Movie Monday #20 - Tanssin taikaa

Movie Monday-elokuvahaasteblogin 20. haaste.

<<edellinen<<      >>seuraava>>

Koska en ole koskaan oikein harrastanut tanssia tai tanssinutkaan sen kummemmin, niin minulla on suuria vaikeuksia pistää mieleeni elokuvista yhtäkään tanssii liittyvää kohtausta. Varmasti niitä on ollut useita ja todella hienoja, mutta en lähtökohtaisesti pidä elokuvaa hyvänä, koska siinä oli hyvää tanssia - vaan ihan muista syistä.

Ensimmäinen elokuva, mikä tuli kuitenkin mieleen oli Unelmien pelikirja, jossa upeat roolisuoritukset antavat Jennifer Lawrence ja Bradley Cooper tanssivat kuin viimeistä päivää elokuvan upeassa kliimaksissa.

Toinen hyvä kohtaus on elokuvasta Melkein julkkis, jossa häikäisevä Kate Hudson tulkitsee mitä syvimpiä tunteita, tanssien ruusuilla.

Pain & Gain (Pain & Gain)

Muutaman leffabloggarin kanssa päätimme kirjoittaa yhteisarvostelun tästä Michael Bayn rikoselokuvasta. Blogeista

...noir
Double Feature
Mutaa vai tähtiä
Puutaheinää
It's Just A Movie
Shameless Pile of Stuff
Vajaatoimintasankari

löytyy siis kunkin oma mielipide elokuvaan. Toteutuksen taustalla on halu jakaa mielipiteitä samasta elokuvasta. Sillä kuten arvata saattaa, kun on kyseessä näinkin monta eri blogia, luonnollisesti se, mitä leffoja kukin katsoo eroaa toisesta melkolaisesti. Joten tämä projekti pakotti meidät katsomaan yhden ja saman leffan, jolloin on helpompi verrata kunkin elokuvakokemuksia. Olen itse tietysti todella otettu saadessani osallistua tähän yhteisarvosteluun ja ehkä uskallan myös toivoa, että tulevaisuudesta saattaa odottaa jotain tälläistä lisääkin...?

Michael Bay on luonut uransa ohjaten lähinnä aivottomia toimintapläjäyksiä. Hänen ensimmäinen elokuvansa on mikäpä muukaan kuin Bad Boys (Will Smithin ja Martin Lawrencen tähdittämä toimintahitti), joka sekin sijoittuu huumehöyryiseen, rikollisuutta pursuavaan Miamiin. Se, että hänen ensimmäinen elokuvansa on jo tuon luokan hitti demonstroi vain Bayn repertuaarin kapeutta. Nimenomaan, Bay ei ole juuri kriitikoiden suosiossa kylpenyt, päin vastoin, saanut osakseen jopa ankaraa kritiikkiä ohjaamiensa elokuvien tasaisen "huonosta" laadusta. Voin kuitenkin nähdä Bayn yrityksen, astetta älyllisempään toimintaviihteeseen Pain & Gainin taustalla.

Älkää ymmärtäkö väärin, Pain & Gain on täysin järjetön, sekava, rällästyselokuva. Sitä voisi verrata The Wolf of Wall Streetiin, mutta ilman ideaa taustalla. Omalla laillaan Pain & Gain toi mieleen myös Dan Gilroyn ohjaaman Nightcrawlerin, jonka päähenkilö myöskin menettää täysin todellisuuden tajunsa jahdaten jonkinlaista "Amerikan unelmaa". Erotuksena taaskin, että Nightcrawlerissa oli jonkinlainen älyllinen otanta aiheeseen, sen sijaan, että vain räjäyttäisi kaiken katsojan naamaan.

Daniel Lugo (Mark Wahlberg) on juuri saanut työn pt:nä Sun Gym-nimisestä kuntosalista. Siellä hän tapaa asiakkaan, yltiörikkaan Victor Kershawin (Tony Shalhoub), jonka päättää ryöstää yhdessä bodarikaveriensa Doorbalin (Anthony Mackie) ja Paul Doylen (Dwayne Johnson) kanssa. Kolmikko eivät kuitenkaan ole mitään järjen jättiläisiä, joten mikään ei suju niinkuin pitäisi missään vaiheessa ja se vain ruokkii epäonnistumisien dominoefektiä, jota tietenkään he eivät pysty pysäyttämään.

Ainakin kuvittelen ymmärtäväni Bayn tahtomuksen elokuvan taustalla. Hän ikään kuin pyrkii tekemään tästä toimintaelokuvasta kokonaisvaltaisempaa. Ensinnäkin hän yrittää yhdistää siihen komediaa. Eli hän heittää Rebel Wilsonia sivuosaan (joka on kyllä kala kuivalla maalla tälläisessä elokuvassa) ja leikittelee mustalla huumorilla ja kuvaa asioita liiottelevan räväkkään tyyliin - toimii se sitten huumorina tai ei.

Mutta sitten Bay yrittää myös tuoda jonkinlaista syvyyttä elokuvaan. Näen, että hän selvästikin yrittää mennä asioiden taustalle. Hakea syytä siihen, mikä ajaa tätä kolmikkoa rikollisuuteen. Valitettavasti Bayn keino hakea syvyyttä elokuvaan, on antaa hahmojen itsensä kertoa kertojina omista taustoistaan samalla kun jotkut kornit välitekstit lennähtävät ruutuun antaen lisäinfoa kunkin hahmon menneisyydestä. Eikä vain menneisyydestä, vaan vain siitä osasta menneisyyttään, mikä on ajanut heitä tähän pisteeseen, jossa ovat valmiita toteuttamaan Kershawin ryöstön. Eli varsin mustavalkoisella linjalla mennään. En edes muista koska viimeksi olisin elokuvassa nähnyt niin monen eri hahmon esittelevän itseään, kuin jossain lastenelokuvassa.

En myöskään pitänyt elokuvan alusta, joka on periaatteessa sama asia kuin loppu. Se teki elokuvasta erittäin piinallista katsottavaa, koska periaatteessa tiesi jo, mitä tulee tapahtumaan. Näen kuitenkin siinäkin syyn taustalla. Kertomalla jo heti alussa loppuratkaisun, Bay pyrkii erottamaan elokuvaansa perinteisestä rikoselokuvan arkista, yrittäen luoda vaikutelmaa, että kyseessä olisikin enemmän hahmokuvaelma. Mutta kuten sanottu, ei se hahmokuvaelmakaan kovin vaikuttavaa ollut.

Joku voisi myös tehdä väittämän, että elokuvan teema, fitness, olisi myös jonkinlaisessa syvemmässä osassa. Kyseessähän on toimintaelokuva. Pääosassa on Mark Wahlberg, joka on tyyliin kaapin kokoinen. Hänen esittämän hahmonsa, Daniel Lugon, idoleita ovat Rocky ja Rambo, myös aika machoja koviksia, joita ei säännöt pidättele. Tästä voisi yhdistää hyvin hataran linkin siihen, että itse Baynkin luotsaamat, toimintaelokuvat antavat tietynlaisen vaikutuksen Daniel Lugon kaltaisille, vaikutuksille herkille, henkilöille. Vaikutuksen, että he muka voisivat tehdä mitä haluavat, näyttää miltä haluavat ja saada mitä haluavat. Ylipäätänsäkin joku voisi esittää teräviä havaintoja miehisyyttä korostavien kulttuurien dominoivista vaikutuksista miehille sekä miehiselle identiteetille. Se henkilö ei kuitenkaan ole minä, sillä Pain & Gain ei paljon tehnyt tämän teeman eteen. Koen, että elokuvassa olisi ollut mahdollisuudet tämän teeman tulkitsemiseen syvemmältikin. Silloin elokuvasta olisikin tullut mielenkiintoisempi.

Olin innoissani aloittaessani elokuvaa, sillä sekä Mark Wahlberg että Anthony Mackie kuuluvat kyllä suosikkeihini. Mutta hekään eivät pysty rooleissaan paljon tekemään. Heidät vain pistetään tekemään paljon tyhmiä juttuja, huutamaan kovaan ääneen ja kaikki näytteleminen on supistettu mustavalkoiseen, yksipuoliseen muottiin. Eli toisinsanoen he kertovat millaisia he ovat ja sitten he ovat sellaisia. UUUuuu! Upea kasvutarina!

Hahmoja kuitenkin haukuttuani, olin yllättäen aika vakuuttunut Dwayne Johnsonin roolisuorituksesta. En ole aikaisemmin pitänyt heppua juuri minään, mutta hänelle on mielestäni annettu sekä vaikein että mielenkiintoisin rooli. Hänen hahmonsa, Paul Doyle on vankilassa aikaa viettänyt, harras kristitty sekä bodaaja ja tämä jo sanoo hänestä aika paljon.

Vaikka siis kunnioitankin Bayn yritystä vapautua perinteisen rikoselokuvan kahleista, en voi kuin olla nauramatta kuinka railakkaasti hän kaatuu jo ensi metreille yrityksellään. Elokuvan ehkä suurin heikkous on se, että se yrittää olla liikaa. Kohtaukset ovat aivan liian sekavia ja yliampuvia, jolloin katsojalla ei ole juuri mitään hajua, mitä elokuvaa hän on katsomassa. Välillä ei tiedä pitäisikö nauraa vai olla kauhuissaan. Ei myöskään tiedä, että pitäisikö kannustaa rikollisia vai heidän uhrejaan. Eli klassinen tapaus aiheesta yritys haukata liian suurta palaa kerralla.

...=)

Haywire (Haywire)

Jotkut elokuvat, vaikka kuinka pitäisit niistä, katoavat mielestäsi aika nopeasti. Sitten on niitä, kuten ohjaaja Steven Soderberghin elokuva Contagion / Tartunta, jota huomaan ajattelevan aika useastikin, vaikka olen nähnyt sen vain kerran, monia vuosia sitten. Kunniotan siis miestä paljon. Ei pelkästään Tartunnan, vaan Side Effects, Ocean's Eleven-sarja, Erin Brockovich ja Traffic-elokuvienkin ansiosta. Pidän hänen tyylistään. Hän ei pidä katsojaansa täysin idioottina, vaan uskaltaa luottaa siihen, että jättää filminsä rakenteen katsojan yhteen punottavaksi.

Haywire on siitä hieno toimintatrilleri, että sen pääosassa on nainen. Hän on Gina Carano ja hän on aika kovis. Hienoimmat kohtaukset elokuvassa onkin, kun hän pääsee näyttämään taistelijantaitonsa. On aika uskalias temppu yrittää selvitä naisen kanssa toimintaelokuvasta, sillä niiden pääasiallinen kohdeyleisö on miehet, jotka varmasti samaistuvat paremmin oman sukupuolensa edustajaan. Siksi onkin surullista, että tämä rohkeus on korvattu sillä, että vaikka pääosassa on tosiaan nainen - on hän silti ainoa nainen miltei koko elokuvassa! Ja niitä miehiä sivuosassa onkin sitten roppakaupalla.

En tosin valita näyttelijäkaartista, johon kuuluu sellaisia nimiä, kuten Michael Douglas, Ewan McGregor, Antonio Banderas, Michael Fassbender ja Channing Tatum. Kaikki kuitenkin häviävät kilpailussa Caranoa vastaan. Oikeastaan, parhaimmat kohtaukset elokuvassa ovat Tatumin ja Caranon välillä. Heidän pitäisi tehdä tulevaisuudessa joku elokuva, jossa saavat vielä enemmän ruutuaikaa yhdessä. He näyttävät pirun hyviltä keskenään!

Elokuva on tunnelmaltaan, temmoltaan, juonenkulultaan, yksityiskohdiltaan, dialogiltaan, jopa hahmoiltaan puhdasta Soderberghia. Suosittelen elokuvaa ohjaajan faneille (kuten minulle), ja kaikille, miehille ja naisille, jotka haluavat nähdä elävän todisteen siitä, että toimintaelokuva toimii vähintään yhtä hyvin - ja kyllä, jopa paremmin naispääosalla.

...=)

Sinulle on postia (You've Got Mail)

Tämän olen nähnyt nyt kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla petyin karvaasti. Kehuttu ja ylistetty Meg Ryan-Tom Hanks-combon omaava romanttinen komedia ja minä hullu en lämmennyt sille! Mielestäni sen kesto oli aivan liian pitkä. En pitänyt siitä, että Ryanin esittämä Kathleen Kelly ruikutti ja vinkui kun kirjakauppaansa ei tullut asiakkaita. Big whoop, it's called market economy, get over it! Aina ei saa mitä haluaa ja itse pitää olla vastuussa. VARSINKIN jos "rankan" päivän päätteeksi voi kavuta Manhattanin asuntoonsa, niin sanoisin, että ei asiat niin huonosti ole. Elokuvan ehkä selkein ongelma on se, että vaikka kyseessä on romanttinen komedia, jonka koko toimivuus nojaa pääpariin ja heidän keskinäiseen vuorovaiktukseen, tapahtuu se - luonnollisesti - sähköpostien välityksellä, jolloin koko elokuvan ajan katsojan joutuu turtuneena ja puutuneena vain laskemaan sekunteja, että nähtäisiinkö paria yhdessä tai edes samassa ruudussa ollenkaan!

Mutta sitten... Toisella katselukerralla olin elokuvan lumossa. Loppujen lopuksi minä kuitenkin rakastan elokuvia, jossa on kaksi voimakasta sielua pääosissa ja heidät on tarkoitettu yhteen ja katsoja tietää sen - kaikki tietää sen, paitsi nämä kaksi, jolloin on romanttista nähdä heidän viimein päätyvän yhteen. Tietysti elokuva leikittelee sillä ja pistää nämä kaksi tilanteisiin, joissa ikään kuin rakastuminen voisi olla mahdollista, mutta sitten sitä pitkitellään ja pidetään katsojaa penkin reunalla, että koska se oikein tapahtuu. Näin rakennetaan toimiva romanttinen elokuva. Kaikista virheistään huolimatta, jotenkin romantiikka vain iskee meikäläiseen. Voisi jopa sanoa, että sille on omat sääntönsä...

Tom Hanks ja Meg Ryan yhdessä ovat tietysti oikein sympaattisia.

Kerrankin olen myös täysin elokuvan nimen lumoissa. Sillä toden totta, päähenkilöt saavat postia! Ja mikä suomennoskin! You've Got Mail tarkoittaa "sinulle on postia". Katsokaa suomentajat / henkilöt, jotka suomenkielisistä elokuvannimistä oikein päättävätkin, ei se tämän vaikeampaa ole!

...=)

Movie Monday #19 - Pelottaako?

<<edellinen<<      >>seuraava>>

"Jokaisella meistä on omat demonimme, jokin asia jota pelkäämme. Oletko sinä löytänyt sen jo, elokuvista? Onko olemassa kauhuelokuvaa joka on tuonut sinulle painajaisia? Jokin elokuva/elokuvahahmo jota ajatellessakin käsikarvasi nousevat pystyyn?"

On.
-Jos vastauksen kriteerinä on, että sen elokuvan tulee olla nähtynä: Kauna
-Jos ei tarvitse olla nähnyt elokuvaa: Paranormal Activity. EN. KOSKAAN. IKIMAAILMASSA. PYSTYISI. KYSEISIÄ. LEFFOJA. KATSOMAAN.

...hyi...pelkkä ajatuskin siitä, että makuuhuoneessa olisi joku aave katsomassa kun sinä nukut ja sinä et edes tietäisi siitä. Joku on kyllä täydellisesti vanginnut syvimmän pelkoni tai siis keksinytkin tehdä siitä kauhuelokuvan. Taitaa olla jonkun muunkin pelko...?

Pelkän kuvan katsominenkin aiheuttaa syvää pelkoa...

Uusia alkuja (Begin Again)

Gretta (Keira Knightley) on saapunut New Yorkiin muusikkopoikaystävänsä, Daven (Adam Levine) kanssa. Dave on saanut levytyssopimuksen äänitettyään lauluja hittielokuvaan ja on nyt siis nousemassa tähteyteen. Äkkiä, Gretta huomaa painuneensa täysin Daven varjoon ja pian ero koittaakin. Gretta, nimittäin myös on laulaja-lauluntekijä ja hänet huomaa juuri perustamastaan levytysyhtiöstä potkut saanut Dan (Mark Ruffalo). Yhdessä he nollabudjetilla levyttävät demoja ympräi kaupunkia ja samalla muuttavat toistensa elämiä.

Jumaloin Keira Knightleya. Olen ehkä puhunut tästä ennenkin, mutta hänellä on hieno taito näytellä dialogin ulkopuolelta. Kun hän on saanut repliikkinsä sanottua, hänen näyttelemisensä ei suinkaan lopu. Hän kuuntelee ja reagoi vastanäyttelijäänsä. Erityisen hienoa on, kun hänen hahmonsa ei sano sanaakaan. Antaa vain merkityksellisen katseen ja jokainen elokuvayleisössä tietää, mitä hän tarkoittaa.

Mark Ruffalo on tietysti upea. Tapa, jolla hän luo hahmolleen kehitystarinan, jälleen, on ihailtavaa. Monet näyttelijät tyytyvät esittämään roolejaan yksiulotteisesti, Ruffalo tekee hahmoistaan matkan, antaa heille merkityksen, toisin sanoen näyttelee täydellisesti elokuvassa. Catherine Keener muuttuu vuosien mittaan aina vain kauniimmaksi. Hailee Steinfeld todistaa jälleen kuinka lahjakas on. Mukava lisä näyttelijäkaartiin on myös James Corden.

Itse en henkilökohtaisesti voi sietää Adam Levineä. Minusta hänen esiintymisensä on kamalan tönkköä. Onneksi hänen roolinsa on pieni ja hänen kokemattomuutensa näyttelijänä paistaa vain muutamissa kohtauksissa läpi.

Mikä on elokuva-arvostelijan, jonka meediumi on teksti, tapa nostaa hattuansa, nousta seisomaan, huutaa "Bravo!", taputtaa viisi minuuttia putkeen, heittäytä maahan elokuvantekijöiden eteen? Jos voisin tehdä nämä kaikki - tekisin. Mietin pitkään, mihin kohtiin elokuvasta tarttuisin arvostelussani. Mietin tätä pitkään, koska tämä elokuva alkaa olla sillä tasolla, jolla minun taitoni arvostella elokuvia loppuvat. Totta puhuen, minulla ei ole hajuakaan, miten ylistää tätä elokuvaa tarpeeksi - puhumattakaan siitä, että pystyisi analysoimaan, mikä tekee elokuvasta niin hyvän. Jotain kertoo myös se, että kirjoitan tätä arvostelua nyt kolmatta kertaa, sillä kahdella ensimmäisellä kerralla en löytänyt tapaa kirjoittaa elokuvasta sen ansaitsemalla nuotilla.

Voisin kehua elokuvan miljöötä, ohjausta, kuvausta, puvustusta, valaistusta, tyyliä, rakennetta, teemoja, mutta suoraan sanottuna ei mikään näistä oikeastaan kerro yhtään mitään siitä, kuinka hyvä elokuva oli. Voisin puhua omasta elokuvakokemuksestani ja vakuuttaa, että kaikki muut tulevat rakastamaan elokuvaa yhtä paljon kuin minä, mutta sekään ei olisi totta. Tiedän, että elokuvien katsominen ja niistä pitäminen on täysin subjektiivista. Kaikki muut eivät varmasti tule näkemään kaikkia elokuvan sävyjä, kuten minä näen ne. Voisin julistaa elokuvaa vuoden parhaimmaksi ja antaa sille liudan perusteluja. Voisin kehua ohjaaja John Carneyta ja verrata tätä työtä hänen aikaisempaan työhön ja vetää yhtenäisen kaaren ohjaajan töiden välille ja siten julistaa miestä neroksi. Mutta entä jos joku ei pidä ohjaajan tyylistä?

Voin siis sanoa vain, että yksinkertainen on kaunista.

Uusia alkuja on raikas elokuva. Ja tarkoitan tätä suurimpana kehuna, jota voin elokuvalle antaa. Tuntuu kuin se jopa uudistaisi elokuvan perinnettä. Jokainen kohtaus on niin sielukas ja hengittävä. Jokainen hahmo on niin aito ja yksilöllinen sekä samaistuttava. Elokuvan musiikki on jostain toisesta maailmasta. Käsikirjoitus on lumoava kokonaisuus, joka juhlistaa elämän, rakkauden ja musiikin rikkautta. Nämä osa-alueet ovat toteutettu täydellisyyteen ja siinä kaikki. Palaset sopivat keskenään ja lopputuloksena on saumaton liitos.

Virkistävää on myös se, että kerrankin elokuvan keskiössä olevat mies ja nainen eivät kehitä välilleen mitään rakkaustarinaa, vaan ovat yksinkertaisesti toisiaan kunnioittavia ystäviä.

Kuinka yksinkertaista! Tarvitaanko täydelliseltä elokuvalta enempää?

...=)

5 Flights Up (5 Flights Up)

Tunnelmallinen musiikki alkaa soimaan jo ennen kuin alkuteksteinä tunnetut, tuotantoyhtiöiden logot ovat ehtineet pois ruudusta. Siirrymme mustasta valkokankaasta Brooklyniin, New Yorkiin, aina toimivan Morgan Freemanin kertojaäänen saattelemana ja hetken päästä hän kääntyykin jo kulman takaa kävelyttäen pientä koiraa. Hän kävelee samaa korttelia, jota on kävellyt aina ja päästyään kotirakennukselleen, nousee viisi kerrosta ylöspäin pitkäaikaiseen kotiinsa Brooklynin sydämessä. Ovella häntä vastassa on hänen rakastava vaimonsa, Diane Keatonin näyttelemänä. Ja kyllä, koko loppu elokuvaa on aivan yhtä tunnelmallista kuin tämä ensimmäinen otos.

Minulla oli hymy korvissa läpi koko elokuvan. Harvoin sitä tekee mieli rueta kehumaan elokuvaa ihanaksi jo ennen kuin se on päättynyt. Vihdoin Morgan Freeman tekee roolin ja elokuvan, jollaisia hänen uransa tulisi olla täynnä. Kunnon miespääosa toimivan, lämpimän, romanttisen elokuvan pääosassa. Perun myös kaikki puheeni, mitä olen Diane Keatonin myöhemmästä urasta ehkä joskus valittanut. Sillä tässä hän on, kypsemmällä iällään, täydellisessä kunnossa, sädehtien sitä eloisuutta, persoonallisuutta ja valoa, jolla lumosi elokuvayleisöt monta kymmentä vuotta pienessä elokuvassa nimeltä Annie Hall (1977).

En ole takaumien suurin ystävä. Usein ne keskeyttävät muuten hyvin toimivan juonenkulun ja ne tuntuvat vain turhalta täytteeltä ja selittelyltä. Onneksi tässä elokuvassa ne ovat saatu hyvin toimimaan, luontaiseksi osaksi elokuvaa - kuin omaksi kerroksekseen, tässä hyvän rakenteen omaavassa kevyessä draamassa. Loistavasti on roolitettu Freemanin ja Keatonin nuoremmat versiot, kerrankin, Korey Jacksonin ja Claire van der Boomin voimin.

Vaikka kyseessä ei ole mikään syvällisin draama - elokuvan käsittelemät teemat (melko pintapuolisin) ovat rotu, rasismi ja rakkaus sekä vanhuus ja itsenäisyys - valloittaa elokuva sävyllään, tunnelmallaan, maailmallaan, kuvauksellaan, henkilöhahmoillaan, pienellä ironisella huumorillaan ja kyllä elokuva teemansakin kantaa osana kokonaisuutta, hyvin, vaikka ei sen syvemmin niihin tartukkaan. Ei kaikkien elokuvien tarvitse. Tässä hyvä esimerkki. Ja silti elokuva on hurmaavan yksityiskohtainen suhteessaan elämään, arkeen ja rakkauteen.

Heidän asuntonsa on niin hieno. New York on aina roolissaan unelmien kaupunkina vähintäänkin toimiva. Diane Keaton ja Morgan Freeman pelaavat yhteen kuin vanhojen konkarien kuuluukin. Juoni ei saavu missään vaiheessa pysähtyneeseen pisteeseen, vaan pienet, sympaattiset juonenkäänteet pitävät elokuvaa elävänä, hengittävänä teoksena, joka minun silmissäni kiiltää yhtenä parhaista, tunnelmallisista draamoista, joita olen nähnyt. Haluaisin henkilökohtaisesti kiittää elokuvan ohjaajaa Richard Loncrainea. Hän ei ole kokenut tarvetta päteä tai vetää yli. Hän yksinkertaisesti kertoo tarinan, esittelee heidän maailmansa ja tekee hahmoistaan sympaattisia, samaistuttavia ja tadaa - tässä on kaikki ainekset, joita elokuvaan tarvitaan. Suosittelen enemmän kuin voi uskoa.

...=)

Foxcatcher (Foxcatcher)

Bennett Miller on yksi tämän hetken arvostetuimpia ohjaajia. Hänen ohjaamat elokuvat Capote ja Moneyball olivat molemmat kriitikoiden jumaloimia, kuten on hänen viimeisin ohjauksensakin, Foxcatcher. Foxcatcher kertoo John Du Pontista (Steve Carell) salaperäisestä miljonääristä, joka alkaa rahoittamaa aluksi Mark Schultzin (Channing Tatum) painiuraa ja lopulta perustaa kartanon mailleen jopa Yhdysvaltain olympia-painijoukkueen, jota johtamaan palkkaa Markin veljen Daven (Mark Ruffalo). Heti elokuvan alusta tehdään ilmiselväksi, että Du Pontilla ei ole kaikki muumit laaksossa ja katsojaa pidetään hieman penkkinsä reunalla läpi elokuvan odottaen, koska pilvilinna murtuu ja miehen todelliset motiivit paljastuvat.

Foxcatcher on hyvin harmaa elokuva. Se on ehkä harmain värillinen elokuva, jota on tehty. Ei siinä vielä mitään, mutta mikä on mielenkiintoista on, että miten ihmeessä elokuvan käsikirjoitus sai Oscar-ehdokkuuden. Ketään hahmoista koko elokuvassa ei sano kahtaa sanaa enempää. Siteeraten yhtä Yhdysvaltain elokuva-akatemian jäsentä (jota The Hollywood Reporter haaastatteli jutussaan: "Oscar Voter Reveals Brutally Honest Ballot", 18.02.2015): "Foxcatcherissa henkilöt sanoivat ehkä seitsemän sanaa ja loppu elokuvaa oli vain ihmisiä tuijottamassa toisiaan".

Millerin edellinen elokuva Moneyball on lähes täydellinen elokuva. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja näyttelijäsuoritukset Brad Pittin ja Jonah Hillin tasolta ovat loistavia. Foxcatcherissa hahmot ovat täysin jälkeenjääneitä, irrationaalisia ja tylsiä. Steve Carellin Oscar-ehdokkuus on täysi vitsi. Hän on monotoninen, lakoninen ja puinen. Etenkin, kun hänen koominen uransa on ollut yhtä loistotyötä, niin hänet päätetään palkita hänen heikosta esityksestään draaman puolella...

Elokuvalla ei myöskään ole oikein juonta. Se kertoo tositapahtumista, mutta elokuvalla ei ole mitään viestiä. Se ei halua kertoa mistään. Asiat vain tapahtuvat, brutaalitkin sellaiset ja ne eivät johda mihinkään. Elokuva ei kerro sen enempää painista kuin hulluista ihmisistäkään, koska loppujen lopuksi elokuvan pahis pidetään aika kurissa. Toisin sanoen täysin turha ja mitäänsanomaton esitys ja todella suuri pettymys, ottaen huomioon sen, mihin Miller olisi kykenevä.

...=)

Movie Monday #18 - Lainsuojaton

<<edellinen<<                             >>seuraava>>

"Elokuvat ovat täynnä lainsuojattomia. He ovat sitä elokuvan alkaessa tai heistä tulee sellaisia tarinan edetessä. Kuka lainsuojattomista on sinun suosikkisi?"

Auts, nyt on paha, sillä olen lyhyen elämäni aikana nähnyt vain kourallisen dollareita...ei kun siis länkkäreitä. Siksi vastaukseni saattaa ontua, mutta vastaan:

Sara Sandoval ja Maria Alvarez

-elokuvasta "Bandidas"-

• Mielestäni elokuva oli hauska ja tiedän, että olen mielipiteissäni varmaan planeetan ainoa
• Salma Hayek ja Penelope Cruz ovat kuolematon yhdistelmä!
  

Kaukorakkautta (Going the Distance)

No, mistä muustakaan se kertoo? Erin (Drew Barrymore) ja Garrett (Justin Long) asuvat eri puolella USA:ta. Molemmat pitävät työpaikoistaan ja eivät löydä töitä toisen kotikaupungista (Garrett asuu New Yorkissa, Erin San Fransiscossa), joten he yrittävät saada kaukorakkaussuhteen toimimaan.

Elokuva siis periaatteessa sanelee itsensä JO nimessään. Kaikki tietää tasan tarkkaan, miten elokuva tulee kulkemaan ja loppumaan jo ennen kuin pistää sitä päälle. Siksi liki kahden tunnin kesto on liikaa. Ensimmäisen tunnin kohdalla katsoja on jo ihan turtunut tähän vitkutteluun. Siitä huolimatta pidin kuitenkin siitä, miten elokuva oli tehty. Siinä ei ollut liikaa kliseitä ja muutamissa kohdissa sai jopa nauraa ääneen. Lisäksi pidän Justin Longista. Drew Barrymore ei todellakaan kuulu suosikkeihini eikä hän tässäkään onnistunut muuttamaan käsitystäni hänestä. Sivuroolista oli kiva bongata Grace & Frankie sarjasta tuttu June Diane Raphael. Christina Applegate oli sivuroolissaan jopa yllättävän hyvä.

...=)

Koti eläintarhassa (We Bought A Zoo)

Tällä elokuvalla on vähän Forrest Gump-tyylinen rakenne. Vähän sellainen; "heitetään kaikki mahdollinen samaan soppaan ja koitetaan mitä tulee". On Matt Damonia ja Scarlett Johanssonia ja kuollutta vaimoa ja kahta lasta ja kotia eläintarhassa ja mottoja, taideteoksia, tiikereitä, apinoita, talousvaikeuksia jne. Tätä ei edesauta järkyttävän korni ja imelä kuvaus ja käsikirjoitus, joka oikein juhlistaa kliseitä. Eniten ärsytti miten teennäinen elokuva oli. Oli mukamas joku maailman kamalin asia, kun perheen poika piirsi piirrustuksia vähän synkemmillä väreillä. Missä koulussa mukamas kaikki oppilaat piirtävät jotain perhosia ja kukkasia!? Kyllä minäkin sellaisessa koulussa alkaisin piirtämään vähän synkempiä kuvia. Mutta ei siitä syystä nyt erottaa tarvitse! Inhottaa myös, että tämän "kovia kokeneen perheen" suurin ongelma on, että mihin hulppeaan lukaaliin kaataa kaikki ylimääräinen raha. Kohtaus, jossa Matt Damon ja tytär Rosie menevät talokaupoille pistää kyllä itse kunkin haukkomaan henkeä, kun he tyyliin kalliideen luksuslukaaleiden kohdalla toteavat, että "onpa läävä". Kyllä elokuvan nyt katsoi, mutta ei sille paljon pisteitä
A) omperäisyydestä B) taiteellisuudesta C) edes yrittämisestä voi antaa.

...=)

Beginners (Beginners)

Ja niin, pääsemme jälleen lempiaiheeseeni; järjestettyyn onneen. Kuten Albert Camus sanoi: "You'll never be happy, if you continue to search for what happiness consists off".

Ihmiskohtaloita on tietysti monenlaisia. Silti useimmat elämät tuntuvat noudattavan melko samanlaista kuviota, kaavaa voisi sanoa. Yleensä mennään naimisiin ja hankitaan se kaksi lasta ja omakotitalo lähiöstä ja kahdeksasta neljään työ. En sano, ettäkö tässä järjestelmässä olisi jotain vikaa. Varmasti monet elävät tälläisen elämän onnellisena jokaisesta päivästä, mutta sitten tiedämme myös, että yli puolet avioliitoista päättyvät eroon. Koetaan neljänkympin kriisejä, kun tajutaan, että tässäkö se elämä nyt muka oli? Beginners ottaa omalla otteellaan kantaa taidelajiin nimeltä elämä.

Ewan McGregor esittää miestä nimeltä Oliver Fields. Hänen isänsä Hal Fields (Christopher Plummer) tulee ulos kaapista 75-vuoden iässä, Oliverin äidin ja hänen vaimonsa Georgian (Mary Page Keller) kuoltua syöpään. Neljän vuoden päästä tästä myös Hal kuolee syöpään. Surutyön keskellä Oliver tapaa näyttelijän nimeltä Anna (Melanie Laurent), johon rakastuu.

Mike Mills on sekä ohjannut että käsikirjoittanut elokuvan. Mikä tekee siitä mielenkiintoisen on, miten se tutkii näiden hahmojen tapoja löytää elämässään onnellisuutta ja kuinka kukaan heistä ei tunnu tekevän sitä saavuttaaksen onnen tai ylipäätänsä mitään, vaan vain lopettaakseen sen vastineen eli sen tunteen tai elämän, jota he elävät ilman päämäärää tai onnellisuutta. Sekä isä-Hal (Plummer), että poika-Oliver (McGregor) etsivät elämälleen suuntaa turvautumatta konventioihin, joita monet elämästään löytävät. Oliver on kävellyt pois neljästä vakavasta suhteesta elämässään, koska oletettavasti ei ole kokenut tarvetta olla parisuhteessa vain sen takia, että olisi parisuhteessa. Hal puolestaan haluaa elää täysin vastakkaista elämää, mitä on elänyt 75-vuotiaaksi asti. Ja se on pelottavaa... olla onnellinen. Se on pelottavaa olla onnellinen, koska siihen ei ole mitään sääntöjä, siihen ei ole mitään kaavaa. Elämällä ei ole mitään ennalta-määrättyä tarkoitusta. Sinun täytyy tehdä elämällesi tarkoitus, sinun täytyy tehdä itsesi onnelliseksi, koska kukaan ei voi sanoa sinun puolestasi miten olla onnellinen tai miten elää.

"...koskettaa todella eksistentialistisia arvoja"

Elokuva siis koskettaa todella eksistentialistisia arvoja. Elokuvan loppu on hieno silaus näiden kysymysten ja pohdintojen sekä tulkintojen päällä, kun Oliver ja Anna käyvät seuraavanlaisen dialogin:
Oliver: "What happens now?"
Anna: "I don't know"
Oliver: "How does that work?"

Näiden teemojen lisäksi, elokuva sukeltee sellaisissa syvissä vesissä, koskettaen sellaisia kysymyksiä kuten yksinäisyys, tyhjyyden tunne, olemassaolon todellisuus ja siitä seuraava velvollisuus. Myös parisuhde on kerrankin loistavasti kuvattu valkokankaalla. Kuinka molemmilla yksilöillä on pariskuntana vastuu sekä itsestä että toisesta ja kuinka vaikeaa se lopulta on. Eli lyhyesti sanottuna; mikä tahansa elokuva, mikä onnistuu käsittelemään näin vakavia teemoja ja aiheita, herättämään näin älykkäitä kysymyksiä, olematta tylsä - on taideteos.

Eniten ihailen edelleenkin Millsin käsikirjoitusta. Se on kuin taskukirja täynnä helmiä. Jokainen vuorosana on niin syvällinen ja pistää miettimään. Jokaisella keskustelulla elokuvassa on jokin tarkoitus - jokainen keskustelu käydään aiheesta ja jokainen kohtaus kertoo jostain syvällisemmästä. Tämä on kuin turhuuden vastike - tärkeä elokuva, jonka jokaisen tulisi nähdä.

Sen lisäksi elokuvan ääniraita, kuvaus, lavastus - kaikki aina puvustustuksesta lähtien on äärimmäisen tunnelmallista. Ewan McGregorista ei aina jää kauheasti käteen, mutta tällä kertaa hän on roolissaan upea. Hänet on loistavati roolitettu Christopher Plummerin pojaksi, sillä heissä tosiaan on samaa näköä. Plummer voitti roolistaan Oscar-palkinnon - mikä on sinänsä ihan virkistävää, kerrankin täysin kuvitteellisesta hahmosta, sillä yleensä nuo pystit menevät elämäkerroille. Silti mielestäni parhaimmat onnistujat elokuvassa ovat Oliverin äitiä esittävä Mary Page Keller, joka löytää vuorosanoistaan syvyyksiä ja kerroksia, joita kukaan muu ei olisi löytänyt ja jumalaisen kaunis Melanie Laurent, joka on aina yhtä sädehtivän mielenkiintoinen, roolissa kuin roolissa. Jokin kieroutunut puoli minusta olisi myös halunnut nähdä Plummerin roolissa tyyliin jonkun Clint Eastwoodin tai Roger Mooren...

...=)

Sekavia suhteita (Because I Said So)

Diane Keaton olisi yksi lempinäyttelijöitäni, jos hän ei olisi myöhemmällä urallaan sortunut juuri tämänlaisiin, suoraan sanottuna p*skoihin elokuviin. Ja tämä, "Sekavia suhteita", "Because I Said So" on eittämättä hänen surkeista elokuvistaa surkein, mikä on jo saavutus sinänsä, kun ottaa huomioon, että tämän "elokuvan" kilpailuna on sellaiset "teokset" kuten esimerkiksi umpisurkea Superäiti / Smother vuodelta 2007. Kuinka voi roolihahmo ärsyttää näin paljon, kuin Keatonin hahmo tässä kaameudessa?

...=)