Tähtien sota (Star Wars)

Muistaakseni se oli Meryl Streep, joka jossain haastattelussaan valitti siitä, kuinka elokuvien katsominen on muuttunut melko lailla kertakäyttöiseksi. Kuinka elokuvia katsotaan yhtä usein kuin vaihdetaan sukkia. Ja se on tavallaan vienyt sellaisen hohdon elokuvien katsomisesta pois. Kuinka ennen digitaaliaikaa elokuvia näki vain elokuvateatterista ja kuinka elokuvateatterissa käytiin vain harvoin. Tällöin elokuvat jäivät elämään paremmin. Nyt elokuvia ei enää edes omisteta, vaan niitä selaillaan jostain Netflixistä ja muista striimauspalveluista, jolloin ainakaan ei jää mitään konkreettista elokuvasta käteen.

Pystyn vain kuvittelemaan kuinka hienoa on ollut olla katsomassa Tähtien sotaa sen alkuperäisessä teatterilevityksessä vuonna 1977. George Lucasin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva on todella innovaativinen, elämyksellinen ja yksi klassikkoasemansa ansainnut elokuva. Sen pääosissa on Mark Hamill (Luke Skywalker), Carrie Fisher (Prinsessa Leia), Harrison Ford (Han Solo) sekä Alec Guinness (Obi-Wan Kenobi) - tietenkin. Pähkinänkuoressa elokuva kertoo nuoresta Lukesta, joka löytää tiensä Obi-Wanin opastuksella pelastamaan galaksia pahamaineisen Imperiumin kynsistä. Mukana myös Darth Vaderit, C-3PO:t sun muut.

En ollut innoissani Tähtien sodan katsomisesta. Olen yksi niistä urpoista, joille Star Trek ja Star Wars on ihan se ja sama. Olen vielä nähnyt nämä uudemmat Star Trekit ja inhosin niitä. Juuri sellaista sci-fi-rymistelyä kaikkien kliseiden keskellä. Siksi tuhahtelin itsekseni pitkän aikaa tämänkin elokuvan alkupuoliskoa katsellessa, kunnes pikkuhiljaa se valloitti minua puolelleen. En tajunnutkaan kuinka hyvä näyttelijä Mark Hamill on. Tai kuinka sympaattinen R2-D2-robotista onkaan saatu. Tai kuinka innovatiivinen ja edelläaikaansa tämä elokuva todella on ollut.

Eihän Tähtien sotaa voi katsoa tai ainakaan arvostella vuonna 2015 muusta näkökulmasta, kuin sen kulttuurihistoriallisesta viitekehyksestä. Toki elokuva on aikansa elänyt, mutta silti on vaikea uskoa, että kuitenkin jo 1977 on pystytty rakentamaan näin kokonaisvaltaisesti viihdyttävä ja vaikuttava avaruusseikkailu ...ja vielä vaivaisella 11 miljoonan dollarin budjetilla. Elokuvaa katsoessani rupesin miettimään, että onko sittemmin saatu saavutettua vastaavaa, elokuvantekotapoja mullistavaa elokuvaa. Tähtien sodan kuvaus ja tarinankaari on hienosti rakennettu ja en usko, että Harry Pottereita lukuunottamatta on sittemmin luotu yhtä mielikuvituksellista, ennennäkemätöntä maailmaa ja universumia.

Sittemminhän tälläinen sci-fi-genre on ihan raiskattu ja nämä Lucasin luomat elementit kulutettu loppuun. Silti, elokuvan lopussa kun voitonjuhlan fanfaarit pärähtävät käyntiin, ei voi muuta kuin hymyillä kuinka hienon elämyksen on tästä seikkailuelokuvasta saanut.

...=)

Rakkaus ei sula sateessakaan (The Goodbye Girl)

Rakkaus ei sula sateessakaan, johon tulen viittaaman sen englanninkielisellä alkuperäisnimellä The Goodbye Girl tämän arvostelun ajan, valmistui vuonna 1977. Herbert Ross (Teräskukat) ohjasi tämän Neil Simonin näytelmään perustuvan rakkaustarinan ja Richard Dreyfuss, Marsha Mason ja Quinn Cummings tähdittävät.

Paula McFadden (Marsha Mason) on New Yorkissa asuva tanssija, jonka useat miehet ovat hänen elämässään jättäneet pärjäämään yksin hänen tyttärensä Lucyn (Quinn Cummings) kanssa. Hän on puilla paljailla hänen viimeisimmän miesystävänä hänet jätettyä ja hän joutuu tilanteeseen, jossa joutuu jakamaan asuntonsa toisen vuokralaisen, kamppailevan näyttelijän, Elliott Garfieldin (Richard Dreyfuss) kanssa. Aluksi he inhoavat toisiaan, mutta hiljalleen rakastuvat toisiinsa.

Olen tutustunut Neil Simonin töiden pohjautuviin elokuviin ennenkin. The Goodbye Girlia en ole ennen kuitenkaan nähnyt. Mikä ihana, tunnelmallinen ja raikas elokuva onkaan. The Goodbye Girl on tematiikaltaan, rakenteeltaan, kieleltään, runollisuudeltaan puhdasta Neil Simonia parhaimmillaan. Hänen tapansa kirjoittaa dialogia on jotain, mitä nykyajan näytelmäkirjailijat eivät pysty tekemään, puhumattakaan elokuvien käsikirjoittajista. Hänen tekstinsä on osuvaa, monitasoista, realistista, mutta silti romanttista fantasiaa. Hänen kirjoittamansa hahmot ovat muutakin kuin pelkkiä tyhjiä kuoria. He ovat lihaa ja verta. Heissä on virheitä ja se juuri tekee heistä rakastettavia. Simon kirjoittaa tarinoita, joissa nainen ei ole vain kaunis koriste ja joissa mies ei ole vain mahtaileva macho. Kuten sanottu, elävää, monitahoista, upeaa.

The Goodbye Girl on myös ajalta, jolloin romanttisista elokuvista uskallettiin tehdä anteeksipyytelemättömiä teoksia. Uskallettiin pistää viulumusiikki soimaan romantiseen kohtaukseen ja uskallettiin antaa roolihahmon suudella toista sateessa tehden kohtauksesta ikimuistoisen ja niin sympaattisen. Nykyään täytyy joko aina yrittää tehdä niin järisyttävän realistista tai sitten vetää täysin yli, tehden romantiikasta jopa liian imelää, kun vuorosanatkin ovat jo niin korneja, että ne vievät kaiken uskottavuuden pois tunnelmasta. The Goodbye Girl on kuin kaiku kunnon elokuvantekemistä, jolloin käsikirjoitus on tarpeeksi vahva, että sen toteuttamiseen ei tarvita miljoonan ihmisen efektitiimiä tai muutakaan temppuilua. Ei tarvitse ympätä perinteisen kunnon romanttisen tarinan päälle miljoona muuta elementtiä kuten takaumien kanssa hyppelemistä tai kolmatta pyörää sotkemaan tarinaa loppumetreillä, että pysyisi joku jännitys elokuvassa tai jotain muuta. Tälläisiä pelejä ei tarvita, kun luotetaan omaan jälkeen ja uskotaan siihen mitä tehdään.

Marsha Mason, Richard Dreyfuss ja Quinn Cummings ovat kaikki todella vahvoja näyttelijöitä. Heitä on helppo, hyvä seurata. He ovat hurmaavia, luontaisia, mielenkiintoisia kaiki. He kaikki saivatkin Oscar-ehdokkuudet osistaan ja Dreyfuss jopa voitti parhaan miespääosan Oscarin, virkistävästi niin, sillä usein tämä annetaan jollekin vanhalle miehelle jostain sotaelokuvasta tai elämäkerrasta. On myös hauska huomata, että nuorelle Quinn Cummingsille on uskallettu kirjoittaa kunnon vuorosanoja eikä häntä ole pelkistetty pelkän lapsen rooliin. Kaikki The Goodbye Girlissä toimii ja en yhtään ihmettele, kuinka se on noussut yhden kaikkien aikojen parhaimpien romanttisten elokuvien asemaan. Ja toisin kuin monet vanhemmat elokuvat, tämä ei ole yhtään mittaa tylsä, mikä on saavutus jo sinänsä, vanhalta tai uudelta elokuvalta.

...=)

Annie Hall (Annie Hall)

Annie Hall on vuonna 1977 valmistunut komedia, joka voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Sen ohjasi Oscarin arvoisesti Woody Allen ja sitä tähditti Woody, Oscar-ehdokkuuden arvoisesti ja Diane Keaton, voittaen parhaan naispääosan Oscarin roolistaan Annie Hallina.
   Annie Hall kertoo Alvy Singerin (Woody Allen) suhteesta Annie Halliin. Alvy on stand up-koomikko ja Annie on yökerholaulaja. Alvy on Woody Allen elokuville tyypillinen neurootikko ja pohjautuu Woodyyn itseensä. Alvylla on pakkomielle kuolemasta, on ikuinen pessimisti, epävarma, aggressiivinen ja jatkuvasti analysoi elämäänsä, johon koko elokuva perustuu; Alvyn analysointiin suhteestaan Annieen. Alvy myös lentää Los Angelesiin esiintyäkseen tv-ohjelmassa, josta sitten jänistää pois ja kannustaa Annieta laulamaan, kunnes hänet aletaan huomata. Alvy vieroksuu vieraita tilanteita ja paikkoja ja katselee mielellään nelituntisia dokumentteja holokaustista. Annie on aluksi hieman nolo ja hermostunut ja tuntee häpeää, koska ei ole New Yorkilainen älykkö. Hän ei koe olevansa tarpeeksi viisas, toisin kuin Alvy. Elokuvan edetessä Annie kuitenkin itsenäistyy ja ei enää koe tarpeelliseksi totella Alvyn neuroottista elämäntyyliä ja he erovat. Annie Hall perustuu Diane Keatoniin ja suorastaan tutustuttaa katsojan Diane Keatonin koomiseen lahjakkuuteen, sympaattiseen persoonaan ja upeisiin näyttelijäntaitoihin. Elokuva ei suoranaisesti kerro Woody Allenista ja Diane Keatonista vaan pikemminkin elokuvan voisi katsoa heidän intohimoprojektikseen. Allen tahtoi esitellä Keatonin meille kuten hän hänet tuntee. Alvy puolestaan on jokaisen tulevan Woody Allen elokuvan päähenkilön arkkityyppi.

   Annie Hall on elokuvana nerokas. Todella nerokas. Se on Woody Allenin ehdottomasti paras elokuva. Komedia onnistuu täydellisesti. Selvästi komedian klassikko ja myös elokuvien klassikko. Niin nerokas se on, että se on luonut pohjan monelle nykypäivän elokuvalle, varsinkin komedialle. Allen on täysi koominen nero. Nero, joka on luonut nerokkaan elokuvan. Hänen luovat päätökset elokuvassa; kuvaustyylissä, näyttelemisessä ja jopa lavastuksessa. Hän käyttää hyväkseen monet täysin käsittämättömimmät ideansa ja laittaa ne toimimaan täydellisesti elokuvan kanssa yhteen. Woody Allenin koomiset lahjat ovat ajattomat. Ehdottomasti paras Oscar-voitto parhaasta ohjauksesta, ikinä.
   Allen on näyttelijänä hyvä, esittäen aina samaa hahmoa; ahdistunutta neurootikkoa, joka perustuu hyvin pitkälti häneen itseensä. Ja se toimii. Katsoja ihastuu tähän sympaattiseen hermoilijaan, koska Allen on niin syvällä roolissaan. Hän ei näyttele, vaan naurattaa, hän vetää stand-up esitystä, mutta täysin roolissaan. Komedianäyttelijän ajoitusta on vaikea mitata, mutta jos jonkinlainen mittapuu pitäisi laittaa, olisi Woody Allen hyvä mitta. Jos joku joskus saisi yhtä hyvän roolisuorituksen komediassa kuin Woody, olisi tämä korkein kunnianosoitus sille näyttelijälle, roolisuoritus ja ajoitus olisivat täydelliset.
   Diane Keaton. Hänestä, kuten koko elokuvasta, voisi kirjoittaa satoja sivuja, pelkkää ylistystä. Hän, Annie Hallina, luo jotain ikimuistoista ja unohtumatonta. Hän on Annie Hall. Koominen ajoitus, eläytyminen, tarmo, vire, virheettömyys, sympaatisuus, hauskuus, taiteellisuus ja lista vain jatkuu ja jatkuu. Hän ottaa vuorosanat omakseen ja takoo itsensä niin lähelle Woodya kuin mahdollista. He pelaavat yhteen kuin kaksi ihmistä suinkaan voi. Pelkkä näyttelijöiden välinen vuorovaikutus on lupaavaa, mutta myös Woody ohjauksellaan onnistuu sytyttämään Dianen liekin, hiomaan timantin ja yhdessä heistä tulee mestariteos. Keaton heijastaa valkokankaalle kaiken tarpeellisen, eikä kukaan muu pystyisi yhtä hyvään roolisuoritukseen kuin Keaton. Keaton on säteilevä, riemukas, kaunis, fantastinen ja luo roolisuorituksen, jossa suorastaan vuodattaa itseään valkokankaalle. Hän on luonnollinen ja täynnä pieniä hienostuneita yksityiskohtia. Hän suorastaan luo pohjan koomiselle näyttelmiselle ja vain harva on omistautunut ja uppoutunut komiikkaan roolissaan yhtä paljon kuin hän Annie Hallina. Hänen charminsa on yksi kaikkien aikojen parhaimmista ja onnistuu saavuttamaan sen, minkä vain harva näyttelijätär on saanut aikaan; hän on enemmän kuin naispääosa, hän on itse elokuva. Hän kantaa sen ja ottaa kaiken vastuu itselleen ja mikä tässä on poikkeuksellista on, että yleensä elokuvissa, joissa on miespääosa, nainen jää miehen jalkohin ja vain tukee tätä. Annie Hall on kuitenkin rakkauskirje Diane Keatonille ja jokainen Woody Allenin kirjoittama repliikki Keatonin suussa muuttuu kullaksi.
   Annie Hall, kaikkien aikojen paras komedia. Onnistuu luomaan itsestään niin ajattoman, niinkin aikaan sidotuilla lainauksilla ja huomautuksilla. Haluan painottaa elokuvan olevan komedia, koska näin hyvä se voi parhaimmillaan olla. Se kertoo omistautumisesta, niin Allenin omistautumisesta käsikirjoitukseen, näyttelemiseen ja ohjaamiseen kuin Keatonin omistautumisesta näyttelemiseen. Katsojalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin rentoutua ja katsella heidän tarjoamaa oppituntia täydellisyydestä.

10

...=)