Arvostelu: Parasite

Bong Joon-hon (Okja, Snowpiercer) ohjaama Parasite sai kuusi Oscar-ehdokkuutta, mukaan lukien parhaan elokuvan. Voittaessaan siitä tulisi ensimmäinen vieraskielinen elokuva, joka olisi yltänyt kyseiseen saavutukseen. Elokuvaa määritellään jonkinlaiseksi tummaksi komediatrilleriksi.

Se kertoo köyhästä Kimin perheestä Etelä-Koreassa, jotka saavat leivän pöytäänsä työskentelemällä läheisen pizzaravintolan pizzalaatikkojen kokoontaittelijoina. Perheen poika saa ystävänsä välityksellä työpaikan rikkaan perheen tyttären englanninopettajana ja vähitellen muutkin; isä, sisko ja äiti keksivät vaikka kepulikonstein kehkeytyä hyväuskoisten rikkaiden palkkalistoille niin autokuskiksi, kodinhoitajaksi kuin taideterapeutiksikin.

Elokuvan idea on varsin vekkuli. Erityisesti pienen (muistaakseni) kuusivuotiaan pojan ja valetaideterapeutin suhde oli hauskasti keksitty. Park So-dam uhkaa varastaa koko huomion koko elokuvassa ja jättää kevyesti kaikki muut, häneen verrattuna jopa tönköiltä vaikuttavat, näyttelijät varjoonsa. Olisinkin kaivannut häntä päärooliin ja hänelle huomattavasti enemmän kamera-aikaa.

Tässä heitellään katsojaa kevyistä hetkistä järkyttävän brutaaleihin. Tahtomattaan sitä jää jopa nauramaan, kun silmitön väkivalta seuraa äsken niin hupaisalta vaikuttanutta tunnelmaa. Myös jännityselementit toimivat. Sävyvaihteluita oli siis kiinnostavaa seurata, vaikka välillä tuntuikin, että siirtymät eivät olleet ihan saumattomia. Välillä elokuva nimittäin - varsinkin vakavammissa kohtauksiissaan - tuntui laahaavan. Katsoja olisi kyllä pysynyt elokuvassa sisällä, vaikka rytmi olisi ollut vieläkin tiukempi ja tunnelma taittanut vieläkin rajummin eri tyylilajien välillä.

Kuvaaja Kyung-pyo Hong käytti elokuvassa Arrin digitaalista kameraa, nimeltään Alexa 65, joka oli mielestäni väärä veto. Se teki kuvasta valitettavan rumaa. Keinotekoista, kiiltävää, muovista. Olisin halunnut nähdä elokuvan kuvattuna filmille, se olisi tehnyt kontrastista rikkaan perheen ja Kimien köyhän perheen välillä tuntuvan elävämmältä ja aidommalta ja sitä kautta raaemmalta ja verestävämmältä.

Viesti yhteiskuntaluokkien ja eri sosioekonomisten asemien eroista tuli perille. Tosin vähän liiankin alleviivattuna. Oli myös mielenkiintoista katsoa selvästi yhtenäiskulttuurissa elävien elokuvantekijöiden tarttumista sosiokulttuuriseen aiheeseen, kun yleensä saamme nähdä niin hurjan individualistisesta maasta, kuin Yhdysvallat, tulevia tutkielmia yhteiskunnasta. Eroavaisuus oli selkeää, sillä Parasiten keskiössä on kokoajan perhe ja perhedynamiikkaa. Hahmot määrittävät itseään suhteessaan perheeseensä ja kaikkien motiivien keskiössä on perhe. Se ainoa ystävyyssuhdekin elokuvassa unohdetaan alun jälkeen täysin pois. Jos jossain joku ystävä näkyy, se on täysin lavasteen asemassa.

Parasite on veikeä nähtävyys Suomen valkokankailla. Jos tänne jonkun ei-yhdysvaltalaisen ulkomaalaisen elokuvan saa, niin se on lähes poikkeuksetta älyllistä, vakavaa draamaa. Sinällään oli ihan hauska välillä käydä katsomassa tällainen popcorn-viihteenomainen komediatrilleripätkä. Vekkuli vastaantulija.

Arvostelu: Beatriz at Dinner

Beatriz (Salma Hayek) on varakkaan rouvashenkilön (Connie Britton) hieroja, jonka auto hajoaa, kun on tämän luona hierontareissulla. Beatrizia tietysti pyydetään jäämään illalliselle, enemmän tai vähemmän muodollisesti, ja köyhä maahanmuuttaja Beatriz ei pysty välttämään sosioekonomista yhteentörmäystä muiden, varmastikin rikkainta yhtä prosenttia edustavien illallisvieraiden kanssa.

Elokuvan on ohjannut Miguel Arteta ja käsikirjoittanut Mike White. Se sai ensi-iltansa vuonna 2017, jolloin Salma Hayek keräsi myös runsaasti ylistystä pääroolistaan. Elokuvan voi lukea kommentaarina sosiopolitiikasta. Vauraus- ja kulttuurierot kytketään kysymykseen ihmisarvosta. Yhteiskunta solmitaan mukaan kerrontaan esimerkiksi suoraan sitä käsittelevillä keskusteluilla illanvieton lomassa. Mutta myös antamalla osviittaa hahmojen välisistä luokkaeroista, miten niitä ei tiedosteta suoraan, vaikka kaikki kuitenkin tuntuvat ne ymmärtävän.

Loppua pidin jollain lailla maagisrealistisena. En ajatellut, että sitä tuli tulkita puhtaasti realismina. Se ehkä symboloi jonkinlaista puhdistautumista sielun saasteista. Luonnollisuuden arvokkuutta kaiken sen teennäisyyden ja keinotekoisuuden keskellä, jossa Beatriz läpi illallisen rypi.

Pidin elokuvan tunnelmasta. Se oli sliipattu, melkein kliininen ja hengetön. Se heijasti sitä elotonta maailmaa, johon Beatriz sysätään. Kuvaus ja lavastus luovat elokuvalle siis hienot puitteet. Myös valtaosa näyttelijöistä todella onnistuu virittämään hahmonsa äärimmäisen kireiksi, jolloin ilmassa olevat jännitteet suorastaan tirskuvat katsojan verkkokalvoille.

Harmi vain, että niin suuri painoarvo elokuvassa on laskettu Salma Hayekin pääroolille, sillä itse en pitänyt näyttelijää kovinkaan vahvana tässä osassa. En uskonut hänen tulkintaansa. Ehkä koska hahmo on niin erilainen kuin Hayekin oma vahva persoona, Hayek tuntui olevan vähän hukassa hahmonsa nyanssien kanssa. Välillä Beatriz on kuin raivo härkä ja puskemassa tuhatta ja sataa, mutta jatkuvasti elokuvassa kuitenkin alleviivataan Beatrizin hillittyä persoonaa. En siis oikein voinut ajatella hahmoa kovin koheesiksi, sillä en saanut siitä otetta. Osa olisi tarvinnut hienovaraisemman näyttelijän kuin Hayek.

Koska Beatrizin pitäisi olla se hahmo, jota katsoja ymmärtää, jää katsoja Hayekin takia siis elokuvasta vähän etäälle. Monissa kohtauksissa ei tunnu olevan pointtia, sillä ne on luotu Hayekia varten, mutta hän ei ota niistä kaikkea irti. Joten kuvaus muuttuu laahaavaksi ja hortoilevaksi. Näinkin lyhyt elokuva, 82 minuutin kestollaan, tuntuu aivan liian pitkältä.

Elokuvan viesti ei kristallisoidu, vaan se puuroutuu. Jälkimakuna tekotaiteellisuus. Elokuva ottaa aina vain enemmän ja enemmän taiteellisia vapauksia, mitä pidemmälle se etenee, jolloin katsojan on vaikea uskoa sitä enää. Alun hyvinluotu tunnelma vapautetaan liian nopeasti, kun elokuva turvautuu ihmeellisiin kikkoihin kerronnassaan. Esimerkiksi vaihtoehtoisilla todellisuuksilla leikkivät kohtaukset, joissa hahmot käyttäytyvät siten, kuin he ehkä oikeasti haluaisivat käyttäytyä, mutta eivät koskaan käyttäytyisi, koska elämme sivistyneessä yhteiskunnassa, mielestäni haaskaavat elokuvan idean. Emme tarvitsisi hahmojen oikeita tunnetiloja alleviivattavan. Me kyllä ymmärtäisimme lukea niitä myös pinnan alta. Mutta elokuva päättääkin esittää ne, mutta olla kuitenkaan olematta tarpeeksi rohkea, että rakentaisi ne osaksi narratiivia, vaan rakentaa niistä oman haavetodellisuutensa. Jolloin ne olivat mielestäni turhia ja jättivät katsojan hieman ulkopuolelle.

Hyvin epätasaisesti ja hapuilevasti tehty draamaelokuva siis, joka valitettavasti hukkaa potentiaalinsa.

SAG-palkinnot

Viikonloppuna jaettiin Yhdysvaltojen näyttelijöiden liiton palkintopystit vuoden parhaimmille esiintyjille. SAG-palkintoja pidetään perinteisesti vahvimpana ennusteena myös Oscar-voitolle, sillä näyttelijöiden liiton jäsenet ovat pitkälti samoja kuin Oscar-akatemian jäsenet. Näyttelijät muodostavat (muistaakseni) suurimman kategorian Oscar-akatemian jäsenistössä. 

Voittajat olivat:

Outstanding Performance by a Cast in a Motion Picture

Parasite

Ajatuksia: Näyttelijäkaartin voittanut elokuva on monesti mennyt vielä voittamaan parhaan elokuvan Oscarinkin. Tämä voitto nostanee nyt siis Parasiten yhdeksi ennakkosuosikeista. Vahvin kilpailija lienee 1917, joka ei ehkä ymmärrettävästi tätä SAG-palkintoa voittanut, sillä ymmärtääkseni enemmän teknisillä ansioillaan kulkeva elokuva ei ole näyttelijävetoinen. 

Outstanding Performance by a Male Actor in a Leading Role

Joaquin Phoenix, Joker

Ajatuksia: Mielestäni oli ihan söpöä, että Phoenix kiitti puheessaan Heath Ledgeria. Muistan ennen Phoenixin Jokerin ensi-iltaa, kun tyyliin kaikki vannoivat henkeen ja vereen, että Ledgerin voittanutta ei ole. Aivan kuin kaikki vannoivat ennen Ledgerin Jokeriakin, että tuosta teinityttöjen julistepojasta ei uskottavaa Jokeria tule. Kuinkas sitten kävikään. Jännä nähdä kuinka moni näyttelijä voi vielä näin voittokulkaisasti Jokeria esittää. Onko hahmosta jopa jo tullut automaattinen lippu Oscar-gaalaan? Se on vissi ja varma, että tähän nämä versiot hahmosta eivät tule jäämään.

Outstanding Performance by a Female Actor in a Leading Role

Renee Zellweger, Judy

Ajatuksia: Jostain luin (tai katsoin) mielenkiintoisen analyysin siitä, että Judya pidetään jotenkin jollain lailla naistenelokuvana. Joku oli löytänyt jotain statistiikkaa siitä, että Judyn elokuvateatteriyleisöt olivat muistaakseni jopa 90 prosenttisesti naisvaltaisia. Sinänsä säälittävää, että miehet eivät uskaltaudu elokuvan pariin. Eivät kyllä tiedä, mitä menettävät, Zellwegerkin sen verran voimakkaan suorituksen tekee.

Outstanding Performance by a Male Actor in a Supporting Role

Brad Pitt, Once Upon a Time in Hollywood

Ajatuksia: SAG-gaalan ohjaaja ansaitsisi oman pystinsä silkastaan siitä hyvästä, että samaan aikaan kun Brad Pitt vitsaili kiitospuheessaan roolihahmonsa yhtäläisyyksistä itseensä etenkin mitä tulee vaimosuhteisiin, niin kamera leikkasi Pittin ex-vaimoon Jennifer Anistoniin hymyilemässä yleisössä. 

Outstanding Performance by a Female Actor in a Supporting Role

Laura Dern, Marriage Story

Ajatuksia: Uskon, että nämä SAG-gaalan voittajanäyttelijät ovat kuta kuinkin samoja kuin katselemme sitten Oscar-gaalan lavalla. Dern, Pitt, Phoenix ja Zellweger ovat olleet sen verran tuloksellisia suosikkeja kautta palkintokauden, että olisi kumma, jos Oscarit menisivät muualle.

Outstanding Performance by an Ensemble in a Drama Series

The Crown

Outstanding Performance by an Ensemble in a Comedy Series

The Marvelous Mrs. Maisel

Outstanding Performance by a Male Actor in a Drama Series

Peter Dinklage, Game of Thrones

Outstanding Performance by a Female Actor in a Drama Series

Jennifer Aniston, The Morning Show

Outstanding Performance by a Male Actor in a Comedy Series

Tony Shalhoub, The Marvelous Mrs. Maisel

Outstanding Performance by a Female Actor in a Comedy Series

Phoebe Waller-Bridge, Fleabag

Outstanding Performance by a Male Actor in a Television Movie or Limited Series

Sam Rockwell, Fosse/Verdon

Outstanding Performance by a Female Actor in a Television Movie or Limited Series

Michelle Williams, Fosse/Verdon

Outstanding Action Performance by a Stunt Ensemble in a Motion Picture

AVENGERS: ENDGAME

Outstanding Action Performance by a Stunt Ensemble in a Comedy or Drama Series

GAME OF THRONES

Top-lista: 2010-luvun parhaat elokuvat

Tässä ovat mielestäni 2010-luvun parhaat elokuvat.

Pakko ihan vähän vetää mattoa oman listan alta sanomalla, että ihan viimeisimpiä näkemiäni elokuvia viime vuosikymmeneltä en laskenut mukaan pisteytykseen. Eli karkeasti katsoen rajasin pois vuoden 2019. Olisi ihan mahdotonta verrata elokuvaa, jonka näin eilen elokuvaan, jonka olen nähnyt lukemattomia kertoja kymmenen vuoden aikana.

Yritin valita listalleni vähän eri koulukunnista elokuvia. Eli vähän perus Hollywood-hömppää ja sitten taas kunnianhimoisempaa taide-elokuvaa. Eiväthän ne oikeasti samaan listaan kuulu, mutta rajansa listojen määrälläkin. Tämä on oma subjektiivinen otantani. Yritin myös ottaa valintoja siten, että olisin miettinyt elokuvia siltä näkökulmalta, kuinka suuren vaikutuksen ne tekivät silloin, kun ne (ensimmäisen kerran) näin. Tätä listausta ei voi siis pitää tämän hetken suosikkeinani, vaan niinä elokuvina, jotka merkitsivät minulle vuosikymmenen aikana eniten.

Elokuvien esittelyt toteutin poikkeuksellisesti nyt hyvin tylysti ja tiiviisti ranskalaisilla viivoilla tajunnanvirtatekniikkana, sillä jos olisin syvemmin lähtenyt kirjoittamaan elokuvista, ei tekstistä olisi tullut loppua ja sitä ei olisi sitten lukenut enää kukaan.

Ja nyt kun olen tarpeeksi vähätellyt listaa ja itseäni ja näitä elokuvia, niin kaikkia varmasti kiinnostaa suuresti, mitä ne ovat. Pidemmittä puheitta:

#01

Amour

- Ehkä eniten minuun vaikuttanut elokuva. 

- Aikanaan syöksi minut syvemmälle elokuvien maailmaan. Että näinkin voi elokuvia tehdä. 

- Nähnyt lukemattomia kertoja ja aina löytää jotain uutta. 

- Roolisuoritukset, ohjaus, kuvaus ovat kauniita.

- Pidän ihan hirveästi elokuvan maailmasta. Elokuva on ilmaisultaan tiivis. Pitää hyvin katsojaa kasassa. Osa elokuvista jättää katsojan hyvin hajalleen, mutta tämä on ihanan dynaaminen elokuva.

- Voimakas. Puhdas. 

- Pidän elokuvan värimaailmastakin. Tuttu. Elokuvassa on jotain niin hyvin tuttua.

#02

Silver Linings Playbook

- Mielestäni Uuden Hollywoodin jonkinlainen ensimmäinen elokuva. 2010-luvun elokuvan ensimmäinen elokuva.

- Jennifer Lawrence ja Bradley Cooperin läpimurrot. Heistä tulikin jonkinlaiset 2010-luvut elokuvakuninkaalliset.

- Kaikinpuolin ihana elokuva. Romantiikkaa, komediaa, draamaa.

- Näyttelijöillä paljon työstettävää.

- Raikas elokuvailmaisu.

#03

Fantastic Beasts and Where to Find Them

- Ainoa elokuva, jonka olen käynyt katsomassa teatterissa kahdesti.

- Juuri sellainen kuin seikkailufantasian tulisikin olla. Mielikuvituksellinen, fantasiamaailmaa tutkiva ja sen rikkauksilla leikkivä, lapsenomainen innostus aihettaan kohtaan. 

- Toimiva rakenne.

- Sympaattinen Eddie Redmayne.

- Ne eläimet.

- Harry Potter -fanin odotukset ylittyivät, mikä on paljon sanottu.

#04

Things to Come

- Jollain lailla henkilökohtaisin elokuva, mitä olen nähnyt.

- Teemojen runsaus ja rikkaus.

- Älyllisyys ja akateemisuus.

- Relativismi.

- Ikä, aika ja elämä.

- Isabelle Huppert.

#05

The Heat

- Kuinka monta kertaa komedian voi katsoa ilman, että naurulta tulee loppu?

- Sandra Bullock.

- Myös Feigin muut komediat: Bridesmaids ja Spy vuosikymmenen parhaimmistoa.

#06

The Turin Horse

- Jotain, mitä elokuvissa ei ole koskaan nähty. 

#07

Mommy

- Voimakkaat, tuliset roolisuoritukset.

- Xavier Dolanin visionäärinen ohjaus.

- Tyyli.

- Omalaatuinen, uniikki, syvästi koskettava.

#08

Arrival

- Hiottu sci-fijännitysdraama.

- Amy Adamsin sielukas päärooli.

- Psykologialtaan uskomaton.

- Filosofinen.

- Tyylikäs ja tyylitelty.

- Tajunnanräjäyttävä.

#09

Call Me By Your Name

- Koskettavin.

#10

Spotlight

- Erehdyin lukemaan jostain jonkun arvostelun, joka onnistui ärsyttävän paljon tiputtamaan elokuvan pisteitä silmissäni.

- Mutta tällä oli aikanaan lähtemättömän suuri vaikutus.

- Yritän pitää kiinni ajatuksestani, että tämä on hyvin näytelty, loistavasti kirjoitettu ja uskottavasti kuvattu journalismidraama.

Osallistu Oscar-äänestykseen!

Jo perinteeksi muodostunut Cinema Lozengen Oscar-äänestys on taas täällä. Osallistu heti, ettet unohda. Vastaa omat suosikkisi Oscar-voittajiksi. Äänestysaikaa on 02.02.2020 asti. Miksi? Koska päivämäärä on todella siisti! Eikö?

Tarkemmat ohjeet ja osallistuminen täällä:

https://forms.gle/drqeU6zTgoXFokWa6


- Vastauskategorioita on tänä vuonna 19
- Napsin sieltä nyt pois kaikki lyhärit ynnä muut tylsät kategoriat, joista jopa minun on vaikea keksiä sanottavaa.
- Jäljelle jääneet kategoriat on nyt pakollisia vastattavia, eli jos et millään keksi omaa suosikkia, niin valitse umpimähkään vain joku. Toki tätä strategiaa voi noudattaa myös kaikkien kategorioiden kohdalla.
- Myös nimimerkki on nyt pakollinen. Eli jos haluat osallistua nimettömämä niin keksi joku päätön hassuttelunimi.
- En vielä tiedä, mitä teen vastauksilla tarkkaan ottaen.
- Harkitsin myös koko äänestyksestä luopumista.
- Mutta haluan lukea teidän vastauksia vain liikaa. Niin hienoja kommentteja on kahtena edellisenä vuotena teiltä tullut.
- Mutta en ole ollut tyytyväinen siihen, miten olen vastaukset koontipostaukseen askarrellut. Näin suurta datamäärää on hieman vaikea typistää helposti luettavaan muotoon.
- Kaikista kivointahan olisi esitellä jokaisen yksilölliset vastaukset, mutta sitä romaania olisi kenen tahansa jo mahdoton lukea.
- Toki sekin on mahdollista, että kukaan ei vastaa, jolloin ei ole mitään julkaistavaa. Mutta jos yksikin vastaa, niin julkaisen sitten sen yhden vastaukset. Eli vastaukset eivät häviä minnekään.
- Katsotaan siis millainen päivityksestä tänä vuonna tulee. Siksi vastausaikakin on nyt näin "lyhyt".
- Toki tähän vaikuttaa myös Oscareiden aikaisempi päivämäärä.
- Kiitos vastauksistasi jo etukäteen. Ja intoa äänestykseen!

Arvostelu: Jojo Rabbit

10-vuotias Jojo Betzler (nuori lahjakkuus Roman Griffin Davis) haluaa liittyä Hitlerjugendiin toisen maailmansodan loppuvuosina. Hän elää yhdessä äitinsä Rosien (osastaan Oscar-ehdokkuuden saanut Scarlett Johansson) kanssa, sillä hänen isänsä on taistelutantereella Italiassa. Arka poika kehittää itselleen mielikuvitusystäväksi Adolf Hitlerin (elokuvan käsikirjoittanut ja ohjannut Taika Waititi), jotta selviäisi sota-ajan karuista koettelemuksista.

Ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Taika Waititi ja Roman Griffin Davis

Tätä erikoista ja omalaatuista elokuvaa nimitetään tekijöiden taholta vihan vastaiseksi satiiriksi. Jo elokuvan alkuasetelma saa kurtistamaan kulmiaan. Natseista ja toisesta maailmansodasta vitsejä heittävä elokuva? Kyseessä voi joko olla jotain todella kamalaa katsottavaa, tai sitten elokuvantekijä Taika Waititi on tehnyt jotain todella huomionarvoista ja löytänyt uuden kulman toisen maailmansodan kuvaamiseen.

Waititi kertookin, että tehdessään tutkimusta elokuvaa varten, hänelle selvisi, että toisen maailmansodan aikainen maailma ei suinkaan ollut synkkä, karu eikä kolkko. Vaan päin vastoin. Hänelle paljastui kokonainen muodikas, trendikäs, värikäs ja juhlallinen maailma sodan kauhujen takaa. Siksi hän kuvasikin elokuvan pirteissä väreissä, koomisilla hahmoilla ja lapsenomaisella tyylillä.

Se on sanottava, että tätä synkkää historian ajanjaksoa ei ole ennen näin kuvattu. Katsantakanta natsitapahtumiin tuntuu jopa häkellyttävän modernilta ja saa osaltaan miettimään, että miksi useampia historiallisia elokuvia ei kerrottaisi nykyajan linssin läpi? Miksi historialliset elokuvat niin usein pakottavat itsensä tiettyyn, vakavaan muottiin?

Jojo Rabbit puolestaan syleilee nykyajan kontekstia. Monet elokuvan vitseistä toimivat vain metatasoltaan, nykyajan kontekstista katsottuna ja niillä tiedoilla, mitä kaikki tiedämme esimerkiksi Hitlerista vasta näin jälkikäteen.

Niin kulunut kuin ajatus Hitlervitseistä onkin, niin elokuva on komediana todella onnistunut.

Mutta myös elokuvan sävyvaihtelut ovat upeita. Hauska hetki saattaa taittaa todella traagiseen hämäävän nopeasti. Elokuvan rakenne myös heijastelee tunnelmanvaihteluja. Mitä pidemmälle ammottava sodan loppu pääsee ja mitä lähemmäs päähenkilöä sodan kauhut tulevat, sitä synkemmäksi elokuvakin muuttuu. Myös päähenkilö, 10-vuotias Jojo muuttuu elokuvan aikana huolettomasta natsipojasta sodan kauhuihin herääväksi, omantunnon kehittäväksi nuoreksi miehen aluksi.

Kuvaaja Mihai Mălaimaren kameratyöskentely on taitavaa. Sama kuvaustyyli istuu loistavasti pirteämmän komedian tunnelmaan että synkän sotadraaman. Siitä tulee mielen hieman Wes Andersonin elokuvat, mutta kuitenkin ihan omalla leimallaan.

Michael Giacchinon perhosmaisen pulppuavat musiikit heittävät katsojan lapsenomaiseen todellisuuteen vielä entisestään. Myös lavastus ja puvustus ovat veikeitä ja vääristävät arkisempaa todellisuutta leikkisämpään muotoon.

Kaiken kaikkiaan pidin hirveästi ratkaisusta kuvata toista maailmansotaa leikkivän lapsen silmin. Se teki kerronnasta pirteää, eikä niin raskasta ja laahaavaa, mitä tällaisista elokuvissa yleensä. Lisäksi se mahdollisti syvällisyyden.

Lapsen kokemusmaailmasta haetaan nimittäin myös mielikuvituksellisuuden, tarinallisuuden ja tanssin merkitykset. Viesti optimismin tärkeydestä peilataan sodan kauhujen kanssa rinnakkain. Ja lapsen näkökulmasta katsoen on itsestäänselvää, mikä on elämässä tärkeää. Elokuva siis tarjoaa tärkeän muistutuksen. Tässä tunnutaan kuin sanovan, että se miten päätämme katsoa asioita, myös millaisia tarinoita kerromme, sillä on vaikutusta todellisuuteen. Fiktiolla on voimaa.

Jojo Rabbit ei kuitenkaan ole missään nimessä lasten- eikä edes nuortenelokuva. Se on paikoin todella graafinen ja väkivaltainen. Lisäksi elokuvan mustaakin musta huumori ja ivaileva satiiri vaatii ehkä aikuisemman elokuvakatsojan, jonka ymmärrys olisi hieman syvempää kuin pelkistetty maailmankatsomus mahdollistaa.

Lapsi elokuvan pääosassa on kuitenkin huikea. Roman Griffin Davis saa jotenkin käsittämättömällä taituruudella hahmonsa kulkemaan läpi kohtauksien sävyvaihtelujen vieden hahmonsa kepeästä todella synkkään ja ollen uskottava kaiken aikaa. Myös Jojon parasta kaveria näyttelevä Archie Yates on osassaan valovoimainen.

Elokuvan aikuiset tähdet ovat toinen toistaan taitavampia. Sam Rockwell on aina ollut mestari tragikoomisissa satiireissa ja niin on tässäkin. Alfie Allen saa pienessä sivuroolissaan avattua hienosti paljon isomman todellisuuden hahmonsa takaa. Taika Waititi on Adolf Hitlerinä ehkä elokuvan hauskin näyttelijä. Thomasin McKenziella on elokuvan ehkä traagisin rooli ja hänen roolityössään on jotain vavisuttavaan haurasta.

Elokuvan sykkivä sydän lienee kuitenkin Scarlett Johansson. Silloinkin kun hän ei ole valkokankaalla, hänen läsnäolonsa tuntee. Hän yhdistää vaivattomasti hahmon pirteän ulkokuoren synkkiin salaisuuksiin, joita hän piilottelee sisällään. Tapa, jolla hän toistaa repliikit esimerkiksi romantiikan tärkeydestä, kaikuvat pitkään katsojan mielessä.

Varmasti mielipiteet jakava elokuva valloitti kyllä minut täysin puolelleen. Rakastin elokuvan uniikkia tarinaa, mielikuvituksellista maailmaa, kuvaus lapsen silmien läpi oli todella loistavaa. Rakastin jopa vaikean aiheen lapsellista yksinkertaistamistakin. Sillä se avasi sen mahdollisuuden, että elokuvan viesti sykki puhdasta, energistä elinvoimaa, kun se kuorittiin kaikesta turhasta. Onko loppujen lopuksi ihmisenä oleminen niin monimutkaista? Kunhan muistaa vain tanssia aina silloin tällöin. Todellinen elokuvahelmi, joka taisi kimmota heti listani kärkeen vuoden parhaimmista elokuvista. Rakastin tätä.

Täydet viisi tähteä.

Oscar-ehdokkuudet 2020

Järjestyksessään jo 92. Oscar-gaala järjestetään 9. helmikuuta ja näytetään Suomessa 9. ja 10. päivän välisenä yönä. Gaala pidetään Dolby teatterissa, joka sijaitsee Hollywoodissa. Oscar-lähetyksen ohjaa Glenn Weiss, joka on aikaisempina vuosina voittanut Oscareiden ohjaustyöstään jopa Emmy-palkinnon ja ikimuistoisesti kosi kiitospuheensa yhteydessä silloista tyttöystäväänsä. Viime vuoden tapaan tänäkään vuonna gaalalla ei ole juontajaa, mikä on päätöksenä upea ja kunnioitettava.

Ehdokkuudet julkistettiin tänä vuonna valmistuvassa, uudessa Oscar-museossa. Ehdokkuudet esitteli näyttelijät Issa Rae ja John Cho.


Ehdokkaat ovat:

Elokuva

1917
Joker
Marriage Story
The Irishman
Jojo Rabbit
Once Upon a Time… in Hollywood
Parasite
Ford v Ferrari
Little Women

Ajatuksia: Tämän vuoden taso on kyllä törkeän kova. Monta hienoa pätkää ylsi ehdolle, ja uumoilen hyvää myös vielä näkemättömistä leffoista.

Joker keräsi eniten ehdokkuuksia, jopa 11.

Miespääosa

Antonio Banderas, Pain and Glory
Adam Driver, Marriage Story
Joaquin Phoenix, Joker
Jonathan Pryce, The Two Popes
Leonardo DiCaprio, Once Upon a Time… in Hollywood

Ajatuksia: DiCaprio, check. Muulla niin väliä ollutkaan. Vaikka miespääosan kisa on kilpailuhenkinen, oli tämä lopullinen viisikko aika odotetunlainen.

Miessivuosa

Tom Hanks, A Beautiful Day in the Neighborhood
Anthony Hopkins, The Two Popes
Al Pacino, The Irishman
Joe Pesci, The Irishman
Brad Pitt, Once Upon a Time… in Hollywood

Ajatuksia: Iloitsen eritoten Hanksin mukaanpääsystä. Ensimmäinen ehdokkuus kahteenkymmeneen vuoteen. On sitä uraa siinäkin. Tämä oli jo enemmän kuin voitto jo kahdesti voittaneelle Hanksille. Myös Joe Pescin ja Brad Pittin mukaanpääsystä olen tyytyväinen. Ehkä, vain ehkä, haluaisin nähdä näissä miesnäyttelijöiden skaboissa joskus jotain nuorempiakin lahjakkuuksia.

Naispääosa

Renée Zellweger, Judy
Scarlett Johansson, Marriage Story
Saoirse Ronan, Little Women
Charlize Theron, Bombshell
Cynthia Erivo, Harriet

Ajatuksia: Tämänkin kategorian ehdokkaat ovat kyllä hienot. Ronanista on tulossa melkoinen tekijä Hollywoodissa. Theron ei ole ollut ehdolla sitten vuoden 2005, ja on hienoa, että tämä epäsuhta nyt korjattiin. Tämä oli Johanssonille ensimmäinen kerta ehdolla. Ja kaikki kunnia Zellwegerille ja upealle paluulleen Hollywoodiin.

Naissivuosa

Kathy Bates, Richard Jewell
Laura Dern, Marriage Story
Florence Pugh, Little Women
Scarlett Johansson, Jojo Rabbit
Margot Robbie, Bombshell

Ajatuksia: Kathy Bates? Olisihan se kieltämättä ollut hieman outoa jos Jennifer Lopez olisi yhtäkkiä laskettu Oscar-ehdokkuuden arvoiseksi näyttelijäksi. Tosin laskettiin Lady Gagakin viime vuonna, että sinänsä harmi. Jos jostain elokuvasta Lopez olisi ehdokkuuden ansainnut, niin mielestäni hänen roolituksensa Hustlersissa osui nappiin. En menisi vielä väittämään häntä hyväksi näyttelijäksi, mutta hän sopi tuohon rooliinsa kovapäisenä äitileijonana. Ehkä jos hän tästä vielä nyt siirtyy vähän taiteellisesti kunnianhimoisempiin projekteihin, niin latu voisi olla enemmän auki? Mutta upeaa, että Scarlett Johansson sai nyt ehdokkuuden sekä pää- että sivuroolista. Tällaista saavutusta ei olla vähään aikaan nähty.

Animaatioelokuva

How to Train Your Dragon: The Hidden World
I Lost My Body
Klaus
Missing Link
Toy Story 4

Ajatuksia: Mitä minun vanhat silmäni näkevätkään? Frozen II loistaa poissaolollaan? Piti kai se tämäkin päivä nähdä.

Lavastus

Once Upon a Time…in Hollywood
The Irishman
1917
Parasite
Jojo Rabbit

Ajatuksia: Ennakkosuosikki on itselle ainakin Hollywood. Sen verran upeat oli leffan puitteet. Kiva myös, että vähän pienempi tuotanto, Jojo Rabbit onnistui pääsemään näin hyvin ehdokkuuksiin kiinni.

Kuvaus

Roger Deakins, 1917
Rodrigo Prieto, The Irishman
Lawrence Sher, Joker
Robert Richardson, Once Upon a Time…in Hollywood
Jarin Blaschke, The Lighthouse

Ajatuksia: Tämä taisi jäädä The Lighthousen ainoaksi ehdokkuudeksi. Kuvauksen kategoriaa yleensä valloittaa alan mammuttiveteraanit, joten on virkistävää, että tänä vuonna paikalle marssi ja läpi puski jopa kaksi vähän uudempaa tekijää, Sher ja Blaschke.

Puvustus

The Irishman
Jojo Rabbit
Joker
Little Women
Once Upon a Time…in Hollywood

Ajatuksia: Mihin jäi Downton Abbey?

Ohjaus

Bong Joon-ho, Parasite
Sam Mendes, 1917
Martin Scorsese, The Irishman
Quentin Tarantino, Once Upon a Time…in Hollywood
Todd Phillips, Joker

Ajatuksia: Ymmärrän sekä niiden katsantakannan, jotka ajattelevat että tällaisten kisailujen tulisi olla puhtaasti meritokraattisia, mutta myös niitä, jotka antavat arvoa identiteettipohjaisille valinnoille. Olen siis vähän jakautunut, että mitä ajatella siitä, että koko Oscar-historian aikainen luku naisohjaajien ehdokkuuksille jäi nyt viiteen. Ei saatu kuudetta. Ja pakko nyt johonkin väliin pieni piikki tunkea: Todd Phillips? Parhaan ohjaajan ehdokas? Ollaanko me oikeasti tosissamme? Eikö muka yhtään naista löytynyt, joka olisi parempi ehdokas kuin Due Date -elokuvan maineikas visionääri?

Dokumentti

The Cave
Honeyland
American Factory
The Edge of Democracy
For Sama

Ajatuksia: Honeyland sai ehdokkuuden myös dokumenttikisan puolella. En yhtään osannut ennustaa tuota vetoa.

Lyhytdokumentti

In the Absence

Jojo Rabbit, tähti Scarlett Johansson teki historiaa
saamalla samana vuonna kaksi ehdokkuutta
näyttelijäkategorioissa.

Learning to Skateboard in a War Zone if You’re a Girl
Life Overtakes Me
St. Louis Superman
Walk Run Cha-Cha


Leikkaus

The Irishman
Ford v Ferrari
Parasite
Jojo Rabbit
Joker


Vieraskielinen elokuva

Parasite
Pain and Glory
Les Misérables
Honeyland
Corpus Christi

Ajatuksia: Suuri "snub" ehdottomasti tässä kategoriassa: Atlanticsin poisjääminen. Taitaa voitto olla taputeltu Parasitelle niin hyvin kuin vain mahdollista.

Maskeeraus

Bombshell
Joker
Judy
Maleficent: Mistress of Evil
1917

Ajatuksia: Moni sanoi, että Hollywood saisi ehdokkuuden tässä kategoriassa ja minä vain ihmettelin, että minkäköhän takia? No ei saanut, yhtään itseäni selkään taputtamatta. Bombshell varma ennakkosuosikki. Sen verran taituri on Kazu Hiro.

Musiikki

Alexandre Desplat, Little Women
Hildur Guðnadóttir, Joker
Thomas Newman, 1917
Randy Newman, Marriage Story
John Williams, Star Wars: The Rise of Skywalker

Ajatuksia: Tämä oli Williamsin viimeinen Star Wars -sävellys. Eipä siitä kai voi ehdokkuutta jättää. Sen verran paljon on mies elokuvasävellyksen alalle antanut. Eipä tarjonnut kategoria muitakaan yllätyksiä. Newmanin serkukset taas vastakkain. Ja eipä ole parhaan sävellyksen kategorian ehdokaslistaa ilman Desplatia. Ennakkosuosikki: Joker.

Kappale

“(I’m Gonna) Love Me Again,” Elton John and Bernie Taupin, Rocketman
“Into the Unknown,” Kristen Anderson-Lopez and Robert Lopez, Frozen 2
“Stand Up,” Cynthia Erivo and Joshuah Brian Campbell, Harriet
“I Can’t Let You Throw Yourself Away,” Randy Newman, Toy Story 4
“I’m Standing With You,” Breakthrough

Sovitettu käsikirjoitus

Steven Zaillian, The Irishman
Anthony McCarten, The Two Popes
Greta Gerwig, Little Women
Taika Waititi, Jojo Rabbit
Todd Phillips and Scott Silver, Joker

Ajatuksia: Minun maussani on varmasti jotain todella vialla, sillä mielestäni Anthony McCarten (Synkin hetki, Bohemian Rhapsody) on yksi viime aikojen pahvisimmista käsikirjoittajista ja silti hän vuodesta toiseen täällä ehdokkaana notkuu. Tosin Oscareiden historia kässärikategoriassa on auttamattoman surkea. Mitä oudoimpia kokoon kyhättyjä tekeleitä välillä ehdolla.

Alkuperäinen käsikirjoitus

Noah Baumbach, Marriage Story
Rian Johnson, Knives Out
Bong Joon-ho and Han Jin-won, Parasite
Quentin Tarantino, Once Upon a Time…in Hollywood
Sam Mendes and Krysty Wilson-Cairns, 1917

Ajatuksia: Gerwig ja Baumbach sitten pääsivät molemmat ehdolle. Hauskaa. Mutta pakko taas hieman kysyä, että Knives Out? Oikeasti? Se umpisurkea kliseekasa minkä läpi minä kärvistelin ei voi olla sama, minkä Oscar-akatemian kirjoittajajäsenet ovat katsoneet. Mutta taas: minulla on omat kaunani kässäriosaston kanssa.

Lyhytanimaatio

Missing Link
Toy Story 4
How to Train Your Dragon: The Hidden World
I Lost My Body
Klaus

Paljon ehdokkuuksia kerännyt Ford v Ferrari

Lyhytdokumentti

Dcera (Daughter)
Hair Love
Kitbull
Memorable
Sister


Lyhytelokuva

Brotherhood
Nefta Football Club
The Neighbor’s Window
Saria
A Sister


Äänitehosteet

1917
Ford v Ferrari
Joker
Once Upon a Time…in Hollywood
Star Wars: The Rise of Skywalker

Äänitys

Ad Astra
Ford v Ferrari
Joker
1917
Once Upon a Time…in Hollywood


Erikoistehosteet

Avengers: Endgame
The Lion King
Star Wars: The Rise of Skywalker
The Irishman
1917


Summa summarum: upeita ehdokkuuksia, mielenkiintoisia elokuvia ja hienoja valintoja. Joskin myös totuttu määrä yllätyksiä ja pettymyksiä, mutta sepä on taiteessa hienointa, että se jakaa mielipiteitä. Nyt voidaan taas huokaista hetkeksi helpotuksesta, kun ollaan viimein saatu taas Oscar-ehdokkuudet julki. Vuoden parasta aikaa! Eniten tietysti harmittaa, että Cats jäi kokonaan ilman ehdokkuuksia. Mutta ehkä selviämme tästä katastrofista.

The Morning Show, 1. tuotantokausi

Steve Jobs perusti Applen vuonna 1976 (yhdessä Steve Wozniakin ja Ronald Waynen kanssa). Ensin tulivat tietokoneet, sitten matkapuhelimet, sitten tabletit, mp3-soittimet ja viime vuonna Apple lanseerasi oman suoratoistopalvelunsa, nimeltään Apple TV +. Voi vain kuvitella, mitä yhtiön tulevaisuuteen vielä kuuluukaan.

Apple on bisneskirjojen jonkinmoinen puolijumala. Sen markkinointikikat, liiketoiminta ja yrityskaari käyvät validina esimerkkinä tyyliin jokaiseen teoriaan. Voisi helposti sanoa, että Apple on yksi maailman vaikutusvaltaisimpia yrityksiä.

Luonnollisesti Apple TV + -palvelun lanseeraustilaisuus muistutti kuin jotain antiikin aikaista jumalanpalvontarituaalia, kun Steve Jobs -teatterin lavalle Apple Parkissa kärrättiin maailman vaikutusvaltaisimpia kasvoja Jennifer Anistonista aina Oprah Winfreyyn asti.

Odotukset palvelun lippulaivaohjelmaa, The Morning Showta kohtaan olivat siis valtavat. Reese Witherspoon on todistanut itsensä yhdeksi aikamme upeimmista televisiotuottajista ja tekijöistä sekä kaiken lisäksi The Morning Show merkkasi jonkinlaista suurta comebackia Jennifer Anistonille televisiosarjoihin.

The Morning Shown aiheena on #MeToo -liikkeen jälkimainingit. Asetelma on tuttu esimerkiksi oikean elämän amerikkalaisesta aamuohjelma Today Showsta, jonka pitkäaikainen juontaja Matt Lauer sai lähteä amerikkalaisten herättäjän pallilta, kun kävi ilmi hänen seksuaalisesti ahdistelleen nuoria, naispuolisia työntekijöitään.

Mitch Kessler (Steve Carell) on The Morning Show -nimisen aamu-uutisohjelman juontaja yhdessä pitkäaikaisen juontoparinsa Alex Levyn (Jennifer Aniston) kanssa. Yhdessä heistä on muodostunut jonkinlainen äiti-isä-parivaljakko amerikkalaisille televisionkatsojille. Kun Mitch saa #MeToo-liikkeen seurauksena potkut, jättää hän Alexin yksin selviämään kohun jälkimainingeissa, sekä uuden ja arvaamattoman juontoparin Bradley Jacksonin (Reese Witherspoon) kanssa. Myös kameran takana kuohuu, kun loput työntekijät aina tuotantoassistenteista (mm. Gugu Mbatha-Raw, Bel Powley, Mark Duplass) televisioyhtiön omistajiin (Billy Crudup, Tom Irwin) asti taistelevat omasta asemastaan. Marcia Gay-Harden on televisiokanavan kohun ympärillä sohiva toimittaja.

Sarjan tuotantoarvo on äärimmäisen korkea. Tähän kaadetun raha näkee, kuulee ja haistaa. Kuvaus, lavastus, puvustus, näyttelijät kaikki ovat korkeaa laatua. Samasta laadusta tulee valitettavasti myös vähän noottia. Sarjan ilme on tummansininen, tummanharmaa, sävyltään monotoninen. Tämä on sinänsä ihan kivan näköistä, mutta kun sarjaa joutuu katsomaan suoratoistopalvelusta, jota itse ainakin käytin läppäriltäni. Se tarkoitti sitä, että läppärin näyttö peitti valtaosan kohtauksista niin, ettei siinä nähnyt täysin, mitä tapahtui. Tällaiseen suoratoistopalveluun olisi sopinut siis jonkun muun värinen sarja.

Myöskään Apple TV+:n käyttöliittymä ei ollut mieluisa. Edellisestä jaksosta ei päässyt kätevästi seuraavaan, vaan se seuraava jakso piti aina klikkailla lukuisan valikon kautta päälle. Itse painikkeet sivustolla olivat hivenen pieniä ja piilotettuja. Toista -näppäin pitäisi olla mielestäni mahdollisimman näkyvillä ja isolla, ettei sitä joutuisi kissojen ja koirien kanssa etsimään.

En myöskään pitänyt sarjan tunnari-introsta. Se kesti aivan julmetun pitkään, eikä siinä ollut mitään mielekästä katsottavaa. Animoidut värikkäät pallot pomppivat tekijänimien vierellä. Kuin jossain lasten ohjelman introssa. Eikä se sopinut sarjan vakavaan ja dramaattiseen tyyliin lainkaan.

No lunastiko sarja odotukset? Ensimmäinen jakso on vaikuttava. Se imee sarjaan mukaan ja tuuttaa sarjan rytmin, hahmot ja tapahtumat katsojalle ryminällä. Sarjan premissi on mielenkiintoinen. #MeToo-liikkeestä on kyllä viime vuosina puhuttu paljon. Joku saattaisi sanoa jopa liikaa. Nyt alkaa näitä #MeToo-sarjoja ja elokuviakin olla iso liuta tehtynä. Mutta The Morning Show ottaa siihen mielenkiintoisen kulman. Se melkein kuin sirpalemaisesti käsittelee aiheen jokaisen puolen. Jokainen sarjan hahmo edustaa vähän omaa näkökulmaa ja mielipidettä koko sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liikkeeseen.

Löytyy hahmoja niille, jotka pitävät #MeToota noitavainona, löytyy hahmoja niille, jotka pitävät #MeToota tärkeänä ja tavoiteltavana. Ja löytyy hahmoja myös niille, jotka katsovat koko liikettä vähän kauempaa ja pohtivat #MeToon suhteellisuutta laajempana yhteiskunnallisena asiana. Aiheesta käydään tietysti myös sarjan mittaan keskustelua ja siitä käytävä dialogi on yllättävänkin kattavaa.

Hieman sarja jää kuitenkin aiheen painon alle. Monellakin tapaa. Hahmot ei mielestäni oikein ehdi kehittyä ihmisiksi #MeToo-aiheen ulkopuolella. Ne muodostuvat jollain lailla liikaakin vain välineiksi käsitellä aihetta, ja siksi hahmot tuntuvat ajoittain vähän keinotekoisilta. Myöskään sitä ei käsitellä ollenkaan, mitä tulee #MeToo-liikkeen jälkeen.

Ja huomaan, että tämä sama eteenpäin pääsemisen ongelma on vaivanut sarjan tekijöitä. Nimittäin sarjassa ei oikein päästä eteenpäin. Toinen tuotantokausi on tulossa, mutta miten asiat jäivät ensimmäisen kauden finaalissa, niin pahalta näyttää, että toisellakaan kaudella päästäisiin yhtään sen pidemmälle, kun tässä lopussa nyt avattiin sama aihe tavallaan uudelleen auki.

Enkä sano, ettei aiheesta saisi tehdä sarjoja tai elokuvia eikä sitä saisi käsitellä. Totta kai. Se on ajan ilmiö ja äärimmäisen mielenkiintoinen. Ja The Morning Showkin käsittelee sitä monipuolisesti. Mutta hirveästi vastauksia tässä ei saatu. Sen syvällisemmäksi mielestäni meno ei käynyt. Päin vastoin, sarja oli ajoittain jopa hämäävän pinnallinen. Kiinnitti liikaa huomiota dramaattistakin dramaattisemmin aamuohjelman kulissien pienimuotoisiin kähminkeihin, ikään kuin katsoja pitäisi niitä vähänkään tärkeänä tai oleellisina. Siksi sarja tuupertui pahasti, mitä pidemmälle se kulki.

Paremmin The Morning Show käsitteleekin ihmisiä kriisinjälkeisessä tilassaan. Siitä syntyy purevampaa draamaa, kuin The Morning Shown yhteiskunnallisempi analyysi. Ja tällä hahmovetoisemmalla puolella näyttelijät pääsevät revittelemään täysillä.

Jennifer Aniston on heti sarjan ensimmäisistä hetkistä lähtien aivan tulessa. On jopa vaikea katsoa häntä tällaisessa roolissa, kun tämä on niin uusi aluevaltaus hänelle. Mutta hän todistaa, että hänessä löytyy monipuolisuutta ja laajaa tulkinnan repertuaaria. Hämmästyttävintä on, miten hyvin hän pystyy pitämään koossa tulkintansa jopa aivan teatraalisimmissa ja melodramaattisimmissa kohdissa. Ja roolihan on vaikea. Hän joutuu sekä kantamaan päähenkilön vastuun harteillaan, että viemään hahmoaan äärimmäisistä tunnetiloista toisiin yrittäessään selvityä vaikean tilanteen ja vaikeiden ihmisten keskiössä. Upea roolisuoritus.

Minun huomioni varasti silti sivuosan Billy Crudup. Hän oli aivan loistava. Olen ennenkin äkkäillyt häntä ties milloin mistä leffojen ja sarjojen sivuosista varastamassa helposti shown päätähdiltä, mutta tässä hän on aivan ennennäkemättömän hyvä. Olisin halunnut seurata hänen hahmoaan paljon enemmän. Hänen viekas hymynsä, salaperäinen luonne ja oudon innostunut asenne olivat maagista seurattavaa. Hän sai jopa aivan mitättömiltä tuntuvat vuorosanat sykkimään elinvoimaa. Hän olisi varmaan yksi niistä näyttelijöistä, joille voisi antaa puhelinluettelon luettavaksi ja se olisi mestarin oppitunti näyttelemisestä.

Myös Marcia Gay Harden vakuutti ja vaikutti. Hänen elämää nähnyt ja sen varrella ehkä kovettunutkin toimittaja oli hyytävä. Steve Carell teki mielestäni hyvin stevecarellmaisen roolisuorituksen. Jos sellaisesta pitää, niin varmasti tykkää tästäkin. Minä en oikein osaa sanoa hänen dramaattisista suorituksistaan. Komedioissa tykkään.

 En puolestaan pitänyt Reese Witherspoonista, Mark Duplassista enkä Gugu Mbatha-Rawista.

Witherspoonin hahmo jäi täysin yksiulotteiseksi. Hiukset eivät sopineet päähänsä ja se hämäsi koko sarjan ajan. Lisäksi hänen haastattelu-kuunteluilmeensä oli suorastaan typerä. Sitä seuratessa tuli mieleen Rachel McAdamsin upea roolityö Spotlight- nimisessä elokuvassa, jossa hän esitti haastattelijareportteria upean uskottavasti. Witherspoon ei. En tiedä, miksi hän oli tässä niin puinen, kun Big Little Liesissa hän oli kuitenkin niin eloisa. Witherspoon on ehkä aina ollut vähän epätasainen. Välillä todella hyvä ja välillä sitten vähän vähemmän hyvä.

Duplassia olen tainnut aikaisemminkin verrata sormien läpi valuvaksi vedeksi ja sitä hän oli tässäkin. Mikä oli suuri pettymys, sillä hänen hahmonsa on melko keskeinen osa sarjaa ja hänen mitättömät näyttelijänlahjansa vähän vesittivät sitä draamaa, mikä muuteen olisi sykkinyt paljon paremmin.

Mbatha-Raw revitteli liikaa. Toisin kuin Aniston, hän ei onnistunut pitämään hahmoaan uskottavana, tasapainossa eikä hallittuna. Sen sijaan hän on epäuskottava, ylidramaattinen ja teatraalinen. Jossain kohtaa olisi voinut vetää iisimminkin, jotta olisi vetänyt katsojaa enemmän mukaan hahmon mielen sisään. Nyt minäkin ainakin jäin vain seuraamaan vierestä, että aha, siinä taas se hermoraunio pimahtaa.

The Morning Show on laadukasta televisiota. Draamaa, johon on panostettu näin paljon, katsoo mielellään. Ja sarjan katsoi mielellään loppuun asti. Löytäisipä siitä jopa toisellekin kerralle tarpeeksi materiaalia katsomiseen. Mutta valitettavasti sarja lässähtää hieman, mitä pidemmälle kuljetaan. Huonoin jakso oli numero kolme, joka kulki täysin paikallaan. Takaumajakson kelailin suoraan läpi, se oli suorastaan turha. Hyvätkään näyttelijät eivät pysty pitämään sarjaa täysin pinnalla, vaan se muuttuu hieman yliteatraaliseksi ja melodramaattiseksi, vaikka mielenkiintoista ilmiötä pyrkiikin käsittelemään monipuolisesti. Lopulta sarjasta jäi vaikutelma hienoisesta varman päälle pelaamisesta. Kuin ei olisi uskallettu tehdä enempää. Aina ei tietysti tarvitsekaan, hyvien näyttelijöiden tulkitsemaa televisio-ohjelmaa katsoo silti. Mutta ei tämä ihan miksikään mestariteokseksi vain nouse.

Top-lista: 2010-luvun parhaat roolisuoritukset

Kaikista elokuviin liittyvistä listoista vaikeimpia tehdä on ehdottomasti parhaat näyttelijäsuoritukset. Päädyin kutistamaan listani vain niihin viiteen absoluuttisesti oleelliseen roolisuoritukseen, jotka edustavat minulle näyttelytaiteen parhaimmistoa menneeltä vuosikymmeneltä. Inhoan sitä, kun jossain julkaistaan joku lista, mutta sitten listan yhteydessä mainitaan kuin selitellen, että nämä ja nämä nimet olisivat mahtuneet listalle myös, vähän kuin vesittämään koko listan tarkoituksen. Mutta teen nyt itse saman viheliäisen tempun. Pyörittelin, kääntelin ja vääntelin tätä listaa nimittäin päiväkausia ja lopulta, viime sekunneilla listalta tipahti kaksi nimeä: Michael Fassbender (Shame) ja Trevante Rhodes (Moonlight). Mutta piiskaan tänään itseäni siis niin ankarasti, että nämä viisi nimeä ovat ainoat lopullisella listallani:

#05

Steven Yeun - 버닝 (2018)

Steven Yeun, Etelä-Koreassa syntynyt ja jo nuorena lapsena Yhdysvaltoihin muuttanut, kandidaatin tutkintonsa psykologiasta suorittanut näyttelijä esittää salaperäistä muukalaista, Beniä etelä-korealaisen ohjaajan Lee Chang-dongin upeassa elokuvassa. Se perustuu Haruki Murakamin novelliin ja muistuttaa elokuvana jotain hitchcockilaista trilleriä, mutta samaan aikaan jotain yhteiskunnallista draamaa. Elokuva kulminoituu hienoiten Yeunin roolityöhön, jossa katsoja on elokuvan loputtua päästään pyörällä. Kuin hänen näyttelemisestään ei täysin saisi kiinni, mutta silti sitä ihailee, kuin kaukaa.



#04
Ann Dowd - Compliance (2012)

Compliance on aivan häiriintynyt elokuva, joka perustuu tositapahtumiin. Se kertoo pilasoittajasta, joka esiintyy puhelimitse poliisina ja saa tällä valeauktoriteetin voimalla ihmiset toteuttamaan sairaita tekoja toisilleen. Ann Dowd esittää valepoliisin uhria, joka kadottaa paineen alla oman ihmisyytensä. Ja tällä tulkinnalla Dowd sukeltaa syvälle ihmisen psyykeeseen. Kuinka olemme kaikki kykeneväisiä pahaan. Ja kuinka pystymme silti uskottelemaan itsellemme olevamme hyviä. Yksi valkokangashistorian monimutkaisimpia tulkintoja.

#03

Charlize Theron - Young Adult (2011)

Young Adult ei suinkaan ole pinnallinen komedia yli-ikäisestä teinipissiksestä. Sen sijaan se on hämäävän synkkä ja jopa kolkko sekä realistinen tragedia naisesta, jonka elämästä on tullut liian kipeää siedettäväksi. Joten hän pakenee sitä teennäiseen pintapuolisuuteen. Theron oli ohjaaja Jason Reitmanin ainoa ehdokas elokuvan päärooliin. Eikä se jää katsojalle epäselväksi miksi. Theron saa kiinni jopa elokuvan mustasta huumorista pienillä ja hienovaraisilla eleillä. Mutta roolityön pohjalla makaa Theronin poikkeuksellinen kyky kuvata yksinäisyyttä.

#02

Marion Cotillard - De rouille et d'os (2012)

Jacques Audiard on nykyajan ranskalaisen elokuvan ehkä upeimpia tekijöitä. Hänen vuoden 2012 elokuvaansa tähdittää Oscar-voittaja Marion Cotillard ja Matthias Schoenaerts, joka on myöskin aivan fantastinen härkämäisessä roolityössään. Elokuva kertoo rikki menneistä ihmisistä - jalkansa menettäneestä vesipuiston työntekijästä Stéphaniesta (Cotillard) ja amatöörinyrkkeilijä Alista (Schoenaerts). He löytävät toisensa ja muodostavat jonkinlaisen rakkauden. Jonkinlaisen yhteyden. Cotillardista kumpuava hiljainen voima kaiken kokemansa jälkeen on vavisuttavaan tarkkaa näyttelijäntyötä.



#01
Timothee Chalamet - Call Me By Your Name (2017)

Italialainen ohjaaja Luca Guadagnino kuvasi Call Me By Your Name -elokuvan lähellä kotiseutuaan, Italian maaseudulla. Elokuva perustuu Andre Acimanin samannimiseen kirjaan ja elokuvan on käsikirjoittanut Oscarin arvoisesti James Ivory. Sen pääosissa on Armie Hammer kesäänsä professorinsa maalaiskartanossa viettävänä Oliverina sekä Timothee Chalamet Eliona, samaisen professorin poikana. Elio ja Oliver rakastuvat. Erityisesti Chalametin tunteikas, värisyttävän koskettava roolityö on sydäntäsärkevän täydellinen.

Top-lista: 2010-luvun parhaat elokuvaukset

Haluaisin ymmärtää kuvauksesta aina vain enemmän ja enemmän. 2010-luvun elokuvaharrastustani määrittää suurelta osin yritykseni opiskella kuvaajan työn hienovaraisuuksia. Sen myötä olen alkanut arvostaa elokuvaajia suuressa määrin. Ymmärrän nyt paljon paremmin kuin vuosikymmenen alussa, että kuvaajan työ on ainakin yhtä tärkeää, ellei tärkeämpää kuin näyttelijöiden, käsikirjoittajien ja ohjaajien. Mutta vielä on tietysti paljon opiskeltavaa kuvasta ja kuvailmaisusta.

Suuremmitta puheitta siis ajattelin esitellä nyt viisi minuun suurimman vaikutuksen tehnyttä kuvausta menneeltä vuosikymmeneltä. Olin jopa niin sadistinen itselleni, että pistin ne järjestykseen, tietysti taas sillä varoituksella, että tämä on mielipiteeni tällä sekunnilla. Seuraavalla se voi olla ja luultavasti onkin toinen.

#1

Palo Alto (2013)

Kuvaaja: Autumn Durald

Rationaalisen objektiivinen elokuvakatsojaminäni saattaa tunnistaa, että maailmassa on parempiakin elokuvia kuin Palo Alto. Mutta jollain lailla se on ehkä ainoa sukupolvifilmi, johon minä olen koskaan henkilökohtaisesti samaistunut. Itse kun olen 2000- ja 2010-luvun nuori, niin teini-iän kokemusten yhdistäminen tuohon Duraldin kameran kuvaamaan Tumblr estetiikkaan loksauttaa minun päässäni monia palasia kohdalleen. En usko, että muiden sukupolvien edustajat pystyvätkään täysin ymmärtämään Palo Altoa. Se on niin syvästi istutettu aikaansa. Nämä nuoret eivät ole enää Breakfast Clubin teinejä. Vaan sosiaalisen median aikakauden. He ovat tiedostavampia, hiljaisempia, reflektoivampia. Maailma ja tulevaisuus näyttäytyy heille (meille) erilaisemmalta kuin aikaisemmille ikäluokille. Se tietty asioiden suhteellisuus, relativismi tietotulvan aikana, on se mihin itse samaistun. Ja siitä tämä elokuva, kuvauksensa kanssa symbioosissa, nappaa kiinni. Ajattelisin, että ainakin Davide Sorrentin valokuvia on käytetty inspiraationa elokuvalle. Voin tietysti olla väärässäkin.

#2

Cold War (2017)

Kuvaaja: Łukasz Żal

Rakkaustarina kylmän sodan aikana luo uskomattoman elokuvalliset puitteet. Ja Łukasz Żal luo niin tasapainoisia, harmonisia asetelmia kuvallaan, että jo pelkästä kuvailmaisusta ymmärtää symboliikan ihmissuhteen kahdesta osapuolesta kuin maailmanpolitiikan kahdesta osapuolestakin. Sinänsä on ymmärrettävää, hyväksyttävää ja jopa oletettavaa, että elokuvassa ei paljon vuorosanoja olekaan. Niitä ei tarvita, kun kuva puhuu puolestaan. Ehkä kaunein elokuva, jonka olen nähnyt. Sitä katsoessa piti ihan keskittyä, että sai taas henkeä niin jumalallisen kauniiden kuvien keskellä. Todiste myös siitä, että mustavalkoista kuvaa voi tehdä onnistuneesti myös digitaalisesti.

#3

The Neon Demon (2016)

Kuvaaja: Natasha Braier

Visuaalista karkkia alusta loppuun asti. Ja kuten kaikkien valitsemieni elokuvien kohdalla, myös tässä, kuvasta muodostuu syvempi elokuvakerronnan taso. The Neon Demonin kuorrutettua, hapetonta, luonnotonta, keinotekoista visuaalista maailmaa käytetään elokuvan sanoman vahvistamiseksi konsumerismin, pinnallisuuden ja ulkonäkökeskeisyyden kritiikistä. Rikollisen aliarvostettu suoritus Natasha Braierilta.

#4

A Most Violent Year (2014)

Kuvaaja: Bradford Young

Mikään 2010-luvun parhaiden elokuvausten lista ei olisi täydellinen ilman Bradford Youngin kameratyöskentelyä. Rakastuin A Most Violent Yearin laajoihin, paksulla siveltimen vedoilla laveerattuihin kuviin, jotka seepian värisävyllään puskevat katsojan silmille 70-luvun New Yorkin maailman. Elokuva käy myös todella intensiiviseksi, mitä pidemmälle se kulkee ja silloin Youngin silmä todella ottaa kaiken irti kuvakulmista. 

#05

It Felt Like Love (2013)

Kuvaaja: Sean Porter

Pitkään elokuvan päätyttyä pyörii mielessä tuulessa heiluvat kaislat, loppukesän kuulas auringonpaiste ja polttavalla hiekalla tuoksuva aurinkorasva. Porterin kuvamaailmassa hienointa on nimenomaan leikki auringon- ja luonnonvalon kanssa. Ja se kontrasti, mikä syntyy, kun siirrytäänkin sisätiloihin. Kellareihin, keilahallin takahuoneeseen, tanssistudioon. Kuva kertoo taas kerran syvempää tarinaa. Päähenkilön, Lilan, nuoruus on päättymässä ja jonkinlainen luonnonlapsen viattomuus saamassa loppunsa, kun teini-iän uudet kokemukset ja aikuistumisen kynnys kalvavat mieltä. Kouriintuntuva kuvaus.