You Again (You Again)

Kerrankin minä pystyin nauttimaan elokuvan uudelleenkatsomisesta, sillä tästä leffasta en muistanut juuri mitään. Toisinaan tosiaan olen saattanut muistaa vaikka, että toiset ihmiset ovat nähneet jonkun leffan, vaikka he eivät muista itse nähneensä sitä. En sitten tiedä, puhuuko se tätä elokuvaa vastaan, että en tosiaan muistanut juurikaan, mitä tässä tapahtui...

You Again on tusinatuote. Tälläisiä romanttisia hömppiä on pilvin pimein. Mutta itse satun pitämään kyseisestä genrestä, joten kyllä tämän kerran kaksi kertaa katsoo. Lisäksi on hauska nähdä välillä Jamie Lee Curtisin ja Sigourney Weaverin kaltaista ikäluokkaa tälläisessä, yleensä parikymmpisten, uusien tähtösten leikissä.

...=)

Tumbledown (Tumbledown)

On sääli, että tälläiset indie-helmet niin helposti uppoavat unohduksiin suurempien julkaisujen tieltä. Tässäkin olisi erittäin hurmaava ja sympaattinen sellainen; Jason Sudeikisin ja Rebecca Hallin tähdittämä romanssi Tumbledown.

Alkuasetelmassa ei ole mitään uutta, sen olemme nähneet ennenkin. Ulkopuolinen tarkkailija sysätään pienen yhteisön, perheen ja pahaa-aavistamattoman rakkauden kohteen elämään ja mikään ei ole enää entisellään. Silti, joka kerta, kun rakkaudesta saa puhutta näin kauniilla väreillä, on sen kai pakkokin resonoida katsojassa.

Sudeikis on New Yorkilainen intellektuelli, professori, kirjailija, musiikkiharrastaja, joka kiinnostuu Hallin esittämän lesken kuolleesta muusikkoaviomiehestä ja tarvitsee Hallin hahmon, Hannahin, apua jonkinlaisen kunniaa osoittavan kirjateoksen luomiseen. Hannah ei kuitenkaan ole vielä toipunut aviomiehensä kuolemasta. Kun pelissä on kuitenkin myös uusi rakkaus, mutkistaa se tilannetta molempien kannalta.

Rakkaudesta on tavallaan aika helppoakin tehdä hyvää elokuvaa. Ainakin tietää, että se kertoo jostain. Teemana tämä syvä tunne on universaali ja siksi jokainen tunnistaa sen. Siitä kertovat elokuvat ovat täten kaikkia puhuttelevia. Tässäkin pohdinta on mielenkiintoista. Etenkin kun kolmiodraama käydään kahden elävän ja yhden kuolleen välillä.

Hall navigoi loistavasti ristiriitaistenkin tunteiden keskellä. Hänen hahmonsa ei ole imelän siirappinen, päätä pahkaa mieheen rakastuva naikkonen, vaan hän on omilla jaloillaan seisova, asioita ajatteleva nainen ja onpa se virkistäväkin tulkittu. En haluaisi yleistää, mutta yleensä romanttisiin elokuviin nainen kirjoitetaan mieheen lääpällään olevaksi, omaa tahtoaan noudattamattomaksi, hieman hyväuskoiseksi sivuhahmoksi, josta on miehen päätettävä, että onko nainen hänen aikansa arvoista.

Mielenkiintoinen päähenkilö Tumbledownissa on vain yksi sen valloittavista piirteistä. Joukko aitoja ja mielenkiintoisia sivuhahmoja tekevät myös vaikutuksen. Blythe Dannerin tulkitsema äiti on ehdottomasti huomion arvoinen. Dannerin tulkinta on vivahteikkaan täydellistä. Ensi silmäyksellä hänen äitihahmonsa saattaa vaikuttaa vähän höppänältä, vanhuuden pehmentämältä ja lämpimältä äitikarhulta, mutta tilanteen muuttuessa, Danner tuo hahmoon syvyyttä, osoittamalla, että vain koska hahmo on lämmin ja ymmärtäväinen, ei tee hänestä väheksyttävää tai hyväuskoista. Myös Joe Manganiellolla on herkullinen rooli hieman yksinkertaisempana hahmona, joka tuo kaivattua tasapainoa ja skismaa älykkään pääkaksikon vastakkainasetteluun. Hannahin isää esittävä Richard Masur on loistava.

Miespääosassa loistaa Jason Sudeikis, todistaen, että hänestä on muuhunkin kuin kuiviin koomisiin esityksiin. Oudolla lailla, tosin, hän tuo vähän koomista keveyttä tähänkin rooliin, mutta koska elokuva on sävyltään niin tumma, tuo se vain lisää syvällisyyttä sekä aitoutta hahmoonsa.

Elokuvien sielukkuudesta puhutaan usein. Tosin useimmissa tapauksissa sitä sanaa käytetään vain, kun ei osata oikein kuvata, mikä tekee elokuvasta katsomisen arvoista. Siteeraaminen sielukkaaksi on jopa vähän kliseistä, koska se oikein sano mitään mistään. Mutta jos yhdelle elokuvalle voisi tämän leiman asettaa, olisi se Tumbledown. On harvinaista nähdä romanttinen elokuva toteutettuna niin aidoilla sävyillä. Käsikirjoitus on ennen kaikkea rakennettu hienosti. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain rakkaustarina. Kyseessä on yhden naisen matka syvästä melankoliasta, surusta, suureen euforiaan, rakkauteen.

Elokuvan äänimaailma on yksi parhaita, joita olen henkilökohtaisesti kuullut. Tunnelmalliset mies ja kitara -kappaleet asettavat elokuvalla aivan omalaatuisimman sävyn. Vielä kun elokuvan miljöö on mitä on, sijoittuen Mainen osavaltion luonnonrikkaisiin maisemiin, ei tähän asetelmaan voi olla rakastumatta - sanan jokaisessa merkityksessä.

Movie Monday #50 - "They're called breasts, and every woman has them."

"Kauhuelokuvissa naiset ovat useimmiten esiintyneet uhreina, helppoina maalitauluina jotka peloissaan tekevät typeriä valintoja kuten juoksevat yläkertaan tai lamaantuvat kiljuen. Poikkeuksia on löydyttävä, ehkä listaksi asti? Nyt etsimme siis kauhuelokuvien vahvoja ja väkeviä naisia. Elokuvan lopputuloksella ei ole väliä, kunhan neito pistää hanttiin kunnolla. "

Nykyään on niin vaikea löytää enää kunnolla pelottavia kauhuelokuvia. Aikani kauhuelovien parissa on ollut hedelmällistä. Kuka voisikaan unohtaa ensimmäistä kertaa kun näki alkuperäisen The Texas Chainsaw Massacren? Selkäpiitä vain karmi, kun ajattelikin sitä elokuvaa. Sittemmin, tuhannennen katselukerran jälkeen on siitä teho vähän laskenut. Samoin on käynyt kaikkien klassikon aseman ansaitsevien kohdalla. Siksi katse on pitänyt siirtää uusiin kauhuelokuviin, mutta eipä niistä yksikään ole antanut minulle samanlaista kokemusta kuin Friday the 13th. Ollaanpas meinaan rehellisiä: Hilary Swank The Residentissä ei ole sama asia kuin Sissy Spacek Carriessa. Älkääkä edes antako minun päästä vauhtiin Carrien uudelleenfilmatisoinnista. Ainoa elokuva 2000-luvulla, mikä on päässyt lähellekään kunnon kasarikauhua, on Silent Hill!

Mitä? Eikö ironiaa noin käytetäkään? Ai jaa. Joo, en tiedä, mistä puhun, mutta puhua pälpätin kuitenkin.

Trainwreck (Trainwreck)

Välillä nauroin ääneen, välillä tylsistyin kuoliaaksi. Kaiken kaikkiaan hyvin keskinkertainen komedia. Amy Schumer on pääroolissaan todella hyvä ja Tilda Swinton on myös ihan virkistävässä roolissa ja todistaa, että gimmahan osaa olla myös hauska. En myöskään pistänyt pahakseni John Cenan ...mielenkiintoisesta... seksikohtauksesta.

...=)

James White (James White)

Taas yksi elokuva lisää nuoresta miehestä, joka on menettänyt elämässään suunnan eikä pysty käsittelemään tunteitaan. Lisäksi tämä on vielä tuiki tavallinen syöpäelokuva, jossa ei mikään muu erotu edukseen, kuin jokseenkin riisutumpi tyyli, kuin mitä tyylilajin sentimentaalisissa elokuvissa yleensä. Eikä tämä elokuva ole edes erityisen huono. Kuinka se voisikaan olla. Onko kukaan koskaan kuullut sanottavan, että: "en pitänyt siitä syöpäpotilasta esittäneestä näyttelijästä".

#elokuvahaaste2016 (28. Elokuva, jonka nimessä on väri)

...=)

The End of the Tour (The End of the Tour)

Jason Segel ei näytä David Foster Wallacelta. Segelin ääni on monotonisen matala, kun Wallacen äänessä on vivahteikkuutta. Silti tuntuu, kuin Segel ei pelkästään näyttelisi Wallacea täydellisyyteen asti, vaan kuin hän olisi ryöminyt tämän kehon sisään. Sen lisäksi, että Segel nappaa jokaisen eleen, jonka Wallacen kuvittelisi tekevän, ts. sanoen imitoi sulavasti toisen henkilön luonnetta, hän myös heijastaa roolisuoritukseensa oman tulkinnan tästä ikonisesta kirjailijasta. Tälläinen roolityö elämäkerroissa on harvinaista. Pelkkä matkiminen nimittäin ei ole hyvää näyttelemistä. Segelin tulkintaa tarkastellessa kiinnittäisin huomion eritoten hänen katseeseensa ja hänen huomionsa jakautumiseen. Yhdessä hetkessä hän saattaa olla täysin keskittynyt mielenkiintoiseen keskusteluun ja sadasosasekunnissa hänen katseensa kivettyy ja hän menee hiljaiseksi. En muista juuri toista roolityötä, jossa rikas sisäinen elämä oltaisiin esitetty yhtä vavahduttavasti.

David Foster Wallace on yksi hienoimpia ja arvostetuimpia postmodernistisia kirjailijoita. Hänen älykkäät teoksensa, jopa tuhatsivuisia, keskittävät huomion niin yksilöön, yhteisöön, kulttuuriin, yksinäisyyteen, kaipuuseen, totuuteen. Vuonna 1996 hän julkaisi merkkiteoksekseen nousseen romaanin, Infinite Jest. Tähän tietysti liittyy kirjakiertue, jonka aikana Rolling Stone-lehden toimittaja David Lipsky (Jesse Eisenberg) viettää muutaman päivän Wallacen kanssa, tehden tästä juttua.

Elokuva ei ole kuin yksi pitkä keskustelu. Toki elokuvan rakenne muodostuu keskustelujen ympärille ja väittäisin, että elokuvankin teema on kahden elämässään eri asoita saaneiden, samanlaisten miesten suhde. Mutta samalla kun katsojan huomio pidetään keskusteluissa, elokuva kulkee myös toisella tasolla. Jokainen katse, jokainen hiljaisuus keskustelujen välissä kertoo miten hahmoihin tulisi suhtautua ja vielä tärkeämmin; miten hahmot suhtautuvat toisiinsa.

Elokuva perustuu David Lipskin itsensä kirjoittamaan kirjaan Wallacesta ja käsikirjoituksen on muotoillut Pulitzer-palkittu Donald Margulies ja tämän vahvan proosallisen voiman kyllä havaitsee elokuvasta. Onhan ne keskustelut sivistyneitä, avartavia, syvällisiä, mielenkiintoisia, monitahoisia ja niitä tulkitsemaan tarvittaisiin varmaan joku Harvardin yliopiston modernin kirjallisuuden analysointi-ryhmä. Mutta elokuvan katsojan näkökulmasta pelkät keskustelut, käytiin ne sitten kuinka älykkäiden ihmisten kesken tahansa, eivät anna sen enempää irti itsestään kuin tyhmätkään keskustelut tyhmien ihmisten välillä.

Elokuvan elämäkerrallinen aspekti ja hahmokuvaelma on toki teknisesti ja minkä mittarin mukaan tahansa mitattuna "oikeaa". Mutta sitä varten voimme katsoa Wallacen itsensä haastatteluja tai vielä parempi: lukea hänen kirjansa. Mikä tekee elokuvasta hyvän, hienon, on miten se suhtautuu hahmoihinsa. Mitä on syvällistä elokuvassa itsessään? Jos tästä uupuisi Jesse Eisenbergin esittämä toimittajahahmo ja kyseessä olisi tosiaan vain katsaus Wallacen elämään, kyseessä olisi yhdentekevä teos. Eisenberg ei ole edes roolissaan erityisen hyvä, pikemminkin aika yksipuolinen toimittajan arkkityyppi. Mutta nyt kun koko ajan heijastamme Wallacen elämän puolia Lipskyn omaan elämään ja nimenomaan heidän välinen sähköisyys paljastaa katsojalle isomman, henkilökohtaisemman ja kyllä, syvällisemmän puolen kahdesta miehestä. Siinä, missä Wallace on saavuttanut kirjailijan märän unelman, Lipsky itse on epäonnistunut kirjailijana ja hänen teoksensa eivät ole saavuttaneet Wallacen asemaa. Siksi mielenkiintoisen elokuvasta tekee sen tarjoamat ratkaisut elämän metafyysisiin ja eksistentiaalisiin kysymyksiin. Mikä tekee henkilöstä älykkään? Mikä tekee menestyksestä niin hyvää? Parempi vielä: mitä on hyvä? Jos kahdelle eri asialle voidaan molemmille asettaa arvo, mikä tekee kummastakaan sen/minkään arvoista? Ja jos ei ratkaisua ole, miten suhtautua kysymykseen?

On siis käsittämättömän hienoa, että elokuva pystyy rakentumaan itsenäiseksi, ajattelevaksi kokonaisuudeksi, joka ei vain nojaa lähteeseensä. Sitä Wallace itsekin olisi varmasti halunnut.

...=)

Clouds of Sils Maria (Clouds of Sils Maria)

"It's always the quiet ones"

Hienovaraisten draamojen kanssa pitää vähän aikaa painia, ennen kuin ymmärtää, että tälläisten elokuvien paino makaa juuri siinä, että ne eivät tee itsestään suurempaa numeroa. Clouds of Sils Maria on erittäin, erittäin yksinkertainen elokuva. Odotin koko ajan jonkinlaista punaista lankaa, jonkinlaista käännettä juonessa, joka sitoisi tapahtumat yhteen, kunnes ymmärsin, että eihän elämässäkään ole mitään rusettia kiedottovana kauniisti paketoidun lahjan ympärille. Asiat saadaan sellaisena kuin ne ovat.

Clouds of Sils Maria on äärettömän aito elokuva. Se kuvaa ihmissuhdetta; Juliette Binochen esittämän näyttelijälegendan suhdetta omaan henkilökohtaiseen assistenttiinsa. Lisäksi ohjaaja Olivier Assayans on niin nerokas, että antaa tälle hahmokuvalle todella paljon tilaa hengittää. Haemme kuvallista vertailua Svetsin Alppien pilvilaaksoista ja saamme mielenkiintoista pohdintaa nykykulttuurista, mikä vain korostaa elokuvan ajatonta luonnetta.

Etenkin elokuva leikkii vastapainoilla.

Jopa vanhanaikaisilla vuoristomaisemilla ja niinkin modernilla ammatilla kuin näyttelijätähden maailmalla. Sen lisäksi keskusteluilla: sosiaalisilla tilanteilla jotka ovat ailahtelevia, jotka ovat virheellisiä, jotka eivät tunnu käsikirjoitetuilta. Näillä hahmoilla ei ole vastauksia kaikkeen. He joutuat miettimään pitkiäkin aikoja saadakseen selville omat tuntemuksensa. Ja elokuvan kuvaamat hetket ovat satunnaisia, rikkonaisia ja siksi niin äärettömän mielenkiintoisia. Hahmot eivät ole yksinomaan kilttejä toisilleen tai pahoja toisilleen. Joku hahmo ei ole ainoastaan vihainen yhdessä kohtauksessa. Hän on anteeksiantava, kaunaa kantava sekä iloinen kaikkea samaan aikaan ja sen lisäksi hän yrittää peitellä tunteitaan.

Kun tähän yhdistetään vielä ne metatasot jotka syntyvät siitä, että Binoche ja Stewart ovat itsekin oikeassa elämässään elokuvatähtiä, varmasti henkilökohtaisine assistentteineen ja ikäkriiseineen ja se, että jopa absureja, fantasianomaisia keinoja otetaan käyttöön elokuvan kerronnassa, tekee se tästä teoksesta usvamaisen vangitsevan, monitahoisen - ehkä jopa vaikeasti tulkittavan draaman.

Tässä apua antaa loistava pääosakaksikko: Juliette Binochen ja Kristen Stewartin muodossa. Stewartin olen jo aikaisemmin todennut loistavaksi muun muassa osassaan elokuvassa Still Alice. Hänen näyttelemisensä on sananmukaisesti hiljaista, huomaamatonta, mutta siten hänellä onkin todella suuri vaikutus esiintyjänä. En enää yhtään ihmettele hänen saamaan Ranskan Oscar-palkintoa eli Cesar-palkintoa parhaasta naissivuosasta.

Elokuva on niin älykäs, että melkein menin jo leimaamaan sen huonoksi, kun en vain ymmärtänyt ensin. Vastan ajateltuani elokuvaa, kysyttyäni kysymyksiä, sen tasot avautuivat minulle. En ehkä suosittele alleviivaamista elokuviltaan etsiville. Todiste elokuvan nerokkaasta kauneudesta ja samalla sen älykkäästä vaikeudesta, on se, että olen nyt muuttanut tätä arvostelua kolmeen kertaan. Viimeisimmällä kerralla koin pakottavaksi tarpeeksi nostaa elokuvan pisteytys viiteen tähteen. Sillä jos joku, niin tälläinen elokuvantekeminen ansaitsee julistuksensa upeudestaan!

...=)

Movie Monday #49 - Äideistä parhain

"Missä elokuvassa on vaikuttavin, parhain äitihahmo? Mikä tekee hänestä sinulle Äidin? Vahvuus? Ankaruus? Lempeys? Minkälainen äidin sinä olisit nuorena, silloin murrosiän kynnyksellä kun "oma äiti ei ymmärtänyt", halunnut? Minkälaisen äidin sinä toivoisit lapsillesi?"

Usein elokuvat äidinrakkaudesta ovat kaikkein vaikuttavimpia. Lukuisat omat suosikkini kertovat juuri tästä, voimakkaasta teemasta. Oma valintani saattaa keskittyä tähän seuraavaan äitiin sen takia, että olen vastikään nähnyt tämän elokuvan ja täten muistijälki on vahva. En oikeastaan edes tajunnut arvostaa tätä hahmoa ja häntä esittävän näyttelijän roolisuoritusta kuin vasta päiviä myöhemmin elokuvan nähtyäni. Mutta se kertoo näyttelijän voimakkuudesta enemmän, sillä ainakin hän on unohtumaton.

Kyseessä on Joan Allenin Nancy Newsome, elokuvasta "Room"
- Hänen tytär, Joy (Brie Larson) on ollut siepattuna seitsemän vuotta raiskaajan kynsissä ja tästä seurauksena on syntynyt jopa poika, Jack (Jacob Tremblay). Kun Joy ja Jack vapautuvat, kokevat maailman uudelleen, Joan Allenin voimakas, aito, maanläheinen äiti on tukemassa heitä jokaisella askeleella. Toisin kuin Joyn isä Robert (William H. Macy), joka ei pysty edes katsomaan lapsenlastaan, Jackia, koska antaa oman surun, kaunan ja katumuksen tulla uudelleenaloittamisen tielle.-

Movie Monday #53 - Lista

"Pidätkö listaa katsomistasi elokuvista? Ja jos niin miten? Muistivihko, päiväkirja, nettisivusto yms.? Miten tarkasti pidät kirjaa katsomistasi elokuvista, laitatko ylös katsomispäivän ja -seuran, annatko tähtiä jne. vai laitatko muistiin vain leffan nimen?"

Minulla on ollut pitkäaikainen projekti (kestänyt yli vuoden) listata jokainen näkemäni elokuva. Olen siinä epäonnistunut. En vaan muista kaikkea, lisäksi kun listasta on tullut pitkä, niin on vaikea enää nähdä mikä puuttuu. Tiedän, että siellä kuitenkin aukkoja on. Alunperin olin kätevästi facebookin puolella niitä klikkaillut oman profiilin alle, kun siellä niitä oli jotenkin järkevä kasata. Enpäs tajunnutkaan, että siinä oli aikamoinen siirtäminen sitten sieltä facen puolelta ihan kirjalliseksi, tekstimuotoiseksi listaksi - ja kun vielä lisäsin jokaisen nimikkeen perään valmistumisvuoden ja pisteytyksen, oli urakka aikamoinen. 

Joka tapauksessa, nyt jonkinmoista listaa kaikista näkemistäni elokuvista löytyy ihan täältä blogista, tuosta sivut-palkista, bannerin alta, omalta välilehdeltään. Se on aakkosjärjestyksessä (ja varoituksen sanana, välillä järjestysheittelee miten sattuu, kun ei vain aivot enää kolmen tunnin naputussessionkin jälkeen enää jaksaneet miettiä, että mikä tulee aakkosissa ensin Bringing Down The House vai Bring It On...

En myöskään ota mitään vastuuta noista pisteytyksistä. Ne nyt on lähinnä suuntaa antavia ja saattavat vaihdella rajustikin siitä kirjoittamaani arvosteluun.

Kaikkia arvosteluja en ole vielä ehtinyt, jaksanut, viitsinyt, pystynyt tuohon elokuvalistaan linkittää, joten nyt sinne on vain linkitetty noin puolen vuoden ajalta kaikki arvostelut. Katsomme kymmenen vuoden päästä uudelleen, josko se olisi vähän kokonaisvaltaisempi.

Ei mulla muuta.

Torinon hevonen (The Turin Horse // A Torinói ló)

"Torinossa, kolmas tammikuuta 1889, Friedrich Nietzche astuu ulos Via Carlto Alberto kuuden oviaukosta. Ei kaukanakaan hänestä, hevosvaunujen kuljettajalla on ongelmia itsepäisen hevosen kanssa. Huolimatta kuljettajan ponnisteluista, hevonen ei suostu liikkumaan. Kuljettaja menettää kärsivällisyytensä ja ottaa esille ruoskansa. Nietzche saapuu väkijoukon läpi ja lopettaa karun kohtauksen heittäytymällä hevosen kaulan ympärille, samalla nyyhkyttäen. Nietzchen vuokranantaja vie hänet kotiinsa. Hän makaa liikkumatta, hiljaisena kaksi päivää divaanilla, kunnes mumisee pakolliset viimeiset sanansa: "Mutter, ich bin dumm!" ja elää vielä kymmenen vuotta hiljaisena ja dementoituneena, siskojensa ja äitinsä huolettavana. Emme tiedä, mitä tapahtui hevoselle."



Tästä lähtöasetelmasta alkaa elokuva. Ensimmäisessä kohtauksessa kamera kuvaa jylhää hevosta, joka uupuneena raahaa omistajaansa kärryissä kohti kotia. He saapuvat kovassa tuulisessa myrskyssä, vanhalle maatilalle, jossa heitä odottaa omistajan tytär. Seuraavat kuusi päivää vanha mies ja tytär yrittävät jatkaa arkeaan myrskystä, hevosen huonosta kunnosta ja vähäisistä vesivarannoista huolimatta. Ja seitsemäntenä päivänä...

Nietzscheä on siteerattu vaikeaksi ja jopa vaaralliseksi. Hänen filosofiastaan on vaikea lukea selkoa. Aikojen saatossa monet ovat kokeneet Nietzschenkin harjoittamat korkealentoiset ajatukset liiankin turhiksi ja jatkaneet elämäänsä kuin niillä ei olisi edes väliä. Nietzschen kohtaaminen torinolaisen hevosen kanssa on mielenkiintoinen, jopa askarruttava. Mitä oikeasti tapahtui? Ylistetty unkarilainen ohjaaja Bela Tarr ottaa elokuvansa lähtökohdaksi selvittää yhden hevosen ja hänen omistajansa kohtalo ja samalla luo jyrkän vastapainon sille älylliselle kulttuurille, joka on Nietzschenkin synnyttänyt. The Turin Horse on kangistuttavan arkirealistinen, jopa pessimistinen, kuvatessaan tavallisia ihmisiä jokapäiväisessä taistelussaan eloonjäämiseksi. Tähän todellisuuteen on vaikea istuttaa sivistyneitä teorioita elämän merkityksestä. Mutta samalla kun kyseenalaistamme elämän merkityksen, kyseenalaistamme myös elämisen merkityksen.

En ole tainnut nähdä toista elokuvaa, jossa kameran liike kertoo tarinaa yhtä vahvasti. Leikkauksia tässä ei ole todellakaan liikaa. Tarr on niin mestarillinen kertoja, että hänen ei tarvitse luoda elokuvaansa niin sanotusti leikkaamon lattialla. Sen sijaan hän on rytmittänyt elokuvansa niin omalaatuisesti, että hyvän aikaa elokuvan katsomisen jälkeenkin katsojalla on olo, kuin hän itse olisi ollut tuossa elokuvassa, syvästi tuntenut nämä jopa varsin hiljaiset, mitäänsanomattomat hahmot. Kun elokuva on vielä mustavalkoinen, tuntuu kuin se ei sanoisi mitään ja sitä kautta sanoisikin kaiken.

Sokraattistakin kerrontaa elokuvasta olin havaitsevani. Tässä ei saarnata missään luentosaleissa tai käydä keskusteluja viinilasin vieressä. Dialogi käydään maan tasalla, arjen ohessa, kahden satunnaisen ihmisen välillä, hetkissä, joita ei niiden kadottua enää ole. Tällä tavalla myös elokuvan kuvallinen ilmaisu linkittyy hienosti juoneen. Vaikka seuraisimmekin hevostallin ovea, seuraamme sitä oman aikamme aina päivästä toiseen, kunnes enää emme. Loppujen lopuksi elokuva voi antaa meille vastauksia, voimme odottaa niitä myös toisilta ihmisiltä, filosofeilta, maanviljelijöiltä, hevosilta. Todellinen viisaus on kuitenkin tietää, että ei tiedä. Siksi tämän elokuvan kauneus makaa sen minimalistisessa katsannassa maailmaan. Kuinka loppujen lopuksi hyvä ja paha onkin vain valoa ja pimeyttä.

#elokuvahaaste2016 (10. Suositun ohjaajan viimeinen elokuva)

...=)

Sinin leffablogi: TV Poiminta: Jussi Gaala 2016

Sinin leffablogi: TV Poiminta: Jussi Gaala 2016: Lauantai 19.3.(=TÄNÄÄN) Yle Teema, klo 21.00 Nyt lauantaina jaetaan "Suomen Oscarit" eli Jussi- palkinnot.

...

Krista Kosonen on ennakkosuosikkina parhaan naispääosan
kategoriassa

Olisi itseltäkin mennyt täysin ohi tälläinen, jos ei siitä minua olisi muistutettu (^^). On ehdottoman tärkeää silti katsoa tälläiset gaalatilaisuudet ja tukea kulttuuria, sillä ei siihen oikein muuta tapaa löydy. Jos kukaan ei katsoisi elokuvia tai vastaavia kulttuurituotteita... ei niitä kuulkaas olisi! Siksi vaadin, että jokainen edes avaa sen televisionsa tänään ja antaa tällä palkintotilaisuudelle mahdollisuuden.

Itseäkään ei noin niinkuin muuten kauheasti kiinnosta mitkään Suomen Jussi-patsaat. En suomalaisia elokuvia katso kuin kerran ja kuussa ja silloinkin se aivojeni raastaminen sattuu niin maan perk*leesti... Siksi onkin vähän sääli, että tänä vuonna Jussit eivät ole edes jaksaneet etsiä mitään jotain vähän edes suomalaisesta sonnasta ylitsepääsevää, vaan ovat suitta sutkitta laittaneet ehdolle ties mitä Napapiirin sankareita, toisia tyttöjä ja viikossa aikuiseksi oppineita.

Pirjo Lonka tekee naissivuosan elokuvassa Häiriötekijä
Hän on ollut myös käsikirjoittamassa näytelmää, johon
elokuva perustuu, yhdessä muun näyttelijäkaartin
kanssa

Olen tasan yhden ehdokaselokuvan nähnyt (Big Game), mutta silti minulta löytyy muutamia voittajasuosikkeja muutamista kategorioista:

• Miekkailijaa kannatan parhaaksi elokuvaksi, paras miespääosa (Märt Avandi) ja kuvaus eli ts. kaikissa kategorioissa, joissa se oli ehdolla.
• Paras naispääosa taitaa olla jo Krista Kososen
• Ohjaus menee varmaan Jörn Donnerille (Armi elää!), koska Jörn Donner, ja jämähtänyt suomalaisen kulttuurin kenttä
• Pirjo Lonka on näyttelijä, jonka työtä olen itse asiassa nähnytkin, television sarjassa Klikkaa mua, joten hyvä on jos voittaisi parhaan naissivuosan kategorian Häiriötekijästä.

Sitten muutama iso jännitysmomentti tähän iltaan - nimittäin muutama katastrofaalisen järkyttävä tilanne olisi mahdollista käydä:

A) Mari Rantasila voittaisi parhaan naissivuosan Jussin

Hän oli Oscareiden punaisella matolla kommentoimassa gaalan kulkua ja haukkui jokaisen asian maan ja taivaan väliltä siihen tahtiin, että perässä ei meinannut pysyä. Hän nimenomaan korosti elokuvapalkintojen turhuutta. Siksipä en tiedä olisiko kamalampaa jos hän voitettuaan palkintopuheessaan kiittäisi suuresta kunniasta tai haukkuisi pystin lyttyyn.

B) Jussi Vatanen voittaa parhaan miespääsoan Jussin

Ei minulla ole mitään sinänsä herra Vatasta vastaan (Rouva Rantasila on kyllä tasan ja ainut suomalainen viihdetaiteilija, josta minulla on edes jonkinlaista mielipidettä - loppu on kyllä aika harmaata massaa), mutta inhottaa sellainenkin että tasan yksi ja sama ainut kasvo on joka. ikisessä. suomalaisessa. tuotannossa. samana vuonna. Vatanen on nyt vain niin jo kulunut.

Mutta hyvää, palkintojen täyteistä iltaa!

Kari Ketonen, parhaan miessivuosan ehdokas
(Napapiirin sankarit 2)

P.s. ai niin ja joo, tässä samalla sekalaisten asioiden kanssa painiessa, voisin sanoa ohimennen tuosta uudesta bannerista. On nyt tosiaan aika tiuhaan tahtiin vaihtunut tuo blogin ulkonäkö (vähän liiankin) sillä ei siinä minusta koskaan ole ollut mitään vikaa. Sitä vaan aina välillä kyllästyy johonkin ja haluaa koittaa jotain uutta ja tämähän on kuitenkin platformi, jossa annan luovuuteni kukoistaa. Niin, esittelisin nyt varmuuden vuoksi nuo kuvat, jos ne eivät jollekulle aukea:

1. Riz Ahmed (Nightcrawler)

2. Karl Glusman (Love)

3. Q. Wallis (Beasts of the Sourthern Wild)

4. Michael Keaton (Birdman)

5. Diane Lane (Unfaithful)

6. Matthias Schoenaerts (The Danish Girl)

Movie Monday #48 - Oheistuote

Löytyykö sinulta elokuva-aiheisia oheistuotteita? Julisteita, kirjoja, vaatteita, leluja, pinssejä, astioita yms. Harrastatko oheistuotteita intohimoisesti vai et ollenkaan? Mistä hankit oheistuotteesi ja oletko valmis maksamaan suuriakin summia? Vai ärsyttääkö koko touhu?

En ole mikään suurin leffasälän harrastaja. Lähinnä siksi, että se krääsä on yleensä sitä supersankari - animaatio-osastoa suunnattu lapsille. Ja myös, koska en hirveästi tykkää täyttää pientä kämppää kaikella esineistöllä, millä ei varsinaista käyttötarkoitusta ole. Lisäksi olen suht pihi ja niistä leffakamasta, jota itseltä löytyy, suurin osa on tullut lahjoituksen muodossa rakkailta, joille on kanssa tullut aika harvinaisen selväksi tämä oma friikkiys elokuvia kohtaan. Kyllä minulle silti ajan saatossa on jotain varastoa syntynyt ja nyt ihan vain muutaman kuvan muodossa esittelen ne tärkeimmät.

Ehdottomasti tärkein:
Lontoon Madame Tussauds-vahamuseosta haalittu
Oscar-patsas ja kuvasin sen vielä yhtä tauluani
vasten, jossa on elokuva-arvosteluja, leikattu Turun Sanomat-lehdestä 

Tähän tauluun olen vaihtanut säännöllisin ajoin
milloin mitäkin julisteita - ei aina edes leffa-aiheisia. Tällä hetkellä
siinä poseeraa vaikuttavan Truth-elokuvan juliste, johon itse
vielä muokkasin sitaatin omasta blogistani. Pahoittelen huonoa kuvanlaatua.
Sitaatti sanoo: "kertoo sielukkaalla, voimakkaalla tavalla totuuden merkityksen
vallan ja valheiden välissä"

Nuo pienet taulut minulla on ollut jo aikakaudet, mutta niiden väliin on
uusi tulokas "Room"-leffan juliste löytänyt tiensä.
Niin siis pienet taulut ovat: Justin Henry (Kramer vs. Kramer)
Kate Winslet & Leo (Revolutionary Road)
Diane Keaton & Woody Allen (Annie Hall)
Jake Gyllenhaal ja Annie Hathaway (Love & Other Drugs)

Tässä vielä pieni otos leffakirjallisuudesta, minkä kanssa on pitänyt
sivistää itseään. Olen suuri Donald Spoton fani ja en muita näyttelijäelämäkertoja juuri
edes halua lukea enää, sillä yksikään ei matchaa Spoton lahjakkuutta siinä lajissa!

Julisteita minulla on vielä iso kasa kaapin pohjalla, jotka odottavat isompaa asuntoa... Minulla on vielä myös Pirates of the Caribbean-leffasta tuttu se kirottu mikä lie -medaljonki, mutta en sitä tähän hätään keksinyt / ehtinyt / jaksanut kaivaa mistään. Tyytyminen on siis internetistä kaivettuun kuvaan:

p.s. tarkoitukseni ei ollut ollenkaan mollata leffakamojen keräilijöitä. Päin vastoin ihailen ihmisiä, jotka löytävät kaikkea siistiä ja ovat tarpeeksi ennakkoluulottomia, että päällystävät asuntonsakin ja ties vaikka vaattensakin leffoilla!! 

A Bigger Splash (A Bigger Splash)

Olin hirveän innoissani, kun leffateatterissa oli Kung Fu Panda-teemalla kuvioituja mukeja! Kassalla maksaessa myyjä tyrkytti vielä tuollaista figuuria kaupan päälle ja minä tartuin laatikosta vain johonkin. Myyjä hermostui ja yritti tarjota tuon valitsemani sijaan Kung Fu Pandaa itseään, sanoilla: "Älä tota ota, se on naikkonen!"

Itse elokuva oli nimeltään A Bigger Splash. Nyt viimeistään tunnustan itseni Matthias Schoenaertsin faniksi. Tällä miehellä on uskomattoman laaja repertuaari jonka lisäksi hän on vielä todella varma pääosanesittäjä, joka osaa kantaa elokuvaa. Tämä on ehkä vähän tylsästi sanottu, mutta se on oikeasti harvinaista, että joku näyttelijätähti pystyy kantamaan elokuvan. 

A Bigger Splash on eurooppalainen tekotaiteellinen sekamelska. Sinänsä elokuvan tyyli ja aihealue on todella mielenkiintoinen - joukko ihmisiä räjähdysherkässä tilassa viettämässä aikaa keskenään ja pinnan alla kytee tunteita, paljon. Mutta missään vaiheessa ei oikein päästä pinnan alle. Elokuva on liian passiivinen. Sinänsä harmi, että käsikirjoitus ei loppujen lopuksi kertonutkaan mistään sen empää eikä dialogi missään vaiheessa kunnolla lähtenyt käyntiin. Olisi pitänyt vaan katsoa se Kung Fu Panda sittenkin...

...=)

Tanskalainen tyttö (The Danish Girl)

Minun täytyy paljastaa pieni salaisuus. En ole Eddie Redmaynen suurin ihailija. Olin nähnyt hänen leijailemassa muutamissa isoissa elokuvissa kuten My Week with Marilyn tai Les Miserables, mutta niissä hän oli niin statistin asemassa, että tavallaan tyydyinkin siihen ajatukseen, että tämän miehen karismalla ei pitkälle pötkitä. Siksi olinkin niin kummastunut kun hän räjähti tähtitaivaan huipulle vuonna 2014 voitettuaan parhaan miespääosan Oscar-palkinnon elokuvasta Kaiken teoria, jonka hän mielestäni veti täysin samalla, passiivisella energialla kuin aikaisemmat mitäänsanomattomat roolinsakin. En ollut ollenkaan innoissani, kun hänen tähdenlentonsa jatkoi kasvamistaan Tanskalaisen tytön ja toisen Oscar-ehdokkuuden kanssa.

Aina välillä, etenkin Oscar-ehdokkuuksia keränneiden leffojen ympärille, kasaantuu sellainen utuinen pilvi - liekö tehokkaan markkinoinnin tai kampanjoinnin ansiota, minkä ansiosta jokin elokuva voi saada korkeamman arvostuksen kriittisestä näkökulmasta kuin se yleensä saisi. Puhutaan ns. Oscar-buzzista, jota on sitten vaikea enää tainnuttaa kun huhut elokuvan upeista ansioista ovat päässeet valloilleen, oli totuus sitten täysin toisenlainen tai ei. Oletin, että näin oli käynyt myös Tanskalaisen tytön kanssa. Olin nimittäin kaikkien niiden kehujen takaa lukenut myös lukemattomia negatiivisia arvosteluja Tanskalaisesta tytöstä, jotka kritisoivat muun muassa sitä, että ohjaaja Tom Hooperilla tai Eddie Redmaynella ei ole hajukaan mikä tekee ihmisestä naisen. Joku meni niinkin pitkälle, että kritisoi yksinomaan Redmaynen räpyttäviä ripsiä, tämän teeskennellessä naiseutta.

Tanskalainen tyttöhän on loistava elokuva. Tehdäänpä tämä nyt selväksi. Kritisoijat ovat väärässä. Vaikka yksinomaan siksi, että minä sanon niin. Elokuva on erittäin koskettava ja herkkä. Se on erittäin syvätunnelmainen ja hienosti rakennettu draama. Pidin soundtrackista ja elokuvan kuvamaailmasta. Se lopun kohtaus siellä kallion kielekkeellä oli hieno. Puvustus on aivan ensiluokkaista ja näyttelijäsuoritukset ovat top notch. Alicia Vikander on ehdottomasti Oscar-palkintonsa arvoinen. Minusta tuntuu, että aina kaikki hienoimmat kohtaukset tapahtuvat joko juna-asemalla tai ruokapöydässä. Tässä tapauksessa kohtaus juna-asemalla on todellinen emotionaalinen taidonnäyte tältä näyttelijältä ja kyllähän hän katsojan rikki repiikin, ilmeikkäällä, suoraan sisimpään tähtäävällä näyttelemisellään. Ja ehdokkuuden olisin heittänyt myös Matthias Schoenaertsin suuntaan, joka on tässä kuin täysin eri ihossa, sivistyneen, ymmärtäväisen miehen roolissa, verrattuna Luihin ja ytimiin-elokuvan karskin ja miehekkään mieheen verrattuna.

Olin varma, että tästä aiheesta tehtäsiin mahdollisimman noloa, halveksuttavaa ja stereotyyppistä. Ainoastaan ensimmäinen kohtaus, jossa Redmaynen maalari Einar Wegener pukeutuu naiseksi on hieman surkuhupaisa, mutta loppu elokuvaa on hienossa tasapainossa sen kanssa, minkä nämä hahmot itse kokevat omaksi totuudekseen ja sen kanssa, miten asiat on uskottavinta katsojalle esittää. Einarin muutos naiseksi ei ole yhtäkkinen. Käytämme paljon aikaa sen kuvaamiseen ja valtaosa elokuvaa onkin sitä, että katsojalle sisäistetään tätä muutosta ja sen luontaisuutta, mitä se tietenkin onkin. Mutta sen lisäksi rakastin sitä, että loppua kohden hahmot itsekin käyvät keskustelua sukupuoliroolien merkityksestä ja niiden arvosta rakkaudelle. On mielenkiintoista pohtia ihmistä, joka on elänyt koko elämänsä kuin kahtena ihmisenä, jakaen aikansa esittäen välillä aivan toisenlaista ihmistä kuin oikeasti on ja vain harvoina, valittuina hetkinä uskaltanut kurkistaa sen verhon taakse syvälle omaan itseen tutkimaan kuka oikeasti hän on. Kuvittelisin myös, että mitä kauemmin valehtelee itselleen, sitä vaikeampi on löytää itsensä. Jos tai kun niin tapahtuu, onkin hyvä kysymys, että kummalla on suurempi arvo, sillä kuka oikeasti on, vai sillä kehen on itsensä samaistanut kaikki ne vuodet. Tästä hyvä vertauskuva on se, että muututtuaan naiseksi, Einar / Lily ei pysty enää maalaamaan. Se oli osa hänen valettaan, hänen virheellistä identiteettiään ja nyt kun hän on oma itsensä hän ei halua uhrata yhtäkään osaa itsestään enää pois. Hän haluaa olla nainen.

Alicia Vikanderin hahmo toteaa tähän nasevasti, että naiset voivat olla kahta asiaa. Tämä oli yksi niistä asioista, joihin negatiiviset arvostelut takertuivat. Itseä ei haitannut yhtään elokuvan kaksinaismoraalinen asenne naiseuteen. Toki Tanskalaista tyttöä voidaan kritisoida siitä, että se esittää trans-ihmisen varsin yksipuolisena hahmona, joka haluaa vain olla kaunis tyttönen vailla omaa järjenjuoksua, mutta siinä kohdassa kritisoijat olisivat väärässä. Miksi se, että haluaaa olla naisellinen nainen olisi yhtään väheksyttävämpää kuin se, että mies haluaa olla miehinen mies tai synnynnäinen nainen miehekäs tai mieheksi syntynyt todella naisellinen. Tämä multitasokkuus onkin tämän elokuvan nerokkuus. Se lyö luun kurkkuun myös niille, jotka suvaitsevat vain suvaitsevaisuuden vuoksi.

Ja Eddie Redmayne kyllä vakuutti minut tässä. Lainaten hienoa elokuva-arvostelijaa: "hän on laittoman lahjakas". Pelkästään se tapa, jolla hän nielaisee kun hän tuntee ahdistuneisuutta, on yksityiskohtaisen koskettava.

...=)