit. Elokuva ryömittää katsojan silmille koko tunneskaalan. Käydään korkeimmissa huipuissa, kuin matalimmissa laaksoissa. Ja missään kohdissa ei turhia kainostella. Tämä elokuva iskee täysillä.

Se kertoo Nic Sheffista (Timothee Chalamet), joka sairastuu huumeriippuvuuteen ja tämän isästä David Sheffista (Steve Carell), joka yrittää tehdä kaikkensa pelastaakseen poikansa. Amy Ryan esittää Davidista eronnutta vaimoa ja Nicin äitiä sekä Maura Tierney Davidin nykyistä puolisoa.

Rankkaa aihetta tarkastellaan fragmentaarisen kerronnan kautta, mikä on todella hieno tyylivalinta ohjaajalta. Näin niiden uskomattoman rankkojen kohtausten perään saadaan heti katsella jotain kevyempää. Tällä luodaan myös hypnoottinen tasapaino harmonian ja kaaoksen välille. Katsoja ei turru kärsimykseen, eikä onnellisuus tunnu imelältä. Lisäksi ohjaajan ja kuvaajan luomat hypnoottiset kuvaotokset nappaavat kiinni jostain oleellisesta; kuinka me kaikki koemme jatkuvasti, päivästä toiseen, sekä kipua, että sen helpotusta. Mutta elokuvan kuvaus on siis todella kaunista ja samalla raastavaa. Välillä otokset riisutaan kaikesta ylimääräisestä ja välillä niitä väritetäään toinen toistaan kauneimmilla linsseillä, valotuksilla ja temmolla. Elokuva jätti katsojan aina odottamaan, mitä seuraavaksi olisi tulossa.


Käsikirjoitukselliset ratkaisut luovat samalla toivoa, puhuvat rankasta aiheesta hennolla otteella, luovat monitahoisen kuvan aiheestaan ja kuitenkin muistuttavat elämän ajoittaisesta lohduttomuudesta, huumeriippuvuuden raakuudesta ja esteiden ylitsepääsemisen vaikeudesta. Elokuvan loppu saadaan ikään kuin keskivaiheilla elokuvaa, jotta elokuvan konkreettinen loppu saisi iskostettua katsojan mieleen sen katkeransuloisen realiteetin, että onnelliset loput ovat vasta alkuja - hyvässä että pahassa. Huumeriippuvuudesta voi selvitä, mutta yhä useampi siihen kuolee.

Eniten haluan kiittää elokuvantekijöitä siitä, että he ovat luoneet näin täsmällisesti kehystetyn taideteoksen. Se ei ole liian pateettinen, mutta ei liian hengetönkään. Se ei ole pelkkää kärsimystä, mutta on silti yksi raastavimpia elokuvia, joita olen nähnyt. Kyyneliltä lienee välttyvän katsojista vain kylmäsydämisimmät. Mutta kaikki elokuvan taiteelliset ratkaisut puhuvat mielestäni puolestaan. Soundtrackin pistän heti seurantaan, elokuvan kohtaukset pyörivät vieläkin päässä ja elokuva tekisi mieli katsoa heti uudestaan, jotta voisi vieläkin hengittää sen tahdissa. Tuntea.

Timothee Chalamet tekee roolisuorituksellaan jotain, mitä ei yleensä tapahdu. Nimittäin saa minut kyynelehtimään pelkällä näyttelemisen voimallaan. Tässä hän on niin estoton voimanpesä, että en taida haluta edes liikaa purkaa hänen vimmaista sielukkuuttaan miksikään analyysin muotoon. Hän saattaa nimittäin olla tässä jopa parempi kuin läpimurtoroolissaan Call Me By Your Namessa.


Nimenomaan teki vaikutuksen se, että hän kosketti eniten niissä valoisemmissa hetkissä. Mikä tarkoittaa sitä, että hän on ymmärtänyt miten luoda roolisuorituksensa kokonaisvaltaisuuden, arkin. Katsojan on täytynyt samaistua hahmoon niissä valoisemmissa hetkissä, jotta katsoja pysyy hahmon puolella ja tsemppaa tätä eteenpäin niissä äärettömän synkissä kohdissa, jolloin tekisi katsojanakin mieli luovuuttaa. Mutta Chalamet vain pitää katsojasta kiinni ja luotsaa raa'alla roolisuorituksellaan läpi elokuvan. Ja ne surullisetkin tunteet hän tulkitsee käsittämättömän raastavalla otteella.

En minä tiedä. Mitä tehdä, kun sanat loppuvat? Elokuvan tunneilmaisu, sielu ja taiteellisuus puhukoon puolestaan. Minusta tämä on ihan vuoden parhaita leffoja. Ei mikään helpoin elokuva. Mutta rakastuin sen rakenteeseen, kohtauksiin, roolisuorituksiin, musiikkiin, kuviin. On kuin olisin hengittänyt elokuvan tahdissa. Ymmärtänyt täysin, mitä se halusi minun tuntevan.





Arvostelu: The Land of Steady Habits

Roisoisen elämänmakuinen ja aidosti hengittävä elokuva. Muistan taas, millaista on katsoa hyvää elokuvaa ja tämä vielä heittämällä vuoden parhaita. Suuresti fanittamani Nicole Holofcener vielä rakentaa materiaalinsa suhteellisen yksinkertaisista aineksista. Mutta kun sen osaa, niin muuta ei tarvita.


Arvostelu: Vice

Jos saisin pennin joka kerta, kun olen kuullut jonkun suusta, että The Big Short on heidän mielestään parhaimpia elokuvia ikinä, olisin melkoisen rikas. Minulta se jäi kesken. Olen opiskellut kansantaloustiedettä, joten en todellakaan ollut aikeissa istua teoksen läpi, joka valjasti Margot Robbien selittämään minulle talouden perusperiaatteita yliyksinkertaistaen, kuin olisin kolmevuotias. Muutenkin inhoan sellaista holhoavaa elokuvantekemistä, joka käyttää kertojaa, välianimaatioita, infografiikoita ja dokumentaarisia montaaseja rikkomaan tarinan luonnollisen kulun, vain selittääkseen katsojalle käsitteitä, jotka hän joko jo tietää tai joiden tietämättömyys ei muutenkaan tulisi tarinanseuraamisen tielle. Erityisen vaarallisilla poluilla kuljetaan, kun katsojaa puhutellaan kuin hän olisi tyhmä, mutta myös elokuvan viesti on se, että ihmiset ovat liian tyhmiä esimerkiksi äänestäessään poliitikkoja kuten Dick Cheney valtaan.

Vice kertoo siis Cheneyn (Christian Bale) tarinan. Kuinka hän nousi valtaan, nappasi Yhdysvaltain varapresidentin aseman ja muokkasi maailman sellaiseksi, millaisena me sen tänä päivänäkin näemme. Hänen vaimoaan esittää Amy Adams. Sam Rockwell on George W. Bush ja Steve Carell on Donald Rumsfield.

Oikeistokannattajille en suosittele elokuvaa. Sen verran vasemmistolainen agenda on tämän teoksen sumutorvena. Sinänsä tässä rikotaan hienosti oikeistopolitiikan sumuverho. Tässä myös selitetään juurta jaksaen erityisesti Amerikan poliittinen korruptoituneisuus sekä oikeat valtaapitävät, jotka ovat oikeistolaisia miljardöörejä. Raha ratkaisee. Jos et tiedä siitä mitään, niin todellakin suosittelen katsomaan tämän teoksen, ihan vain yleissivistyksenä. Myös median roolia peilataan politiikkaan, mikä on sekin tärkeä huomio.

Ainakin minulle käteen jäävä suurin argumentti elokuvan taholta oli se, että jenkit ovat tyhmiä. Tätä alleviivataan elokuvassa kuin Iisakin kirkkoa. Sinänsä väitettä on helppo uskoa, mutta en välittänyt elokuvan pessimistisestä tyylistä tehdä se. Olisin kaivannut vähemmän kyynisyyttä ja enemmän älykkyyttä. Kritisoinninkin voi tehdä paljon paremmin, kuin vain laukoa mitä sylki suuhun tuo.


Tämä näkyy erityisesti ohjaaja Adam McKayn räväkässä tyylissä. Se on varmasti kahtia jakava ja näen kyllä, miksi jotkut häntä ihannoivat. Tyyli on vahva ja iskevä. Sinänsä arvostan, että tässä on lähdetty tekemään poliittista satiiria rohkeasti ja anteeksipyytelemättömästi. Mutta elokuvan tyylistä minulle tulee mieleen vain mauttomuus.


Tyyli on tietenkin aina subjektiivinen ja näkemyseroja löytyy. Suurin pettymys tuleekin minulle sen sijaan siitä, että tunne on elokuvassa olematon. Ja sanoisin sen olevan kerrontaratkaisujen syy. Kun tässä ollaan kiinnostuneempia saarnaamaan ja läksyttämään, ei katsojalla ole mahdollisuutta katsoa narratiivista elokuvaa. En tuntenut juuri mitään elokuvaa katsoessani. Parissa kohtaa hymähdin, mikä lienee elokuvantekijöiden tarkoituskin. He lähtivät tekemään ylitseampuvaa draamakomediaa, mutta on syy, miksi draamakomediat eivät aina toimi. Koska ne eivät oikein ole kumpaakaan, joten lopputuloksena on vesitetty elokuva, joka ei ole dramaattinen, eikä hauska.


Mutta näyttelijäsuoritukset onneksi pelastavat. Sam Rockwellia ei edes muista yhdistää Sam Rockwelliin. Hän katosi täysin George Bushin naamarinsa taakse. Christian Bale olisi jopa Oscarin arvoinen. Hän nappaa kiinni Cheneyn maneereista, kuten huulteen yhteen puristamisesta, ja rakentaa niiden taustalle syvempiä merkityksiä. Erityisesti hän pääsee vauhtiin elokuvan viimeisellä kolmanneksella, jolloin nuoresta Cheneystä on jo kasvanut kokenut pamppu. Silloin Bale saa ensinnäkin reviteltyä hahmonsa kanssa täysillä, mutta sen lisäksi kaivaa syviä onkaloita hyvin yksityisen miehen mielen sisään. Erityisen hienoa on, miten hän käyttää Cheneyn nuoruuden kohtauksia hyväkseen rakentaakseen tietynlaisen kuvan ja sitten käyttää Cheneyn vanhuuden kohtauksia peilatakseen elettyä elämää. Äärettömän kokonaisvaltainen roolisuoritus.


Mutta on melkein jopa säälittävää, kuinka helposti Amy Adams pystyy näyttelemään valovuosia koko muun näyttelijäkaartin edellä, jopa Balen. Näennäisesti mitättömällä hahmolla Adams pystyy niin monumentaaliseen roolisuoritukseen. Ehkä juuri sen takia Adams on niin pysäyttävä, koska pystyy roolinsa rajoitteista huolimatta tekemään lähtemättömän vaikutuksen. Hänen hiljainen, päättäväinen ja rehellinen voimansa on hyytävää katsottavaa, kun katsojalle valottuu tarkalleen kuinka suuri rooli Dick Cheneyn vaimolla on ollut kulisseissa Dick Cheneyn ja Dick Cheneyn vallan luomisessa. Sain kylmiä väreitä, kun katsoin Adamsin työtä.









Arvostelu: The Favourite

Ylistetyn kreikkalaisohjaaja Yorgon Lanthimoksen uusimman, The Favouriten Suomen ensi-ilta on 8.2.2019. Jostain syystä se kuitenkin oli ohjelmistossa tänään, 24.1.2019. No, en jäänyt asiaa sen suuremmin ihmettelemään, vaan lähdin katsastamaan pätkän.
Se kertoo Kuningatar Annan brittihovista 1700-luvun Englannissa. Englanti on sodassa Ranskaa vastaan ja Kuningatar Annan (Olivia Colman) tulee päättää hyväksyäkö rauhansopimus. Kuningatar Annan neuvonantaja (Rachel Weisz) on juuri saamassa Kuningatar Annaa jatkamaan sotaa ja hylkäämään rauhansopimuksen, kun hoviin pulmahtaa viattomalta vaikuttava pikkupulmunen (Emma Stone), joka sotkeekin kuviot.

The Favourite oli Oscar-ehdokkuuksien suurrohmijoita, Roman lisäksi. Molemmat saivat yhteensä kymmenen ehdokkuutta. Saa nähdä kumpi kävelee gaalasta ulos enemmän Oscareita kainalossaan. Mikä on sinänsä virkistävää, että molempien elokuvien pääosassa on useampi naisnäyttelijä ja nimenomaan he ovat myös rooleistaan ehdolla. 

Kaikki Yorgos Lanthimoksen elokuvat tuntuvat kertovan jollain lailla normeista. Ihmisten sosiaalisista säännöistä ja koodistosta. Hierarkiasta ja asemasta. Näistä jälkimmäiseen etenkin The Favourite tarrautuu kiinni vimmaisella voimalla. Brittihovin kautta heijastellaan aseman merkitystä ihmisyksilön elämässä. 


Lanthimoksella tuntuu olevan todella myrkyllinen inho kaikkea normaalia kohtaan. Hän haluaa haastaa katsojat miettimään, mitä normalius edes tarkoittaa ja miksi siitä pitäisi pitää kiinni. The Favouritessa hän tekee sen riisumalla etiketin taakse piiloutuneet hovineidot paljaiksi. Kun ihmisiltä poistaa heidän asemansa, mitä jää jäljelle? Ja onko se ihmisen asema, mikä tekee hänet normaaliksi? Eikö se silloin ole vain teennäistä alun alkaenkin? Yhtä teennäistä, kuin Lanthimos pakottaa elokuvansa ilmaisun olemaan.


Toivoisin vielä jonain päivänä saavani tietää syyn Lanthimoksen syvälle inholle ihmisiä ja ihmisluontoa kohtaan. Siihen kohdistuukin suurin ongelmani hänen kanssaan. Hän ei saa kakaistua ulos, vielä kolmen elokuvan jälkeenkään - The Lobster, Sacred Deer ja The Favourite - jotka kertovat kaikki samasta teemasta - että mitä hän haluaa. Mikä se on se juttu, mitä hän jahtaa. Mikä on hänen johtopäätöksensä? Miksi hän kritisoi ihmisiä niin ankaralla kädellä? Mitä hän haluaa meidän tietävän?


Elokuvan teennäisyyden voisi antaa anteeksi, jos tietäisin, mitä sillä paetaan. Mikä on se elokuvallinen ilmaisutyyli, jota Lanthimos haluaa välttää? Aitous?  Nämä yliteatraaliset hahmot vain menettävät sen shokki-iskun tehon ensimmäisten minuuttien aikana ja lopun aikaa jäin kaipaamaan syvällisempää otetta. Jotain pohjavirtaa, mistä napata kiinni. Minulle se ei riitä, että osaa kivoja temppuja. Niillä pitää olla joku tarkoituskin. Elokuvassa on ihan näppäriä elementtejä ja showkohtauksia, mutta ongelmaksi jää vain se, että Lanthimos ei halua kääntää nuppeja kaakkoon. Elokuva ei ole tarpeeksi rohkea. Tarpeeksi paljas. Tarpeeksi yliampuva. Edes tarpeeksi teennäinen. Aitoudesta, syvällisyydestä tai tunteellisesta puhumattakaan. 


Mitä sitten haluaisin, että Lanthimos tekisi? Yksi ajatus olisi, että tekisi jotain ennaltaodottamatonta. Lanthimoksen tehokeinot toimivat ensimmäisen kerran, kun saa nähtäväksi hänen teoksensa, mutta jo seuraavan pätkän kanssa jää raapimaan päätään, että onko hän vain yhden tempun poni. Ennaltaodottamattomastakin tulee ennalta-arvattavaa, jos jatkaa samalla kaavalla kaiken aikaa.

Siitä annan elokuvalle kuitenkin huimasti krediittiä, että se kätkee sisäänsä maagisen roolityön Rachel Weiszilta, joka yksin taistelee elokuvan yliteatraalista ilmaisua vastaan ja hämmästyttääkin hienovaraisuudellaan. Hänen viimeiset kohtauksensa ovat elokuvan parasta antia.







Arvostelu: The Ballad of Buster Scruggs

Coenin veljesten uusin on antologia, joka koostuu kuudesta lyhäristä. Ne sijoittuvat villiin länteen ja pääosissa on Tim Blake Nelson, James Franco, Liam Neeson, Tom Waits, Zoe Kazan ja Tyne Daly. Elokuva sai kolme Oscar-ehdokkuutta - parhaasta kässäristä, parhaasta puvustuksesta sekä parhaasta laulusta.

Lyhärit ovat tasoltaan vähän eri laatuisia. Kaksi ensimmäistä pätkää ovat surkuhupaisan kauheita. Melkein teki mieli huutaa ääneen. Kolmas ja neljäs lyhäripätkä olivat tosi hyviä. Viides huono. Kuudes ja viimeinen loistava.

Kahdessa ensimmäisessä pätkässä on selvästi menty farssimainen huumori edellä. Valitettavasti se huumori oli kuitenkin kökköä ja tönkköä - jollain tapaa vanhanaikaista. Ne tuntuivat lapsen kynäilemiltä saduilta. Mutta erityisesti ensimmäisen pätkän Tim Blake Nelson vetää kyllä poikkeuksellisen vangitsevan roolityön. James Franco, toisessa lyhärissä, jää vähän etäisemmäksi.

Kolmannessa pätkässä Liam Neeson kuskaa Harry "Harry Potterin plösöserkku Dudley" Mellingiä ympäri tuppukyliä. Tällä kertaa Dudleylla ei ole käsiä eikä jalkoja. Hän esittää monologinomaista teatteria. Tilanne on kylmäävä. Dudleyn koko elämä on selkeästi täysin Liam Neesonin esittämän miehen varassa. Katsoja odottaa hermostuneena, että koska on se hetki, kun Liam Neesonin hahmo kyllästyy vetämään Dudleya mukanaa esiintymään yhä vain väheneville ja väheneville yleisöille. Yllätyin myös Harry Mellingin näyttelijäntaidoista. Todella hyytävä roolisuoritus.


Neljäs lyhäri kertoo Tom Waitsin esittämästä kullankaivajasta. Waits oli Oscar-ehdokkuuksien lisäksi syy, miksi leffan katsoin Netflixistä ja voi pojat, kyllä hän suoriutuukin. Maaginen roolityö. Hänellä ei ole edes liiemmin vastanäyttelijää, vaan pitää katsojan vangittuna ruudun ääreen täysin yksinään. Karisma.


Viidennessa lyhärissä en ihan päässyt sisälle. Zoe Kazanin roolisuoritus oli huono, en tiedä, miksi hän näytteli hahmonsa niin teennäisesti. Lisäksi juonessa ei ollut päätä taikka häntää. Tämän vuoksi on sinällään harmittavaa, että elokuva on nimenomaan antalogian muodossa, sillä nämä huonot pätkät vesittävät ne paremmat pätkät täysin.


Kuudes lyhäri on Tyne Dalyn taidonnäyte. Yksi vuoden parhaista roolisuorituksista. Hän tekee todella yksityiskohtaisia nyansseja ja naulitsee koomisen ajoituksensa täydelliseksi. Nauroin katketakseni hänen hahmoaan, mutta sen lisäksi istuin jännityksestä penkkini reunalla. Harvon yksikään roolisuoritus yhdistää tällaiset kaksi maailmaa näin saumattomasti yhteen.


En lähtökohtaisestikaan oikein pidä lyhytelokuvista, eikä niiden yhteen plänttääminen oikein auta asiaa. Hirveän epätasainen elokuva, joka jättää kysymysmerkkejä ilmaan paljon. Miksi tämä oli päätetty toteuttaa tällaisena aikuisten satuna? Ja miksi elokuva on kuvattu niin teennäisesti?