...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: 6 Underground



 Minä olin ollut jotenkin siinä käsityksessä, että tämä leffa kertoisi kuudesta kaivostyöläisestä, jotka joutuvat luukkuun maan alle jonkun onnettomuuden seurauksena. Tulipahan tämäkin vääräluulo korjattua. Leffa kertookin sen sijaan yhteiskunnan silmissä kuolleiksi julistetuista (oman kuolemansa lavastaneista) varjomaailman toimijoista, jotka yrittävät parantaa maailmalla vaikka sitten lakeja rikkomalla, koska eihän kuollut, kansalaisuutensa menettänyt ihminen joutua vankilaankaan.

Tai jotain sinnepäin.

Leffa on tyypillistä Michael Bayta (ohjaaja). Keskitytään enemmän toiminnan dynaamisuuteen kuin juonenkuljetuksen uskottavuuteen tai hienosäätämiseen. Löytyy päällespiikkaukset ja välitekstit tekemään elokuvantekijöiden työtä heidän puolestaan, jotta yhtään ylimääräistä sekuntia ei turhalle litinälle ja lätinälle uhrata, vaan voidaan syöksyä suoraan vauhdikkaisiin toimintasekvensseihin.

Eniten ehkä petyin siihen, kun elokuvan alussa huokaisin helpotuksesta, kun näin, että Dave Franco olisi leffassa mukana ja siten ehkä estäisi elokuvan paatoksellisuutta jossain määrin, hänen ruutukarismansa kun perustuu pitkälti siihen, että hänen läsnäolonsa on kevyempää osastoa, humoristisempaa, kuinka hänet sitten heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen tapettiin pois päiväjärjestyksestä. Melkein sammui leffa siihen. Ei kuulu ainoaa valttikorttia tuollaiseen uhrata.

Leffa ei sen jälkeen oikein suuntaansa enää löydäkään. Tämä varjomaailman sankarijoukko jostain syystä päättää syöstä vallasta jonkun fiktiivisen Lähi-Idän maan diktaattorin ja se ilmeisesti jollain syy-seuraus-suhteella muuttaa maailman tapahtumien kurssin positiivisempaan suuntaan. Katsojalle unohdetaan selittää, miten ja miksi. Ja miten nämä tapahtumat vaikuttaisivat loppuihin 200:n maahan.

Elokuvaa oli kiusallista katsoa. Jopa se toiminta, johon kaiken muun uhraamisella keskityttiin, oli jotenkin teennäistä ja liian tekemällä tehtyä. Asetelmallista. Yleensä itseään lainkaan vakavasti ottava Ryan Reynoldskin oli jostain syystä valinnut vaihteeksi jonkun ihmeellisen otsaryppymeiningin, joten edes hänestä ei ollut tämän pateettisen virren elävöittäjäksi.



Arvostelu: Hitman's Wife's Bodyguard


Niukasti toimivampi kuin edeltäjänsä, vaikka tätä attribuuttia en laskisi kummankaan ansioksi.



Arvostelu: Don't Look Up

Don't Look Up on amerikkalaisen poliittisen ohjaajan Adam McKayn uusin yhteiskuntakritiikki. Sen näyttelijäkaarti on vähintäänkin vaikuttava. Löytyy Meryl Streep ja Leonardo DiCaprio, on Jennifer Lawrence ja Timothee Chalamet, jopa Cate Blanchett, Ariana Grande ja näyttelijäsuuruus Mark Rylance.

Elokuva on allegoria tai metafora ilmastonmuutoskeskustelulle. Kuinka media ja poliittiset päättäjät ovat haluttomia suhtautumaan siihen sen ansaitsemalla vakavuudella. Don't Look Upin maailmassa tosin ilmastonmuutos on korvattu maahan törmäävällä asteroidilla, jonka DiCaprion ja Lawrencen esittämät tiedemiehet löytävät.

Idea on toimiva ja kutkuttava. Harmi vain, että elokuva ei oikein tunnu hyödyntävän premissiään tarpeeksi tai pikemminkin nojaa siihen liikaa. Oivallukselle rinnastaa maahan törmäävä asteroidi ja ilmastonmuutos hymähtää aluksi kerran, mutta melkein kahden ja puolen tunnin elokuvan jälkeen vitsi on imetty jo kauan ennen päättymistään kuiviin.

Sinänsä kaikki elokuvan tekemät havainnot ovat ihan aiheellisia, vaikkakin kärjistettyjä - tehokeino, jonka suurin ystävä en ole. Erityisen nautinnollista on tietysti kääntää katse mediaan, jonka moraalittomat tavat saada musta näyttämään valkoiselta katsojalukujen vuoksi ovat saaneet etenkin Yhdysvalloissa aivan sietämättömät mittasuhteet. Cate Blanchett asiaa raportoivan toimittajan roolissa saa herkullisesti kiinni sellaisesta ihmisestä (vertauskuvasta), joka on teeskentelyllään kaivertanut itsensä ontoksi.

Vähemmän tyytyväinen olin tapaan suhtautua poliitikkoihin. On tietysti helppo paeta trumpilaisten sarjakuvapelkistysten taakse, mutta jäin kaipaamaan syvällisempää sukellusta politiikan koukeroihin ja kaikkiin niihin nyansseihin, mitkä vaikuttaa siihen, miksi ongelmia ei saada ratkaistua. Syyn vierittäminen jonkun tällaisen karikatyyrin niskaan - saaden sen vaikuttamaan, että kaikki on "jonkun" syytä - mielestäni pahentaa ongelmaa. Kukaan ei näe ongelmaa omassa käyttäytymisessä. Politiikassa on aivan liikaa jo yleistynyt sellainen ajattelutapa, että oma katsantakanta on ainoa oikea ja kaikki muut jotain leffamaisia "pahiksia", vaikka toisten ihmisten ajattelun ymmärtäminen olisi avainasemassa ongelmien ratkaisemiseen.

Mutta toisaalta, voiko tällaiselta Hollywood-viihteeltä odottaakaan mitään sen syvällisempää analyysia?




Hyvää joulua



Vuosi on taas ollut pitkä, vaikea.
Eikä joulu ole siitä riittävä korvaus.
Mutta toivottavasti se on kaikille silti
hyvä.



Suomalaisia sarjoja

 Olen yrittänyt viimeisen vuoden tai parin ajan katsoa enemmän suomalaisia draamasarjoja. Tässä potpuri.

  • Kaikki synnit, 1. tuotantokausi

Yllättävän kovatasoinen suomalaissarja. Ihan on omaksuttu kansainvälisen tekemisen raamit, kirjoitettu oikein kovan luokan rikostrilleri. Virkistävää on naispäähenkilö, jota niin upeasti luotsaa Maria Sid. Hahmosta on vielä uskallettu kirjoittaa aika peloton ja omavaltainen. Koska tässä on selvästi matkittu isomman maailman meininkiä, on sarja myös aavistuksen kaavamainen ja geneerinen. 2. kauden pariin en ole palannut, sillä jostain syystä Maria Sid heivattu menemään ja tylsästi, tietysti kaikki miehet jätetty sarjaan mukaan.

  • Rauhantekijä, 1. tuotantokausi

Tätä sarjaa voin suositella aivan antaumuksella. Mielenkiintoinen, jännittävä, äärettömän hyvin tehty. Se kertoo Suomen entisestä ulkoministeristä (Björklund), joka toimii nykyään YK:n edustajana Lähi-Idän rauhanneuvotteluissa. Björklund vetää ihan käsittömättömän kovan roolisuorituksen. Ihmettelen, miksi tälle ei ole tehty jatkoa, sillä olisin ensimmäisenä katsomassa.

  • Syke, 1. - 7. tuotantokausi

Tarkkaan ottaen, en ole vielä katsonut 7. tuotantokautta loppuun. Ensimmäiset kolme tuotantokautta olivat aivan timantteja, silloin Yle tuotti sarjaa ja jaksot olivat noin 40 minuutin mittaisia itsenäisiä jaksoja. Erityisesti Tiina Lymin esittämä huumeriippuvainen röntgenhoitaja oli upea roolihahmo ja hienosti tulkittu Lymin taholta. Neljännellä kaudella sarjan taso tippui kuin lehmän häntä. Sarjan tuotanto siirrettiin Neloselle ja Ruutu-palvelulle, jaksot puolitettiin, noin kahdenkymmenen minuutin mittaiksi kokonaisuuksiksi, jotka muodostavat aina noin neljän jakson arkkeja. Lymin hahmo tapettiin pois ja tilalle tuotiin teinejä ihmissuhdeongelmineen. En kuollaksenikaan ymmärrä enää sarjan suuntaa, joten on jäänyt odottamaan sitä päivää, kun jaksan palata sen pariin, jos jaksan.


Arvostelu F9


 

Katsoin, mutta hädin tuskin muistin katsoneeni. Tällä kertaa Mirreni oli sentään viimein tajuttu laittaa ratinkin taakse, eikä vain ohivilahtaviin kohtauksiin taustalle kyhjöttämään. Noloa on edelleen se, että Stathami ja Rock varjostivat Dieselin hänen omassa elokuvasarjassaan omalla spin-off-leffallaan, joka oli valovuosia näitä Dieselin "pääsarjan"-leffoja parempi. Pohjanoteeraus oli John Cenan mukaan köyttäminen tähän sarjaan, olen pahoillani, mutta häntä ei vaan enää katu-uskottavana juuri missään usko, kun on oman elämänsä kävelevä meemi.




Arvostelu: Wonder Woman kakkonen

 


Melkein yhtä kiva kuin ykkönen, ehkä vähemmän syvällisempi, mutta jotenkin intiimimpi ja inhimillisempi - helpommin lähestyttävä. Pidin siitä, että keskiössä oli naiskollegat (Gal Gadot ja Kristen Wiig töissä tutkijoina museossa) ja heidän väliset ongelmat, harvoinpa - varsinkaan supersarnkarigenressä - lähtöasetelma keskittyy naispuolisiin työkavereihin. Tähän leffaan oli löydetty (kuvaaja Matthew Jensen?) tosi pehmeän kuvan luovat filtterit, joka teki elokuvan katsomisesta vielä erityisen miellyttävää. Pakko vielä erikseen nostaa esiin Gal Gadotin karisma, joka näköjään kantaa melkein mitä vaan.



Arvostelu: A Beautiful Day in the Neighborhood


 

Hurmaava pieni draamaelokuva. Tom Hanks onnistuu joka kerta.




Traileri: Downton Abbey: A New Era

 Ruudukko on aina niin hyvä hypettämään tykkäämiään asioita, joten ajattelin itsekin kokeilla nyt, kun kerrankin jotain, josta itse olen innostunut sattui ilmoittamaan itsestään. Ei nimittäin ole montaa asiaa jäljellä, josta innostuisin niin paljon kuin Downton Abbeysta. Kirjaan hoitotahtooni: jos joskus menetän muistini, minut voi rauhassa lopunajan hoitokodissa istuttaa televisiossa pyörivän Downton Abbeyn eteen ja jättää siihen päivästä toiseen. Oikeastaan näin voi tehdä, vaikka muisti toimisi moitteettomasti.

Viimeksi olen katsonut Downton Abbeyn kokonaisuudessaan miljoonannen kerran läpi viime kuussa. Se kertonee jo jotain. 

Vaikka sarjalla on maine historiallisena hömppänä - mitä se tietenkin eittämättä on, siksi siitä niin pidän - mutta joka kerralla, kun sitä katsoo, sitä huomaa uusia asioita. Sen hienovireinen - joku voisi sanoa liiankin hillitty - yhteiskuntakritiikki paljastaa kasvonsa joka kerta enemmän ja enemmän. Ajankuvan pienet yksityiskohdat nousevat enemmän esiin. On myös hauska katsoa, miten viihdeala on muuttunut niiden vuosien aikana, kun Downton Abbey on alkanut, pyörinyt ja loppunut. Ensimmäisillä kausilla nimittäin jaksot koostuivat melko pitkälti yksittäisestä tai muutamasta illallispöydän ääreen sijoittuvasta kohtauksesta, jossa hahmojen välistä dialogia kuvattiin minuuttikaupalla. Viimeiselle kaudelle ehdittäessä illallispöytään hädin tuskin ehditään istumaan tai jos hahmot sinne siirtyvät, leikkautuu nämä kohtaukset pois - nykykatsojat eivät enää jaksa seurata rauhallista keskustelua pöydän ääressä. Tahti on tiuhentunut niin kovasti. 

Mutta nyt Downton Abbeysta on siis luvassa jo järjestyksessään toinen elokuva. Maaliskuun 18. päivä saa ensi-iltansa Downton Abbey: A New Era.

Traileri on jo julkaistu ja se näyttää taatulta Downton Abbeylta, höttöiseltä, hahmovetoiselta yläluokan ongelmiin pakenevalta kuvaukselta, jonka tahdissa omat murheet unohtuu. 


That's it. That's the whole tweet.

Kirjoitushaaste: Sano se sanonnalla

Yksi syistä, miksi tämä "elokuvablogi" yhä täällä henkitoreissaan köhii menemään on, että olen aina pitänyt sitä hyvänä välineenä kehittää omaa kirjoitustaitoani ja se onkin ollut enemmän kuin totta. Ainoa vaikeus piilee siinä, että kun ei tule elokuvia juuri katsottua, ei tule kirjoitettuakaan. Mutta kun blogi on ainakin jossain määrin laajentunut myös elokuvien ulkopuolelle - merkinnöiksi myös muista aiheista - ajattelin, mikäpä parempaa kuin käyttää tätä konkreettisesti kirjoitusalustana. Tämä teksti on siis vastaus Haastavaa kirjoittamista -blogin tämän viikon kirjoitushaasteeseen. En tiedä tulenko itse vastaamaan haasteisiin ihan joka viikko, mutta en myöskään tiedä ettenkö tulisi niin tekemään. Tässä nyt ainakin yksi teksti yhteen haasteeseen.

Arvoin itselleni sananlaskun umpimähkään ja se kuuluu:


Joka elon aikana makaa, se kesän aikana kerjää


Olin juuri saanut ripustettua takin komeroon ja oven suljettua, kun hän paljasti sen minulle. Sillä samaisella hetkellä Antarktiksella, kymmenien tuhansien kilometrien päässä, jäätiköstä halkesi irti valtava hylly. Tarpeeksi suuri aiheuttamaan hyökyaallon.

En ollut nainen, joka halkesi. Pidin itseni koossa. Istutin hänet alas olohuoneen vihreälle sohvalle, jota olin aina vihannut ja kysyin häneltä kysymyksen kysymykseen perään. Milloin se oli alkanut. Missä he olivat tavanneet. Kuinka usein sitä oli tapahtunut. Olivatko he tavanneet koskaan täällä.

Jäähylly mureni pian lohkeamisensa jälkeen vain pienempiin ja pienempiin osiin. Se aiheutti aina uusia ja uusia aaltoja, mutta ääni, jonka se vapautti kuolinprosessissaan ilmoille oli vihlovan hiljainen, vaikka sitä olisi seurannut läheltä, olisi voinut luulla sen tapahtuvan eriskummallisen kaukana.

Lopulta hän peitti vetiset silmänsä karheilla käsillään. Sanat vaihtoivat kulkusuuntaansa alas kohti ruokatorvea. Istuimme kaksin pitkään yöhön kellon tikittäessä orvosti taustalla. Sohvan saumat repsottivat. Menimme nukkumaan.

Se oli yksi hyisimmistä helmikuista vuosikymmeniin. Mietin, voisiko jäätiköt löytää täältä uuden kotinsa. En miettinyt häntä, enkä hänen tekojaan. Sen sijaan mietin lapsuuden kesiäni isovanhempieni maatilalla. Kuinka suuri joukko, koko kylän laajuinen, kerääntyi yhteen talkootöihin. Talsimme yhdessä kilometrikaupalla peltoalaa. Poimimme hukkakauraa suuriin, mustiin jätesäkkeihin, jotka polttivat paljasta ihoa. Jokaista keräämääni säkkiä vasten sain vaivanpalkaksi kaksi isoäidin paistamaa muurinpohjalettua. Koskaan ei pelloille jäänyt yksikään hukkakaura.

Kuun lopussa komensin, että hän ei lähtisi minnekään.




The Social Dilemma


 Lopetin sosiaalisen median käytön vuonna 2019. Kun koronaviruspandemia alkoi keväällä 2020 palasin sosiaaliseen mediaan, sillä se oli nopein tapa saada tietoa niinä ensimmäisinä päivinä, viikkoina ja kuukausina, kun tuntui, ettei mikään määrä tietoa ollut tarpeeksi. Nyt 2021 vuoden syksyllä olen irroitellut itseäni jälleen sosiaalisen median syövereistä.

Edellä mainituista syistä koin, ettei The Social Dilemma-dokkarilla olisi minulle paljonkaan uutta annettavaa. Olin kyllä tietoinen sosiaalisen median vaikutuksista, enkä kokenut, että jaksaisin katsoa, kun joku pappi saarnaa kuorolle. Osittain olin oikeassakin, The Social Dilemma käsittelee minusta aika pinnallisesti ja vain murto-osan kaikesta siitä, mitä sosiaalinen media ihmiselle ja -kunnalle aiheuttaa, keskittyen lähinnä kahteen näkökulmaan: teini-ikäisen itsetunto-ongelmiin sekä yhteiskunnalliseen disinformaationäkökulmaan. Mutta kyllä The Social Dilemma myös ruokki jo olemassa olevia ajatuksia.

Dokkari siis kertoo sosiaalisen median toimintamekanismeista ja sosiaalisen median vaikutuksesta ihmisille. Kerronta tapahtuu näiden teknologiayhtiöiden entisten työntekijöiden välityksellä, jotka ovat lähteneet työnantajiensa palveluksesta juurikin eettisistä syistä. Ja käyttävät nyt vapautuneen aikansa levittääkseen eettisemmän somen ilosanomaa.

Jos et tiedä, miten some toimii, suosittelen silloin ehdottomasti katsomaan dokkarin. Luota minua ja luota dokkarintekijöitä, kun sanomme, että tässä asiassa ei kannata olla sokea, aivoton lammas ja käyttää niinkin monimutkaista ja -ulotteista välinettä kuin sosiaalinen media tietämättä sen logiikasta oikeastaan mitään. On hyvä ymmärtää somen algoritmit, somen tekijöiden toimintamotiivit ja niiden tavat vaikuttaa ihmiseen. 

Pähkinänkuoressa: somen algoritmi laskee jokaisen klikkauksesi, jokaisen sekunnin jonka käytät kunkin postauksen katsomiseen, jokaisen tykkäyksesi, jokaisen jakosi, jokaisen ruudulla viettämäsi hetken ja kerää sinusta massiivisen määrän dataa, jonka se käytännössä luovuttaa mainostajien käyttöön, jotta mainokset pystytään räätälöimään sinun mieleiseksesi. Ja tällä logiikalla on tuhoisat seuraukset.

Itse olen tehnyt itse asiassa mainostoimistoaikoina töitä somemainonnan parissa, joten olen aikoinaan kuulunut näihin pahiksiin, jotka ovat hyväksikäyttäneet somekäyttäjiä. Somen toimintalogiikka on siis ainakin jokseenkin tuttu. Kukaanhan ei siitä varmaan kaikkea pysty ymmärtämään, ei edes Mark Zuckerberg tai Jack Dorsey itse. Dokumentti valottaa hyvin sitä eksponentiaalista kasvua, jolla tietokone on kehittynyt viimeisten vuosien aikana. Teknologiayhtiöillä on kokonaisia halleja täynnä pelkästään tietokonerautaa ympäri maailmaa prosessoimassa dataa. 

Minusta itsestäänselvä ja aika laajalti nykyään tunnistettu ja tunnustettu ongelma on nimenomaan tämä yhteiskunnallinen puoli, johon dokumentti käyttääkin valtaosan ajastaan. Kyllä näistä ongelmista puhutaan. Tai sitten on vain minun kuplani, jossa tieto tästä on ollut saatavilla. Mutta kyllä fake newsista nyt kaikki lienevät ainakin kuulleen. Kun algoritmi muokkaa somensisältöä kullekin käyttäjälle sopivaksi, se muodostaa kuplia, erilaisia todellisuuksia, joissa some ei todellakaan kuratoi sisältöä millään eettisillä periaatteilla. Jos käyttäjä on altis salaliittoteorioille, niitä käyttäjälle näytetään, välittämättä siitä, onko se oikein vai ei.

Eikä tarvitse edes mennä salaliittoteorioihin asti. Tavalliset ja ei edes tavalliset vaan jopa korkeastikoulutetut ihmiset kaivautuvat yhä syvemmälle poteroihinsa kykenemättä kuuntelemaan vastakkaisia mielipiteitä. Kyllä, juuri somen takia.

Itseä ehkä kiinnostaa tämän yhteisönäkökulman lisäksi yksilönäkökulma. Dokumentissa käytetään pieni osa kertomaan nuorten itsemurhatilastoista ja kasvavista masennusluvuista. Mikä on totta kai totta ja tärkeää. Mutta jaksaisin väittää, että some on ongelmallinen myös aikuisille ja paljon hienovaraisemmilla tavoilla kuin vain suoraan lisääntyneillä itsemurhaluvuilla, mikä on minusta aika surkuhupaisa mittari tai indikaattori kuvaamaan jonkun asian ongelmallisuutta. Ei kai asioiden tarvitsisi niin pitkälle aina eskaloitua ennen kuin jonkun asian haitat tunnustettaisiin?

Ja tähän olisi ehkä kaivannut dokumentilta enemmän ainesta pureskeltavaksi. Mitkä on vaikutukset ihmisten keskittymiskykyyn? Mitkä on vaikutukset ihmisten luovuuteen? Merkityksellisyyden kokemuksiin? Tiedonomaksumiskykyyn - aina ei ole käynnissä maailmanlaajuinen kriisi, jonka vuoksi ihminen tarvitsisi tai edes pystyisi omaksumaan sitä määrää tietoa, mitä some meille koko ajan syöttää. Nautinnon kokemuksiin - kun jatkuva dopamiiniryöppy somesta turruttaa meidän nautintosensoreita, sen on pakko myös turruttaa kokemusta somen ulkopuolisesta maailmasta. Tai ihan vaikka ajan kulumisen kokemiseen. Nyt kun en itse ole vähään aikaan enää ollut sosiaalisessa mediassa (mitä nyt tätä bloggeria tai esim. Youtubea lukuun ottamatta (lasketaanko nämä someiksi?)) huomaan, että aika kuluu paljon hitaammin. Mikä on ihanaa. Päivässä löytää hetkiä, kun on oikeasti aikaa ajatella. Ja jopa tylsistyä. Aikaisemmin kun on aina ottanut näihin hetkiin sen kännykän esiin ja skrollannut loputonta päivitysvirtaa, on oma olo ollut paljon ahdistuneempi ja aggressiivisempi. 

Kuin että pysähtyisipä maailma hetkeksi, että ehdin rauhassa selata somen loppuun.

The Social Dilemma on hieno herättelijä ja ensimmäinen askel toivottavasti monelle silmien avautumiseen. Pidin myös dokumentin haastateltavista, joista osa oli todella karismaattisia ja uskaltaisinko jopa sanoa sankarillisia, kun uskaltautuvat tämän keskustelun avaamaan. Toivoisin dokumentin saavan jatkoa tai ainakin aiheen säilyvän keskusteluissa, jotta pääsisimme syvemmällekin tasolle. Mitkä ovat ne kaikki, pienet ja suuret vaikutukset, jotka somella meihin on. Ja kun sanon kaikki, tarkoitan ihan kaikkea. Haluan kaikenkattavan listan. 

Ja ei voi olla myöskään miettimättä - ehkä vähän salaliittoteoriamaiseen sävyyn - mitkä ovat ne asiat, joita edes näiden teknologiayhtiöiden entiset työntekijät eivät tiedä ja joita salataan niin tarkkaan ja tiukkaan, ettei niitä julkisuuteen ihan hevillä saadakaan? 


Arvostelu: Mamma Mia: Here We Go Again!


 Abba julkaisi eilen uutta musiikkia 39 vuoden tauon jälkeen ja minä katsoin Mamma Mia! -elokuvamusikaalin jatko-osan. Kysymysmerkiksi ehkä jäänee, oliko kummallekaan oikein tarvetta. Ensimmäinen Mamma Mia! -musikaali tuntui vielä jokseenkin relevantilta, mutta sen jatko-osa on kyllä sitäkin pölyttyneempi. Abban vanhat hitit tietysti ovat hyviä, mutta jos elokuvan ainoa tarkoitus on köyttää itsensä löyhästi niiden ympärille, ei siitä kovin kummoista elokuvaa saa. Ja oikeastaan tämän toisen elokuvan tarina kertoo vain vähän pidemmin sen, mikä jo ensimmäisessä tehtiin katsojalle selväksi. Vielä kun ensimmäistä elokuvaa harteillaan kannatellut Striippi on jatko-osassa lahdattu ja tilalle kärrätty umpisurkean lauluäänen omaava ja jokseenkin karismaton Lily James, ei tätä hirveästi pääse kehumaan. Abba-huuma sentään elää vielä ja ihmiset tykkäävät. Hyvä niin.




Arvostelu: Endings, Beginnings

Daphne (Shailene Woodley) toipuu pitkän parisuhteensa päättymisestä kämppäilemällä sisarensa allastalossa. Hän yrittää elää seuraavat puoli vuotta yksin, mutta hyvin pian päätyy tutustumaan jopa kahteen eri mieheen (Jamie Dornan ja Sebastian Stan). Suhteet mutkistuvat, kun paljastuu, että miehet ovat keskenään hyviä ystäviä.

Endings, Beginnings on kolmas ohjaaja-kirjoittaja Drake Doremukselta näkemäni elokuva ja jotenkin tuntuu, että jo ensimmäisestä elokuvasta alkanut rakkauteni niihin vain syvenee elokuva elokuvalta, vaikka sen ei kuvittelisi olevan mahdollista. Hän tuntuu tekevän elokuvia kuin vain ja ainoastaan minulle. Hän on harvinaislaatuinen elokuvantekijä siinä mielessä, että hänen estetiikantajunsa, musiikkimakunsa, käsittelemänsä aiheet, hahmot tuntuvat kaikki omalla tapaansa hyvin geneerisiltä, mutta samalla uniikeilta. Ja tavallaan pidän siitä enemmän kuin että hän olisi jotain todella uutta ja ihmeellistä. Pidän siitä geneerisyyden ja uniikkiuden yhdistelmästä.

Hän kuvaa erittäin tunnistettavasti tietyn maailman ihmisiä. Kalifornialaisia pari-kolmekymppisiä ihmissuhdekoukeroissaan. Ja elokuvien visuaalinen maailma on sellaista Tumblr-henkistä kaliforniaestetiikkaa. Josta todella pidän, vaikka joku sitä kliseisenä ja kuluneena voisikin pitää.

Pidin siitä, miten tätä tarinaa kuvattiin. Hahmot leijuivat pehmeiden filttereiden sävyttämissä kuvissa ja haahuilivat elämissään kuin maailmassa ei olisi suurempia ongelmia kuin se, että puutarhajuhlissa loppuu booli kesken.

Elokuva on siis ehdottomasti eskapismia. Romanttista höttöä, johon on ihana paeta. Vaikka Doremus osaa kyllä kuvata rosoisuuttakin. Elokuva ei ole missään vaiheessa imelä tai siirappinen, kamera löytää näyttelijät tarkoista lähikuvista, joihin uskoo. Tietysti hienot näyttelijät auttavat asiaa.

Shailene Woodley on kyllä mielenkiintoinen läsnäolo valkokankaalla. En ehkä vielä ole nähnyt häneltä uraa määrittävää roolisuoritusta, mutta tuntuu, että hän koko ajan rakentaa tietään sitä kohti. Kokeilee repertuaariaan, testailee sitä. Hän ei näyttele näyttelemisen ilosta, vaan kaivaakseen esiin jotain aidompaa. 

Sebastian Stan on tässä elokuvassa aivan upea. Häntä toivoisi näkevän useamminkin tällaisissa hahmovetoisissa draamoissa, sillä hänessä on jotain sanoinkuvaamattoman magneettista karismaa, jonka avulla hänen ei tarvitse tehdä tai sanoa mitään. Hän voi seistä salaperäisenä huoneen nurkassa ja katsojan huomio vangittuu häneen kiinni silti. 

Ja Drake Doremuksen uraa tulen seuraamaan jatkossakin. Hänenlaisiaan ei oikein ole muita. Heitä, jotka tekisivät elokuvia minulle. Melankolista romantiikkaa.


Good Witch, 1. tuotantokausi


 Hallmark Channel ja sen viihdetuotanto on minulle pienimuotoinen pahe. Pakkomielle. Päähänpinttymä. Kyllähän nyt jokainen, joka katsoo päinkään näitä höttötarinoita näkee, ettei näihin ole kahta ajatusta upotettu. Mutta joku niissä vetää puoleensa.

Good Witch on Hallmark Channelin (yhdysvaltalaisen alunperin onnittelukortteja valmistaneen yrityksen lanseeraama televisiokanava, joka brändillensä uskollisena on keskittynyt tuottamaan nimenomaan tällaisen hyvän mielen ja -onnen tarinoita) televisiosarja, joka pyöri jopa vuodesta 2009 lähtien aina tämän vuoden (2021) kesään asti, alkaen ensin televisioelokuvasarjalla ja vuodesta 2015 yhteensä seitsemän sarjatuotantokauden ajan.

Sen pääosassa on Catherine Bell, joka näyttelee pienen ja idyllisen yhdysvaltaiskaupungin asukasta Cassie Nightingalea. Hän omistaa Bed & Breakfast-toimintaa pyörittävän kartanon sekä pitää kynttilöitä ja muita tavaroita myyvää puotia kaupungin keskuskadulla. Ja oikeastihan Nightingale omaa jonkinlaisia taikakykyjä - pystyy lukemaan jossain määrin ajatuksia, ilmestymään tyhjästä, loihtimaan erilaisia lemmenjuomia ja niin edespäin. Hän on sarjan alussa menettänyt aviomiehensä, kaupungin entisen poliisipäällikön. Ja kuitenkin kasvatettavana olisi yhä teini-ikäinen tytär Grace (Bailee Madison). Kaksi vanhempaa (lapsipuolta) pärjäävät jo jonkin asteisesti omillaan. 

Kun naapuriin muuttaa komea ja salskea maalaislääkäri Sam Radford (James Denton), joutuu Cassie pohtimaan onko valmis uuteen rakkauteen. Myös Samilla on teini-ikäinen lapsi, Nick (Rhys Matthew Bond) huollettavanaan.

Good Witch on niin korni, imelä, siirappinen, melodramaattinen ja lapsellinen, että ihan pelkästään jo se hymyilyttää, että joku kehtaa. Tehdä näin räikeästi vastoin kaikkia taiteen sääntöjä. Kliseet toimivat kuin ohjenuorana.

Mutta samaan aikaan tällaista sarjaa on niin helppo katsoa. Se sopii täydellisesti vaikka lomamoodiin, kun haluaa napsauttaa aivot pois päältä ja olla ajattelematta yhtään mitään. Koska Good Witchissa ei haittaa, vaikka menisi kaikki kohtaukset ohi, kun oletkin nukahtanut päiväunillesi sen pyöriessä taustalle. Silti ei ole menettänyt mitään tärkeää. 

Itsekään en ole nähnyt näitä sarjaa edeltäneitä televisioelokuvia, joissa päähenkilön aviomies on ollut vielä elossa. Mutta eipä haittaa.

Jossain toisessa elämässä voisin nähdä itseni töissä jossain Hallmark Channelin kaltaisessa instituutiossa. Tuottamassa vain hyvää, pumpulimaista mieltä toisille ihmisille. Jotenkin niin tervehdyttävää, että tällaistakin tehdään. Anteeksipyytelemättä. Ja perustuen Good Witchinkin suosioon, sille on tilausta. Ei kaiken tarvitse aina olla synkkyydessä rypevää ja ankeudella mässäilevää. 

Arvostelu: Fast & Furious Presents: Hobbs & Shaw

On poikkeuksellisen helteinen keskikesä. Kuumuus on paahtanut pohjoista maaperää jo viikkojen ajan, tehnyt olon sen kamaralla kipittäville kiemurtelijoille tukalaksi. Herään aikaisin aamulla, koska silloin on vuorokauden ainoa aikoa, kun tuntuu, että saa henkeä. Kävelen makuuhuoneesta olohuoneeseen ja vaan rojahdan sohvalle. Kuin pystyisin rentoutumaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kuumuuden jännittämä keho haukkoo happea samalla kun laitan televisiosta Netflixin päälle ja klikkaan ensimmäistä löytämääni elokuvaa.

Kun ei halua ajatella mitään. Fast & Furious-elokuvasarja esittää viimeisimmän tuotoksensa: Hobbs & Shaw, joka käy kesälomaviihteestä paremmin kuin hyvin. Sen pääosissa Dwayne "The Rock" Johnson, Jason Statham ja The Crown-sarjasta tuttu Vanessa Kirby. Sivuosiin on isolla rahalla saatu köytettyä mukaan Helen Mirreniä, Ryan Reynoldsia, Idris Elbaa ja Kevin Hartia. 

Juonesta ei varmaan tarvitse kahta sanaa selittää. Kyllä sellaisen suurennuslasin kanssa tästä elokuvasta löytää, mutta kivempaahan se on keskittyä katsomaan viihdyttävää toimintaa, autoilla kaahailua ja eksoottisia maisemia. Sekä kuunnella Rockin ja Stathamin keskinäistä machokilvoittelua ja huulenheittoa.

The Rockhan on näyttelijänä umpisurkea. Ehkä ammattitaidottomin, jota on vastaan käppäillyt. Hän on niin eloton ja hengetön, häntä voisi hyvin erehtyä luulemaan isoksi puunrungoksi, jos ei tarkemmin sattuisi katsomaan päin. Mutta hänessä ehdottomasti paras piirre on se, ettei hän ota itseään liian tosissaan. Että hän taitaa itsekin ymmärtää ja tunnustaa täyden kyvyttömyytensä näytellä yhtäkään kohtausta uskottavasti. Joten hän tekee itsestään vitsin. Että hänen kanssaan voi nauraa, ennemmin kuin hänelle päin. Ja se ei ole viihdyttäjältä ihan mikään arvoton ansio. 

Stathamista sen sijaan pidän. Hänen toimintapätkiä on tullut katseltua ennenkin lähtien aina Transportereista The Mechaniceihin. Jostain syystä niistä ei ole blogiin tullut kirjoiteltua, lähinnä siksi, koska eipä niistä juuri muuta kirjoitettavaa olisikaan kuin tyypillistä Stathamia, ota tai jätä. 

Saman voisi sanoa tästä. Hänen karismansa kantaa, ainakin jos hänestä sattuu pitämään. Valtaosa varmaan pitää. 

Huomion ehdottomasti varastaa elokuvaan jostain syystä eksynyt yksi oikeasti ammattitaitoinen näyttelijä Vanessa Kirby. Kontrasti hänen näyttelemisensä ja muiden näyttelemättömyyden välillä uhkaa ajoittain olla vähän liiankin suuri, mutta koska Kirby on niin kovassa iskussa, häntä toivoisi näkevän enemmänkin ja toivottavasti palaa myös jatko-osiin, joita eittämättä on luvassa.

Näistä tuhansista sivuosista on pakko lohkaista pari sanaa. Koska minä ainakin ihmettelin, miksi joku Helen Mirren on esimerkiksi vaivauduttu kärräämään lavasteisiin vain tuollaiseen lavasteen rooliin. Hänellä on ruutuaikaa ehkä kaksi sekuntia. Jos räpäytät silmiäsi väärään aikaan, menee kyllä koko rouvan ruutuaika auttamatta ohi silmien. Kuitenkin leffaa on markkinoitu Mirrenin nimellä ja hän on tehnyt sen tiimoilta haastatteluitakin, ikään kuin hän olisi leffan tähti. Ja ei se täysin odotusarvojen ulkopuolella olisikaan, onhan Mirren aikaisemminkin todistanut kyvykkyytensä toimintaviihteeseen ihan siinä missä seuraavakin kivenmurikka, esimerkiksi RED-toimintaleffoissa mummo laittoi palamaan sellaisella meninigillä, että oksat pois. Samaa olisin kaivannut siis tähänkin. Ehkä hänenkin aikansa vielä koittaa jossain osassa 326 - jollainen on, uskokaa pois, vielä varmasti tulossa.


Mutta vaikka Hobbs & Shaw on niin ikään vain tällaista mukiin menevää toimintaviihdettä, oli tämä Fast & Furious -saagan spin-off-leffa mielestäni ottanut astetta suuremman vaihteen silmään kuin emoelokuvansa. Ei tämä täysin ansiotta ole. 

En nimittäin itse voinut välttyä Mad Max: Fury Road-viboilta leffaa katsoessani. Ja jos se - omasta mielestäni tosin yliarvostettu - pätkä onnistui jopa rohmuamaan Oscareita pari vuotta sitten, ei siihen rinnastuva Hobbs & Shaw ihan niin aivotonta viihdettä voi olla, mitä ensisilmäyksellä saattaisi ajatella.

Eikä siinäkään tietysti mitään vikaa olisi, vaikka olisi.

Itse viihdyin pätkän parissa paremmin kuin hyvin. Emosarjan vindieseliläinen paatoksellisuus ja konservatiivisuus oli jossain määrin poissa tästä. Stathamilainen ja rockilainen viihde on jotenkin kevyemmän, ilmavamman otteen toimintaelokuvaa, jossa keskitytään oleelliseen. Jossa heitetään itsensä likoon, ottamatta itseään liian vakavasti. Arvostan.



Sex/Life, 1. tuotantokausi

Netflixin uusi hittisarja (Suomessakin viime aikoina toiseksi katsotuin) ottaa askeleen (tai pari) poispäin suoratoistopalvelun tyypillisestä romanttisesta osastosta, joka on aikaisempina vuosina perustunut pitkälti teinien ensimmäisiin ihmissuhdekokeiluihin. Sex/Life puolestaan kuvaa jo keski-ikää lähestyvää, lapsiperheen keskiluokkaista lähiöelämää. 

Kotiäiti Billie (Sarah Shahi) on aikaisemmassa elämässään ollut manhattanilainen psykologian opiskelija, villisti juhliva biletyttö ja poikaystäviä kuin sukkia kierrättänyt elämästään nauttinut nuori, joka yhden liian suuren sydänsurun koettuaan päätti kuin päättikin asettua aloilleen kiltin, mukavan ja soveliaan miehen Cooperin (Mike Vogel) kanssa. He muuttavat Connecticutin esikaupunkialueelle ja ehtivät pyöräyttämään maailmaan jopa kaksi muksua ennen kuin Billie havahtuu nykyisen elämänsä tylsyyteen ja harmauteen. Erityisesti Brad-nimellä (Adam Demos) kulkeva vanha suola janottaa.

Millaiseksi Sex/Lifea oikein kuvailisi? Nimi tietysti jo kertoo paljon. Se on hämmentävä sekoitus melko villiäkin seksikuvausta yhdistettynä hieman saippuaoopperamaiseen parisuhde-elämän kuvaukseen. Ehkä sarjaa voisi mielessään sijoittaa jonnekin Fifty Shades of Greyn tiimoille, sillä tärkeällä erotuksella, että Sex/Life tuntuu oikeasti olevan sitä, mitä Fifty Shades of Grey lupasi olevansa, mutta josta oli kuitenkin hieman laimennettu versio.

Ajoittain kohtaukset ovat huomattavankin graafisia. Mikä tuntuu ehkä jopa ylättävästi todella virkistävältä. Jotenkin on vain tuntunut siltä, että Netflix oli valinnut linjakseen koko perheen viihdyttäjän roolin ja kun vuodet sitten Netflixin valtavirtaistumisen jälkeen vain kuluivat ja ainoat tuotokset, mitä sieltä maailmaan nimenomaan romanttisen genren tiimoilta putkahti, olivat juurikin teini- ja koulumaailmaan sijoittuvaa nuortensarjaa, sitä jotenkin tyytyi siihen ajatukseen, että aikuisempaan makuun nikkaroitua viihdettä saa sitten jostain muualta.

Päätellen Sex/Lifen suosiosta jotain, voisi ajatella, että myös muille tämä jollain tietyllä tapaa Netflixin uudempi aluevaltaus on tuntunut mukavalta vaihtelulta. Onhan Netflixillä tietysti ollut aikaisemminkin roisimpaa tuotantoa, mutta erityisesti tuntuu, että 2010- ja 2020-luvuilla juuri romantiikan parissa viihtyvät katsojat on unohdettu vähän taka-alalle. Ellei sitten ole ollut 13-vuotias teini.

Adam Demos ja Sarah Shahi ovat ilmeisesti oikeassakin elämässä pariskunta. Mikä on vain hyvä juttu, sillä katsojana ei ehkä tule niin suuri myötähäpeä näyttelijöitä kohtaan, kun tietää heidän olevansa varsin intiimisti tuttuja toistensa kanssa jo valmiiksi. Eikä sillä, rohkeatkin kohtaukset on ihan hyvin tehty ja tätä sarjaa katsoo mielellään sellaisella päiväuniasenteella. Näin upean näköisiä ihmisiä (kaikin puolin) katsoisi vaikka he tekisivät mitä.

Ihan myös pidin sarjan esittämästä pohdinnasta siitä, mitä elämässään saa haluta. Millaisiin rooleihin me kaikki tyydymme ja miten emme uskalla niitä haastaa. Loppua ehkä hieman vaan jää miettimään. Senkin voi toisaalta lukea voimaannuttavana ratkaisuna feminististiä kysymyksiä pohtivan päähenkilön elämässä, mutta toisaalta taas ei.

Ja onhan sarja siis hieman camp-henkinen, hyvän ja huonon maun välillä tempoileva, hieman tönkkö ja aivan liian käsikirjoitetun oloinen. Sarjan päähenkilö on tyypillinen romanttisten kuvausten klisee, joka ei osaa päättää, mitä hänen täydellisestä elämästään ikään kuin puuttuisi. Mutta ehkä näin helteisinä kesäpäivinä sitä kaipasi jotain näin aivotonta ja puhtaasti viihdearvot edellä kulkevaa sarjaa. Ja ehkä juuri siksi se viihdytti, koska se ei ottanut itseään todellakaan liian tosissaan. Ja ainakin saa silmänkarkkia enemmän kuin tarpeeksi. 

Arvostelu: XXX: Return of Xander Cage

Vin Diesel on joskus kerran elämässään kekannut jotain oivaltavaa. Nimittäin miten loppupeleissä melko yksinkertaisista elementeistä ihan menestyksekkään Hollywood-tusinatuotteen suosio on kasattu. Ja tätä oppia hän ei ole sittemmin unohtanut, ehkä koska se lienee ainoa ajatuksenpoikanen joka aivokuoren läpi on aikanaan matkannut (?), eikä kyllä ole tätä neroleimausta sitten hävennyt esitelläkään. 

Otetaan iso kasa epäuskottavia toimintastuntteja, macho keskushahmo ja hänelle oma pikku posse viereen sekä tehtävä pelastaa maailma. Toiminnan ohessa muistetaan heittää vähän hurttia huumoria. 

Ja tällä plätkähtää taas tilipussiin seuraavat 300 miljoonaa. 

Tällä kertaa menossa mukana oli myös Toni Collette, joka ilmeisesti aikansa vakavammissa draamoissa pyörittyään tajusi, että niillä ei laskuja makseta. 

Plussaa erityisesti alun "sisäänheittokohtauksesta" (jollaiset tällaisiin toimintaviihdepläjäyksiin aina sisällytetään, eli alussa jo räjäytetään jotakin, tehdään jotain nopeaa toimintaa, suoritetaan joku päätähuimaava stuntti, jotta saadaan yleisön huomio jo heti alkuun) - jossa Diesel tekee suorastaan newtonilaisen havainnon, että radiomastotornista pystyy hyppäämään alas ihan ehjin nahoin, jos on muistanut vaan laittaa sukset jalkaan.



Arvostelu: This Little Love of Mine

Elokuva hymyilytti siksi, että ensimmäisistä sekunneista lähtien tiesi tasan tarkkaan, miten elokuva tulisi etenemään ja päättymään. 



Arvostelu: Comment je suis devenu super-héros

Suomen Netflixin valikoimista nimellä "Miten minusta tuli supersankari" löytyvä ranskalainen elokuva tuo supersankarigenren nyt myös Euroopan mantereelle. Harmin paikka. Mutta tulipahan katsottua.

Leffa tuntuu sijoittavan itsensä supersankarielokuvien laajassa kaanonissa jonnekin X-Menien kylkeen. Tässä maailmassa supervoimat ovat yleinen piirre ihmisissä, joillakin niitä on, toisilla ei. Siihen suhtaudutaan kuin korkeaan älykkyysosamäärään. Ongelmia alkaa syntyä vasta, kun joku keksii tappaa supervoimia omaavia ihmisiä, imeäkseen heistä veret irti ja käyttääkseen verta antaakseen kenelle tahansa kyseiset supervoimat. Rikollisia jahtaamaan lähtee yhteistyöhaluton poliisikaksikko Gary Moreau (Pio Marmaï) ja Cécile Schaltzmann (Vimala Pons).

X-Menit on aina olleet suosikkini supersankaringenren tarinoista. Harvainvalta on muuttunut jotenkin demokraattisemmaksi, kun kuka tahansa voi olla sankari. Ihan myös pidän ranskalaisten lähestymistavasta tähän genreen. Jotenkin arkisempi, tavallinenpulliaismaisempi. 

Mutta ei. Kyllä jenkit on kohottaneet itsensä supersankarigenren kruunamattomiksi kuninkaiksi. He osaavat shown ja spektaakkelin. Viihdearvot ovat kohdallaan Hollywoodin miljardiproduktioissa. Comment je suis devenu super-héros käy ihan uskottavasta supersankaritoimintaviihteestä, mutta on se vähän sellainen maalaisserkku, jota ei vaan katu-uskottavana pysty näkemään, vaikka kuinka yrittää.

Ranskalaisilla elokuvantekijöillä on kyllä oma rytmi ja se on usein paljon mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin hengettömät Hollywood-tuotteet, mutta ehkä toivoisi, että ranskalaiset elokuvantekijät käyttäisivät lahjojaan siinä, missä he oikeasti loistavat - älykkään ja intellektuellin draaman parissa.

Ylipäänsä ehkä hieman valitettavaa se suunta, jossa ranskalaisten täytyy tehdä supersankariviihdettä, jotta Netflix ottaisi heitäkin enemmän valikoimiinsa. Vaikka kyllä EU:ssakin on ihan direktiivejäkin tehtailtu sen eteen, että tietty määrä Netflixinkin valikoimista olisi eurooppalaista tuotantoa. Mutta jos tämä on lopputulos, eipä ollut taas virkamiesarmeijan vaivan väärti.



Arvostelu: Late Night


 Mindy Kalingin kirjoittama ja tähdittämä Late Night ottaa rohkean näkökulman aiheeseensa. Se kertoo myöhäisillan puheojelman juontajasta Katherine Newburysta (Emma Thompson), jonka ohjelma alkaa olla vanhanaikainen ja hänet uhataan korvata nuoremmalla lahjakkuudella. Joten ohjelman kirjoittajaksi palkataan valkoihoisten mieskirjoittajien joukkoon Mindy Kalingin esittämä Molly.

Kuten juonessa, myös elokuva itsessään yrittää uudistaa perinteisesti miehistä ja elokuvan käyttämän viitekehyksen ja terminologian sanoin valkoista kenttää - komediaa. Late Nightin päällimmäinen kehyskertomus tuntuu olevan perinteiseen, konservatiiviseen ja siten tylsään uomaan unohtuneen viihdeohjelman diversifiointi - monipuolistaminen uusilla äänillä ja niin ikään uusilla ihonväreillä. 


Valitettavasti, juuri siksi koska tämä on niin uhkarohkea kannanotto, väittää, että kunhan vain valkoihoiset miehet saadaan pois tieltä ja enemmän - kirjaimellisesti - väriä komediaan, elokuvaan, maailmaan (?) niin kaikesta tulee hauskempaa, toimivampaa, parempaa (?)

Näin ei valitettavasti käy. Late Night on elokuvana lattea. Se ei ole hauska, ei viihdyttävä, ei edes kovin kevyt. Mikä on - ei pelkästään sääli - vaan aika törkeää. Yleensä jos haluaa väittää olevansa jota kuta tai joitakin parempi, pitäisi pystyä todistamaan omat ansionsa ja omilla ansioillaan. Nyt tuntuu, että Late Nightin ja Kalingin kohdalla näin ei edes yritetä tehdä. Vaan pyritään vaan ratsastamaan sillä, että ollaan jotain uutta ja ihmeellistä. Ja tehdään se vielä sylkien vanhan ja ei-ihmeellisen naamaan. Kuin se riittäisi. Että ei edes yritä tehdään mitään itse, vaan kapuaa ensin - jos ei edeltäjien hartioille - niin ainakin muiden rakentamia tikkaita ja sitten sahaa ne poikki, kun on itse kiivennyt ylös. 


Väkinäinen. Se on sana, jota yritän tässä kirjoittaa auki. Sellaista on tuskallista katsoa. Se tekee pilkkaa ei pelkästään komediasta, vaan myös tasa-arvosta ja inkluusiosta. Tätäkö me olemme odottaneet? Viimeinkin naiskoomikko todistaa lahjansa ja toteuttaa oman elokuvansa, johon on saatu pestattua jopa Emma Thompson ja tässä on tulos?