...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: The Father

 Florian Zellerin elokuva vuodelta 2020 kertoo muistisairaasta Anthonysta (Anthony Hopkins), josta pitää huolta hänen oma tyttärensä Anne (Olivia Colman). Kun Anne kuitenkin kertoo isälleen muuttavansa rakkauden perässä Pariisiin, alkaa elokuvassa tapahtumien vyöry, jossa Anthonyn kohtalona tuntuu olevan tervejärkisen teeskenteleminen vähäisiin muistinrippeisiin tarttumalla tai laitosasumiseen päätyminen.

Kotimaassaan Ranskassa suuresti arvostettu Zeller on tunnettu kirjailijana, näytelmäkirjailijana sekä elokuvakäsikirjoittajana. Englanninkielinen The Father on hänen esikoisohjauksensa ja sellaisena se menestyikin hämmästyttävän hyvin, ihan maailmanlaajuisillakin areenoilla.

Elokuvan näyttelijäkaarti on huippuhieno. Anthony Hopkins pääsee näyttelemään juuri niin, kuin vain Anthony Hopkins pystyy, oikein sydämensä kyllyydestä, näytellessään muistisairasta miestä, jonka tunnetilat ailahtelevat psykopaattisella arvaamattomuudella hetkestä toiseen. 

Olivia Colman saa taas näytellä tunteen pinnassa, silmät täynnä kyyneliä, hyväsydämistä ja empaattista naista, jonka vastuulle on sysätty liikaa. Rufus Sewell omaa osaansa hillittynä, mutta hermonsa taas tietysti menettävänä lähiomaisena. Olivia Williams arkista ja järkevää, modernin naisen rooliaan, josta ehkä muodostuukin omalle katsomiskokemukselle merkityksellisin tarinan osa. 

Hänestä kasvaa hahmoaan suurempi symboli. Kaikille niille hoivatyötä tekeville, joiden merkitys on suurempi kuin mitä ainakaan yhteiskunnallisesta keskustelusta pystyy päättelemään ja joiden yhteiskunnallisen panoksen kohtalona on niin ikään jäädä näkymättömiin - hautautua muistisairaiden vanhusten viereen, maan lepoon.

Elokuvan tunnelmaksi, tyyliksi, kerrontatavaksi on valittu hillitty harmonisuus. Elokuva sijoittuu jonnekin Lontoon ylhäisönaapurustoon, useita huoneita sisältäviin lukaaleihin, jossa jokainen koristevaasi on asetettu huolellisesti paikalleen. Ehkä korostamaan sitä ristiriitaa, mitä muistin menettämisestä seuraa, kun jokin asia ei olekaan paikallaan. Lavastuksessa käytetään hienovaraisia kikkoja hyväksi, kun jostain puuttuu taulu, jonkun tapetin väri vaihtuu, keittiön kaapit ovatkin erinäköiset.

Samaten elokuvan musiikkimaailma - oopperaa, klassista musiikkia, Ludovico Einaudin pianoballadeja - puhuu intellektuellista, älyllisestä maailmasta. Leikkausjälki on huomaamatonta, kerronta vähäeleistä. Jossain kohtaa Anthony tosin tokaisee olevansa älykäs - juuri niin älykkäästi kuin älykäs ihminen ei koskaan sanoisi.

Josta päästäänkin minua häiritsemään jääneeseen kysymykseen - miksi elokuva, kaikesta älykkyydestään huolimatta - on niin typerä?

Ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Elokuva näyttää ja tuntuu upealta. Mitään ei tehdä liikaa, kukaan ei tee mitään virheitä. Silti elokuva on hapeton kuin paperipussi. Ottaa itsensä niin kovin vakavasti. Yhtäkään keskustelua ei käydä, joka ei liittyisi muistisairauteen. Yhtäkään hahmoa ei esitellä, jota ei käytettäisi hyväksi muistisairauden kuvaamisessa. Elokuvan teho tuntuukin perustuvan pitkälti - ainoastaan - siihen, että katsoja yritetään saada tuntemaan, miltä tuntuu olla muistisairas. Kun ihmiset näyttävät erilaisilta, asiat vaihtavat paikkaa, keskustelut käyvät kehää, aamu onkin ilta ja ilta aamu. 

Nämä vielä tehdään hyvin yksinkertaisilla elokuvallisilla tehokeinoilla. Eikä niillä jäädä piinaamaan katsojaa liikaa. Zeller kuljettaa mukana kuitenkin muistisairaan lähiomaisia, jotka välittävät hänestä ja onpahan tarinaan saatu kirjoitettua myös hieman taustatarinaa, vaikka siitä ei hirveästi muistetakaan. 

Mutta jäin odottamaan hurjan paljon enemmän. 

Mieleen tuli, valitettavasti ja pyytämättä se Tropic Thunderin esittämä parodia "Oscareiden kalasteluleffoista". Joissa päähenkilöna on aina jonkun sairauden omaava päähenkilö. Sellaisista kuin I Am Sam tai Forrest Gump tai Rain Man. Suorastaan naurattaa, että pelkästään Alzheimeristakin on ihan viime vuosina nähty kuvauksia jo (mieleen tulee etenkin Still Alice, josta Julianne Moore jo pokkasikin Oscarin). 

Eikä tämä elokuva tuo tähän säälittävään sairauspornogenreen mitään uutta. Jäin odottamaan jotain syvällisempää analyysia muistista, muistoista, mielestä, elämästä. Sitä emme saa. Jäämme vain kauhistelemaan Anthony Hopkinsin kohtalokkaasti ja ah-niin-suurieleisen-Oscar-himoisesti tulkitsemaa muistisairaan miehen osaa. On se hirveää. Ja sitten voimme sulkea television hyvällä mielellä, kun olemme tunteneet jotain. Eläytyneet. Ah, olemme ihania ihmisiä, kun pystymme samaistumaan tähän hirveään tarinaan. Meidät vapautetaan meidän synneistämme. Nyt meidän ei tarvitse ajatella muuta kuin sitä, kuinka hyviä ja empaattisia ihmisiä olemme. Meidän ei tarvitse ottaa vastuuta mistään, ei ajatella mitään vaikeampaa. 

Muisti on mielestäni yksi yleisimpiä taitelijoiden aiheita. Siitä kyllä - todistettavasti - pystyy sanomaan jotain merkityksellisempääkin. Kertomaan tarinan, joka paljastaisi jotain uutta. Joka luottaisi kerronnassaan katsojan kykyyn ajatella itse. Ei vain hämätä elokuvallisilla kikkakolmosilla ja saada hetkeksi kokemaan maailmaa mukamas muistisairaan tavoin. Se on suorastaan groteskia. Muistisairaudesta tulee sirkusnäytös. 




Arvostelu: Thor: Love and Thunder

Kaikista näistä Marvel-rainoista nämä Thor-leffat ovat kaikkein surkuhupaisinpia. Minkä takia oli positiivinen yllätys, että ohjaaja Taika Waititi - jonka makuun olen tykästynyt aiemminkin, eritoten erinomaisen Jojo Rabbit-elokuvan ansiosta - tuntuu nimenomaan nojanneen kohti kaikkea sitä, mikä tekee näistä supersankaripätkistä niin typeriä.

Mitä tämä siis tarkoittaa? Sen sijaan, että elokuva yrittäisi ottaa itsensä liian vakavasti, tässä tunnutaan tunnustettavan se, että tekijät itsekin tietävät, etteivät ole tekemässä mitään mestariteosta. Joten elokuvan kanssa voi leikkiä, sen kanssa voi pitää hauskaa, eikä itseään tarvitse ottaa niin vakavasti.

Jotkut saattavat pitää Waititin huumoria lapsellisena, minkä ymmärrän enemmän kuin hyvin. Mutta kun hänen tyyliinsä pääsee sisään, sitä voi alkaa arvostaa kaikkia niitä pieniä yksityiskohtia, mitä hän käyttää hyväkseen. Hänen elokuviinsa ei tule suhtautua liian vakavasti, päin vastoin. 

Chris Hemsworthista Waititi tuntuu löytäneen oikein muusansa. Ehkä australialainen huumori yhdistää heitä, koska he täydentävät toinen toisiaan aina niin sujuvasti. Ainoastaan jäin ihmettelemään, miksi - kuitenkin huumorintajustaan suhteellisen tunnettu - Natalie Portman on tässä niin kankea. Tietysti hänelle annettu elokuvan vakavin roolikin, mutta hän ei minusta tähän elokuvaan sopinut lainkaan. 

Mutta oli tietysti hienoa nähdä, että naisetkin alkavat nousta näiden miessupersankarien rinnalle, Portman tässä siis naispuolisena Thorina. 

Suurin miinus elokuvalle tulee kuitenkin Christian Balesta. Olen pahoillani, mutta olen oppinut inhoamaan häntä näyttelijänä. Hänellä on joka elokuvassa samat maneerit, vaikka ulkoisesti erilaiselta näyttäisikin. 

Sitten on taas sanottava, että shown puolestaan varasti ne vuohet! En olekaan nauranut pitkään aikaan elokuvateatterissa yhtä makeasti, kun tajusin, että ne vuohet olivat valkokankaalle tulleet jäädäkseen. Ja joka kohtaus, jossa ne eivät olleet, kaipasin niitä takaisin ja odotin vain, että kuulisin taas niiden huudot. En pystynyt ottamaan elokuvan vakaviakaan kohtauksia enää vakavasti näiden vuohien jälkeen ja hyvä niin. Ensi vuoden Oscarit näille vuohille!


Poikkeuksellisesti toinen tähti Marvel-tuotteelle puhtaasti niiden vuohien takia.


Arvostelu: Jungle Cruise


 Jotain tästä elokuvasta kertoo, että jo seuraavana päivänä olin unohtanut katsoneeni sen. Mutta ihan mukiinmenevää, lähinnä koko perheen, viihdettä. Erityisesti nuoremmat katsojat saanevat tästä paljon irti. Sen verran sarjakuvamaisia hahmot oli. 





Siitä, mitä voi sanoa ja totuudesta ja koulutuksesta

 Nostan käden ylös virheen merkiksi. 

Matt Walshin kiistanalaista uutuusdokkaria arvostellessani, tulin kirjoittaneeksi huolimattomasti. Vaikkakin jo arvostelussa tein selväksi, etten ole aiheen asiantuntija, enkä perehtynyt asiaan siinä määrin, että pystyisin syvällisesti käsittelemään dokumentin käyttämiä keinoja asiaansa edistääkseen. 

Ja sekin on tunnustettava, että dokumentin katsottuaan sitä on tietysti jumissa dokumentin luomassa viitekehyksessä ja täydelliseen objektiivisuuteen on kovin vaikea pyrkiä ylipäänsä.

Mutta haluan vielä siis avata ajatuksiani enemmän, koska tämä on itsellekin alusta oppia. En halua vain mennä muokkaamaan edellistä postausta ja muuttaa jo kirjoittamiani lauseita, koska haluan selventää ajatusprosessia itsellenikin.

Arvostelussa tulin siis analysoineeksi Walshin haastatteleman sukupuolentutkijan keskustelua käsitellessäni sen ongelmallisuutta, että kyseinen professori ei pystynyt antamaan yksioikoista määritelmää sanalle nainen. Pidän yhä kiinni siitä ajatuksesta, että tutkijoilla on mielestäni velvollisuus pyrkiä avaamaan tutkimustaan myös maallikoille ja ymmärrettävästi. Enkä ole - ainakaan toistaiseksi - löytänyt arvostelussani muuta varsinaisesti väärin ilmaisemaani, kuin tässä yhteydessä analyysiani yliopistojen ja jossain määrin tieteen ja korkeakoulujen olemuksesta.

Arvostelussa - mielestäni nyt virheellisesti - kirjoitin, että "[y]liopiston pitäisi etsiä ratkaisuja ongelmiin, selvittää vastauksia kysymyksiin, ei tehdä jo olemassa olevista käsitteistä vielä vaikeampia."

Ajattelen, että se miksi kirjoitin arvostelussa noin, liittyy oleellisesti siihen, miten dokumentti on kehystetty. Siinä Walsh, varsin propagandamaisesti, toistaa tylsistymiseen asti, olevansa vain totuuden asialla ja olevansa kiinnostunut vain totuudesta ja välittävänsä vain siitä, mikä on totta ja niin edespäin ja niin edespäin.

Siinä, missä pystyin kyllä kyseenalaistamaan sen, onko tämä oikeasti Walshin motiivi, mitä en tullut kyseenalaistaneeksi on se, kuinka tarkoituksenmukaista totuudesta kiinnostuminen ylipäänsä on. 

Dokumentin katsottuani olen myös lukenut hieman enemmän kirjallisuutta republikaanipiireistä - olen ollut, kuten todettua, viime aikoina jonkinlaisella tutkimusmatkalla konservatiivisen ideologian pariin - sekä katsonut sekä kuunnellut monia haastatteluja, puheita ja podcast-jaksoja, joissa konservatiivit ovat puhuneet. Siis Yhdysvaltojen kontekstissa. Mielelläni tutustuisin muidenkin maiden poliittisen konteksteihin, mutta niiden saavutettavuus on hieman huonommalla tolalla kuin englanninkielisen maailman. 

Sen, mitä olen huomannut nyt tätä tutkimusmatkaa tehdessäni, on republikaanien ja konservatiivien pakkomielteisen suhtautumisen totuuteen. Totuutta käytetään vastustamaan milloin "eliittiyliopistoja", milloin naisten oikeuksia, milloin mitäkin. 

Se, mitä en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi on, että mistä totuudesta nämä konservatiivit tarkalleen ottaen puhuvat? 

Totuushan on ikivanha filosofinen kysymys, jonka luonteesta väitellään tutkimuspiireissä edelleen avoimesti. Toisin sanoen, me emme vielä tiedä onko totuutta olemassakaan, puhumattakaan siitä, mikä olisi yksi ainoa, hyväksytty totuus kussakin tilanteessa. Kaikkein vähiten kiistanalaisissa aiheissa, joita republikaanit käyttävät pönkittääkseen kulttuurisotaansa ja viedäkseen huomiota pois oikeasti tärkeiltä asioilta. 

Kirjoitin siis arvostelun huolimattomasti. Mutta tässä vain nähdään jo alkuperäinenkin ymmärrykseni siitä, että oma ymmärrykseni ei riitä analysoimaan dokumenttia tarpeeksi sivistyneesti - etenkin kun se on niin ongelmallinen. Tämä on myös johtanut pienimuotoiseen maailman järkkymiseen, koska olen tajunnut, että olen ihan yhtä lailla propagandan vietävissä kuin kuka tahansa muukin kaduntallaaja, vaikka sitä haluaisi ajatella itseään älykkäämpänä. Mutta siksipä propaganda niin tehokasta onkin. Kun esimerkiksi tällaisessa dokumentissa on niin moni asia väärin - lähtien ilmiselvistä väittämistä, ihan jutun kehystykseen asti - on vaikea eritellä, mikä kaikki on väärin ja joitain valheita hyväksyy niitä kyseenalaistamatta. Tällaiseen toistoon ja silkkaan massaan hukuttamiseen propagandan teho taitaa perustuakin.

Haluan siis sanoa nyt, jälkikäteisenä disclaimerina, etten voi sanoa yliopistojen tehtävän olevan totuuden löytäminen tai vastausten tarjoaminen tai monimutkaisten asioiden yksinkertaistaminen. Päin vastoin!

Tieteen ja korkeakoulujen tehtävähän on tarjota ajattelun avaimia. Jotta yksinkertaisia "totuuksia" voi kyseenalaistaa. Jotta voi ymmärtää toisilleen ristiriitaisiakin ajatuksia. Tarjota ajattelua haastavia teorioita. Koulutuksen on oltava epämukavaa, haastavaa, vaikeaa. Se ei saa vain tarjota ajattelua vahvistavia teorioita, vaan jopa niitä ärsyttäviä, feministisiä, intersektionaalisia, postmodernistisia teorioita - oli ne totta tai ei.


Created Equal: Clarence Thomas in His Own Words

Olen viimeaikoina tehnyt pienimuotoista tutkimusmatkaa konservatiivisen ideologian pariin. Lähinnä, koska itsestäni on niin vaikea löytää sitä aivojen osaa, joka jaksaisi ymmärtää, mistä tuo ajatusmaailma kumpuaa. Aina välillä saan sellaisesta yhtenäiskulttuurin voimasta kiinni, pieneksi hetkeksi pystyn kurkistamaan verhojen taakse. Ja jos oikein järkeilen, saatan löytää myös sen älyllisen reitin, mikä pitää ajatuksissaan kulkea, että löytää itsestään ihmisen, joka ajattelee, että perinteiden kunnioittamisella saa luotua nihilistiseen maailmaan edes jotain säilyttämisen arvoista.

Joka tapauksessa, yksi suurimmista kysymysmerkeistä itselleni on ollut Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Clarence Thomas. Josta tämä vuoden 2020, Michael Packin tekemä dokumentti kertoo. Olen tutustunut jonkin verran Thomasin kirjoittamiin mielipiteisiin, joita hän on korkeimman oikeuden tuomioiden yhteydessä kirjoittanut, ja suoraan sanottuna, ne ovat aivan karmeaa luettavaa. Thomas kuuluu korkeimman oikeuden tuomareista siihen koulukuntaan, joka ajattelee, että Yhdysvaltain perustuslakia on luettava sanasta sanaan, kirjaimellisesti. Vaikka kyseinen läpyskä on tosiaan kirjoitettu 1700-luvulla, eikä silloin esimerkiksi koko abortti-termiä hädin tuskin tunnettu, saatikka, että olisi kirjoitettu keskelle perustuslakidokumenttia.

Kuka tahansa, jolla on aivot päässään, ymmärtää, että perustuslain sallimia oikeuksia tulisi nimenomaan tulkita, tuomarin tehdä harkintaa. Mikä kaikki mahtuu sen oikeuden piiriin, lain henkeen, jossa perustuslaissa puhutaan. Ihan mahdotontahan sellaista perustuslakia olisi kirjoittaa, joka ottaisi huomioon joka ikisen instanssin tästä ikuisuuteen tai ainakin siitä tulisi kilometrien pituinen lista. 

Siksipä nämä "tekstualistit" tai "originalistit" tuomaritkin hyväksyvät kyllä päätöksissään poikkeuksen perustuslakiin, mikäli kyseisellä päätöksellä on "pitkä historia ja perinne" kansakunnan historiassa. Toisin sanoen, mikäli esimerkiksi abortti olisi ollut laillinen vaikka sieltä 1700-luvulta, eikä sen laillisuuden oikeutusta olisi koskaan kyseenalaistettu, korkein oikeus olisi pitänyt oikeuden voimassa.


Mutta tässäkin taas näemme, että ensinnäkin fundamentalismissa on aina se ongelma, että yksikin poikkeus vesittää koko ideologian - miksi tiukasta tekstualismista saa poiketa, jos sillä on pitkä historia ja perinne? Ja toiseksi näemme myös sen, että pitkä historia ja perinnehän on yksi kaikkien aikojen pahimmista loogisista virhepäätelmistä. Ei siitä, miten on ollut, voi päätellä, miten asioiden tulisi olla.

Mutta tätä konservatiivit eivät tietenkään koskaan tulisi hyväksymään, sillä tämä virhepäätelmähän on heidän ajatustensa keskiössä.

Joten siksi yritän ymmärtää konservatiiveja. Jotta en kiehuisi raivosta. Miksi olla valmis hyväksymään huonotkin perinteet, vain perinteiden itsensä vuoksi, vaikka muutoksella saisi aikaan paremman maailman?

Etenkin Clarence Thomasin tapauksessa on hämmästyttävää, sillä hän on mustaihoinen mies Yhdysvalloissa, joka on kasvanut aikana, jolloin rodullinen segregaatio on ollut vielä voimassa. Dokumentissa hän mainitsee rodullisen tasa-arvon yhdeksi päällimmäisistä motiiveistaan - syyksi, minkä takia hän on lähtenyt lakimieheksi, minkä takia hän on pyrkinyt politiikkaan ja aina korkeimpaan oikeuteen asti.

Mutta eihän rodullisella tasa-arvollakaan ole pitkiä perinteitä Yhdysvaltojen historiassa. Eikö Thomasia pelota, että myös hänen oikeudet voitaisiin samoilla perusteilla kuin nyt yliviivataan naisten oikeuksia, tulla ottamaan pois? Ei tule unohtaa, että nimenomaan Yhdysvaltojen korkein oikeus perusteli aikoinaan segregaatiota niin kutsutulla "separate, but equal"-doktriinilla. Mikään ei estä siihen palaamista.

Tähän ilmeiseen ristiriitaan saamme dokumentissa kuitenkin vastauksen. Thomas on harras uskovainen. Rodullista epätasa-arvoa ei raamattu suojaa, mutta esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen tai naisten oikeudet sen varjolla voidaan ottaa pois. Ja ikävä kyllä, uskonnolliset oikeudet perustuslaissa mainitaan ja tähän seikkaan nojaten ilmeisesti Thomas oikeuttaa itselleen uskonnollisen vakaumuksen - uskaltaisin analysoida jopa työssään.

Dokumentti valottaa siis kohdettaan hyvin, auttaa ymmärtämään. Itse sain siitä paljon irti. Lisäksi dokumentti on suhteellisen hyvin tehty. Pidän siitä, että Thomas kertoo itse tarinaansa ja se muistuttaakin kuin ääneenluettua päiväkirjaa. 

Loppuun jätän kuitenkin sen, että dokumentin kautta näin myös miehen, joka on hyvin pelottava, vaikka hänestä kuvaa hellyyttävänä Amerikan halki matka-autollaan ja tavallisten ihmisten parissa aikaa viettävänä karavaanarien keskuudessa kotonaan olevana miehenä yritettiinkin luoda.

Nimittäin Thomas ei voinut edes omassa dokumentissaan olla ohittamatta omaa confirmation hearingiaan, joka on tietysti jäänyt historiaan Anita Hillin tapauksesta, joka syytti Thomasia seksuaalisesta häirinnästä. Thomas itsekin kiistää tapahtuneet ja itse asiassa dokumentin katsottua häntä jääkin uskomaan. Mutta pelottavampaa oli se tapa, jolla hän kiisti syytteensä, oli itse syytteistä mitä mieltä tahansa.

Tässä on nimittäin mies, joka ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen pystynyt jättämään tapahtunutta taakseen. Hän puhuu demokraateista ja näistä "tietynlaidan ihmisistä" (pääosin siis varmaan liberaaleista ja muista progressiiveista) edelleenkin, kuin he olisivat pahinta myrkkyä, mitä maa päällään kantaa. Hän selvästi kantaa tapahtuneesta vieläkin kaunaa, enkä näe hänessä miestä, joka olisi kykenevä obejtiiviseen, harkitsevaan, hillittyyn käyttäytymiseen tehdessään tuomioitaan.

What is a Woman?

Olen aina ollut ehdoton sananvapauden puolustaja. Opiskeluaikoina harrastin väittelyä ja olen aina ajatellut, että dialogilla - jopa rasistien, seksistien ja natsien kanssa saavutettaisiin yhteisymmärrys ja saataisiin löydettyä ongelmiin ratkaisuja. Seuraan aktiivisesti politiikkaa, uutisia, ajankohtaista keskustelua, sillä pidän avointa ajatusten vaihtoa niin tärkeänä. 

Viime vuosina vapaan tiedonvälityksen utopiani päälle on kuitenkin alkanut laskeutua epäilys. Sosiaalisesta mediasta - ideoiden vapaasta markkinapaikasta - ei olekaan tullut sellaista auvoista onnelaa, minkä sen piti olla vielä 2010-luvun alkupuolella, kun ajateltiin, että erilaiset sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kampanjat saisivat sitä kautta tulta alleen, eikä sen huonoihin puoliin juuri osattu tarttua.

Sittemmin ajattelussa ollaan edistytty jo niinkin pitkälle, että esimerkiksi Maria Ressa voitti käytännössä Nobelin rauhanpalkinnon työstään sananvapauden puolesta käytännössä työllään sananvapauden rajoittamisen puolesta. Hänen pääteesinsä perustuvat nimenomaan siihen, että teknologiajättien valtaa - ideoiden ja ajatusten kontrolloimatonta virtaa nimenomaan pitää suitsia. Ja että niin järjenvastaiselta kuin se tuntuukin, se - sananvapauden rajoittaminen - nimenomaan itse asiassa suojelee sananvapautta ja verkon suodattamaton disinformaatio on sen sijaan se, mikä sananvapauden piiriä kaventaa.

Tässä vähän siis omaa taustaa valottamaan tulokulmaa, josta käsin katson tällaista provokaativista dokumenttia. En ole paras henkilö purkamaan osiin sen ongelmallisuutta, transfobisuutta tai ylipäätään äärioikeiston pelikirjaa.

On vielä lisäksi sanottava se vastuuvapauslauseke, että itse nautin värikkäästäkin poliittisesta keskustelusta ja debatista. Jopa koen, että se on elinehto toimivalle demokratialle. Samanmielisten myhäilykerho ei ole demokratiaa. Ja koen myös, että provokaattoreita tarvitaan ihan vain puritanismiakin haastaakseen. 

Matt Walsh on siis tehnyt tämän 2022 julkaistun dokumentin työnantajalleen Daily Wire -julkaisulle, joka on Yhdysvalloissa konservatiivinen mediajulkaisu, jonka perustaja on ehkä joillekin tuttu Ben Shapiro. Dokumentin varsinainen ohjaaja on Justin Folk ja siinä esiintyy Walsh, joka herää eräänä päivänä siihen, että löytää ympäriltään uudenlaista keskustelua sukupuolista - lähinnä, että vanha jaottelu miehiin ja naisiin ei enää pädekään kaikissa tilanteissa - ja kiinnostuu kysymyksestä, mikä oikeasti on nainen. Tätä hän sitten lähtee selvittämään ympäri maailmaa haastatellen ihmisiä - lähinnä sukupuolen tutkijoita, psykologeja, transsukupuolisia sekä muita kulttuurisodan osapuolia.

Kulttuurisodasta ja vain ja ainoastaan siitä tässä dokumentissa ollaan kiinnostuneita. Tämä on tietysti tuttua, jos on vähänkään seurannut Yhdysvaltojen - tai miksei Suomenkin - mediaa. Tärkeämpää tuntuu olevan mitättömien aiheiden paheksuminen kuin oikeasta politiikasta puhuminen. 

Walsh ei ole objektiivinen, päin vastoin. Transihmisiä ja -aktivisteja hän suoranaisesti kiusasi. Ja minua jäi harmittamaan, ettei Walsh edes yrittänyt ymmärtää heitä. Ja minäkin olisin halunnut ymmärtää enemmän. Etenkin, kun transaktivismin synkempiä puolia esiteltiin aika subjektiivisesti, jäi minulle aika yksipuolinen olo dokumentin katsomisesta. Katsoja on älykkäämpi, kuin mitä Walsh ymmärtääkään. Voisimmehan silti päätyä Walshin kannalle, vaikka hän antaisikin haastateltaviensa puhua loppuun ja selittää oman puolensa perusteellisemmin. On siis aina sääli, että dokumentissa, jonka pitäisi olla tietoa janoavaa ja sitä ihastelevaa elokuvantekemistä, aletaankin holhota katsojaa. Etenkin aiheessa, jossa nimenomaan yritetään kaivaa totuutta esiin aiheestaan (tällä kertaa, mikä on nainen). Totuutta emme saa, vaikka Walsh vakuuttaakin sen olevan syy omalle toiminnalleen. Mikä saakin sitten ajattelemaan, ettei se ole hänen pääasiallinen motiivinsa, vaan pikemminkin vain kulttuurisodan liekkien leyhyttäminen ja lopulta sodan voittaminen.

Mutta jos ja kun pyrin aina kuuntelemaan muita ja antamaan kaikille mahdollisuuden tulla ymmärretyksi ja jos siis pyrin ymmärtämään dokumentintekijöitä siten, kuin he haluavat tulla ymmärretyksi, minulle mielenkiintoisimmaksi segmentiksi nousi kohtaus, jossa Walsh haastatteli oikeaa yliopiston sukupuolentutkimusproffaa, joka tuntui olevan itsekin aivan ulalla omasta tutkimusaiheestaan. Yliopistot ja professorit ovat vallankäyttäjiä. Heiltä pitää pystyä vaatimaan paljon, etenkin, koska heidän työnsä ovat rahoitettu yhteiskunnan varoista. Ymmärrän kyllä, että mitä enemmän jotain aihetta opiskelee, sitä vähemmän sitä tosiasiassa ymmärtää ja tajuaa, kuinka vähän oikeastaan tietää. Ymmärrän myös sen, että Walshin kaltaiselle jankkaalle, jonka kysymykset helposti kääntyy "oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi"-muotoon, on vaikea vastata suoraan. Mutta kyllä tutkijoilla mielestäni on velvollisuus selittää - vähintään alansa perustermit - myös maallikoille, ymmärrettävästi. Tutkimus ja tiede ei voi eikä saa olla vain jotain, mitä tutkijat omissa kaikukammioissaan harrastavat keskenään. Tutkimuksen ja tieteen on oltava avointa ja läpinäkyvää. 

Se, että professori tai tutkija, jonka kokoaikainen työ on tutkia sukupuolta, ei pysty avaamaan, mitä on nainen, käymättä läpi kokonaisen kurssin materiaalia ja aineistoa, on sanalla sanoen huolestuttavaa. Ei tutkimus voi olla olemassa sitä varten, että yksinkertaisesta asiasta teoretisoidaan ja käsitteellistetään monin kerroin vaikeampi asia, kuin mitä sen tarvitsee olla. Tällainen tutkimus vie pohjaa koko länsimaiselta sivistysaatteelta, tiedeyliopistolta, jonka pitäisi olla totuuden, avoimuuden, ennakkoluulottomuuden pantheon. Yliopiston pitäisi etsiä ratkaisuja ongelmiin, selvittää vastauksia kysymyksiin, ei tehdä jo olemassa olevista käsitteistä vielä vaikeampia. Tuntuu, että tieteestä yritetäänkin tehdä mystifioitu, suljettu piiri, jonka pariin lasketaan vain harvat ja valikoidut.

Dokumentti itsessään on ongelmallinen - lähtien ihan asetelmastaan ja ottaen huomioon sen avoimen pilkan, ironian ja provokaation, toivoisi, että mielenkiintoisia aiheita lähestyttäisiin harkitummin, katsojaa mukaan kutsuvammin. Toisaalta on todettava, että teräviä ajattelijoita ja säälimätöntäkin kritiikkiä tarvitaan. Toivottavasti jatkossakin vaikeitakin kysymyksiä uskalletaan kysyä. Etenkin kaipaan enemmän tällaisia sosiaalisista aiheista kertovia dokumentteja, joissa asiantuntijoita haastatellaan mielenkiintoisista aiheista ja jopa haastetaan. Tuntuu, että erimieliset eivät oikein pääse enää kohtaamaan ja kilpailemaan ajatuksillaan, vaan jokaiselta puolelta yritetään vain tuottaa propagandaa tukemaan omaa, jo olemassaolevaa kantaa. Ja sen ideoiden avoimen ja vapaan kilpailun toivoisi tapahtuvan nimenomaan tällaisella areenalla, kuin dokumentit ovat - sen sosiaalisen median hallitsemattoman virran sijaan.

Päivitys 26.7.: tässä arvostelussa analysoitu virheellisesti tieteen ja korkeakoulutuksen olemusta. Lisää selvennystä linkin takana.

Arvostelu: Everything Everywhere All at Once

Michelle Yeoh esittää pesupalvelun omistajaa Evelyniä, jonka aviomies Waymond (Ke Huy Quan) on jättämässä tämän, tytär Joy (Stephanie Hsu) on ryhtynyt parisuhteeseen naisen kanssa ja lisäksi perheen yritystä ollaan vielä verotarkastuksen (Jamie Lee Curtis) seurauksena ajamassa konkurssiin. Rinnakkaisesta universumista tullaan kuitenkin kesken kaiken häslingin häiritsemään Evelyniä entisestään.

Tämä erikoinen elokuva yhdistelee erilaisia genrejä, absurdia komediaa, kung fu-elokuvaa, sci-fiä, draamaa - ehkä joku sanoisi jopa taide-elokuvaa. Sen on ohjannut ja käsikirjoittanut "Danieleina" tunnettu kaksikko Daniel Kwan ja Daniel Scheinert, jotka ovat aikaisemmin ohjanneet esimerkiksi muutama vuosi sitten kohua herättäneen Swiss Army Man-elokuvan, jonka pääosissa oli Harry Potter -tähti Daniel Radcliffe ja Paul Dano.

Löysin itseni istumasta elokuvateatterissa aivan käsittämättömän vuolaiden kehujen seurauksena. Elokuvan neroutta oli toitotettu siellä sun täällä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Uutisraportti-podcastissa toimittaja Alma Onali kehui elokuvaa maasta taivaisiin. Samaisen aviisin arvostelussa elokuva ansaitsi harvinaiset viisi tähteä ja jo tässä vaiheessa vuotta toimittajan kirjoittamaan sanat "vuoden paras elokuva". 

Ihmiset ovat sanoneet sekä nauraneensa että itkeneensä elokuvan parissa. Ovat toistelleet, kuinka se on jotain, mitä ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Että elokuva on niin uutta ja ihmeellistä, että se pitää vain itse nähdä, ei riitä toisten ihmisten sanat kuvailemaan.

Pitääkö tämä kaikki suitsutus sitten paikkansa?

On totta, että elokuvassa liikutaan hauskasta koskettavaan ja taas takaisin monen monta kertaa ja kliimaksi on saatu tunteisiin vetoavaksi. 

On totta, että elokuvan viesti on hieno. Maailman syvällisyyksien ymmärtäminen on musertavaa ja johtaa helposti nihilismiin, mutta näin sen ei tarvitse olla. Se, että millään ei ole mitään väliä, voi niin ikään olla myös vapauttavaa.

On totta, että elokuvan kerronta on erittäin poikkeuksellista ja ihailtavan luovaa. Ei voi olla ihmettelemättä, miten Danielit ovat keksineet kaiken, mitä tässä katsojan verkkokalvoille vyörytetään. Ja ennen kaikkea sitä jää ihastelemaan tekijöiden omistautuneisuutta. Puvustus, lavastus, kuvaus, erikoistehosteet, leikkaus - kaikkea on tässä elokuvassa niin mahdottoman paljon, osa kohtauksista kestää vain sekunteja ja niitä varten on pitänyt rakentaa valtaviakin lavasteita ja maskeerata näyttelijät taas aivan erinäköisiksi vain lyhyttä pätkää varten.

Ja jotenkin elokuva pysyy kuitenkin kasassakin, vaikka ajoittain kohtaukset näyttävät kuin olisi huumeissa.

Ymmärrän hyvin siis hypen.

Michelle Yeoh on pääosassa hieno, vaikka en hänestä aina olekaan tykännyt. Mutta tässä hänelle annetaan aikamoinen elokuva kannateltavakseen ja katsoja pysyy keskittyneenä hänen hahmonsa matkaan. Hyvää työtä.

Nostan siis hattuani Danieleille ja näyttelijöille sekä kaikille elokuvantekijöille. Arvostan enemmän kuin osaan sanoakaan sitä, että lähdetään kokeilemaan jotain uutta, otetaan riskejä, hullutellaan ja leikitellään mielikuvituksella sekä elokuvan mahdollisuuksilla. Tässä on nyt sitä, mitä olen pitkään peräänkuuluttanut: rohkeaa, innovatiivista, omaehtoista elokuvantekemistä.

Joskin on kritiikkiäkin. Minulle elokuvan huumori ei toiminut. Hotdog-nakkisormet ärsyttivät jo ensimmäisellä kerralla ja kun niitä vyörytettiin toistuvasti elokuvan kerrontaan mukaan, meni hermot. Kung futa olisi saanut olla paljon, paljon vähemmän. Elokuvan kesto on melkein kaksi ja puoli tuntia. Puolivaiheilla elokuvaa upotaan sellaiseen suohon näiden toinen toistaan seuraavien kung fu-kohtausten kanssa, että tylsistyin auttamattomasti. Lisäksi - niin paljon kuin se sattuukin sanoa - jäin jotenkin sitten kuitenkin odottamaan enemmän. Syy on varmasti minun, koska odotukseni oli nostettu niin kattoon asti - koskaan ei saisi mennä lukemaan mitään mistään elokuvasta etukäteen, vaan antaa elokuvan kerronnan aaltojen huuhtoutua ennakkoluulottomasti mieleen. Mutta minkäs teet.

Minusta tämä sama asetelema ja tematiikka on jo Hollywoodissakin revitty vähän rikki. Tämä elokuvahan on käytännössä Interstellar tai Matrix tai I Heart Huckabees tai Hector and the Search for Happiness tai minkä tahansa muista niistä miljoonasta elokuvasta, jossa on käsitelty tätä eksistentiaalisen ahdistuksen teemaa ihan samoilla askelmerkeillä jo moneen, moneen kertaan. Aina ratkaisuksi elämän merkityksettömyyteen löydetään sama "äidin rakkaus" tai "eläminen hetkessä" tai muu vastaava kulutettu opetus. Elokuvan estottomuudesta ja villiydestä päätellen, uskaltaisin ajatella, että Danieleilla voisi olla jotain enemmänkin sanottavaa aiheesta. Lyödä kunnolla katsojaa vatsanpohjaan asti.



Arvostelu: Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore

Kevään kiireideni jäljiltä ehdin minäkin loppuviimein katsomaan uuden Potterin ihan leffateatteriin, jossa se vielä yllätyksekseni pyöri.

Tarina kertoo tuttuun tapaan 1920-luvun - aikaan ennen Harry Potteria, joka syntyi tähän J.K. Rowlingin taikamaailmaan vasta 1900-luvun loppupuolella - taikazoologista Newt Scamanderista (Eddie Redmayne), joka nousee yhdessä ystävänsä ja Tylypahkan rehtori Albus Dumbledoren (Jude Law) kanssa pahaa velhoa Gellert Grindelwaldia (Mads Mikkelsen) vastaan, joka tahtoisi aloittaa sodan velhojen ja "jästien" (ihmisten, jotka eivät omaa taikavoimia) välillä.

Aiempien osien kokoonpano, joka koostui Newtista, Tinasta (Katherine Waterston), Queeniesta (Alison Sudol) ja Jacob Kowalskista (Dan Fogler), jotka kaikki tapasivat ensimmäisessä osassa New Yorkissa, on vähän niin kuin luovuttu - vain Kowalski on enää menossa varsinaisesti mukana - ja tässä elokuvassa kootaan uusi iskujoukko Grindelwaldia vastaan. Mukaan liittyy nuoria velhoja ja noitia opettava professori Lally Hicks (Jessica Williams), Yusuf Kama (William Nadylam), Newtin veli Theseus (Callum Turner) ja assistentti Bunty (Victoria Yeates). Syy, miksi kaikkien aikojen voimakkain velho Dumbledore ei itse lähde kamppailuun Grindelwaldia vastaan johtuu siitä, että he ovat nuoruudessaan ja ollessaan toistensa rakastavaisia, vannoneet verivalan, joka estää tämän.

Hieman kysymsymerkiksi jää, miksi tähän piti koota taas ikään kuin uusi iskujoukko, etenkin kun edelliset osat jo tuntuivat pitkälti siltä - taisteluasemien valmistelulta tulevaa varten. Ja nyt aloitetaan ikään kuin jälleen kerran uudestaan. Erityisen harmillista tämä on siksi, että yhteenkään hahmoon ei ole - vaikka elokuva kestää melkein kaksi ja puoli tuntia - aikaa oikein tutustua kunnolla ja he jäävät vähän statisteiksi. Mikä ei sinänsä ole fantasiaelokuvassa ongelmallista, sillä sen tarkoitus ei olekaan olla mikään syvääluotaava draama. Mutta miksi pitää koota joka elokuvaan uusi joukko statisteja?

Sen sijaan se hahmo, johon syvennymme kaikkein eniten, on nimensä mukaisesti Dumbledore. Mikä on sekin pienoinen pettymys. Ensinnäkin hahmo on jo ennestään tuttu, kahdeksasta aikaisemmasta Potter-pätkästä sekä seitsemästä kirjasta. Kun leffan nimikin on Dumbledoren salaisuudet, odotin saavamme kirjaimellisesti tietää jotain, mitä emme jo tienneet. Sen sijaan, tässä lähinnä kerrattiin niitä samoja traumoja, mitä meille on jo useaan kertaan kerrottu Dumbledoren kuolleesta sisaresta ja syrjään jääneestä veljestä.

Elokuvaa - kuten tätä koko Ihmeotusten spin-off-sarjaa - tuntuu kannattelevan pääosin nämä ihmeotukset. Näin jossain kommentin, jossa ihmeteltiin, mikä niiden pointti on, että niillä ei ole mitään merkitystä juonen kannalta - ja en voisi olla enempää eri mieltä. Tämänkin elokuvan vahvin osuus oli elokuvan alku, jossa oli eniten aikaa taas tutustua uusiin ja ihmeellisiin otuksiin. Mielestäni niitä käytettiin myös juonen kuljetuksessa hyväksi, mutta vaikka näin ei olisi tai kokisi, kyseenalaistaisin silti koko oletusta, että näin pitäisi olla. Mitä on tapahtunut meidän kollektiiviselle elokuvankatsomistavalle? Emmekö voi enää katsoa elokuvaa puhtaasta ihmetyksen ilosta? Minusta nämä fantasiaelokuvat kaipaisivat huomattavasti enemmän otuksien ihmettelyä ja taikamaailmassa tutkimista ja paljon vähemmän juonenkuljetusta. Minusta juoni on yksi epäoleellisimmista asioista elokuvassa ylipäänsä.

Mutta jos siitä nyt hetkeksi puhutaan, niin koin, että tässä kolmannessa elokuvassa juoni vähän lässähti loppua kohden. Alkupuoliskossa oli kyllä aseteltu aika vimmaiseenkin tahtiin palasia paikalleen ja mm. yksi hahmo soluttautui pahisten joukkoon. Mutta sitten kliimaksia lähestyttäessä, nämä juonilangat nopeasti vain kuitattiin ja ruksittiin yli sen enempää niitä hyödyntämättä. Kysymysmerkiksi jäi esimerkiksi tuo, miksi yhden hyviksen oli pahisten joukkoon soluttauduttava, kun siitä ei koitunut yhtään mitään.

Se on sanottava, että elokuva oli kuitenkin edennyt valovuosia edellisestä osasta, joka taantui jo aivan geneeriseksi erikoistehosteiden katalogiksi. Tässä sentään annettiin hahmojen käydä vuoropuhelua keskenään, tutustuttiin moniin uusiin aspekteihin taikamaailmasta ja kuljetettiin sitä suurempaa tarinaa näiden yksittäisten elokuvien takana taas vähän enemmän eteenpäin kuin viimeksi. 

Mielestäni Mads Mikkelsen - vaikka en hänestä pidäkään, enkä lainkaan yhtä paljon kuin edeltäjästään Johnny Deppistä - oli kuitenkin Deppiä parempi, joka oli tässä roolissa hieman liian mahtipontinen. Mikkelsen näytteli hahmoa inhimillisemmin.

Myös uudet näyttelijälisäykset olivat hyviä - eritoten Jessica Williams. 

Mutta eritoten taas ihastutti Eddie Redmayne, joka on tässä roolissa niin hurmaava.

Seuraaviin osiin toivon vielä enemmän ihmeotuksia, syvempää hahmokuvausta - ei välttämättä enää uusia hahmolisäyksiä, vaan syventymistä näihin nyt jo ruudulle vieritettyihin - sekä inhimillisempää juonenkuljetusta. Nyt tässä elokuvantekijät tuntuvat vähän alistuneen nykyisten toimintaelokuvien kaavoihin, joissa vähintään joka kahdeskymmenes minuutti pitää tapahtua jotain actionia. Kyllä katsoja kestää hiljaisuuksia, vuoropuhelua, kliimaksin kasvatusta. Se on kylläkin sanottava, että toimintakohtausten koreografiointi oli tässä osassa huomattavasti parempaa kuin aikaisemmassa, joten siitä voi pitää kiinni.

Loppuun vielä ihan pieni tekninen huomio - ja kiinnitän näihin yksityiskohtiin huomiota vain, koska välitän ja ajattelen, että parhaimmillaan nämä potterit ovat elokuvamaailmassa ihan parasta - kun kerran juonenkuljetuksessa pidetään mukana tätä "jästiä", jolle taikamaailman jutut ovat uusia ja outoja: käyttäkää häntä hyväksi! Selittäkää hänen avullaan sellaisia asioita, joita katsoja nyt jää ihmettelemään, mutta joiden selittäminen velholta velholle tuntuisi oudolta. Antakaa siis velhon selittää tälle jästille, mistä on kyse. 




Arvostelu: In the Mood for Love

Wong Kar-wai ohjasi vuoden 2000 elokuvan In the Mood for Love, pääosissa Tony Leung ja Maggie Cheung, joka sijoittuu 1960-luvun Hong Kongiin. Seinänaapurit Rouva Chan (Cheung) ja Herra Chow (Leung) saavat selville, että heidän molempien puolisot ovat aloittaneet suhteen toisen puolison kanssa. Yhteinen suru muuttuu pian rakkaudeksi Chanin ja Chowinkin välillä.

60-luvun konservatiivisen yhteiskunnan kahlitseva maailma on saatu hyvin tuotua osaksi elokuvan kerrontaa. Se on kuin kolmas päähenkilö, kuin tarinan antagonisti, joka estää pääparia löytämästä toistensa luokse. Sen sijaan elokuvan ajankuva on hillittyä, vähäeleistä, hahmot ilmaisuissaan niukkoja, varovaisia. Jatkuvasti katsomassa selkänsä yli, ettei kukaan saa heitä kiinni rakkaudessaan.

Mutta sitten toisaalta mietin, kuinka totuudenmukaista on analysoida elokuvaa vain 60-luvun kontekstissa. Ihmisyyden kuvauksessa elokuvan kerronta on kuitenkin universaalia. Niin monesti ihmiset harhailevat usvassa toistensa ohi, jäävät katumaan tekemättä jääneitä asioita, reagoivat liian myöhään sanoihin, joita eivät odottaneet kuulevansa. Hetken merkityksen ymmärtää vasta, kun se on ohi.

Oivaltavana pidin sitä, miten elokuva tuntuu tarttuvan myös siihen, kuinka sidoksissa rakkauden tunne - tunteet ylipäänsä - ovat muihin tunteisiin. Rakkauden kohdalla eritoten kaipaukseen, ikävään, osattomuuteen, yksinäisyyteen - jopa tylsyyteen.

Mistä tunnistamme, miten erotamme tunteet toisistaan, mikä tunne on aito?

In the Mood for Love hyödyntää tälle taiteenlajille ominaisia piirteitä, nojaa vahvasti visuaaliseen kerrontaan, täsmentää ja värittää käsiteltäviä teemoja väreillä, valoilla, liikkeellä. Vuorosanoja on laihasti, koska kyseessä ei ole romaani. Tämä on enemmän kuin elokuvallista runoutta. Merkitykset on etsittävä sanojen välistä. Pisarasta, joka laskeutuu sudenkorennon lailla katulätäkköön, lampusta, joka menee rikki, sängyn alle unohtuneista tohveleista. 

Maggie Cheung ja Tony Leung ovat rooleissaan täydelliset. Heidän ikävää täynnä olevat silmät, aksentoidut ryhdit, balettitanssijan lailla ilmaan jäävät kädenliikkeet ovat kaikki harkittuja, hiottuja valintoja.

Ehkä eniten sitä jää elokuvan jälkeen prosessoimaan sen tapaa käsitellä aikaa. Sen kuluminen on elokuvassa koko ajan läsnä. Hahmot odottavat läpi elokuvan jonkin tapahtumista. Sitä ei täysin täsmennetä mitä, ehkä rakkautta, ehkä raivoa. Ehkä vain sitä, että jotain tapahtuisi, mitä vain. 60-luvun ajankuva eritoten korostaa hälystä, tulvasta, ärsykkeistä vapaata maailmaa, jossa toisen ihmisen saattoi kohdata, löytää, nähdä. 

Elokuvan loppua kohden, ohjaaja vyöryttää mukaan yhä enemmän historiallistakin ajankuvaa, uutisvirtaa, nähtävyyksiä, turistikohteita, raunioita. Olemme kaikki aikamme tuotteita, mutta myös osa sitä kasvavaa historian pyörrettä, jonka uumeniin lopulta kaikki uppoamme. 

Elämme ajassa ja sen ulkopuolella. Elokuvan herättämiä kysymyksiä voisi listata loputtomasti, mutta viimeisen tähän hahmottelemani muotoilisin näin: saammeko koskaan kiinni hetkestä - rakkaudesta, ihmisyydestä, toisistamme - vai näemmekö aina vain menneisyyteen sumuisen lasin läpi?



Arvostelu: Conte d'été

Éric Rohmerin ohjaama Conte d'été, suomeksi Kesätarina, englanniksi A Summer's Tale sai ensi-iltansa vuonna 1996. Rohmer edustaa niin kutsuttua ranskalaisen uuden aallon elokuvaa - ranskalaisen elokuva-alan aikakautta ja suuntausta, jonka pariin myös sellaiset nimet kuin Godard tai Truffaut joskus lasketaan. 

Rohmer teki pitkän uran kotimaassaan Ranskassa, mutta valitettavasti on ehtinyt jo kuolla, vuonna 2010. Uusia elokuvia häneltä ei siis enää ilmesty. Hänen ensimmäinen merkittävä elokuvansa ilmestyi jo vuonna 1969. 

Erityisen tunnettu hän oli neljästä elokuvastaan, joita tituleerataan ylväästi Neljän vuodenajan tarinoiksi. Elokuvia valmistui siis syksystä, talvesta, keväästä ja niin ikään kesästä.

Conte d'été kertoo nuoresta miehestä nimeltä Gaspard (Melvil Poupaud), joka saapuu ranskalaiseen turistikohteeseen viettämään kesälomaansa sekä tavatakseen tyttöystävänsä Lenan (Aurelia Nolin), joka kuitenkin jättää saapumatta. Sillä välin Gaspard tutustuu paikalliseen Margotiin (Amanda Langlet), jonka kanssa ystävystyy ja joka tutustuttaa tämän Soleneen (Gwenaëlle Simon), jonka katsoo olevan parempi Gaspardille kuin Lenan. Kun Lena sitten kuitenkin saapuu viimein paikalle, huomaa Gaspard olevansa kolmen tytön loukussa.

Siinä mielessä elokuva tuntuu vahvasti ranskalaiselta auteur-elokuvalta, että Rohmerin tuntee hengittävän jokaisen kohtauksen taustalla. Elokuva ei mukaudu konventioihin - esimerkiksi taustamusiikkia ei käytetä, lähikuvia, eikä itse asiassa otoksia kauempaakaan. Kamerakulmat ovat keskittyneitä etäisyydelle, josta ihminen tavallisestikin tarkastelisi toista ihmistä. Eittämättä tällä on haettu realistista vaikutelmaa.

Siltä elokuva tuntuukin. Kuin kävelisi hahmojen kanssa rannalla ja kävisi heidän kanssaan keskustelua. Niin ihailtavaa kuin pyrkimys realismiin onkin, silti sitä jää miettimään, että elokuvantekijällä olisi kuitenkin käytössään valtava valikoima tehokeinoja ja työkaluja, joilla elävöittää kerrontaa. 

Pelkistetyn kuvallisen kerronnan vuoksi, keskiöön nousee teksti ja sitä tulkitsevat näyttelijät. Rohmer on kirjoittanut elokuvan itse ja sitä ei voi kuin olla ihailematta. Vielä 70-vuotiaana hän on pystynyt eläytymään näiden parikymppisten hahmojen maailmaan niin hyvin, että keskustelut tuntuvat täysin luonnollisilta, kuin niitä ei olisi käskirjoitettu lainkaan. 

Itse asiassa Rohmerin teksti tuntuu vieläkin paremmalta kuin luonnolliselta. Se tuntuu läpikuultavalta. Vaikka hahmojen välisessä dialogissa - jota on uskallettu kirjoittaa paljon, mikä on ihanaa, toisin kuin niin monessa elokuvassa tänäpäivänä, jossa hahmot mutisevat ehkä kaksi sanaa toisilleen - päästään syvällekin keskusteltaviin aiheisiin, katsojalle jätetään silti paljon tilaa ajatella itse. Hahmot ovat omalle käytökselleen sokeita ja katsoja tuntuu ymmärtävän hahmoja paremmin kuin he itse. Mikä onkin ihmisluonnolle totta. Ei ihminen tosiasiassa näe itseään. 

Ja tämäkin on elokuvalle poikkeuksellista - nekin kerrat, kun oikeasti älykkäät tekijät on päästetty elokuvan tahtipuikkoihin, turvautuvat he yleensä (tämän tietenkin sanoen yleistäen) sellaiseen psykoanalyyttiseen tyyliin, jossa sitten sitä älykkyyttä esitellään jokaisella vuorosanalla ja jokaikinen asia puretaan pienimpiin mahdollisiin osiin ja hahmot osoittavat sellaista itsetuntemusta, jota ei oikeassa elämässä meistä sivistyneinkään pystyisi osoittamaan, että ensinnäkin seurauksena on epäuskottavuus ja toiseksi katsojan passivoituminen. Sitä kautta jopa tylsistyminen. Uskon menettäminen elokuvaan taidekeinona.

Siihen vastalääkkeenä toimivat tällaiset elokuvahelmet. Lisäksi tämä toimii aivan ihanana nostalgiamatkana 90-luvulle. Hahmot ovat täydellisen ranskalaisia - kaihomielisiä ja kaunosieluisia. Ja kauniiden nuorten kiireetöntä kesänviettoa ihmissuhdedraamoineen seuraa näin kesäkuun ensimmäisinä päivinä syvään henkeä huokaisten.

Arvostelu: The Worst Person in the World

Julie (Renate Reinsve) on parikymppinen norjalaisopiskelija, joka haahuilee elämänsä ja tulevaisuutensa kanssa, kunnes törmää vanhempaan sarjakuvataiteilija Akseliin (Anders Danielsen Lie), johon päätäpahkaa rakastuu tulisesti, muuttaa yhteen ja aloittaa yläluokkaisen elämän osallistuen idyllisiin maalaisviikonloppuihin miehen perheen huvilalla, käyden kirjajulkkareissa ja keskustellen syvällisiä Freudista #MeToo-liikkeeseen boheemin ystäväpiirin kanssa. Mutta miten suu pannaan, kun vastaan käppäilee huomattavasti vähemmän tasokasta elintasoa, mutta jonkinlaista vapaampaa elämää tarjoava barista Eivind (Herbert Nordrum), hänkin tahollaan jo parisuhteessa?

Joachim Trierin (yllättäen ilmeisesti ei-minkäänlaista-sukua Lars Von Trierille) ohjaama romanttinen draamakomedia keräsi viime vuonna roppakaupalla ylistystä ja kiersi kaikki merkittävimmät palkintogaalat Cannesista Oscareihin. Trierin on sanottu tuoneen jotain uutta väljähteneeseen romanttisen elokuvan genreen. Onnistuneen milleniaalin ihmisen kuvaamisessa. Monet ovat tituleeranneet elokuvaa mullistavaksi. Jotkut nettikommentoijat sanovat jopa jättäneensä nykyiset kumppaninsa ja aloittaneensa uuden elämän elokuvan ansiosta - tai takia.

The Guardian meni jopa niin pitkälle, että innostui tituleeraamaan elokuvaa sanoilla, jotka vain harvalle elokuvalle uskalletaan langettaa, niiden painoarvon takia: "välittömäksi klassikoksi". Kaikkein suurimman kunnian tuntui kuitenkin antavan arvostettu The Atlantic-lehti, joka valitsi elokuvan suoralta kädeltä vuoden 2021 parhaaksi elokuvaksi. 

Onhan elokuvassa yritystä tehdä jotain uutta. Jota arvostan paljon. Ja kyllähän tässä saadaan kiinni sellaisesta nykyihmisen eksistentialistisesta paradigmasta. Merkittäviä valintoja tehdään ja suuriakin muutoksia elämässä tapahtuu, mutta sitä ei oikein osaa päättää millaista elämää haluaa elää tai vaikka haluaisi, mikään ei oikein tunnu miltään. Päähenkilö Julien sanoin "tuntee olevansa sivuhenkilö omassa elämässään". 

Elokuvan taiteelliset ratkaisut ovat elävöittäviä. Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa päähenkilö Julie pysäyttää muun maailman ja ihmiset paikoilleen valaisinkatkaisijaa painamalla ja juoksee viettämään romantiikan täyttämää päivää salarakkaansa kanssa. Myös huumekokeilun vaikutukset saadaan kuvattua elokuvalliseen muotoon uskottavasti. Vähemmän innostunut olin kertojaratkaisukokeiluista ja siitä, että elokuva on jaettu kahteentoista tittelöityyn kappaleeseen, jotka julistetaan jo elokuvan alussa, joten katsoja ikään kuin tietää jo, mitä on luvassa. 

Kaiken kaikkiaan odotin paljon enemmän. Suuhun jäänyt maku on lähinnä väljähtänyt. Elokuva on kovin harmaa ja väritön. Hahmot aika käsitteellisiä. Halusin enemmän lihaa ja verta. Tietysti, kun aiheena on kuvata parikymppisen haahuilua elämässään, sitä ei ehkä saa tuotua iholle oikeastaan ollenkaan, vaan pakkokin jättää etäiseksi.

Ei siinäkään siis vielä mitään. Mutta pahiten elokuva uppoaa minulle yhdestä syystä; ironia. En ole koskaan oikein välittänyt siitä. Etenkin pidän sitä mauttomana silloin, kun tekijöillä olisi älyä ja kykyä tehdä aidompi elokuva, älykkäämpi elokuva. Ironia on laiskaa. Siinä väistetään, kun pitäisi mennä kohti. Milleniaalin elämää tietysti ironia värittää hyvin vahvasti, mutta minuun se ei tehokeinona iske. Jos kaikki on niin ironista ja kaiken voi olankohautuksella jättää välittämättä, miksi minun pitäisi välittää tästä elokuvasta? Taidan olla vain liikaa Z-sukupolvea samaistuakseni täysin milleniaalien (Y-sukupolvi) ironiseen kokemukseen. Tai kuka tietää, ehkä henkisesti kuuluun johonkin täysin kokonaan toiseen sukupolveen - menneeseen tai vielä tulevaan. Tai sitten kaikki nämä sukupolvijaot ovat humpuukia.



Arvostelu: The Batman

Kaverit vetivät perässään leffaan. Siinä vaiheessa, kun kuulin, että tällaiseen tusinatuotteeseen jätetty leikkaushuoneessa peräti kolmen tunnin kesto, meinasin jo kääntyä teatterisalin ovelta pois. Pettymykseni oli vielä moninkertainen, kun tajusin elokuvan aikana, että samaa vanhaa lepakkomiehen syntytarinaa tässä taas, jälleen kerran, meille selitetään juurta jaksaen. 

Niin syväksi kuin antipatiani Marvelin elokuvauniversumia kohtaan onkin kasvanut, yhdestä asiasta heille on annettava kunniaa; he sentään tekevät jo muunkinlaisia tarinoita kuin näitä ainaisia supersankareiden syntytarinoita. 

Omien laskujeni mukaan viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tämä sama Batmanin syntytarina on filmattu jo 10 kertaa. Hahmoa on esittänyt Michael Keaton (2 leffaa), Val Kilmer (1), George Clooney (1), Christian Bale (3), Ben Affleck (2) ja nyt vielä Robert Pattinson. Enkä laskenut tähän mukaan edes mitään Suicide Squadeja (missä Batman myös esiintyy) tai Lego Batmaneja.

Jos supersankarileffat eivät ole tarpeeksi puuduttavia, kaavamaisia, luovuuden puutteesta kärsiviä, mielikuvituksettomia massatuotteita, kerta kaikkisesti palaa päreet, kun ei vaan jaksa enää katsoa miljoonatta kertaa, kun Batman ja kissanainen tapaavat ja tutustuvat. Tai kun se arvuuttelija ja/tai pingviini kerta kerran jälkeen esitellään Gothamin uutena pahiksena. 

The Batman ei edes tee tätä erityisen innovatiivisesti. Arvostan ohjaaja Matt Reevesin yritystä tehdä tässä jotain uutta. Hän on lähtenyt dekkarigenren suuntaan ja kuvaa sateista Gothamia kuin 40-luvun noir-elokuvaa. Valitettavasti kliseistä supersankarigenren leffaa ei vaan saa elävöitettyä vielä kliseisemmän dekkarigenren tai kliseisistä kliseisimmän film noir-genren avulla. Päin vastoin, lopputulos on puinen, pompöösi. 


Joka kohtauksessa kamera etsi täydellistä, ah-niin-tunnelmallista kuvakulmaa minuuttikausien ajan, joten katsoja vielä sen lisäksi, että tiesi ennalta-arvattavuuden takia täsmälleen mitä tulee tapahtumaan, tylsistyi kahta kauheammin, kun sinne päästäkseen, piti tarpoa tällaisessa tekotaiteellisessa suossa. Ulkoisen eheyden eteen uhrattiin leffan imun lisäksi myös uskottavuus. Jotta kuva säilyi tummanpuhuvana ja goottilaisena, myös kohtaukset, jotka sijoittuivat esimerkiksi sairaalaan tai rikostutkintapaikalle, oltiin valaistu niin mahdottoman pimeästi, että melkein tyrähdin nauruun leffateatterissa, kun rikostutkijat räpsivät todistevalokuvia pilkkopimeässä - sen sijaan, että joku olisi vain napsauttanut valot - herran jumala - päälle.

Enkä nyt ala edes erittelemään juonen aukkoisuutta - sen toisaalta annan anteeksi, sillä se taitaa niin vahvasti jo kuulua genren piirteisiin. Supersankarielokuvalta ei voine odottaa samaa loogisuutta, mitä oikealta elokuvalta.

Vaikka pidänkin sitä tolkuttoman naurettavana, että jälleen on löydetty uusi Batman - minusta oltaisiin pärjätty ilmankin, se on kuitenkin sanottava, että pidin ihan mahdottomasti Pattinsonin tulkinnasta. Ehdottomasti hyppäsi minun tätä hahmoa esittäneiden näyttelijöiden kärkikahinoihin. Jotenkin Pattinson sai jopa maskinsa takaa, pelkillä silmillään, ilmaistua paljon tunnetta läpi. Mutta se Batmanin esittäminen nyt tietysti on aina vähän kankeaa, koska hahmolla on omat tylsät maneerinsa. Siksi eniten ehkä pidinkin hänen Bruce Waynestaan. 


Hän ei tietysti ulkoisesti näytä siltä samalta playboylta, mitä edeltäjänsä, mutta juuri siksi häntä jäikin seuraamaan kiinnostuneempana. Hän ei tuntunut olleen kiinnostunut Waynen tyypillisestä macho-miehen roolista, vaan jäi tutkimaan hahmon syvempiä psykologisia kerroksia. Millainen mies oikeasti niinkin traumaattisen lapsuuden kokeneesta kasvaisi? Tähän kysymykseen Pattinson tarjoaa uskottavimman tulkinnan. Olisin ihan hyvin voinut katsoa leffan, josta olisi otettu kaikki nämä batman-osuudet pois ja keskitytty vain mieheen lepakkomiehen takana. Pattinsonin tulkinta herätti kiinnostuksen sellaiseen, että vielä joku päivä saisimme Batman-filmatisoinnin, jossa "batman" olisikin vain Bruce Waynen mielensisäinen coping-mekanismi, siis täysin mielikuvitusta, pakoa todellisuudelta. Sellaista tulkintaa olisi hyytävää seurata. 

Muista näyttelijöistä en sitten välittänytkään. Olen umpikyllästynyt Paul Danoon. Vielä kyllästyneempi olen siihen, että hänet roolitetaan aina samanlaiseen hyypiörooliin. Kun hän astuu valkokankaalle, tietää jo mitä on luvassa. Mutta yllätys, yllätys, vieläkin pahempi yhden roolin vanki Jeffrey Wright on myös löydetty samaan elokuvaan. John Turturro esittää elokuvan pääpahista sujuvasti, mutta yllätyksettömästi. Andy Serkisiä en uskonut Aflredina sekuntiakaan, täysin väärä mies rooliin. Colin Farrell on niin vahvasti meikattu, ettei meinaa tunnistaa, mutta jostain syystä jätetty täysin tapetiksi taustalle. Ehdottomasti surkeimman pohjanoteerauksen tekee Zoe Kravitz, joka on aikaisemminkin osoittanut täyden kyvyttömyytensä näyttää vähänkään kiinnostuneelta. Hänen kissanaisensa on surkuhupaisa vastaankävelijä - kirjaimellisesti, mitä ihmettä Kravitz oikein ajatteli kävellessään noin hullunkurisesti? Kuvitteliko sen oikeasti näyttävän jotenkin kissamaiselta?

Hoh hoijakkaa, eipä olisi tullut itse tätä yksinäni katseltua. Mutta huoli pois kaikille supersankaritoimintahöttöfaneille - kaikki tyypilliset kohtaukset takaa-ajoineen kaikkineen on ympätty tähänkin. Mitään varsinaisesti uutta ei ole lähdetty toikkaroimaan, tehty samaa, vanhaa, turvallista huttua - hieman uusilla mausteilla ja kenties uudessa pakkauksessa.