...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

True Detective, 1. tuotantokausi

 

Kauan aikaa sitten näin, itse asiassa Youtubessa, selitysvideon, joka oli tehty True Detective-etsiväsarjan päähenkilöstä Rust Cohlesta (Matthew McConaughey) ja tämän pessimistisestä elämänfilosofiasta. Yhtään liioittelematta voin sanoa, että se on muuttanut elämäni. Minulla kesti jonkun aikaa löytää tieni varsinaisesti itse sarjan pariin, mutta sarjan luojan Nic Pizzolatton melko tyypillisen dekkarijuonikuvion sekaan kudotut ajatukset elämästä, kuolemasta ja kaiken merkityksestä ovat ehkä parasta ja tarkinta analyysia ihmisyydestä, mitä on.

Pessimistinen filosofia, kuten sitä asiaa avaavassa Youtube-videossa nimitettiin, pohjautuu niin Nietzchen, Schopenhauerin kuin esimerkiksi norjalaisen filosofin Peter Wessel Zapffen ajatuksiin. Jotkut käyttävät nimeä pessimismi, toiset nihilismi, kolmannet antinatalismi. Joka tapauksessa filosofian pohjalla makaa ajatus siitä, että elämällä ei ole merkitystä. Mikä on faktuaalisesti niin tosi argumentti, että sitä vastaan on vaikea väitellä. Vielä kun argumentti avataan auki, tulee siitä maailmankuvasta melko kaikenkattava ja paremman sanan puutteessa viettelevä.

Se on ainakin kysymys, jota en ole itse pystynyt vielä ratkomaan. Mikä on syy elää, jos ja nimenomaan kun elämällä ei ole merkitystä. Kun olemme kaikki vain biologisia koneita, atomien muodostamia mekanismeja, tietoisuus vain aivosähkön luoma illuusio, luotu pitämään ihminen elossa. Tarttumaan elämään vimmaisesti, vailla syvempää syytä kuin evoluutiobiologia. Jumala on kuollut ja aika litistynyt ympyrä.

Ehkä hienoin sarjan oivallus tähän kaikkeen - sinänsä jo olemassaolleeseen filosofiseen pohdintaan - liittyy siihen, mitä sarjan päähenkilö kutsuu "life trapiksi" eli vapaasti suomennettuna elämänansaksi. Ajatus siitä, kuinka me kaikki luulemme, että jonain päivänä muutamme uuteen kaupunkiin ja kaikki on hyvin. Saamme uusia kavereita ja kaikki on hyvin. Saamme sen työn, josta olemme aina unelmoineet ja kaikki on hyvin. Kuinka olisimme tyytyväisiä. Mutta totuus on, että ei sellaista asiaa ole. Jäämme aina jahtaamaan sitä jotain seuraavaa. Seuraavaa kaupunkia, seuraavaa etappia, seuraavaa vaihetta tiellä onnellisuuteen, pääsemättä koskaan päämäärään. 

Kuinka tällainen toiveajattelu on samaa biologista ohjelmointia, joka on muotoutunut pitämään ihmiseläimen elossa, kamppailemaan seuraavaan päivään, jatkamaan geenejään eteenpäin. Ne ihmiset evoluution saatossa, jotka ovat pystyneet tulevaisuudentoivoon, ovat olleet menestyneempiä kuin ne, jotka eivät ole nähneet siinä järkeä. Tietyt geenit ovat vain välittyneet sukupolvelta toiselle. Ja tässä olemme. Sen ketjun päässä, varmoja oman olemassaolomme tärkeydestä, egoistisesta ajatuksesta, että minulla ja elämälläni on jotain väliä. 

Koska sarjan luoja Nic Pizzolatto on älykäs ihminen, hän onnistuu sukeltamaan sarjan filosofian ytimeen jo ensimmäisen kolmen jakson aikana. Loput viisi jaksoa ovat täysin turhat. Murhaaja olisi voitu jo paljastaa kolmannen jakson päätteeksi. Mutta valitettavasti sen jälkeen sarja jatkaa menoaan ja turvautuu kerronnan pitkittämisessä todella onttoihin juoniaihioihin. Hahmojen perhedraamat ovat tylsää - Michelle Monaghanin nalkuttava vaimo täysin turha hahmo ja murhaajan jahtaaminenkin käy tylsäksi, kun paljastuu ettei sillä ollutkaan niin syvällistä motiivia, mitä ensimmäisen kolmen jakson aikana uskoteltiin. 

Ehkä tämä on sarja, joka olisi toiminut todella, todella hyvin elokuvamuodossa. Matthew McConaugheyn hyytävä tulkinta oli upeaa, ja kuinka hän sai luotua hahmolleen järkyttävän riipaisevan kaaren, jota valotettiin sillä ihmisrauniolla, jollaiseksi oli muuttunut nykyajassa ja minkä kontrastin se antoi menneisyyden takaumatapahtumille, jossa murhaajaa siis jahdattiin. Sitä palapelia katsoja lähti purkamaan todella mielenkiinnolla. Miten päähenkilöstä oli tullut tuollainen kuin oli? Mikä salaisuus murhakeississä oli niin synkkä, että johti miehen tuhoon? 

Mutta kuten sanottu, sarja hieman hukkasi potentiaalinsa jakso jaksolta. 

Jätän kuitenkin tähän tekstin loppuun sitaatin, joka on ollut itselle se kaikkein silmiä avaavin. Nimittäin sen lisäksi, ettei elämällä ole merkitystä, eikä ihmisellä itsellään ole merkitystä, eikä elämää oikeastaan ole edes olemassa - olemassaolon käsite on melko lailla semanttinen ("ihminen on hengittävä organismi") - niin kaiken tämän lisäksi voi myös sanoa, että ihmistä itseään ei ole olemassa. 

We are things that labor under the illusion of having a self, a secretion of sensory experience and feeling, programmed with total assurance that we are each somebody, when in fact everybody’s nobody.


Arvostelu: Tenet

 Tässä vaiheessa Christopher Nolan ei liene kauhean monelle mitenkään tuntematon nimi. Hän on reilussa parissakymmenessä vuodessa vakiinnuttanut itsensä Hollywood-ohjaajien kärkikastiin jopa siinä määrin, että saa sanella elokuvilleen omat vankkumattomat perusperiaatteet kuten aitojen lavasteiden käyttö tai elokuvan levitys puhtaasti valkokankailla. Nolania ei Netflixin leivissä varmaan vähään aikaan ainakaan nähdä. Ja 2020 todisti Nolanin olevan jopa niin vahva voima, että lähti yksipintaiseen kamppailuun jopa luonto äitiä vastaan, kun päätti kaikesta huolimatta julkaista elokuvansa keskellä pahimman pandemian sataan vuoteen. 

Ja kun tietää, millaisilla elokuvilla Nolan on itsensä vakiinnuttanut niin voimakkaaseen asemaan elokuvateollisuudessa, voi hyvin päätellä, että myös Tenet on totuttua nolanilaista suuren luokan elokuvaa. Tässä on mies, joka ei niin nyansseista välitä. Hänen mielensä liikkuu kirjaimellisesti jossain fyysikan lakien ja tämän aikaulottuvuuden toisella puolen. 

Elokuvan keskiöstä löytyy tietenkin myös kuitenkin se maallinen elementti, Nolanille niin rakas tematiikka vanhemman ja lapsen suhteesta. Tällä kertaa pienen pojan äiti (Elizabeth Debicki) on mennyt erehdyksissään naimaan vaarallisen venäläisen rikollisen (Kenneth Branagh), jonka pahojen suunnitelmien estämiseksi apuun rientää jonkinlaisen kansainvälisen turvallisuusjärjestön jonkinmoinen agentti (John David Washington). Ihan näin perusastelemaan elokuvan juonilinja ei kuitenkaan suostu typistymään, mutta en halua paljastaa juonesta mitään liikaa. Sanomattakin kuitenkin lienee selvää, että jonkinlaisen maailmanlopun ja ajassa sen molemmin puolin tässä liikutaan taas pyörittäen erilaisia ajatusleikkejä ja -kokeita siitä, mitä universumin ulottuvuudet voivatkaan itsestään paljastaa, kun niitä vähän pyöräyttää eri asentoon.

Tätä ihailen Nolanista, että hän jaksaa kerta toisensa jälkeen leikkiä ja kuvitella sellaisilla hypoteeseillä, joiden kaikki muut ajattelisivat jo menevän liiaksi hilseen yli ja liiaksi ääreistieteisfiktioksi. Mutta Nolanilla on hämmästyttävä taito tehdä elokuvistaan silti eläviä ja hengittäviä. Ne eivät ole tieteisfiktiota mitenkään Star Trekin tai Star Warsin tyyliin, vaan ehkä hieman älyllisempiä. Haastavampiakin kyllä. 

Jotkut saattavat tippua pois kärryiltä, kuten olen ymmärtänyt, että esimerkiksi Interstellarin tai Inceptionin kohdalla monelle kävi. Minun on kuitenkin henkilökohtaisesti vähän vaikea ymmärtää miksi. Nolan kuitenkin omistaa huomattavan suuren osan elokuvakerronnastaan ekspositiolle. Mikä ihaninta, hän tekee sen suhteellisen hiotusti. Se ei jää hiertämään liikaa. Asiassa tietysti auttaa upeat näyttelijät aina Clemence Poesysta (jolla on ehkä vaikein tehtävä selittää elokuvan mekanismeja katsojalle pienessä tutkijan sivuroolissaan, mutta tekee silti lähtemättömän vaikutuksen hämmästyttävän lävistävällä roolisuorituksellaan) esimerkiksi Robert Pattinsoniin asti. Pattinson onnistui saamaan katseisiinsa jotain todella koskettavaa kohtalokkuutta, joka jäi ainakin minua vainoamaan elokuvan jälkeenkin.


John David Washington kantaa pääroolin jo BlacKkKlansmanista totutulla varmuudella. Ja vahvuudella. Todella hieno näyttelijä, että saa omistettua roolinsa niin kokonaisvaltaisesti. Nolan oli tähän hienosti myös kutonut osaksi juonitematiikan päähenkilöyden ja sivuhenkilöyden suhteesta, elämän ja todellisuuden haltuun ottamisesta. Ja Washington sai hahmoonsa luotua syvästi resonoivan kaikupohjan, jossa sai tulkittua varmasti myös Amerikassa tänäkin kesänä taas ajankohtaiseksi nousseen rasismi-ilmiön myötä ihan uudella lailla sykkiväksi tunteen myös tätä kautta. 

Elokuvan keskiössä makaa kuitenkin hämmästyttävä Elizabeth Debicki. Varmaan kukaan, joka on häneen valkokankailla jo tässä vaiheessa törmännyt ei ole voinut olla kiinnittämättä huomiota. Poikkeuksellinen läsnäolo, presenssi, karisma. 

Kun sanon, että Nolanin tuntee tässä vaiheessa tyyliin kaikki, minusta se tarkoittaa myös sitä, että on oikeutettua sanoa, että kun tietää katsovansa Nolanin elokuvaa, pitäisi tietää, mitä se tarkoittaa. Sitä yritän siis sanoa, että Nolan on elokuvataitelija, joka on syvästi sitoutunut omaan visioonsa. Se on harvinaista ja se on kunnioitettavaa. Toki, se myös tarkoittaa sitä, että Nolanin elokuvista ei oikein saa muuta kuin ne on.

Niin tässäkin oli monia asioita, joihin tai pikemminkin joiden puutteeseen kiinnitti huomiota. Koska Nolanin elokuvat leijuvat niin korkealentoisella tasolla, niiden inhimillisyys ja ihmiselementti jää aina vähän ohueksi. Hahmot eivät ole täysin loppuun asti kirjoitettuja eikä kehitettyjä. Eikä voisikaan olla. Kaksi ja puolituntista elokuvaa on vähän vaikea enää lähteä paisuttamaan. Ja kun kokemuksesta tiedämme, että elokuvassa jo olemassaolevia elementtejä ei pysty karsimaan, sillä muuten puolet yleisöstä tipahtaa viimeistään auttamattomasti pois kärryiltä.

Täten hahmojen kohtalona on jäädä vähän karikatyyreiksi ja stereotypioiksi. Erityisesti naishahmot olivat jälleen ihmeellisen kaksiulotteisia pahviolentoja, vaikka taitavat näyttelijät upeasti pelastivatkin. Myös vanhemman ja lapsen välisen suhteen tematiikka jää aina siksi samaksi. Se on se keskiössä oleva motivaattori, mutta jota ei pureksita sen enempää, vaan muistutetaan lyhyissä väläyksissä aina välillä, että ai niin, siellä on se muksu, minkä takia täällä sankarit uhraavat itseään taistelun temmellyksessä.

Ja kun on niin kiire liitää aina ties jossain aikaulottuvuuksien toisella puolen, niin myös kaikki inhimilliset tunteet ja reaktiot jää usein aika taka-alalle. Teksi mieli nähdä Christopher Nolan tekemässä elokuvaa, joka sijoittuisi ihan vaikka yhteen asuntoon, kahden henkilön väliseen aamupalakeskusteluun. 

Mutta toisaalta mietin, että kuinka oikeutettua on odottaa Nolanilta muuta? Hän on kuitenkin ohjaajana äärettömän lahjakas. Jaksaa kutoa hämmästyttäviä ja uusia ajatuksia tarjoavia juonia kokoon ja toteuttaa ne upean visuaalisesti ja elokuvallisesti vetäen katsojan mukanaan. Kaksi ja puoli tuntiakaan ei tunnu niin hirviömäiseltä kestolta, mitä se joidenkin toisten elokuvantekijöiden käsissä varmsti olisi.

Nolan tekee hyvin sen, minkä tekee. Ja itse pidän siitä. Ei näitä realistisiksi tai loogisiksi tai uskottaviksi elokuviksi voi sanoa. Nämä eivät ole hirveän psykologisa tutkielmia ihmisen mielestä. Niiden esittämät teemat pohjimmiltaan samoja. Mutta hienoja mysteerejä ja ajatusleikkejä Nolan kutoo ja tunnelmat ovat käsinkosketeltavia. Jopa musiikkiin opin tykästymään elokuvan edetessä, vaikka alussa kangistuin kauhusta jäykäksi, kun se jumputus ensimmäisen kerran valtasi tärykalvoni. Samaa hyperbolaa on myös muut elementit elokuvassa sekä kohtaukset kaikessa laajuudessaan ja kunnianhimossaan. Mutta hyperbolaa jota jää katsomaan suu hämmästyksestä auki ja lopussa jopa ehkä pala kurkussa.

En muuta Nolanilta osaisi odotaakaan. Siis ota tai jätä.



Neljäs merkintä: Oscareiden uudet vaatimukset

 


Olin suunnitellut jo siirtyväni kirjoittamaan elokuva-arvosteluja viime aikoina katsomistani elokuvista - niitä ei kylläkään montaa ole, mutta niin vain meni tämän viikon blogisuunnitelmat uusiksi, kun Oscar-akatemia julkisti uudet vaatimuksensa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ehdokkaille. Keskitytään siis avaamaan tätä auki. Eli siis seuraavanlaiset kriteerit on elokuvan täytettävä tullakseen harkituksi parhaan elokuvan Oscar-voittajaksi vuodesta 2024 eteenpäin:

  • Ollakseen hakukelpoinen parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi, elokuvan on täytettävä kaksi seuraavasta neljästä kriteeristä (jotka olen tähän nyt hieman tiivistänyt ja suomentanut):
    1. On-Screen Representation, Themes and Narratives (ruudulla näkyvä representaatio, teemat ja narratiivit) - täyttääkseen tämän kriteerin elokuvan on täytettävä yksi kriteeri seuraavasta listasta:
      1. Vähintään yksi pääosan, tai merkityksellisen suuren sivuosan esittäjän on oltava joko aasialainen, latino, musta, alkuperäisamerikkalainen, lähi-itäläinen, pohjois-afrikkalainen, hawaijilainen tai vastaava tyynenmerensaarelainen tai jonkun muun aliedustetun ihonvärin edustaja.
      2. Vähintään 30% sivuosista on oltava vähintään kahdesta seuraavasta ryhmästä: naiset, rodullinen vähemmistö, LGBTQIA+, kehitysvammaiset.
      3. Pääjuonilinjan on keskityttävä johonkin seuraavista aliedustetuista ryhmistä: naiset, rodullinen vähemmistö, LGBTQIA+, kehitysvammaiset
    2. Creative Leadership and Project Team (luova johtajuus ja projektitiimi) - täyttääkseen tämän kriteerin, elokuvan on täytettävä vähintään yksi seuraavista kriteereistä:
      1. Vähintään kaksi seuraavista johtopaikoista (Casting director, cinematographer, director, editor, hair stylist jne.) on täytettävä naisella, rodullisella vähemmistöllä, LGBTQIA+-vähemmistöllä tai kehitysvammaisella
      2. Vähintään 30% elokuvan tekijäryhmästä oltava naisia, rodullista vähemmistöä, LGBTQIA+-vähemmistöä tai kehitysvammaisia
    3. Industry Access and Opportunities (alalle sisäänpääsy ja mahdollisuudet) - täyttääkseen tämän kriteerin, elokuvan levitys- tai tuotantoyhtiön on palkattava huomattavissa määrin palkallisiin harjoittelujaksoihin naisia, rodulliseen vähemmistöön kuuluvia, LGBTQIA+-vähemmistöjä tai kehitysvammaisia.
    4. Audience Development (en osaa suomentaa) - täyttääkseen tämän kriteerin elokuvan on palkattava markkinointiinsa henkilöitä seuraavista aliedustetuista ryhmistä: naiset, rodulliset vähemmistöt, LGBTQIA+ tai kehitysvammaiset.

Että näin. 

Ottaen huomioon, kuinka suuri vaikutusvalta Oscareilla maailman isoimpana elokuvapalkintona on, voisiko tätä kriteeristöä jo tituleerata elokuvataiteen uusiksi vaatimuksiksi? Mikäpä vähänkään taiteellisempaa elokuvatuotantoa pyörittävä elokuvastudio haluaisi pelata itsensä myös poiskaan parhaan elokuvan Oscar-palkinnon harkinnasta? Tai vaikka haluaisi, olisiko se oikein?

En vielä ehtinyt tutkia alan reaktioita uutiseen, puhumattakaan Suomeen asti kerenneestä keskustelusta, mutta näyttelijä Kirstie Alley ehti jo tituleeraamaan kriteeristöä yksilöllisen ajattelun ja taiteilijuuden kontrolloimiseksi, vertaamaan Oscaria Orwelliin ja kysymään olisiko Picassoakin voitu kehottaa maalaamaan tietyllä tavalla.

Pakko myöntää, että viimeistään siinä vaiheessa, kun käänsin tätä uunituoretta Oscar-tietoa suomeksi, jouduin omiakin silmiä hieraisemaan, että suomensinko tämän nyt oikein. Mutta pakko se on uskoa. Jos ei minun sanaani, niin ainakin niin vaikutusvaltaista tahoa kuin Los Angeles Timesia: Vastuullisesti kunnon bloggaajana linkki luotettavaan lähteeseen.

Erityisesti tietysti harmittaa näistä kriteereistä tuo ensimmäinen, jossa pureudutaan suoraan siihen, mitä valkokankaalla näkyy. Minulla ainakin menee tässä jokunen aika, ennen kuin pystyn täysin sulattamaan, että elämme nyt tosiaankin todellisuudessa, jossa jokin ylhäällä oleva komitea sanelee, mitä taitelijat saavat (no, saavat ja saavat, tästä tietysti pystyy saivartelemaan, mutta) elokuvissaan esittää. 

Eikä nämä muutkaan kriteerit ihan luontevasti minun maailmankuvaani oikein istu. Miten esimerkiksi jonkun elokuvan työryhmäläisen LGBTQIA+-status lähdetään jatkossa määrittelemään? Biseksuaalisuus esimerkiksi ei liene mitenkään todistettavissa, enkä tiedä onko tämä nyt ihan oikea polku lähteä tallaamaan, että pakotetaan ihmisiä luopumaan yksityisyydestään jonkun julkisen tahon niin vaatiessa. Ihmisen seksuaalisuuden luulisi sitäpaitsi olevan vieläpä kaikista yksityisintä tietoa, josta kenelläkään ei pitäisi olla mitään sanottavaa. Eikö sen eteen nimenomaan olla kamppailtu? 

Ja mihin nämä aliedustetut statukset perustuvat? Eikö valkoihoiset ole maailman pienin rodullinen vähemmistö, mutta jostain syystä sitä ei nyt ilmeisesti lasketa rodulliseksi vähemmistöksi? Enkä halua nyt pilkata tai vähätellä tärkeää työtä yhdenvertaisuuden puolesta, mutta tämä ei minusta vain ole paras reitti siihen. Että työntekijän arvoa aletaan määrittämään niinkin epämääräisen tekijän kuin ihon tietyn värisävyn perusteella. Ja eikö tällainen segregaatio ole askel väärään suuntaan?




Itse ainakin haluaisin seistä niiden rintamassa, jotka puolustavat pakkovallasta vapaata taidetta. Elokuva tulisi kertoa tarinan vaatimilla edellytyksillä, ei jonkun (aina kulloinkin vallitsevan poliittisen trendin mukaisen) komitean vaatimuksilla? Viime vuosina olemme kuitenkin nähneet vieläkin Oscareissakin elokuvia kuten 1917 tai vastaavia historiallisesti tärkeitä elokuvia, jotka eivät näihin uusiin vaatimuksiin pystyne muotoutumaan, ainakin mikäli taiteellista integriteettiä tai selkärankaa on kunnioittaminen. Mikä niiden kohtalo tai asema kulttuurissa tulee olemaan jatkossa? Oscarit ovat kuitenkin olleet useasti se portti tärkeiden elokuvien esiintuomiselle. 

Jos katsoo tuota kriteeristöä oikein suurennuslasin kanssa, niin vasta-argumenttina tässä kyllä pystytään todentamaan, että elokuvan juonta ja ruudulla näkyvää tilpehööriä ei kyllä tarvitse välttämättä sörkkiä, jos pitää huolta aliedustettujen ryhmien esillepääsystä kameran takana, mutta en tiedä onko tällainen semanttinen viisastelu sitten kuitenkaan, mihin olisi toivottavaa, että elokuvantekijät joutuisivat turvautumaan. 

Ja onhan sillä kameran takanakin tapahtuvalla paljon arvoa. Ja tiedän, että nykypäivän diskurssisssa meritokratiakin katsotaan argumenttina rasistiseksi, mutta heitän sen siltin ilmoille. 

Ja onko jonkun argumentin kuvailu - esim. rasistiseksi - vielä vasta-argumentti? Tehokas retorinen keino eittämättä, mutta että looginen argumentti? En siis tiedä, mutta riippunee siitä, kenellä on valta määritellä esimerkiksi rasismi. 

Mutta onko se tarkoituksenmukaista, että jos parhaat tekijät sattuvat syntymään tietyn värisiksi tai sukupuolisiksi, että heitä sitten siitä rangaistaan. Kun 70% filmin työryhmästä on jo vaikka miehiä, niin se todella lahjakas miespuolinen leikkaaja saakin potkut, kun tilalle on pakko palkata nainen, jotta täytetään Oscareiden uudet vaatimukset?

Nythän olemme jo alkaneet nähdä myös tietynlaista liikehdintää meritokratian kunnianpalautukseksi. Näin jossain kohtaa uutisen, että aasialaiset opiskelijat ovat lähteneet jo Harvardin kanssa käräjille näistä ihonvärikiintiöistä johtuen, jotka on käytännössä katsoen tehneet sen melkein mahdottomaksi päästä aasialaisena sisään huippuyliopistoon, vaikka omat koulutodistukset ja numerot siihen riittäisi, jos olisi tasaisella viivalla kaikkien hakijoiden kanssa, ei vain kanssa-aasialaisten. 

Tarkoitusperä varmasti kaikilla kiintiöillä on jalo ja kuten jo totesinkin, varmasti joidenkin taholta tarkoitettu keinotekoiseksi ja väliaikaiseksi keinoksi tilapäisesti nostaa tiettyjä vähemmistöryhmiä samalle viivalle. Mutta usein väliaikaisesta tulee lopullista, ja vaikka ei tulisi, niin ihmisten elämät kuitenkin pyörii täällä taustalla koko ajan. En pysty edes ajattelemaan kuinka moni lahjakas oppilas on saattanut vuosien varrella jäädä ilman unelmiensa opiskelupaikkaa, vaikka olisi tehnyt tarpeeksi töitä, vain siksi, minkänäköiseksi on sattunut syntymään. 

Ja vielä lopuksi (vaikka tässä riittäisi kyllä pointti jos toinenkin vielä analysoitavaksi), mitä käy Oscareille itselleen? Jo viime Oscareiden jälkeen surkuttelin niiden valjahtanutta tunnelmaa ja vesittynyttä laatua. Ajattelin tosiaan silloin vielä puoli vuotta sitten, että ainakaan elokuviin ei voida viivottimella mitata saman verran ruutuaikaa jokaiselle mahdolliselle erilaiselle ihmiselle. Mutta kas, olinkin väärässä.

Kolmas merkintä: Relatable ja mihin kulttuuri on menossa

 Siitä on ehtinyt jo tovi vierähtää, kun amerikkalaisen koomikon, näyttelijän ja talk-show-juontajan Ellen DeGeneresin stand up-spesiaali nimeltään Relatable sai ensi-iltansa suoratoistopalvelu Netflixissä ja siis siitä, kun olen sen katsonut. Aihe on kuitenkin ajankohtainen nyt taas, kun DeGeneres on otsikoissa.

DeGenereshän aloitti uransa jo 80-luvulla, nousten koomikkona supertähteyteen, kun esiintyi niinkin merkittävillä estradeilla kuin legendaarisen Johnny Carsonin talk show:ssa sekä myöhemmin tähditettyään omaa tilannekomediaansa 90-luvulla nimeltään Ellen. 

Oman talk show:nsa Ellen sai vuonna 2003 ja on siitä lähtien toiminut jonkinlaisena amerikkalaisen kulttuurin kiintopisteenä. Monet tuntevat hänet "tanssivana naisena televisiossa" tai yhtenä ensimmäisistä julkihomoista julkkiksista Hollywoodissa. Hän on murtanut monia esteitä ja raivannut aikamoisen uran, jonka jäljissä niin monet ovat sittemmin pystyneet astelemaan.

Ellenhän on siis todella vaikutusvaltainen hahmo. Hän on voittanut enemmän Emmy-palkintoja kuin jaksaa laskea ja hänen omaisuutensa arvo on valtava. Hänen talk show:saan on saanut alkunsa monen Hollywood-tähden ura ja hän on käyttänyt alustaansa levittääkseen suvaitsevaisuuden ilosanomaa. 

Omalta osaltaan hän on myös luonut internet-kulttuurista sen, mitä se on nykyään. Hänen talk ohjelmansa on aina ollut uraa uurtava omaksuessaan uusia teknologioita ja alustoja. Käsittääkseni hän ensimmäisenä tai ainakin yhtenä ensimmäisistä osasi hyödyntää Youtubea mainostaakseen ohjelmaansa julkaistessaan videoklippejä omalla Youtube-kanavallaan. Ensimmäisiä viraalihittejä taisi olla Taylor Swiftin ja Zac Efronin duetoima ylistyslaulu Ellenille.

Siksi onkin ironista, että se on nyt nimenomaan sekä internet- että progessiivinen kulttuuri, joka on purrut häntä nilkkaan. Vallankumous syönyt lapsensa. 

Ellen on siis viimeaikoina saanut niskaansa valtavan määrän kritiikkiä loukkaavasta huumoristaan sekä vihamielisestä työympäristöstä ohjelmansa kulisseissa. Cancel kulttuurina tunnettu ilmiö on niin ikään iskenyt kirveensä häneen. Sinänsä ehkä viimeiseen ihmiseen, josta sitä olisi voinut odottaa. 

Kysymykseksi muodostuu siis miksi.

Miksi progressiivinen kulttuuri tuntuu iskevän ja ottavaan kohteekseen nimenomaan omansa? Miksi edistysmieliset liberaalit "peruuttavat" toisiaan? Maailmassa kun olisi oikeitakin pahiksia Trumpista vaikka Lukashenkoon asti. Miksi lokaa niskaansa saavat kuitenkin esimerkiksi feministinen lastenkirjailija J.K. Rowling tai maailman kiltein talk show -juontaja Ellen DeGeneres?

Osa ilmiöstä selittyy tietysti henkilöiden omilla käytöksillä. Kyllähän se on rehellisyyden nimissä pakko myöntää, että osa Elleninkin vitseistä tuntuu tässä ajssa menevän hieman yli. Esimerkiksi piinatessaan muka-hauskasti nuoria naistähtiä heidän seurustelusuhteistaan tai pilkatessaan englantia ei-äidinkielenään puhuvien aksentteja. 

Mutta en usko, että tässä on koko totuus. 

Itse olen ollut Ellenin fani niin kauan kuin muistan. Hänellä oli aikoinaan suurikin merkitys omaan elämään. Hänen viestinsä kiltteyden voimasta resonoi voimakkaasti vaikeina aikoina. Hänen televisio-ohjelman avulla näki, että maailmassa on yhä voima, joka seisoo hyvän puolella pahaa vastaan aikana omassakin menneisyydessä, kun tällaiseen oli vaikea uskoa.

Lisäksi pidän suurimmalta osin hänen huumoristaan. Se on kuitenkin pakko todeta, että mielestäni tämä stand up-spesiaali Relatable ei ollut hänen vahvinta materiaaliaan. Se oli hymyilyttävää, ei ääneen naurattavaa. Hänellä on ollut parempiakin settejä. 

Mutta siis, monet koomikot ovat kuitenkin Elleniä hurtimpiakin vitsejä murjaisseet, eivätkä he silti ole saaneet niskaansa niin paljon kuraa. 

Luulen, että ilmiöitä täytyy tarkastella kauempaa.

Jollain lailla kyse lienee kokonaisesta kulttuurin muutoksesta. Itse ehkä identifioisin sen Trumpin aikakauteen, enkä varmasti olisi ainoa. Vuoden 2016 jälkeen maailma on ollut hyvin erinäköinen ja -lainen. Ensin #MeToo-liike mullisti oikeudenannon ja -saannin muodon. Enää ei viety Weinsteineja sun muita lieroja oikeuteen, vaan oikeudenkäynti käytiin julkisuudessa. Sen jälkeen esimerkiksi #OscarsSoWhite ja #BLM -liikkeet ovat tyrkyttäneet julkisuuteen myös muita sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teemoja, sosiaalinen media tietysti mahdollistajanaan.

Miksi?

Luin jostain, että Amerikassa presidenttiä on pidetty kautta aikain poliittisen johtajan lisäksi myös moraalisena johtajana. Kiltin kristityn, poliittisesti maltillisen ja identiteettipolitiikan kultapojan Obaman lähdettyä läksimään Valkoisesta talosta, ehkä Amerikka on ajautunut jonkinlaiseen moraalikatoon. Tai tyhjiöön. Ja ihmiset etsivät nyt moraalikäsityksiään uudestaan Obaman kirjaimellisen vastakohdan täyttäessä Obaman kenkiä. 

Tai ehkä kyse on psykologiasta. Hallinnan tunteesta. Kun ihmiset eivät voi mitään Trumpille, he kiinnittävät huomion siihen, johon he kokevat voivansa vaikuttaa. Rowlingin tai DeGeneresin kaltaisiin hahmoihin, liittolaisiin, joilla on sentään korvat auki progressiiviselle agendalle, toisin kuin Trumpilla.

Kaikkein pahin selitys olisi se, että kyse on jonkinlaisesta uuspuritanistisesta aikakaudesta. 2010- ja 20-lukujen noitavainoista. Ajatellaan Trumpin hirveyksien kritisoimisen edellyttävän täydellistä moraalista puhtautta kaikilta muilta. Tai jopa että Ellenit ja Rowlingit olisivat oikeasti Weinstein-kategoriaan kuuluvia. Ehkä sosiaalisessa mediassakin on tällainen sisäänrakennettu piirre, että se tekee ihmisten käytöksestä vähän liian pelkistettyä, mustavalkoista, joko-tai-jaotteluun laitettavaa. Nyanssit häviää, kun erimielisyys on ilmaistava siitä, kummalle puolelle näkkileipää kuuluu voidella sekä Trumpin ulkopoliittisista ulostuloista yhtä voimakkaasti.

Toisaalta ehkä jokainen sukupolvi määrittelee itselleen kulttuurin ja yhteiskunnan kirjoittamattomat säännöt; normiston. Eikä kyse olekaan mistään muusta. Onko tällainen moraalinen hurskaus mahdollista nyt, kun ihmisillä on niin paljon valinnanvaraa. Jos ei Ellen miellytä, hänet voi "peruuttaa" ja tyytyä niihin loppuun kolmeen miljoonaan viihdyttäjään, jotka tuottavat jatkuvasti sisältöä hänen sijastaan.

Sen tuo Relatable-spesiaali toi kuitenkin esille, että tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Ellen on "peruutettu". Kirjamellisesti hänen tilannekomediansa Ellen peruutettiin 90-luvun lopulla, koska hän tuli ulos kaapista. Silloin asialla olivat konservatiiviset kristityt. Nyt ehkä sitten toinen äärilaita.

Sinänsä on surullista nähdä historian toistavan itseään. Ellenistä itsestään tuntuu varmasti katkeransuloiselta. Ensin joutua taistelemaan hyvän ja edistysmielisen maailman puolesta yhtä fundamentalistista ryhmittymää vastaan, vain nähdäkseen sen maailman, jonka puolesta taisteli, kääntyvänkin itseään vastaan.

Taisin luvata hieman liikoja tämän merkinnän otsikossa, sillä en todellakaan tiedä, mihin kulttuuri on menossa. Mutta ehkä se on hyvä nuotti, johon päättää tämä raapustus. Epävarmuus. Ehkä jos meistä jokainen olisi hieman vähemmän varma omasta oikeassa olemisestaan, antaisimme enemmän tilaa inhmillisyydelle, anteeksiannolle, toisillemme. Olla omia itsejään. (Noinko tuo itsensä -sanan monikko kirjoitetaan? En tiedä, enkä aio googlata!)