...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: You Can Count on Me

"Write what you know" on lause, jonka mukaan Kenneth Lonerganin täytyy elää. Hän murskasi tiensä Hollywoodin arvostetuimpien taitelijoiden tähtitaivaalle esikoisohjauksellaan You Can Count on Me, vuodelta 2000, jonka hän myös käsikirjoitti. Lonerganin elokuvat tuntuvat aina kovin henkilökohtaisilta, kuin ne olisivat revitty pois Lonerganin käsivarsilta. Myös samassa tematiikassa liikutaan - usein elokuvan päähenkilöiden vanhemmat kuolevat ja elokuva keskittyy kuvaamaan jäljelle jääneiden perheenjäsenten vuorovaikutussuhteita. Tämän elokuvan kohdalla kyse on Sammy ja Terry Prescottista (Laura Linney & Mark Ruffalo), joiden vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa ja molemmat päätyvät elämässä hyvin erilaisille poluille.

Toinen asia, joka minua kiinnostaa suuresti Lonerganista on, miten hänellä tuntuu olevan jonkinlainen syvempi suhde oviaukkojen karmeihin. Jumalaisen Manchester by the Sean villillä Patrick (Lucas Hedges) -hahmolla oli mielenkiintoinen tapa jäädä roikkumaan ovenkarmeihin ja You Can Count on Me -leffassa äkkäsin huomioni kiinnittyvän yhdessä kohtauksessa tapaan, miten Terry Prescott (Ruffalo) levitti itsensä kamalan itsevarmasti oviaukkoon ensinnäkin sisarensa talossa, jossa hän oli vieraana ja toiseksi puhuessaan puhelimessa ja saadessaan kuulla huonoja uutisia. Tämä elekieli vain jäi mieleeni, koska se oli niin silmiinpistävä valinta roolisuorituksessa. En ajattelisi, että henkilö, joka kuulee huonoja uutisia ryhjöttäisi niin hallitsevasti keskellä oviaukkoa.

Yksityiskohtaisuus. En pysty selittämään tätä millään muulla tavalla ilman, että vaikutan täysin järkeni menettäneeltä, mutta Lonerganin veistämät maailmat ovat niin tajuttoman kerrostuneita ja monitahoisia, että jokaisesta kohtauksesta löytyy lukematon määrä mutkikkaita yksityiskohtia. Minulle se luo aitoutta. Joku toinen ei varmasti edes tietoisesti kiinnitä huomiota niin epämääräisen mielivaltaisiin seikkoihin, mutta saattaa huomata jotain muuta mielenkiintoista tarkkailemastaan maailmasta. Jokainen asia Lonerganin siveltimestä toistaa samaa jälkeä; hallitsematonta tavallisuutta. Siksi myös sanon, että hänen täytyy todella tuntea hahmot, maailmat ja tapahtumat ominaan, sillä niitä hallitsee niin vahvasti lyövä ja läpitunkeva aito tavanomaisuus. Mikään elokuvassa ei tunnu keksityltä, fantasialta tai mielikuvitukselta.

Tätä tunnelmaa edesauttaa henkevät roolityöt Laura Linneyltä ja Mark Ruffalolta. Aivan kuten Manchesterin kohdalla, myös tässä tuntuu jokseenkin yhden tekevältä eritellä, mitä Linney tekee tai mitä Ruffalo tekee tai mitä Casey Affleck teki ja mitä Lucas Hedges teki. He näyttelevät yhdessä ja he näyttelevät yhdessä maailmassa, jonka osa he ovat. Parempi sana käyttää olisi olla-verbi. Yhdessä he ovat sisarukset, joiden yhteisen historian pystyy melkein tuntemaan sormen hyppysissään. Elokuvan loputtua myös katsojalla on olo, että hän on päässyt osaksi hahmojen elämää ja nyt meidän välillä on historiaa. Tämä siis vähättelemättä tuntuu siltä, kuin tässä ylitettäisiin pelkkä aidon roolisuorituksen raja ja liikuttaisiin jollekin alueelle, jossa näyttelijän ja hahmon raja tuntuu veteen piirretyltä viivalta.

Yleensä joudun kärsimään antipatioistani elokuvien kanssa, jotka yrittävät vääntää katsojan arpeutuneita haavoja tematiikalla lapsen viattomuudesta, mutta jos jollekin elokuvantekijälle voin anteeksiantaa yhtä hyväksikäyttävän aihealueen, niin Kenneth Lonerganille. Hän ei koskaan mene siitä mistä aita on matalin, eli tuhoa pienen lapsen viattomuutta, niin että kalastaisi katsojalta jotain kertakäyttöistä tunnereaktiota, vaan hän mielenkiintoisesti käyttääkin lasta heijastaakseen sitä vanhempien tekemissä valinnoissa.

Syvällisen elokuvasta tekee myös arkinen filosofia, joka kudotaan käsikirjoituksen kankaaseen niin olennaisesti kiinni, ettei sitä edes välttämättä huomaa. Tulkinta nimittäin kun liikkuu elämän tarkoituksen ja merkityksen, arvojen, menetyksen ja onnellisuuden tavoittelun aihepiireihin, niin tätä kuvausta ei rynnätä alleviivaamaan. Siitä ei tehdä isompaa numeroa. Hahmot tekevät yksinkertaiselta tuntuvia päätöksiä, joilla on suurempi merkitys, mitä siinä hetkessä kukaan tajuaakaan - aivan kuten elämässäkin. Elokuvassa kysytään kysymyksiä - todella kauniita sellaisia, kuten arvostatko omaa elämääsi, mutta vastauksia pantataan. Niiden annetaan kaikua hahmojen tunnetiloissa ja toiveissa sekä muistoissa. Vastausten annetaan ohjata hahmoja. Lopulta se, miten elämme elämämme on melko luontaista, vastoinvaraista, alitajuntaista. Ja Kenneth Lonergan on elokuvantekijöistä ainoa, joka pystyy takertumaan tähän ihmisyyden syvimpään ja oleellisempaan piirteeseen.

Hienoimmat elokuvat minulle ovat sellaisia, joiden kohtaukset jäävät pyörimään mieleeni. Pystyn astumaan takaisin siihen hetkeen, jolloin Sammy Prescott (Linney) katsoi rakkautta täynnä silmissään miestä, jonka kosinnan oli vain päiviä sitten hylännyt. Minulla olisi ensinnäkin miljoona kysymystä Kenneth Lonerganille. Haluaisin kysellä hahmojen valinnat rikki ja puhki, kunnes ymmärtäisi heidät kokonaan, mutta lopputuloksena varmaan ymmärtäisin heitä paljon vähemmän. Aivan kuten vähän ymmärrän niitä, jotka ovat minua elämässä lähinnä. Mutta kaunista on se, miten paljon välitän näistä hahmoista ja miten vahvasti olen heidän rinnallaan tuntenut osan heidän elämästään. Minut on sysätty jonkun toisen silmien taakse ja annettu eläytyä. Itse uskon, että vain hienoimmat draamat pystyvät tähän elokuvataiteessa. Joskus harvoin musiikki tekee saman vaikutuksen, että siirryn ajassa ja paikassa jonnekin ikuisuuden toiselle puolelle. Lonergan siis saavuttaa saman mitä hienoimmat taitelijat pystyvät vain harvoin. Kun ajattelen hänen elokuviaan, niin minulle tuleekin mieleen lempikappaleeni.






 ...=)



Arvostelu: Lady Bird

Vuoden 2017 elokuvat jatkavat pettymysten tuottamista. Laimeampaa elokuvaa saa nimittäin hakea. Näin jälkikäteen ajateltuna, taisi olla ihan hyvä, että Lady Bird käveli tyhjin käsin kotiin Oscareista. Oscar-ehdokkuuden saanut Saoirse Ronan näyttelee Christine "Lady Bird" Johnsonia tässä 2000-luvun alkuun sijoittuvassa lukiodramediassa ja hänen äitiään näyttelee myöskin Oscar-ehdokkuuden saanut Laurie Metcalf. Lady Birdin poikaystävää näyttelee Lucas Hedges ja parasta ystävää Beanie Feldstein. Isää esittää Tracy Letts, jonka todellakin pitäisi pysytellä näytelmäkirjailijan pestissään. Pitäytymistä ykkösammatissaan suosittelisin myös valitettavasti Greta Gerwigille, jonka kohdalla en osaa päättää onko hän huonompi kirjoittaja kuin ohjaaja. Ainakin hän ryntää joka välissä alleviivaamaan puuduttavalla ohjauksellaan puuduttavan käsikirjoituksensa puuduttavimpia puolia.

Jos aloitetaan positiivisista niin Lucas Hedges. Hän on ainoa näyttelijäkaartin jäsen, joka pääsee yllättämään. Hän osaa viedä hahmonsa mielenkiintoisiin paikkoihin ja tulkita tunteita realistisesti. Myös Laurie Metcalf on takuuvarma, mutta vähän säälitti, kuinka vähän häntä käytetään kuitenkin hyväksi elokuvassa. Olisin ehdottomasti pitänyt elokuvan fokuksen hänessä ja antanut Lady Birdin olla sivuosassa. Paras vertaus, mitä keksin Saoirse Ronanista on märkä savi. Yrität ottaa hänestä otetta, mutta kätesi vain valuu saven sisään. Yhdessä hetkessä hän on ylidramaattisen ärsyttävä ja toisessa mitäänsanomattoman pliisu. En kuollaksenikaan ymmärrä, miksi hän on hahmona tarpeeksi tärkeä, että hänestä piti kertoa elokuva.

Ainoa syy, minkä keksin, miksi kriitikot ovat rakastuneet elokuvaan on, koska tämä on nyt sitä kriitikkosukupolvea, jolle vuosi 2002 on hyvinkin nostalginen. Sillä tätä elokuvassa alleviivataan kuin Iisakin kirkkoa. Ratkaisu, joka tietenkin ärsyttää ketä tahansa muuta rationaalista elokuvankatsojaa. Aivan kuten se, että joka toinen elokuvan otos on maisemakuva Sacramentosta. Niinku... me kyllä tajuamme, että elokuva sijoittuu Sacramentoon, abouttiarallaa 2000-luvun alkuun, Greta! Sitä ei tarvitse puskea katsojan naamaan, kiitos.

Kaikkein eniten kuitenkin ärsytti se, että elokuva ei tuntunut liikkuvan suuntaan taikka toiseen. Lady Bird saattaa tai ei saata mennä promiin. Hän joko saattaa tai ei saata muuttaa toiselle puolelle maata yliopistoon. Lady Bird saattaa tai ei saata rakastaa äitiään. Lady Bird saattaa tai ei saata olla ihastunut luokan komeaan poikaan. Lady Bird saattaa tai ei saata olla parhaita ystäviä Beanie Feldsteinin hahmon kanssa. Ymmärrätte varmaan kaavan jo tässä vaiheessa? Pahimman ylilyönnin elokuva tekee, kun odottaa katsojan sympatiaa Lady Birdia kohtaan esimerkiksi tilanteen jälkeen, jossa hän on itse luntannut koulukaverinsa vastaukset kokeessa ja sitten uikuttaa, kun ei ole tarpeeksi hyvä päästäkseen huippuyliopistoon.


Muutenkin koko hahmo ja elokuva on melodramaattisuudessaan jotain aivan sietämätöntä. Olisinkin siis kaivannut enemmän näkemystä ohjaajalta? Jotain syvää paloa kertomaansa aihetta kohtaan. Sen sijaan, että meille näytetään korkeintaan keskinkertainen elokuva vähintäänkin kyseenalaisesta tarinasta.




...=)


Arvostelu: Circle

Tämän kaltaiset elokuvat eivät yleensä kuulu minun näkökenttääni. Mutta tässä premissi vain kuulosti niin utopistisen, filosofisen, psykologisen mielenkiintoiselta, että en voinut malttaa itseäni. Käytännössä joukko ihmisiä herää mystisestä piiristä, jossa heidät on pakotettu olemaan aloillaan tai he kuolisivat. Pian he ymmärtävät, että vain yksi heistä jää joka tapauksessa ainoastaan eloon, kun yksi kerrallaan säännöllisin väli ajoin yksi heistä kuolee aina piiristä pois. Mielenkiintoiseksi sadistinen leikki käy, kun ihmiset ymmärtävät pystyvänsä itse vaikuttaa siihen, kuka kuolee seuraavaksi.

Elokuvahan on siis huonosti toteutettu. Ihan yksinkertaisella hiomisella, oltaisiin saatu todella nolot ja kömpelöt aukot juonessa peittoon. Esimerkiksi kun he heräävät ringistä, niin menee tyyliin kaksi sekuntia, niin kauheat strategioinnit ja neuvottelut heti käynnissä eikä kukaan tunnu olevan sen suuremmin järkyttynyt tilanteesta. Kuin mikä tahansa tavallinen työpäivä olisi kyseessä. Pidin myös aavistuksen verran paksuna sitä, että yksi hahmoista muka pystyy jo jossain vaiheessa päättelemään täysin syyn sille, miksi he ovat rinkiin päätyneet. Mistä hän sen muka tiesi?

Mutta silti nostan hattuani sille, että elokuva pystyy vangitsemaan katsojan huomion niin vähällä vaivalla. Tarkoittaen siis sitä, että elokuva kirjaimellisesti on vain kasa ihmisiä seisomassa ringissä. Ja silti sitä pureskelee kynsiään hermostuksesta ja istuu penkkinsä reunalla silmät tapittaen kohti ruutua herkeämättä.

Pidin myös elokuvan syvällisemmistä aspekteista. Ringistä löytyy ihmisiä kaikkeen lähtöön, joten on suhteellisen mielenkiintoista leikitellä ajatuksella, että rasisti ja mustaihoinen ihminen kohtaavat ja päättävät toistensa kohtaloista tai homo ja homofobikko. Myös se, millä keinoilla ihminen onnistuu tälläisessä psykologisessa manipuloinnissa, mitä tarvitaan ollakseen viimeinen ringissä seisova, on suhteellisen hyvin analysoitu.


 ...=)



Arvostelu: Newness

Huomaan itseni turhautuvan nykyään aina vain enemmän ja enemmän siihen, että elokuvantekijät tarjoavat minulle hahmojensa ääriviivoja. Ja minä olen vain, että "Miksi ajattelet, että minä olen kiinnostunut tikku-ukkojen katsomisesta?", mutta Drake Doremus. Hän aloittaa hahmojensa sisimmästä ja rakentaa elokuvansa sen mukaan. Se on... en ymmärrä, miten hän sen tekee.

Hänen elokuviaan katsoessa tuntuu, että raja katsojan ja elokuvan välillä diffusioituu. Siitä tulee jopa enemmän kuin dokumentti, jota katsoessa on aina välissä ruutu. Drake Doremuksen teoksia katsoessa tulee mieleen oikea elämä. Hänen elokuvansa ja hahmonsa ovat niin lävistävän aitoja. Mikä on hienoa siinä, on että katsojan ei odoteta tuntevan yhtään mitään. Yleensä elokuvat lähtevät hakemaan katsojalta joko ihailua tai sääliä hahmojaan kohtaan. Doremus sanoo, että katsojalla ei ole mitään väliä. Tämä elokuva ei ole tehty katsojaa varten. Vain elokuvan hahmoilla on väliä. Mutta koska katsoja joka tapauksessa löytää osan itseään hahmoista, sitä pakostakin alkaa tuntemaan samoin kuin elokuvan henkilöt. Vaikka et edes haluaisi. Etkä välttämättä tiedä, mitä tunnet - sillä elokuvan hahmotkaan ei tiedä. Elämä, tunteet ja kokemus itsestä on monimutkaisia eikä niistä mitään ole typistetty helposti sulatettavaan muotoon - stereotypioihin, karikatyyreihin tai kliseisiin.

Kun elokuva ei lokeroi itseään, tulee sen ilmaisuvoimasta paljon vapaampaa. Elokuva onnistuu olemaan moniulotteinen tematiikassaan. Ihmissuhteet, läpinäkyvyys, rehellisyys, illuusiot onnesta, rakkaus ja viha sulautuvat kaikki yhdeksi hienoksi tutkielmaksi hetkistä. Hetkistä, jotka määrittävät meidät. Me tunnemme syvästi nämä hahmot, joita elokuva kuvaa. Tuntuu, kuin itsekin rutistuisimme kasaan villinä vyöryvistä tunteista, joita he yrittävät prosessoida.


Liian monet elokuvat yrittävät tekaista itselleen kunniakkaan loppukaneetin, joka jollain tavalla paketoi juuri nähdyn elokuvan helpommin sisäistettävään muotoon. Mutta samalla se typistää elokuvan tarjoaman kokemuksen. Tekee siitä triviaalista - jotain, minkä voi kehystää jääkaappimagneettiin. Paljon voimakkaampana pidän elokuvia, jotka eivät pyri ylianalysoimaan itseään. Jotka antavat katsojan päättää itse tunnereaktiostaan ja analysoida näkemäänsä oman viitekehyksensä sisältä.

Eräs viisas kirjoittamisen opettaja sanoi minulle kerran, että hyvässä tekstissä ei tarvitse käyttää kursiivia eikä huutomerkkejä eikä mitään ylimääräisiä tehokeinoja. Hyvä teksti välittyy kyllä sellaisenaan lukijalle. Saman analyysin voi kyllä laajentaa elokuvankin puolelle. Kaiken ei tarvitse olla niin loppuunpureskeltua. On paljon syvällisempää katsoa elokuva, joka on sielukas.


Newnessin loppu oli kaikessa antiklimaattisuudessaan täydellinen. Heijasti sitä samaa otetta, joka elokuvantekijöillä on ollut koko keston ajan. Näytetään raa'asti kaksi pelkistettyä, kuorittua ja paljasta ihmistä, jotka antavat itsestään kaiken - mukaan lukien virheet - ja annetaan katsojan eläytyä elokuvaan heidän kauttaan. On mielenkiintoista, miksi niin monet elokuvat tuntuvat tyytyvän teeskenneltyjen hahmojen esittämiseen, kun oikeasti haluamme vain oppia tuntemaan toisen ihmisen. Ihmissuhteetkin toimivat vain, jos olet aito toisen kanssa. Niin myös elokuvat toimivat vain, jos ne nappaavat kiinni jostain aidosta.

Newnessista haluaisi pitää kiinni. Siihen haluaisi takertua, jäädä elämään niihin hetkiin, joissa tuntuu, että aika pysähtyy. Kamera löytää valosta aina pehmeimmän kirkkauden ja näyttelijät ovat eläväiset. Laia Costa on hätkähdyttävän raaka ja tekee yhden vuoden parhaista roolisuorituksista, mutta silti Nicholas Hoult näyttelee valovuosia hänen edellään. Täydellisen luonnollinen roolisuoritus, jossa tulee täysin epäselväksi, missä hän itse loppuu ja missä hänen roolihahmonsa alkaa.


Tämä on henkilökohtaisinta elokuvantekemistä, mitä olen nähnyt. Tavallaan haluaisin, että olisin ainut ihminen, joka on nähnyt elokuvan. Se on jotain, mitä et haluaisi välttämättä jakaa kenenkään kanssa, mutta silti olisit valmis vaikka kävelemään maailman loppuun asti, jotta löytäisit jonkun, jolle näyttää tämä taideteos.



 ...=)


Arvostelu: L'Avenir

2016
Tämä minun piti mennä katsomaan elokuviin jo hyvä aika sitten, mutta se oli sitä aikaa, kun Finnkinon hinnoittelupolitiikka koki muutoksia ja koin voivani protestoida sitä boikotoimalla tätä elokuvaa. Sanomattakin lienee selvää, että se oli kuin tuuleen kuiskaisi. Ja nyt tämän katsoessani jouduin kamppailemaan aika paljonkin, että sain katsottua elokuvan. Tämä ei nimittäin ole mitenkään helposti lähestyttävin tai mukaansa tempaavin elokuva. Mutta elokuva kuitenkin yllättää puolivälin jälkeen, jolloin sitä vasta ymmärtää elokuvan alunkin.

Miksi nautin elokuvasta niin paljon? Koska minulla ei ole mitään hajua, miten purkaa se osiin. Elokuvassa ei ole mitään ilmiselvää. Tämä on älykkään ihmisen elokuva. Ja sen on tehnyt erittäin älykäs ihminen. Se huokuu elokuvan jokaisesta millisekunnista. Älyllisyys heijastuu niin henkilöhahmojen maailmassa - yliopisto-opettajat, jotka puhuvat vapaa-ajaallankin filosofiasta. Mutta se heijastuu myös elokuvan rakenteeseen. Asiat, joita pedataan elokuvan alkupuoliskolla, eivät lähde purkautumaan geneerisesti. Avioeron koittaessa kukaan ei saa mitään taivaalta tippuvaa katharsis-kokemusta eikä kukaan koe hermoromahdusta. Asiasta keskustellaan kahden ihmisen kesken kuin mistä tahansa muustakin asiasta ja elämä jatkuu eteenpäin.

Ohjaaja Mia Hansen-Løve ei ole kiinnostunut tekemään elokuvassaan mitään, mikä tuntuu turhalta, yksinkertaiselta tai suoraviivaiselta. Hän hakee elokuvaansa aina syvempää merkitystä ja on paljon kiinnostuneempi asioiden omasta painosta, kuin siitä, miten hän ne voisi esittää katsojaa holhoten. Täten Tämän jälkeen -elokuvasta tulee maaginen tutkielma asioiden tapahtumisesta omalla painollaan, ajankulumisen vähäeleisyydestä ja luonnollisesta sielukkuudesta. Ja enempää en ole edes kiinnostunut elokuvaa avaamaan.




...=)

Viisi vuotta



Olen kirjoittanut blogia päivälleen viisi vuotta tänään eli uhmaikä siis viimein saavutettu. Olen itse vähän huono tälläisissä härpätyksissä ja omatkin merkkipäiväni pyrin aina viettämään sisällä yksin peiton alla. Sen muistan kuinka suuri juttu oli aikoinaan saada sadas arvostelu kirjoitettua, sittemmin laskut ovat menneet sekaisin. Jos lasken, kuinka monta elokuvaa olen merkannut yhden, kahden, kolmen, neljän ja viiden tähden elokuviksi, yhteenlasketuksi summaksi tulee 532 arvostelua. Jos lasken merkkaamani arvostellut elokuvavuodet yhteen, tulee summaksi 537 arvostelua. Eli tarkkaa määrää arvosteluistani en pysty sanomaan ja yksitellen en todellakaan ala käymään kaikkia arvostelujani läpi ja laskemaan yhteen.

Sivun katselukertoja tuli joskus katsottua intensiivisemmin, mutta en ole pitkiin, pitkiin aikoihin edes muistanut noita tilastoja katsoa, saatikka niiden olemassaoloa tunnustaa. Miksi? Koska suoraan sanottuna niillä ei ole mitään väliä, kaikki vähänkin pidempään kirjoittaneet tietävät varmasti mistä puhun. Tärkeintä on löytää se oma motivaatio blogin kirjoittamiseen ja tällä hetkellä voin sanoa, että se on ihan huipussaan. Olen alkanut kiinnostua taas pitkästä aikaa siitä, miten voin parantaa omaa kykyä arvostella elokuvia ja olen myös löytänyt jonkin sortin syvemmän palon elokuvia kohtaan. Mutta jos nyt katson blogin kokonaishistoriaa, niin sadantuhannen vierailijan rajapyykki näyttää menneen rikki aika päiviä sitten - mikä on niin törkeä määrä silmäpareja, että melkein oksettaa. Suosituin aika blogissa on jostain syystä ollut vuoden 2016 heinäkuu - älkää kysykö miksi.

En voi sanoa, että viisi vuotta olisi mennyt kuin jotenkin silmänräpäyksessä. Siihen on mahtunut paljon. Viisi vuotta sitten olin täysin eri ihminen täysin erilaisessa vaiheessa elämääni - lähinnä hukassa. Nyt käyn töissä, joita rakastan ja opiskelen alaa, jossa olen hyvä. Asun kivassa kämpässä ja ympärillä on ihania ihmisiä. Noniin, tarkoituksenani ei ollut tehdä mitään leijailupostausta, mutta sellaiseksihan tämä muotoutui....

Eri aikoina blogi on merkannut eri asoita. Ajoittain se on ollut jopa elintärkeä hengenpelastaja, kun se on tarjonnut ilmaisukanavan kaiken eksitentiaalisen ahdingonkin purkamiseen. Niitä hetkiä on ollut paljon ja tulee varmasti jatkossakin olemaan. Tällä hetkellä blogi merkkaa minulle rauhaa. Arjen kaoottisuuden keskellä, kun tuntuu, että olen liplattavilla laineilla ratsastava lastu, jolla ei ole mitään sananvaltaa isojen kenkien maailmassa, on mukavaa aina avata aina niin tuttu blogin tyhjä kirjoituskenttä ja tuntea olevansa edes yhden asian hallinnassa.



...=)



Arvostelu: Columbus

2017
Min en ymmärtänyt mitään. Yksi surkeimpia elokuvia, mitä olen maailmanhistoriassa nähnyt. Kaksi täysin tylsää ihmistä tupakoimassa läpi elokuvan. Joka toinen minuutti toinen murjaisee jotain toiselle.

Yhdysvaltojen indiescenessä tämä on ollut jotain jumalasta laskeutunutta ja kriitikot ovat polvistuneet aiemmin muista elokuvista videoesseitä koostaneen ohjaaja/käsikirjoittaja Kogonadan jalkojen edessä. Pääosan näyttelijät ovat keränneet runsaasti ylistystä ja koristaneet useita listoja, joissa on nimitetty vuoden parhaimmat roolisuoritukset. Sitä ne eivät olleet. Näyttely oli alusta alkaen todella kömpelöä ja sen lisäksi pidin hahmoja mahdottoman mitäänsanomattomina. Kumpikin (Haley Lu Richardson ja John Cho) pitävät naamansa peruslukemilla läpi elokuvan. En oppinut tuntemaan heitä yhtään paremmin elokuvan aikana.

Ohjaukselliset ratkaisut olivat sanalla sanoen ärsyttäviä. Intiimin kohtauksen aikana kamera tarkastelee hahmoja etäältä ja vielä peilin välityksellä, jotta emme vain näkisi, miten näyttelijät näyttelevät. Usein kuulemme dialogia jo seuraavasta kohtauksesta, kun kamera on vielä juuttunut kiinni johonkin lavastuksen yksityiskohtaan ja välillä katsomme näyttelijöitä lasin takaa, jonne tietenkään heidän äänensä ei kuulu. Emme siis pääse missään kohtaa kiinni hahmoihin.

Käsikirjoitus on yksi suurimpia kysymysmerkkejä, johon olen törmännyt. Kaikki vuorosanat ovat mahdollisimman käsikirjoitettuja, eikä kuulosta lainkaan aidolta, kuin mitä joku oikeasti sanoisi. Eikä elokuva tunnu olevan edes hahmoistaan kiinnostunut. En tiedä, miksi tämä elokuva on tehty.

Koko elokuva tuntui muutenkin kuin vain Eero Saarisen arkkitehtuurinäyttelyltä, jonka lomassa kuulemme muutaman audiopätkän. Tylsistyin enemmän kuin ajattelin olevan mahdollista. Ei ne modernit talot nyt niin hienoja olleet. Ainoa syy, miksi katsoin loppuun asti, oli koska luulin, että elokuva olisi tarjonnut edes jonkinlaisen loppuratkaisun - jotain, mikä olisi tiivistänyt elokuvan turhanpäiväisyyden joksikin syvällisemmäksi. Näin ei käynyt, joten en voi kuin suositella karttamaan leffa mahdollisimman kaukaa.




...=)

Oscarit 2018



"I've learned to be ashamed of all my scars
Run away, they say
No one'll love you as you are
But I won't let them break me down to dust
I know that there's a place for us
For we are glorious"

Aloitetaan kronologisesti. Omassa Oscar-yössä meni tänä vuonna kaikki prikulleen nappiin. Ehkä vuosien harjoitus alkaa viimein tuottamaan hedelmää. Aikaisempina vuosina en ole pystynyt nukkumaan kaikelta jännitykseltäni ennen gaalaa, mutta viime yönä simahdin kiltisti siinä kahdeksan aikaa illalla ja heräsin noin tuntia ennen lähetyksen alkua. Siinä sitten väkersin kisakatsomon eväitä ja istahdin alas sohvan uumeniin juuri kun ah - niin tuttu Oscar-seremonia punaisine mattoineen ja selostamoineen lähti taas päälle.



Punaista mattoa oli ehkä ensimmäistä kertaa rento seurata. Se ei tuntunut niin skitsofreniseltä, jännittyneeltä, hikiseltä, täyteenahdetulta mitä aikaisempina vuosina. Ehkä #metoo-liikkeellä oli vaikutusta kaikkien rennompaan fiilikseen kun kaikki saivat olla omia itsejään. Asuja, mitä sen verran jaksoin seurata, oli mukava katsoa myös. Ei ollut törkeitä ylilyöntejä, mitä joskus on joutunut katsomaan myötähäpeässä. Kaikki näyttivät mukavasti tilaisuuteen sopivilta.

Sitten sain kokea ihan oman viisitoistasekuntiseni maailmanmaineessa, kun oman blogin nimi pääsi mukaan suoraan Oscar-lähetykseen. Voin siis kuolla onnellisena. Suomen jokavuotinen selostaja Anna Möttölä luki yhdessä vaiheessa somekeskustelua ja oma twiitti sattui kuin sattuikin ilmeisesti olemaan juuri hänen silmiensä edessä, kun hän päätti näin tehdä.


Itselle ehkä koko gaalan kohokohta oli punaisella matolla, kun Nicole Kidman hiipi Sandra Bullockin taakse kun häntä haastatteli Vanity Fairin toimittaja Krista Smith ja se oli vain hieno jälleen näkeminen ja he vielä puhuivat Practical Magic-leffasta, jolla on vieläkin paikka Nicolen sydämessä. Alkuillasta olin vielä intohimoisesti Twitterissa seuraamassa keskustelua, mutta jostain syystä alkoi myös trendiytymään häiritsevän rasistiset twiitit, jotka vähän pilasivat tunnelmaa. Ja nämä olivat nyt oikeasti todella ilkeitä mielipiteitä. Joten siihen se twiittailu sitten vähän niin kuin jäi.


En halua olla negatiivinen, kun puhun vuoden kohokohdasta, mutta sanotaanko näin, että olen vain avoin ja rehellinen. Ei ollut minun vuoteni. Koko elokuvavuosi 2017 on ollut todella suuri pettymys. Monet leffat, joista jengi on ihan pähkinöinä, ovat ajaneet minut hulluksi. Tätäkö porukka pitää taiteena? Lisäksi gaalassa oli vielä todella hienona teemana jonkin sortin patojen murtuminen ja useaan otteeseen kuultiin hienoja palopuheita ja nähtiin todella koskettava videoessee uuden ajan Hollywoodista ja nuoresta sukupolvesta, joka ei tee vanhoja virheitä. Tämä todella resonoi minussa ja koin samaistuvani tähän uuteen aikaan. Pidin sitä todella hienona eleenä ja liikutuin oikein kyyneliin asti, että uutta verta nostettiin näillä eleillä esille, kuten Greta Gerwig, Dee Rees, Jordan Peele, Timothee Chalamet, Margot Robbie, Saoirse Ronan jne. Mutta sitten, mitä tapahtui? Lavalle kiipesi Frances McDormand, Sam Rockwell, Allison Janney, Gary Oldman, Guillermo Del Toro, Roger Deakins ja lukuisa määrä teknisten pystien voittajia, joiden kohdalla lähes säännönmukaisesti kuuluttajaääni aina julisti, että tämä on nyt näiden voittajien yhdeksäs ehdokkuus ja kolmastoista voitto ja jotain sinne päin.

Jäikö se uusi aalto siis vain tekopyhäksi puheeksi? Se ei vain tuntunut hyvältä, vaan siltä, että tässä on nyt petetty. Että minusta eikä kaltaisistani katsojista välitetäkkään...

Mutta pyh, pliis, plääh, nyt valituksesta eteenpäin positiivisiin asioihin. Itse gaala oli todella hyvä. Tuotantoarvo entistä korkeampi mitä viime vuosina on ollut. Erityisen kauniina pidin lavaa, josta heitettiinkin sitten vitsiä jo jossain vaiheessa, että ne räikeän pröystäilevät Swarowskin kristallit ovat symboli Hollywoodin "nöyryydestä". Mutta komelta se lava näytti. Jimmy Kimmelistä pidin taas. Ei ehkä mistään muusta syystä, mutta olen traumatisoitunut hänen edeltäjistään, joten perusturvallisen hyvä on paljon parempi kuin kontroversiaalisen tönkkö. Vaikka se ehkä tarkoittikin sitä, että nauruja ei irronnut kauhean paljon.

Oma yöni sujui kaikin puolin erittäin mukavissa merkeissä, kuten aina kun saan palata kaltaisieni pariin ja juhlistaa yksi yö sitä outoutta, mitä on olla tälläinen Oscar-fani.


Oma kisastudio



Paras elokuva
The Shape of Water

~ Oli todella hienoa, että Faye Dunawayn ja Warren Beattyn annettiin tehdä homma uusiksi ja heille uusi mahdollisuus. Viimevuotinen fiasko ei missään nimessä ollut heidän vikansa - kuka tahansa olisi tehnyt samoin, ellei jopa surkeamman vedon kuin he silloin. Mutta nyt kaikki meni niinkuin pitikin ja he molemmat näyttivät todella hyviltä ikäisiksiin. Itse olisin ilahtunut Get Outin voitosta, jota oikeasti aloin pitämään jo mahdollisena sen jälkeen kun Jordan Peele nappasi käsiksen pystin. Mutta mitäpä uutta näissä minun tuntemuksissani on. Tämä meni nyt näin.


Paras ohjaaja
Guillermo Del Toro (The Shape of Water)

~ Tästä ei ollut epäilystäkään. Koko ilta muotoutui oudosti kuin vähän joksikin meksikolaisten ylistysjuhlaksi, nyt taas tänä vuonna - aina kun meksikolainen ohjaaja pääsee framille, niin hänellä on tietysti paikalliset elokuvantekijät posset mukanaan ja he tunnetusti kannustavat toisiaan. Olisi silti ollut kiva nähdä Greta Gerwigin tai Jordan Peelen nousevan lavalle - nämä nuoret elokuvantekijät, joista muuten oltiin kauhean kiinnostuneita, mutta ei kuitenkaan "tarpeeksi" kiinnostuneita.


Paras miespääosa
Gary Oldman (Darkest Hour)

~Olisin niin kovasti halunnut nähdä Timmyn nousevan lavalle. Ihmettelin pitkään, miksi miespääosan voitot menevät aina vanhoille miehille, kunnes yhdistin viivan tämän kategorian ja kaikkien muidenkin kategorioiden kohdalla: konservatiivisuus. Vaikka Akatemia on kovasti yrittänyt uudistaa itseään viime vuosina, kyllä siellä vielä kaikuja on vanhasta perinteestä. Valkoiset vanhat miehet haluavat palkita toisiaan. Mutta tämä gaala nyt ainakin valoi uskoa vähäksi aikaa, että ehkä muutos on tulossa. Edustuksella on väliä. Kumail Nanjiani siinä hienossa videoesseessä sen sanoikin, että hän on koko ikänsä osannut samaistua valkoisten heteromiesten tarinoihin, joten nyt on aika valkoisten heteromiestenkin oppia katsomaan elokuvia toisista näkökulmista.


Paras naispääosa
Frances McDormand (Three Billboards Outside Ebbing, Missouri)

~Osasin odottaa hienoa puhetta ja sen sain. McDormand pakotti kaikki gaalan naisehdokkaat seisomaan ylös penkeistään ja omisti palkintopuheensa heidän kunnioittamiseen.


Paras miessivuosa
Sam Rockwell (Three Billboards Outside Ebbing, Missouri)

~Sam Rockwell vaikuttaa aidosti mukavalta kaverilta, mutta se ei valitettavasti poista sitä, että hänen hahmonsa rasistisuus hoidetaan siinä leffassa tökeröllä tavalla. Pidän sitä lisäksi ironisena että hän voittaa nyt, kun on vanhennut konservatiiviseen ikään, sen sijaan, että hänet olisi palkittu aikaisemmin urallaan - hänhän on uskollisesti tehnyt töitä Hollywoodissa 90-luvun alusta lähtien.


Paras naissivuosa
Allison Janney (I, Tonya)

~Hän näytti mykistävän kauniilta ja piti tyylilleen uskollisesti hauskan puheen. 


Paras alkuperäinen käsikirjoitus
Jordan Peele (Get Out)

~En vieläkään pääse yli, kuinka lävistävän älykäs Get Outin kässäri on. Jopa siihen pisteeseen asti, että sen syvällisyys on mennyt osalta katsojista aivan yli hilseen - mikä saa minut pohtimaan, että jos olet yksi näistä henkilöistä joka ei ymmärrä elokuvan terävää viestiä rasismista, oletko vähän rasistinen kenties itse?


Paras sovitettu käsikirjoitus
James Ivory (Call Me By Your Name)

~Olen vieläkin niin rakastunut tähän elokuvaan. Kun siitä näytettiin pätkiä gaalassa, olin ihan ilman happea. 


Laulu
Remember Me (Coco)

~Nyt pyydän kaikkia istumaan alas. Lainatakseni Frances McDormandia: "I have things I want to say". Tämä voitto oli nimittäin huutava vääryys. En ole miesmuistiin suuttunut Oscareita katsoessani mistään niin paljon kuin tästä. Siinä vaiheessa, kun tätä laulua esitettiin gaalassa (Gael Garcia Bernal lauloi nuotin vierestä ja Miguel... en edes muista) oli pakko mennä napauttamaan kahvinkeitin päälle. Olin meinaan nukahtaa silmät auki. Enkä koskaan ole meinannut nukahtaa Oscareissa. Sen verran unelias kappale, joka kyllä täysin valuu toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En vieläkään muista, miltä se kuulosti. 

Ja sitten... This Is Me, vuoden ellei vuosikymmenen tai vuosisadan voimakkain poweranthemi, joka julistaa niin kauan kaivatun viestin maailmalle sellaisella voimalla, että polvet saa tuta - häviää. Keala Settle lauloi kappaleen hienosti tulkiten ja sai ainakin omat kyynelkanavani murrettua. Jollain tapaa tämä vääryys kyllä heijastui koko gaalan vaikutelmaan. Alan epäillä, että Akatemiassa on vain liikaa jäseniä, ketkä ovat täysin pois kosketuksesta. Yritän miettiä, että kuka hullu äänesti Remember Me:n voittoon, enkä vain pysty kuvittelemaan tälläistä ihmistä. Avainsana: ihmistä.


Sävellys
Alexandre Desplat (The Shape of Water)

~Tämä voitto oli täysin oikeutettu. Kaunis sävellys, joka toimi kuin ylimääräisenä henkilöhahmona elokuvassa. Desplat on nero.


Kuvaus
Roger A. Deakins (Blade Runner 2049)

~Tulihan se voitto sieltä viimein - niinkuin kaikki varmaan aaveilivatkin. Itse en ole suurin fani, mutta ei se mitään.


Lyhäri
The Silent Child

~Olin iloinen tästä voitosta ja vielä iloisempi kuullessani elokuvantekijöiden puheen, jonka he viittoivat. Tärkeä viesti kuurojen oikeuksista.


Lyhytdokkari
Heaven is a Traffic Jam on the 405


Editointi
Lee Smith (Dunkirk)


Erikoistehosteet
Blade Runner 2049

~Tämän kategorian ennakkosuosikkina pidettiin Planet of the Apesia, mutta kuten sanoin, tämän kategorian kanssa voi käydä mitä vain.


Animaatio
Coco

Lyhytanimaatio
Dear Basketball

~ Tämäkin on vähän outoa. Heti kun joku "kuuluisuus" marssii sisään tähän kategoriaa hän voittaa. Eikö se vähän halvenna muita alan tekijöitä. Ei Dear Basketball nyt niin hyvä ollut. 


Vieraskielinen elokuva
A Fantastic Woman (Chile)


Lavastus
The Shape of Water

~ En ole mistään veikkauksestani lähes koskaan ollut yhtä varma kuin tästä. Takuuvarman täydellistä työtä kyllä näiltä ammattilaisilta.


Äänimiksaus ja äänieditointi
Dunkirk

Dokumentti
Käry / Icarus (Netflix)


Puvustus
Phantom Thread (Mark Bridges)


Maskeeraus
Darkest Hour

~ Japanilainen Kazuhiro Tsuji on legendaarinen omalla alallaan. Oldman ei suostunut tekemään Churchillia ilman häntä, joten hän palasi eläkkeeltään vain tätä filmiä varten.

____________________________

Oma veikkaussaldoni oli 16 / 24, mikä on enemmän, kuin olen koskaan onnistunut saamaan, mutta en silti välttämättä olisi hyppimässä ylös ja alas. Olisin kaivannut jotain yllätystä gaalassa.


Tunnelmia:












_____________________________




...=)



The Shape of Oscars

Oscar-palkintoja juhlitaan 90. kertaa Hollywoodin kukkuloiden kupeessa tänä sunnuntaina. Joka vuosi maailman huomio kääntyy yhdeksi yöksi tuota elokuvateollisuuden kehtoa kohtaan. Oscarin voittaneet elokuvat voivat odottaa kymmenien miljoonien dollarien lisätulot lippuluukuilta ja elokuvantekijät ikuistavat itsensä kuolemattomiksi legendoiksi.

Oscar-palkintojen jakoa odotellessa, myös Cinema Lozenge-blogi juhli järjestemällä varjoäänestyksen. Vastauksia tuli hirmuisen hieno määrä, mistä olen todella, todella kiitollinen. Tämä ylitti odotukseni ja tein päätöksen jopa sulkea kyselyn etuajassa. Muutama teistä jopa innostui kommentoimaan syitä, miksi äänestitte tiettyä ehdokasta, mistä olin erityisen otettu.

Useampi vastaajista huomautti, että ehdolla olevat elokuvat ovat huonosti nähtyjä. Tätä aavistelinkin ja ymmärrän kritiikin hyvin. Ihan typerää, että Oscar-leffat rytkähtää leffateatteriin aina samalla sysäyksellä ja joku kuka on ahkerasti koko viime vuodenkin elokuvissa käynyt voi silti olla ihan pihalla ehdolla olevista elokuvista. Jaan siis murheenne.

(Sidenote: pahoittelen grafiikoiden huonoa laatua. Jos minulla olisi koko päivä aikaa omistaa blogille, niin jälki olisi huomattavasti parempaa. Pelkästään tähän meni kolme tuntia aikaa, kun niitä väkersin töiden jälkeen.)






Raatimme valinta: Three Billboards Outside Ebbing, Missouri


"Halusin antaa ääneni tälle vähän erilaisemmalle leffalle [The Shape of Water]." - Ruudukko

"Mieleenpainuva musta komedia upeilla näyttelijäsuorituksilla [Three Billboards Outside Ebbing, Missouri]." - Nimimerkki: Korkkinado


"On harvinaista että kauhuelokuva edes pääsee ehdokkaaksi, joten jo sen takia valitsen tämän. Get Out on virkistävällä tavalla valtavirrasta poikkeava kauhu/jännäri, jossa on jopa sanomaa ja viisas juoni. Elokuva on tehty hyvällä maulla, vaikka tämän tyylisessä aihepiirissä olisi helposti saattanut mennä homma yli. Henkilöhahmot ovat virkistävän erilaisia, jo sen takia että miespääosassa on tumma mies, sillä heidät on kauhugenressä totuttu näkemään vain statisteina. Elokuvassa ei myöskään ole kauhulle tyypillisesti avuttomia uhreja, vaan kaikki henkilöt ovat kyvykkäitä puolustamaan itseään, eivätkä naishahmotkaan ole heikkoja uhreja, päinvastoin." - La muse de poupée Docteur




Raatimme valinta: Greta Gerwig (Lady Bird)

"Dunkirk ei juhli tarinankerronnassa tai mullistavissa näyttelijäsuoriutksissa. Se on visuaalinen taidonnäyte ja ohjauksen juhlaa, minkä vuoksi [Christopher] Nolan ansaitsisi omansa." - Korkkinado

"Parhaan ohjauksen kategoriassa pidetään varmana ennakkosuosikkina meksikolaista auteur-ohjaajaa Guillermo Del Toroa, joka kuljettaa meidät fantasiaseikkailunsa avulla 60-luvun ennakkoluulojen maailmaan. Tämä raati kuitenkin virkistävästi valitsi ainoan naisehdokkaan voittajaksi. Greta Gerwig on intohimoinen Oscar-fani itse ja järjestää joka vuosi Oscar-bileet kotonaan." - Waltsu




Raatimme valinta: Frances McDormand (Three Billboards Outside Ebbing, Missouri)


"Mykän näyttelemisessä on omat haasteensa, mutta [Sally] Hawkins suoriutuu erinomaisesti."La muse de poupée Docteur

"Frances McDormand on aina hyvä, mitä tekeekin. Mutta tässä hän oli oikea luonnonvoima." - Korkkinado



Raatimme valinta: Timotheé Chalamet (Call Me By Your Name)

"Gary [Oldman] muuttuu roolissaan täysin toiseksi ihmiseksi. Jos saisi valita kaksi, toinen olisi ehdottomasti nuori Timothèe Chalamet." - Korkkinado


"Timothée Chalamet on nuori miespääosan ehdokas 80 vuoteen. Tämä fakta mielestäni kuvaa paremmin kuin hyvin syyn, miksi Gary Oldman tulee myös voittamaan tänä vuonna. En tiedä miksi Akatemia on tykästynyt vanhojen pappojen rooleihin, mutta niin se vain on. Chalamet on hävinnyt pelinsä jo ennen kuin se alkoi." - Waltsu



Raatimme valinta: Octavia Spencer




"I, Tonya ei ole nähtynä, mutta [Allison] Janneyn roolisuoritus vakuutti täysin jo pelkästään trailerien ja klippien perusteella." - Korkkinado


"Ehkä suurin ennakkosuosikki tässä kategoriassa on Allison Janney." - Waltsu


Raatimme valinta: Willem Dafoe (The Florida Project)



"Kivan virkistävä rooli, olen tottunut näkemään [Willem] Dafoen vain pahisrooleissa ja tästä ei tullut sellaisia viboja."La muse de poupée Docteur

"[Sam] Rockwell näytteli inhottavaa rasistia, rooli mikä saattaisi mennä helposti läskiksi mutta Sam onnistuu siinä. Hän onnistuu myös tuomaan esille dramaattisen puolen hahmosta." - Korkkinado


"Dafoe tekee kiistatta parhaimman roolin näistä ehdokkaista. Ja Dafoen hillitty vähäeleisyys tekee vaikutuksen. Totta puhuen kuka tahansa olisi hyvä vaihtoehto." - Waltsu




Raatimme valinta: Get Out
"Elävöitti kauhua kiitettävästi [Get Out] ja muutenkin kässäri oli älykäs satiiri." - Korkkinado

"Oma ääni menisi The Big Sickille, mutta en itke, jos Get Out voittaisi. Hyytävän nerokas käsikirjoitus leffassa kyllä on, mikä vielä niin pistävästi katkaisee rasismin ja valkoisen etuoikeuden tematiikat. Harmittavaa, että Lady Bird ei ole vielä saanut ensi-iltaansa. Ennakoin siitä kovaa leffaa, jota olisin saattanut jopa kannattaa näissä geimeissä, jos olisin sen nähnyt." - Waltsu




Raadin valinta: Call Me By Your Name


"Ainoa Loganin ehdokkuus, siksi äänestän sitä. Call Me By Your Name olisi seuraava valinta. Elokuvassa nähtävä loppumonologi ansaitsee yksinäänkin palkintoja." - Korkkinado

"Kaksi suurinta suosikkiani tänä vuonna on ollut Call Me By Your Name ja Phantom Thread. Call Me By Your Name tulee voittamaan onneksi tämän pystin edes ja samaa mieltä on raatimme. James Ivory ei yllättävää kyllä ole koskaan vielä voittanut Oscaria. En vieläkään käsitä, miten yli 80 vuotias mies on kirjoittanut niin eläväisen ja lävistävän elokuvan kuin Call Me By Your Name." - Waltsu



Raadin valinta: Loving Vincent & Coco (tasapeli)


"Tällaista [Loving Vincent] animaatiota harvoin näkee, todella isotöinen projekti takuulla ollut. Van Goghin visuaalisuutta mukaillaan erinomaisesti. Se, miltä elokuva näyttää, korvaa sen että juoni on melko simppeli."La muse de poupée Docteur

"Kunhan The Boss Baby ei voita" - Nimimerkki: Jii

"Tämä kategoria voisi ihan hyvin olla 'vuoden paras tai vähiten huono Disney/Pixar -elokuva.' " - Elokuvia listalla

"Vihaan tätä kategoriaa kun mitään kilpailua ei useinkaan edes ole. Pyhpah." - Ruudukko




Raadin valinta: Faces Places






Raadin valinta: The Square



"[The Square on:] Moniulotteinen, ajatuksia herättävä elokuva. Audiovisuaalinen puoli on upeaa, kuten myös roolisuoritukset."  - La muse de poupée Docteur



Raadin valinta: Dunkirk


"[Äänestän Star Wars: The Last Jedi...] Koska John Williams" - Jii

"[Hans] Zimmer on ollut melko kaavamainen ja maneerinen viime vuosina. Dunkirkiin hän kuitenkin onnistui luomaan jotain uutta ja karmiva score elävöitti elokuvaa." - Korkkinado



Raadin valinta: Mystery of Love




"Kaunis kappale [Mystery of Love], jota hyräilee vielä paljon elokuvan jälkeenkin. "Visions of Gideonin" olisi myös kuulunut olla ehdokkaana." - Korkkinado




Raadin valinta: Dunkirk



"En oikein tajua/huomaa näiden kategorioiden eroa, joten Dunkirk molempiin. Sen leffan äänimaailma oli toiselta planeetalta." - Korkkinado



Raadin valinta: Star Wars: The Last Jedi & Dunkirk (tasapeli)




Raadin valinta: Darkest Hour


"[Wonder] näytti mukavan värikkäältä" - Jii

"[Gary] Oldman näytti oikeasti [Winston] Churchilliltä." - Korkkinado



Raadin valinta: Beauty and the Beast


"Eiköhän tämä silti Phantom Threadille mene, vaikka meidän raatimme toisin määräsikin". - Waltsu

"Tämä elokuva [Phantom Thread] kertoo puvuista. Eikö se jo riitä?" - Korkkinado



Raadin valinta: Blade Runner 2049


"Olisihan sekin tietty tavallaan hauskaa, jos Deakins häviäisi TAAS." - ilkikurinen Waltsu


"Roger Deakinsin 14. ehdokkuus ja paras työ. Oscarin pitäisi viimeistään nyt irrota." - Korkkinado



Raadin valinta: The Shape of Water


"Richard Jenkins on puhunut paljon siitä, että The Shape of Water oli ensimmäinen elokuva, jossa työskenteli lavasteissa, jotka olivat sellaisia, kuin hän oli kuvitellut kaikkien elokuvalavasteiden olevan ennen uraansa." - Waltsu

"[Blade Runner 2049:ää] katsoessa tunsi olevansa oikeasti toisessa maailmassa." - Korkkinado



Raadin valinta: The Shape of Water


"[Christopher] Nolanin vakioleikkaaja [Lee Smith] ei ole vielä saanut ansaitsemaansa kunniaa. Ja myös tällä osa-alueella elokuva loisti." - Korkkinado




Raadin valinta: Star Wars: The Last Jedi

"Minulla oli kova tavoite katsoa kaikki tämänkin kategorian elokuvat, mutta väsyin klassisesti kalkkiviivoille päästessä. Varmasti Star Warsit ja Apesit tulee kuitenkin katsottua jossain vaiheessa...Oma sivistynyt veikkaukseni olisi, että War for the Planet of the Apes voittaa tämän kategorian, mutta tämän kategorian kanssa ei koskaan tiedä." - Waltsu

Raadin valinta: Knife Skills


Lyhytelokuva: The Silent Child



Raadin valinta: Lou
"Näihin lyhärianimaatiopätkiin puolestaan tykkään paneutua. Ehkä koska ystäväni on töissä alalla, sitä katsoo näitäkin ihan erilailla. Muutaman näistä katsastin ja ehdoton suosikkini on Negative Space. Mutta veikkaan, että pysti menee Revoltin Rhymes-rainalle, koska se toteuttaa tämän kategorian kirjoittamatonta sääntöä, että voittaja on eläinleffa. " - Waltsu


Haluan kiittää kaikki vastanneita ja äänestykseen osallistuneita. Erityiskiitos kaikille kommentoijille. Nyt ei kun jännittämään viikonlopun loppua. Toivottavasti mahdollisimman monella on suunnitelmissa valvoa koko yö ja juhlia sekä nauttia vuoden kohokohdasta!

Loppuun vielä muutamia mietteitä Oscareista tänä vuonna yleensä:


"Hienoa, että Oscar-ehdokkaissa on tänä vuonna monipuolisuutta niin naisohjaajaehdokkaan kuin monen tummaihoisen ehdokkaan muodossa. Tänäkään vuonna ei voi syyttää Oscar-gaalaa whitewashingista."La muse de poupée Docteur

"Ihan hyvä linjaus ehdokkaita. Kuitenkin moni suosikkielokuvani (mm. Wind River) jäi kokonaan ulkopuolelle. Toivoisin Oscareiden olevan tulevaisuudessa enemmän avoimempia kaikkien lajityyppien suhteen. Nyt se suosii niitä tiettyjä. The Post ja Darkest Hour ovat mielestäni ylivoimaisesti heikoimmat parhaan elokuvan kategoriassa ja molemmat tuntuvat olevan ehdolla, koska historiallisten epookkien on aina oltava ehdolla. Silti Akatemia valitsi kauhuelokuvan tänä vuonna, joka on sentään hivenen poikkeavaa. Toivon vain enemmän avoimuutta kaikenlaisille leffoille tulevina vuosina. Sama koskee näyttelijöitä." - Korkkinado




...=)