Arvostelu: She Said

 Journalismilla ja elokuvilla on pitkät suhteet. Jo 40-luvun noir-pätkissä luotiin pohjaa kollektiiviselle kuvanmuodostukselle journalismin arjesta (ehkä tunnetuimmin vuoden 1940 His Girl Friday). Viimeistään All the President’s Men 70-luvulla betonoi journalismielokuvan modernin mallin, jota nykyäänkin elokuvissa noudatetaan. 2010-luvun poliittiset epävarmuudet nostivat elokuvat journalismista taas uuteen kunniaan, kun kriisistä toiseen ryytyneet ihmiset kaipasivat selkeyttä kovin hektiseksi ja latautuneeksi muuttuneeseen aikaansa. Ja journalismi, tiedonvälittäjät ovat aina näytelleet oikeassakin elämässä sitä hahmoa, jonka tehtävänä on keskustelun herättämisen lisäksi myös tuudittaa ihmisiä, tehdä selkoa epäjärjestykseen ajautuneeseen maailmaan.

Nyt journalismielokuva on tehty vuoden 2017 #MeToo-kampanjasta ja sen käynnistäneestä pahamaineisesta elokuvatuottaja Harvey Weinsteinista. MeToo:ta on käsitelty journalismielokuvissa jo kuitenkin aiemminkin, eritoten tulee mieleen vuoden 2021 upea Bombshell, joka kertoi Roger Ailesin tapauksesta, joka vielä edelsi Weinsteinin julkisuutta osakseen saanutta kohua. She Said tuntuukin kuin alkavan suoraan siitä, mihin Bombshell jäi. Nopeasti näemme uutiskuvissa Roger Ailesin alasromahtamisen, jonka jälkeen legendaarisessa New York Timesin toimituksessa (Patricia Clarkson, Andre Braugher) käynnistetään omat toimitustyöt muista julkisuudenhahmoista – onko seksuaalisen häirinnän ilmeneminen universaalia? Nopeasti tutka kiinnittää huomiota Weinsteiniin ja sitä lähtee tutkimaan journalistikaksikko Megan Twohey (Carey Mulligan) ja Jodi Cantor (Zoe Kazan). 

Elokuva perustuu Cantorin ja Twoheyn samannimiseen kirjaan, jonka he ovat paljastusartikkelinsa pohjalta ja taustatöistään koonneet. Tämähän oli se artikkeli, Ronan ”Woody Allenin poika” Farrowin puolestaan The New Yorkerille kirjoittaman artikkelin lisäksi, joka #MeToo-liikkeen ikään kuin koko maailman tietoisuuteen räjäytti. Näyttelijät Gwyneth Paltrow ja Ashley Judd tekevät elokuvassa cameo-roolisuoritukset, näytellen itseään. He olivat avainasemassa Weinsteinin hirmutekojen paljastamisessa.

Ehkä ensimmäinen ajatus tästä elokuvasta on se, että se on tehty liian nopeasti. Vuodesta 2017 ei ole hirveästi aikaa. Tekisi mieli sanoa, että historia on vielä tulvillaan kertomisen arvoisia tarinoita, että ei tarvitsisi ihan lähimenneisyyttä sentään alkaa jo tonkimaan, mutta taiteentekijällä on tietysti vapaus pureskella ajankohtaisiakin aiheita. Ongelmaksi tässä tapauksessa vain muodostuu, että kun kyseessä on #MeToo-liikkeen ytimestä (siis nimenomaan Harvey Weinsteinista) kertova elokuva (ei esimerkiksi Roger Ailesista, josta Bombshell -tekijät sentään tajusivat aloittaa), ei tässä oikein kerrota mitään uutta katsojalle. Ailes ehkä vielä olikin jäänyt joiltain varjoon ja se rooli, jota hän tässä näytelmässä näytteli, mutta jos Weinsteinin tapaus on joltain jäänyt seuraamatta, on kyllä totisesti elänyt kiven alla. Se tuntuu vähän samalta kuin joku nyt julkaisisi elokuvan energiakriisistä. Tai Ukrainan sodasta. Tai jopa edes pandemiasta, joka sekin on juuri ja juuri ehditty painaa historian kirjoihin. 

Ensinnäkin, emme vielä tiedä tai näe koko kuvaa näiden ilmiöiden ympärillä. Elokuva siis pakostakin jää ontoksi. Toiseksi se tuntuu kuorolle saarnaamiselta. Niin vaikuttavaa kuin Cantorin ja Twoheyn työ on ollutkin, tomu ei ole minusta laskeutunut. Emme vielä ymmärrä sen todellista merkitystä. Käykö tässä siis kuin liian nopeasti annetuille aplodeille – ne kuivuvat kasaan ennen kuin ehtivät alkaakaan?

Kolmanneksi ajattelisin, että se on myös vähän laiskaa tehdä elokuva juuri sellaisesta aiheesta, joka juuri nyt puhuttelee. Silloin elokuva ei ikään kuin kerro mistään mitään, mutta tulee asettaneeksi itse itsensä osaksi ilmiötä. Kuin huutaen, että mekin olemme täällä ja haluamme osallistua keskusteluun, vaikka emme tuo siihen mitään lisää. Se tuntuu egomaaniselta. 

She Said ei myöskään ole hirveän hyvin tehty elokuva. Sen rytmitys on pielessä - asia, jota sen sijaan ihailin Bombshellissa. Jälkimmäisessä elokuvan rytmi on hyvin tiheää ja journalismielokuvaan se sopii. She Said tuntuu liikkuvan tahdin jäljessä, mutta kuitenkin niin nopeasti, ettei aikaa syventymiselle tai tunnelman tihentämiselle jää. 

Hahmoihin ei syvennytä, aiheesta ei käydä keskustelua eri näkökulmista, elokuva asennoi itsensä selvästi tietylle kannalle ja käyttää lopun elokuvaa sen julistamiseen. En tietenkään sano, että tästä aiheesta löytyisi muita oikeutettuja näkökantoja, mutta elokuvissa mielenkiintoisinta onkin myös antagonistin monitahoisuus. Varjoissa lymyilevät möröt kuuluvat lastenelokuviin. 

Sen sijaan elokuva haaskaa valtavasti aikaa ikään kuin mehustellessaan Weinsteinin uhrien kokemilla hirveyksillä. Mutta yllättäen niihinkään ei päästä käsiksi. Niitä ei näytetä, vaikka niiden jälkivaikutuksia kyllä päivitellään. Mikä minusta rikkoo tarinankerronnan pyhintä sääntöä ("show, don't tell"). 

Elokuvan pääkaksikolle kehitellään aika kokoonkyhätyt taustatarinat lapsiperhearjen kuormittavuudesta ja jälleen kerran naisen rooliksi - jopa sellaisessa, jossa he ovat elokuvan päähenkilöt, ja jossa koko elokuvan keskeinen teema on patriarkaatin murtaminen - typistyy uran ja perheen välillä jojoiluun ja siitä tuskailuun. 

Ainoa pelastava voima elokuvassa tuntuu olevan Carey Mulligan, roolisuorituksensa kanssa. Hän näyttelee hahmonsa määrätietoisesti, muttei koppavasti - päättäväisesti, muttei kyynisesti - kovapäisesti, muttei tylysti. Tasapainottelee hienosti siis haastavan hahmon kanssa.

Mutta valitettavasti elokuva ei anna hänelle ansaitsemiaan puitteita. Elokuva hajoaa kasaan, nyt siihen valtavaksi kasvaneeseen journalismielokuvien ryteikköön, joka ei vie tyylilajiaan eteenpäin vaan hajoaa sen kliseiksi ja maneereiksi muodostuneihin kaavoihin. 

Arvostelu: The Father

 Florian Zellerin elokuva vuodelta 2020 kertoo muistisairaasta Anthonysta (Anthony Hopkins), josta pitää huolta hänen oma tyttärensä Anne (Olivia Colman). Kun Anne kuitenkin kertoo isälleen muuttavansa rakkauden perässä Pariisiin, alkaa elokuvassa tapahtumien vyöry, jossa Anthonyn kohtalona tuntuu olevan tervejärkisen teeskenteleminen vähäisiin muistinrippeisiin tarttumalla tai laitosasumiseen päätyminen.

Kotimaassaan Ranskassa suuresti arvostettu Zeller on tunnettu kirjailijana, näytelmäkirjailijana sekä elokuvakäsikirjoittajana. Englanninkielinen The Father on hänen esikoisohjauksensa ja sellaisena se menestyikin hämmästyttävän hyvin, ihan maailmanlaajuisillakin areenoilla.

Elokuvan näyttelijäkaarti on huippuhieno. Anthony Hopkins pääsee näyttelemään juuri niin, kuin vain Anthony Hopkins pystyy, oikein sydämensä kyllyydestä, näytellessään muistisairasta miestä, jonka tunnetilat ailahtelevat psykopaattisella arvaamattomuudella hetkestä toiseen. 

Olivia Colman saa taas näytellä tunteen pinnassa, silmät täynnä kyyneliä, hyväsydämistä ja empaattista naista, jonka vastuulle on sysätty liikaa. Rufus Sewell omaa osaansa hillittynä, mutta hermonsa taas tietysti menettävänä lähiomaisena. Olivia Williams arkista ja järkevää, modernin naisen rooliaan, josta ehkä muodostuukin omalle katsomiskokemukselle merkityksellisin tarinan osa. 

Hänestä kasvaa hahmoaan suurempi symboli. Kaikille niille hoivatyötä tekeville, joiden merkitys on suurempi kuin mitä ainakaan yhteiskunnallisesta keskustelusta pystyy päättelemään ja joiden yhteiskunnallisen panoksen kohtalona on niin ikään jäädä näkymättömiin - hautautua muistisairaiden vanhusten viereen, maan lepoon.

Elokuvan tunnelmaksi, tyyliksi, kerrontatavaksi on valittu hillitty harmonisuus. Elokuva sijoittuu jonnekin Lontoon ylhäisönaapurustoon, useita huoneita sisältäviin lukaaleihin, jossa jokainen koristevaasi on asetettu huolellisesti paikalleen. Ehkä korostamaan sitä ristiriitaa, mitä muistin menettämisestä seuraa, kun jokin asia ei olekaan paikallaan. Lavastuksessa käytetään hienovaraisia kikkoja hyväksi, kun jostain puuttuu taulu, jonkun tapetin väri vaihtuu, keittiön kaapit ovatkin erinäköiset.

Samaten elokuvan musiikkimaailma - oopperaa, klassista musiikkia, Ludovico Einaudin pianoballadeja - puhuu intellektuellista, älyllisestä maailmasta. Leikkausjälki on huomaamatonta, kerronta vähäeleistä. Jossain kohtaa Anthony tosin tokaisee olevansa älykäs - juuri niin älykkäästi kuin älykäs ihminen ei koskaan sanoisi.

Josta päästäänkin minua häiritsemään jääneeseen kysymykseen - miksi elokuva, kaikesta älykkyydestään huolimatta - on niin typerä?

Ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Elokuva näyttää ja tuntuu upealta. Mitään ei tehdä liikaa, kukaan ei tee mitään virheitä. Silti elokuva on hapeton kuin paperipussi. Ottaa itsensä niin kovin vakavasti. Yhtäkään keskustelua ei käydä, joka ei liittyisi muistisairauteen. Yhtäkään hahmoa ei esitellä, jota ei käytettäisi hyväksi muistisairauden kuvaamisessa. Elokuvan teho tuntuukin perustuvan pitkälti - ainoastaan - siihen, että katsoja yritetään saada tuntemaan, miltä tuntuu olla muistisairas. Kun ihmiset näyttävät erilaisilta, asiat vaihtavat paikkaa, keskustelut käyvät kehää, aamu onkin ilta ja ilta aamu. 

Nämä vielä tehdään hyvin yksinkertaisilla elokuvallisilla tehokeinoilla. Eikä niillä jäädä piinaamaan katsojaa liikaa. Zeller kuljettaa mukana kuitenkin muistisairaan lähiomaisia, jotka välittävät hänestä ja onpahan tarinaan saatu kirjoitettua myös hieman taustatarinaa, vaikka siitä ei hirveästi muistetakaan. 

Mutta jäin odottamaan hurjan paljon enemmän. 

Mieleen tuli, valitettavasti ja pyytämättä se Tropic Thunderin esittämä parodia "Oscareiden kalasteluleffoista". Joissa päähenkilöna on aina jonkun sairauden omaava päähenkilö. Sellaisista kuin I Am Sam tai Forrest Gump tai Rain Man. Suorastaan naurattaa, että pelkästään Alzheimeristakin on ihan viime vuosina nähty kuvauksia jo (mieleen tulee etenkin Still Alice, josta Julianne Moore jo pokkasikin Oscarin). 

Eikä tämä elokuva tuo tähän säälittävään sairauspornogenreen mitään uutta. Jäin odottamaan jotain syvällisempää analyysia muistista, muistoista, mielestä, elämästä. Sitä emme saa. Jäämme vain kauhistelemaan Anthony Hopkinsin kohtalokkaasti ja ah-niin-suurieleisen-Oscar-himoisesti tulkitsemaa muistisairaan miehen osaa. On se hirveää. Ja sitten voimme sulkea television hyvällä mielellä, kun olemme tunteneet jotain. Eläytyneet. Ah, olemme ihania ihmisiä, kun pystymme samaistumaan tähän hirveään tarinaan. Meidät vapautetaan meidän synneistämme. Nyt meidän ei tarvitse ajatella muuta kuin sitä, kuinka hyviä ja empaattisia ihmisiä olemme. Meidän ei tarvitse ottaa vastuuta mistään, ei ajatella mitään vaikeampaa. 

Muisti on mielestäni yksi yleisimpiä taitelijoiden aiheita. Siitä kyllä - todistettavasti - pystyy sanomaan jotain merkityksellisempääkin. Kertomaan tarinan, joka paljastaisi jotain uutta. Joka luottaisi kerronnassaan katsojan kykyyn ajatella itse. Ei vain hämätä elokuvallisilla kikkakolmosilla ja saada hetkeksi kokemaan maailmaa mukamas muistisairaan tavoin. Se on suorastaan groteskia. Muistisairaudesta tulee sirkusnäytös. 

Arvostelu: Thor: Love and Thunder

Kaikista näistä Marvel-rainoista nämä Thor-leffat ovat kaikkein surkuhupaisinpia. Minkä takia oli positiivinen yllätys, että ohjaaja Taika Waititi - jonka makuun olen tykästynyt aiemminkin, eritoten erinomaisen Jojo Rabbit-elokuvan ansiosta - tuntuu nimenomaan nojanneen kohti kaikkea sitä, mikä tekee näistä supersankaripätkistä niin typeriä.

Mitä tämä siis tarkoittaa? Sen sijaan, että elokuva yrittäisi ottaa itsensä liian vakavasti, tässä tunnutaan tunnustettavan se, että tekijät itsekin tietävät, etteivät ole tekemässä mitään mestariteosta. Joten elokuvan kanssa voi leikkiä, sen kanssa voi pitää hauskaa, eikä itseään tarvitse ottaa niin vakavasti.

Jotkut saattavat pitää Waititin huumoria lapsellisena, minkä ymmärrän enemmän kuin hyvin. Mutta kun hänen tyyliinsä pääsee sisään, sitä voi alkaa arvostaa kaikkia niitä pieniä yksityiskohtia, mitä hän käyttää hyväkseen. Hänen elokuviinsa ei tule suhtautua liian vakavasti, päin vastoin. 

Chris Hemsworthista Waititi tuntuu löytäneen oikein muusansa. Ehkä australialainen huumori yhdistää heitä, koska he täydentävät toinen toisiaan aina niin sujuvasti. Ainoastaan jäin ihmettelemään, miksi - kuitenkin huumorintajustaan suhteellisen tunnettu - Natalie Portman on tässä niin kankea. Tietysti hänelle annettu elokuvan vakavin roolikin, mutta hän ei minusta tähän elokuvaan sopinut lainkaan. 

Mutta oli tietysti hienoa nähdä, että naisetkin alkavat nousta näiden miessupersankarien rinnalle, Portman tässä siis naispuolisena Thorina. 

Suurin miinus elokuvalle tulee kuitenkin Christian Balesta. Olen pahoillani, mutta olen oppinut inhoamaan häntä näyttelijänä. Hänellä on joka elokuvassa samat maneerit, vaikka ulkoisesti erilaiselta näyttäisikin. 

Sitten on taas sanottava, että shown puolestaan varasti ne vuohet! En olekaan nauranut pitkään aikaan elokuvateatterissa yhtä makeasti, kun tajusin, että ne vuohet olivat valkokankaalle tulleet jäädäkseen. Ja joka kohtaus, jossa ne eivät olleet, kaipasin niitä takaisin ja odotin vain, että kuulisin taas niiden huudot. En pystynyt ottamaan elokuvan vakaviakaan kohtauksia enää vakavasti näiden vuohien jälkeen ja hyvä niin. Ensi vuoden Oscarit näille vuohille!

Poikkeuksellisesti toinen tähti Marvel-tuotteelle puhtaasti niiden vuohien takia.

Arvostelu: Jungle Cruise

 Jotain tästä elokuvasta kertoo, että jo seuraavana päivänä olin unohtanut katsoneeni sen. Mutta ihan mukiinmenevää, lähinnä koko perheen, viihdettä. Erityisesti nuoremmat katsojat saanevat tästä paljon irti. Sen verran sarjakuvamaisia hahmot oli. 

Created Equal: Clarence Thomas in His Own Words

Olen viimeaikoina tehnyt pienimuotoista tutkimusmatkaa konservatiivisen ideologian pariin. Lähinnä, koska itsestäni on niin vaikea löytää sitä aivojen osaa, joka jaksaisi ymmärtää, mistä tuo ajatusmaailma kumpuaa. Aina välillä saan sellaisesta yhtenäiskulttuurin voimasta kiinni, pieneksi hetkeksi pystyn kurkistamaan verhojen taakse. Ja jos oikein järkeilen, saatan löytää myös sen älyllisen reitin, mikä pitää ajatuksissaan kulkea, että löytää itsestään ihmisen, joka ajattelee, että perinteiden kunnioittamisella saa luotua nihilistiseen maailmaan edes jotain säilyttämisen arvoista.

Joka tapauksessa, yksi suurimmista kysymysmerkeistä itselleni on ollut Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Clarence Thomas. Josta tämä vuoden 2020, Michael Packin tekemä dokumentti kertoo. Olen tutustunut jonkin verran Thomasin kirjoittamiin mielipiteisiin, joita hän on korkeimman oikeuden tuomioiden yhteydessä kirjoittanut, ja suoraan sanottuna, ne ovat aivan karmeaa luettavaa. Thomas kuuluu korkeimman oikeuden tuomareista siihen koulukuntaan, joka ajattelee, että Yhdysvaltain perustuslakia on luettava sanasta sanaan, kirjaimellisesti. Vaikka kyseinen läpyskä on tosiaan kirjoitettu 1700-luvulla, eikä silloin esimerkiksi koko abortti-termiä hädin tuskin tunnettu, saatikka, että olisi kirjoitettu keskelle perustuslakidokumenttia.

Kuka tahansa, jolla on aivot päässään, ymmärtää, että perustuslain sallimia oikeuksia tulisi nimenomaan tulkita, tuomarin tehdä harkintaa. Mikä kaikki mahtuu sen oikeuden piiriin, lain henkeen, jossa perustuslaissa puhutaan. Ihan mahdotontahan sellaista perustuslakia olisi kirjoittaa, joka ottaisi huomioon joka ikisen instanssin tästä ikuisuuteen tai ainakin siitä tulisi kilometrien pituinen lista. 

Siksipä nämä "tekstualistit" tai "originalistit" tuomaritkin hyväksyvät kyllä päätöksissään poikkeuksen perustuslakiin, mikäli kyseisellä päätöksellä on "pitkä historia ja perinne" kansakunnan historiassa. Toisin sanoen, mikäli esimerkiksi abortti olisi ollut laillinen vaikka sieltä 1700-luvulta, eikä sen laillisuuden oikeutusta olisi koskaan kyseenalaistettu, korkein oikeus olisi pitänyt oikeuden voimassa.

Mutta tässäkin taas näemme, että ensinnäkin fundamentalismissa on aina se ongelma, että yksikin poikkeus vesittää koko ideologian - miksi tiukasta tekstualismista saa poiketa, jos sillä on pitkä historia ja perinne? Ja toiseksi näemme myös sen, että pitkä historia ja perinnehän on yksi kaikkien aikojen pahimmista loogisista virhepäätelmistä. Ei siitä, miten on ollut, voi päätellä, miten asioiden tulisi olla.

Mutta tätä konservatiivit eivät tietenkään koskaan tulisi hyväksymään, sillä tämä virhepäätelmähän on heidän ajatustensa keskiössä.

Joten siksi yritän ymmärtää konservatiiveja. Jotta en kiehuisi raivosta. Miksi olla valmis hyväksymään huonotkin perinteet, vain perinteiden itsensä vuoksi, vaikka muutoksella saisi aikaan paremman maailman?

Etenkin Clarence Thomasin tapauksessa on hämmästyttävää, sillä hän on mustaihoinen mies Yhdysvalloissa, joka on kasvanut aikana, jolloin rodullinen segregaatio on ollut vielä voimassa. Dokumentissa hän mainitsee rodullisen tasa-arvon yhdeksi päällimmäisistä motiiveistaan - syyksi, minkä takia hän on lähtenyt lakimieheksi, minkä takia hän on pyrkinyt politiikkaan ja aina korkeimpaan oikeuteen asti.

Mutta eihän rodullisella tasa-arvollakaan ole pitkiä perinteitä Yhdysvaltojen historiassa. Eikö Thomasia pelota, että myös hänen oikeudet voitaisiin samoilla perusteilla kuin nyt yliviivataan naisten oikeuksia, tulla ottamaan pois? Ei tule unohtaa, että nimenomaan Yhdysvaltojen korkein oikeus perusteli aikoinaan segregaatiota niin kutsutulla "separate, but equal"-doktriinilla. Mikään ei estä siihen palaamista.

Tähän ilmeiseen ristiriitaan saamme dokumentissa kuitenkin vastauksen. Thomas on harras uskovainen. Rodullista epätasa-arvoa ei raamattu suojaa, mutta esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen tai naisten oikeudet sen varjolla voidaan ottaa pois. Ja ikävä kyllä, uskonnolliset oikeudet perustuslaissa mainitaan ja tähän seikkaan nojaten ilmeisesti Thomas oikeuttaa itselleen uskonnollisen vakaumuksen - uskaltaisin analysoida jopa työssään.

Dokumentti valottaa siis kohdettaan hyvin, auttaa ymmärtämään. Itse sain siitä paljon irti. Lisäksi dokumentti on suhteellisen hyvin tehty. Pidän siitä, että Thomas kertoo itse tarinaansa ja se muistuttaakin kuin ääneenluettua päiväkirjaa. 

Loppuun jätän kuitenkin sen, että dokumentin kautta näin myös miehen, joka on hyvin pelottava, vaikka hänestä kuvaa hellyyttävänä Amerikan halki matka-autollaan ja tavallisten ihmisten parissa aikaa viettävänä karavaanarien keskuudessa kotonaan olevana miehenä yritettiinkin luoda.

Nimittäin Thomas ei voinut edes omassa dokumentissaan olla ohittamatta omaa confirmation hearingiaan, joka on tietysti jäänyt historiaan Anita Hillin tapauksesta, joka syytti Thomasia seksuaalisesta häirinnästä. Thomas itsekin kiistää tapahtuneet ja itse asiassa dokumentin katsottua häntä jääkin uskomaan. Mutta pelottavampaa oli se tapa, jolla hän kiisti syytteensä, oli itse syytteistä mitä mieltä tahansa.

Tässä on nimittäin mies, joka ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen pystynyt jättämään tapahtunutta taakseen. Hän puhuu demokraateista ja näistä "tietynlaidan ihmisistä" (pääosin siis varmaan liberaaleista ja muista progressiiveista) edelleenkin, kuin he olisivat pahinta myrkkyä, mitä maa päällään kantaa. Hän selvästi kantaa tapahtuneesta vieläkin kaunaa, enkä näe hänessä miestä, joka olisi kykenevä obejtiiviseen, harkitsevaan, hillittyyn käyttäytymiseen tehdessään tuomioitaan.

Arvostelu: Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore

Kevään kiireideni jäljiltä ehdin minäkin loppuviimein katsomaan uuden Potterin ihan leffateatteriin, jossa se vielä yllätyksekseni pyöri.

Tarina kertoo tuttuun tapaan 1920-luvun - aikaan ennen Harry Potteria, joka syntyi tähän J.K. Rowlingin taikamaailmaan vasta 1900-luvun loppupuolella - taikazoologista Newt Scamanderista (Eddie Redmayne), joka nousee yhdessä ystävänsä ja Tylypahkan rehtori Albus Dumbledoren (Jude Law) kanssa pahaa velhoa Gellert Grindelwaldia (Mads Mikkelsen) vastaan, joka tahtoisi aloittaa sodan velhojen ja "jästien" (ihmisten, jotka eivät omaa taikavoimia) välillä.

Aiempien osien kokoonpano, joka koostui Newtista, Tinasta (Katherine Waterston), Queeniesta (Alison Sudol) ja Jacob Kowalskista (Dan Fogler), jotka kaikki tapasivat ensimmäisessä osassa New Yorkissa, on vähän niin kuin luovuttu - vain Kowalski on enää menossa varsinaisesti mukana - ja tässä elokuvassa kootaan uusi iskujoukko Grindelwaldia vastaan. Mukaan liittyy nuoria velhoja ja noitia opettava professori Lally Hicks (Jessica Williams), Yusuf Kama (William Nadylam), Newtin veli Theseus (Callum Turner) ja assistentti Bunty (Victoria Yeates). Syy, miksi kaikkien aikojen voimakkain velho Dumbledore ei itse lähde kamppailuun Grindelwaldia vastaan johtuu siitä, että he ovat nuoruudessaan ja ollessaan toistensa rakastavaisia, vannoneet verivalan, joka estää tämän.

Hieman kysymsymerkiksi jää, miksi tähän piti koota taas ikään kuin uusi iskujoukko, etenkin kun edelliset osat jo tuntuivat pitkälti siltä - taisteluasemien valmistelulta tulevaa varten. Ja nyt aloitetaan ikään kuin jälleen kerran uudestaan. Erityisen harmillista tämä on siksi, että yhteenkään hahmoon ei ole - vaikka elokuva kestää melkein kaksi ja puoli tuntia - aikaa oikein tutustua kunnolla ja he jäävät vähän statisteiksi. Mikä ei sinänsä ole fantasiaelokuvassa ongelmallista, sillä sen tarkoitus ei olekaan olla mikään syvääluotaava draama. Mutta miksi pitää koota joka elokuvaan uusi joukko statisteja?

Sen sijaan se hahmo, johon syvennymme kaikkein eniten, on nimensä mukaisesti Dumbledore. Mikä on sekin pienoinen pettymys. Ensinnäkin hahmo on jo ennestään tuttu, kahdeksasta aikaisemmasta Potter-pätkästä sekä seitsemästä kirjasta. Kun leffan nimikin on Dumbledoren salaisuudet, odotin saavamme kirjaimellisesti tietää jotain, mitä emme jo tienneet. Sen sijaan, tässä lähinnä kerrattiin niitä samoja traumoja, mitä meille on jo useaan kertaan kerrottu Dumbledoren kuolleesta sisaresta ja syrjään jääneestä veljestä.

Elokuvaa - kuten tätä koko Ihmeotusten spin-off-sarjaa - tuntuu kannattelevan pääosin nämä ihmeotukset. Näin jossain kommentin, jossa ihmeteltiin, mikä niiden pointti on, että niillä ei ole mitään merkitystä juonen kannalta - ja en voisi olla enempää eri mieltä. Tämänkin elokuvan vahvin osuus oli elokuvan alku, jossa oli eniten aikaa taas tutustua uusiin ja ihmeellisiin otuksiin. Mielestäni niitä käytettiin myös juonen kuljetuksessa hyväksi, mutta vaikka näin ei olisi tai kokisi, kyseenalaistaisin silti koko oletusta, että näin pitäisi olla. Mitä on tapahtunut meidän kollektiiviselle elokuvankatsomistavalle? Emmekö voi enää katsoa elokuvaa puhtaasta ihmetyksen ilosta? Minusta nämä fantasiaelokuvat kaipaisivat huomattavasti enemmän otuksien ihmettelyä ja taikamaailmassa tutkimista ja paljon vähemmän juonenkuljetusta. Minusta juoni on yksi epäoleellisimmista asioista elokuvassa ylipäänsä.

Mutta jos siitä nyt hetkeksi puhutaan, niin koin, että tässä kolmannessa elokuvassa juoni vähän lässähti loppua kohden. Alkupuoliskossa oli kyllä aseteltu aika vimmaiseenkin tahtiin palasia paikalleen ja mm. yksi hahmo soluttautui pahisten joukkoon. Mutta sitten kliimaksia lähestyttäessä, nämä juonilangat nopeasti vain kuitattiin ja ruksittiin yli sen enempää niitä hyödyntämättä. Kysymysmerkiksi jäi esimerkiksi tuo, miksi yhden hyviksen oli pahisten joukkoon soluttauduttava, kun siitä ei koitunut yhtään mitään.

Se on sanottava, että elokuva oli kuitenkin edennyt valovuosia edellisestä osasta, joka taantui jo aivan geneeriseksi erikoistehosteiden katalogiksi. Tässä sentään annettiin hahmojen käydä vuoropuhelua keskenään, tutustuttiin moniin uusiin aspekteihin taikamaailmasta ja kuljetettiin sitä suurempaa tarinaa näiden yksittäisten elokuvien takana taas vähän enemmän eteenpäin kuin viimeksi. 

Mielestäni Mads Mikkelsen - vaikka en hänestä pidäkään, enkä lainkaan yhtä paljon kuin edeltäjästään Johnny Deppistä - oli kuitenkin Deppiä parempi, joka oli tässä roolissa hieman liian mahtipontinen. Mikkelsen näytteli hahmoa inhimillisemmin.

Myös uudet näyttelijälisäykset olivat hyviä - eritoten Jessica Williams. 

Mutta eritoten taas ihastutti Eddie Redmayne, joka on tässä roolissa niin hurmaava.

Seuraaviin osiin toivon vielä enemmän ihmeotuksia, syvempää hahmokuvausta - ei välttämättä enää uusia hahmolisäyksiä, vaan syventymistä näihin nyt jo ruudulle vieritettyihin - sekä inhimillisempää juonenkuljetusta. Nyt tässä elokuvantekijät tuntuvat vähän alistuneen nykyisten toimintaelokuvien kaavoihin, joissa vähintään joka kahdeskymmenes minuutti pitää tapahtua jotain actionia. Kyllä katsoja kestää hiljaisuuksia, vuoropuhelua, kliimaksin kasvatusta. Se on kylläkin sanottava, että toimintakohtausten koreografiointi oli tässä osassa huomattavasti parempaa kuin aikaisemmassa, joten siitä voi pitää kiinni.

Loppuun vielä ihan pieni tekninen huomio - ja kiinnitän näihin yksityiskohtiin huomiota vain, koska välitän ja ajattelen, että parhaimmillaan nämä potterit ovat elokuvamaailmassa ihan parasta - kun kerran juonenkuljetuksessa pidetään mukana tätä "jästiä", jolle taikamaailman jutut ovat uusia ja outoja: käyttäkää häntä hyväksi! Selittäkää hänen avullaan sellaisia asioita, joita katsoja nyt jää ihmettelemään, mutta joiden selittäminen velholta velholle tuntuisi oudolta. Antakaa siis velhon selittää tälle jästille, mistä on kyse. 

Arvostelu: In the Mood for Love

Wong Kar-wai ohjasi vuoden 2000 elokuvan In the Mood for Love, pääosissa Tony Leung ja Maggie Cheung, joka sijoittuu 1960-luvun Hong Kongiin. Seinänaapurit Rouva Chan (Cheung) ja Herra Chow (Leung) saavat selville, että heidän molempien puolisot ovat aloittaneet suhteen toisen puolison kanssa. Yhteinen suru muuttuu pian rakkaudeksi Chanin ja Chowinkin välillä.

60-luvun konservatiivisen yhteiskunnan kahlitseva maailma on saatu hyvin tuotua osaksi elokuvan kerrontaa. Se on kuin kolmas päähenkilö, kuin tarinan antagonisti, joka estää pääparia löytämästä toistensa luokse. Sen sijaan elokuvan ajankuva on hillittyä, vähäeleistä, hahmot ilmaisuissaan niukkoja, varovaisia. Jatkuvasti katsomassa selkänsä yli, ettei kukaan saa heitä kiinni rakkaudessaan.

Mutta sitten toisaalta mietin, kuinka totuudenmukaista on analysoida elokuvaa vain 60-luvun kontekstissa. Ihmisyyden kuvauksessa elokuvan kerronta on kuitenkin universaalia. Niin monesti ihmiset harhailevat usvassa toistensa ohi, jäävät katumaan tekemättä jääneitä asioita, reagoivat liian myöhään sanoihin, joita eivät odottaneet kuulevansa. Hetken merkityksen ymmärtää vasta, kun se on ohi.

Oivaltavana pidin sitä, miten elokuva tuntuu tarttuvan myös siihen, kuinka sidoksissa rakkauden tunne - tunteet ylipäänsä - ovat muihin tunteisiin. Rakkauden kohdalla eritoten kaipaukseen, ikävään, osattomuuteen, yksinäisyyteen - jopa tylsyyteen.

Mistä tunnistamme, miten erotamme tunteet toisistaan, mikä tunne on aito?

In the Mood for Love hyödyntää tälle taiteenlajille ominaisia piirteitä, nojaa vahvasti visuaaliseen kerrontaan, täsmentää ja värittää käsiteltäviä teemoja väreillä, valoilla, liikkeellä. Vuorosanoja on laihasti, koska kyseessä ei ole romaani. Tämä on enemmän kuin elokuvallista runoutta. Merkitykset on etsittävä sanojen välistä. Pisarasta, joka laskeutuu sudenkorennon lailla katulätäkköön, lampusta, joka menee rikki, sängyn alle unohtuneista tohveleista. 

Maggie Cheung ja Tony Leung ovat rooleissaan täydelliset. Heidän ikävää täynnä olevat silmät, aksentoidut ryhdit, balettitanssijan lailla ilmaan jäävät kädenliikkeet ovat kaikki harkittuja, hiottuja valintoja.

Ehkä eniten sitä jää elokuvan jälkeen prosessoimaan sen tapaa käsitellä aikaa. Sen kuluminen on elokuvassa koko ajan läsnä. Hahmot odottavat läpi elokuvan jonkin tapahtumista. Sitä ei täysin täsmennetä mitä, ehkä rakkautta, ehkä raivoa. Ehkä vain sitä, että jotain tapahtuisi, mitä vain. 60-luvun ajankuva eritoten korostaa hälystä, tulvasta, ärsykkeistä vapaata maailmaa, jossa toisen ihmisen saattoi kohdata, löytää, nähdä. 

Elokuvan loppua kohden, ohjaaja vyöryttää mukaan yhä enemmän historiallistakin ajankuvaa, uutisvirtaa, nähtävyyksiä, turistikohteita, raunioita. Olemme kaikki aikamme tuotteita, mutta myös osa sitä kasvavaa historian pyörrettä, jonka uumeniin lopulta kaikki uppoamme. 

Elämme ajassa ja sen ulkopuolella. Elokuvan herättämiä kysymyksiä voisi listata loputtomasti, mutta viimeisen tähän hahmottelemani muotoilisin näin: saammeko koskaan kiinni hetkestä - rakkaudesta, ihmisyydestä, toisistamme - vai näemmekö aina vain menneisyyteen sumuisen lasin läpi?

Arvostelu: Conte d'été

Éric Rohmerin ohjaama Conte d'été, suomeksi Kesätarina, englanniksi A Summer's Tale sai ensi-iltansa vuonna 1996. Rohmer edustaa niin kutsuttua ranskalaisen uuden aallon elokuvaa - ranskalaisen elokuva-alan aikakautta ja suuntausta, jonka pariin myös sellaiset nimet kuin Godard tai Truffaut joskus lasketaan. 

Rohmer teki pitkän uran kotimaassaan Ranskassa, mutta valitettavasti on ehtinyt jo kuolla, vuonna 2010. Uusia elokuvia häneltä ei siis enää ilmesty. Hänen ensimmäinen merkittävä elokuvansa ilmestyi jo vuonna 1969. 

Erityisen tunnettu hän oli neljästä elokuvastaan, joita tituleerataan ylväästi Neljän vuodenajan tarinoiksi. Elokuvia valmistui siis syksystä, talvesta, keväästä ja niin ikään kesästä.

Conte d'été kertoo nuoresta miehestä nimeltä Gaspard (Melvil Poupaud), joka saapuu ranskalaiseen turistikohteeseen viettämään kesälomaansa sekä tavatakseen tyttöystävänsä Lenan (Aurelia Nolin), joka kuitenkin jättää saapumatta. Sillä välin Gaspard tutustuu paikalliseen Margotiin (Amanda Langlet), jonka kanssa ystävystyy ja joka tutustuttaa tämän Soleneen (Gwenaëlle Simon), jonka katsoo olevan parempi Gaspardille kuin Lenan. Kun Lena sitten kuitenkin saapuu viimein paikalle, huomaa Gaspard olevansa kolmen tytön loukussa.

Siinä mielessä elokuva tuntuu vahvasti ranskalaiselta auteur-elokuvalta, että Rohmerin tuntee hengittävän jokaisen kohtauksen taustalla. Elokuva ei mukaudu konventioihin - esimerkiksi taustamusiikkia ei käytetä, lähikuvia, eikä itse asiassa otoksia kauempaakaan. Kamerakulmat ovat keskittyneitä etäisyydelle, josta ihminen tavallisestikin tarkastelisi toista ihmistä. Eittämättä tällä on haettu realistista vaikutelmaa.

Siltä elokuva tuntuukin. Kuin kävelisi hahmojen kanssa rannalla ja kävisi heidän kanssaan keskustelua. Niin ihailtavaa kuin pyrkimys realismiin onkin, silti sitä jää miettimään, että elokuvantekijällä olisi kuitenkin käytössään valtava valikoima tehokeinoja ja työkaluja, joilla elävöittää kerrontaa. 

Pelkistetyn kuvallisen kerronnan vuoksi, keskiöön nousee teksti ja sitä tulkitsevat näyttelijät. Rohmer on kirjoittanut elokuvan itse ja sitä ei voi kuin olla ihailematta. Vielä 70-vuotiaana hän on pystynyt eläytymään näiden parikymppisten hahmojen maailmaan niin hyvin, että keskustelut tuntuvat täysin luonnollisilta, kuin niitä ei olisi käskirjoitettu lainkaan. 

Itse asiassa Rohmerin teksti tuntuu vieläkin paremmalta kuin luonnolliselta. Se tuntuu läpikuultavalta. Vaikka hahmojen välisessä dialogissa - jota on uskallettu kirjoittaa paljon, mikä on ihanaa, toisin kuin niin monessa elokuvassa tänäpäivänä, jossa hahmot mutisevat ehkä kaksi sanaa toisilleen - päästään syvällekin keskusteltaviin aiheisiin, katsojalle jätetään silti paljon tilaa ajatella itse. Hahmot ovat omalle käytökselleen sokeita ja katsoja tuntuu ymmärtävän hahmoja paremmin kuin he itse. Mikä onkin ihmisluonnolle totta. Ei ihminen tosiasiassa näe itseään. 

Ja tämäkin on elokuvalle poikkeuksellista - nekin kerrat, kun oikeasti älykkäät tekijät on päästetty elokuvan tahtipuikkoihin, turvautuvat he yleensä (tämän tietenkin sanoen yleistäen) sellaiseen psykoanalyyttiseen tyyliin, jossa sitten sitä älykkyyttä esitellään jokaisella vuorosanalla ja jokaikinen asia puretaan pienimpiin mahdollisiin osiin ja hahmot osoittavat sellaista itsetuntemusta, jota ei oikeassa elämässä meistä sivistyneinkään pystyisi osoittamaan, että ensinnäkin seurauksena on epäuskottavuus ja toiseksi katsojan passivoituminen. Sitä kautta jopa tylsistyminen. Uskon menettäminen elokuvaan taidekeinona.

Siihen vastalääkkeenä toimivat tällaiset elokuvahelmet. Lisäksi tämä toimii aivan ihanana nostalgiamatkana 90-luvulle. Hahmot ovat täydellisen ranskalaisia - kaihomielisiä ja kaunosieluisia. Ja kauniiden nuorten kiireetöntä kesänviettoa ihmissuhdedraamoineen seuraa näin kesäkuun ensimmäisinä päivinä syvään henkeä huokaisten.

Arvostelu: The Worst Person in the World

Julie (Renate Reinsve) on parikymppinen norjalaisopiskelija, joka haahuilee elämänsä ja tulevaisuutensa kanssa, kunnes törmää vanhempaan sarjakuvataiteilija Akseliin (Anders Danielsen Lie), johon päätäpahkaa rakastuu tulisesti, muuttaa yhteen ja aloittaa yläluokkaisen elämän osallistuen idyllisiin maalaisviikonloppuihin miehen perheen huvilalla, käyden kirjajulkkareissa ja keskustellen syvällisiä Freudista #MeToo-liikkeeseen boheemin ystäväpiirin kanssa. Mutta miten suu pannaan, kun vastaan käppäilee huomattavasti vähemmän tasokasta elintasoa, mutta jonkinlaista vapaampaa elämää tarjoava barista Eivind (Herbert Nordrum), hänkin tahollaan jo parisuhteessa?

Joachim Trierin (yllättäen ilmeisesti ei-minkäänlaista-sukua Lars Von Trierille) ohjaama romanttinen draamakomedia keräsi viime vuonna roppakaupalla ylistystä ja kiersi kaikki merkittävimmät palkintogaalat Cannesista Oscareihin. Trierin on sanottu tuoneen jotain uutta väljähteneeseen romanttisen elokuvan genreen. Onnistuneen milleniaalin ihmisen kuvaamisessa. Monet ovat tituleeranneet elokuvaa mullistavaksi. Jotkut nettikommentoijat sanovat jopa jättäneensä nykyiset kumppaninsa ja aloittaneensa uuden elämän elokuvan ansiosta - tai takia.

The Guardian meni jopa niin pitkälle, että innostui tituleeraamaan elokuvaa sanoilla, jotka vain harvalle elokuvalle uskalletaan langettaa, niiden painoarvon takia: "välittömäksi klassikoksi". Kaikkein suurimman kunnian tuntui kuitenkin antavan arvostettu The Atlantic-lehti, joka valitsi elokuvan suoralta kädeltä vuoden 2021 parhaaksi elokuvaksi. 

Onhan elokuvassa yritystä tehdä jotain uutta. Jota arvostan paljon. Ja kyllähän tässä saadaan kiinni sellaisesta nykyihmisen eksistentialistisesta paradigmasta. Merkittäviä valintoja tehdään ja suuriakin muutoksia elämässä tapahtuu, mutta sitä ei oikein osaa päättää millaista elämää haluaa elää tai vaikka haluaisi, mikään ei oikein tunnu miltään. Päähenkilö Julien sanoin "tuntee olevansa sivuhenkilö omassa elämässään". 

Elokuvan taiteelliset ratkaisut ovat elävöittäviä. Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa päähenkilö Julie pysäyttää muun maailman ja ihmiset paikoilleen valaisinkatkaisijaa painamalla ja juoksee viettämään romantiikan täyttämää päivää salarakkaansa kanssa. Myös huumekokeilun vaikutukset saadaan kuvattua elokuvalliseen muotoon uskottavasti. Vähemmän innostunut olin kertojaratkaisukokeiluista ja siitä, että elokuva on jaettu kahteentoista tittelöityyn kappaleeseen, jotka julistetaan jo elokuvan alussa, joten katsoja ikään kuin tietää jo, mitä on luvassa. 

Kaiken kaikkiaan odotin paljon enemmän. Suuhun jäänyt maku on lähinnä väljähtänyt. Elokuva on kovin harmaa ja väritön. Hahmot aika käsitteellisiä. Halusin enemmän lihaa ja verta. Tietysti, kun aiheena on kuvata parikymppisen haahuilua elämässään, sitä ei ehkä saa tuotua iholle oikeastaan ollenkaan, vaan pakkokin jättää etäiseksi.

Ei siinäkään siis vielä mitään. Mutta pahiten elokuva uppoaa minulle yhdestä syystä; ironia. En ole koskaan oikein välittänyt siitä. Etenkin pidän sitä mauttomana silloin, kun tekijöillä olisi älyä ja kykyä tehdä aidompi elokuva, älykkäämpi elokuva. Ironia on laiskaa. Siinä väistetään, kun pitäisi mennä kohti. Milleniaalin elämää tietysti ironia värittää hyvin vahvasti, mutta minuun se ei tehokeinona iske. Jos kaikki on niin ironista ja kaiken voi olankohautuksella jättää välittämättä, miksi minun pitäisi välittää tästä elokuvasta? Taidan olla vain liikaa Z-sukupolvea samaistuakseni täysin milleniaalien (Y-sukupolvi) ironiseen kokemukseen. Tai kuka tietää, ehkä henkisesti kuuluun johonkin täysin kokonaan toiseen sukupolveen - menneeseen tai vielä tulevaan. Tai sitten kaikki nämä sukupolvijaot ovat humpuukia.

Arvostelu: The Batman

Kaverit vetivät perässään leffaan. Siinä vaiheessa, kun kuulin, että tällaiseen tusinatuotteeseen jätetty leikkaushuoneessa peräti kolmen tunnin kesto, meinasin jo kääntyä teatterisalin ovelta pois. Pettymykseni oli vielä moninkertainen, kun tajusin elokuvan aikana, että samaa vanhaa lepakkomiehen syntytarinaa tässä taas, jälleen kerran, meille selitetään juurta jaksaen. 

Niin syväksi kuin antipatiani Marvelin elokuvauniversumia kohtaan onkin kasvanut, yhdestä asiasta heille on annettava kunniaa; he sentään tekevät jo muunkinlaisia tarinoita kuin näitä ainaisia supersankareiden syntytarinoita. 

Omien laskujeni mukaan viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tämä sama Batmanin syntytarina on filmattu jo 10 kertaa. Hahmoa on esittänyt Michael Keaton (2 leffaa), Val Kilmer (1), George Clooney (1), Christian Bale (3), Ben Affleck (2) ja nyt vielä Robert Pattinson. Enkä laskenut tähän mukaan edes mitään Suicide Squadeja (missä Batman myös esiintyy) tai Lego Batmaneja.

Jos supersankarileffat eivät ole tarpeeksi puuduttavia, kaavamaisia, luovuuden puutteesta kärsiviä, mielikuvituksettomia massatuotteita, kerta kaikkisesti palaa päreet, kun ei vaan jaksa enää katsoa miljoonatta kertaa, kun Batman ja kissanainen tapaavat ja tutustuvat. Tai kun se arvuuttelija ja/tai pingviini kerta kerran jälkeen esitellään Gothamin uutena pahiksena. 

The Batman ei edes tee tätä erityisen innovatiivisesti. Arvostan ohjaaja Matt Reevesin yritystä tehdä tässä jotain uutta. Hän on lähtenyt dekkarigenren suuntaan ja kuvaa sateista Gothamia kuin 40-luvun noir-elokuvaa. Valitettavasti kliseistä supersankarigenren leffaa ei vaan saa elävöitettyä vielä kliseisemmän dekkarigenren tai kliseisistä kliseisimmän film noir-genren avulla. Päin vastoin, lopputulos on puinen, pompöösi. 

Joka kohtauksessa kamera etsi täydellistä, ah-niin-tunnelmallista kuvakulmaa minuuttikausien ajan, joten katsoja vielä sen lisäksi, että tiesi ennalta-arvattavuuden takia täsmälleen mitä tulee tapahtumaan, tylsistyi kahta kauheammin, kun sinne päästäkseen, piti tarpoa tällaisessa tekotaiteellisessa suossa. Ulkoisen eheyden eteen uhrattiin leffan imun lisäksi myös uskottavuus. Jotta kuva säilyi tummanpuhuvana ja goottilaisena, myös kohtaukset, jotka sijoittuivat esimerkiksi sairaalaan tai rikostutkintapaikalle, oltiin valaistu niin mahdottoman pimeästi, että melkein tyrähdin nauruun leffateatterissa, kun rikostutkijat räpsivät todistevalokuvia pilkkopimeässä - sen sijaan, että joku olisi vain napsauttanut valot - herran jumala - päälle.

Enkä nyt ala edes erittelemään juonen aukkoisuutta - sen toisaalta annan anteeksi, sillä se taitaa niin vahvasti jo kuulua genren piirteisiin. Supersankarielokuvalta ei voine odottaa samaa loogisuutta, mitä oikealta elokuvalta.

Vaikka pidänkin sitä tolkuttoman naurettavana, että jälleen on löydetty uusi Batman - minusta oltaisiin pärjätty ilmankin, se on kuitenkin sanottava, että pidin ihan mahdottomasti Pattinsonin tulkinnasta. Ehdottomasti hyppäsi minun tätä hahmoa esittäneiden näyttelijöiden kärkikahinoihin. Jotenkin Pattinson sai jopa maskinsa takaa, pelkillä silmillään, ilmaistua paljon tunnetta läpi. Mutta se Batmanin esittäminen nyt tietysti on aina vähän kankeaa, koska hahmolla on omat tylsät maneerinsa. Siksi eniten ehkä pidinkin hänen Bruce Waynestaan. 

Hän ei tietysti ulkoisesti näytä siltä samalta playboylta, mitä edeltäjänsä, mutta juuri siksi häntä jäikin seuraamaan kiinnostuneempana. Hän ei tuntunut olleen kiinnostunut Waynen tyypillisestä macho-miehen roolista, vaan jäi tutkimaan hahmon syvempiä psykologisia kerroksia. Millainen mies oikeasti niinkin traumaattisen lapsuuden kokeneesta kasvaisi? Tähän kysymykseen Pattinson tarjoaa uskottavimman tulkinnan. Olisin ihan hyvin voinut katsoa leffan, josta olisi otettu kaikki nämä batman-osuudet pois ja keskitytty vain mieheen lepakkomiehen takana. Pattinsonin tulkinta herätti kiinnostuksen sellaiseen, että vielä joku päivä saisimme Batman-filmatisoinnin, jossa "batman" olisikin vain Bruce Waynen mielensisäinen coping-mekanismi, siis täysin mielikuvitusta, pakoa todellisuudelta. Sellaista tulkintaa olisi hyytävää seurata. 

Muista näyttelijöistä en sitten välittänytkään. Olen umpikyllästynyt Paul Danoon. Vielä kyllästyneempi olen siihen, että hänet roolitetaan aina samanlaiseen hyypiörooliin. Kun hän astuu valkokankaalle, tietää jo mitä on luvassa. Mutta yllätys, yllätys, vieläkin pahempi yhden roolin vanki Jeffrey Wright on myös löydetty samaan elokuvaan. John Turturro esittää elokuvan pääpahista sujuvasti, mutta yllätyksettömästi. Andy Serkisiä en uskonut Aflredina sekuntiakaan, täysin väärä mies rooliin. Colin Farrell on niin vahvasti meikattu, ettei meinaa tunnistaa, mutta jostain syystä jätetty täysin tapetiksi taustalle. Ehdottomasti surkeimman pohjanoteerauksen tekee Zoe Kravitz, joka on aikaisemminkin osoittanut täyden kyvyttömyytensä näyttää vähänkään kiinnostuneelta. Hänen kissanaisensa on surkuhupaisa vastaankävelijä - kirjaimellisesti, mitä ihmettä Kravitz oikein ajatteli kävellessään noin hullunkurisesti? Kuvitteliko sen oikeasti näyttävän jotenkin kissamaiselta?

Hoh hoijakkaa, eipä olisi tullut itse tätä yksinäni katseltua. Mutta huoli pois kaikille supersankaritoimintahöttöfaneille - kaikki tyypilliset kohtaukset takaa-ajoineen kaikkineen on ympätty tähänkin. Mitään varsinaisesti uutta ei ole lähdetty toikkaroimaan, tehty samaa, vanhaa, turvallista huttua - hieman uusilla mausteilla ja kenties uudessa pakkauksessa.

And Just Like That, 1. tuotantokausi

Sinkkuelämää, 90-luvulla alkanut Sarah Jessica Parkerin, Kim Cattrallin, Cynthia Nixonin ja Kristin Davisin tähdittämä, lukuisilla Emmy-palkinnoilla palkittu, ikoniseen asemaan noussut, kuusi tuotantokautta kestänyt HBO-sarja on saanut päättymisensä jälkeen jatkoa jopa kahden elokuvasovituksen, erillisen spin-off-sarjan (The Carrie Diaries) ja nyt vielä uuden jatkokertomussarjan verran. Aikaisemmin niin provokatiivisena pidetty Sex and the City-nimi on tosin vaihdettu muotoon And Just Like That - lause, jota alkuperäisessä sarjassa kertojaääni ja päähenkilö Carrie (Parker) usein toisteli rytmittäessään sarjan tapahtumia.

Sinkkuelämään asemasta osana länsimaista nykykulttuuria voisi varmasti kirjoittaa oman kokonaisen esseen tai parinkin verran, joten hypätään sen sijaan nyt suoraan tähän uudelleenlämmittelyyn.

Newyorkilainen kirjoittaja, lehtikolumnisti ja suihkuseurapiirien pintaliitäjä Carrie Bradshaw on siirretty 90-luvulta 2020-luvulle. Kirjat ja sanomalehdet ovat jääneet taakse, tilalle on tullut podcastit ja instagram. Samaten aiempi tiedottaja/manageri Samantha Jones (Kim Cattrall) on vetänyt vähentyneestä työn tarpeesta sen verran herneen nenään, että ystävyyssuhdekin on katkolla ja Samantha lentänyt pois New Yorkista Lontooseen. Ystäväpiiristä jäljellä on sentään juristi Miranda Hobbes (Cynthia Nixon) sekä entinen taidegalleristi Charlotte York-Goldenblatt (Kristin Davis), joka on sittemmin siirtynyt koti- ja edustusvaimoksi.

And Just Like That keskittyy pitkälti pääkolmikon pyrkimyksiin navigoida muuttuneessa maailmassa. Carrie etsii entiseen tapaan omaa osaansa avioliittojen, lapsiperheiden ja muiden heteronormatiivisten odotusten sekä toisaalta sinkkuuden, oman boheemin kirjailijaeksistenssin sekä pinnallisenakin pidettyjen mielenkiinnon kohteiden (kengät, vaatteet) välimaastossa. Mutta samalla vastaan tulee oma ikääntyminen sekä ympärillä muuttuva kulttuuri, jossa oma osa ei olekaan enää kaiken keskiössä.

Miranda on puolestaan niin inspiroitunut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureiden esille tuomasta muutoksen aikakaudesta, että jättää entisen työnsä, lähtee opiskelemaan yliopistoon uudelleen, politiikkaa ja liittyy mukaan erilaisiin hyväntekeväisyysjärjestöihin taistelemaan eturintamassa LGTBQIA+-järjestön, Black Lives Matterin ja #MeToo-liikkeen puolesta. Mutta silti on vaikeuksia pitää oma kielenkäyttö tarpeeksi poliittisesti korrektina, ettei mustaihoinen yliopistoprofessori (Karen Pittman) ala rageemaan. Kaiken tämän uuden ja ihmeellisen keskiössä oma väljähtänyt avioliitto valkoiseen heteromiestossukkaan Steveen (David Eigenberg) on alkanut tuntua vähän väsähtäneeltä.

Charlottella on vaikeuksia mukauttaa omaa, pikkuporvarillista yläluokkaista, konservatiivista ydinperhearkeaan vastaamaan esimerkiksi muunsukupuoliseksi identifioituvan tyttären tarpeita. Lisäksi oma elämä ja olemassaolo sekä ympäristö alkaa tuntumaan jopa häpeällisen valkoiselta - kenties uudesta mustasta ystävästä (Nicole Ari Parker) on apua.

And Just Like Thatissa on siis otettu oikein kunnolla vastaan uusi aikakausi, uusine käsitteineen ja progressiivisine ideologioineen. Alkuperäinen sarja onkin saanut edistyksellisissä piireissä osakseen kritiikkiä valkoisuudestaan ja heteronormatiivisuudestaan. Tietysti - onhan Sinkkuelämää aina ollut moderni tuhkimotarina, jossa omaa prinssiä on etsitty hinnalla millä hyvänsä. Eikä sarja muuta ole teeskennellytkään. 

Toki alkuperäisessä sarjassa tulkinta tuntui - silloin - raikkaalta. Neljä keskushenkilöä, jotka olivat kaikki naisia, kävivät kirjamellisesti ennennäkemättömiä ja -kuulumattomia keskusteluja naiseudesta, sukupuolirooleista, seksistä, elämästään, muodista, miehistä televisiossa. Lukuisat sen jaksot ovat jääneet elämään omaa elämäänsä, niin rohkeasti niissä on tartuttu aiheisiin, joista ei aikaisemmin ole populaarikulttuurissa ainakaan keskusteltu.

Sinänsä siis ymmärtää sarjan tekijöiden halun pysyä ajan hermoilla.

Ongelma vain ehkä on, että alkuperäinen Sinkkuelämää osasi olla itseironinen, hauska, kepeä, jopa kontroversiaalinen. Uskalsi ottaa sivustakatsojankin roolin tietyissä keskusteluissa. Osasi jättää surkuhupaisimmat kulttuurin kiistakysymykset omaan arvoonsa ja jopa kritisoida jossain määrin poliittista korrektiutta.

And Just Like That sen sijaan asettuu lampaan asemaan. PC-kulttuuria vastaan ei pelkästään rynnätä, vaan sen eteen heittäydytään. Hahmot alistuvat täysin progressiivisen ideologian armoille - kaikkine uuskielisyyksineen (they/themit, white privileget jne.) ja lopputulos on imelä ja korni. Lisäksi kaikki tämä SJW-tematiikka tuntuu päälleliimatulta. Ikään kuin hahmot olisivat leikattu ja liimattu suoraan 90-luvulta tähän päivään ja he tepastelisivat autuaan tietämättömänä 2020-luvulla joutuen opettelemaan kaikki nämä uudet käsitteet vasta nyt. Kun muu maailma on tutustunut niihin vuosi vuodelta aina sieltä 90-luvulta asti, eikä siten kukaan varmastikaan joudu yhtä myötähäpeää aiheuttaviin tilanteisiin kuin mitä esimerkiksi Miranda yrittäessään sopeutua yliopistomaailmaan. Tai joudu Carrien tavoin ihmettelemään, miten Instagramia oikein käytetään. 

Ehkä myös syvällisempi kysymys on, kuinka hyvin ylipäänsä nämä vasemman laidan kulttuuri- ja yliopistopiireissä ylläpidetyt wokeismit sun muut soveltuvat massaviihteen puolelle. Oli kyse mistä tuotoksesta tahansa, aina se tuntuu vähän väkinäiseltä. Miksi normaalit ihmiset olisivat lainkaan kiinnostuneita määrittämään omaa elämäänsä woke-kontekstin kautta? Razzie-palkinnoissa on useana vuonna palkittu oikean laidan poliittisia teoksia, jotka on enemmän tai vähemmän koitettu naamioida oikeaksi kerronnalliseksi viihdetuotteiksi - joten ei ole kyse edes minkään yhden laidan preferoimisesta. Ihan kaikki päälle liimattu poliittisuus tuntuu popcorn-viihteessä väärältä. Joten sinänsä toivoisi myös vasemman laidan yrittävän pitää politiikka ja viihde erossa toisistaan. Jos haluaa politiikkaan, sinne on demokratiassa tie aina auki. Toisaalta, jos haluaa käsitellä poliittisia kysymyksiä elokuvan tai tv-sarjan kautta, siihenkin on olemassa parempia foorumeja kuin tällaiset sarjat. Sitten pitäisi oikeasti nähdä vaivaa dokumentaarisemman tai draamallisemman otteen eteen.

Petyin myös siihen, kuinka vähän sarja loppupeleissä kunnioittaa alkuperäistä sarjaa. Luulisi, että ainoa syy uudelleen lämmitellä tällainen koneisto, olisi, että fanit saavat, mitä tilaavat. Mutta osaltaan sarja irrottelee ihan vääriin suuntiin. Puhun nyt eritoten Mirandan henkilöhahmosta, joka kirjoitettiin ihan hassuun suuntaan. Ihan kuin sarjan tekijät olisivat unohtaneet, millainen hahmo on kyseessä.

Alkuperäisessä sarjassa Miranda oli aina se jalat maassa-oleva, kyyninenkin, neurootikko, joka eli työlleen, rakasti kotona olemista, sarjojen seuraamista sohvalla ja inhosi kaikkea pintaliitoa ja teennäistä patsastelua milloin missäkin juhlissa. Mutta And Just Like Thatin Miranda on kuin alkuperäisen itsensä peilikuva. Hän jättää aviomiehensä yksin sohvalle köllöttelemään, juoksentelee bileistä ja konserteista toisiin, jättää työnsä ja lähtee mukaan hännystelemään jonkun Ö-luokan julkkiksen (Sara Ramirez) possessa pitkin maata tämän komediakiertueella.

Ymmärrän tietysti, että ihminen voi muuttua, etenkin jos kohtaa jonkinlaisen keski-iän kriisin, mutta sitten kaipaisin sille enemmän pohjustusta, loogisempaa siirtymää. Nyt nämä kaikki 180 asteen muutokset otetaan vain annettuina, ikään kuin hahmon olisi aina näin kuulunutkin käyttäytyä. Aikaisempi minuus oli vain jotain virheellistä olemassaoloa.

Mutta.

Kaiken tämän kirjoitettuani, on sanottava, että sarja oli sentään parempi yllätys kuin pelkäsin. Aina nämä sarjojen uudelleenlämmittelyt eivät ole toimineet. Tuoreessa muistissa on umpisurkea Will & Gracen reboot, joka jäi kesken, vaikka alkuperäiset tuotantokaudet kuuluivat ihan suosikkisarjojeni joukkoon (toinen hyvä esimerkki sarjasta, joka pilattiin myös woke-toitottelulla).

Vaikka sarjan yksi olennaisimmista tekijöistä (räväkkä, koomista helpotusta mukanaan tuonut Samantha) oli poissa, sarja pysyi kuitenkin pystyssä. Oikeastaan se oli juuri, mitä olisi odottanutkin jäljeltä jääneeltä kolmikolta. Tietysti sarja olisi ollut parempi Samanthan kanssa, mutta kun taustoista tiedetään, mitä tiedetään, niin Kim Cattrallin mukaan saaminen vain ei ollut mahdollista. 

Pidän kuitenkin siitä, että saa palata viettämään aikaa (enemmän tai vähemmän) tuttujen hahmojen kanssa. Ja tuo kiillotettu New York on aina yhtä eskapistinen. Ja kaikesta huolimatta, pidän siitä, mitä Carriekin edustaa. Hän kuitenkin haastaa jossain määrin tyypillistä tv-sarjojen naiskerrontaa ja kulkee omaa tietään, kysyen itselleen tyypillisiä kysymyksiä. On vaikeaa löytää yhtä monitahoisesti kirjoitettuja (nais)hahmoja enää juuri mistään.

Miltä koronarajoitus tuntuu?

 Luulin jo, että olin välttänyt tästä aiheesta kirjoittamisen. Melkein kahden vuoden kärvistelyn jälkeen koronapandemian piti jo olla ohi. Toki, olen aiheeseen silloin tällöin tehnyt viittauksia, kun olen katsonut sen oleelliseksi, mutta varsinainen blogipostaus omistettuna tälle kummalliselle ajalle on jäänyt rustaamatta. Koronapandemian alkaessa siitä kirjoittivat kaikki muutkin. Sitten aiheesta tuli väsynyt. En jaksanut sitä enää edes ajatella. Mutta kun astuimme vuoteen 2022 ja koronarajoitukset olivat astuneet voimaan taas niin monennen kerran, ettei kukaan pysty enää edes laskemaan monennenko, nyt puolestaan tuntuu, ettei aiheesta puhuta enää tarpeeksi. Toki, aiheen käsittely on suomalaista mittapuuta verratessa esimerkiksi rapakon takaiseen koko ajan ollut ihan rääpäleen askeleissa. Siinä, missä Yhdysvalloissa on ehditty koronapandemian vuoksi jo kollektiivisesti surrakin oikein valtiollisin surumenettelyin, on virkamiesuskollisessa, aina niin kuuliaisessa Suomessa vain todettu seurattavan kiltisti annettuja ohjeita niistä sen suurempaa meteliä pitämättä.

Toimikoon tämä kirjoitus siis ei paitsi omana terapiasessiona, mutta myös omana pienenä yrityksenä pitää pienen ihmisen ääntä, osallistua siis toivottavasti olemassa olevaan ihmisten kuoroon, jotka yrittävät yhä muistuttaa päättäjiä, että heidän päätöksensä kohdistuvat ihmisiin, ei alamaisiin, ei robotteihin, ei kuuliaisiin kansalaisiin, vaan ihmisiin.

Näin jostain myös osuvan kirjoituksen, jossa kehotettiin jokaista tallentamaan korona-ajan muistot ylös. Koska tottahan se on ja minkä on - onneksi - tänä aikana ehtinyt jo huomaamaankin, että rajoitusten taas poistuessa, ei niitä tarkkoja tunnetiloja, mitä rajoitukset, poikkeusaika, tämän sodan taisteleminen aiheuttaa, muista. Ja nyt rajoitusten taas painaessa (hieman liiankin raskaan tuntuisesti) päälle, on tunteet niin sanotusti pinnassa. Ja jos koronasta ja pandemiasta jotain onkin jo kirjoitettu, vähemmän on osunut silmään niitä kuvauksia, millainen psykologinen vaikutus jollain sellaisella asialla kuin rajoitus on ihmiseen ja ihmismieleen. Tämä pohdinta ei siis koske niinkään koronavirusta, tätä pandemiaa, ei edes kaiken tämän poliittisia seurauksia eikä tätä tule lukea millään lailla normatiivisena tekstinä. En väitä tietäväni paremmin. Mutta tiedän, miltä minusta tuntuu.

En yritä myöskään väittää olevani tämän ajan suurin tai pahiten kärsinyt uhri. En ole ollut korona-aikana opiskelija, en nuori, en lapsi, en riskiryhmäläinen, en edes riskiryhmäläisen lähiomainen. En ole joutunut juttelemaan ikääntyneille vanhemmilleni pleksilasin läpi tai Skypen välityksellä. En ole menettänyt elinkeinoani, en läheisiäni tälle taudille. Tämä ei ole yritys maalata itsestäni uhria millään lailla, eikä sitä tule sellaisena lukea.

Mutta tästä ehkä päästään heti ensimmäiseen ulottuvuuteen, josta haluan kirjoittaa. Miten nopeasti pandemian alettua ihmiset valtasi jonkinlainen - enkä löydä tälle muuta ilmaisua - heimoajattelu. Heimoajatteluksi kuvailisin sitä, miten hämäävällä tavalla ihmiset on usuttautuneet ajattelemaan toisiaan vastaan. Muistan ajatelleeni pandemian ensimmäisinä päivinä ja viikkoina sen mahdollisuutta kuin pelottavana dystopiana, johon emme ajautuisi. Mutta huomaamattamme, olemme sitä kohti hiljalleen vivuttautuneet. 

Mitä tarkoitan tällä?

Tarkoitan esimerkiksi sitä, miten jouduin omistamaan tästäkin kirjoituksesta kokonaisen kappaleen todistellakseni, että ymmärrän sen, että muut ovat kärsineet pahemmin. Voisiko tätä kuvailla myös jonkinlaiseksi "Afrikan lapset"-ilmiöksi. Aina se on ollut ominaista ihmisissä, mutta tämä aika on tuonut sen esiin vielä keljummin. Aina, kun joku uskaltaa sanoa jonkin poikittaisen sanan omasta kohtelustaan, osastaan, roolistaan tänä aikana, aina löytyy joku toteamaan, että toisaalla on voitu vielä pahemmin. Heimot taistelevat toisia heimoja vastaan.

Sama ajattelumalli on mielestäni taustalla siinä, että pandemia-aikaa koko ajan verrataan, pandemia-aikaa tietysti vähätellen, ei enempää tai vähempää kuin toiseen maailmansotaan. Kuinka kaikesta kivusta, kärsimyksestä ja rajoituksesta huolimatta, on nykyihminen kuitenkin hemmoteltu hyväosainen, koska ainakaan ei ole ryömimässä mutaisen ojan pohjalla taistelemassa venäläisiä sotilaita vastaan. Joten lopettakaa se ulina. Niin kauan kuin ongelmat eivät ole yhtä suuria kuin maailman historian tuhoisin ja tappavin sota, niin ne kestettäköön.

Millaisia tunteita tämä retoriikka siis minussa herättää? 

Olen väsynyt. Olen niin väsynyt siihen, että ihmiset joutuvat perustelemaan oikeuksiaan. Oikeutta käydä koulussa, työpaikalla, tapaamassa sukulaisiaan, viettää aikaa julkisella paikalla kaveriensa kanssa - vaikka sitten - herra siunatkoon, oluttuopillisen äärellä. Oikeutta käydä kuntosalilla, matkustaa vapaasti, liikkua maakunnan rajojen ulkopuolelle, elää vapaata elämää. Elää omaa elämäänsä joutumatta vertaamaan sitä jatkuvasti jonkun toisen elämään. Olen niin väsynyt siihen, että minun täytyisi hyväksyä osani, koska en ole nuori, jolle suodaan minun kustannuksellani mahdollisuus käydä yhä lähikoulua. Periaate, jonka siis totta kai hyväksyn. Mutta olen väsynyt siihen, että meidät kansalaisina asetetaan vastakkain. Jonkun on luovuttava oikeuksistaan, jotta joku toinen saa ne säilyttää. Jotta kouluja ei aseteta rajoituksiin, kaikkia muita on rajoitettava. Ja kun kaikessa muussa päätöksenteossa otetaan niin hienosti huomioon vaikutukset tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen, miksi se näin järeissä politiikkatoimissa jätetään niin huomiotta? Ansaitseeko joku enemmän oikeuksia kuin toinen? Olen tästä myös surullinen, ellei se käy koko tämän tekstin pohjavireestä jo muutenkin ilmi, niin kirjoitan sen vielä tähän auki. Olen. 

Toiseen ulottuvuuteen, josta kirjoitan, päästään niin ikään jatkamalla analyysia tästä omien oikeuksien perustelemisen tarpeesta.

Ymmärrän - tai ymmärsin aluksi, vuoden 2020 keväällä, ettei miettiä juuri ehditty, kun käsillä oli akuutti terveyskriisi. Päättäjillä oli kovat paineet ja kiire oli kova. Jotain oli pakko tehdä. Jälkiviisaana näkeekin jo, että esimerkiksi poikkeusolot ja Uudenmaan sulku oli täysin ylimitoitettu toimi - mutta ei siitä sen enempää, ymmärrettävää. Vähemmän ymmärrettävää on enää kahden vuoden jälkeen toimien ainainen äkillisyys. Aina ne läväytetään voimaan yhtä kiireellä ja housut nilkoissa. Ei turhaan moni hoe kysymystä "johtaako tätä kukaan?" Koska siltä tämä on alkanut tuntua, ettei kenelläkään ole edes halua muotoilla minkäänlaista strategiaa, jota noudatettaisiin tässä pitkittyneessä kriisissä. Mitkä olisi ne askelmerkit, joita noudatetaan? Mitkä olisi esimerkiksi ne tartuntaluvut, joita seuraamalla olisi edes jonkinlainen mahdollisuus ennakoitavuuteen? Rajoitukset pamahtaa aina voimaan yllättäen ja varoittamatta, keneltäkään kyselemättä. Ja aina vaan uudelleen ja uudelleen. Aina aluksi ne samat kaksi viikkoa. Ja toiset kaksi viikkoa. Ja vielä vähän aikaan. Vielä kuukausi. Loppukiri. Vielä yksi rokotekierros. Sitten. Sitku. Kyllä sitten joskus. Kyllä kaikki nyt vähän aikaa vielä jaksaa.

Tämä ei ole enää ymmärrettävää. Pahoittelen, mutta ei ole. 

Ja tämä akuutin hälyytystilan keinotekoinen ylläpitäminen valtiojohdon tasolta jo lähemmäs kolmatta koronavuotta lähestyttäessä on aiheuttanut surkuhupaisan tilanteen, jossa tuntuu kuin rajoittajien ei tarvitsisi perustella rajoituksiaan, vaan omien oikeuksiensa menettävien edelleenkin oikeuttaan oikeuksiinsa. Keväällä 2020 ketään ei juurikaan kiinnostanut toimien oikeutus, perustelut, oikesuhtaisuus, tarkkarajaisuus ja hyvä niin. Mutta nyt alkaa jo pikkuhiljaa kiinnostaa.

Ja epäoikeudenmukaiselta, perustelemattomalta, vääräsuhtaiselta ja tarkkarajattomalta tuntuu. Että esimerkiksi liikuntatilat suljetaan, mutta baarit saavat olla auki. Että kuntoaan ei saa ylläpitää, mutta maahan saa astella jopa ilman testiä. Ja jopa että tällä hetkellä tartuntojen tapahtuessa pääosin kouluissa ja päiväkodeissa, niitä ei voida siinäkään tapauksessa sulkea, vaan kaikkien muiden - jopa sellaisten, joilla ei ole mitään tekemistä tartuntojen kanssa, on kärsittävä ensin.

Eikä siinäkään ole se pointti, vaan siinä, että kansalaiset laitetaan taistelemaan toisiaan vastaan omista oikeuksistaan - matkailijat kuntosalikävijöitä vastaan, baarissanotkujat päiväkotilapsia vastaan - ja kukaan ei penää tarkempaa rajoitustoimintaa päättäjiltä. 

Josta päästään kolmanteen ulottuvuuteen, kriisin - enkä puhun viruksesta, vaan rajoituksista - vähittäiseen eskaloitumiseen.

Jos keväällä 2020 olisi sanottu ääneen, että tätä tulee jatkumaan seuraavat viisi vuotta, liekö kansalaiset olisi heittäneet niin auliisti oikeuksiaan naulakkoon tuosta noin vain. Mutta kun oikeuksia on nakerrettu vähitellen viimeiset kaksi vuotta. Aina vähän kerrallaan. Kukaan ei jaksa enää haastaa päättäjiä, kaikkein vähiten media, joka on jostain syystä jäänyt jumittamaan vuoden 2020 kevääseen, jolloin kollektiivisesti päätettiin uskoa hallitusta. Mutta eikö olisi median tehtävä myös haastaa poliittisia päättäjiä? Kysyä kysymyksiä? Ennen kaikkea saada päättäjät perustelemaan toimiaan. Muullakin kuin "akuutilla terveyskriisillä". Nyt, kun tätä työtä ei tehdä, ei voi olla ajattelematta, tehdäänkö tiettyjä toimia vain, koska voidaan? Koska tiedetään, ettei niistä synny vastalauseita? Ja taas toisaalta, jätetäänkö jotain tekemättä, koska tiedetään, että siitä meteliä syntyisi enemmän? Vaikka akuutilla terveyskriisillä perustellaan tiettyjä toimia, on tiettyjä toimia jätetty kuitenkin toteuttamattakin - poikkeusoloja ei ole enää otettu käyttöön, sillä niihin perustelut ei riittäisi. 

Tiedän, että tämä kolmas ulottuvuus flirttailee jo salaliittoteorian asteella, joten ei siitä sen enempää. Pakko kuitenkin vielä ampiaspesää sohia sen verran, että jos koronatoimia olisi johdettu paremmin, johdonmukaisemmin, oikeudenmukaisemmin - olisiko salaliittoteoriailla niin paljon tilaa hengittää? 

Neljäs ulottuvuus lienee tämän pienen blogipostauksen sydän. Se, mitä haluan sanoa. Miltä koronarajoitus tuntuu. Ainakin niin toivon.

Kaikkein eniten (jos näin voi edes ajatella) on sattunut se silkka auktoriteetin - vallan - suorastaan sokea voima. Kuinka armottomasti, viiltävästi, jopa helposti vapaan ihmisen, länsimaisen, demokratiassa elävän ihmisen, ihmisoikeussopimuksiin sitoutuneen ihmisen oikeudet voi valta ottaa pois. Kuinka joku, sattumalta vain virkamieheksi aluehallintovirastoon, lääkäriksi sairaanhoitopiiriin, kaupunginjohtajaksi kunnalle valittu ihminen voi yhdellä pienellä paperilapulla, nopealla päätöksellä aiheuttaa niin suuren, valtavan, voimakkaan muutoksen toisten ihmisten elämiin. Sulkea kokonaisia toimialoja, lopettaa yrityksiä, sulkea harrastuksia, päättää koulujen toimintaa, estää ihmissuhteita, aiheuttaa masennusta, ahdistusta, levottomuutta, yleistä mielipahaa. Oudointa yhtälössä on se, ettei kukaan ole millään kansanäänestyksellä, vaalilla, adressilla antanut näille ihmisille tällaista valtaa. Se on vain kehittynyt niin, modernissa yhteiskunnassa, byrokraattisessa hallintojärjestelmässä. 

Se tuntuu pahalta. Että joku katsoo sen niin tärkeäksi rajoittaa toisten ihmisten elämää. Kuinka ihmiset eivät enää ole vapaita yksilöitä, vaan kuin karjaa, jota tulee hallita, karsinoida, ohjata, piiskata. Emme ole ihmisarvoisia olentoja, vaan saastaisia tartuttajia, ongelmien aiheuttajia. Tyhmiä massoja, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan. Jos vain. Jos vain ne inhottavat ihmiset tottelisivat, niin sairaalat eivät täyttyisi. Jos vain ne kammottavat ainoastaan oman etunsa ajattelijat avaisivat silmänsä ja miettisivät muitakin, niin riskiryhmäläisiä ei kuolisi. Jos vain ne ällöttävät viruslingot pysyisivät kuuliaisesti kotona ja olisivat hiljaa, niin saisimme tämän kriisin rauhassa lopetettua - ei siinä mitään, että siinä samalla loppuisi kaikki muukin, kaikki taistelemisen arvoinen.

Koronarajoitukset tuntuvat kohtuuttomilta, kauheilta, puristavilta, masentavilta, raivostuttavilta. Ne tuntuvat siltä, kuin joku huohottaisi niskaan, kuin joku painaisi likaisella saappaalla vasten maata. Kuin joku kaivaisi esteitä siihen tielle, josta itse yrittää kävellä.

Eikä tästä puhuta tarpeeksi. Eikä siitäkään puhuta tarpeeksi, kuinka kauan tämä kestää. Luin jostain, että epidemiologit ovat tienneet alusta asti, että tämä tulee kestämään monta vuotta. Miksi minulle ei kerrottu tätä? Miksi minä en ole rehellisen keskustelun arvoinen? Miksi minua tulee hyssytellä ja rajoittaa ja hallita? 

Olkoot tämä siis oma yksilöllisen ääneen huutoni vielä, kun se on mahdollista. Ja oma pieni yritykseni keskustella. Ja toimikoot tämä epätoivoinen huuto tyhjyyteen suurimpana ilmentymänä siitä, miltä rajoitukset tuntuvat. Siltä, kuin kukaan ei kuulisi.