Kauan aikaa sitten näin, itse asiassa Youtubessa, selitysvideon, joka oli tehty True Detective-etsiväsarjan päähenkilöstä Rust Cohlesta (Matthew McConaughey) ja tämän pessimistisestä elämänfilosofiasta. Yhtään liioittelematta voin sanoa, että se on muuttanut elämäni. Minulla kesti jonkun aikaa löytää tieni varsinaisesti itse sarjan pariin, mutta sarjan luojan Nic Pizzolatton melko tyypillisen dekkarijuonikuvion sekaan kudotut ajatukset elämästä, kuolemasta ja kaiken merkityksestä ovat ehkä parasta ja tarkinta analyysia ihmisyydestä, mitä on.
Pessimistinen filosofia, kuten sitä asiaa avaavassa Youtube-videossa nimitettiin, pohjautuu niin Nietzchen, Schopenhauerin kuin esimerkiksi norjalaisen filosofin Peter Wessel Zapffen ajatuksiin. Jotkut käyttävät nimeä pessimismi, toiset nihilismi, kolmannet antinatalismi. Joka tapauksessa filosofian pohjalla makaa ajatus siitä, että elämällä ei ole merkitystä. Mikä on faktuaalisesti niin tosi argumentti, että sitä vastaan on vaikea väitellä. Vielä kun argumentti avataan auki, tulee siitä maailmankuvasta melko kaikenkattava ja paremman sanan puutteessa viettelevä.
Se on ainakin kysymys, jota en ole itse pystynyt vielä ratkomaan. Mikä on syy elää, jos ja nimenomaan kun elämällä ei ole merkitystä. Kun olemme kaikki vain biologisia koneita, atomien muodostamia mekanismeja, tietoisuus vain aivosähkön luoma illuusio, luotu pitämään ihminen elossa. Tarttumaan elämään vimmaisesti, vailla syvempää syytä kuin evoluutiobiologia. Jumala on kuollut ja aika litistynyt ympyrä.
Ehkä hienoin sarjan oivallus tähän kaikkeen - sinänsä jo olemassaolleeseen filosofiseen pohdintaan - liittyy siihen, mitä sarjan päähenkilö kutsuu "life trapiksi" eli vapaasti suomennettuna elämänansaksi. Ajatus siitä, kuinka me kaikki luulemme, että jonain päivänä muutamme uuteen kaupunkiin ja kaikki on hyvin. Saamme uusia kavereita ja kaikki on hyvin. Saamme sen työn, josta olemme aina unelmoineet ja kaikki on hyvin. Kuinka olisimme tyytyväisiä. Mutta totuus on, että ei sellaista asiaa ole. Jäämme aina jahtaamaan sitä jotain seuraavaa. Seuraavaa kaupunkia, seuraavaa etappia, seuraavaa vaihetta tiellä onnellisuuteen, pääsemättä koskaan päämäärään.
Kuinka tällainen toiveajattelu on samaa biologista ohjelmointia, joka on muotoutunut pitämään ihmiseläimen elossa, kamppailemaan seuraavaan päivään, jatkamaan geenejään eteenpäin. Ne ihmiset evoluution saatossa, jotka ovat pystyneet tulevaisuudentoivoon, ovat olleet menestyneempiä kuin ne, jotka eivät ole nähneet siinä järkeä. Tietyt geenit ovat vain välittyneet sukupolvelta toiselle. Ja tässä olemme. Sen ketjun päässä, varmoja oman olemassaolomme tärkeydestä, egoistisesta ajatuksesta, että minulla ja elämälläni on jotain väliä.
Koska sarjan luoja Nic Pizzolatto on älykäs ihminen, hän onnistuu sukeltamaan sarjan filosofian ytimeen jo ensimmäisen kolmen jakson aikana. Loput viisi jaksoa ovat täysin turhat. Murhaaja olisi voitu jo paljastaa kolmannen jakson päätteeksi. Mutta valitettavasti sen jälkeen sarja jatkaa menoaan ja turvautuu kerronnan pitkittämisessä todella onttoihin juoniaihioihin. Hahmojen perhedraamat ovat tylsää - Michelle Monaghanin nalkuttava vaimo täysin turha hahmo ja murhaajan jahtaaminenkin käy tylsäksi, kun paljastuu ettei sillä ollutkaan niin syvällistä motiivia, mitä ensimmäisen kolmen jakson aikana uskoteltiin.
Ehkä tämä on sarja, joka olisi toiminut todella, todella hyvin elokuvamuodossa. Matthew McConaugheyn hyytävä tulkinta oli upeaa, ja kuinka hän sai luotua hahmolleen järkyttävän riipaisevan kaaren, jota valotettiin sillä ihmisrauniolla, jollaiseksi oli muuttunut nykyajassa ja minkä kontrastin se antoi menneisyyden takaumatapahtumille, jossa murhaajaa siis jahdattiin. Sitä palapelia katsoja lähti purkamaan todella mielenkiinnolla. Miten päähenkilöstä oli tullut tuollainen kuin oli? Mikä salaisuus murhakeississä oli niin synkkä, että johti miehen tuhoon?
Mutta kuten sanottu, sarja hieman hukkasi potentiaalinsa jakso jaksolta.
Jätän kuitenkin tähän tekstin loppuun sitaatin, joka on ollut itselle se kaikkein silmiä avaavin. Nimittäin sen lisäksi, ettei elämällä ole merkitystä, eikä ihmisellä itsellään ole merkitystä, eikä elämää oikeastaan ole edes olemassa - olemassaolon käsite on melko lailla semanttinen ("ihminen on hengittävä organismi") - niin kaiken tämän lisäksi voi myös sanoa, että ihmistä itseään ei ole olemassa.
We are things that labor under the illusion of having a self, a secretion of sensory experience and feeling, programmed with total assurance that we are each somebody, when in fact everybody’s nobody.