Tim Burtonin painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas)

"Kurpitsakuningas kyllästyy halloweenin järjestämiseen. Hän eksyy kaupunkiin, jossa juhlitaan joulua, ja päättää ottaa jouluvalmistelut kaupunkinsa vastuulle" [lähde: Leffatykki]

Oli pakko ottaa tuo juoniseloste Leffatykista, kun niin iskevästi se siinä todettiin kahdella lauseella. Totta puhuen, en olisi edes Leffatykin puolelle mennyt eksyilemään, jos en sieltä jatkuvasti joutuisi tarkastamaan näitä elokuvien suomennoksia!!

Eniweis... Halloween taitaa olla vuosi vuodelta suositumpi Suomessakin? Minäkin vietin ensimmäistä kertaa elämässäni kavereiden kanssa Halloweenia ja tietenkin se tapahtui leffaillan muodossa. Katsoimme tämän ja toisen Burtonin leffan: Sweeney Toddin.

Muistelin, että olisin nähnyt tämän ennenkin ja ihan yhtä sekavat fiilikset oli leffasta sillonkin. En hirveästi pidä tästä elokuvasta. Ihan vain siksi, että juoni on tooooodella ohut. Ja silti leffassa tapahtuu yhtä sun toista. Oma aikansa menee ihan vain siihen, että tottuu tähän burtonilaiseen visuaalisuuteen. Muutenkaan Burton ei valitettavasti kuulu suosikkeihini, sama ongelma tuntuu olevan kaikissa elokuvissaan: visuaalisesti ihan kivoja, mutta sisällöltään olemattomia. Osaan arvostaa hienosti tehtyjä elokuvia vain tiettyyn pisteeseen asti, mutta täytyisi niissä silti olla jotain, mikä pitää katsojan mielenkiinnon yllä. Kuvakikkailuissa on myös se ongelma, että missä vaiheessa uskottavuus häviää kiiltokuvan tieltä kokonaan pois.

Sitten tässä vielä sorrutaan kardinaalisyntiin - keskityään ulkokuoreen niin paljon, että sisin unohdetaan. Tietyssä kohdin halusin heittää jotain televisiota päin ja huutaa, että ei näin! Tietyt hahmojen valinnat eivät käyneet järkeen ja esimerkiksi tämä Sallyn hahmo jäi niin irrationaaliseksi sivuhahmoksi, jonka monesta hetkestä ei ottanut erkkikään selvää. Välillä se nukkui jossain portin pielessä ja välillä käveli muitta mutkitta takaisin vangitsijan luokse - ärsyttävää!

Jäi myös kalvamaan mieltä, että mitä sen sydän-oven takaa olisi löytynyt?

btw. Tim Burton ei suinkaan ohjannut tätä elokuvaa...

...=)

Uneton Seattlessa (Sleepless in Seattle)

Vaikka romanttisten komedioiden suurkuluttaja olenkin, en ollut aikaisemmin nähnyt tyylilajin merkkiteosta, Uneton Seattlessa. Syitä siihen on tasan yksi. Ja se on Meg Ryan. Olen kuullut ihmisten sanovan, että he eivät voi sietää Julia Robertsia tai Cameron Diazia tai Anne Hathawayta. Minä puolestani en ymmärrä Meg Ryanin hehkutusta.

Uneton Seattlessa olisi varmasti hyvinkin sympaattinen aivot narikkaan-leffa, ei vaan henk. koht. tuntunut juuri miltään.

#elokuvahaaste2016 (47. Komedia, jossa esiintyy inhokkisi)

...=)

Kuolema pukee häntä (Death Becomes Her)

Olin siinä uskossa, että tämä olisi hyväkin elokuva. Näin kun muutama vuosi sitten jo ikääntynyt Goldie Hawn (pääsen tähän ironiaan kohta) oli Graham Nortonin chatti-ohjelmassa ja yleisöltä kysyttiin, mikä on heidän suosikkinsa Goldie Hawnin elokuvista. Jokainen, jolta kysyttiin, vastasivat yksinomaan hänen elokuvansa Kuolema pukee häntä. Ajattelin, että ai jaa! Tässä on kaksi vaihtoehtoa. Joko Goldie Hawnin ura on ollut niin lattea ja epävaikuttava, että Kuolema pukee häntä on siksi surkeista elokuvista paras, tai että Kuolema pukee häntä on oikeasti vaikuttava elokuva. Tähän asti luulin, että kyseessä olisi vaihtoehto numero kaksi. Enää en ole niin vakuuttunut.

Elokuva kertoo Meryl Streepin esittämästä diivasta, joka huolehtii kauneudestaa, kun ikää alkaa tulla vastaan. Hän on vanhoja ystäviä ja kilpakumppaneista Goldie Hawnin esittämän hiirulaisen kanssa. Kun Striippi kaappaa Hawnin aviomiehen, Bruce Willisin, on se viimeinen niitti Hawnin arkkuun ja hän päättää lähteä kostoretkelle. Molemmat naiset ovat kuitenkin juoneet Isabella Rossellinin taikajuomaa, mikä tekee heistä kuolemattomia ikinuoria. Kun siis Hawn naksauttaa Striipin niskat poikki ja Streep ampuu aukon Hawnin mahaan, on tragikomedian ainekset koossa.

Elokuvan taustalla on siis iva Hollywoodin kauneusihanteita vastaan ja siksi onkin kaksinkerroin ironista, kun ottaa huomioon, mihin kaikkeen Hawnkin on sortunut naamaansa tunkemaan tämän nimenomaisen ikuisen nuoruuuden eteen.

Kyseessä on liikaa yrittävä, tylsä komedia, jokseenkin näyttelijöidensä avulla toimiva elokuva, jonka kyllä unohtaa katsoneensa. Oma esimerkkinsä tästä on, että näin tämän muutama päivä sitten ja vasta nyt muistin kirjoittaa tästä arvostelun, kun yleensä olen heti elokuvan jälkeen rustaamassa sanoja ylös.

#elokuvahaaste2016

...=)

Piano (The Piano)

- Älä tuomitse elokuvaa kappaleen perusteella -

"Älä tuomitse kirjaa kannen perusteella" ja saman voisi sanoa vaikka tästä elokuvasta näin: "Älä tuomitse elokuvaa kappaleen perusteella". Michael Nyman teki elokuvaan jumalattoman hyvän ääniraidan. Elokuvan musiikki on ehkä paras missää elokuvassa. Olinkin kuullut nimenomaan erityisesti tämän yhden kappaleen The Heart Asks Pleasure First / The Sacrifice / The Promise,jonka varaan lähinnä koko elokuva nojaakin. Minulla oli siis todella korkeat odotukset elokuvan suhteen. Minkä olen oppinut on, että elokuvasta ei kannata odottaa liikaa, koska silloin monesti pettyy. Ihanteellinen tilanne olisikin, että näkisi elokuvan tietämättä siitä mitään, paitsi ehkä näyttelijät. Juonikin saisi pysyä piilossa ja kaikki trailerit, arvostelut, mainokset ja kehut tulisi jättää elokuvan jälkeiseen aikaan. Joten siksipä minun täytyy myöntää, että tämäkin tapaus vahvistaa sääntöä - petyin, suuresti.

     Ada McGrath (Holly Hunter) on mykkä 1800-luvun skotlantilainen nainen, äiti, joka lähetetään tyttärensä kanssa Uuteen-Seelantiin avioituakseen Alidtair Stewartin kanssa. Ada rakastaa pianoa ja kokee sen äänekseen, puheäänensä tilalle. Hän myös kommunikoi tyttärensä Flora McGrathin (Anna Paquin) kautta, viittomakielellä. Kun Ada joutuu jättämään pianonsa rannalle, koska sitä ei saada kuljetettua mukaan Stewartin talolle, hän sydämensä murtuu. Kuitenkin heidän naapurinsa George Baines (Harvey Keitel) palauttaa Adan ja pianon yhteen, myös itsekkäistä syistä, sillä hän on ihastunut Adaan. Vähitellen myös Adan suhde Georgeen muuttuu, mutta siinä vaiheessa Stewart on saanut selville suhteesta ja ilmentää hyvin vahvaa mustasukkaisuuttaan ja tilannetta ei helpota Floran kiintyminen Stewartiin.

"Paquin katoaa rooliinsa"

     Elokuva on tehty harkitusti. Se on kaunis, runollinen, koskettava ja erittäin liikuttava. Etenkin kohtaus, jossa Stewartin raivo pääsee valloilleen mykkää Adaa kohtaan on selkäpiitä karmaiseva. Kysymys onkin, että pitäisikö koko elokuvan nojatakin tähän yhteen kohtaukseen ja vain sen aiheuttamiin tunteisiin. Itsellä nimittäin oli todella paljon vaikeuksia päästä ohjaajan pään sisälle. Pitkät, intensiiviset lähikuvat Adan sykkivistä silmistä eivät kerro minulle mitään. En tiedä, mitä minun katsojana pitäisi tuntea. Ei kai varmasti ketää itke pianon perään, varsinkin kun meille ei anneta mitään syytä. Suru jatkuu myös yhä, vaikka Ada päsäee yhteen pianonsa kanssa. Ja kun viimein me tunnemme jotain pianoa kohtaan, se tuikataan mereen. Kyllä, Ada on päähenkilö, ei piano. Erityiset hetket ja käsittämättömällä intensiteetillä toteutetut kohtaukset tuovat jotain eloa elokuvaan ja ilmentävät rakkausta kahden ihmisen välillä, siinä elokuva onnistuu, tosin vaivoin ja ristiriitaisesti, koska katsoja on yhä hukassa kenen puolelle astua. Paquin valottaa nimittäin koko repertuaarinsa ja valloittaa katsojan kuin katsojan. Olemme heti hänen lumoissaan. Hahmon paksu aksentti ja omalaatuinen persoona ovat henkeä salpaavan täydellisesti näytelty. Paquin katoaa rooliinsa ja vakiinnuttaa itsensä yhtenä kaikkien aikojen parhaimpina lapsinäyttelijöinä. Tässä on näyttelemistä. Hän tuo liikkeeseen elävyyttä ja osoittaa kykyjä, jota paljon opiskelleet näyttelijätkään eivät pysty näin vaivattoman oloisesti tuomaan valkokankaalle. Olemme siis hänen puolellaan. Kuitenkin Adan ja Floran näkemykset risteävät elokuvan aikana ja tämä hämmentää entisestään. Suoraan sanottuna elokuva on tylsä. Campion on yrittänyt selvästi hakea elokuvaan syvällisyyttä ja tulkintaa, mutta siinä lomassa unohtaa tarinan - tarinan voiman. Elokuvan teemat, kuten tahto, naisen asema ja voima ovat hyvin edustettuina, mutta ne jättävät perusjuonen täysiin varjoonsa. Ehkä jopa vähän tyhmä virhe.
     Kuten sanottu Michael Nymanin ääniraita on elokuvan voima. Ehdottomasti. Se varmasti monelle tekeekin elokuvan. Koko elokuvan äänimaailma onkin todella hallittu, kuten ensimmäisinä minuutteina Uuteen-Seelantiin saapumisena kuulemme vain aaltojen pauhkeen. Tämäkin on kuitenkin ongelmallista elokuvan suhteen, sillä ei pelkkä ääniraita tee elokuvasta hyvää. Ja vaikka huomion vievä Paquin pelastaakin paljon elokuvasta on silti elokuvan tasapaino täysin pielessä. Hyvää työtä tekee kuitenkin Holly Hunter elokuvan keskiössä. Hän selvästi työskentelee yhteen ohjaajan kanssa ja antaa tälle haluamansa, hän näyttelee silmillään ja kuvaa surua, voimaa ja tahtoa palavasti, aidosti ja aistikkaasti. Myös pelko, kauhu ja toivo ovat hänen sensuellin näyttelemisen avain. Tätä on puhdas, tunteikas näytteleminen, Hunter liikkuu emotionaalisesti vahvasti ja näinkin vaikean, mykän roolin saa täyttymään elämästä ja inhimillisyydestä. Stewartin ja Adan yhteenotto kohtaus on siis se kohtaus, jossa elokuva avaa itsensä ja sen vuoksi elokuva eheytyy katsottavaksi kokonaisuudeksi. Ymmärrämme kyllä, mikä elokuvan viesti on, mutta todellinen syy, miksi elokuvan virheet ovat anteeksi annettavia on Anna Paquin, Holly Hunter, Jane Campionin runollisuus, mutta vielä kerran se Michael Nyman!

...=)