...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: Steve Martin and Martin Short: An Evening You Will Forget for the Rest of Your Life

Steve Martin kuuluu omiin komediaikoneihini. Martin Short on jossain pätkissä hauska. Laitoin tämän päälle, koska tämä sai jotain Emmy-ehdokkuuksia ja harvoinpa tällaisille komediaspesiaaleille mitään kovempaa jalometallia myönnetään. Vitsit lähtevät hyvin alussa käyntiin. Tämä muistuttaa jopa vähän jotain Oscar-gaalan avajaismonologia ja banteri Martinin ja Shortin välillä on purevaa. He ovat mestarillisia odotuksilla leikkijöitä. Hienoa nähdä kahden kokeneen veteraanin leikittelevän sillä, miten vitsiä rakentavat ja sitten vievätkin punchlinen jonnekin täysin muualle - odottamattomaan. Tunnelma on siis rentoa ja homma pysyy hyvin kasassa. Hieman loppua kohti väsymys alkaa näkymään. Eivät nämäkään mitään nuoria pojankloppeja enää ole, joten mitä muuta odottaakaan. Silti, on tämä kuitenkin käsikirjoitettu. En tiedä, miksi loppu on jätetty niin heiveröiseksi. Homma lässähtää viimeistään siinä kohtaa, kun Short heittää vaatteet pois päältään ja Martin kaivaa esiin banjon. Kaiken kaikkiaan siis 5/10.

...=)

Arvostelu: Nappily Ever After

Monelle varmasti todella tärkeä elokuva. Alkupuolisko leffaa tuntuu jotenkin tähtäävän kohti fokusta, mutta loppu leffaa hajoaa käsiin. Sanaa Lathan ei ole vieläkään viitsinyt opetella näyttelemään. Itse mainosmaailmassa työskentelevänä, toivoisin joskus vähän parempaa taustatyötä siihen, mitä me oikeasti teemme. Aina samat kliseet jokaisessa leffassa, jotka muistuttavat enemmän lasten leikkiä aiheesta, kuin oikeaa tulkintaa alasta.



...=)



Emmy-palkinnot 2018

On kyllä ihan historiallisen pitkä tämä väli ehdokkuuksien julkistamisen ja voittajien valitsemisen välillä. Olen kirjoittanut tämän vuoden Emmy-ehdokkuuksista 12. heinäkuuta, eli pieni elinikä sitten. Pakko myöntää, että tässä ajassa olin jo ihan unohtanut koko Emmy-gaalan. Aamulla kun heräsin, oli yllätys mukava, kun sai lukea voittajista aamukahvia siemaillen.


Sen enempää minulla ei valitettavasti ole aikaa paneutua tänä vuonna Emmy- gaalaan itsessään. Oikeastaan tämä on itselle ihana asia, sillä kiireeni tällä hetkellä on sellaista hyvää, kiireistä ja hyvällä tavalla aikaa vievää arkea. Saa oikeasti tehdä niitä juttuja, joista tykkää. Kovin valottavaa tai antoisaa postausta en kuitenkaan Emmyista saa nyt aikaiseksi, sillä tiedän vain voittajien nimet. Eli en voi fiilistellä pystejä, voittajien puheita ja gaalan kohokohtia sen enempää. Ilmeisesti joku ohjaaja on kosinut tyttöystäväänsä kesken kiitospuheensa. Sen enempää en tiedä.


Sen verran kuitenkin hypetän, että kerrankin Emmy-pystit menevät vähän niinkuin oikeisiin osoitteisiin. Olen jo pidemmän aikaa lobannut Thandie Newtonin arvostuksen puolesta sarjassa Westworld. Ja kuinkas sitten kävikään... Hän voitti kuin voittikin Emmy-pystin osastaan tulisena, monitahoisena ja voimakkaana Maevena tässä sci-fi-sarjassa. Sen verran hyytävän roolin kyllä Newton vali jostain syvyyksistä, että täysin oikeutettu voitto.

Ja toisen voittajan julistan myös samalla leuhkalla ylpeydellä, nimittäin Claire Foy sai kuin saikin parhaan naispääosan Emmy-pystin sarjasta The Crown. En voisi olla onnellisempi. Näin sen pitikin mennä. Tosin itse vielä kallistuisin The Crownin ykköskauden pariin, kun nyt voitto tuli kakkoskaudesta, mutta ehkä voin leikkiä, että pysti on niinkuin kokonaisuudesta.


Lisäksi näyttelijöistä sympaattisin, Merritt Wever voitti jo toisen Emmy-pystinsä, tällä kertaa sarjasta Godless. Siinä, jos missä, on arvostusta ansaitseva näyttelijä. Jostain syystä, kaikista pysteistään huolimatta, hän ei tunnu saavan oikein kunnon rooleja, ainakaan mistään kunnon produktioista. No, ota näistä sitten selvää. Samasta sarjasta voitti myös Jeff Daniels, joka tuntuu vain paranevan vanhetessaan.

Myös Darren Criss voitti Emmyn ja pidän myös häntä erityisen lahjakkaana.


Tämän vuoden Emmyt olivat vielä jotenkin erityisen anteliaita, sillä tekivät kertaheitolla jopa kolmesta miehestä nyt himoitun, tavoitellun ja kadehditun EGOT-kombon voittajia; John Legend, jolle kyllä soisin kunniaa vaikka millä mitalla, muistaakseni Tim Rice (en muistakaan sitten kuka heppu hän olikaan) ja olisiko ollut Andrew Lloyd Webber (tämän hepun ansiot ovat kieltämättä kiistattomat).

Loput voittajat voitte lukea (hmm... jaksaisinko pistää listaksi tähän alle... Näh!) esimerkiksi täältä.http://www.emmys.com/awards/nominees-winners/2018





...=)

Arvostelu: Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit

Tunteena, seikkalunhalu taitaa olla aika yleismaailmallinen. Tunnistamme kaikki rinnassa palavan sykkeen, joka ajaa meitä lähtemään. Kävelemään eteenpäin, katsomatta taaksemme. Kulkemaan niin kauan, että emme tunne jalkojamme. Kurkistamaan aina seuraavan kukkulan yli ja sitä seuraavan. Juoksemaan metsän laitaan, kömpimään uuteen onkaloon. Haluamme löytää tuoksuja, jotka täyttävät nenämme reseptorit uudella ja ihmeellisellä. Toivomme voivamme hengittää syvään, ilmaa, joka tuntuu keuhkoissa erilaiselta kuin se, johon olemme tottuneet. Haluamme katsoa maailman laitaa silmästä silmään.

Tunteen tunnistaa myös muuan Frodo Reppuli (Elijah Wood), joka päättää jättää rauhallisen ja tyynin elämänsä kotiperukoillaan tuttujen ja turvallisten ihmisten ympäröimänä, tehdäkseen hurjan matkan kohti tuntematonta ja pahuutta, joka edustaa hänelle kaikkea, minkä voi tulkita kodinsa vastakohdaksi. Samalla hän tulee täyttäneeksi hänelle ja vain ja ainoastaan hänelle suodun vastuun tai velvollisuuden. Frodo, kaikessa hyvyydessään ja turmelemattomuudessaan, on ainoa, joka pystyy kantamaan mystisen magiasormuksen tuhottavaksi. Sormuksen tuhottavaksi, jotta hyvyyden voittokulku säilyisi. Ja samalla, kun Frodo kulkee kohti määränpäätään, tulee hän huomanneeksi, että se, mitä hän etsi maailmalta - seikkailuista, vieraista muukalaisista, vastuusta ja vapaudesta, tuntemattomista poluista ja auringonlaskuista - olikin hänen sydämessään kaiken aikaa. Apunaan Frodolla on matkassa niin kutsuttu Sormuksen veljeskunta ja näistä ystävistään - Legolas (Orlando Bloom), Sam (Sean Astin), Aragorn (Viggo Mortensen) ja esimerkiksi Gandalf (Ian McKellen) - hän löytääkin arvoista tärkeimmät - ne, minkä vuoksi kannattaakin uhrata henkensä ja oma elämänsä, suojellakseen.

Sinänsä ajatus uljaasta matkasta kohti tuntematonta on hyvin romantisoitu. Se kiinnostaa ajatuksena, koska harvallapa siihen on mahdollisuutta. Ennemmin tai myöhemmin jokainen meistä maatuu aloilleen. Juurtuu paikalleen. Jää tahmaisena kiinni rutiineihinsa, arkeen ja velvollisuuksiin. Ja jossain mielen perukoilla aina kärventää ajatus menetetystä seikkailusta - jostain, mikä olisi voinut olla. Olla totta. Tulla osaksi sinua ja sitä, mikä tekee sinusta sinut. Olisit eräs, joka olisi kokenut jotain. Jolla olisi jotain jaettavaa. Sen sijaan, että olet kuin kuka tahansa muu.

Mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän tajuat, että pimeys ei ole vain valon puutetta, vaan sitä, ettet jaksa sytyttää tulta, kääntää katkaisijaa tai luoda toivoa itsellesi. Yöstä tulee ystäväsi. Kietoudut sen samettiseen lumoon. Mutta samalla kadotat käsityksen itsestäsi. Et enää erota omaa heijastustasi. Ja ilman valoa, et näe omia mustelmiasi, jotka pimeys on sinulle mukiloinut.


Vuosien paino on hirvittävä taakka kantaa. On luonnollista, että haluat sille vähän helpotusta. Edes, että voisit unohtaa. Ja sen pimeys mahdollistaa. Kun kadotat itsesi, voit unohtaa kalavelkasi elämälle. Voit teeskennellä, että olet vapaa. Mutta samalla pimeys kavaltaa sinut. Kuormaa kontollesi vastuun, josta ei voi ottaa kiinni paljain käsin. Joten vierität sen ainoaan suuntaan, johon pystyt: alaspäin.

Sanotaan, että vanhat miehet puhuvat nuoret miehet sotaan. Joten kierre säilyy. Oikeudesta tulee suhteellista. Totuudesta valeita. Aaveista eläviä ja elävistä kuolleita. Tallomme toisemme yhä alemmas. Turvaudumme kylmän maan varaan. Haukomme henkeä viimeisillä voimillamme.

Ja vain, koska unohdit, että tässä on hyvä. Että kodin voit tehdä sinne, mihin lasket jalkasi. Kuinka aurinko kimmeltää järven pinnalla. Millaista ääntä lapsuutesi kaikui. Miten seikkailu tarkoittaa elämistä ilman haarniskaa. Hetkessä olemisen kauhu ja lumo. Nöyryys. Kunnia. Hengitä syvään. Olet olemassa. Halaa elämääsi. Tutki itseäsi. Näyttydy siten, kuten haluat. Tee omat päätöksesi. Lähde tai jää. Anna muiden katsoa sinua. Ja katso takaisin.

Sinänsä Sormuksen ritareiden tulkinta hyvästä, pahasta ja elämästä on hyvin inhorealistinen. Pahuus ei ole ruumillistettu. Se on käsite, joka yksilöityy abstraktiin. Liekkiin, tai silmään. Mustaan aukkoon tai pohjattomaan kaivoon. Pahuus voi löytyä jokaisesta meistä. Rakkaasta sukulaissedästäsi, vanhasta, viisaasta tietäjästä, kauneudesta tai viattomuudesta. Suojelunhalusta tai ujoudesta. Kavalinta pahuutta on pahuus, jonka itse valitsemme itsellemme.


Tematiikka ei silti pelasta trilogian avausosaa mitäänsanomattomien itsestäänselvyyksien suosta. Syvällisyydestä puhaltavia raikkaita tuulia varten olisi täytynyt pystyttää heijastavia rakenteita, peilipintoja, jotka vahvistaisivat elokuvan viestiä. Nyt se hukkuu geneerisyyden jättömaahan. Unohdetulle aavikolle, jossa elokuvan kerronnalliset ratkaisut heijastavat epätoivosta, kompromissista sen kanssa, mitä kuviteltiin ja mihin jouduttiin tyytymään, koska vain se oli mahdollista. Mielikuvituksellisten piirteiden hautausmaa pitää elokuvaa vankinaan. Rakenteesta tulee mieleen helppous, kuin mutakylpy virtahevolle.

Mikään elokuvaa seuratessa, ei erotu edukseen. Loppuratkaisun voisi vaihtaa elokuvan aluksi, ja kukaan ei huomaisi taikatempusta mitään. Hahmot muistuttavat kohtaus kohtaukselta yhä enemmän toinen toistaan. Tehokeinot pyörivät pientä, puista ympyrää, joka viimein hajoaa lastin painon alla. Aikaa käytetään runsaasti kauhomaan vettä valtamerestä pieneen lampeen. Metsä katoaa rymistelyn tieltä ja rymistelyn tempo tuudittaa katsojan uneen. Uneen, josta en herännyt. Toivottavasti seuraaville osilla on lääke. Lääke, joka herättää minut, elokuvakatsojana taas eloon.



 ...=)

Arvostelu: Justice League

No olihan se. Huono.

Steppenwolf (Ciarán Hinds), myyttinen tarupahis nousee tuhkista palauttaakseen maailman alkukantaiseen tilaansa, joka ilmeisesti muistuttaa jonkinlaista helvetin tulta. Vastaan nousee Batman (Ben Affleck), Wonder Woman (Gal Gadot), Aquaman (Jason Momoa), The Flash (Ezra Miller), joku robottihöskä (Ray Fisher) sekä edellisessä leffassa kuollut ja kuopattu Superman (Henry Cavill).

Loistavan Batman V Supermanin jälkeen, jatko-osa vajoaa näin alas. Syykin on selvä; kuvaaja vaihtui. Batman V Supermanin kuvannut Larry Fong on saanut kenkää ja tilalle palkattu Fabian Wagner on umpisurkea. Siinä missä Batman V Superman oli huono hyvällä tavalla, Justice League on vain huono. Kuva ei herää henkiin.

Myös Hans Zimmer ja Junkie XL ovat passitettu pellolle ja tilalle löydetty vielä surkeampi säveltäjä Danny Elfman. Taso siis vain laskee. Pahiten leffa kuitenkin kompastuu, kun joku on viisauksissaan tehnyt päätöksen lätkiä CGI-filttereitä vähän sinne tänne, huolimattomasti, kömpelösti ja auttamattoman rumasti. Koko leffa on niin teennäisen näköinen, ettei sitä usko enää edes elokuvaksi. Se on kuin jonkun graafikoksi opiskelevan lopputyö, jossa hän on vain leikitellyt tietokoneen editori-ohjelmansa kaikilla mahdollisilla nappuloilla ja toiminnoilla. Huhun mukaan jopa Henry Cavillin ylähuuli oli CGI-filtteröity, sillä Cavill kasvatti viiksiä seuraavaa rooliaan varten. Siltä jälki kyllä näyttikin. Vähän aikaa piti oikein siristellä silmiään, että mitäs Cavillin kasvoille on sattunut, kunnes muistin tällaisen kivan pienen anekdootin.


Käsikirjoituksen puutteet antaisi vielä anteeksi, jos elokuvassa olisi sielu. Mutta koska elokuva on kuin Väritä-Numeroiden-Perusteella -kirja, myös juonen puutteet nousevat esille tavalla, joita niitä ei ehkä haluttaisi korostettavan. Kaiken kaikkiaan kirjoitus on ongelmallista, koska se on niin irrallista. Hahmojen matka on harvinaisen ohuilla tikeillä yhteen kyhätty. Se kuuluisa punainen lanka jää odottamaan noutajaansa.

Tämän takia aina korostan, että elokuvien tulisi lähteä liikkeelle visiosta. Haluan, että tekijällä on syvä palo - tunne, että juuri tämä tarina vain täytyy synnyttää ja saattaa katsojien katsottavaksi. Silloin elokuvalla on jonkinlaiset edellytykset onnistua. Mutta liian usein nykyään elokuvia on alettu tuottamaan päin vastaisella metodilla. Markkinatutkimukset päättävät, että koska Avengers menestyy, tarvitsee DC:nkin tuottaa supersankarien yhteenkokoontuminen. Sitten tämän ympärille kasataan tekijät ja he joutuvat heittämään asioita sinne tänne, että saavat kokoon jonkinlaisen leffan vastaamaan kysyntää. Mutta ei yksikään elokuvankatsoja tilannut tällaista. Me haluamme, että taitelija - oli se sitten ohjaaja, käsikirjoittaja tai jopa näyttelijä - antaa meille jotain, mistä on itse ylpeä. Kun hän uskoo teokseen, mekin uskomme.


Eli summa summarum, tämä nyt oli tällaista kokoon kyhättyä liukuhihnatuotetta.

Ja yllättäen, kun elokuvan taso laskee, niin uppoavat myös näyttelijät sen mukana. Ben Affleck on aivan naurettava tässä, Gal Gadot tuntui näyttelevän vain itseään, Ezra Miller oli jopa koomisen huono, jopa Amy Adams romahtaa leffan painon alle. Ainoa, joka pysyy joten kuten pinnan päällä, on Diane Lane. Myös Jason Momoan karisma antaa jotain toivoa Aquamanista. Tässä hän oli hukkaan heitetty ja ajoittain jopa korni. Mutta toivon, että hänet voidaan vielä pelastaa.


Mutta Justice Leaguea ei pelasta enää kukaan. Yksi pieni vinkki nyt studiopomoille: jättäkää tällaiset tuotantotehostetut liukuhintatuotteet tekemättä ja panostakaa oikeisiin taitelijoihin ja heidän ideoihin. Tällaisella elokuvatuotannolla te syötte vain omaa kättänne. Ainakin pidemmän ajan puitteissa.



 ...=)