Everly (Everly)

Ihan aiheesta K-18 leiman ansainnut Everly on rajua toimintaa, josta pitää välillä kääntää katse pois. Jopa groteskiksi yltyvä kerronta on kuitenkin toteutettu laskelmoidun tarkasti. Se on tarpeeksi raakaa, pitääkseen katsojan keskittymään elokuvaan, mutta ei ammu liikaa yli, että katsoja turtuisi tai tuskastuisi elokuvaan.

Everly (Salma Hayek) on ihmiskaupan myötä päätynyt prostituoiduksi ilkeälle, vaikutusvaltaiselle rikollisjohtajalle, Taikolle (Hiroyuki Watanabe). Entiseen elämään hänelle on jäänyt pieni tytär. Kun Everlyn suunnitelma vapautua todistajansuojeluohjelman kautta epäonnistuu ja hänen yhteistyö poliisin kanssa paljastuu Taikolle, halutaan Everly kuolleeksi. Hän kuitenkin vaatii itseltään varmistamaan tyttärelleen turvallisen elämän, ennenkuin taistelee kuolemaan asti Taikoa vastaan.

On todella vaikuttavaa, että elokuva sijoittuu täysin yhden asunnon sisälle. Ja vähän ulkopuolella olevalle käytävälle. Ja silti elokuvan ruumisluku on suurempi, mitä olen nähnyt vähään aikaan. Olin myös ihmeissäni, kuinka hyvin tälläinen tarina saatiin kerrottua kaikkine olosuhteineen ja historioineen, vaikka elokuvassa ei ole mitään kertojaa, yhtään ylimääräistä dialogia, takaumia - ja jokaisessa kohtauksessa tarkastellaan käytännössä vain Everlyn kamppailua elossa pysymiseksi siihen asti, että saa tyttärensä turvaan. Vähän olisin kaivannut selitystä sille, miten tämä Taiko on niin vaikutusvaltainen, että omistaa mukamas New Yorkin poliisivoimatkin, jotka saa hyökkäämään Everlyn asuntoon. Tätä ei tosin oltaisi voitu varmaan selittää kovin hyvin, joten uskottavuus olisi kärsinyt siitäkin.

Parhaan maskeerauksen Oscareissa on viime vuosina ollut ehdokkaina sellaisia tekeleitä kuin Foxcatcher, Jackass Presents: Bad Grandpa, Barney's Version, Click, Norbit ja Albert Nobbs. Kyllä tähän joukkoon olisi paremmin kuin hyvin mahtunut myös Everly. Sen verran paljon on kyllä meikkaajilla ollut tässä töitä. Ampumahaavoja, puukoniskuja, polttomerkkejä, tatuointeja, mustelmia, kuristusjälkiä, syöpynyttä ihoa, vatsasta ulos puskevia sisäelimiä on jollain ollut kova työ taiteilla.

Myös erikoistehosteissa on täytynyt jonkun olla skarppina, ainakin veripussin käyttäjä, Everly on varmaan yksin vastuussa puolesta tekoveren kulutuksesta maailmassa, sen verran paljon punaista litkua roiskuu läpi elokuvan.

En yhtään ihmettele, miksi Salma Hayek on ottanut tälläisen roolin. Hän jäänee kyllä elokuvahistoriaan täysin badass-hahmona, joka kerta toisensa jälkeen näyttää murhaajilleen ja kiduttajilleen tulen rapinat. Äidin raivo on käsin kosketeltavaa hänen roolisuorituksessaan. Aivan mahtava hahmo. Myös elokuvassa Sadisti -nimellä kulkeva japanilainen limanuljaska oli antagonistina suorastaan karmea. En muista koska viimeksi olisin näin inhonnut sairasta hyypiötä.

Everly on toimintaelokuvaksi todella mestarillinen. Se muistuttaa vähän Drive-elokuvaa siinä suhteessa, että se pysyy koko ajan uskollisena sävylleen ja luo todella kireän ja intensiivisen tunnelman. Everly on myös ajoittain tarkoituksellisen mahtaileva ja luo todella mieleenpainuvia visuaalisia valokuvia, muistuttaen sarjakuvamaisuutta ja tietyn asteista tarantinomaisuutta kerronnassa.

 

 

 ...=)

The Giver (The Giver)

Tosi kiva elokuva. Tämä tuntuu vähän jääneen Nälkäpelien ja Outolintujen sun muiden jalkoihin, jotka samassa YA-genressä vetivät paljon enemmän suosiota. Itse tykkään tälläisistä dystopia-kuvauksista. Tässäkin oli tosi hauskaa miettiä, että millaista olisi elää maailmassa, jossa valitsee täydellinen tasa-arvo jopa siihen pisteeseen asti, että värit ja tunteet on pitänyt poistaa maailmasta. En ihan ymmärtänyt, miten värit oltiin tarkalleen ottaen ihmisiltä poistettu, mutta elokuvallisesti tälläinen leikittely toimii. Ja sitten tässä on tietysti se Streep. Voisiko joku selittää, miten hän onnistuu aina niin hyvin omaksumaan hahmonsa, ettei niissä näe enää ketään toista näyttelijää? The Giverin suurin vahvuus oli mielestäni todella koskettavakin ote ihmisten perustavanlaatuisiin arvoihin ja oli kaunista, miten tässä puhuttiin ihmisyyden ja aitouden puolesta. Oli koskettavaa, miten tälläinen tulevaisuuden keinotekoinen ihminen kokee meidän maailmamme aitouden. Toivottavasti pystymme ihmisrotuna pitämään omalaatuisuudestamme kiinni.

...=)

3 Days to Kill (3 Days to Kill)

Kevin Costner on ikääntynyt arvokkaasti, samoin Connie Nielsen. Hailee Steinfeld on varmasti yksi tulevaisuuden suuria lahjakkuuksia. Amber Heardin rooli oli niin outo. Käsikirjoituksessa aukko seuraa toista ja kliseet muodostavat pitkän jonon rotkon reunalle. Jostain syystä, Costner kumppaneineen ei sinne kuitenkaan putoa. Eli toisin sanoen siis, läpi meni, mutta tiukasti.

...=)

The Rewrite (The Rewrite)

Vähän laimeammaksi jäävä, mutta silti taatusta laadusta käyvä romanttinen komedia. Eiköhän kaikki Hugh Grantin elokuvia joskus katsoneet tiedä, mitä tilaavat.

#elokuvahaaste2016 (21. Elokuva joka sijoittuu koulumaailmaan)

...=)

Hobitti - Viiden armeijan taistelu (The Hobbit: The Battle of the Five Armies)

Edellinen osa (Smaugin autioittama maa) päättyi vuoren alaisen lohikäärmeen syöksyessä kohti pienen ihmisyhteisön (Luke Evans, Stephen Fry) asuttamaa järvenrantakylää. Vuorta olivat lähteneet valloittamaan Thorin Tammikilpi (Richard Armitage) kääpiöseurueineen. Pian kuitenkin maan alla sijaitsevat aarteet houkuttelevat rinteille muutakin kansaa (haltijat: Lee Pace, Orlando Bloom, Evangeline Lilly & velhot: Ian McKellen, Cate Blanchett sekä ne iänikuiset örkit) ja siitä syttyy viiden armeijan sota.

Olen rakastunut. Kerrassaan kaunis elokuva. Tämän fantasiamaailman eloonherättämisessä on kyllä käytetty taikaa ja satua - en voi kuin hattua nostaa herra Peter Jacksonille ja kumppaneille omistautumisen tasosta. Eniten haluan hehkuttaa tunnelmaa. Vaikka tässä on menoa ja meininkiä ja vilskettä välillä vähän liikaakin (kamoon, kyllä ne kerrostalon kokoiset örkit ampuivat hippasen verran yli!) niin silti tarinankerronta pidetään inhimillisenä ja katsojalle annetaan tarpeeksi emotionaalisia kiinnikekohtia, joiden varaan investoida itsensä tarinaan.

Alussa vielä CGI-mössö pistää vähän liikaa silmään kun kaikkien hahmojen naamavärkkejäkin on pitänyt mennä koskemaan turhillakin hiirenklikkauksilla, mutta tähän tottuu todella nopeasti. Ainoa ongelma siinä vain on se, että sitten kun kohtaus on kuvattu ns. luonnonvalossa, se pistää todella röykeästi silmään, kun yht'äkkiä tuntuu kuin elokuva vaihtuisi. Mutta kaiken kaikkiaan todella onnistuneesti luotu visuaalinen ja elokuvallinen maailma.

Haluaisin laulaa ylistyslaulun Howard Shorelle, yksi lempisäveltäjistäni, joka taas kerran latoo parastaan. Puvustus on syötävän herkullista, etenkin olen lumoutunut näistä metsähaltijoista - haluaisin muuttaa heidän valtakuntaan asumaan ja elää siellä heidän joukossaan - lähtisin vaikka heti huomenna.

Yhden valituksen aiheen keksin kuitenkin. Olisin toivonut nätimpää loppua. Nyt sotatanner vähän niinkuin jätetään sikseen ja lähdetään heti hobitin matkaan kauas pois, mikä on sinänsä ymmärrettävää, että pitkin elokuvaa tässä kuitenkin valetaan pohjaa Taru Sormusten Herrasta-trilogialle - mutta nyt esimerkiksi loppujen kääpiöiden, Taurielin ja Bardin kohtalot jäävät vähän auki.

Hobitti-trilogia on varmaan yksi niistä elokuvista, jonka toivoo näkevänsä aina uusin silmin uudelleen ja uudelleen. Niin valloittavaa on katsoa ja tutustua tähän maailmaan raikkain silmin ja ihmetellä kaikkea hienoa. Elokuvan tasosta puhuu myös se, että haluaisin nostaa sieltä esiin miljoona eri sitaattia, mitkä ovat lumoavan osuvia ja juuri loistavasti käytetty elokuvassa.

"If more people... valued home above gold... this world would be a merrier... place..."

Vasta nyt ymmärrän Martin Freemanin nerokkuuden. Mieshän ymmärtää näyttelemistä kuin vanha tekijä! Miten hän tauottaa lauseensa tai madaltaa ääntää juuri oikein, kääntää päätään juuri täsmällisesti oikeaan kohtaan - hänestä huokuu hänen hahmon syvin olemus - kaunista näyttelemistä. Olin myös vaikuttunut Evangeline Lillyn roolityöstä. Hänen hahmonsa on epäilemättä yksi valkokangashistorian siisteimmistä hahmoista ja sen lisäksi hän saa todella kohtalokkaan kohtauksen elokuvan lopussa, jossa demonstroi tunneskaalansa syvimmät ulottuvuudet. Orlando Bloom, Ian McKellen ja Cate Blanchett ovat tietysti, vanhoina konkareina, nakutettuja rooleihinsa. Lee Pace olisi roolissaan hyvä, mutta käyttää vähän liikaa tehokeinona intensiivistä tuijotustaan. Richard Armitage puolestaan huutaa vähän liikaa ja se alkaa ärsyttämään, mutta muuten todella hyvin roolitettu kuninkaan rooliinsa. Haluaisin pitää Luke Evansista, mutta hän on niin samperin tylsä näyttelijä. Aidan Turnerilta kaipailin jotain vähän enemmän. Stephen Fry on kiva lisä.

Hobitti-trilogian kolmannen osan rakenne on hyvin erilainen edeltäjäänsä. Tässä huomio on melko pitkälti yhdessä taistelussa, kun Smaugin autioittama maa oli pitkäli eräänlainen matka. Tämä tekee Viiden armeijan taistelusta täsmällisemmän rakenteeltaan, mutta ehkä vähän mielikuvituksettomamman - ainakin vaikeamman työstettävän. Siksi olinkin kiitollinen, että jonkinsortin uskottavuus oltiin saatu säilytettyä tässäkin elokuvassa. Fantasian kanssa ollaan kuitenkin aina siinä veitsenterällä, että meneekö ihan humpuukiksi ja tässäkin on välillä hetkensä, mutta olen vakuuttunut, että Peter Jackson on yksi kaikkien aikojen parhaista ohjaajista - niin hyvä pelisilmä hänellä on. Vaikka tämä viiden armeijan taistelu on pitkä ja raskas kuvaus - väliin on tiputettu juuri oikea määrä sitä inhimillisyyttä. Kerronta on paikoin syvällistäkin ja saamme pohdintaa arvoista ja moraalista. Yhdessä vaiheessa taistelun tiimoksessa kamera zoomaa yhden kuolleen tytön kasvoihin - hyytävä hetki, joka kuvastaa kaiken merkitystä. On kaunista, kun elokuvan taikaa saa kokea näin läheltä. Ei tälläisiä elokuvia ole muita.

...=)

Laggies (Laggies)

Kun Angelina Jolie ohjasi Brad Pittiä heidän yhteistyöprojektissa By The Sea (2015), he kertoivat, että se oli ensimmäinen kerta, kun Pittiä oli ohjannut naisohjaaja. Ja siihen mennessä Pittin elokuvakrediitit ulottuivat pitkälti yli neljänkymmenen tittelin. Ei siis tule mitenkään vähätellä naisohjaajien elokuvien tärkeyttä. Niitä täytyy tehdä ja niitä täytyy tukea. Knightleylle ei naisohjaajat ole mikään uutuus (katso vaikka Seeking a Friend for the End of the World, juuri arvostelemani).

Hän on Megan, elämässään jumiutunut kolmikymppinen, joka on vielä yhdessä lukioaikaisen poikaystävänsä kanssa, hengaa samojen kavereiden kanssa ja on samassa työpaikassa kuin kouluikäisenä. Kun ystävät ympäriltä alkavat mennä naimisiin ja omakin siippa alkaa painostaa virallista vakiintumista, alkaa Meganin hälytyskellot soimaan. Tähän asti hän on pärjännyt aallon päällä ratsastamisella, mutta nyt olisi aika uida. Ja ihan itse keksin kielikuvan. Apuun sukeltaa Chloe Grace Moretzin teini.

Laggies ei ole erityisen hyvä elokuva. Se ole tarpeeksi kevyt tai hauska ollakseen aivot narikkaan-hömppää, eikä se ota itseään liian vakavastikaan kertoakseen oikeasti teemastaan jotain syvällisempää. Päähenkilö etsii itseään ja päättää ottaa vastuuta teoistaan. Mikä muu on uutta?

...=)

Some Kind of Beautiful (How to Make Love Like an Englishman // Lessons in Love)

Ei, ei, ei, ei, ei....

...=)

While We're Young (While We're Young)

Yritin katsoa Noah Baumbachin magnum opukseksi muodostunutta Frances Ha-leffaa, joka on noussut jo jonkinlaiseen pyhimyksen asemaan amerikkalaisen indie-elokuvantekemisen kentässä. Keskenhän se jäi. Inhosin sen hahmoja. Liian itseääntiedostavia. En missään nimessä pidä While We're Youngia täydellisenä elokuvana, mutta ainakin sain katsottua sen loppuun asti.

Itse säälin niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan kyseenalaista omaa olemassaoloaan, sillä he jäävät niin paitsi kaikista niistä syvemmistä tasoista, joita tämä elämä pitää sisällään. En nyt tämän leffan yhteydessä avaa sen syvemmin omaa kamppailuani eksistentiaalisen ahdingon kanssa, sillä valitettavasti leffa ei kuitenkaan hirveästi pääse vastaamaan kysymyksiin, vaan tyytyy retoriikkaan. Se herättää ihan mielenkiintoisia kysymyksiä keski-iän kriisistä ja ihmisen motivaatiosta ja mitä se on, mitä me oikeasti haluamme, mutta ei pysty juuri tarjoamaan ratkaisua.

Muutama hauska kohta elokuvassa on, mutta loppujen lopuksi taidan todeta, että Baumbach tykkää vaikuttaa viisaalta, vaikka ei sitä oikeasti ole. Naomi Watts oli taas hyvä, Ben Stiller ei vieläkään osaa näytellä, vaan tuntuu järkyttävän teennäiseltä joka kohtauksessa. Adam Driver on nappi valinta hipsterin arkkityypiksi. Amanda Seyfriedissä aina häiritsee se, että tuntuu, ettei hänellä liiku päässä järjen hiventä, mutta onneksi tässä selviytyy joten kuten.

...=)

Jos vielä jään (If I Stay)

Mia Hall (Chloe Grace Moretz) on nuori lukiolainen, jonka koko elämä on sellonsoitto. Hän rakastuu rokkariin, (Jamie Blackley) ja kun ne ynnätään yhteen, tarkoittaa se, että hänen elämässään onkin nyt kaksi asiaa! Kaksi asiaa on enemmän kuin yksi ja se tarkoittaa, että Mian on tehtävä oi niin vaikea valinta. Arvostettu musiikkikoulu Juilliard kutsuisi toisella puolella maata, mutta oman rokkariboifrendin hiukset on niiiin pehmeät...

Koska käsikirjoittajalle olisi täysi mahdottomuus tästä vielä rakentaa jopa puolentoistatunnin elokuvaa, täytyy mukaan vielä heittää traaginen auto-onnettomuus. Näin ei tarvitse keksiä oikeaa sisältöä yhteenkään kohtaukseen. On nimittäin hyvä huomata, että tässä vuoropuhelut kestävät korkeintaan neljä repliikkiä. Mian hahmo on ihana, koska hänen sanotaan olevan ihana. Ja Mia osaa jo käyttää suuria sanoja kuten tehtyään bänksit boifrendinsä kanssa "tuntuu, että halkean kahtia". Ääni, jonka juuri kuulitte oli minun oksennukseni.

Näyttelijöiden panostus rooleihinsa on niin olematon, että on ihan sama lukisivatko he vuorosanojaan kädessään olevalta käsikirjoitukselta, niin mekaanista on kahden päätähden lausunta. Mutta tämä nyt on tälläistä YA-höttöä. Onneksi elokuvan kuvallinen ilmaisu on niin teennäistä, päälleliimattua ja kuorrutettua, että siinä kohtaan viimeistään kaikki aitous ja maanläheisyys livistää ulos ikkunasta - eiku, sehän on huono asia. Niin kuin yritin keksiä jotain positiivista sanottavaa.

Mutta senhän saan kaiverrettua elokuvan soundtrackista. Tom Odell on pitkään ollut yksi suosikeistani. Hänen äänensä on täydellinen. Harmi vain, että se on uhrattu tälläisen rotkoon syöksyvän junan eteen.

#elokuvahaaste2016 (27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu elokuva)

...=)

Lucy (Lucy)

Tajuttoman kaunis elokuva.

Scarlett Johansson on loistava valinta päärooliin, sopivan hukassa olevana naisena. Mutta mikä on ratkaisevaa hänen roolityössään on, että hän tuntuu olevan tietämätön juuri oikeista asioista. Morgan Freeman on loistavaa vastapainoa, sillä hänen uskottava äänensä ja olemuksena tuntuu olevan perillä kaikesta maailmankaikkeudessa. Sitten onkin hauskaa, kuinka tämä asetelma rikotaan, kun Johanssonin Lucy onkin niin syvässä yhteydessä kaikkeuden ytimen kanssa.

Lucy on nuori nainen, joka joutuu tahtomattaa osaksi huumemaailmaa ja sitä kautta saa hyödynnettyä aivojensa maksimikapasiteetin. Elokuva perustuu teoriaan siitä, että ihminen käyttäisi vain 10 % aivokapasiteetistään. On ihan mielenkiintoista kyllä pohtia, että millainen olisi suuremman tajunnan ja todellisuuden omaavan ihmisen maailma.

Erityisesti elokuvan finaali, kaikessa absurdissa kauneudessaan on yksi hienoimpia elouvallisia kohtauksia, joita olen itse nähnyt. Jopa siinä määrin, että elokuvan tietyt virheetkin antaa anteeksi. Useasti visuaaliset kikkailut vievät tilaa elokuvalliselta kerronnalta, mutta pidin todella paljon siitä, että elokuva jopa esitti oman teoriansa maailmankaikkeuden tarkoituksesta ja vielä pystyi kuvittelemaan sen niin havahduttavasti kuvan keinoin.

Elokuva esittää, että elämisen syy on sen muoto, jonka se sanoo olevan hetki. (Ts. hetki ajassa on elämisen tarkoitus.) Aika sitoo meidät olemassaoleviksi. Siksi pidin todella paljon elokuvan symbolisesta teemasta yhden naisen osasta maailmankaikkeuden yhtenä hetkenä ja sitä kautta kaikkina hetkinä. Sillä, kuten kulunut sanonta kertoo: tämä hetki on ikuisuus.

Elokuvan kyllä huomaa Luc Bessonin käsialaksi. Jälleen yksi takaa-ajo Pariisin keskustassa... Paikoin elokuva myös sortuu selittelemään liikaa itseänsä ja nämä vähän liiankin "scifit" ratkaisut ovat valitettavasti vähän tönkköjä.

Mutta silläkin riskillä, että paljastan elokuvan loppuratkaisun sitä näkemättömälle ja että toistan taas itseäni: elokuvan finaali, jossa Lucy on saavuttanut aivokapasiteetistään 100 % ja hän on siirtynyt "kaikkialle"; hän on kivikaudella, alkuräjähdyksessä, toisessa maailmansodassa, sinun kännykässäsi, muistitikullasi ja hänestä on jäljellä enää korkokengät ja mekko - symboli yhden naisen osasta ikuisuutta; hän on siinä, ei missään ja kaikkialla. Kaunista.

#elokuvahaaste2016 (8. Elokuvan kannesta voi tehdä elokuvanaaman vrt kirjanaama)

Jackie & Ryan (Jackie & Ryan)

Kuin ylipitkä musiikkivideo. En missään vaiheessa edes päässyt tarinaan sisälle. Ben Barnes on suhteellisen ontto näyttelijä. Ohjaaja Ami Canaan Mann on Michael Mannin tytär.

...=)

Ja Oscarin saa... (And the Oscar Goes To...)

Tämä Oscar-dokumentti tuli YleTeemalta päivää ennen "viime vuoden" Oscareita. Olin itse asiassa, muistikuvieni mukaan, katsonut dokumentin edellisenäkin vuonna juuri Oscareiden alla. Olisiko tullut YleTeemalta silloinkin.

Anjelica Huston juontaa tämän katsannon Oscareiden historiaan. Harmillista, että dokumentin tekijät ovat katsoneet tarpeekseen pitää dokumentin huomion historiassa, sillä dokumentti alkaa niin kiinnostavasti kun lukuisat Oscar-voittajat muistelevat vähän sitä omaa fiilistä voittaessa ja näemme vähän arkistokuvaa vähän uudemmistakin gaaloista. Se oli todella inspiroivaa. Mutta sitten dokumentti vähän taantuu kuin Oscareiden wikipedia-sivuksi. Minäkin tiesin jo suurimman osan dokumentissa kerrotuista jutuista.

...=)

St. Vincent (St. Vincent)

Juuri tänään viimeksi selasin blogihistoriaani. Yllätyin suuresti kun huomasin siellä olevan lukemattomia elokuvien nimiä, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Ilmeisesti olin näistä kuitenkin arvostelunkin kirjoittanut, joten katsottua ne ainakin on tullut. Veikkaanpa, että vähän ajan päästä St. Vincent vajoaa samaan kategoriaan. Näin tämän pari päivää sitten ja totta puhuen, minun on vaikea muistaa millainen elokuva tässä edes oli kyseessä.

Bill Murray on pääosassa Vietnamin veteraani, köyhtynyt äkäpussi, joka saa naapuriinsa miehensä pettämän Maggien (Melissa McCarthy) ja tämän pojan Oliverin (Jaden Lieberher).

En ollut kovin vaikuttunut Jaden Lieberherin näyttelijäntaidoista. Eikä se sinänsä yllätä, hän on vielä niin nuori. Olin tyytyväinen siihen, että Melissa McCarthylta nähtiin kerrankin jotain muuta kuin kiroilua. Bill Murray oli taattua Bill Murray-laatua. Naomi Watts oli todella hyvä.

Elokuvana, tämä St. Vincent on äärettömän geneerinen, miljoona kertaa nähty, sentimentaalinen kasvutarina. Ihmettelen, miten tämä muka kävisi missään ulottuvuudessa komediasta - itsehän en nauranut kertaakaan.

...=)

Kill Me Three Times (Kill Me Three Times)

En odottanut paljoakaan tältä elokuvalta, josta en ollut kuullutkaan ennen sen päällepistämistä. Minulla menikin lähes elokuvan loppuun asti tunnistaa, että Simon Pegghän se siinä pääosassa oli. Onneksi en tiennyt sitä, sillä olisi jäänyt leffa varmaan näkemättä. Muutenkin oli tosi outoa katsoa elokuvaa, jonka roolituksesta ei tiennyt tuon taivaallista. Oma aikansa meni yhdistäessä kaikkia hahmoja kohtauksesta toiseen. Luke Hemsworthin kanssa jossain vaiheessa vasta yhdistin.

Elokuva kertoo pienestä Australialaisesta paikkakunnasta, jossa palkkamurhaaja Simon Pegg, jättää jälkeensä aikamoisen kasan sekä ruumiita, että muita murhanhimoisia hahmoja. Ensimmäistä kertaa myöskin aikoihin, minä jäin kakkoseksi katsontaseurani näyttelijätiedännässä, sillä (kyllä, minua vanhempi) leffaseura tunnisti paikallisen poliisin roolista ilmeisesti sellaisesta sarjasta kuin Okalinnut-tutun näyttelijän Bryan Brownin.

Kyseessä on siis mustakomedia, jossa kahdesti miettimättä tuhlataan veripatruuna jos toinenkin. Loppua kohden alkaa miettimään, että kenet on vielä mahdollista listiä, niin että loppu elokuvaakin kertoisi jostain hahmosta eikä vain kuvaisi asumatonta paikkakuntaa, jonka kaikki asukkaat murhasivat toisensa.

Ei tämä elokuva hirveästi naurattanut, mutta tämä oli helppoa katseltavaa, kuitenkin viihdyttävää ja pidin erittäin paljon elokuvan kerronnasta, joka ei ollut täysin lineaarinen, mikä sai vähän eloa tarinaan. Tylsä tämä ei ole missään nimessä ja pidän elokuvan ylivaloisasta kuvaustyylistä ja lavastuksen teennäisyydestä, joka korostaa elokuvan mustaahuumoria, kun jo elokuvan visuaalinen ilme ja tyyli on niin epärealistista, niin tapahtumiakin on vaikea ottaa tosissaan.

#elokuvahaaste2016

...=)

Hector and the Search for Happiness (Hector and the Search for Happiness )

...ja hän löytää sen. Usein tälläisissä imelissä dramedioissa tyydytään antamaan jotain sokerisia kommentteja "rakkauden muuttuvasta luonteesta" tai "onnellisuuden liikkuvasta tilasta", mutta tämän loppuratkaisu antaa oikeasti jotain maallista purtavaa. Simon Peggin esittämä Hector pakenee kaavamaista psykiatrin elämäänsä Lontoossa vaimonsa Rosamund Piken luota ympäri maailmaa, hänen matkansa vieden hänet Kiinaan, Afrikkaan ja Los Angelesiin. Matkan tarkoituksena on kartoittaa, mikä tekee ihmiset onnellisiksi. Losiin saavuttuaan Hector löytää itsensä paikallisen psykologin aivojenkuvantamiskoneesta. Koneen on tarkoitus tunnistaa kolme tunnetta: pelon, surullisuuden ja onnellisuuden aina kulloinkin, kun henkilö kutakin tunnetta vuorollaan tuntee. Hector kuitenkin koneeseen istuttaan saa tulokseksi, että hän tuntee kaikkia tunteita. Älykkäimmät hokasivatkin varmaan jo, että onnellisuus nimenomaan onkin kaikkia tunteita, koko elämää, kaikkia hetkiä, laidasta laitaan, elämän rikkautta, monipuolisuutta, äärettömyyttä ja samalla ykseyttä.

Olen itsekin käyttänyt monta vuotta elämästäni näiden asioiden kanssa painimiseen. Yhdessä vaiheessa elin jonkinlaista kriisiäkin, kun en nähnyt elämääni siltä itseltään. Minulla kesti kauan aikaa ymmärtää, että onnellisuus ei suinkaan ole päämäärä. Se ei ole kohde tai saavutus tai edes tila, jonka voi saavuttaa. Onnellisuus on jotain sisäistä, tämän elokuvan sanoin: velvollisuus. Emme oikein pysty pakenemaan sitä. Toki monet yrittävät ja ovatkin tehneet siitä taitolajin.

Ymh, Simon Pegg - miksi? Ja, siinä kaikki kommenttini hra Peggille. Toni Collette puolestaan on minkä tahanasa elokuvan valo ja pidin jopa Rosamund Pikesta tässä roolissaan, sillä hän onnistui murtamaan kankean akan muottiaan vähäsen loppua kohti, mikä oli poikkeuksellista hänen repertuaarissaan. Christopher Plummer on Amerikan Ian McKellen. Ming Zhao on kauniimpi kuin kuva.

En ihan täysin lämmennyt elokuvan komedian puolella viipyilystä ja tietyssä elämänmakuisuudessa vellomisesta, jota niin ikään koristi vielä kornit animoidut pätkät, kun Hectorin piirustukset heräsivätkin henkiin. Jos elokuva olisi vain pysynyt syvällisessä aihemateriaalissaan ja keskittynyt osuvaan dialogiinsa veteraaninäyttelijöiden välillä, niin elämänmakuisuus olisi syntynyt itsestään, sen sijaan, että sitä tarvitsee rueta alleviivaamaan typerillä visuaalisilla gimikoilla. Mutta kaiken kaikkiaan valoisa, piristävä elokuva, jonka katsomista ei kuitenkaan kadu...

(sivuhuomatuksena: psykologiaa vähän lukeneena, on minusta outoa, kuinka joku kirjoittaa elokuvakäsikirjoituksensa psykiatrista, eikä viitsi tutkia aihetta Freudia pidemmälle! Viittauksia Freudiin tehdään useammin elokuvan aikana, eikä käsikirjoittaja vissiin ole hokannut, että vaikka Sigmund Freud, toki arvokas psykologian edustaja aikanaan, on teorioillaan vähän vanhentunut eikä hänen teoriaansa esimerkiksi mielen rakenteesta pidetä kovinkaan todenmukaisena.)

...=)

Guardians of the Galaxy (Guardians of the Galaxy)

James Gunnin vuoden 2014 ohjaus Guardians of the Galaxy alkaa hyvin perinteisesti. Näemme tarinan sankarin, protagonistin, Chris Prattin näyttelemän Peter Quillin äitinsä kuolinvuoteella. Pieni poika, niin viaton ja vielä kokematon on surullinen ja samalla raivoissaan elämän kovuudesta. Siirrymme joku muutaman vuosikymmen tulevaisuuteen, kun Peter on kidnapattu avaruusolioiden toimesta galaksin toisille laidoille. Peterista on tullut kapinallinen, pieni rikollinen, joka hamuaa rahaa ja huvinpitoa. Ja täten on luotu reunaehdot mitä tyypillisimmälle avaruuskohellukselle. Arvata saattaa, että meno ei luonnu sen luovemmaksi. Peter tapaa tulevat kumppaninsa aina Zoe Saldanan koviskaunottaresta, Vin Dieselin ääninäyttelemään puuhun. Yhdessä he pelastavat universumin ja sitä rataa.

Uskalsin toivoa jo jotain enemmän kun sain oikein nauraa elokuvan parhaimmassa kohtauksessa, jossa kaikki nämä elokuvan päävaljakosta juoksevat pitkin yhden planeetan kaupungin katuja jahdaten samaa palloa. Ja leikkimielinen taistelukahakkahan siitä syntyy. Mutta sitten valitettavasti elokuva regressoituu tyypilliseksi laservalosekamelskaksi. Laser-säde sitä, laser-säde tätä. En edes jaksanut kiinnostua juonesta. Ja jos pelkää, että elokuvan kliimaksi ei ole tarpeeksi kliimaksinen, on se turhaa. On se.

Siinä kohdassa kun tajuaa, että nyt uidaan niin syvässä sci-fi-kliseiden valtameressä, että ei edes elokuvaan istutettu paikoin toimivakin huumori onnistu sitä pelastamaan, käy se hyvin turruttavaksi. Erikoistehoisteita on oksennettu vähän liikaa ja pahikset ovat vähän liian pelkistettyjä pahoja antagonisteja. Guardians of the Galaxy tuntuu kuin paluulta sellaiseen aikaan, jolloin meillä ei ollut Nolaneita tai Burtoneita luomassa jotain eloa muuten niin äklöön genreen. 

En ole suurin Chris Prattin fani, mutta hän on hyväsieluinen ihminen ja en halua olla epäreilu häntä kohtaan joten jätän hänestä valittamisen tähän ja sanon, että he ketkä hänestä pitävät, pitävät hänestä takuuvarmasti tässä. Glenn Close sen sijaan, josta voisi kuvitellakin tykkäävänikin, oli yllättävän jäykkä. Bradley Cooperin ääntä en olisi koskaan tunnistanut tuon pesukarhun ääneksi. Vin Dieselille ei ole annettu niinkään paljon tehtävää.

Yhteenvetona, jos pidät sci-fi-rymistelystä, päänsärkyä aiheuttavista valoefekteistä ja Chris Prattista, tämä on elokuva juuri sinulle. Siksi ihmettelenkin, että miksi minä tätä katsoin?

...=)