Elle Fanningin mystisyydessä kiehtoo eritoten hänen anteeksipyytelemättömyys. Hän on aito. En yhtään ihmettele visionäärisen ohjaajan Nicholas Winding Refnin päätöstä pestata tämä nuori lupaus uusimman ohjauksensa, The Neon Demonin pääosaan. Fanning on 16-vuotias Jesse, joka saapuu Los Angelesiin tavoittelemaan mallin uraa. Matkalla häntä auttavat Karl Glusmanin esittämä valokuvaaja, Christina Hendricksin esittämä mallitoimiston johtaja ja Jena Malonen esittämä meikkitaiteilija. Kaikki tuntuvat olevan lumoissaan Jessen ennennäkemättömästä kauneudesta ja tämä pakostakin nostaa esille kateuden teeman.
Ulkonäöllä elämisen tuska oli hyvin saatu verestettyä juoneen. Oikeastaan koko Los Angelesilainen kauneusmaailma oli niin saturoitu ulkonäköihinsä keskittyneillä ihmisillä, että oli ihan mielenkiintoista nähdä heidän vääristynyt todellisuutensa, jossa kaikki oikeasti on vain pintaa ja yksikään hahmo ei kykene olemaan empaattinen, inhimillinen tai edes läsnä. Erityisen kalvavia oli zombienomaiset vuoropuhelut näiden tyhjien kuorien välillä, jolloin he eivät pysty muusta puhumaan kuin huulipunien nimistä. Jokainen on niin keskittynyt itseensä, että ei näe toista oikeasti, vain miltä tämä näyttää.
Elokuvan visuaalinen vertauskuvallisuus on tietenkin mitä mainiointa. Senhän takia tälläisiä taide-elokuvia katsotaan. Oma suosikkini oli pantterin länsäolo päähenkilön halvassa motellihuoneessa. Tulkitsin sen kuvaamaan vaaran tuntua. Myös se, että hahmon koti ja ainoa henkilökohtainen tila on vain niin hääppöinen huone kaupungin laidalta symboloi riskiä, jonka päähenkilö on ottanut eläessään yksin ja yrittäen saavuttaa unelmiaan. Sama kehä toistuu myös juonessa ja siinä kuinka aluksi turvalliset ja ystävälliset ihmiset päähenkilön ympärillä, juonen eskaloitua syvemmälle nämä ovatkin poissa tai eivät olekaan miltä näyttävät.
Elokuvan hienoin kohtaus oli eittämättä se muotinäytös, joka on niin ilmaiseva ja hypnoottinen, että siitä ei malta katsettaan nostaa. Pidän siitä, että tässä ei pelätä ottaa täysillä kantaa pinnallisen maailman kolkkouteen ja autioituneisuuteen. Omalla laillaan elokuva kulkee myös mielenkiintoisilla metatasoilla, tarjoten hienoa, kaunista ja täyteläistä kuvaa, mutta ollen käsikirjoitukseltaan ja juonikaareltaan miltei olematon. Muotinäytöskin muuttuu vain kauniiden valojen välkkeeksi ja päähenkilön oman lähikuvan nuolemiseksi.
Se, että jopa kuolleita ruumiita palvotaan seksuaalisina esineinä, puhuu hyytävää vertauskuvaa siitä kauhusta, mitä on olla ilman kytköstä ihmisen luonnollisuuteen ja elollisuuteen. The Neon Demon on kuvaus pinnallisesta maailmasta ja hahmoista, joiden ainoa linkki ihmisyyteen on eläimellisyys - raakuus, moraalittomuus ja se nimenomainen kauneus.
#elokuvahaaste2016 (20. Elokuva, jonka valitset pelkästään kannen perusteella)
Onko se vain minusta, vai näyttääkö 90-luvun leffat kaikki aikalailla samanlaisilta? Jotenkin se värimaailma ja tunnelma niissä... Susan Sarandon on hieno roolissaan itsepäisen ja välillä ärsyttävänkin lapsen (Brad Renfro) juristina, joka puolustaa tätä FBI-oikeudenkäynnissä, lapsen todistettua mafiakytköksillä varustetun miehen murhan. Tommy Lee Jonesille on kerrankin annettu vuorosanoja. Yleensä inhoan tälläisiä lapsen maailmasta kuvattuja tarinoita, koska yleensä se lapsen viattomuus on jotain, mitä en haluaisi nähdä tuhottavan. Päämies on kuitenkin ihan mukiinmenevä, vaikkakin sentimentaalinen kasvutarina. Jännäriulottuvuutta en havainnut ollenkaan. Vähän olisi leffa myös kaivannut tiivistämistä.
#elokuvahaaste2016 (25. Syntymävuonnasi [numerogeneraattorilla arvottuna vuotena:] 1994 julkaistu elokuva)
Joskus vuosia sitten näin sellaisen aasialaisen toimintaleffan, jonka pääosassa oli joukko naisia. Se oli vähän kuin joku Kiinan Charlie's Angels tyyppinen -leffa. Mutta en tosiaan muista oliko se kiinalainen, vai japanilainen, enkä yhtään mitään muutakaan. Olen yrittänyt etsiä sitä erinäköisistä listoista, joissa mukamas olisi kaikki aasialaiset toimintaleffat, joiden pääosassa on naisia, eikä sitä sieltä kyllä löytynyt. Joku vahva mielleyhtymä minulla on sen leffan kohdalla kirjaimeen D, mutta saatan olla ihan hakoteillä. Soittaako kenellekään kelloa?
*Päivitys: kiitos ystävällisen blogimaailman, löysin kuin löysinkin leffan (katso alla olevat kommentit).
[*epämääräistä muminaa, ilmaisten erittäin voimakasta epävarmuutta haasteenantoa kohtaa*]
Kun ei oikein... Vaan, sillain, koira.
No, jos nyt rupatellaan sitten koirista.
Minulla ei ole koskaan ollut omaa koiraa. Aivan vauvana meillä oli koira, mutta siitä en tietenkään muista mitään. Lapsena minä varmaan pelkäsin useimpia koiria, sillä ne olivat pienelle lapselle pelottavia, voimakkaita, äänekkäitä ja vihaisia otuksia, jotka haukkuen juoksivat päin ja kaatoivat kumoon ja nuolivat kätesi märäksi. En vieläkään ymmärrä, miksi se on niille niin vaikeaa olla välittämättä ihmisistä. Miksi niiden täytyy jatkuvasti kerjätä sitä huomiota? Jättäisivät rauhaan.
Tästä jo arvata saattaa, että olen kissaihminen. Meillä oli kaksi kissaa puolestaan ja rakastin niitä. Itkin monta viikkoa, kun jouduimme luopumaan niistä lapsena. Kissat viihtyvät omissa oloissaan ja ovat rakastettavan höpsöjä ja nauttivat laiskottelusta, eivätkä tarvitse paljon hoitoa, ne kehräävät sylissä, eivät juuri nuole kättäsi ja kun oikeasti haluat silittää niitä, ne pysyvät paikallaan, eivätkä juokse miljoonaan eri suuntaan.
Mutta en silti haluaisi ottaa osaa tähän iänikuiseen kissat vs. koirat-debaattiin, sillä minulla ei ole mitään koirafobiaa, eikä minulla ole mitään koiria vastaan. Päin vastoin, pidän söpöistä koiraroduista ja joskus ajattelen, että kauniilla kesäpäivällä olisi varmaan ihan kiva käydä sellaisen kanssa lenkillä. Useimmat koirat onneksi ovat myös hyvin koulutettuja. Valitettavasti on sitten niitäkin tapauksia, jossa koirat eivät ole koulutettuja. Esimerkiksi itse olen asunut kahteen otteeseen naapurin vieressä, joka ei ole osannut kouluttaa koiraansa. Ja nämä koirat ovat sitten haukkuneet yötä päivää ja purreet, jos ovat sille etäisyydelle päässeet. Että kissat eivät tee sitäkään, sillä ne ovat hiljaa ja juoksevat kyllä sinusta pois päin jos eivät sinusta pidä. Että, otinpas sittenkin kantani tähän iänikuiseen väittelyyn. Go cats!
Juuri tätä, kissojen "nautin auringosta"-ilmettä en vain voi vastustaa :)
Erittäin kaunis, tunnelmallinen, jopa melodinen elokuva, joka leikkii tunnetiloilla ja etsii hahmoistaan määritelmiä elämän valinnoille. Keira Knightley ja Sam Worthington esittävät avioparia, Joannaa ja Michaelia. He ovat onnellisesti naimisissa, mutta molemmat päättyvät viettämään iltaa petoksen merkeissä Eva Mendesin ja Guillaume Canetin esittämien rakastajien luona.
Robert Frostilla on hieno runo, joka puhuu elämästä polkuina. "Two roads diverged in a wood, and I - / I took the one less traveled by, / And that has made all the difference", The Road Not Taken. Siinä kiteytyy mielestäni hyvin syrjähyppyjen pohjimmainen tarkoitus. Monille aviopuolison pettäminen on jopa jonkinlainen tabu, mitä ei halua edes ajatella. Sitä ei haluta järkeistää, sillä sen luokan petos sattuu, sillä sinulle läheinen ja rakas ihminen loukkaa sinua päättämällä jättää sinut yksin omalle tiellesi. Ihmisiä, jotka pettävät, kutsutaan itsekkäiksi. Tässä elokuvassa on hieno hetki Lauran (Mendes) ja Michaelin (Worthington) välillä, kun he puhuvat pettämisen mahdollisuudesta. Michael kysyy Lauralta, että onko tämä koskaan pettänyt ketään. Laura vastaa, että ei, mutta ei periaatteen vuoksi, vaan ei ole vain koskaan tahtonut. Jokaisella on siis aina valinta, päätös elää elämää niin kuin itse haluaa. Ja siinä on kaiken merkitys.
Pidinkin siitä, miten rakkaus oli elokuvassa tulkittu valinnaksi, vain yhdeksi mahdollisuudeksi elämämme aikana. Siihen suhtauduttiin myös mitä karuimmalla realiteetilla, kun puhuttiin sen kuihtumisesta. Se loi mielenkiintoisen vastapainon repliikeille kuten "Most nights when I can't sleep, I still replay you" - kaunista. Tämä on myös erittäin puoleensavetävää elokuvankerrontaa, sillä katsojaa ei pidetä kuin pienenä lapsena lukemassa satua, ja jolle täytyisi uskotella jotain fantasiaa ikuisesta onnesta ja rakkauden täyttämästä elämästä.
Keira Knightleyn näyttelijänlahjoja jumaloin. Hänellä on taito lumota katsoja ja saada meidät uskomaan hänen jokainen repliikkinsä. Sam Worthingtonia alan arvostamaan rooli roolilta enemmän ja enemmän. Myös Eva Mendes oli hyvin roolitettu, häntä on nähty toisen naisen rooleissa ennenkin, mutta tällä kertaa hän toi hahmoonsa syvyyttä ja tiettyä hillittyä harmoniaa, mikä oli mielestäni oleellista, sillä tämä elokuva ei tyydy kuvaamaan toista naista vain sivuhahmona, vaan miettii syitä myös tämän käytöksen taustalla. Griffin Dunne tekee myös hienon sivuroolin miehenä, jolla on jo vähän kypsempi näkökulma elämään ja rakkauteen. Hän sanoo tyhjentävästi: "Fuck the vows, it's the years you can't undo. You will never be able to take away the years with her husband. And the moment you try, this will be gone." Ainoastaan Guillaume Canet'n roolisuoritus jäi vähän ontoksi ja ulkoaharjoitelluksi.
Erityisesti pidin elokuvan rakenteesta. Juoni ei sijoitu pitkällekään ajanjaksolle ja silti se pystyy hyvin vangitsemaan neljän ihmisen tähän astiset elämät ja puhumaan syvällisempää tematiikkaa huomisesta ja siitä, minkä varaan haluaa elämässään astua. Itse olisin elokuvantekijänä itse asiassa ottanut vähän suurempia riskejä, enkä pelannut asioita niitä varman päälle. Nyt elokuva liikkuu koko ajan vähän kiusoittelevalla vyöhykkeellä, antaen vihiä vain mahdollisuuksista ja tämä on sinänsä kiehtovaa, mutta voi olla myös yksitoikkoista katsojalle.
Yritin katsoa Noah Baumbachin magnum opukseksi muodostunutta Frances Ha-leffaa, joka on noussut jo jonkinlaiseen pyhimyksen asemaan amerikkalaisen indie-elokuvantekemisen kentässä. Keskenhän se jäi. Inhosin sen hahmoja. Liian itseääntiedostavia. En missään nimessä pidä While We're Youngia täydellisenä elokuvana, mutta ainakin sain katsottua sen loppuun asti.
Itse säälin niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan kyseenalaista omaa olemassaoloaan, sillä he jäävät niin paitsi kaikista niistä syvemmistä tasoista, joita tämä elämä pitää sisällään. En nyt tämän leffan yhteydessä avaa sen syvemmin omaa kamppailuani eksistentiaalisen ahdingon kanssa, sillä valitettavasti leffa ei kuitenkaan hirveästi pääse vastaamaan kysymyksiin, vaan tyytyy retoriikkaan. Se herättää ihan mielenkiintoisia kysymyksiä keski-iän kriisistä ja ihmisen motivaatiosta ja mitä se on, mitä me oikeasti haluamme, mutta ei pysty juuri tarjoamaan ratkaisua.
Muutama hauska kohta elokuvassa on, mutta loppujen lopuksi taidan todeta, että Baumbach tykkää vaikuttaa viisaalta, vaikka ei sitä oikeasti ole. Naomi Watts oli taas hyvä, Ben Stiller ei vieläkään osaa näytellä, vaan tuntuu järkyttävän teennäiseltä joka kohtauksessa. Adam Driver on nappi valinta hipsterin arkkityypiksi. Amanda Seyfriedissä aina häiritsee se, että tuntuu, ettei hänellä liiku päässä järjen hiventä, mutta onneksi tässä selviytyy joten kuten.
Kuulin tämän kirjaimellisesti kaksi minuuttia sitten ja välittömästi silmäni täyttyivät kyynelistä. Alan Rickmanin menetys oli ensimmäinen niin suuri järkytys bloggaajan urani aikana, että oli pakko laatia jonkinlainen muistokirjoitus ja nyt tämä lahjakas nuori herra ansaitsee blogini toisen huomionosoituksen.
Hän oli tosiaan kaksikymmentäseitsemän eli kuoli valovuosia liian nuorena. Mikä on myös katkerasuloista, että 27:ää pidetään traagisena ikävuotena suurien taitelijoiden keskuudessa, sillä niin moni legenda on kuollut tässä varhaisessa iässä. Ihmisenä en voi olla ajattelematta niitä kokemuksia, mitä hän ei nyt koskaan tule saamaan ja leffaharrastajana suren hänen kuollutta uraansa. Siteerasin hänen roolisuoritustaan Like Crazy-nimisessä elokuvassa yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista täällä ja toivonkin, että kaikki sen näkemättömät nyt muistavat häntä katsomalla sen/hänen muita roolejaan ja valaistuvat hänen työnsä hienoudesta.
Ilmeisesti jenkkikäsikirjoittajat ovat siinä luulossa, että Lontoon ja Zürichin välillä on maksimissaan kymmenen minuutin välimatka - niin kätevän näpsäkästi tuossa tuokiossa hahmot vaihtavat kulissia. En muutenkaan pitänyt käsikirjoituksen systemaattisuudesta. Emily Van Campin esittämä Sharon Carter pitää hienon hautajaispuheen, joka päätyy olemaan ei hautajaispuhe ollenkaan vaan kuin preppauspuhe päähenkilön motivaation löytymiselle. Ja kuinka ollakaan Avengersit yllättää pahisten päätös hyökätäkin valtavan kokoiseen, biologisia aseita pursuavaan tutkintolaitokseen, eikä paikallisen kylän pahaiseen pikkupankkiin - I did not see that coming! Vaikka älykäs nainen. Alfre Woodard varmasti onkin, ei hän varmasti ole pystynyt laskelmoimaan Tony Starkin vessa-aikatauluja, niin että kuin sattumalta yllättää tämän tarjoten oman henkilökohtaisen tarinansa Starkin hahmon motivaation löytymiselle... Inhottava myös marmattaa aina samoista asioista, mutta on mielestäni myös hyvä huomata, että tässä on kymmenen supermiestä ja vain kaksi, maksimissaan kolme supernaista. En pitänyt elokuvan pääasiallisen tematiikan löytymisen miehisen egon pullistelusta ja vastakkainiskusta, kun Iron Man ja Captain America päättävät, yllätys, yllätys, vähän pullistella machoilun taidonnäyteillään.
Kaikesta huolimatta, rakastin taas tätä. Kukaan ei voi kieltää, etteikö Marvelin Cinematic Universe olisi vienyt supersankarielokuvia aivan uudelle tasolle. Se, että hahmoja on monta ja heidän välisiä suhteita mitataan puntarissa - ei ole yksinomaan pahikset ja hyvkset, vaan tässäkin hyvikset voi olla vastakkain ja sitten näille leffoille tunnusomainen huumori on piirteitä, jotka saavat toivomaan, että tästä otteesta ei luovuta koskaan.
Minulla ei ole paljon positiivista sanottavaa Raimin hämis-trilogiasta. Inhosin niitä leffoja, vaikka siistejä sarjis-leffoja olivatkin. Ne olivat mielestäni kuivia, tosikkoja, kankeita ja jo ennen niiden näkemistä tuntui kuin olisit nähnyt ne. Erityisesti inhosin Tobey Maguiren Peter Parkeria, joka oli niin myötähäpeää aiheuttava, epäsympaattinen ja välittömän antireaktion aiheuttava sankari. Siksi pidinkin ratkaisua tuoda MCU:hun oikeasti toimiva, mielenkiintoinen, sympaattinen, hauska hämis (Tom Hollandin loistavasti luotsaamana) ja siten kuin sinetöidä tämä uusi sarjakuvaelokuvaamisen aikakausi.
Enpä tosiaan olisi uskonut joskus sanovani, että Spider-Man oli eittämättä kivoin ja hauskin ja siistein hahmo leffassa, jossa niitä olisi täysi laidallinen tarjolla muitakin. Toivon tosissaan, että Tom Holland olisi näyttelijä, jonka nimen tulisimme kuulemaan yhä enemmän lähitulevaisuudessa, hänellä on karismaa vaikka muille jakaa. Mikä on vielä vaikuttavampaa, että mielestäni kaikki aina Scarlett Johanssoneista Elizabeth Olseneihin on niin loistavasti roolitettu. Uusi tulokas on myös Chadwick Boseman, erittäin lahjakas ja lupaava näyttelijä.
Captain American kolmosta on siteerattu kuin Avengers-leffojen kolmanneksi osaksi ja yksi hahmojen runway tämä kuin onkin. En tiedä onko näillä termeillä enää niin edes väliä. Kaikki limittyvät vähän toisiinsa yhden suuren Marvel-nimikkeen alla. Hienoimmaksi kohtaukseksi nousee mielestäni tämän leffan kliimaksi siellä lentokentällä, kun kaikki hahmot astuvat samalle pelikentälle ja ottavat voimistaan mittaa. Muistan ajatelleeni jo silloin Raimin hämistä läpi puskiessani, että olisipa kiva, kun nämä kaikki superit saataisiin samaan leffaan.
Bridget Jones kuuluu Niihin elokuviin, isolla N:llä. Notting Hillit, Titanicit ja Bridget Jonesit ovat minulle elokuvaklassikkoja. Ne ovat niitä elokuvia, jotka tekee mieli nähdä uudelleen ensimmäistä kertaa tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Olenkin katsonut ne niin monesti läpi, että hohto on vähän mennyt, mutta sen ei pitäisi puhua elokuvia vastaan, vaan niiden puolesta.
Harvoin olen nauranut niin monta kertaa uudelleen elokuvalle, kuin Bridgetin päiväkirjojen kanssa. Uusia samanlaisia suosikkeja on vain Loma (Vacation), jonka olen nähnyt nyt kolmesti ja kaikilla kerroilla nauranut yhtä paljon, ellei enemmän. Mutta mikä on kivaa tässä elokuvassa on, että sen voi pistää päälle kun kaipaa jotain surullista draamaa tai viihdyttävää komediaa. Tämä on elokuvien lohturuokaa.
Renee Zellweger on jumalainen roolissaan, johon on kuin luotu. Muutenkin pidän hänestä näyttelijänä. Hän oli loistava esimerkiksi Cold Mountainissa. Hugh Grant ja Colin Firth ovat ennenkin todistaneet romanttisten pääosien lahjansa lukuisissa vastaavissa projekteissa, mutta syy siihen on varmastikin nämä leffat.
En tosiaan ollut arvostellut tätä Bridgetin jatko-osaa jostain syystä aikaisemmin. Mutta nyt se sopii loistavasti 2016 elokuvahaasteeseen.
#elokuvahaaste2016 (48. Elokuva, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä)
Jos pidättäytyisin tänään pesäpallotermeissä. Täysi kunnari jatko-osille on Bridget Jones: Edge of Reason. En tiedä kumpi Bridgeteistä on parempi, välttämättä, mutta pirun viihdyttäviä kumpainenkin. Mutta sitten haluaisin heittää myös kurvipallon: Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull... Tiedän, mutta minusta se oli todella mukiinmenevä leffa.
Tämän olen nähnyt useaan kertaan. Miksi sen nyt arvostelen, on koska se sopii hyvin elokuvahaasteen kohtaan 24. "Elokuva, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä". New Yorkissa olenkin käynyt, mutta olen aina halunnut käydä Skotlannin ylämailla. Tässä voin nyt vähän kikkailla, sillä en välttämättä haluaisi asua missään kolkkoisessa linnassa, mutta ihan hauska sellaisessa olisi käydä. Unelmapaikkani asua olisi varmasti joku Lontoo, Zürich tai Malibu (a la Gracen ja Frankien rantatalo, tietäjät tietää)
Pidän Patrcik Dempseystä. Hän sopii hyvin tälläisiin romanttisiin komedioihin ja siksi odotankin innolla myös ensi syksyn uutta Bridget Jonesia! Kevin McKidd oli hyvä valinta miehen rooliin, josta Dempseyn hahmo voisi olla mustasukkainen, sillä McKidd on niin miehekäs ja vahva. Michelle Monaghanista en valitettavasti pidä, joten siksi tuo kolmiodraama-asetelma on vähän blaah, koska en ymmärrä, miksi nämä miehet hänestä taistelevat. Tämä leffa on myös legendaarisen Sydney Pollackin viimeinen roolityö ennen kuolemaansa.
Ihan hauska ja viihdyttävä.
#elokuvahaaste2016 (24. Elokuva, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä)
Mia Hall (Chloe Grace Moretz) on nuori lukiolainen, jonka koko elämä on sellonsoitto. Hän rakastuu rokkariin, (Jamie Blackley) ja kun ne ynnätään yhteen, tarkoittaa se, että hänen elämässään onkin nyt kaksi asiaa! Kaksi asiaa on enemmän kuin yksi ja se tarkoittaa, että Mian on tehtävä oi niin vaikea valinta. Arvostettu musiikkikoulu Juilliard kutsuisi toisella puolella maata, mutta oman rokkariboifrendin hiukset on niiiin pehmeät...
Koska käsikirjoittajalle olisi täysi mahdottomuus tästä vielä rakentaa jopa puolentoistatunnin elokuvaa, täytyy mukaan vielä heittää traaginen auto-onnettomuus. Näin ei tarvitse keksiä oikeaa sisältöä yhteenkään kohtaukseen. On nimittäin hyvä huomata, että tässä vuoropuhelut kestävät korkeintaan neljä repliikkiä. Mian hahmo on ihana, koska hänen sanotaan olevan ihana. Ja Mia osaa jo käyttää suuria sanoja kuten tehtyään bänksit boifrendinsä kanssa "tuntuu, että halkean kahtia". Ääni, jonka juuri kuulitte oli minun oksennukseni.
Näyttelijöiden panostus rooleihinsa on niin olematon, että on ihan sama lukisivatko he vuorosanojaan kädessään olevalta käsikirjoitukselta, niin mekaanista on kahden päätähden lausunta. Mutta tämä nyt on tälläistä YA-höttöä. Onneksi elokuvan kuvallinen ilmaisu on niin teennäistä, päälleliimattua ja kuorrutettua, että siinä kohtaan viimeistään kaikki aitous ja maanläheisyys livistää ulos ikkunasta - eiku, sehän on huono asia. Niin kuin yritin keksiä jotain positiivista sanottavaa.
Mutta senhän saan kaiverrettua elokuvan soundtrackista. Tom Odell on pitkään ollut yksi suosikeistani. Hänen äänensä on täydellinen. Harmi vain, että se on uhrattu tälläisen rotkoon syöksyvän junan eteen.
#elokuvahaaste2016 (27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu elokuva)
Best Movie
Spotlight Tässä kategoriassa kisa oli kova. Lopulta päätös jäi Roomin ja Spotlightin välille. Miksi Spotlight voitti? Erillistä ohjauskategoriaa minullahan ei Lozenge Awardseissa ole, joten joudun katsomaan elokuvia tässä kategoriassa enemmäkin kokonaisuutena. Spotlight on ennen kaikkea osiensa summa - jokainen ratas on täydellisesti öljytty ja elokuva toimii niin hyvin, koska se on hiottu. Room puolestaan, vaikka täydellinen elokuva ja jopa enemmän, kärsii vähän koruttomuudestaan nyt tätä palkintoa päätettäessä. Tämä on siksi katkeransuloista, sillä en olisi halunnut nähdä Roomia edes mitenkään toisenlaisena.
Best Costume Design The Dressmaker
Nyt voin paljastaa, että ainoa syy, miksi halusin tänä vuonna uuden kategorian puvustukselle, oli juurikin leffa The Dressmaker. Jo arvostelussa korostin sitä, kuinka typerää on ollut jättää leffa täysin kansainvälisten elokuvapalkintojen (lue: yhdysvaltalaisten) huomiotta, sillä tässä on ehkä kaikkien aikojen paras puvustus - niin vahvasti se jo nimessä ja juonessa tulee esille.
Best Villain Ryan Guzman :: The Boy Next Door
Ei ehkä kaikkien kuppi teetä, mutta itse pidin The Boy Next Dooria erittäin vahvana, viihdyttävänä jännärinä, jonka juonenkäänteitä sai oikeasti jännittää sormet suussa. Elokuvan teki erityisen vakuuttavaksi Ryan Guzman rohkealla roolisuorituksellaan, jossa loistavasti tulkitsee sen psykologisuuden sellaisen sairauden taustalla kuin sosiopatia.
The Biggest Disappointment Woman in Gold
Tähän valintaan päädyin, koska muista leffoista vähän uumoilinkin, että en tulisi niistä pitämään. Brooklyn vaikutti jo trailerinsa perusteella niin pureskellulta kauralta ja Mad Max: Fury Road lähtökohtaisesti kuulostaakin sellaiselta pölyiseltä takaa-ajolta, joka ei minua alkuunkaan kiinnosta. Syy, miksi ne ehdokkuudet kuitenkin saivat, oli se, että muu maailma jostain syystä villiintyi näistä leffoista tarpeettomiin mittalukemiin asti ja siinä on allekirjoittaneella ollut pään raapimista. Mutta Woman in Gold oli suoranainen pettymys. Se kuulosti niin mun leffalta. Helen Mirren+vahva naispääosa+mielenkiintoinen juoni - mutta ei. Sen sijaan se onkin latistettu karikatyyri, yliteatraalinen ja kuorrutettu - eikä se edes ole rationaalisesti toimiva.
Most Underrated Performance Joan Allen :: Room
Ylipäänsä Joan Allen on vaarallisen aliarvostettu näyttelijä, eikö?
Best Performance by an Actor in a Leading Role Karl Glusman :: Love
Mitä? Vannoutunut Leo-fani ei valitsekaan hänen ylistetyintä roolisuoritusta vuoden parhaimmaksi? Rasti seinään. Vaikka Leo olikin vaikuttava ja Oscarinsa arvoinen, täytyy minun nyt alistua ja myöntää totuus: ei ollut hänen parhain roolisuorituksensa. Hänen ei tarvinnut juurikaan kehittää luonnetta hahmolleen, vaan pelkkä eleillä näyttely riitti aika pitkälle - ja sen hän tekee hyvin. Mutta huomattavasti mielenkiintoisempi roolisuoritus tulee nuorelta Karl Glusmanilta, joka luo hienoja sävyjä hahmoonsa. Hänellä on vaikea päärooli, josta hän selviytyy rohkeudella - pakostakin ottaen huomioon elokuvan eksplisiittisyyden - mutta hienoimpana koin ratkaisun tuoda mukaan jopa piirteitä, jotka eivät ole kaikki samaistuttavia - ts. hän esittää virheellistä hahmoa ja se tekee hänen tulkinnastaan aitoa. Äärettömän monipuolinen roolisuoritus.
Best Performance by an Actor in a Supporting Role Emory Cohen :: Brooklyn
Yleensä (ja sanon tämän nyt tuhansia ja taas tuhansia romanttisia pätkiä katselleena hulluna) rakkaudenkohdetta esittävät miehet ovat laiskoja. Heiltä ei yleensä vaadita paljoa. Kunhan ovat komeita ja hymyilevät vienosti, niin kyllä siinä valtaosa naisista jo osaa kuvitella unelmiensa miehen niiden silmien taakse (lue: Richard Geren kaikki roolisuoritukset). Miksi koinkin Cohenin roolityön lumoavaksi ja vuoden parhaimmaksi, oli koska hänen roolinsa ei vaatisi häneltä paljoa, mutta hän on valmis näyttämään mistä on tehty. Hän tekee hahmostaan sympaattisen, miellyttävän, persoonallisen, rakastuneen (ei siis vain niin, että ainoastaan nainen rakastuu mieheen, vaan myös mies rakastuu naiseen).
Best Performance by an Actress in a Leading Role Brie Larson :: Room
Ollaanpas nyt rehellisiä, olisin voinut palkita kenet tahansa ehdokkaistani. Blanchett olisi ansainnut voiton ihan kummalla tahansa roolillaan. Syy, miksi Larsonin kuitenkin halusin nimittää tähän erikseen on, koska en usko, että kaikki varmastikaan tajuavat Larsonin roolisuorituksen painoa. Useimmat varmasti näkivät nuoren Tremblayn nerokkuuden ja pitivät Larsonin työtä itsestäänselvyytenä. Haluaisin kuitenkin huomata, että Tremblaylla on paljolti Leonardo DiCaprio Revenantissa-tyyppinen rooli, joka on tietysti vaikuttava, mutta ei loppujen lopuksi vaadi kovinkaan paljon työtä hahmon persoonallisuuden ja moniulotteisuduen kuvaamiseksi. Se on nimittäin Larsonin roolihahmo tässä elokuvassa, joka on tarinan emotionaalinen lataus. Hänen kauttaan näemme sen trauman, jonka nämä hahmot ovat kokeneet. Osaltaan tuntuu myös, että Larson on kuin nakutettu roolissaan, sillä hänessä on sellaista korutonta aitoutta, jota vastaan on loistava peilata karujakin kohtaloita.
Best Performance by an Actress in a Supporting Role Rachel McAdams :: Spotlight
Lyhyesti: Rooney Maran työ jakaantuu kahtia, sillä Blanchett kantaa osan painosta, Stewartin roolissa suuremman työn tekee käsikirjoitus ja nerokkaat vuorosanat ja samoin Vikanderin. Winsletin olisin voinut palkita, jos olisin vain vähän enemmän tykännyt itse leffasta. Muutenkin koen, että vaikka hän ehdokkuuden saikin, niin McAdams ei ihan sitä huomiota saanut, jonka ansaitsi. Haluan nimittäin korostaa, että ainakin kuvittelisin hiljaisen näyttelemisen olevan vain niin paljon vaikeampaa kuin huutonäyttelemisen. McAdams onnistuu luomaan täydellisen roolisuorituksen repliikkiensä vähyydestä huolimatta.
Oscar Snub Idris Elba :: Beasts of No Nation
No onhan se!
Best Script Tie: Clouds of Sils Maria, Inside Out, Ex Machina, The End of the Tour, Spotlight
Nössö ratkaisu, tiedän. Mutta enpä muista juuri toista vuotta, kun olisi ollut näin monta väkevää käsikirjoitusta.
Inspiration Award Domhnall Gleeson
Katsokaa lapset! Näin sitä tehdään läpimurto! Etkä tarvitse siihen yhtäkään juoruartikkelia sinusta, tai alastonkuvaa tai supersankarielokuvaa. Kunhan teet työsi hyvin, niin sinut voidaan joku vuosi palkata ei vain yhteen, ei vain kahteen, ei vain kolmeen, vaan jopa neljään Oscar-ehdokkuuksia keränneeseen leffaan. Ni!
Career Sidestep Jason Segel :: The End of the Tour
Tämä nyt oli vain niin suuri järkytys. Vielä elokuvaa katsoessanikin tuhahtelin itselleni, että miten hemmetissä muka minua lukuisilla aiemmilla roolisuorituksillaan jopa ärsyttänyt Jason Segel voisi muka olla hyvä!? No oli hän. Ja kun minä sanon näin, niin sen on pakko tarkoittaa jotain.
Actually Funny Jennifer Aniston :: She's Funny That Way
Elokuvahan on ihan p*ska. Lopussa Quentin Tarantino hyppää ruutuun ja nappaa elokuvan päähenkilön mukaansa. Oikeasti. Kertoo jotain elokuvan tasosta. Mutta sen pelastaa aina niin karismaattinen Jennifer Aniston. Tässä hän jatkaa Kaameat pomot-leffoista hyväksi todetulla linjalla, vähän kovemman luokan huumorin hahmolla. Ja minä nauroin ääneen. Hänen terapeuttinsa vain on niin hävytön.
Best Cinematography Ed Lachmann :: Carol
Vieläkin ihmettelen miten hän sen teki. Toki loistava ohjaaja Todd Haynes varmasti auttoi, kuten myös hyvä kässäri ja näyttelijät, mutta Lachmannin tyyli on niin koristeellista, mutta ei silti ammu yli. Tämä nyt on ainakin leffa, josta visuaalinen maailma jää mieleen.
Best Score Carter Burwell :: Carol
Oih ja voih! Harvoin edes jää leffojen soundtrackit (hyvällä tavalla) mieleen. Yleensä ne ärsyttävät. Siitä kertoo jotain myös se, että viittä ehdokasta en tältä vuodelta millään saanut kasaan tämän kategorian ehdokkaisiin. Mutta tätä Carolin soundtrackia on tullut leffan nähtyään kulutettua toooodella paljon! Se on vain niin kaunis!
Best Ensemble The Cast of Spotlight
Aivan pienimmissäkin osissa olleet ovat järkyttävän loistavia. En edes pysty erittelemään jokaista näyttelijää, joka saa tilaisuuden näyttää taitonsa tässä. Ja silti kukaan ei hypi yksinomaan estradille. Tämä on nimenomaan ensemble-näyttelemistä, jossa näyttelijät työskentelevät hyvin yhteen. Toista yhtä hyvin toimivaa näyttelijäkokoonpanoa ei varmasti koskaan tule enää vastaan.
Elle Fanningin mystisyydessä kiehtoo eritoten hänen anteeksipyytelemättömyys. Hän on aito. En yhtään ihmettele visionäärisen ohjaajan Nicholas Winding Refnin päätöstä pestata tämä nuori lupaus uusimman ohjauksensa, The Neon Demonin pääosaan. Fanning on 16-vuotias Jesse, joka saapuu Los Angelesiin tavoittelemaan mallin uraa. Matkalla häntä auttavat Karl Glusmanin esittämä valokuvaaja, Christina Hendricksin esittämä mallitoimiston johtaja ja Jena Malonen esittämä meikkitaiteilija. Kaikki tuntuvat olevan lumoissaan Jessen ennennäkemättömästä kauneudesta ja tämä pakostakin nostaa esille kateuden teeman.
