Arvostelu: Fast & Furious Presents: Hobbs & Shaw

On poikkeuksellisen helteinen keskikesä. Kuumuus on paahtanut pohjoista maaperää jo viikkojen ajan, tehnyt olon sen kamaralla kipittäville kiemurtelijoille tukalaksi. Herään aikaisin aamulla, koska silloin on vuorokauden ainoa aikoa, kun tuntuu, että saa henkeä. Kävelen makuuhuoneesta olohuoneeseen ja vaan rojahdan sohvalle. Kuin pystyisin rentoutumaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kuumuuden jännittämä keho haukkoo happea samalla kun laitan televisiosta Netflixin päälle ja klikkaan ensimmäistä löytämääni elokuvaa.

Kun ei halua ajatella mitään. Fast & Furious-elokuvasarja esittää viimeisimmän tuotoksensa: Hobbs & Shaw, joka käy kesälomaviihteestä paremmin kuin hyvin. Sen pääosissa Dwayne "The Rock" Johnson, Jason Statham ja The Crown-sarjasta tuttu Vanessa Kirby. Sivuosiin on isolla rahalla saatu köytettyä mukaan Helen Mirreniä, Ryan Reynoldsia, Idris Elbaa ja Kevin Hartia. 

Juonesta ei varmaan tarvitse kahta sanaa selittää. Kyllä sellaisen suurennuslasin kanssa tästä elokuvasta löytää, mutta kivempaahan se on keskittyä katsomaan viihdyttävää toimintaa, autoilla kaahailua ja eksoottisia maisemia. Sekä kuunnella Rockin ja Stathamin keskinäistä machokilvoittelua ja huulenheittoa.

The Rockhan on näyttelijänä umpisurkea. Ehkä ammattitaidottomin, jota on vastaan käppäillyt. Hän on niin eloton ja hengetön, häntä voisi hyvin erehtyä luulemaan isoksi puunrungoksi, jos ei tarkemmin sattuisi katsomaan päin. Mutta hänessä ehdottomasti paras piirre on se, ettei hän ota itseään liian tosissaan. Että hän taitaa itsekin ymmärtää ja tunnustaa täyden kyvyttömyytensä näytellä yhtäkään kohtausta uskottavasti. Joten hän tekee itsestään vitsin. Että hänen kanssaan voi nauraa, ennemmin kuin hänelle päin. Ja se ei ole viihdyttäjältä ihan mikään arvoton ansio. 

Stathamista sen sijaan pidän. Hänen toimintapätkiä on tullut katseltua ennenkin lähtien aina Transportereista The Mechaniceihin. Jostain syystä niistä ei ole blogiin tullut kirjoiteltua, lähinnä siksi, koska eipä niistä juuri muuta kirjoitettavaa olisikaan kuin tyypillistä Stathamia, ota tai jätä. 

Saman voisi sanoa tästä. Hänen karismansa kantaa, ainakin jos hänestä sattuu pitämään. Valtaosa varmaan pitää. 

Huomion ehdottomasti varastaa elokuvaan jostain syystä eksynyt yksi oikeasti ammattitaitoinen näyttelijä Vanessa Kirby. Kontrasti hänen näyttelemisensä ja muiden näyttelemättömyyden välillä uhkaa ajoittain olla vähän liiankin suuri, mutta koska Kirby on niin kovassa iskussa, häntä toivoisi näkevän enemmänkin ja toivottavasti palaa myös jatko-osiin, joita eittämättä on luvassa.

Näistä tuhansista sivuosista on pakko lohkaista pari sanaa. Koska minä ainakin ihmettelin, miksi joku Helen Mirren on esimerkiksi vaivauduttu kärräämään lavasteisiin vain tuollaiseen lavasteen rooliin. Hänellä on ruutuaikaa ehkä kaksi sekuntia. Jos räpäytät silmiäsi väärään aikaan, menee kyllä koko rouvan ruutuaika auttamatta ohi silmien. Kuitenkin leffaa on markkinoitu Mirrenin nimellä ja hän on tehnyt sen tiimoilta haastatteluitakin, ikään kuin hän olisi leffan tähti. Ja ei se täysin odotusarvojen ulkopuolella olisikaan, onhan Mirren aikaisemminkin todistanut kyvykkyytensä toimintaviihteeseen ihan siinä missä seuraavakin kivenmurikka, esimerkiksi RED-toimintaleffoissa mummo laittoi palamaan sellaisella meninigillä, että oksat pois. Samaa olisin kaivannut siis tähänkin. Ehkä hänenkin aikansa vielä koittaa jossain osassa 326 - jollainen on, uskokaa pois, vielä varmasti tulossa.

Mutta vaikka Hobbs & Shaw on niin ikään vain tällaista mukiin menevää toimintaviihdettä, oli tämä Fast & Furious -saagan spin-off-leffa mielestäni ottanut astetta suuremman vaihteen silmään kuin emoelokuvansa. Ei tämä täysin ansiotta ole. 

En nimittäin itse voinut välttyä Mad Max: Fury Road-viboilta leffaa katsoessani. Ja jos se - omasta mielestäni tosin yliarvostettu - pätkä onnistui jopa rohmuamaan Oscareita pari vuotta sitten, ei siihen rinnastuva Hobbs & Shaw ihan niin aivotonta viihdettä voi olla, mitä ensisilmäyksellä saattaisi ajatella.

Eikä siinäkään tietysti mitään vikaa olisi, vaikka olisi.

Itse viihdyin pätkän parissa paremmin kuin hyvin. Emosarjan vindieseliläinen paatoksellisuus ja konservatiivisuus oli jossain määrin poissa tästä. Stathamilainen ja rockilainen viihde on jotenkin kevyemmän, ilmavamman otteen toimintaelokuvaa, jossa keskitytään oleelliseen. Jossa heitetään itsensä likoon, ottamatta itseään liian vakavasti. Arvostan.

Sex/Life, 1. tuotantokausi

Netflixin uusi hittisarja (Suomessakin viime aikoina toiseksi katsotuin) ottaa askeleen (tai pari) poispäin suoratoistopalvelun tyypillisestä romanttisesta osastosta, joka on aikaisempina vuosina perustunut pitkälti teinien ensimmäisiin ihmissuhdekokeiluihin. Sex/Life puolestaan kuvaa jo keski-ikää lähestyvää, lapsiperheen keskiluokkaista lähiöelämää. 

Kotiäiti Billie (Sarah Shahi) on aikaisemmassa elämässään ollut manhattanilainen psykologian opiskelija, villisti juhliva biletyttö ja poikaystäviä kuin sukkia kierrättänyt elämästään nauttinut nuori, joka yhden liian suuren sydänsurun koettuaan päätti kuin päättikin asettua aloilleen kiltin, mukavan ja soveliaan miehen Cooperin (Mike Vogel) kanssa. He muuttavat Connecticutin esikaupunkialueelle ja ehtivät pyöräyttämään maailmaan jopa kaksi muksua ennen kuin Billie havahtuu nykyisen elämänsä tylsyyteen ja harmauteen. Erityisesti Brad-nimellä (Adam Demos) kulkeva vanha suola janottaa.

Millaiseksi Sex/Lifea oikein kuvailisi? Nimi tietysti jo kertoo paljon. Se on hämmentävä sekoitus melko villiäkin seksikuvausta yhdistettynä hieman saippuaoopperamaiseen parisuhde-elämän kuvaukseen. Ehkä sarjaa voisi mielessään sijoittaa jonnekin Fifty Shades of Greyn tiimoille, sillä tärkeällä erotuksella, että Sex/Life tuntuu oikeasti olevan sitä, mitä Fifty Shades of Grey lupasi olevansa, mutta josta oli kuitenkin hieman laimennettu versio.

Ajoittain kohtaukset ovat huomattavankin graafisia. Mikä tuntuu ehkä jopa ylättävästi todella virkistävältä. Jotenkin on vain tuntunut siltä, että Netflix oli valinnut linjakseen koko perheen viihdyttäjän roolin ja kun vuodet sitten Netflixin valtavirtaistumisen jälkeen vain kuluivat ja ainoat tuotokset, mitä sieltä maailmaan nimenomaan romanttisen genren tiimoilta putkahti, olivat juurikin teini- ja koulumaailmaan sijoittuvaa nuortensarjaa, sitä jotenkin tyytyi siihen ajatukseen, että aikuisempaan makuun nikkaroitua viihdettä saa sitten jostain muualta.

Päätellen Sex/Lifen suosiosta jotain, voisi ajatella, että myös muille tämä jollain tietyllä tapaa Netflixin uudempi aluevaltaus on tuntunut mukavalta vaihtelulta. Onhan Netflixillä tietysti ollut aikaisemminkin roisimpaa tuotantoa, mutta erityisesti tuntuu, että 2010- ja 2020-luvuilla juuri romantiikan parissa viihtyvät katsojat on unohdettu vähän taka-alalle. Ellei sitten ole ollut 13-vuotias teini.

Adam Demos ja Sarah Shahi ovat ilmeisesti oikeassakin elämässä pariskunta. Mikä on vain hyvä juttu, sillä katsojana ei ehkä tule niin suuri myötähäpeä näyttelijöitä kohtaan, kun tietää heidän olevansa varsin intiimisti tuttuja toistensa kanssa jo valmiiksi. Eikä sillä, rohkeatkin kohtaukset on ihan hyvin tehty ja tätä sarjaa katsoo mielellään sellaisella päiväuniasenteella. Näin upean näköisiä ihmisiä (kaikin puolin) katsoisi vaikka he tekisivät mitä.

Ihan myös pidin sarjan esittämästä pohdinnasta siitä, mitä elämässään saa haluta. Millaisiin rooleihin me kaikki tyydymme ja miten emme uskalla niitä haastaa. Loppua ehkä hieman vaan jää miettimään. Senkin voi toisaalta lukea voimaannuttavana ratkaisuna feminististiä kysymyksiä pohtivan päähenkilön elämässä, mutta toisaalta taas ei.

Ja onhan sarja siis hieman camp-henkinen, hyvän ja huonon maun välillä tempoileva, hieman tönkkö ja aivan liian käsikirjoitetun oloinen. Sarjan päähenkilö on tyypillinen romanttisten kuvausten klisee, joka ei osaa päättää, mitä hänen täydellisestä elämästään ikään kuin puuttuisi. Mutta ehkä näin helteisinä kesäpäivinä sitä kaipasi jotain näin aivotonta ja puhtaasti viihdearvot edellä kulkevaa sarjaa. Ja ehkä juuri siksi se viihdytti, koska se ei ottanut itseään todellakaan liian tosissaan. Ja ainakin saa silmänkarkkia enemmän kuin tarpeeksi. 

Arvostelu: XXX: Return of Xander Cage

Vin Diesel on joskus kerran elämässään kekannut jotain oivaltavaa. Nimittäin miten loppupeleissä melko yksinkertaisista elementeistä ihan menestyksekkään Hollywood-tusinatuotteen suosio on kasattu. Ja tätä oppia hän ei ole sittemmin unohtanut, ehkä koska se lienee ainoa ajatuksenpoikanen joka aivokuoren läpi on aikanaan matkannut (?), eikä kyllä ole tätä neroleimausta sitten hävennyt esitelläkään. 

Otetaan iso kasa epäuskottavia toimintastuntteja, macho keskushahmo ja hänelle oma pikku posse viereen sekä tehtävä pelastaa maailma. Toiminnan ohessa muistetaan heittää vähän hurttia huumoria. 

Ja tällä plätkähtää taas tilipussiin seuraavat 300 miljoonaa. 

Tällä kertaa menossa mukana oli myös Toni Collette, joka ilmeisesti aikansa vakavammissa draamoissa pyörittyään tajusi, että niillä ei laskuja makseta. 

Plussaa erityisesti alun "sisäänheittokohtauksesta" (jollaiset tällaisiin toimintaviihdepläjäyksiin aina sisällytetään, eli alussa jo räjäytetään jotakin, tehdään jotain nopeaa toimintaa, suoritetaan joku päätähuimaava stuntti, jotta saadaan yleisön huomio jo heti alkuun) - jossa Diesel tekee suorastaan newtonilaisen havainnon, että radiomastotornista pystyy hyppäämään alas ihan ehjin nahoin, jos on muistanut vaan laittaa sukset jalkaan.

Arvostelu: This Little Love of Mine

Elokuva hymyilytti siksi, että ensimmäisistä sekunneista lähtien tiesi tasan tarkkaan, miten elokuva tulisi etenemään ja päättymään. 

Arvostelu: Comment je suis devenu super-héros

Suomen Netflixin valikoimista nimellä "Miten minusta tuli supersankari" löytyvä ranskalainen elokuva tuo supersankarigenren nyt myös Euroopan mantereelle. Harmin paikka. Mutta tulipahan katsottua.

Leffa tuntuu sijoittavan itsensä supersankarielokuvien laajassa kaanonissa jonnekin X-Menien kylkeen. Tässä maailmassa supervoimat ovat yleinen piirre ihmisissä, joillakin niitä on, toisilla ei. Siihen suhtaudutaan kuin korkeaan älykkyysosamäärään. Ongelmia alkaa syntyä vasta, kun joku keksii tappaa supervoimia omaavia ihmisiä, imeäkseen heistä veret irti ja käyttääkseen verta antaakseen kenelle tahansa kyseiset supervoimat. Rikollisia jahtaamaan lähtee yhteistyöhaluton poliisikaksikko Gary Moreau (Pio Marmaï) ja Cécile Schaltzmann (Vimala Pons).

X-Menit on aina olleet suosikkini supersankaringenren tarinoista. Harvainvalta on muuttunut jotenkin demokraattisemmaksi, kun kuka tahansa voi olla sankari. Ihan myös pidän ranskalaisten lähestymistavasta tähän genreen. Jotenkin arkisempi, tavallinenpulliaismaisempi. 

Mutta ei. Kyllä jenkit on kohottaneet itsensä supersankarigenren kruunamattomiksi kuninkaiksi. He osaavat shown ja spektaakkelin. Viihdearvot ovat kohdallaan Hollywoodin miljardiproduktioissa. Comment je suis devenu super-héros käy ihan uskottavasta supersankaritoimintaviihteestä, mutta on se vähän sellainen maalaisserkku, jota ei vaan katu-uskottavana pysty näkemään, vaikka kuinka yrittää.

Ranskalaisilla elokuvantekijöillä on kyllä oma rytmi ja se on usein paljon mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin hengettömät Hollywood-tuotteet, mutta ehkä toivoisi, että ranskalaiset elokuvantekijät käyttäisivät lahjojaan siinä, missä he oikeasti loistavat - älykkään ja intellektuellin draaman parissa.

Ylipäänsä ehkä hieman valitettavaa se suunta, jossa ranskalaisten täytyy tehdä supersankariviihdettä, jotta Netflix ottaisi heitäkin enemmän valikoimiinsa. Vaikka kyllä EU:ssakin on ihan direktiivejäkin tehtailtu sen eteen, että tietty määrä Netflixinkin valikoimista olisi eurooppalaista tuotantoa. Mutta jos tämä on lopputulos, eipä ollut taas virkamiesarmeijan vaivan väärti.