
Tunteena, seikkalunhalu taitaa olla aika yleismaailmallinen. Tunnistamme kaikki rinnassa palavan sykkeen, joka ajaa meitä lähtemään. Kävelemään eteenpäin, katsomatta taaksemme. Kulkemaan niin kauan, että emme tunne jalkojamme. Kurkistamaan aina seuraavan kukkulan yli ja sitä seuraavan. Juoksemaan metsän laitaan, kömpimään uuteen onkaloon. Haluamme löytää tuoksuja, jotka täyttävät nenämme reseptorit uudella ja ihmeellisellä. Toivomme voivamme hengittää syvään, ilmaa, joka tuntuu keuhkoissa erilaiselta kuin se, johon olemme tottuneet. Haluamme katsoa maailman laitaa silmästä silmään.
Tunteen tunnistaa myös muuan Frodo Reppuli (Elijah Wood), joka päättää jättää rauhallisen ja tyynin elämänsä kotiperukoillaan tuttujen ja turvallisten ihmisten ympäröimänä, tehdäkseen hurjan matkan kohti tuntematonta ja pahuutta, joka edustaa hänelle kaikkea, minkä voi tulkita kodinsa vastakohdaksi. Samalla hän tulee täyttäneeksi hänelle ja vain ja ainoastaan hänelle suodun vastuun tai velvollisuuden. Frodo, kaikessa hyvyydessään ja turmelemattomuudessaan, on ainoa, joka pystyy kantamaan mystisen magiasormuksen tuhottavaksi. Sormuksen tuhottavaksi, jotta hyvyyden voittokulku säilyisi. Ja samalla, kun Frodo kulkee kohti määränpäätään, tulee hän huomanneeksi, että se, mitä hän etsi maailmalta - seikkailuista, vieraista muukalaisista, vastuusta ja vapaudesta, tuntemattomista poluista ja auringonlaskuista - olikin hänen sydämessään kaiken aikaa. Apunaan Frodolla on matkassa niin kutsuttu Sormuksen veljeskunta ja näistä ystävistään - Legolas (Orlando Bloom), Sam (Sean Astin), Aragorn (Viggo Mortensen) ja esimerkiksi Gandalf (Ian McKellen) - hän löytääkin arvoista tärkeimmät - ne, minkä vuoksi kannattaakin uhrata henkensä ja oma elämänsä, suojellakseen.
Sinänsä ajatus uljaasta matkasta kohti tuntematonta on hyvin romantisoitu. Se kiinnostaa ajatuksena, koska harvallapa siihen on mahdollisuutta. Ennemmin tai myöhemmin jokainen meistä maatuu aloilleen. Juurtuu paikalleen. Jää tahmaisena kiinni rutiineihinsa, arkeen ja velvollisuuksiin. Ja jossain mielen perukoilla aina kärventää ajatus menetetystä seikkailusta - jostain, mikä olisi voinut olla. Olla totta. Tulla osaksi sinua ja sitä, mikä tekee sinusta sinut. Olisit eräs, joka olisi kokenut jotain. Jolla olisi jotain jaettavaa. Sen sijaan, että olet kuin kuka tahansa muu.
Mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän tajuat, että pimeys ei ole vain valon puutetta, vaan sitä, ettet jaksa sytyttää tulta, kääntää katkaisijaa tai luoda toivoa itsellesi. Yöstä tulee ystäväsi. Kietoudut sen samettiseen lumoon. Mutta samalla kadotat käsityksen itsestäsi. Et enää erota omaa heijastustasi. Ja ilman valoa, et näe omia mustelmiasi, jotka pimeys on sinulle mukiloinut.
Vuosien paino on hirvittävä taakka kantaa. On luonnollista, että haluat sille vähän helpotusta. Edes, että voisit unohtaa. Ja sen pimeys mahdollistaa. Kun kadotat itsesi, voit unohtaa kalavelkasi elämälle. Voit teeskennellä, että olet vapaa. Mutta samalla pimeys kavaltaa sinut. Kuormaa kontollesi vastuun, josta ei voi ottaa kiinni paljain käsin. Joten vierität sen ainoaan suuntaan, johon pystyt: alaspäin.
Sanotaan, että vanhat miehet puhuvat nuoret miehet sotaan. Joten kierre säilyy. Oikeudesta tulee suhteellista. Totuudesta valeita. Aaveista eläviä ja elävistä kuolleita. Tallomme toisemme yhä alemmas. Turvaudumme kylmän maan varaan. Haukomme henkeä viimeisillä voimillamme.
Ja vain, koska unohdit, että tässä on hyvä. Että kodin voit tehdä sinne, mihin lasket jalkasi. Kuinka aurinko kimmeltää järven pinnalla. Millaista ääntä lapsuutesi kaikui. Miten seikkailu tarkoittaa elämistä ilman haarniskaa. Hetkessä olemisen kauhu ja lumo. Nöyryys. Kunnia. Hengitä syvään. Olet olemassa. Halaa elämääsi. Tutki itseäsi. Näyttydy siten, kuten haluat. Tee omat päätöksesi. Lähde tai jää. Anna muiden katsoa sinua. Ja katso takaisin.
Sinänsä Sormuksen ritareiden tulkinta hyvästä, pahasta ja elämästä on hyvin inhorealistinen. Pahuus ei ole ruumillistettu. Se on käsite, joka yksilöityy abstraktiin. Liekkiin, tai silmään. Mustaan aukkoon tai pohjattomaan kaivoon. Pahuus voi löytyä jokaisesta meistä. Rakkaasta sukulaissedästäsi, vanhasta, viisaasta tietäjästä, kauneudesta tai viattomuudesta. Suojelunhalusta tai ujoudesta. Kavalinta pahuutta on pahuus, jonka itse valitsemme itsellemme.

Tematiikka ei silti pelasta trilogian avausosaa mitäänsanomattomien itsestäänselvyyksien suosta. Syvällisyydestä puhaltavia raikkaita tuulia varten olisi täytynyt pystyttää heijastavia rakenteita, peilipintoja, jotka vahvistaisivat elokuvan viestiä. Nyt se hukkuu geneerisyyden jättömaahan. Unohdetulle aavikolle, jossa elokuvan kerronnalliset ratkaisut heijastavat epätoivosta, kompromissista sen kanssa, mitä kuviteltiin ja mihin jouduttiin tyytymään, koska vain se oli mahdollista. Mielikuvituksellisten piirteiden hautausmaa pitää elokuvaa vankinaan. Rakenteesta tulee mieleen helppous, kuin mutakylpy virtahevolle.
Mikään elokuvaa seuratessa, ei erotu edukseen. Loppuratkaisun voisi vaihtaa elokuvan aluksi, ja kukaan ei huomaisi taikatempusta mitään. Hahmot muistuttavat kohtaus kohtaukselta yhä enemmän toinen toistaan. Tehokeinot pyörivät pientä, puista ympyrää, joka viimein hajoaa lastin painon alla. Aikaa käytetään runsaasti kauhomaan vettä valtamerestä pieneen lampeen. Metsä katoaa rymistelyn tieltä ja rymistelyn tempo tuudittaa katsojan uneen. Uneen, josta en herännyt. Toivottavasti seuraaville osilla on lääke. Lääke, joka herättää minut, elokuvakatsojana taas eloon.
...=)