Arvostelu: The Menu

 The Menu kertoo salaperäisellä saarella sijaitsevasta luksusravintolasta, jonka salaperäinen keittiömestari (Ralph Fiennes) kutsuu luokseen vain harvat ja valitut. Sen enempää juonesta ei oikein voikaan kertoa sitä paljastamatta.

Tämä komediaa ja jännityselokuvaa yhdistelevä pätkä löytyi monelta vuoden parhaimpien elokuvien listoilta viime vuoden lopussa, kun näin erinäisten ihmisten niitä listaavan. Ehkä päällimmäisin puolin elokuva muistuttaa jonkinlaista Nälkäpelin ja Saw:n fuusiota. Sekoitettuna parasitemaiseen yhteiskuntakritiikkiin. Joten ymmärrän hyvin, miksi moni - varsinkin leffadiggailija - elokuvan pauloista on itsensä löytänyt. 

Elokuva on raikkaantuntuinen, yhdistelee uudenlaisesti genrejä ja on perussävyltään kyyninen - piirteet, jotka tuntuvat uppoavan varsinkin elokuvaintoilijoihin kritiikittä. Pääosan Anya Taylor-Joy on vielä siinä vaiheessa uraansa, että hänestä ei ole tullut "ärsyttävää". Tällä viittaan siihen, että nuoret naisnäyttelijät ovat uransa huipulla ensimmäisinä vuosinaan, jonka jälkeen yleisöt rakastavat kääntyä heidän suhteensa ja alkaakin pitää heitä yliarvostettuina. Miehille käy yleensä päin vastoin. Nuorempina tähtinä heitä pidetään pojankloppeina, mutta ikääntyessään he saavat yllensä kuin sädekehän, jonka jälkeen heistä paljastuneet järkyttävätkin puolet yleensä kuitataan "cancel-kulttuurin ylilyönteinä".

Siksi toista pääosaa vetävä Ralph Fiennes tuntuu viimein ikääntyneen - jälleen, suuren yleisön silmissä - siihen asemaan, että häntä on alettu pitää jonain. 

Kaikki tässä elokuvassa tuntuu siis kuin räätälöidyltä sille netin kommenttipalstojen yleisölle, jotka vuoden parhaita elokuvalistoja yleensä rustaavatkin. Ja se selittää, miksi näin keskinkertainen elokuva niiltä löytynyt onkin.

Itsekriittinen kirjoittaja tietysti ymmärtää tässä vaiheessa tehdä itsereflektiota - olenhan itsekin elokuvista internetin syövereihin kirjoittava, vaikkakin hädin tuskin - mutta ehkä juuri siksi minä voin tällaista kritiikkiä esittääkin. 

Sen sijaan se kritiikki, mitä elokuva (kuvittelee) esittävänsä, on lapsellista ja yksinkertaistettua. Aivan kuten Parasitenkin kohdalla. 

Elokuvan tunnelma sen sijaan oli hyvin luotu. Joskin pelkkä pintakoreus ei riitä nostamaan elokuvaa kovin korkealle omissa silmissäni. Parhaimmillaan elokuva oli, kun se keskittyi kohdistamaan katseensa spesifimmin. Janet McTeerin esittämä kriitikkohahmo oli hienosti luotu ja sen hahmon kanssa käytiin jollain lailla syvempää keskustelua yhteiskunnasta ja vallasta. Mutta näitä yhtä tarkkoja siveltimenvetoja elokuvasta löytyi liian vähän. 

Muuten elokuva oli aika laiskasti maalattua. Tuntui kuin käsikirjoitus olisi jäänyt vähän puolivalmiiksi. Tai sitten jännityksen ylläpitäminen tarkoitti sitä, että liian syvällistä dialogia ei voitu käydä. Mutta jännityselokuvassa on se vika, että usein ne uppoavat omiin epäloogisuuksiinsa, niin tässäkin. Oikeastaan kaikki ekspositio loistaa poissaolollaan. Mikään ei saa minua uskomaan siihen, että yksikään ihminen käyttäytyisi tällä tavalla. Koska vaikka voisinkin uskoa siihen, elokuva ei käytä lainkaan aikaa vakuuttaakseen minua. Sillä on liian kiire vuoroin naurattaa, vuoroin ladata jännitystä - toisin sanoen madella suurten elokuvayleisöjen edessä. Ihan kiva popcorn-pätkä, mutta syvemmäksi taideteokseksi tämä ei yllä.

Arvostelu: The Banshees of Inisherin

Martin McDonaghin ohjaama ja käsikirjoittama The Banshees of Inisherin vuodelta 2022 kertoo Colin Farrellin esittämästä Pádraic Súilleabháinista 1920-luvun sisällissodan riivaamassa Irlannissa, jonka paras ystävä Colm (irlantilaisen näyttelytaiteen jättiläinen Brendan Gleeson) yllättäen päättää eristäytyä Pádraicista keskittyäkseen viimeisten elinvuosiensa aikana musiikkiinsa, omiin mietteisiinsä ja hiljaisuuteen. Elokuva sijoittuu kuvitteelliselle pienelle saarelle Irlannin rannikolla, joten Pádraicilla ei ole hirveästi muutakaan seuraa, siskoa (Kerry Condon) tai kylän vähä-älyistä nuorukaista (Barry Keoghan) lukuun ottamatta. Maatilan eläimistä sentään saa seuraa, kunnes ei enää saakaan.

McDonagh on tunnettu mustaa huumoria runsaasti sisältävistä saippuaoopperamaisista draamoistaan, joissa tutkitaan vahvoja tunteita; vihaa, kaunaa, menetystä. Hienovaraisiksi ei McDonaghin elokuvia pääse syyttämään. Mutta tässä, jossa hän työskentelee taas vaihteeksi kotimaassaan Irlannissa, tähän elokuvaan on saatu jonkinlaista autenttisuutta, jota jäin esimerkiksi Three Billboards Outside Ebbing, Missouri -rainan kanssa kaipaamaan.

Ehkä se on jokin irlantilaisten aksentissa joka sen tekee? Hahmot tuntuvat aidommilta, kun heidän tavassaan puhua ei ole mitään teeskenneltyä - toisin kuin esimerkiksi välillä hyvinkin teennäisiltä kuulostavissa brittipätkissä, joissa puhutaan niin koreaa brittiaksenttia, että vähemmästäkin.

En rakastunut elokuvan kuvaukseen. Irlannin nummia ja valtamereen taittavia jyrkänteitä olisi voinut kuvata rohkeammallakin maalailevuudella. Sen sijaan rakastuin elokuvan rytmiin. Tarinahan on periaatteessa hyvin, hyvin kompakti. Kaksi miestä pienellä saarella, jotka eivät edes puhu toisilleen. Se tarkoitti, että tarinalla oli runsaasti aikaa hengittää, laajentua, tihentyä. Katsojalla oli aikaa viettää aikaa hahmojen kanssa, päästä heidän pään sisälle.

Tätä tietysti edesautti hienon hienot roolisuoritukset. Farrell tuntuu löytäneen jonkinlaisen vaihteen silmään myöhäisemmällä urallaan tällaisissa hieman eksentrisissä rooleissa. Vahvana vertauskohtana muistuu mieleen The Killing of a Sacred Deer, vuodelta 2017, jonka rooli oli vielä härömpi. Ehkä juuri siksi, koska Bansheesin roolin ei ollutkaan määrä olla yhtä utopistinen, jäinkin hänen osaltaan kaipaamaan hieman enemmän sydäntä rooliin tässä. Aitoutta. Tässä ei pelkkä outous riittänyt.

Sen sijaan sydäntä tarjosi senkin edestä aikaisemmin varsin tuntematon Kerry Condon, joka on ehdottomasti läpimurtoroolissaan. Hän varastaa huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa kokeneemmilta veteraaneiltaan. Hän vaikuttaa niin teeskentelemättömältä, silti jo elokuvaa katsoessa sitä mykistyy, kuinka vaikuttavasti hän paahtaa menemään. 

En edes lähde vertailemaan Condonia kuitenkaan Keoghaniin, joka on aivan yhtä luonnonvoima. Hän on puolestaan tehnyt jo aikaisemminkin vaikutuksen ja vahvistaa vaan kuvaa uskomattoman ennennäkemättömästä näyttelijästä. Hän tekee jotain aivan omaa juttuaan. En edes lähde analysoimaan mitä. Vielä. Tulen nauttimaan hänen uransa seuraamisesta, toivottavasti pitkään. Hän on nero.

Brendan Gleeson on osassaan varma.

McDonaghin, käsikirjoittajan ja ohjaajan, suurin fani en ole. Näen kyllä elokuviensa viehätyksen, mutta musta komedia ei oikein uppoa minuun, etenkään sötkötettynä muihin genreihin, kuten draamaan. Haluaisin katsojana keskittyä joko nauramaan tai miettimään. En juuri pidä näiden yhdistelmistä. 

Lisäksi jäin kaipaamaan jotain syvyyttä kuitenkin lisää. Vertauskuvallista tasoa ikään kuin jo rapsuteltiin. Sitä kohtaan hapuiltiin hakemalla rinnastusta sisällissodasta. Dialogi ikään kuin kiusoitteli jollain syvemmällä huomiolla ihmisen luonteesta ja sen analyysista, mutta se jäi kiusoittelun asteelle. En ainakaan itse saanut kiinni, mikä se lopullinen havainto olisi ollut. Elokuva jää yksittäisen tarinan asteelle - hyvin kerrotun, mutta laajempaa merkitystä vaille jäävän.

Ja aikaisemminkin olen jäänyt peräänkuuluttamaan McDonaghille hiomapaperia. Tarina kaipasi parempaa työstämistä. Nyt hahmoja vähän tuli ja meni, eikä kaikkia Tšehovin aseita ammuttu. Enkä tiedä kuinka reilu tämä viimeinen pointtini on, siksi jätin sen viimeiseksi, mutta yksinkertaisista ihmisistä kertovassa elokuvassa on aina vaara jäädä... yksinkertaiseksi.

Mutta kuten todettua, Banshees pysyy pinnalla jonkunlaisen rouheutensa ansiosta. 

Arvostelu: Causeway

Causeway on yksi niistä elokuvista, joista ei oikein haluaisi jälkikäteen puhua, kirjoittaa tai edes ajatella. Sitä haluaisi vain pitää kiinni siitä tunteesta, jonka elokuva sai aikaan. Kätkeä se syvälle sisimpään ja kuljettaa sitä mukana lopun elämää.

Se kertoo Jennifer Lawrencen esittämästä Lynsaysta, joka palaa kotiinsa New Orleansiin loukkaannuttuaan sotilaana Afghanistanissa. Kotona hänellä on vaikeuksia sopeutua arkeen aivovamman jälkeen. Asuminen vaikean äidin (Linda Emond) kanssa on raskasta. Veli (Russell Harvard) on joutunut vankilaan jo paljon aikaisemmin. Lynsey tutustuu paikalliseen automekaanikkoon Jamesiin (Brian Tyree Henry), joka hänkin taistelee omia traumojaan vastaan.

Voin helposti kuvitella monenkin katsojan todenneen elokuvasta, että olipa masentava. Ihmisen, joka ei ole koskaan joutunut kokemaan sellaisia tunteita elämässää, joita Lynsay ja James käyvät elokuvassa läpi, onkin varmaan vaikea saada niistä kiinni. Ei niitä pysty elokuvan keinoin tekemään todeksi. Ei edes kirjallisuuden, musiikin tai tutkimuksenkaan keinoin. 

Mutta ne, jotka tietävät tarkalleen, miltä näistä hahmoista tuntuu, tunnistavat itsensä valkokankaalta ensimmäisistä sekunneista lähtien, kun näemme Lawrencen vangitsevasti tulkitseman tyhjän katseen. 

Siitä tunteesta on tietysti syntynyt taidetta, kirjallisuutta, tiedettä ja tutkimusta maailman sivu. Se on se syy, jonka takia niin moni taiteilija käyttää elämänsä yrittäensä saada siitä kiinni. Voidakseen saada toisen ihmisen toteamaan, että tiedän, miltä sinusta tuntuu. 

Causeway on hieno lisäys tähän keskusteluun.

Alex Somersin utuinen, ambientti ääniraita luo elokuvaan upean tunnelman ja ohjaaja Lila Neugebauerin kamera seuraa hahmoja läheltä, mutta varautuneesti - täysin elokuvan tematiikkaan sopien. Käsikirjoitus ei lähde kurottelemaan liikaa, vaan kertoo kahden ihmisen tarinan keskitetysti, varmasti. 

Ja pääosassa loistaa hienot roolisuoritukset Lawrencelta ja Henryltä. Eritoten Lawrence - joka on ennenkin tämän todistanut - tuntuu olevansa omimmillaan näytellessään luonnollisia hahmoja, jotka joutuvat kohtaamaan epäluonnollisen järkyttäviä olosuhteita. 

Elämä on niin tavattoman vaikeaa. Joka päivä opit kaatumaan aina vain rankemmin, pitämään kiinni elämäsi ohuista sirpaleista entistä epätoivoisemmin. Jos olet onnekas, näitä päiviä on vähemmän, mutta silti niitä on enemmän kuin toivoisit. 

On ihanaa löytää tällaisia elokuvahelmiä, joita katsoessa voi edes hetken ajatella, ettei ole yksin. 

Arvostelu: Good Luck to You, Leo Grande

Inhottavaa tietysti ottaa näin sukupuolisidonnainen katsantakanta, mutta en usko, että tätä elokuvaa olisi voinut mieskäsikirjoittaja tai miesohjaaja tehdä. Sen sijaan ohjaaja Sophie Hyden ja käsikirjoittaja Katy Brandin kädenjäljestä näkee, että tässä on saanut nyt se paljon puhutta female gaze pääroolin. 

Good Luck to You, Leo Grande kertoo Emma Thompsonin esittämästä, hiljattain leskeytyneestä entisestä uskonnonopettajasta, joka ostaa seksityöntekijän (Daryl McCormack) palvelut ensin yhdeksi yöksi, sitten toiseksi. Elokuva sijoittuu käytännössä kokonaan yhteen hotellihuoneeseen.

Elokuvan katsottuani mieleeni jäi etenkin yksi kohtaus. Siinä Thompson pyytää McCormackia ottamaan paitansa pois ja McCormack - toisin mitä yleensä elokuvissa, huomauttaisin - alkaakin kertoa Thompsonille, miltä se hänestä tuntuu. Jotenkin ainakin omaan mieleeni on piirtynyt tämä kohtaus aivan toisenlaisena. Mies korkeintaan tuhahtaa miehekkäästi jotain tai virnistää omahyväisesti naisen katseen alla. Tässäkin Thompsonin hahmo tietysti alkaa kuola suu pielessä jumaloida McCormackin lihaksikasta vartaloa, mutta mikä tekee kohtauksesta poikkeuksellisen on McCormackin hahmon reaktio. 

Hän ei suinkaan esitä coolia ja machoa, vaan sen sijaan avoimesti myöntää, että kyllä, Thompsonin reaktio tuntuu hyvältä, miksi ei tuntuisikaan, mutta että hän myös tekee paljon töitä lihaksikkaan ulkomuotonsa eteen. Eikä siksi, että se olisi hänelle helppoa, hauskaa tai kaikkein pahin tekosyy; terveellistä. Vaan hän sanoo, että hän käy salilla, koska tykkää naisten reaktioista.

Anteeksi suoruuteni, mutta ah. Miten virkistävää, että elokuvat ovat nykyään tällaisia. Kuinka monta vääristynyttä kehonkuvaa, kuinka monta itsetunto-ongelmaa, kuinka monta masennusta pystyttäisikään välttämään, kun mediassa näkyvät esikuvat olisivat oikeasti rehellisiä ja saisivat suunsa vielä auki. Että asioita oikeasti käsiteltäisiin niiden oikeilla nimillä.

Jotenkin uskallan myös väittää, että juuri tässä näkyy myös naiselokuvantekijöiden jälki. Kuten myös elokuvassa kauttaaltaan. Tämä oli kohtaus, joka resonoi itsessäni. Mutta naiskatsojat saanevat puolestaan paljon irti Thompsonin hahmon käsittelystä. Miten hän puhuu avoimesti naisille asetetuista rooleista ja niiden muutoksesta hänen lapsuudestaan tämän päivän avoimuuteen, joka sekin voi omalla laillaan tuntua ahdistavan vapautuneelta. Miten elokuvassa suhtaudutaan hänen kehoonsa, miten hän ei ole anteeksipyytelemättömän itsevarma edes varttuneemmassa iässä, vaan jotkut asiat ovat myös hänelle uusia ja niiden navigoimisessa hän tarvitsee ammattilaisen apua. 

Niin moni elokuvan piirre on niin älykkäästi kudottu, etten voi olla kuin kumartamatta elokuvan suuntaan. Ihanaa, että seksistä voidaan puhua näin. Ja toisista ihmisistä. Ja heidän peloistaan, suruistaan, vaietuista asioista, joista tuntuu, ettei näin oikeastaan edes saisi sanoa. Vaikka se on vain inhimillistä. Tässä on luotu jotain aidosti uutta ja oivaltavaa.

Ja pääosanesittäjät saavat niin uljaasti kiinni näistä hahmoista. Thompson eritoten tekee uskomattoman rohkean roolisuorituksen. Paljastaessaan hahmonsa hyvät ja huonot puolet kokonaisvaltaisesti. Eikä Thompson tunnu pakenevan roolinsa taakse. Ja tätä on vaikea selittää, mutta koska hänen näyttelytyylinsä tässä on niin luonnollinen ja raaka, on kuin katsoja seuraisi häntä itseään, jolloin epämiellyttävien piirteiden näyttäminen tuntuu suorastaan julkealta. Mutta samalla tietysti niin katarttiselta. Maailmanluokan roolityö.

Eikä McCormack jää sekuntiakaan jälkeen Thompsonin tikintarkasta rytmistä. Tapa, jolla hän puhuu suoraan ja aristelematta, miten hän rakentaa hahmonsa seksityön ammattilaiseksi, mutta silti inhimilliseksi mieheksi, jolla on omat kipupisteensä, joita hän valottaa ammattilaisuuden verhon takaa hienovaraisesti. Katsojana sitä melkein rakastuu, Thompsonin tavoin, tähän mieheen, joka on antaa niin paljon itsestään toisen vuoksi. Tällainen hahmo jäisi myös todella helposti epäuskottavaksi, mutta McCormack tuohon siihen myös paljon kaivattua maanläheisyyttä.

Jos jotain, jäin kaipaamaan elokuvaan ehkä vielä hitusen verran enemmän uskallusta sukeltaa myös ihmisen rumimpia puolia päin. Elokuva jää ehkä vielä hieman liian hollywoodilaiseksi, vaikka siitä on selvästi pyritty pyristelemään irti. Kuva on kovin filtteröity ja pehmeästi valaistu. Ja kertoakseen seksityöstä, ihmisen ruumiillisuuden käsittely jää silti kovin siloitelluksi. 

Mutta joka tapauksess, aivan uraauurtavan kaivattu askel eteenpäin. Toivottavasti ovet pysyisivät auki samanlaisille elokuville ja elokuvantekijöille, joilla olisi oikeasti jotain sanottavaa. Kaipaamme sitä enemmän kuin koskaan.

Arvostelu: Elvis

 En ole koskaan oikein välittänyt Elviksestä. Kuva, joka minun päähäni on muodostunut, on ollut juuri myöhäisaikojen Elvis, se keski-ikäinen, hikoileva, naurettavassa diskopuvussa Las Vegasissa örveltävä Elvis - tiedä sitten mistä syystä, ehkä koska se Elvis on jäänyt imitoijien ja muoviroskatuotteiden muodossa elämään.

Rakastan 50-luvun crooner-musiikkia. Sinatraa ja Dean Martinia ja Bing Crosbya. Joten minulle Elvis edustaa myös jossain määrin haikeutta, kuinka uusi aikakausi liian nopeasti - kuten aina - pyyhki alleen niin paljon hienoa.

Herran vuonna 2022 on australialainen Baz Luhrmann tarttunut tehtävään ikuistaa Elvis vihdoin valkokankaalle ansaitsemansa elämäkertaelokuvan muodossa. Luhrmann tietysti tunnetaan uraauurtavana musikaalielokuvan visionäärinä, joka on ohjannut sellaisia ikonisia elokuvia kuten Moulin Rouge! 

Luhrmannin tyyli sopiikin kuin nyrkki silmään kuvaamaan Elviksen elämää. Tässä ei olla kaavoihin kangistuttu, vaan ylt ympäri poukkoileva ja syöksyvä kamera pitää elokuvan elinvoimaisena, Luhrmannin tuttu visuaalisuus ilottelee 50-, 60- ja 70-lukujen maailmalla ja musiikki muodostuu elokuvan kannattelevaksi voimaksi. 

Elokuvan aikana sitä hätkähtääkin kuinka moni Elviksen kappale on tuttu, vaikkei hänen uraansa liiemmin seurannut olisikaan. Elviksen vaikutus musiikkiin on kuitenkin ollut niin perustavanlaatuinen. Ja se käy hienosti elokuvan kerronnasta myös ilmi. Kuinka rajoja rikkova hän onkin ollutkaan. 

Mutta elokuvassa nostetaan hienosti hattua myös Elviksen omille vaikuttajille, lähipäässä mustat amerikkalaiset, jotka eivät ole voineet nousta samanlaiseen julkisuuteen kuin Elvis, sillä 1900-luvun puolivälissä Yhdysvallat on ollut kuitenkin vielä hyvin segregoitunut maa. Joku saattaisi uskaltaa jopa väittää, että Elvis olisi hyväksikäyttänyt mustien musiikkia, mutta elokuva ei sentään näin uskaliasta katsantakantaa otakaan. Mutta uskon, että moni kriittinen katsoja voi silti olla tyytyväinen elokuvan tapaan ottaa esille myös tämä aspekti.

Luhrmanilaisen maailman, kuvauksen ja äänen lisäksi, elokuvan suurimmaksi vetonaulaksi nousee pääosanesittäjä Austin Butlerin roolityö. Butler oli ennen tätä läpimurtorooliaan tehnyt Hollywoodissa jo pitkän uran, aloittaen elokuvien parissa jo teininäyttelijänä. Vaikka hän on yrittänyt koputella suuremman kuuluisuuden ovea jo hyvän aikaa - häntä on nähty ties missä Twilight -kopioviritelmissä (The Shannara Chronicles) tai Sinkkuelämään epäonnistuneissa jatko-osissa (The Carrie Diaries), jotka eivät kuitenkaan sitten ole onnistuneet tekemään suurempaa vaikutusta. Butler saattaakin olla tutumpi yksityiselämänsä vuoksi. 

Mutta nyt viimeistään Hollywoodin taivaalle on syttynyt uusi tähti. Sen verran valovoimainen, peloton ja omistautunut Butler roolissaan on. Eikä pelkästään sitä, mutta hän kaivautuu jopa pelottavan syvälle Elviksen nahkoihin, elokuvan lopussa, jossa kuva huomaamatta vaihtuukin oikean Elviksen arkistomateriaaliin, vaihdosta ei aluksi edes huomaa. Ilmeisesti Butler valmistautui osaansa monen vuoden ajan, jättäen jopa perhesuhteensa tauolle, koska oli niin eläytynyt Elviksen rooliinsa. Omistautumisen kyllä huomaa. 

Sen lisäksi Butlerilla on kyky myös oikeasti näytellä - ei vain imitoida. Hän saa kiinni kompleksisistakin tunnetiloista ja pystyy täsmentämään ne katsojalle - epätoivo, kunnianhimo, traumaksi muodostuva suru, vastuuntunnon taakka - vaikeita tunteita, joiden pureskelussa hän on ilmiömäinen. Häntä jää seuraamaan kiinnostuneena.

Muut elokuvan näyttelijät jäävät auttamattomasti nuoren Butlerin varjoon, jopa Tom Hanks, joka ei tietenkään huono ole - Hanks on tunnetusti yksi Hollywoodin kirkkaimpia tähtiä, joka tuntuu suvereenilta roolissa kuin roolissa - mutta todella mieleenpainuvaksi jää vain Butlerin pääosa, mikä lienee tietysti ihan oikeutettuakin.

Hyvin on Elvikselle tehty kunniaa, jopa minä näen Elviksen nyt uudessa valossa ja arvostan.

Arvostelu: She Said

 Journalismilla ja elokuvilla on pitkät suhteet. Jo 40-luvun noir-pätkissä luotiin pohjaa kollektiiviselle kuvanmuodostukselle journalismin arjesta (ehkä tunnetuimmin vuoden 1940 His Girl Friday). Viimeistään All the President’s Men 70-luvulla betonoi journalismielokuvan modernin mallin, jota nykyäänkin elokuvissa noudatetaan. 2010-luvun poliittiset epävarmuudet nostivat elokuvat journalismista taas uuteen kunniaan, kun kriisistä toiseen ryytyneet ihmiset kaipasivat selkeyttä kovin hektiseksi ja latautuneeksi muuttuneeseen aikaansa. Ja journalismi, tiedonvälittäjät ovat aina näytelleet oikeassakin elämässä sitä hahmoa, jonka tehtävänä on keskustelun herättämisen lisäksi myös tuudittaa ihmisiä, tehdä selkoa epäjärjestykseen ajautuneeseen maailmaan.

Nyt journalismielokuva on tehty vuoden 2017 #MeToo-kampanjasta ja sen käynnistäneestä pahamaineisesta elokuvatuottaja Harvey Weinsteinista. MeToo:ta on käsitelty journalismielokuvissa jo kuitenkin aiemminkin, eritoten tulee mieleen vuoden 2021 upea Bombshell, joka kertoi Roger Ailesin tapauksesta, joka vielä edelsi Weinsteinin julkisuutta osakseen saanutta kohua. She Said tuntuukin kuin alkavan suoraan siitä, mihin Bombshell jäi. Nopeasti näemme uutiskuvissa Roger Ailesin alasromahtamisen, jonka jälkeen legendaarisessa New York Timesin toimituksessa (Patricia Clarkson, Andre Braugher) käynnistetään omat toimitustyöt muista julkisuudenhahmoista – onko seksuaalisen häirinnän ilmeneminen universaalia? Nopeasti tutka kiinnittää huomiota Weinsteiniin ja sitä lähtee tutkimaan journalistikaksikko Megan Twohey (Carey Mulligan) ja Jodi Cantor (Zoe Kazan). 

Elokuva perustuu Cantorin ja Twoheyn samannimiseen kirjaan, jonka he ovat paljastusartikkelinsa pohjalta ja taustatöistään koonneet. Tämähän oli se artikkeli, Ronan ”Woody Allenin poika” Farrowin puolestaan The New Yorkerille kirjoittaman artikkelin lisäksi, joka #MeToo-liikkeen ikään kuin koko maailman tietoisuuteen räjäytti. Näyttelijät Gwyneth Paltrow ja Ashley Judd tekevät elokuvassa cameo-roolisuoritukset, näytellen itseään. He olivat avainasemassa Weinsteinin hirmutekojen paljastamisessa.

Ehkä ensimmäinen ajatus tästä elokuvasta on se, että se on tehty liian nopeasti. Vuodesta 2017 ei ole hirveästi aikaa. Tekisi mieli sanoa, että historia on vielä tulvillaan kertomisen arvoisia tarinoita, että ei tarvitsisi ihan lähimenneisyyttä sentään alkaa jo tonkimaan, mutta taiteentekijällä on tietysti vapaus pureskella ajankohtaisiakin aiheita. Ongelmaksi tässä tapauksessa vain muodostuu, että kun kyseessä on #MeToo-liikkeen ytimestä (siis nimenomaan Harvey Weinsteinista) kertova elokuva (ei esimerkiksi Roger Ailesista, josta Bombshell -tekijät sentään tajusivat aloittaa), ei tässä oikein kerrota mitään uutta katsojalle. Ailes ehkä vielä olikin jäänyt joiltain varjoon ja se rooli, jota hän tässä näytelmässä näytteli, mutta jos Weinsteinin tapaus on joltain jäänyt seuraamatta, on kyllä totisesti elänyt kiven alla. Se tuntuu vähän samalta kuin joku nyt julkaisisi elokuvan energiakriisistä. Tai Ukrainan sodasta. Tai jopa edes pandemiasta, joka sekin on juuri ja juuri ehditty painaa historian kirjoihin. 

Ensinnäkin, emme vielä tiedä tai näe koko kuvaa näiden ilmiöiden ympärillä. Elokuva siis pakostakin jää ontoksi. Toiseksi se tuntuu kuorolle saarnaamiselta. Niin vaikuttavaa kuin Cantorin ja Twoheyn työ on ollutkin, tomu ei ole minusta laskeutunut. Emme vielä ymmärrä sen todellista merkitystä. Käykö tässä siis kuin liian nopeasti annetuille aplodeille – ne kuivuvat kasaan ennen kuin ehtivät alkaakaan?

Kolmanneksi ajattelisin, että se on myös vähän laiskaa tehdä elokuva juuri sellaisesta aiheesta, joka juuri nyt puhuttelee. Silloin elokuva ei ikään kuin kerro mistään mitään, mutta tulee asettaneeksi itse itsensä osaksi ilmiötä. Kuin huutaen, että mekin olemme täällä ja haluamme osallistua keskusteluun, vaikka emme tuo siihen mitään lisää. Se tuntuu egomaaniselta. 

She Said ei myöskään ole hirveän hyvin tehty elokuva. Sen rytmitys on pielessä - asia, jota sen sijaan ihailin Bombshellissa. Jälkimmäisessä elokuvan rytmi on hyvin tiheää ja journalismielokuvaan se sopii. She Said tuntuu liikkuvan tahdin jäljessä, mutta kuitenkin niin nopeasti, ettei aikaa syventymiselle tai tunnelman tihentämiselle jää. 

Hahmoihin ei syvennytä, aiheesta ei käydä keskustelua eri näkökulmista, elokuva asennoi itsensä selvästi tietylle kannalle ja käyttää lopun elokuvaa sen julistamiseen. En tietenkään sano, että tästä aiheesta löytyisi muita oikeutettuja näkökantoja, mutta elokuvissa mielenkiintoisinta onkin myös antagonistin monitahoisuus. Varjoissa lymyilevät möröt kuuluvat lastenelokuviin. 

Sen sijaan elokuva haaskaa valtavasti aikaa ikään kuin mehustellessaan Weinsteinin uhrien kokemilla hirveyksillä. Mutta yllättäen niihinkään ei päästä käsiksi. Niitä ei näytetä, vaikka niiden jälkivaikutuksia kyllä päivitellään. Mikä minusta rikkoo tarinankerronnan pyhintä sääntöä ("show, don't tell"). 

Elokuvan pääkaksikolle kehitellään aika kokoonkyhätyt taustatarinat lapsiperhearjen kuormittavuudesta ja jälleen kerran naisen rooliksi - jopa sellaisessa, jossa he ovat elokuvan päähenkilöt, ja jossa koko elokuvan keskeinen teema on patriarkaatin murtaminen - typistyy uran ja perheen välillä jojoiluun ja siitä tuskailuun. 

Ainoa pelastava voima elokuvassa tuntuu olevan Carey Mulligan, roolisuorituksensa kanssa. Hän näyttelee hahmonsa määrätietoisesti, muttei koppavasti - päättäväisesti, muttei kyynisesti - kovapäisesti, muttei tylysti. Tasapainottelee hienosti siis haastavan hahmon kanssa.

Mutta valitettavasti elokuva ei anna hänelle ansaitsemiaan puitteita. Elokuva hajoaa kasaan, nyt siihen valtavaksi kasvaneeseen journalismielokuvien ryteikköön, joka ei vie tyylilajiaan eteenpäin vaan hajoaa sen kliseiksi ja maneereiksi muodostuneihin kaavoihin. 

Arvostelu: Thor: Love and Thunder

Kaikista näistä Marvel-rainoista nämä Thor-leffat ovat kaikkein surkuhupaisinpia. Minkä takia oli positiivinen yllätys, että ohjaaja Taika Waititi - jonka makuun olen tykästynyt aiemminkin, eritoten erinomaisen Jojo Rabbit-elokuvan ansiosta - tuntuu nimenomaan nojanneen kohti kaikkea sitä, mikä tekee näistä supersankaripätkistä niin typeriä.

Mitä tämä siis tarkoittaa? Sen sijaan, että elokuva yrittäisi ottaa itsensä liian vakavasti, tässä tunnutaan tunnustettavan se, että tekijät itsekin tietävät, etteivät ole tekemässä mitään mestariteosta. Joten elokuvan kanssa voi leikkiä, sen kanssa voi pitää hauskaa, eikä itseään tarvitse ottaa niin vakavasti.

Jotkut saattavat pitää Waititin huumoria lapsellisena, minkä ymmärrän enemmän kuin hyvin. Mutta kun hänen tyyliinsä pääsee sisään, sitä voi alkaa arvostaa kaikkia niitä pieniä yksityiskohtia, mitä hän käyttää hyväkseen. Hänen elokuviinsa ei tule suhtautua liian vakavasti, päin vastoin. 

Chris Hemsworthista Waititi tuntuu löytäneen oikein muusansa. Ehkä australialainen huumori yhdistää heitä, koska he täydentävät toinen toisiaan aina niin sujuvasti. Ainoastaan jäin ihmettelemään, miksi - kuitenkin huumorintajustaan suhteellisen tunnettu - Natalie Portman on tässä niin kankea. Tietysti hänelle annettu elokuvan vakavin roolikin, mutta hän ei minusta tähän elokuvaan sopinut lainkaan. 

Mutta oli tietysti hienoa nähdä, että naisetkin alkavat nousta näiden miessupersankarien rinnalle, Portman tässä siis naispuolisena Thorina. 

Suurin miinus elokuvalle tulee kuitenkin Christian Balesta. Olen pahoillani, mutta olen oppinut inhoamaan häntä näyttelijänä. Hänellä on joka elokuvassa samat maneerit, vaikka ulkoisesti erilaiselta näyttäisikin. 

Sitten on taas sanottava, että shown puolestaan varasti ne vuohet! En olekaan nauranut pitkään aikaan elokuvateatterissa yhtä makeasti, kun tajusin, että ne vuohet olivat valkokankaalle tulleet jäädäkseen. Ja joka kohtaus, jossa ne eivät olleet, kaipasin niitä takaisin ja odotin vain, että kuulisin taas niiden huudot. En pystynyt ottamaan elokuvan vakaviakaan kohtauksia enää vakavasti näiden vuohien jälkeen ja hyvä niin. Ensi vuoden Oscarit näille vuohille!

Poikkeuksellisesti toinen tähti Marvel-tuotteelle puhtaasti niiden vuohien takia.

Arvostelu: Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore

Kevään kiireideni jäljiltä ehdin minäkin loppuviimein katsomaan uuden Potterin ihan leffateatteriin, jossa se vielä yllätyksekseni pyöri.

Tarina kertoo tuttuun tapaan 1920-luvun - aikaan ennen Harry Potteria, joka syntyi tähän J.K. Rowlingin taikamaailmaan vasta 1900-luvun loppupuolella - taikazoologista Newt Scamanderista (Eddie Redmayne), joka nousee yhdessä ystävänsä ja Tylypahkan rehtori Albus Dumbledoren (Jude Law) kanssa pahaa velhoa Gellert Grindelwaldia (Mads Mikkelsen) vastaan, joka tahtoisi aloittaa sodan velhojen ja "jästien" (ihmisten, jotka eivät omaa taikavoimia) välillä.

Aiempien osien kokoonpano, joka koostui Newtista, Tinasta (Katherine Waterston), Queeniesta (Alison Sudol) ja Jacob Kowalskista (Dan Fogler), jotka kaikki tapasivat ensimmäisessä osassa New Yorkissa, on vähän niin kuin luovuttu - vain Kowalski on enää menossa varsinaisesti mukana - ja tässä elokuvassa kootaan uusi iskujoukko Grindelwaldia vastaan. Mukaan liittyy nuoria velhoja ja noitia opettava professori Lally Hicks (Jessica Williams), Yusuf Kama (William Nadylam), Newtin veli Theseus (Callum Turner) ja assistentti Bunty (Victoria Yeates). Syy, miksi kaikkien aikojen voimakkain velho Dumbledore ei itse lähde kamppailuun Grindelwaldia vastaan johtuu siitä, että he ovat nuoruudessaan ja ollessaan toistensa rakastavaisia, vannoneet verivalan, joka estää tämän.

Hieman kysymsymerkiksi jää, miksi tähän piti koota taas ikään kuin uusi iskujoukko, etenkin kun edelliset osat jo tuntuivat pitkälti siltä - taisteluasemien valmistelulta tulevaa varten. Ja nyt aloitetaan ikään kuin jälleen kerran uudestaan. Erityisen harmillista tämä on siksi, että yhteenkään hahmoon ei ole - vaikka elokuva kestää melkein kaksi ja puoli tuntia - aikaa oikein tutustua kunnolla ja he jäävät vähän statisteiksi. Mikä ei sinänsä ole fantasiaelokuvassa ongelmallista, sillä sen tarkoitus ei olekaan olla mikään syvääluotaava draama. Mutta miksi pitää koota joka elokuvaan uusi joukko statisteja?

Sen sijaan se hahmo, johon syvennymme kaikkein eniten, on nimensä mukaisesti Dumbledore. Mikä on sekin pienoinen pettymys. Ensinnäkin hahmo on jo ennestään tuttu, kahdeksasta aikaisemmasta Potter-pätkästä sekä seitsemästä kirjasta. Kun leffan nimikin on Dumbledoren salaisuudet, odotin saavamme kirjaimellisesti tietää jotain, mitä emme jo tienneet. Sen sijaan, tässä lähinnä kerrattiin niitä samoja traumoja, mitä meille on jo useaan kertaan kerrottu Dumbledoren kuolleesta sisaresta ja syrjään jääneestä veljestä.

Elokuvaa - kuten tätä koko Ihmeotusten spin-off-sarjaa - tuntuu kannattelevan pääosin nämä ihmeotukset. Näin jossain kommentin, jossa ihmeteltiin, mikä niiden pointti on, että niillä ei ole mitään merkitystä juonen kannalta - ja en voisi olla enempää eri mieltä. Tämänkin elokuvan vahvin osuus oli elokuvan alku, jossa oli eniten aikaa taas tutustua uusiin ja ihmeellisiin otuksiin. Mielestäni niitä käytettiin myös juonen kuljetuksessa hyväksi, mutta vaikka näin ei olisi tai kokisi, kyseenalaistaisin silti koko oletusta, että näin pitäisi olla. Mitä on tapahtunut meidän kollektiiviselle elokuvankatsomistavalle? Emmekö voi enää katsoa elokuvaa puhtaasta ihmetyksen ilosta? Minusta nämä fantasiaelokuvat kaipaisivat huomattavasti enemmän otuksien ihmettelyä ja taikamaailmassa tutkimista ja paljon vähemmän juonenkuljetusta. Minusta juoni on yksi epäoleellisimmista asioista elokuvassa ylipäänsä.

Mutta jos siitä nyt hetkeksi puhutaan, niin koin, että tässä kolmannessa elokuvassa juoni vähän lässähti loppua kohden. Alkupuoliskossa oli kyllä aseteltu aika vimmaiseenkin tahtiin palasia paikalleen ja mm. yksi hahmo soluttautui pahisten joukkoon. Mutta sitten kliimaksia lähestyttäessä, nämä juonilangat nopeasti vain kuitattiin ja ruksittiin yli sen enempää niitä hyödyntämättä. Kysymysmerkiksi jäi esimerkiksi tuo, miksi yhden hyviksen oli pahisten joukkoon soluttauduttava, kun siitä ei koitunut yhtään mitään.

Se on sanottava, että elokuva oli kuitenkin edennyt valovuosia edellisestä osasta, joka taantui jo aivan geneeriseksi erikoistehosteiden katalogiksi. Tässä sentään annettiin hahmojen käydä vuoropuhelua keskenään, tutustuttiin moniin uusiin aspekteihin taikamaailmasta ja kuljetettiin sitä suurempaa tarinaa näiden yksittäisten elokuvien takana taas vähän enemmän eteenpäin kuin viimeksi. 

Mielestäni Mads Mikkelsen - vaikka en hänestä pidäkään, enkä lainkaan yhtä paljon kuin edeltäjästään Johnny Deppistä - oli kuitenkin Deppiä parempi, joka oli tässä roolissa hieman liian mahtipontinen. Mikkelsen näytteli hahmoa inhimillisemmin.

Myös uudet näyttelijälisäykset olivat hyviä - eritoten Jessica Williams. 

Mutta eritoten taas ihastutti Eddie Redmayne, joka on tässä roolissa niin hurmaava.

Seuraaviin osiin toivon vielä enemmän ihmeotuksia, syvempää hahmokuvausta - ei välttämättä enää uusia hahmolisäyksiä, vaan syventymistä näihin nyt jo ruudulle vieritettyihin - sekä inhimillisempää juonenkuljetusta. Nyt tässä elokuvantekijät tuntuvat vähän alistuneen nykyisten toimintaelokuvien kaavoihin, joissa vähintään joka kahdeskymmenes minuutti pitää tapahtua jotain actionia. Kyllä katsoja kestää hiljaisuuksia, vuoropuhelua, kliimaksin kasvatusta. Se on kylläkin sanottava, että toimintakohtausten koreografiointi oli tässä osassa huomattavasti parempaa kuin aikaisemmassa, joten siitä voi pitää kiinni.

Loppuun vielä ihan pieni tekninen huomio - ja kiinnitän näihin yksityiskohtiin huomiota vain, koska välitän ja ajattelen, että parhaimmillaan nämä potterit ovat elokuvamaailmassa ihan parasta - kun kerran juonenkuljetuksessa pidetään mukana tätä "jästiä", jolle taikamaailman jutut ovat uusia ja outoja: käyttäkää häntä hyväksi! Selittäkää hänen avullaan sellaisia asioita, joita katsoja nyt jää ihmettelemään, mutta joiden selittäminen velholta velholle tuntuisi oudolta. Antakaa siis velhon selittää tälle jästille, mistä on kyse. 

Arvostelu: The Batman

Kaverit vetivät perässään leffaan. Siinä vaiheessa, kun kuulin, että tällaiseen tusinatuotteeseen jätetty leikkaushuoneessa peräti kolmen tunnin kesto, meinasin jo kääntyä teatterisalin ovelta pois. Pettymykseni oli vielä moninkertainen, kun tajusin elokuvan aikana, että samaa vanhaa lepakkomiehen syntytarinaa tässä taas, jälleen kerran, meille selitetään juurta jaksaen. 

Niin syväksi kuin antipatiani Marvelin elokuvauniversumia kohtaan onkin kasvanut, yhdestä asiasta heille on annettava kunniaa; he sentään tekevät jo muunkinlaisia tarinoita kuin näitä ainaisia supersankareiden syntytarinoita. 

Omien laskujeni mukaan viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tämä sama Batmanin syntytarina on filmattu jo 10 kertaa. Hahmoa on esittänyt Michael Keaton (2 leffaa), Val Kilmer (1), George Clooney (1), Christian Bale (3), Ben Affleck (2) ja nyt vielä Robert Pattinson. Enkä laskenut tähän mukaan edes mitään Suicide Squadeja (missä Batman myös esiintyy) tai Lego Batmaneja.

Jos supersankarileffat eivät ole tarpeeksi puuduttavia, kaavamaisia, luovuuden puutteesta kärsiviä, mielikuvituksettomia massatuotteita, kerta kaikkisesti palaa päreet, kun ei vaan jaksa enää katsoa miljoonatta kertaa, kun Batman ja kissanainen tapaavat ja tutustuvat. Tai kun se arvuuttelija ja/tai pingviini kerta kerran jälkeen esitellään Gothamin uutena pahiksena. 

The Batman ei edes tee tätä erityisen innovatiivisesti. Arvostan ohjaaja Matt Reevesin yritystä tehdä tässä jotain uutta. Hän on lähtenyt dekkarigenren suuntaan ja kuvaa sateista Gothamia kuin 40-luvun noir-elokuvaa. Valitettavasti kliseistä supersankarigenren leffaa ei vaan saa elävöitettyä vielä kliseisemmän dekkarigenren tai kliseisistä kliseisimmän film noir-genren avulla. Päin vastoin, lopputulos on puinen, pompöösi. 

Joka kohtauksessa kamera etsi täydellistä, ah-niin-tunnelmallista kuvakulmaa minuuttikausien ajan, joten katsoja vielä sen lisäksi, että tiesi ennalta-arvattavuuden takia täsmälleen mitä tulee tapahtumaan, tylsistyi kahta kauheammin, kun sinne päästäkseen, piti tarpoa tällaisessa tekotaiteellisessa suossa. Ulkoisen eheyden eteen uhrattiin leffan imun lisäksi myös uskottavuus. Jotta kuva säilyi tummanpuhuvana ja goottilaisena, myös kohtaukset, jotka sijoittuivat esimerkiksi sairaalaan tai rikostutkintapaikalle, oltiin valaistu niin mahdottoman pimeästi, että melkein tyrähdin nauruun leffateatterissa, kun rikostutkijat räpsivät todistevalokuvia pilkkopimeässä - sen sijaan, että joku olisi vain napsauttanut valot - herran jumala - päälle.

Enkä nyt ala edes erittelemään juonen aukkoisuutta - sen toisaalta annan anteeksi, sillä se taitaa niin vahvasti jo kuulua genren piirteisiin. Supersankarielokuvalta ei voine odottaa samaa loogisuutta, mitä oikealta elokuvalta.

Vaikka pidänkin sitä tolkuttoman naurettavana, että jälleen on löydetty uusi Batman - minusta oltaisiin pärjätty ilmankin, se on kuitenkin sanottava, että pidin ihan mahdottomasti Pattinsonin tulkinnasta. Ehdottomasti hyppäsi minun tätä hahmoa esittäneiden näyttelijöiden kärkikahinoihin. Jotenkin Pattinson sai jopa maskinsa takaa, pelkillä silmillään, ilmaistua paljon tunnetta läpi. Mutta se Batmanin esittäminen nyt tietysti on aina vähän kankeaa, koska hahmolla on omat tylsät maneerinsa. Siksi eniten ehkä pidinkin hänen Bruce Waynestaan. 

Hän ei tietysti ulkoisesti näytä siltä samalta playboylta, mitä edeltäjänsä, mutta juuri siksi häntä jäikin seuraamaan kiinnostuneempana. Hän ei tuntunut olleen kiinnostunut Waynen tyypillisestä macho-miehen roolista, vaan jäi tutkimaan hahmon syvempiä psykologisia kerroksia. Millainen mies oikeasti niinkin traumaattisen lapsuuden kokeneesta kasvaisi? Tähän kysymykseen Pattinson tarjoaa uskottavimman tulkinnan. Olisin ihan hyvin voinut katsoa leffan, josta olisi otettu kaikki nämä batman-osuudet pois ja keskitytty vain mieheen lepakkomiehen takana. Pattinsonin tulkinta herätti kiinnostuksen sellaiseen, että vielä joku päivä saisimme Batman-filmatisoinnin, jossa "batman" olisikin vain Bruce Waynen mielensisäinen coping-mekanismi, siis täysin mielikuvitusta, pakoa todellisuudelta. Sellaista tulkintaa olisi hyytävää seurata. 

Muista näyttelijöistä en sitten välittänytkään. Olen umpikyllästynyt Paul Danoon. Vielä kyllästyneempi olen siihen, että hänet roolitetaan aina samanlaiseen hyypiörooliin. Kun hän astuu valkokankaalle, tietää jo mitä on luvassa. Mutta yllätys, yllätys, vieläkin pahempi yhden roolin vanki Jeffrey Wright on myös löydetty samaan elokuvaan. John Turturro esittää elokuvan pääpahista sujuvasti, mutta yllätyksettömästi. Andy Serkisiä en uskonut Aflredina sekuntiakaan, täysin väärä mies rooliin. Colin Farrell on niin vahvasti meikattu, ettei meinaa tunnistaa, mutta jostain syystä jätetty täysin tapetiksi taustalle. Ehdottomasti surkeimman pohjanoteerauksen tekee Zoe Kravitz, joka on aikaisemminkin osoittanut täyden kyvyttömyytensä näyttää vähänkään kiinnostuneelta. Hänen kissanaisensa on surkuhupaisa vastaankävelijä - kirjaimellisesti, mitä ihmettä Kravitz oikein ajatteli kävellessään noin hullunkurisesti? Kuvitteliko sen oikeasti näyttävän jotenkin kissamaiselta?

Hoh hoijakkaa, eipä olisi tullut itse tätä yksinäni katseltua. Mutta huoli pois kaikille supersankaritoimintahöttöfaneille - kaikki tyypilliset kohtaukset takaa-ajoineen kaikkineen on ympätty tähänkin. Mitään varsinaisesti uutta ei ole lähdetty toikkaroimaan, tehty samaa, vanhaa, turvallista huttua - hieman uusilla mausteilla ja kenties uudessa pakkauksessa.