...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: Guardians of the Galaxy vol. 2

Lastenelokuva. Kuin hehkulamppu olisi syttynyt pääni päällä. Katsoin juuri lastenelokuvan. Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt pohtia pääni puhki, miksi minulla ei ole ollut mitään vetoa Marvelin elokuvauniversumia kohtaan enää. Kun Guardians of the Galaxy 2:sen katsoin Oscar-ehdokkuuden takia - miksipäs muuten - niin se iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Syy, miksi en välttämättä pidä Marvel-elokuvia huonoina, muta miksi en myöskään koe niihin enää mitään intoa.

Tämä jatko-osa kertoo samasta galaksien välisestä pelastajatiimistä, joka seikkaili vol. 1 -leffassakin. Tällä kertaa Starlord (Chris Pratt) löytää kauan kadoksissa olleen isänsä (Kurt Russell) ja hänelle paljastuu suuria asioita hänen sukujuuristaan.

Marvel-elokuvat - eikä supersankarielokuvat ylipäätänsäkään - olleet aina lastenelokuvia. Ensimmäiset uranuurtajat olivat aikuisille suunnattua toimintaviihdettä, jossa oli tiukat ikärajat lapsilta. Tai ainakin haluaisin uskoa näin. Mutta Guardians of the Galaxy vol. 2 puhuttelee vain ja ainoastaan lapsiyleisöä. Huumori on hauskaa, pakko myöntää. Mutta niin on monesti Pixar-animaatioissakin ja jos joku uskaltaa väittää, että ne eivät ole lapsille, niin mottaan päin näköä.

Tämä elokuva on sisällöltään niin tyhjä, etten sanotuksi saa. Inhosin jo ykkösessä sitä erikoistehosteiden oksennusta, joka hyökkäsi verkkokalvoilleni kirkkaammin kuin tuhatvuotinen ilotulitus. Vol. 2 on vielä pahempi.

Hahmot ovat pelkkiä kuoria. Siinä vaiheessa kun Chris Prattin ja Zoe Saldanan välille melkein alkoi kehkeytymään jotain, niin mielenkiintoni vähän jopa heräsi. Mutta eihän lastenelokuvassa mitään liian rajua saa näyttää. Täyttä turhaa pumpulia siis koko elokuva.

Erikoistehoisteista en antaisi Oscaria, vaikka missään muussa leffassa ei tehosteita oltaisi viime vuonna käytetyttäkään. Tälläiset sekamelskat ovat pyhäinhäväistys oikealla elokuvaefektityölle.
Suosittelen lukemaan lisää Marvel-elokuvien tien suunnasta Ruudukon blogista, jossa hieno teksti valaisee syitä, miksi nämä leffat ovat tälläisiä nykyään:



...=)



Arvostelu: Darkest Hour

Umpisurkea ja yksi tylsimmistä näkemistäni elokuvista. Kaksi tuntia vanhat gubbet hörisemässä jostain ummehtuneista sotasuunnitelmista jossain hemmetin bunkkerissa. Jonkun täytyy todella selittää Gary Oldmanin nerous minulle. Joka kerta, kun hänet jossain näen, ainoa reaktioni on sulkea silmäluomeni niiden välittömän raskauden takia. Unelias näyttelijä. Mielestäni John Lithgow oli niin hyvä The Crown-sarjassa, koska näytteli Churchillia poikkeuksellisesti - teki ennalta-arvaamattomasti hänestä jotain muutakin kuin vain mumisevan vanhan ukon. Oldman puolestaan näyttää jo ensimmäisellä kahdella minuutilla ne kaksi ainoaa puolta roolisuorituksestaan, joita vuoroin vaihtelee läpi elokuvan: mumisee ja huutaa. Meikit tekivät suurimman vaikutuksen.



...=)

Arvostelu: The Disaster Artist

Vuonna 2003 sai ensi-iltansa yksi maailman historian surkeimmista elokuvista. Elokuvan ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja ja pääosanäyttelijä Tommy Wiseau rahoitti The Room -nimisen elokuvan tuotannon täysin itse. Kukaan ei tiedä, mistä hän sai nämä rahat - eikä oikein mitään muutakaan kyseisestä taitelijasta. Vuonna 2017 sai ensi-iltansa elokuva yhdestä maailman historian surkeimmista elokuvista.

Ei edes mennä The Roomiin asti, mutta The Disaster Artistissa on niin paljon asioita, joita olisin tehnyt erilailla. En olisi laittanut Tommy Wiseauta pääosaan. Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin. Minusta olisi ollut mielenkiintoista tarkastella elokuvaa sattumanvaraisemman silmäparin läpi. Jonkun elokuvan taustajoukoissa työskennelleen. Siten Wiseaun mystinen aura olisi ollut vaikuttavampi. Nyt kun hän on koko ajan etualalla - moni niistä asioista, mitkä tekivät The Roomista niin koomisen huonon, tekevät The Disaster Artistista niin koomisen huonon.

The Roomin kanssa ymmärrän, miksi jengi on ihan pähkinöinä siihen leffaan. Se on tahattoman huono ja siksi siinä on samaa tematiikkaa kuin esimerkiksi surullisen kuuluisassa oopperalaulajassa Florence Foster Jenkinsissä. The Disaster Artist kuitenkin pyytää katsojiaan ottamaan itsensä tosissaan. Sen pitäisi olla jotain metataiteesta seuraavaa, niin nerokasta, että se pystyy ottamaan jotain niin huonoa ja tekemään siitä... haluaisin sanoa vähemmän huonoa? Valottamaan huonouden taustasyitä? Sukeltaa huonouden tematiikkaan sellaisella vimmalla, että elokuvasta itsestään tulee jo syvällinen, kun se pystyy niin hienovaraisesti tulkitsemaan niin huonoa elokuvaa?


Ymmärrän, miksi joku saattaisi ajatella näin, mutta minusta siihen ei päästä. Elokuvan ohjaaja James Franco ei tunnu tietävän, mitä haluaa yleisönsä ajattelevan Tommy Wiseausta. Ensin hän avoimesti nauraa ja pilkkaa tätä, kunnes heti seuraavassa hetkessä syyllistää katsojaa nauramisesta. Minusta tuntuu, että tämä on ollut Francon unelmaprojekti vain siksi, että hän on halunnut päästä vetämään Tommy Wiseau-imitaationsa.


Ehkä elokuvan tarkoitus on jopa tutustuttaa laajemmalle yleisölle taideteos, joka The Room -nimellä kulkee. Mutta siinä tapauksessa suosittelisin katsomaan The Roomin itsessään, mikä on jo paljon sanottu. En valitettavasti pidä hyvän elokuvan tunnusmerkkinä, että sen katsottuaan ajattelee, että ehkä olisi ollut viisaampi katsoa vain maailman huonoin elokuva. Annan paljon krediittiä, että on uskallettu lähteä tutkimaan tätä aihetta ja pidän elokuvan ideaa raikkaana ja uudenlaisena. Mutta Oscar-tasoa tämä ei ole lähelläkään.



 ...=)

Arvostelu: Phantom Thread

Paul Thomas Anderson ei ole huono elokuvantekijä missään nimessä. Hänen elokuviaan on vain todella helppo vältellä. Pitkät eepokset menneiltä aikakausilta eivät ole mitään kevyttä katsottavaa. Hän tuntuu rakastavan hiljaisuuksia ja yksinkertaisia juonia, jotka mahdollistavat syvällisen sukelluksen hahmojensa psyykeeseen. Phantom Thread sai kuusi Oscar-ehdokkuutta ja sanoisin, että se ansaitsi niistä joka ikisen.

Reynolds Woodcock (Daniel Day-Lewis) on 1950-luvun muotisuunnittelija Lontoossa. Hän johtaa erittäin snobia ja arvostettua muotitaloaan yhdessä sisarensa Cyrilin (Lesley Manville) kanssa. Kun tämä suuri taitelija kärsii luovan mielialaoikun, hän suuntaa maaseudulle rentoutumaan, jossa tapaa paikallisessa ravintolassa tarjoilijana työskentelevän Alman (Vicky Krieps). He rakastuvat, mutta vaikutukset ovat ennalta-arvaamattomat.

En todellakaan suosittele katsomaan elokuvaa. Se on vain reilu pari tuntia pitkä, mutta tuntuu tuplasti pidemmältä. Juoni ei näennäisesti liiku parin ensitapaamisen jälkeen lähes ollenkaan. He muuttuvat kuin korppikotkiksi, jotka liihottavat saman saaliin ympärillä. Kumpikaan ei hyökkää, eikä uhristakaan ole tietoa, mutta molemmat leikkivät jotain sairasta psykologista valtapeliä.

Sen sanottuani, voin täysin myös samaan hengenvetoon huudahtaa elokuvan todellakin olevan täydellinen. Mutta se ei ole sitä siksi, että haluaisin pitää elokuvasta. Se on sitä siksi, koska en ole tarpeeksi sokea. Siksi joudun puremaan hammasta yhteen ja polvistumaan suuremman edessä. Vaikka haluaisin, en löydä elokuvasta mitään kritisoitavaa. Päin vastoin. Elokuva on ihan järkyttävän ihmeellinen. Se upottaa katsojan jonnekin Lontoolaisen kivitalon uumeniin ja kieputtaa pään pyörälle. Vaikka kohtauksissa ei tehdä mitään muuta kuin puhutaan ja ajoittain ommellaankin, niihin on saatu joku magneettinen intensiivisyys, mitä en pysty selittämään.


En ole myöskään varma onko elokuva romanttinen vai täysin päinvastaista eli hyytävän kyyninen. Ja minusta se on jo saavutus itsessään. En haluaisi kuulostaa hyperboliselta, mutta olen mykistynyt, miten Paul Thomas Anderson ei tunnu tekevän elokuvassaa yhtään mitään, mutta silti hän tuntui tehneen enemmän asioita, kuin paljaalla silmällä pystyy näkemään. Tämä elokuva taitaa mennä jo oman arvostelukykyni ulkopuolelle. Toivottavasti joku päivä, kun näen elokuvan uudelleen, pystyn paremmin pureutumaan elokuvaan kiinni. Siihen menee luultavasti vuosia ja useita katselukertoja, mitä odotan innolla.

Hän on ilmeisesti kuvannut elokuvan itse. Mikä on täysin naurettavaa on, että hän ei saanut parhaan elokuvauksen Oscaria - se hänen nimenomaan pitäisi voittaa. Jotenkin hän saa käännettyä kameransa aina oikeaan kulmaan. Enkä sitäkään pysty selittämään, miten hän sen tekee tai ylipäätänsä mitä hän tekee. Ei hänen kuvansa niin kauniita välttämättä olleet, mutta jokin elokuvan visuaalisuudessa puhuttelee minua aivan järkyttävästi. Tälläistä on oikea elokuvaus - Roger Deakinsin tulisi ottaa oppia.


Voisin myös luetella muita elokuvan osa-alueita puvustuksesta musiikkiin. Jonny Greenwood tuntuu kuin koteloimaan maailmanhistorian suurimpia säveltäjiä ja synnyttämään jotain sanoinkuvaamattoman kaunista, mutta elokuvan tunnelmaa sopivaa ja sen kanssa yhteen lyövää sielukkuutta.

En ole aina Daniel Day-Lewisia hehkuttamassa (koska muu maailma tekee sen puolestani), mutta tässä hän on loistava. En ole varma onko hän hyvä vahvan ohjauksen otteessa, vai onko hän itse vain niin mykistävä. Haluaisin uskoa ensimmäisen vaihtoehdon olevan totta. Vicky Kriepsista en pitänyt elokuvan alkupuoliskolla, sillä hän vaikutti täysin tuulispäiseltä, mutta elokuvan toisella puoliskolla hän rutistaa katsojan niin tiukkaan otteeseen, että ilmat meinaa lentää pihalle. Eniten kehuja haluan kuitenkin antaa Lesley Manvillelle, joka tekee niin paljon enemmän, mitä hahmonsa mahdollistaa. Vain täysin sivuosaroolilta vaikuttava osa muuttuu hänen käsissään mysteeriseksi ja kuristavaksi.


Rakastin, miten elokuva tuntui kuin 1940-luvun Hitchcock -elokuvalta.Pelkät autokohtaukset olivat kuin kunnianosoitus vanhalle elokuvatekniikalle, mutta kaikki aina hahmojen nimistä juonen tiiviiseen tunnelmaan asti, tuntuivat kuin pastissilta tälle ohjaajanerolle. Etenkin pääosaparin viekotteleva ja kiero psykologinen leikki toi mieleen jännityselokuvan. Kuka olisi uskonut, että pelkkä veden lasiin kaataminen olisi niin kouraantuntuvaa.

En tiedä, mikä elokuvassa minuun niin kolahti ja miksi. Ehkä makuni on vain muuttunut sellaiseksi ärsyttäväksi kriitikon mauksi, joka saa kiksejä jostain ihan tärähtäneestä. Mutta kun joka vuosi katson suunnilleen saman määrän uusia elokuvia ja joka vuosi näen käytännössä samat elokuvat - on sotaelokuva (Dunkirk), on yliteatraalinen draama (Three Billboards), on musikaali (The Greatest Showman), on biopiccia (Synkin hetki), on ennalta-arvattavaa draamaa (The Post) ja niin edespäin. Ja näissä kaikissa elokuvissa hahmot ovat täysin samoja. Ei vain vuodesta toiseen, mutta myös keskenään. Tiedän täysin millainen joku hahmo on ensihetkistä lähtien, kun elokuva lähtee liikkeelle. Ehkä siksi Phantom Thread tuntuu niin syvällä. Minulla ei ollut mitään hajua mitä katsoin, eikä elokuvan jälkeenkään ole vielä mitään hajua, mitä juuri tapahtui.




...=) 

Arvostelu: Three Billboards Outside Ebbing, Missouri


Mildred (Frances McDormand) menettää tyttärensä brutaalin murhan takia. Seitsemän kuukautta myöhemmin suru ei ole vielä hellittänyt ja kaiken lisäksi paikallinen poliisi (Woody Harrelson, Sam Rockwell) ei ole saanut mitään aikaiseksi syyllisen löytämiseksi. Hän ostaa kaupungin lieppeiltä kolme mainostaulua, jonka avulla alkaa pitämään asianomaisia vastuussa.

Missourin osavaltio on jumalattoman kaunis. Brittiläisen kuvaajan Ben Davisin kamera maalaa erittäin saturoituneilla väreillä. Elokuvan maailma on oranssin, punaisen ja keltaisen välillä hehkuva auringonlaskua muistuttava maalaus. Erityispisteet haluan antaa myös Carter Burwellin täydellisestä elokuvasävellyksestä (jälleen kerran), mutta sitäkin enemmän lavastustiimille, joka rakentaa tämän pikkukaupungin erittäin henkeväksi, ikonisen täsmälliseksi leikkikentäksi, joka varmasti mahdollistaa niin monen hienon roolisuorituksen.

Etunenässä Frances McDormand johtaa elokuvan kavalkaadia niin vimmaisella väännöllä, että ikuistaa itsensä täysin elokuvataivaan ikimuistoisimmilla väreillä. Hän on myös siksi niin väkevä, koska emme yksinkertaisesti ole nähneet aikaisemmin viisikymppistä tätiä, joka laittaisi menemään samalla kiihkolla kuin esimerkiksi niin moneen otteeseen nähdyt miestoimintasankarit. Niinku kamoon! Tämä muidu heittää molotovin cocktaileja talosta toiseen silkka vimma silmissään. Sen lisäksi McDormand kääntää ajoittain nupit täysin vastakkaiseen kaakkoon ja muistuttaa hahmonsa inhimillisyydestä, herkkyydestä ja voimasta, joka on syntynyt vuosikausien ajan hiljaisuudessa ja kärsivällisyydessä.

Muita onnistujia on Abbie Cornish, joka lumoaa täysin käsittämättömän loitsun ollen yhdessä kohtauksessa sydäntälämmittävän rakastettava ja toisessa kohtauksessa sydäntäsärkevän kohtalokas sekä Lucas Hedges, jonka näyttelijäntaidoissa on niin paljon ammennettavaa, etten edes ilmaisemaan pysty.

Elokuvaa katsoessani minulla tuli mieleen saippuaooppera. Elokuvan jälkeen minun oli pakko googlata, että tulkitsinko tämän täysin väärin, mutta ilmeisesti ohjaaja-käsikirjoittaja Martin McDonagh onkin kuin onkin kasvanut saippuaoopperoita katsoen. Itsekin vietin hyvän määrän lapsuuttani saippuaoopperoiden fanina, joten tavallaan haluan antaa ihan huikeat propsit McDonaghin suuntaan. Avainasia kuitenkin ymmärtää on, että minä kasvoin ulos saippuaoopperafanituksesta.

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on harmittavan epätasainen elokuva. Se on voimakas, tulinen marssi kohti väkevää voimanvääntöä, mutta samalla se hukkaa tiensä ja hoipertelee metsään. Inhosin sitä, miten tietyt kohtaukset olivat aivan liian itseääntiedostavia. Esimerkiksi se, että juuri ennen kuin Mildredin (McDormand) tytär on tullut raiskatuksi ja murhatuksi, hän on käynyt äitinsä kanssa riidan, jonka päätteeksi Mildred on huutanut tälle, että toivottavasti tulet raiskatuksi. Tervemenoa uskottavuus.

En ole myöskään täysin varma, mitä elokuva haluaa ylidramaattisuudellaan painottaa. Moneen suuntaan tässä lähdetään kalastamaan - niin perheväkivallan tematiikan, rikosoikeudellisen järjestelmän, rasismin, äidin roolin, koston, parantumattoman syövän, homofobian, lyhytkasvuisuuden, avioeron, yksinhuoltajuuden kuin vihanhallintaongelmien suuntaan. En tietenkään ole mikään draamanoppinut yliopistoprofessori, joka voisi sanoa tarkkaan, mutta minusta tässä on yksi tai kaksi teemaa liikaa. Elokuva haukkaa aivan liian suuren palan purtavaksi, sen lisäksi, että osan näistä teemoista se suorastaan vesittää. Esimerkiksi elokuva on saanut ihan aiheesta paljon parjausta rasismista. Elokuva tekee kaikkensa saadakseen katsojan vihaamaan rasistista, homofobista hullua, joka käyttää hyväkseen asemaansa poliisina aiheuttaakseen paljon pahaa maailmassa ja heti seuraavassa käden käänteessä hänen kaikki syntinsä on ikään kuin pyyhitty pois - enkä tiedä, minkä takia - etenkin kun elokuva on vielä selektiivinen sen suhteen, minkä käytöksen se haluaa anteeksiantaa ja unohtaa sekä sen mistä se ei halua päästää irti kirveelläkään.


Kaiken tämän päälle McDonagh yrittää vielä pehmittää elokuvan sanomaa omintakeisella huumorillaan, mikä sekin mielestäni lentää ohi maalin. Kääpiöille on naurettu viimeksi 1800-luvulla. McDonagh ei ilmeisesti saanut muistiota. Olisin myös kaivannut suoraan sanoen rankempaa elokuvaa. Jos elokuva olisi keskittynyt vain muutamaan näistä itselleen haalimista teemoista - itse olisin suositellut Lucas Hedgesin ja Frances McDormandin hahmojen suhdetta näin traumaattisen kokemuksen jälkeen, olisi elokuva saanut huomattavasti paljon enemmän syvyyttä. Elokuvassa on niin paljon hyvää ja haluaisin pitää siitä paljon enemmän. Näin paljon mahdollisuuksia elokuvan lakonisessa otteessa saippuaoopperamaiseen maailmaan, mutta epätasainen käsikirjoitus hukkaa otteensa viimeistään puolessa välissä elokuvaa.






...=) 



Arvostelu: The Florida Project

Moonee (Brooklynn Prince) on kuusivuotias. Hän elää Disneyworldin aitojen laidoille kehittyneessä motelliyhteisössä, jossa hänen nuori äitinsä yrittää raapia kokoon aina seuraavan viikon vuokraa, milloin kerjäämällä, milloin muilla keinoin. Nuorelle Mooneelle maailma on kuitenkin loputonta seikkailua, vailla rajoja ja sääntöjä. Willem Dafoe näyttelee motellin hoitajaa.

The Florida Project on Sean Bakerin ylistetty indieohjaus. Hän murtautui kansainväliseen kuuluisuuteen elokuvallaan Tangerine (2015), joka oli kuvattu pelkästään iPhone-puhelimia käyttäen. Myös The Florida Projectissa käytetään yhdessä kohtauksessa älypuhelinta todella voimakkaan vaikutuksen aikaansaamiseksi.

Sean Baker on visionäärinen ohjaaja, joka onnistuu kokoamaan maagisen valtakunnan maagisen valtakunnan ulkopuolelle. The Florida Projectin värit ovat kirkkaat, kuva selkeä ja kameratyö henkevää.

Mutta elokuva ei ole pelkkää ulkokuorta. Baker käyttää visuaalista otettaan kertoakseen jotain syvällistä ihmisluonteesta ja ihmisen rakentamasta maailmasta. Keskittymällä kuvaamaan tätä huono-osaista, köyhää yhteisöä Disney Worldin varjossa, Baker yrittää sanoa katsojalle, että optimismilla on osaa myös vaikeuksien maailmassa ja kuka tahansa meistä pystyy valitsemaan mielikuvituksellisen katsantakannan omaan elämäämme.


Elokuva myös kritisoi rankasti sitä kapitalistista yhteiskuntaa, joka synnyttä niin paljon vaurautta yhteen paikkaan ja niin paljon varattomuutta aivan vaurauden kylkeen. Rinnastamalla köyhän yhteisön todellisuuden Disney Worldin runsauden ja ylitsepursuavuuden kanssa, Baker nappaa kiinni jostain meitä perusteellisesti määrittävästä tekijästä. Nimittäin siitä, että elämme tosiaan tällä pienellä pallolla toistemme kanssa. Se, että joku toinen kärsii, on aina jonkun toisen syy. ¨

Viimeisen silauksen jo nyt täydelliseltä vaikuttava elokuva olisi saanut napakammasta ohjauksesta. Olisin kaivannut hieman enemmän täsmällisyyttä tiettyihin kohtauksiin ja ehkä hieman enemmän näkemystä viestin syvällisyyden hahmottamiseksi. Nyt elokuva jää vähän liian laineilevaksi ja merkitys pitää jossain määrin kaivaa liian suurella työllä elokuvasta - sen sijaan, että se tulkittaisiin meille paljon voimakkaammin. Mutta erittäin kauniisti luotu elokuvakokemus siitä huolimatta.


The Florida Project on maaginen elokuvakokemus, joka juhlistaa arkista mielikuvitusta. Kuinka tavallisimmista asioista tulee kauniita, kun niitä katsotaan lapsen viattomien silmien läpi. Tätä edesauttaa Brooklynn Princen tulinen roolisuoritus, joka omistaa kaikki elokuvan kohtaukset sekä upea kuvaus, joka herättää hääppöisemmätkin olosuhteet taianomaisesti eloon.

Willem Dafoe sai osastaan täysin ansaitusti Oscar-ehdokkuuden. Olen ollut todella otettu, että tänä vuonna suuri osa palkintokehuja saaneista roolisuorituksista on ollut nimenomaan vähäeleisiä ja hillittyjä, sisäistä maailmaa tulkitsevia, humaaneja töitä. Dafoe näistä ehdottomasti kärkikastia. Hän nappaa kiinni hahmonsa hiljaisesta ja pragmaattisesta lämmöstä ja käyttää sitä vahvistaakseen elokuvan viestiä. Loppupeleissä ihmiselle nimittäin riittää usein, että joku toinen vain pitää huolta tästä. Ei moralisoi, ei kritisoi - ei edes yritä pelastaa.





 ...=)


Arvostelu: Get Out

Mitä Get Out tekee täydellisesti, on antaa katsojan sukeltaa täysin yhden ihmisen mielen sisään. Katsomme maailmaa hänen silmiensä läpi. Ja samalla elokuva tarjoaa yhden voimakkaimmista sosiaalisista kritiikeistä, joita olemme saaneet rodusta. Elokuvan pääosassa on Chris (Daniel Kaluuya), joka lähtee viettämään viikonloppua tyttöystävänsä Rosen (Allison Williams) vanhempien luona.

Elokuvan viesti on, että pahantahtoisuus ja rasismi ei kulje aina käsi kädessä. Vaikka olisimme kuinka hyväntahtoisia tahansa, loppupeleissä ihminen on aina itsekäs. Ja kykenevä monenlaiseen pahaan, täysin vilpittömästi, tai hyvilläkin aikeilla. Tosin tämän elokuvan tapauksessa paljastuu ihmisluonteesta vähän pahantahtoisempaakin puolta.

Elokuvan ensimmäinen puolisko on aivan häiriintyneen nerokas. Katsoin sitä koko ajan lähes suu lattiassa. Se myös tarjoaa loistavia yksityiskohtia, millaista on olla ihonväriltään erilainen maailmassa, jossa valtaosa on samanlaista. Kokemus ei ole miellyttävä ja se tuntuu olevan niin syvälle juurtunut yhteiskuntaamme - oli kyse poliisien luomasta ennakkoluulosta, jonka takia turvallisuus on luksusta tai oli kyse hyväntahtoisesta ihmisestä, joka silti saa sinut tuntemaan itsesi erilaiseksi. Mutta ennen kaikkea elokuvan ensimmäinen puolisko on originaaleinta, kummastuttavinta ja samalla raikkainta hahmokuvausta, mitä olen nähnyt pitkään, pitkään aikaan.

Spoiler-varoitus
Ja sitten elokuvan toinen puolisko onnistuu sitomaan kaikki avoimeksi jätetyt langan pätkät yhteen ja tekemään niistä todella vahvasti punotun verkon, jonka keskiöön katsoja jätetään haukkomaan henkeään. Toisella puoliskollaan elokuva onnistuu kaivautumaan syvälle ihmisen synkimpään psykologiaan ja paljastamaan meissä kaikissa makaavan pahuuden siemenen, joka esiintyy itsekeskeisyyden kautta. Kuinka toinen ihminen voi niin ikään ostaa toisen ihmisen! Ja jos joku nyt väittää, että tämä oli vain elokuvaa ja fantasiaa, niin suosittelen lukemaan muutaman historian kirjan. Ja mikä on todella kunnioitettavaa on, että elokuva on ihan törkeän viihdyttävä, tajuttoman terävä yhteiskuntakritiikissään ja vielä hienosti toteutettu.
Spoilerit päättyvät

Daniel Kaluuya on ansainnut Oscar-ehdokkuutensa jokaisella sekunnillaan tässä elokuvassa. Hän on vavisuttavan hyvä. Kuinka täydellisesti rakentaa hahmonsa askel askeleelta murtumispistettä kohtaan ja sitten tarjoaa hyytävän kuvan, millaista on hajota täysin psykologisesti ja emotionaalisesti turvattomaan tilaan, jossa hahmo pyörii jossain mieleltään terveen ja sairaan välimaastossa. Lisäksi hän pitää hahmonsa yhtenäisenä läpi elokuvan, mikä on jo sinänsä todella upea saavutus. Tiedämme täysin, kuka tämä hahmo on, vain sen perusteella, miten hän esimerkiksi reagoi outoon tai arvaamattomaan ihmiseen. Monet ovat oppineet tuntemaan hänet vasta tämän elokuvan myötä, mutta minulle hän tulee aina olemaan myös Agentti Tucker sellaisesta pienestä mestariteoksesta kuin Johnny English Reborn! Ja sepä vasta miehen näyttelijäntaidoista puhuukin, kuinka eri planeetoilta hänen kaikki hahmonsa on aina sieltä asti Sicarioon tai juurikin Get Outiin.

Myös muut näyttelijät ovat vahvoilla, kun pääsevät herkuttelemaan hahmojensa psykologioilla mm. Catherine Keener, joka on aivan huippuvireessä. Mutta erityisesti pidin elokuvan tunnelmasta, joka on mielenkiintoinen, intensiivinen ja yksinkertaisesti hyvin tehty. Elokuva tuntuu kuin soljuvan ohitse, eikä elokuvan tunnelmasta haluaisi päästää irti. Se mahdollistaa myös vaivattoman liikkumisen kauhun, jännityksen, komedian ja draaman aluemaastoissa samanaikaisesti, mikä on jotain, mitä en ole itse ennen nähnyt. Kunpa kaikki elokuvat suhtautuisivat yhtä intohimoisesti aiheisiinsa ja niin lävistävän terävästi valjastaisivat kiinni tematiikan, josta haluavat kertoa. Get Out on täydellinen elokuva jokaisessa tyylilajissaan.


 ...=)



Arvostelu: The Post

Moninkertaisesti Oscar-palkitut Meryl Streep ja Tom Hanks esittävät ohjaajalegenda Steven Spielbergin 70-luvulle sijoittuvassa draamassa The Washington Post - sanomalehden johtohahmoja, joilla on käsissään suuri päätös tehtävänä. Julkaistako Pentagonin papereina tunnetut valtiollisia salaisuuksia paljastavat asiakirjat, joista käy ilmi, että USA:n sota Vietnamia vastaan oli tuomittu häviöön alusta alkaen?

Tom Hanks pelaa loistavasti yhteen Meryl Streepin kanssa, joka puolestaan pelastaa elokuvan suurissa määrin. Hänen kameleonttimainen pääosansa sykkii elinvoimaa muuten vähän nihkeästi puksuttavaan koneistoon, jonka Spielberg on tästä elokuvasta rakentanut. Streep tuntuu kuin kahlitsevan kameran huomion itseensä vain vähän pidemmäksi aikaa kuin kaikkiin muihin hahmoihin, jotta hän saisi elokuvaan mukaan inhimillisyyden tematiikan. Ilman Streepin kuvausta naisesta, joka kasvaa päättäjän saappaisiin elokuvan aikana, The Post olisi harmillisen kylmäkiskoinen ja kankea kuvaus ihmisten kuorista, joita kamera kuvaa vain, jotta juoni liikkuisi eteenpäin.

Sen sanottuani, myös Carrie Coon tekee lähtemättömän vaikutuksen. En tiennyt kuka hän oli elokuvaa katsoessani, enkä ole häntä koskaan missään aikaisemmin nähnyt, mutta jo elokuvaa seuratessani huomioni kiinnittyi koko ajan häneen ja hänen voimakkaaseen, terävään ja karismaattiseen roolisuoritukseen, mikä on sinänsä saavutus, sillä hänen hahmolleen ei paljon tilaa anneta. Elokuvan lopputekstien lähtiessä rullaamaan, yhdistin vasta näyttelijän roolihenkilöön ja tajusin, että sama nainen kyseessä, joka keräsi huomattavasti ylistystä roolistaan tv-sarjassa The Leftovers ja nyt ymmärrän miksi.

Järjestelmällisesti kaikki muut elokuvan henkilöt voisivat yhtä hyvin olla hammaspyöriä, jotka ovat olemassa vain ja ainoastaan siksi, että seuraava pyörä pyörisi myöskin. Minulla ei ole mitään käryä keitä he olivat ja vielä tärkeämmin millaisia he ovat. Katsoin käytännössä kaksi tuntia ihmisiä, jotka varmasti jokainen yrittäjä haluaisi pestata omaan yritykseen töihin, sillä nämä ihmiset eivät tarvinneet unta, lepoa, edes hengitystaukoa, eivät valittaneet juuri kahdella sanalla enempää. He vain kirjoittivat kuin zombit eteensä laitetulla kirjoituskoneella tai juoksivat kuin maratoonarit milloin mihinkin kohteeseen, josta piti kirjoittaa. Yhdelläkään heistä ei ollut yksilöllistä ajatusta päässään. Ja nämä näyttelijät ovat vielä suhteellisen nimekkäitä sankareita Bob Odenkirkista Michael Stuhlbargiin ja Sarah Paulsonista Jesse Plemonsiin.

Itse käsikirjoitus on huono. Sen lisäksi, että se pyörittää mukana näin monta turhaa hahmontekelettä, se ei tunnu olevan kiinnostunut mistään muusta kuin lopputuloksen saamisesta ja mitä tapahtuu, kun viimein pääsemme sinne oikeussaliin, jossa tämä historiallinen lehdistönvapauden kysymyksestä päättävä päätös langetetaan? Kerronta hyppää sen yli. Älä kysy miksi. Minä en tiedä.

Janusz Kaminskin kamera on varmaan 70-luvulta peräisin, niin keltaisen hapertunutta ja haalean harmaata kuvaa se meille tarjoaa, että hyvä, etten nukahtanut pelkästään sitä katsoessani. John Williamsin unelias sävellys ei juuri auta asiaa. Mutta suurimman pettymyksen tarjoaa herra Steven Spielberg. Ja nyt, kun olen jo näin monen kappaleen verran pakottanut itseni välttämään Spotlight-vertauksia, tuon sen viimeistään esille. Siinä elokuvassa ohjaaja on lähestulkoon näkymätön. Kaikki huomio on luovutettu hyvin kulkevalle tarinalle, ammattitaitoisille näyttelijöille (niille jokaikiselle), loistavalle kuvaajalle (Masanobu Takayanagi) sekä niin kekseliäälle säveltäjälle kuin Howard Shore. Mutta The Postin jokaikinen millisekunti huokuu Spielbergin omahyväistä egoa. On kuin hän olisi huohottanut jokaisen elokuvan kaartilaisen niskaan.

Typerät kameraotokset jostain rakennuksen seinästä viestivät minulle vain sitä, että herra Spielberg on ollut ylpeä rakentaessaan niin totuudenmukaisen ajankuvan. Mitään pointtia kyseisellä otoksella ei tarinan kannalta ole. Se, että elokuva alkaa jostain Vietnamin metsästä, on surkea johdanto tarinaan - se on hätiköity, kliseinen ja liian ilmiselvä. On kuin Spielberg haluaisi työntää katsojan nenään sen tosiasian, että hän tykkää kuvata sotakoneitaan. Läpi elokuvan hahmot tiputtavat "vahingossa" erilaisia asioita, mikä sekin alkoi tuntumaan ärsyttävän harjoitellulta elementiltä elokuvassa. Nämä vahingot tapahtuvat erittäin laskelmoidusti ja jossain vaiheessa elokuvaa hahmojen vahingonalttius vain katoaa - muun muassa silloin kun pikkutyttö rymistää sitruunamehukannun kanssa tärkeiden paperien täyttämässä huoneessa tai kun henkilö polttaa tupakkaa samalla kädellä, jolla pitää kiinni vain yhden kopion omaavasta asiakirjasta. Täten se, että henkilölle tapahtui vahinkoja olikin vain hauska pikku, teennäinen temppu, jolla yritettiin saada aitoutta mukaan elokuvaan - avainsana: yrittää.

Elokuva on siis aivan liian itseääntiedostava, liian laskelmoitu ja hiottu, jotta sillä olisi minkäänlaista sielua. Eikä tarinan arkkikaan toimi. En tiedä haluttiinko tässä kertoa siitä, että Washington Post jäljitti nämä salaiset asiakirjat, vai siitä, että Washington Post julkaisi nämä asiakirjat, vai siitä, että korkein oikeus sitten teki päätöksen näiden salaisten asiakirjojen julkaisemisesta. Kaikki nämä asiat tuntuvat olevan elokuvan tärkeimpiä asioita, mutta yhdestäkään ei olla kiinnostuneita sen enempää. Elokuvan viestin halutaan olevan lehdistönvapaus, mutta meille ei anneta syytä, miksi meidän pitäisi olla siitä kiinnostuneita. Tietenkin olemme, mutta vain itseisarvoisesti - ei elokuvan ansioiden takia. Taas yksi syy, miksi Spotlight toimii täydellisenä esimerkkinä tämän tyylilajin elokuvalle on, koska se esitteli meille tärkeän sidosryhmän, josta meidän pitäisi välittää ja jota kannustamme elokuvassa ja jonka takia olemme sitoutuneita elokuvan juonenkulkuun; uhrit. The Postin kanssa tälläistä kuvausta emme saa.

Hyvä idea olisi ollut vaikka esittää perheitä, joiden pojat ovat kuolleet turhan päiten turhassa sodassa. Mutta Spielgin mielestä tämä ei ilmeisesti ollut tarpeellista, tai ainakaan yhtä tarpeellista kuin käyttää tuhottomasti aikaa 70-luvun maailman jokaisen yksityiskohdan täsmentämiseen. Täten en välitä elokuvastakaan. Ehkä tässä kohtaa tulee myös ylipatrioottinen holhoavuus kyseeseen. Spielberg ei selvästikään halua kritisoida rakasta kotimaataan, vaikka se olisi syyllinen niin kammottavaan asiaan kuin turha Vietnamin sota. Minkä takia hän oli luultavasti surkein mahdollinen valinta tämän elokuvan ohjaajaksi, sillä tämän elokuvan, jos jonkun, pitäisi pystyä olemaan sitoutumaton kritiikin tarjoaja - joku, joka laittaisi faktat pöytään.




 ...=)


Arvostelu: The Shape of Water

Elisa (Sally Hawkins) on 60-luvulla töissä paikallisen tutkimuslaitoksen siivojana. Yhdessä kollegansa Zeldan (Octavia Spencer) kanssa, hän törmää laitokseen vangittuun merenmieheen (Doug Jones), jonka Yhdysvaltojen armeija uskoo olevan jonkinlainen ase Kylmässä sodassa ja kilpavarustelussa Neuvostoliiton kanssa. Elisa kuitenkin rakastuu mysteeriseen olentoon ja kehittää sille pakosuunnitelman yhdessä naapurinsa (Richard Jenkins) ja tutkimuslaitoksen tohtorin (Michael Stuhlbarg) kanssa.

13 Oscar-ehdokkuuden The Shape of Water on hyvin kaunis elokuva. Lavastuksen Oscarin voisi samantien jo nakata leffan suuntaan. Samaten Alexander Desplatin elokuvasävellys tulee voittamaan. Päähenkilö Elisa on mykkä, joten sanojen puuttuessa, elokuvan ranskalaishenkinen musiikki alkaa puhumaan päähenkilön puolesta ja tekee sen niin koskettavasti.

Ymmärrän täysin syyt rakastua elokuvaan. Se on tulinen hymni erilaisuudesta, altavastaajan asemasta ja inhimillisyydestä. Se on myös koskettava kuvaus rajoja rikkovasta rakkaudesta. Ajankuva on nautinnollinen ja kerronta huokuu elokuvallisuutta. Tämän teoksen on veistänyt mies, joka rakastaa elokuvaa.

Pidin elokuvaa mahdottoman mielikuvituksellisena, herkkää kauneutta vaalivana ja jopa jossain määrin yllättävänä. Hahmot eivät olleet loppupeleissä aivan sitä, mitä he sanoivat olevansa, mikä sinänsä pelasti paljon elokuvassa, sillä jossain kohtaa näytti jo siltä, että elokuvasta tulisi liiaksi asti satu, jossa on pelkät hyvät ja pahat puolet. Jopa pääpahiksen hahmolle annettiin lisämotivaattoreita.

Erityisen kauniina pidin Octavia Spencerin roolityötä. Hänen taholtaan tulee elokuvan vaikuttavin hetki, kun hän todistaa, että koviten huutava ei ole aina oikeassa, vaan hiljaisuudessa on jotain opittavaa: kuuntelemisen taito. Hawkins on tietysti hypnoottinen maalatessaan hahmoaan ilman ääntä, mutta jollain oudolla tapaa suurinta vaikutusta ei tee hänen kasvot ja ilmeet vaan hänen näyttelemisen fyysisyys. Erittäin puhdasta elokuvanäyttelemistä ja Jenkinsin hunajaisen kertojaäänen haluaisin joka elokuvaan.

Rakastin myös sitä, että elokuva ei häpeillyt näyttää kunniaa elokuvantekemisen konservatiivisuudelle. Elokuvassa on paljon viittauksia vanhoihin elokuviin ja asuupa päähenkilö elokuvateatterin yläpuolellakin. Mutta sen lisäksi elokuva on rakennettu kuin vanhaa arkkia noudattaen, klassisia linjoja mukaillen. Tämä tekee elokuvasta jokseenkin määrin ennalta-arvattavan, mutta sitäkin suloisemman seurata.



...=)

Arvostelu: Victoria & Abdul

Äärettömän mielenkiintoinen tarina, mutta vain keskinkertainen elokuva, jota pitää käynnissä vain ja ainoastaan Judi Denchin maaginen pääosaroolityö. Kerrankin meikeistä tullut Oscar-ehdokkuus leffalle, jossa meikit ei pomppaa katsojan naamaan muovisuudella, vahaisuudella tai yliampuvuudella. Minun puolesta saisi vaikka voittaa pystin pois kuleksimasta.

...=)

Arvostelu: Mudbound

Kertoo kahden perheen tarinan noin 1940-luvun paikkeilla Amerikan syvässä etelässä. Valkoihoinen perhe (Jason Clarke, Carey Mulligan, Garrett Hedlund) marssivat paikalle ja käyttäytyvät omistajan elkein tummaihoisen perheen (Mary J. Blige, Jason Mitchell) mailla. Toinen maailmansota vie molempien perheen pojat Eurooppaan ja sieltä palattuaan mitkään asiat eivät ole ennallaan kummankaan perheen välillä.

Mudbound sai neljä Oscar-ehdokkuutta; naissivuosa ja laulu (Blige), kässäri ja kuvaus. Ja siinä olikin neljä ainoaa syytä, miksi katsoin tämän elokuvan. Jo pelkkä nimi on tarpeeksi aiheuttaakseen minussa välittömän negaation. Inhoan sellaisia kitumisessa rypeviä elokuvia, että koko maailma on pelkkää mutaa ja kuraa. Ja tässä suhteessa Mudbound täyttää odotukset.

En pitänyt elokuvaa kovinkaan hyvin tehtynä. En haluaisi moittia kuvausta, sillä Rachel Morrison on ensimmäinen ehdokkuuden saanut nainen, mutta melko sääli, että tämä kunnia tuli näin huolimattomasta työstä, kun vuosien varrella olisi ollut monta, paljon parempaakin ehdokasta. Eniten kuitenkin harmittaa Oscar-ehdokkuus käsikirjoituksesta. Tänä vuonna kilpailu ei ollut kovaa siinä kategoriassa, joten sen varjolla ihan ansaittu ehdokkuus - eikä Oscareiden kässäriosasto nyt muutenkaan mikään kunniagalleria ole (puhun sinusta Boyhood).

Mutta tässä kässäri on suoraan sanottuna huono. Itse olen aina pitänyt kertojaratkaisua laiskuutena. Kätevästi torjuu tarpeen oikeasti kirjoittaa jotain - kuten dialogia. Tässä elokuvassa ei ole pelkkää kertojaa, vaan jopa useampi. Siinä vaiheessa kun kertojat kuorona rupeavat toistensa päälle pälättämään, niin homma meni jopa vähän tragikomedian puolelle. Elokuva etsii pointtiaan pidemmän aikaa ja vasta viimeiset kymmenen minuuttia hutiloidaan sitomaan kaikkia avoimia langanpätkiä. En ymmärtänyt elokuvan rakennetta yhtään. Tässä, jos jossain, on tarina, jota ei todellakaan tarvitse aloittaa lopusta ja käydä takaumien kautta läpi. Se elokuvan aloituskohtaus oli täysin turha johdanto elokuvaan.

Roolisuoritukset eivät todellakaan olleet mitään Oscareiden arvoisia. Mary J. Bligen ehdokkuutta ihmettelen suuresti. Eihänhän näyttänyt tunteen tunnetta elokuvassa, vaikka hänen hahmolleen annettiin siihen mahdollisuuksia mahdollisuuksien perään, kun tämä äiti suri, murehti ja huolehti pojastaan. Carey Mulligan tekee todellisen rimanalituksen. Ei pelkästään tyydy kliseiseen vaimorooliin, vaan tekee siitä nalkuttavan ämmän myöskin. Jason Clarken en tajunnut olevan aivan yhtä mitäänsanomaton, kuin tässä vaikuttaa olevan. Garrett Hedlund on kuin kesäteatterin lavalta revitty vetämään tyypillistä juopporoolia.

Lisäksi koko elokuva on samanlaista kierrätettyä huttua. On keskenmenoa ja on sodasta kotiinpalaavaa alkoholistia ja on polvilumpion ulos jalastaan singauttavaa kärsivää isäukkoa, joka silti ryntää pellolle kyntämään ja on salasuhteita ja on äpäräksi jääviä poikia ja on sitä sun tätä ja tota. Ja siinä vaiheessa kun viidessadas yliteatraalinen draamaklisee lennähtää katsojan naamaan, niin on reaktio vähintäänkin puistatus.  Ei draamaa kuulu veistää niin ilmiselvistä palasista. Todella alhaista elokuvantekemistä.

Elokuvassa on yksi todella häiriintynyt kohtaus Klu Klux Klaanista, mutta siinä vaiheessa se tuntuu päälleliimatulta. Kuin joltain, mikä heitetään mukaan jo valmiiksi paksuun puuroon, ihan vain siksi, että katsojassa heräisi joku tunnereaktio ja täten nyhdetään se pakollinen "no, olihan se ihan hyvä" tämän yhden kohtauksen takia. Halpaa käyttää niin vavisuttavaa aihetta niin kertakäyttöisesti.



 ...=)

Arvostelu: Kong: Skull Island

Kaksi asiaa: Netflix ja Oscar-ehdokkuus. Välillä sitä ajautuu elokuvia katsomaan, vaikka ei todellakaan olisi millään tasolla kiinnostunut itse elokuvasta. Taas miljoonannes Kong-filmatisointi on mielestäni jopa vähän turha. Ajattelin pistäväni elokuvan vain taustalle pyörimään, kun tein itse jotain muuta, mutta se oli alusta lähtien niin mukaansatempaava, että oli ihan pakko laskea läppäri pois sylistä ja antaa kaikki huomio tv-ruutua kohtaan. Että sinänsä positiivinen yllätys.

Tämän version pääosassa on Tom Hiddleston, Brie Larson, Grace & Frankie-näyttelijä Eugene Cordero, ihana Richard Jenkins, John C. Reilly, John Goodman ja Samuel L. Jackson, josta on viimeaikoina tullut yksi iso punainen varoitusmerkki. Se on nykyään nopea päätös jättää elokuva katsomatta, jos siinä on herra Jackson. Mutta tässä hän vetää aika hyvän roolin jopa. Hänet on roolitettu juuri oikein - kunnon pahikseksi, jota haluaa inhota jokaisella solullaan kehossaan.

Brie Larson oli täysi statisti ja yllätyin, että näinkin äänekäs naisten aseman puolesta puhuja ja feminismin lipun heiluttaja on ottanut näin kliseisen damsel-in-distress-roolin. Tom Hiddlestonkaan ei erityisemmin avannut roolihahmoaan. Parhaimman roolisuorituksen vetää viidakossa 28 vuotta eleskellyt John C. Reilly ja se on elokuvalta melkoinen riman alitus, että parhaimman roolin vetää juuri tämä seinäryijy.


En avaa juonta sen enempää, koska oikeasti - tarvitseeko minun edes? Mutta yksi asia juonessa häiritsi todella paljon. Kun tämä tyypillinen tutkijakavalkaadi lentää isolla armeijasaattueella Kongin valtakuntaan, niin ne kaikki helikopterit jäävät pyörimään sen valtavan gorillan ympärille. Yksikään ei tajua ottaa nokkasuunnaksi, niin kuin sellaista, kuin... enpä tiedä, pois päin!? Arvata saattaa, että jokaikinen kopteri sitten putoaa alas ja taas ollaan niin eristyksissä Kongin armoilla.


Mutta eipä elokuva juuri uskottavuudella korttipeliä pelaakaan. Tässä mennään täysin viihdearvot edellä. Ja ne ovatkin kyllä huipussaan. Erikoistehoisteista pläjähtänyttä Oscar-ehdokkuutta en ihmettele ollenkaan. Sen verran hypnoottinen on tämä fantasiamaailma. Lisäksi nautin suunnattomasti siitä, että elokuva ei ottanut itseään liian tosissaan. Välillä sitä saattoi hahmo jos toinenkin yht-äkkiä jäädä jättiläisolennon liiskaamaksi, ja nämä hetket olivat vähintäänkin koomisia.


Myös jännitystä elokuvassa on ja paljon. Ihan sai penkin reunalla olla hengittämättä. Parin jump scare-kohtauksen olisin itse jättänyt pois katsojaa kiusaamasta, mutta onneksi kukaan ei saanut sydäriä - vaikka lähellä oli. Lisäksi elokuva on todella mukaansatempaava. Itse rakastan tälläisiä klassisia seikkailuelokuvia, joita katsoessa tuntuu oikeasti seuraavan elokuvaa, jolla on joku tarkoitus. Tässä ei hahmot vain eleskele ja katsoja ei joudu raapimaan päätään, että mitäs sain irti tämn leffan katsomisesta. Todella hyvin tehty siis, viihdyttävä seikkailuelokuva, juuri oikeat arvot edellä.








 ...=)