...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Siitä, mitä voi sanoa ja totuudesta ja koulutuksesta

 Nostan käden ylös virheen merkiksi. 

Matt Walshin kiistanalaista uutuusdokkaria arvostellessani, tulin kirjoittaneeksi huolimattomasti. Vaikkakin jo arvostelussa tein selväksi, etten ole aiheen asiantuntija, enkä perehtynyt asiaan siinä määrin, että pystyisin syvällisesti käsittelemään dokumentin käyttämiä keinoja asiaansa edistääkseen. 

Ja sekin on tunnustettava, että dokumentin katsottuaan sitä on tietysti jumissa dokumentin luomassa viitekehyksessä ja täydelliseen objektiivisuuteen on kovin vaikea pyrkiä ylipäänsä.

Mutta haluan vielä siis avata ajatuksiani enemmän, koska tämä on itsellekin alusta oppia. En halua vain mennä muokkaamaan edellistä postausta ja muuttaa jo kirjoittamiani lauseita, koska haluan selventää ajatusprosessia itsellenikin.

Arvostelussa tulin siis analysoineeksi Walshin haastatteleman sukupuolentutkijan keskustelua käsitellessäni sen ongelmallisuutta, että kyseinen professori ei pystynyt antamaan yksioikoista määritelmää sanalle nainen. Pidän yhä kiinni siitä ajatuksesta, että tutkijoilla on mielestäni velvollisuus pyrkiä avaamaan tutkimustaan myös maallikoille ja ymmärrettävästi. Enkä ole - ainakaan toistaiseksi - löytänyt arvostelussani muuta varsinaisesti väärin ilmaisemaani, kuin tässä yhteydessä analyysiani yliopistojen ja jossain määrin tieteen ja korkeakoulujen olemuksesta.

Arvostelussa - mielestäni nyt virheellisesti - kirjoitin, että "[y]liopiston pitäisi etsiä ratkaisuja ongelmiin, selvittää vastauksia kysymyksiin, ei tehdä jo olemassa olevista käsitteistä vielä vaikeampia."

Ajattelen, että se miksi kirjoitin arvostelussa noin, liittyy oleellisesti siihen, miten dokumentti on kehystetty. Siinä Walsh, varsin propagandamaisesti, toistaa tylsistymiseen asti, olevansa vain totuuden asialla ja olevansa kiinnostunut vain totuudesta ja välittävänsä vain siitä, mikä on totta ja niin edespäin ja niin edespäin.

Siinä, missä pystyin kyllä kyseenalaistamaan sen, onko tämä oikeasti Walshin motiivi, mitä en tullut kyseenalaistaneeksi on se, kuinka tarkoituksenmukaista totuudesta kiinnostuminen ylipäänsä on. 

Dokumentin katsottuani olen myös lukenut hieman enemmän kirjallisuutta republikaanipiireistä - olen ollut, kuten todettua, viime aikoina jonkinlaisella tutkimusmatkalla konservatiivisen ideologian pariin - sekä katsonut sekä kuunnellut monia haastatteluja, puheita ja podcast-jaksoja, joissa konservatiivit ovat puhuneet. Siis Yhdysvaltojen kontekstissa. Mielelläni tutustuisin muidenkin maiden poliittisen konteksteihin, mutta niiden saavutettavuus on hieman huonommalla tolalla kuin englanninkielisen maailman. 

Sen, mitä olen huomannut nyt tätä tutkimusmatkaa tehdessäni, on republikaanien ja konservatiivien pakkomielteisen suhtautumisen totuuteen. Totuutta käytetään vastustamaan milloin "eliittiyliopistoja", milloin naisten oikeuksia, milloin mitäkin. 

Se, mitä en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi on, että mistä totuudesta nämä konservatiivit tarkalleen ottaen puhuvat? 

Totuushan on ikivanha filosofinen kysymys, jonka luonteesta väitellään tutkimuspiireissä edelleen avoimesti. Toisin sanoen, me emme vielä tiedä onko totuutta olemassakaan, puhumattakaan siitä, mikä olisi yksi ainoa, hyväksytty totuus kussakin tilanteessa. Kaikkein vähiten kiistanalaisissa aiheissa, joita republikaanit käyttävät pönkittääkseen kulttuurisotaansa ja viedäkseen huomiota pois oikeasti tärkeiltä asioilta. 

Kirjoitin siis arvostelun huolimattomasti. Mutta tässä vain nähdään jo alkuperäinenkin ymmärrykseni siitä, että oma ymmärrykseni ei riitä analysoimaan dokumenttia tarpeeksi sivistyneesti - etenkin kun se on niin ongelmallinen. Tämä on myös johtanut pienimuotoiseen maailman järkkymiseen, koska olen tajunnut, että olen ihan yhtä lailla propagandan vietävissä kuin kuka tahansa muukin kaduntallaaja, vaikka sitä haluaisi ajatella itseään älykkäämpänä. Mutta siksipä propaganda niin tehokasta onkin. Kun esimerkiksi tällaisessa dokumentissa on niin moni asia väärin - lähtien ilmiselvistä väittämistä, ihan jutun kehystykseen asti - on vaikea eritellä, mikä kaikki on väärin ja joitain valheita hyväksyy niitä kyseenalaistamatta. Tällaiseen toistoon ja silkkaan massaan hukuttamiseen propagandan teho taitaa perustuakin.

Haluan siis sanoa nyt, jälkikäteisenä disclaimerina, etten voi sanoa yliopistojen tehtävän olevan totuuden löytäminen tai vastausten tarjoaminen tai monimutkaisten asioiden yksinkertaistaminen. Päin vastoin!

Tieteen ja korkeakoulujen tehtävähän on tarjota ajattelun avaimia. Jotta yksinkertaisia "totuuksia" voi kyseenalaistaa. Jotta voi ymmärtää toisilleen ristiriitaisiakin ajatuksia. Tarjota ajattelua haastavia teorioita. Koulutuksen on oltava epämukavaa, haastavaa, vaikeaa. Se ei saa vain tarjota ajattelua vahvistavia teorioita, vaan jopa niitä ärsyttäviä, feministisiä, intersektionaalisia, postmodernistisia teorioita - oli ne totta tai ei.


Created Equal: Clarence Thomas in His Own Words

Olen viimeaikoina tehnyt pienimuotoista tutkimusmatkaa konservatiivisen ideologian pariin. Lähinnä, koska itsestäni on niin vaikea löytää sitä aivojen osaa, joka jaksaisi ymmärtää, mistä tuo ajatusmaailma kumpuaa. Aina välillä saan sellaisesta yhtenäiskulttuurin voimasta kiinni, pieneksi hetkeksi pystyn kurkistamaan verhojen taakse. Ja jos oikein järkeilen, saatan löytää myös sen älyllisen reitin, mikä pitää ajatuksissaan kulkea, että löytää itsestään ihmisen, joka ajattelee, että perinteiden kunnioittamisella saa luotua nihilistiseen maailmaan edes jotain säilyttämisen arvoista.

Joka tapauksessa, yksi suurimmista kysymysmerkeistä itselleni on ollut Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Clarence Thomas. Josta tämä vuoden 2020, Michael Packin tekemä dokumentti kertoo. Olen tutustunut jonkin verran Thomasin kirjoittamiin mielipiteisiin, joita hän on korkeimman oikeuden tuomioiden yhteydessä kirjoittanut, ja suoraan sanottuna, ne ovat aivan karmeaa luettavaa. Thomas kuuluu korkeimman oikeuden tuomareista siihen koulukuntaan, joka ajattelee, että Yhdysvaltain perustuslakia on luettava sanasta sanaan, kirjaimellisesti. Vaikka kyseinen läpyskä on tosiaan kirjoitettu 1700-luvulla, eikä silloin esimerkiksi koko abortti-termiä hädin tuskin tunnettu, saatikka, että olisi kirjoitettu keskelle perustuslakidokumenttia.

Kuka tahansa, jolla on aivot päässään, ymmärtää, että perustuslain sallimia oikeuksia tulisi nimenomaan tulkita, tuomarin tehdä harkintaa. Mikä kaikki mahtuu sen oikeuden piiriin, lain henkeen, jossa perustuslaissa puhutaan. Ihan mahdotontahan sellaista perustuslakia olisi kirjoittaa, joka ottaisi huomioon joka ikisen instanssin tästä ikuisuuteen tai ainakin siitä tulisi kilometrien pituinen lista. 

Siksipä nämä "tekstualistit" tai "originalistit" tuomaritkin hyväksyvät kyllä päätöksissään poikkeuksen perustuslakiin, mikäli kyseisellä päätöksellä on "pitkä historia ja perinne" kansakunnan historiassa. Toisin sanoen, mikäli esimerkiksi abortti olisi ollut laillinen vaikka sieltä 1700-luvulta, eikä sen laillisuuden oikeutusta olisi koskaan kyseenalaistettu, korkein oikeus olisi pitänyt oikeuden voimassa.


Mutta tässäkin taas näemme, että ensinnäkin fundamentalismissa on aina se ongelma, että yksikin poikkeus vesittää koko ideologian - miksi tiukasta tekstualismista saa poiketa, jos sillä on pitkä historia ja perinne? Ja toiseksi näemme myös sen, että pitkä historia ja perinnehän on yksi kaikkien aikojen pahimmista loogisista virhepäätelmistä. Ei siitä, miten on ollut, voi päätellä, miten asioiden tulisi olla.

Mutta tätä konservatiivit eivät tietenkään koskaan tulisi hyväksymään, sillä tämä virhepäätelmähän on heidän ajatustensa keskiössä.

Joten siksi yritän ymmärtää konservatiiveja. Jotta en kiehuisi raivosta. Miksi olla valmis hyväksymään huonotkin perinteet, vain perinteiden itsensä vuoksi, vaikka muutoksella saisi aikaan paremman maailman?

Etenkin Clarence Thomasin tapauksessa on hämmästyttävää, sillä hän on mustaihoinen mies Yhdysvalloissa, joka on kasvanut aikana, jolloin rodullinen segregaatio on ollut vielä voimassa. Dokumentissa hän mainitsee rodullisen tasa-arvon yhdeksi päällimmäisistä motiiveistaan - syyksi, minkä takia hän on lähtenyt lakimieheksi, minkä takia hän on pyrkinyt politiikkaan ja aina korkeimpaan oikeuteen asti.

Mutta eihän rodullisella tasa-arvollakaan ole pitkiä perinteitä Yhdysvaltojen historiassa. Eikö Thomasia pelota, että myös hänen oikeudet voitaisiin samoilla perusteilla kuin nyt yliviivataan naisten oikeuksia, tulla ottamaan pois? Ei tule unohtaa, että nimenomaan Yhdysvaltojen korkein oikeus perusteli aikoinaan segregaatiota niin kutsutulla "separate, but equal"-doktriinilla. Mikään ei estä siihen palaamista.

Tähän ilmeiseen ristiriitaan saamme dokumentissa kuitenkin vastauksen. Thomas on harras uskovainen. Rodullista epätasa-arvoa ei raamattu suojaa, mutta esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen tai naisten oikeudet sen varjolla voidaan ottaa pois. Ja ikävä kyllä, uskonnolliset oikeudet perustuslaissa mainitaan ja tähän seikkaan nojaten ilmeisesti Thomas oikeuttaa itselleen uskonnollisen vakaumuksen - uskaltaisin analysoida jopa työssään.

Dokumentti valottaa siis kohdettaan hyvin, auttaa ymmärtämään. Itse sain siitä paljon irti. Lisäksi dokumentti on suhteellisen hyvin tehty. Pidän siitä, että Thomas kertoo itse tarinaansa ja se muistuttaakin kuin ääneenluettua päiväkirjaa. 

Loppuun jätän kuitenkin sen, että dokumentin kautta näin myös miehen, joka on hyvin pelottava, vaikka hänestä kuvaa hellyyttävänä Amerikan halki matka-autollaan ja tavallisten ihmisten parissa aikaa viettävänä karavaanarien keskuudessa kotonaan olevana miehenä yritettiinkin luoda.

Nimittäin Thomas ei voinut edes omassa dokumentissaan olla ohittamatta omaa confirmation hearingiaan, joka on tietysti jäänyt historiaan Anita Hillin tapauksesta, joka syytti Thomasia seksuaalisesta häirinnästä. Thomas itsekin kiistää tapahtuneet ja itse asiassa dokumentin katsottua häntä jääkin uskomaan. Mutta pelottavampaa oli se tapa, jolla hän kiisti syytteensä, oli itse syytteistä mitä mieltä tahansa.

Tässä on nimittäin mies, joka ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen pystynyt jättämään tapahtunutta taakseen. Hän puhuu demokraateista ja näistä "tietynlaidan ihmisistä" (pääosin siis varmaan liberaaleista ja muista progressiiveista) edelleenkin, kuin he olisivat pahinta myrkkyä, mitä maa päällään kantaa. Hän selvästi kantaa tapahtuneesta vieläkin kaunaa, enkä näe hänessä miestä, joka olisi kykenevä obejtiiviseen, harkitsevaan, hillittyyn käyttäytymiseen tehdessään tuomioitaan.

What is a Woman?

Olen aina ollut ehdoton sananvapauden puolustaja. Opiskeluaikoina harrastin väittelyä ja olen aina ajatellut, että dialogilla - jopa rasistien, seksistien ja natsien kanssa saavutettaisiin yhteisymmärrys ja saataisiin löydettyä ongelmiin ratkaisuja. Seuraan aktiivisesti politiikkaa, uutisia, ajankohtaista keskustelua, sillä pidän avointa ajatusten vaihtoa niin tärkeänä. 

Viime vuosina vapaan tiedonvälityksen utopiani päälle on kuitenkin alkanut laskeutua epäilys. Sosiaalisesta mediasta - ideoiden vapaasta markkinapaikasta - ei olekaan tullut sellaista auvoista onnelaa, minkä sen piti olla vielä 2010-luvun alkupuolella, kun ajateltiin, että erilaiset sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kampanjat saisivat sitä kautta tulta alleen, eikä sen huonoihin puoliin juuri osattu tarttua.

Sittemmin ajattelussa ollaan edistytty jo niinkin pitkälle, että esimerkiksi Maria Ressa voitti käytännössä Nobelin rauhanpalkinnon työstään sananvapauden puolesta käytännössä työllään sananvapauden rajoittamisen puolesta. Hänen pääteesinsä perustuvat nimenomaan siihen, että teknologiajättien valtaa - ideoiden ja ajatusten kontrolloimatonta virtaa nimenomaan pitää suitsia. Ja että niin järjenvastaiselta kuin se tuntuukin, se - sananvapauden rajoittaminen - nimenomaan itse asiassa suojelee sananvapautta ja verkon suodattamaton disinformaatio on sen sijaan se, mikä sananvapauden piiriä kaventaa.

Tässä vähän siis omaa taustaa valottamaan tulokulmaa, josta käsin katson tällaista provokaativista dokumenttia. En ole paras henkilö purkamaan osiin sen ongelmallisuutta, transfobisuutta tai ylipäätään äärioikeiston pelikirjaa.

On vielä lisäksi sanottava se vastuuvapauslauseke, että itse nautin värikkäästäkin poliittisesta keskustelusta ja debatista. Jopa koen, että se on elinehto toimivalle demokratialle. Samanmielisten myhäilykerho ei ole demokratiaa. Ja koen myös, että provokaattoreita tarvitaan ihan vain puritanismiakin haastaakseen. 

Matt Walsh on siis tehnyt tämän 2022 julkaistun dokumentin työnantajalleen Daily Wire -julkaisulle, joka on Yhdysvalloissa konservatiivinen mediajulkaisu, jonka perustaja on ehkä joillekin tuttu Ben Shapiro. Dokumentin varsinainen ohjaaja on Justin Folk ja siinä esiintyy Walsh, joka herää eräänä päivänä siihen, että löytää ympäriltään uudenlaista keskustelua sukupuolista - lähinnä, että vanha jaottelu miehiin ja naisiin ei enää pädekään kaikissa tilanteissa - ja kiinnostuu kysymyksestä, mikä oikeasti on nainen. Tätä hän sitten lähtee selvittämään ympäri maailmaa haastatellen ihmisiä - lähinnä sukupuolen tutkijoita, psykologeja, transsukupuolisia sekä muita kulttuurisodan osapuolia.

Kulttuurisodasta ja vain ja ainoastaan siitä tässä dokumentissa ollaan kiinnostuneita. Tämä on tietysti tuttua, jos on vähänkään seurannut Yhdysvaltojen - tai miksei Suomenkin - mediaa. Tärkeämpää tuntuu olevan mitättömien aiheiden paheksuminen kuin oikeasta politiikasta puhuminen. 

Walsh ei ole objektiivinen, päin vastoin. Transihmisiä ja -aktivisteja hän suoranaisesti kiusasi. Ja minua jäi harmittamaan, ettei Walsh edes yrittänyt ymmärtää heitä. Ja minäkin olisin halunnut ymmärtää enemmän. Etenkin, kun transaktivismin synkempiä puolia esiteltiin aika subjektiivisesti, jäi minulle aika yksipuolinen olo dokumentin katsomisesta. Katsoja on älykkäämpi, kuin mitä Walsh ymmärtääkään. Voisimmehan silti päätyä Walshin kannalle, vaikka hän antaisikin haastateltaviensa puhua loppuun ja selittää oman puolensa perusteellisemmin. On siis aina sääli, että dokumentissa, jonka pitäisi olla tietoa janoavaa ja sitä ihastelevaa elokuvantekemistä, aletaankin holhota katsojaa. Etenkin aiheessa, jossa nimenomaan yritetään kaivaa totuutta esiin aiheestaan (tällä kertaa, mikä on nainen). Totuutta emme saa, vaikka Walsh vakuuttaakin sen olevan syy omalle toiminnalleen. Mikä saakin sitten ajattelemaan, ettei se ole hänen pääasiallinen motiivinsa, vaan pikemminkin vain kulttuurisodan liekkien leyhyttäminen ja lopulta sodan voittaminen.

Mutta jos ja kun pyrin aina kuuntelemaan muita ja antamaan kaikille mahdollisuuden tulla ymmärretyksi ja jos siis pyrin ymmärtämään dokumentintekijöitä siten, kuin he haluavat tulla ymmärretyksi, minulle mielenkiintoisimmaksi segmentiksi nousi kohtaus, jossa Walsh haastatteli oikeaa yliopiston sukupuolentutkimusproffaa, joka tuntui olevan itsekin aivan ulalla omasta tutkimusaiheestaan. Yliopistot ja professorit ovat vallankäyttäjiä. Heiltä pitää pystyä vaatimaan paljon, etenkin, koska heidän työnsä ovat rahoitettu yhteiskunnan varoista. Ymmärrän kyllä, että mitä enemmän jotain aihetta opiskelee, sitä vähemmän sitä tosiasiassa ymmärtää ja tajuaa, kuinka vähän oikeastaan tietää. Ymmärrän myös sen, että Walshin kaltaiselle jankkaalle, jonka kysymykset helposti kääntyy "oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi"-muotoon, on vaikea vastata suoraan. Mutta kyllä tutkijoilla mielestäni on velvollisuus selittää - vähintään alansa perustermit - myös maallikoille, ymmärrettävästi. Tutkimus ja tiede ei voi eikä saa olla vain jotain, mitä tutkijat omissa kaikukammioissaan harrastavat keskenään. Tutkimuksen ja tieteen on oltava avointa ja läpinäkyvää. 

Se, että professori tai tutkija, jonka kokoaikainen työ on tutkia sukupuolta, ei pysty avaamaan, mitä on nainen, käymättä läpi kokonaisen kurssin materiaalia ja aineistoa, on sanalla sanoen huolestuttavaa. Ei tutkimus voi olla olemassa sitä varten, että yksinkertaisesta asiasta teoretisoidaan ja käsitteellistetään monin kerroin vaikeampi asia, kuin mitä sen tarvitsee olla. Tällainen tutkimus vie pohjaa koko länsimaiselta sivistysaatteelta, tiedeyliopistolta, jonka pitäisi olla totuuden, avoimuuden, ennakkoluulottomuuden pantheon. Yliopiston pitäisi etsiä ratkaisuja ongelmiin, selvittää vastauksia kysymyksiin, ei tehdä jo olemassa olevista käsitteistä vielä vaikeampia. Tuntuu, että tieteestä yritetäänkin tehdä mystifioitu, suljettu piiri, jonka pariin lasketaan vain harvat ja valikoidut.

Dokumentti itsessään on ongelmallinen - lähtien ihan asetelmastaan ja ottaen huomioon sen avoimen pilkan, ironian ja provokaation, toivoisi, että mielenkiintoisia aiheita lähestyttäisiin harkitummin, katsojaa mukaan kutsuvammin. Toisaalta on todettava, että teräviä ajattelijoita ja säälimätöntäkin kritiikkiä tarvitaan. Toivottavasti jatkossakin vaikeitakin kysymyksiä uskalletaan kysyä. Etenkin kaipaan enemmän tällaisia sosiaalisista aiheista kertovia dokumentteja, joissa asiantuntijoita haastatellaan mielenkiintoisista aiheista ja jopa haastetaan. Tuntuu, että erimieliset eivät oikein pääse enää kohtaamaan ja kilpailemaan ajatuksillaan, vaan jokaiselta puolelta yritetään vain tuottaa propagandaa tukemaan omaa, jo olemassaolevaa kantaa. Ja sen ideoiden avoimen ja vapaan kilpailun toivoisi tapahtuvan nimenomaan tällaisella areenalla, kuin dokumentit ovat - sen sosiaalisen median hallitsemattoman virran sijaan.

Päivitys 26.7.: tässä arvostelussa analysoitu virheellisesti tieteen ja korkeakoulutuksen olemusta. Lisää selvennystä linkin takana.