Arvostelu: The Lobster

En pitänyt tästä yhtä paljon kuin The Killing of A Sacred Deerista. Minua alkaa huolestuttaa, että ohjaaja Yorgos Lanthimoksella on vain tämä yksi kortti hihassaan. Nimittäin The Lobster ja The Killing of A Sacred Deer ovat melko samanlaisia elokuvia ja liekö jos olisin nähnyt The Lobsterin ensiksi, olisin ihan sen pauloissa ja The Killing of A Sacred Deer tuntuisi vain sen jatkeelta. Lanthimoksen fiktiivinen maailma on mielenkiintoinen. Se on kuin autistien valloittama maailma, joka on samalla satiiri meidän nyky-yhteiskunnastamme, mutta tavalla, joka ei täysin aukea. Musta huumori on pääosassa ja näyttelijöistä ei voi juuri sanoa kahta sanaa enempää, sillä joko heidän tyylinsä on täysin puista tai täysin nerokasta. En pysty nyt puhumaan koko Lanthimoksen elokuvallisesta ilmaisuvoimasta, sillä kaksi elokuvaa on kuitenkin vielä liian kattamaton otos, mutta jos puhun vain The Lobsterista, niin minulle se hajosi siihen, että en välittänyt yhdestäkään hahmosta. Siinä missä Sacred Deer oli tarkoituksella häiriintyneen psykologinen kauhutrilleri, The Lobster kuitenkin yrittää ainakin ajoittain leikkiä jonkinlaista romanttista elokuvaa. Ja silloin se tarkoittaa sitä, että katsojan tulisi välittää edes yhdestä hahmosta, jotta voisi kiinnostua elokuvastakin.

Arvostelu: Crazy Rich Asians

Romanttiset komediat tuntuvat kadonneen. Siinä ehkä syy, miksi pari viime vuotta on ollut itselle todella tummanpuhuvaa aikaa elokuvallisesti. En minäkään romcomeja minään Oscareiden arvoisena välttämättä pidä, mutta koen silti olevani melkoinen hardcore-fani. Se oli itse asiassa yksi syy, miksi elokuvista lähdin alunperin kirjoittamaan, koska koin, että romcomeista ei kirjoitettu tarpeeksi. Ja jos kirjoitettiin, niin se oli aina "taas yksi romcom". Lause jota itse tietoisesti käytän esimerkiksi toiminta- tai kauhuelokuvien kanssa, koska kukaan muu ei näin tee. Vaan se on aina "taas yksi romcom". Että miksiköhän niitä ei enää tehdä niin paljon?

Onneksi valoa alkaa näkyä jo tunnelin päässä. Yksi harvoista romanttisista komedioista viime vuosilta, Crazy Rich Asians, sai ensi-iltansa kesällä ja siitä tuli välittömästi koko vuosikymmenen tuottoisin romcom. Sittemmin esimerkiksi Jennifer Lopez on löytänyt takaisin juurillensa ja tehnyt uuden romanttisen hömpän, joka pyörii parasta aikaa leffassa. Toivottavasti studiopomot ottavat hyvin alkaneesta kipinästä kiinni.

Crazy Rich Asians kertoo Rachel Chusta (Fresh Off The Boat-sarjasta tuttu Constance Wu), joka on taloustieteen professori New York Universityssa. Hän seurustelee Nick Youngin (Henry Golding) kanssa, joka paljastuu singaporelaisen miljardöörisuvun perijäksi. Nuoripari matkaa Singaporeen Nickin ystävän häihin ja samalla Rachel saa tilaisuuden tavata Nickin vaativaisen ja tiukkalinjaisen - nuivakan, oikeastaan - perheen (ml. Michelle Yeoh).

Rakastin tätä. Tietysti. Romanttiset komediat vaan ovat minun genreni. Niitä jaksaisi katsoa ajan loppuun asti. Ei tämäkään täydellinen ollut, mutta minulla on lupa myös olla puolueellinen - etenkin kun ottaa huomioon, että kukaan muu ei ole, kun puhutaan romanttisista komedioista.

Elokuvassa on varmasti vikoja vikojen perään, mutta minun on niitä vaikea nähdä. Tylsin kohta leffassa tuli - tietysti - Ken Jeongin taholta. Siinä on niin väkinäinen koomikko, kuin voi koomikko olla. Ja tietysti hänelle oikein omistettu oma kohtaus - kohtaus, jolla ei ole mitään muuta pointtia kuin palvella Jeongin komediaa. Joku ehkä tykkää sitten.

En myöskään täysin lämmennyt sille, että joka toinen kohtaus elokuvasta on liioiteltu, alkoholin huuruinen juhlakohtaus, jossa musiikki pauhaa kovemmin, kuin merimiesmessussa aikanaan. Yksi aistien päälle hyökkäävä juhlakohtaus olisi ehkä ihan ookoo, mutta kun niitä tulee täyslaidallinen, käy se vähän rasittavaksi.

Harvoin olen sanonut näin entiteetistä, joka ei ole vauva, mutta Henry Golding on niin söpö, että voisin puraista hänen poskensa irti. Muita lahjoja pojulla ei sitten olekaan. Näytellä poikaparka ei osaisi edes pelastaakseen henkeään.

Siihen loppuu oma kriittinen arviointini. Ja kuten jo totesinkin, niin olen ensimmäisenä nostamassa käden ylös ja myöntämässä subjektiivisuuteni. Joten hssh vaan ja menkää tekemään lisää romanttisia komedioita. Paitsi eipäs. Keksinpäs sittenkin pari miinusta vielä lisää: kömpelöt välianimaatiot ja ne iänkaikkiset kertojaratkaisut. Kaksi erittäin suurta punaista vaatetta minun silmissäni. Ja siitä joudun valitettavasti rokottamaan.

Michelle Yeohia pidin aluksi kuivana ja oikein ääneen taisin hohhotella, että kuinkahan kauan hän aikoo vielä viljellä näitä jäisiä katseitaan. Mutta sitten elokuvan lopussa Yeoh kääntääkin pöydät ylös alaisin ja katsojalle selviää miksi hänen hahmonsa oli niin jähmeä. Hienovaraista ja syvällistä näyttelemistä siis.

Constance Wun tiesinkin jo osaavaksi Fresh Off The Boat-riffiensa ansiosta. Hieman petyin siihen, kuinka samanlaiset maneerit hänellä on tässäkin, mutta silti hän onnistuu olemaan suhteellisen luontainen ja luotettava.

Ja todella hienoa on myös se, että aasialaistaustaiset amerikkalaiset näyttelijät ovat saaneet tällaisen platformin. Kun puhutaan diversitysta ja muusta, niin kuinkas ollakaan aasialaistaustaiset näyttelijät usein unohdetaan keskustelun ulkopuolelle. On siis tosi hienoa, että heti kun heille on annettu tilaisuus, niin he kyllä tulevat ja näyttävät miten homma tehdään. Toivottavasti tämä poikisi paljon enemmän töitä näille näyttelijöille.

Ennen kaikkea Crazy Rich Asians on romanttinen. Jotain, mitä kaipaan elokuvilta niin paljon. Loppu melkein sulatti minut. Kuinka se teki jostain niin arkisesta, niin romanttista. Täydellinen vastapaino muulle elokuvalle, joka oikein rypee ylellisyydessä ja fantasiamaisuudessa. Siksi elokuva luo siis kauniin arkin. Toinen vastapaino löytyy rikkaiden kylmänviileän snobeilun ja keskiluokan lämmön ja hellyyden väliltä. Kuinka saatamme pitää jotain äveristä ja kiiltävää hienona ja tavoiteltavana, mutta mikä on oikeasti tärkeää on hyvät arvot, käytöstavat. Mikä on oikeasti seksikästä on kiltteys.

Arvostelu: Bird Box

Get Outin, A Quiet Placen, Hereditiaryn ja esimerkiksi Bird Boxin kuljettamana, voisi sanoa Hollywoodiin rantautuneen jonkinnäköisen kauhuelokuvien uuden tulemisen. Tai näin voisi sanoa, jos oikeasti ajattelisi kauhuelokuvien muka joskus menneen pois.

Bird Box kertoo apokalyptisestä maailmasta, jossa ihmiset alkavat yllättäen tappaa itseään. Halu tappaa itsensä johtuu ilmeisesti siitä, että näkee pahimman painajaisensa. Tältä voi välttyä, jos sulkee silmänsä. Viisi vuotta myöhemmin Malorie (Sandra Bullock) yrittää lapsiensa kanssa etsiä lopullista suojaa mystiseltä voimalta.

Pidin elokuvaa todella creepynä. Kauhu on siis hyvin tehtyä. Harvoin minäkään ihan paksuimman peiton alta elokuvaa tirkistelen. Koko katsomiskokemus oli myös hyvin tunteellinen ja koskettava. Elokuva kyllä onnistui lyömään itsensä läpi sydämeeni. Pelkäsin, itkin, jopa nauroin. Istuin penkkini reunalla.

Erityisesti elokuvan lopulle haluan nostaa hattuani. Yksi vaikuttavimmista lopuista, joita olen nähnyt elokuvissa vähään aikaan. Todella kaunis. Kylmiltä väreiltä ja kyyneleiltä ei vältytty täällä katsomossa.

Sandra Bullockista pidin ihan mahdottomasti. Jos hän ei pääosassa olisi toittoillutkaan, niin tuskin olisin elokuvaa katsonut. Lähellä oli, että nytkin olisi jäänyt kesken, kun tunnelma vaan kävi liian puistattavaksi. Mutta Bullockilla on järisyttävä kyky saada uskomaan itseensä. Katsoja välittää aina hänestä, oli hän missä elokuvassa tahansa. Se on todella hämmästyttävä taito näyttelijän omata. Lisäksi hän vetää yhden parhaista roolisuorituksistaan tässä. Todella kylmäävä, koskettava ja henkeä salpaava.

Sanda Bullockin tyttölasta esittänyt näyttelijä varasi myös paikkansa tunnekeskuksestani. Sen sanon, että tuolla hymyllä valloitettaisiin maailma. YK:n rauhanjoukkojen tulisi varustaa hänet eturintamalle, niin loppuisi kaikki sodat alta aika yksikön.

Henkilökohtaisesti Bird Box oli siis todella vaikuttava ja vakuuttava elämys. Haukon vieläkin henkeäni, kuin kokonaisvaltaisesti se otti minut otteeseensa. Mutta jos laitan elokuva-arvostelijan lasit päähäni, niin sinänsähän tässä ei ollut hirveästi uutta. Lisäksi elokuva sortuu mielestäni yhteen kauheimmista helmasynneistä.

Puhutaan ensiksi siitä, että elokuva on periaatteessa kuin mikä tahansa jo tuhanteen kertaan nähty muu trilleri. Tällä kertaa uhka vaan ei ole mikään zombivallankumous tai örkkiarmeija, jonka pystyisi lyömään pois. Tällä kertaa uhka on jotain, mikä on fataalista, jos se sattuu saamaan sinut kiinni. Sinänsä panokset ovat suuremmat ja välittömämmät ja uhkaavammat ja sitä kautta siis pelottavammat - uskokaa minua. Mutta päivän päätteeksi, elokuva noudattaa ihan samaa kaavaa, kuin jos tässä paettaisiin niitä zombeja pakoon.

Sitten siitä helmasynnistä. Lapset elokuvassa. Sinänsä en voi siis kreditoi elokuvan emotionaalista vaikutusta täysin elokuvan omien ansioiden ansioksi, sillä mielestäni on aika itsestään selvää, että jos tyrkkäät viisivuotiaat lapset minkä tahansa vaaran eteen ja vielä epätoivoisen äidin kamppailemaan heidän puolestaan, niin kukapa siinä ei olisi liikuttumatta.

Lisäksi en pitänyt siitä, että tässä hieman ylikäytettiin näitä kauhuelementtejä. Epämääräiset kuiskausääniefektit kaikumassa kohtauksesta toiseen jopa siihen pisteeseen asti, että katsoja turtuu niihin. Elokuvan kliimaksi, joka on siis äärettömän vaarallinen (piirre, jota myös alleviivataan elokuvassa kyllästymiseen asti) koskenlasku naiselle ja hänen lapsilleen, mielestäni hajoaa käsiin, kun katsoja voi kysyä vain yhden kysymyksen: miksi he eivät vain kävelleet kosken viertä siinä kohdassa jokea? Etenkin kun he tiesivät kosken tulevan.

Hienoinen laskelmoitavuus tulee esille myös taas hahmojen kertakäytettävyydessä. Sinänsä ihan loogista, että maailmanlopun sekunneilla tulee muutama kuolema tapahtumaan, mutta jossain vaiheessa katsoja pääsi kärryille, että jotkut hahmot esitellään meille vain sen takia, että heidät voidaan tappaa myöhemmin elokuvassa ja jotta se koskettaisi meitä. Haluaisin, että nämä kuolemat olisi tehty siis hieman harkitummin. Tai sitten olisi pitänyt esitellä vähemmän hahmoja, sillä näin katsoja turtuu myös tähän jatkuvaan hahmojen delaamiseen.

Mutta kaiken kaikkiaan elokuva mielestäni onnistuu vakuuttamaan hienoisesta geneerisyydestään, laskelmoitavuudestaan ja kliseisyydestään huolimatta. Tämä on pitkälti kiitos Sandra Bullockin hienon roolityön, elokuvan tiiviin kauhutunnelman ja emotionaalisen latauksen vuoksi sekä hienon lopetuksen ansiosta.

Arvostelu: The Spy Who Dumped Me

Ihan hauska. Outlanderissa raakalaismiestä näytellyt Sam Heughan taipuu todella jouhevasti sulavan, kansainvälisen ja sivistyneen agentin pukuun. Häntä sopisi nähdä useamminkin tällaisissa rooleissa... Seuraava James Bond? Kate McKinnon kuitenkin varastaa shown, mikä on yllättävää, sillä olen pitänyt häntä hieman väkinäisenä, mutta paljastuukin, että kun hänelle antaa paljon käsikirjoitettuja vuorosanoja hänen tyylinsä onkin juuri passeli. Hieman yliampuva, mutta juuri siksi niin hauska. Ajattelisin, että ongelma hänen kohdallaan onkin siis se, että hänen annetaan improta liikaa jossain SNL:ssä ja vastaavissa. Justin Theroux'ta en puolestani osta. Hän vain näytti vanhalta papalta leikkimässä puolta nuorempien seurassa.

Sitten se tyypillinen disclaimer: Komedioita on niin yhdentekevää pisteyttää. Joko ne naurattaa tai ei naurata. Tämä nauratti. Joten pistetytykseen kannattaa suhtautua välinpitämättömästi.

Arvostelu: Cold War

Harvoin - uhanalaisen olemattomasti - elokuvat jättävät minut haukkomaan henkeäni. Riuhtovat kyyneliä silmäkulmistani siksi, koska kohtaus on vain niin kauniisti tehty. Imevät kaiken huomioni itseensä. Pawel Pawlikowskin Cannesissa palkittu taidonnäyte Cold War pystyy tähän.

Kylmän sodan vuosikymmenten havinassa kaksi rautaesiripun rajamaastossa elävää rakastavaista (Joanna Kulig, Tomasz Kot) yrittävät löytää keinon olla yhdessä. Haasteita muodostuu niin ulkoisista elementeistä, kuten ajanjaksosta ja lokaatiosta, kuin kaksikon päänsisäisistä raja-aidoista.

Hyviä elokuvia katsoessa hengästyy. Se on ainakin minulle varma indikaattori siitä, että viimeinkin silmieni edessä on tekele, jonka tekijät tietävät, mitä ovat olleet tekemässä. Se silkka yksityiskohtien määrä, johon voisi huomioni kiinnittää yksittäisissä kohtauksissa on vangitsevaa. Pawlikowski rakentaa kuvakulmansa jopa leikillisiksi. Melkein kuin härnää katsojan silmää kiusoittelevalla tyylillä. Kohtauksten komposition hän asettelee harmonisiksi, tasapanoisiksi. Kuvaan ei tungeta mitään liikaa, mutta sen annetaan kuitenkin hengittää. Leikkausjälki on kuin musiikki. Välillä nuottia venytetään, välillä se soitetaan tehokkaan ekonomisesti. Cold War on kaikessa virtaviivaisuudessaan monumentaalinen. Ja se toimii.

Musiikki näyttelee elokuvassa kuin kolmatta päähenkilöä. Sen kautta me liikumme vuosikymmenien välillä ja se konstruktoi kohtausten puitteet. Äänimaailma on myös hyvin suoraa ja läpileikkaavaa. Puhuttelee katsojaa suoraan. Pääpari ovat muusikkoja ja läpi elokuvan he esittävät musiikkia katsoen suoraan kameraan. Efekti on voimakas.

Eniten haluan kuitenkin taas kumartaa tarinallista ulottuvuutta kohtaan. Tematiikkaa, aihetta, käsikirjoitusta ja juonta. Tuntui, että ymmärsin kaiken, mitä elokuvassa tapahtui, vaikka vuorosanoja hieman säästeltiinkin ja vuodet leikkasivat paljon tarinaa pois. Mutta jotenkin elokuvan ilmaisu oli niin voimakasta, kuten jo yllä analysoinkin, että tarina ei tarvinnut liikaa alleviivaamista. Tällaista on täydellinen elokuvantekeminen.

Pohjimmiltaan minulle nousi kantavaksi teemaksi ihmisen juurten merkitys. Merkitys niin ihmissuhteisiin, rakkauteen, elämään ja sen valintoihin. Ja suorastaan rakastin tätä aihekuvastoa. Minusta se ohitetaan elokuvissa aivan liian usein. Ja oli kiinnostavaa, mikä kulma tässä siihen valittiin.

Rakastin myös sitä, kuinka vavahduttavan psykologisesti ja hienovaraisesti tässä tulkittiin ihmisen sisäisiä ristiriitoja. Kuinka hyvin usein omat mielen sisäiset maailmat ovat kylmässä sodassa toisiaan vastaan. Toisaalta teemme päätöksiä sen perusteella, mikä tuntuu vaistonvaraisesti hyvältä. Mutta saatamme silti tehdä uhrauksia rakkauden eteen. Katua päätöksiämme.

Vielä ihmeellisempää on, miten tässä uskallettiin antaa kahden näyttelijän kannettavaksi näin valtava taakka. Mutta heidän tulkintansa, kaikkia odotuksia vastaan, on tarpeeksi moniulotteista. Lisäksi he omaavat poikkeuksellisen sielukkaan keskinäisen karisman, jolloin katsoja automaattisesti uskoo heidän romanssiinsa, vaikka elokuva itsessään ei sitä liikaa ainakaan lähde pohjustamaan ja luomaan sille tukirakenteita. Tai ehkä juuri siitä syystä.

Kumarran syvään. Luvattoman kaunis elokuva, kaikin puolin, johon en voi olla rakastumatta. Vuoden parhaita. Tyylikäs, itsevarma, kerrostunut mestariteos.

Arvostelu: The Broken Circle Breakdown

Belgialaisen Felix Van Groeningenin elokuva kertoo muusikkopariskunnasta, joka menettää hyvin nuoren tyttärensä syövälle. Elokuva oli ehdolla parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnolle sekä voitti parhaan vieraskielisen elokuvan Ranskan César-palkinnon. Sittemmin Van Groeningen on siirtynyt elokuvantekijäksi Hollywoodiin. Hänen ensimmäinen englanninkielinen elokuvansa on Beautiful Boy (2018), jonka hän käsikirjoitti yhdessä Luke Daviesin kanssa, joka tunnetaan parhaiten Lion (2016) -nimisen elokuvan käsikirjoittajana.

Minun suustani tämä on paljon sanottu, mutta tässä on synkkä elokuva. Jos haluaa menettää uskon elämän ihanuuteen, niin suosittelen katsomaan kahden tunnin ajan kun alle kouluikäinen, syöpäsairas tyttö menettää hiuksensa kemoterapiassa ja yrittää saada vastauksia vanhemmiltaan, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.

Van Groeningen koostaa elokuvansa hyvin. Kuvakulmat ovat harkitut. Leikkausjälki dynaamista. Äänimaailma elinvoimainen. Jopa roolisuoritukset, joita hän riuhtoo näyttelijöistään irti onnistuvat säilyttämään katsojan uskon elokuvassa.

Käsikirjoitus on vaikuttava. Se kertoo pohjimmiltaan ihmisen fundamentaalisesta tarpeesta maalailla pilvilinnoja synkimmänkin surun keskelle. Ihmisen kyvyttömyydestä kohdata maailma silmästä silmään. Se olisi liian karua.

Etenkin elokuvassa käydään kädenvääntöä uskonnon ja uskonpuutteen kanssa. Pariskunnan miesosapuoli ei usko jumalaan ja suorastaan vihaa uskontoja ja niiden epätieteellistä vaikutusta maailmaan. Hänen teoriansa mukaan jos useampi ihminen uskoisi uskonnon sijaan tieteeseen, saisi se paljon enemmän rahoitusta ja syöpä olisi esimerkiksi voitu jo parantaa.

Mutta tämä on myös hyvin yksinäinen tie kuljettavana. Menettäessä elämänsä rakkauden, uskoa vain siihen, että tämä on kuollut. Lopulta tästä tuleekin liian suuri tosiasia kannettavaksi yhden ihmisen taakkana. Kevyemmäksi muuttuu kulku, kun antaa satuolentojen, pilvien kultareunusten ja tähdenlentojen kantaa osa taakasta.

Pidin siitä, miten pohjimmiltaan elokuva luotaa ihmisen biologisia ja psykologisia ulottuvuuksia. Niitä pieniä illuusioita, joita mielemme luo hahmottamamme maailman ympärille, jotta mieli voisi suojella itseään. Kaunista, herkkää ja koskettavaa tulkintaa ja tematiikkaa.

Mutta. Näin kauniita korulauseita vaikka käytänkin, niin en silti huomaa itseäni heittäytyämässä elokuvan jalkoihin. Tai ehkä juuri siitä syystä. Elokuva on kaikkien kehujen arvoinen, mutta juuri se tekee siitä vähän liian hiotun. Liian laskelmoidun. Liian suoran. En löytänyt mitään rosoa elokuvasta. Kaikki oli kuin parhaimman taitelijan pensselistä. Tuloksena on kaunis kuva. Mutta hieman tylsä.

Eikä kyynelkanavani auenneet. Jos elokuva olisi vain kaiken mokaamisen, kaiken riskialttiuden, kaiken rohkeuden nimeen vain uskaltanut kallistua kohti sitä pistettä, jota päin se pyrki koko kestonsa ajan, olisi tämä voinut olla jotain suurenmoista. Tai sitten elokuva olisi voinut vetää överiksi, mutta ainakin olisin kunnioittanut yritystä. Nyt kun tässä pelataan koko ajan niin varman päälle, en uskalla itsekään antautua elokuvan vietäväksi.

Elokuvan varovaisuus näkyy esimerkiksi siinä, että vuorosanoja säästellään vähän liikaa. Yhtäkään ylimääräistä repliikkiä emme kuule. Jokainen lause on tarkoin ja huolellisesti valittu hahmon suuhun, jotta yksikään sana ei vain pilaisi elokuvaa. Mutta se jättää elokuvan myös harmittavan ontoksi.  Toinen vaihtoehto olisi jättää vuorosanat kokonaan pois tai karsia entisestään, jolloin katsoja olisi vain elokuvallisen ilmaisun varassa. Sekin olisi parempi, kuin näin huoliteltu ja siloiteltu dialogi.

Lisäksi koen, että kaikesta varovaisuudesta huolimatta, elokuva valuu ajoittain melodraaman puolelle. Ymmärrän, että tässä lähdettiin hakemaan runollista elokuvailmaisua, mutta kaikki ne visuaaliset kliseet kävivät hieman paksuiksi jo jossain kohtaa. Eli se kaunis kuvakin muuttuu vähän liian rumaksi aika äkkiä.

Arvostelu: The Wife

Millainen on hyvä tarina? The Wife tuntuu olevan tästä kysymyksestä kiinnostunut. Se kertoo kirjailija Joe Castlemanista (Jonathan Pryce), jonka vaimo Joan (Glen Close) on haamukirjoittanut läpitulkoon koko tuotannon. Kun Joe palkitaan Nobelin kirjallisuuspalkinnolla, nousee Joanin vuosikymmenien aikana patoutunut viha ja katumus pintaan.

Elokuvassa on kohtaus, jossa takauman kautta tarkastelemme tilannetta, jossa pariskunta ensin päätyi vääristyneeseen asetelmaansa, jossa mies ottaa vaimonsa tarinasta kunnian. Vaimo on juuri lukenut miehen kirjoittaman tarinan ja antaa miehelleen palautetta. Kutsuu sitä huonoksi. Kutsuu hahmoja puisiksi. Kutsuu dialogia tylsäksi. Sitten vaimo sanoo miehelleen pystyvänsä tekemään siitä paremman. Tämän kohtauksen katsottuani, elokuvalta putosi minulle pohja.

Mielestäni tällä yksittäisellä kohtauksella elokuva avaa ovet katsojalle myös poimia elokuvan itsensä tarina pieniksi osasiksi ja purkaa se analyysiksi. Jos tässä kerran nimittäin ollaan kiinnostuneita siitä, mitä hyvä kirjoittaminen on, kaiken logiikan mukaan elokuvan itsensä pitäisi myös olla sille tarkastelulle avoin.

No, minä otan haasteen vastaan. Nimittäin The Wife ei ole hyvää kirjoittamista nähnytkään. Ensinnäkään en uskonut sitä. En uskonut päähenkilöä. Nainen, joka ei ole mentaalisesti laiska - jotain, mikä demonstroidaan kyseissä kohtauksessa, jossa hän on täysin kykenevä purkamaan huonon tarinan osiin ja kertomaan, mikä siinä on vialla. Miksi se ei toimi. Tällainen nainen mukamas kuvittelee, että maailmassa ei ole mahdollisuuksia naiskirjailijoille. Tällainen nainen antaa narsistisen aviomiehensä ottaa omista kirjoituksistaan kunnian. Tällainen nainen pysyy vuosikymmeniä hiljaa ja vasta kun hänen kirjoituksensa saavat validifioinnin Nobel-akatemialta, hän ymmärtää avata silmänsä. En usko.

Ja vaikka uskoisin, elokuva menettää viimeisenkin uskottavuuden hivenensä, kun se pyrkii kohtaus kaupalla selittelemään, miksi nainen on mukamas leikkinyt tätä leikkiä koko tämän ajan. Annetaan syitä, että nainen on ujo. Selitellään, että nainen ei uskonut, että naiskirjailjia otettaisiin tosissaan. Puhutaan kohtaus kohtauksen perään, että miehen ideoiden pohjalta nainen lähti kirjoittamaan.

Tässä vaiheessa kaikki nämä perustelut tuntuvat tuulesta temmatuilta sekä päälleliimatuilta. Ockhamin partaveitsellä olisi muutama perustelut karsittavana. Jos et voi yksinkertaisesti selittää asiaa, niin turha lähteä ämpärikaupalla asiaa selittelemään. Syyt syövät toinen toistensa uskottavuuden pois. Eikä suurin osa niistä päde alun alkaenkaan. Jane Austenit, Colettet ja Virginia Woolfit kirjoittivat ja mursivat kirjallisuuden ovia jo kauan aikaa sitten. Ja vaikka eivät olisikaan, niin näin älykkään naisen luulisi tietävän, että muurit on tehty rikottaviksi.

Jos puhutaan tarinan muista ansioista, ei nekään kestä tarkastelua päivänvalossa. Ensinnäkin kuka tahansa kokeneempi kirjailija osaisi välttää näin typerien takaumaratkaisujen käyttämistä. Toiseksi minulla paloi hermo sen kanssa, että tarinassa ei noudatettu kirjoittamisen ensimmäistä ja pyhintä sääntöä: "Show, don't tell". The Wife selitteli selittämistään. Ei näyttänyt yhtään mitään. Hahmojen jopa annetaan kuvailla itse itsensä. Läpi elokuvan joku sattumanvarainen sivuhahmo tungetaan otoksen keskelle, jotta tämä voisi kysyä päättömiä ja varsin paksuja kysymyksiä, kuten "Tell me about yourself" vain, jotta hahmo voi itse kuvailla millainen on. Jotta kirjoittajan ei tarvitsisi kirjoittaa kohtauksia, joista katsoja voisi itse tarkastella ja päätellä millainen hahmo on.

Että siinä. Se siitä älyllisestä lahjakkuudesta. Hyvästä tarinasta. Taitavasta kirjoittajasta. Olen pahoillani, mutta jos elokuva itse päättää lähteä tällaiseen leikkiin, niin tulisi myös olla tarpeeksi älykäs, että huomaisi omat virheensä. Minä en niitä jaksaisi osoitella.

Mutta kun tähän leikkiin lähdettiin, niin käytetäänpäs tämän kirjoittajan älyllisiä lahjakkuuksia ja puretaan osiin ne viimeisetkin elokuvan osa-alueet. Mutta hei, älyllistä laiskuuttahan emme halua, vai mitä?

Elokuvalliset ansiot. Ovat myös teillä tietämättömillä. Tunsin melkein raivonpuuskan sisälläni, joka kerta kun ne silmittömän ärsyttävät viulun vingutukset lähtivät soimaan, joka saakelin kerta, kun elokuva halusi ottaa lähikuvaa hahmosta. Tämän oli ilmeisesti tarkoitus ilmentää, että nyt hahmo käsittelee syvällisiä asioita mielessään. Siksi lähikuva. Siksi viulusäestys kohtauksen taustalla. Mutta mielestäni tämä olisi kuin iso, vaahtomuovisormea käyttävä maskotti olisi osoittanut näyttelijää päin ja huutanut, että nyt tämä näyttelijä näyttelee. Onko imelämpää kuin draamaelokuvan lähikuvakohtaukset ja viulukonsertot säestämässä.

Ja Glenn Close oikein kylpee lähikuvissaan. Ainoa, mitä hän ei tehnyt oli sanonut katsojalle suoraan, että minä olen vakava näyttelijä. Että minä näyttelen tosissani. Että nyt kannattaa katsoa minun silmiäni. Minä näyttelen niillä niin vakavissani. Teidän on pakko ottaa minut tosissani. Kaikki muut pelikirjan temput hän käyttääkin. Epätoivo oikein paistaa hänen roolisuorituksensa takaa. Puistattaa vieläkin oikein ajatella, kuinka teennäinen ja ylidramaattisen teatraalinen hänen koko hahmonsa on.

Jonathan Pryce on vieläpä oikein luvattoman huono. Itkee kuin olisi ensimmäistä vuottaan teatterikorkeakoulussa eikä ole koskaan kuullut, miltä ihminen kuulostaa kun hän oikeasti itkee. Lausuu kaikki repliikkinsä kuin olisi kesäteatterin lavalla, jossa äänentoisto on niin huono, että jos katsomon takana sattuu kulkemaan elokuun viimeisiä viljoja puimurillaan puimaan lähtenyt maanviljelijä, niin takarivi ei kuule mitä näyttelijä sanoo, jos tämä ei huuda!

Kaiken lisäksi naurettavin valaistus, mitä olen elokuvissa nähnyt vähään aikaan, oikein sytyttää spotit näyttelijöiden naamaan joka kerta, kun kohtauksen tulisi olla jotenkin kutenkin syvällinen. Lopputuloksena kohtaukset ovat surkuhupaisan säälittäviä. Realismi, aitous, hengittävyys sekä puhdas elokuvallinen ilmaisu ovat juosseet kauas karkuun tämän tekeleen luota ja jäljelle on jäänyt yliampuvuus, tekodramaattisuus sekä kiiltokuvamaisuus.

- Sidenote: Olin katsomassa tämän ruotsalaisen ohjaajan, Ruotsiin sijoittuvan elokuvan oikein Ruotsissa, mikä oli sinänsä hauska kokemus. Suomen ensi-ilta on 21.12.2018. -

Arvostelu: Bohemian Rhapsody

Freddie Mercury on hahmo. Kukaan ei voi kieltää, etteikö olisi edes hieman kiinnostunut tästä jumalaisen äänen omaavasta kasari-ikonista, jonka elämää voisi käsitellä vaikka kymmenessä elokuvassa. Siksi onkin hieman sääli, että Bohemian Rhapsodyn kanssa saamme kokoon hädin tuskin edes yhtä elokuvaa.

Tarina kertoo Queenista, yhdestä kaikkien aikojen legendaarisimmaksi tituleeratusta rock-yhtyeestä, joka takosi hittejä kuin seppä alasintaan muutama vuosikymmen sitten. Pääsolisti Freddie Mercuryn (Rami Malek) elämää kuitenkin varjosti hänen seksuaalinen suuntautumisensa, yksinäisyys, huumeet ja lopulta sairaudet.

Ehkä päällimmäinen kysymys, mikä tästä elokuvasta herää on, että miksi Queen-biopicin tulisi olla muutakin kuin vain fanikerhon kokoon kyhäämä ylistysvideo? Koska sitä tämä elokuva käytännössä katsoen on. Queenin musiikki on Freddie Mercuryn sijaan pääosassa. Eikä siinäkään mitään vikaa varsinaisesti ole. Mutta sitten täytyy hyväksyä se tosiasia, että kyseessä on vain ylipitkä musiikkivideo. Queenin kappaleet ovat hyviä. Ja varsinkin hyviä, jos olet Queen-fani. Sitten varmasti saatkin elokuvasta paljon enemmän irti. Mutta minä jäin kaipaamaan enemmän.

Ehkä nimenomaan Queen-elokuvan tulisi olla niin paljon enemmän, koska Queen itsessään oli niin paljon enemmän. Siksi on jotenkin antiteettista, että kun katsoja pääsee näkemään valkokankaalta, miten Queen vallankumouksellisti musiikintekemistä, joutuu hän samaan aikaa tuhisemaan, että miksi kukaan ei ole vallankumouksellistanut elokuvantekemistä? Minulla on ainakin henkilökohtainen antipatia värityskirjaleffoja kohtaan. Leffoja, joista näkee jo kaukaa, että tässä on vain tyydytty tekemään elokuvaa ohjeiden mukaan. Pysytty rajojen sisällä. Lopputuloksena on ihan kaunis kuva, mutta ei juuri enempää.

Miksi on näin? Ensinnäkin elokuva on harmittavan käsikirjoitetun oloinen. Kaikki repliikit hahmojen välillä ovat teennäisiä, puisia ja laimeita. Ne eivät kuulosta aidoilta. Kamera pitää hahmot mikrofoniständin verran etäällä. Ainakin kaikki muut hahmot kuin Freddien. Elokuva olisi saanut lisää kierroksia, jos muidenkin bändin jäsenten bäkkärihuoneisiin olisi pystytty kurkistamaan. Näytetty heidän perheensä. Heidän ongelmansa. Heidän yksityinen maailmansa. Se olisi tuonut elokuvaa maanläheisemmäksi. Ymmärrän, että kyseessä on jonkinverran Freddie Mercury- biopicci siinä, missä kyseessä on Queen-biopicci, mutta siitä pääsemmekin seuraavaan ongelmaan.

Freddie Mercury jää harvinaisen karikatyyrimaiseksi. Jopa silloin kuin katselemme hänen ongelmiaan, tuntuvat ne lavastetuilta. En tiedä miksi. Ehkä se on kiiltokuvamainen filtteri, jonka joku ääliö on lätkäissyt kuvan päälle. Ehkä käsikirjoitus. Ehkä ohjauksen varovainen ote, joka ei uskalla ravistella. Mutta elokuvan loputtua en kokenut tuntevani Freddie Mercurya sen enempää kuin aiemminkaan. Mikä on suuri sääli, koska kuten jo sanoin, minusta hänessä riittäisi kyllä ammennettavaa.

Ehkä olisin halunnut, että elokuvantekijät olisivat murtaneet Freddie Mercuryn myytin. Näyttäneet kohtauksen, jossa hän muistuttaa enemmän parasta kaveriasi kuin lavalle heiluvaa rokkaria. Nimittäin heti ensimmäisissä kohtauksissa, joissa näemme hänet, hän on heti itsevarma rokkikukko. Ensimmäinen kerta, kun hän astelee lavalle. Tässä olisi voinut olla mahdollisuus edes kasvukertomukselle, vaikka se väsynyttä olisikin ollut. Mutta edes sillä olisi saanut asteen verran enemmän tulkintaa kuin nyt.

En kuitenkaan heitä mätää tomaattia Rami Malekia päin. Ja tämä ei johdu vain siitä, että pidän hänestä näyttelijänä. Minusta se, että elokuva toimii edes jotenkuten on täysin Malekin ansiota. Ja suorastaan suren sitä, että muu elokuvaa ei yllä hänen tasolleen. Hän olisi voinut loihtia jotain todella taianomaista tässä. Nimittäin hän oli niin hyvä. Miten hän pystyikään luomaan niin valtavia syvyyksiä tulkintaansa, vaikka paperilla hänen käsikirjoitettu hahmonsa ei anna siihen mitään osviittaa ja ohjaus vielä vähemmän tilaa niin verestävän aidolle roolityölle. Oikeastaan Malek tekee suurimman urakan koskaan, koska tekee tämän luokan roolisuorituksen näin huonossa elokuvassa. Todellisen mestarinäyttelijän merkki. Hän kuuluu sen tason näyttelijöihin, joiden roolitöitä ei vain katsota, vaan niitä ihmetellään. Sen lisäksi, että hän muuntautui uskottavasti Freddie Mercuryksi, hän saa vapautettua niin sielukasta tulkintaa, että katsoja ei voi olla uppoamatta hänen silmiinsä, katoamatta hänen ilmaisuunsa, tuntematta hänen tunteitaan. Hän on välitön, rohkea ja armoton tulkinnassaan.

Tuntuu ehkä epäreilulta elokuvan muita tekijöitä kohtaan, laskea niin paljon kunniaa Malekin harteille. Väittää, että Malek tuo elokuvan yhteen. Että hän tasapainottelee täydellisesti koko elokuvan maailmoja - sekä Queenin mahtipontista lavashowta, että Freddie Mercuryn yksityistä, demonien riivaamaa päänsisäistä maailmaa. Että ilman Malekia tämä olisi vain hyvin geneerinen ja ennalta-arvattava fanivideo. Mutta koska Malek on ainoa, joka tuli töihin tekemään oikeasti töitä, kun muut vain laiskottelivat, ei minulla ole muuta mahdollisuutta.

Arvostelu: Roma

Cuaron ei ole varsinaisesti kuulunut suosikkiohjaajieni joukkoon. Olen silti pitänyt häntä vallattoman villinä ja vallankumouksellisena ohjaajana. Ohjaajana, joka on paljon kiinnostuneempi elokuvan sielukkuudesta sekä ilmaisuvoimasta kuin mistään muusta. Hänen teoksensa "Ja äitiäs kans", "Children of Men" sekä "Gravity" ovat sykkineet eloa, vapautta sekä tunnetta. Hän on saanut minut kyyneleiden partaalle jokaisella elokuvallaan, mukaan lukien Harry Potter kolmosella. Sanat eivät siis riitä kuvaamaan pettymykseen määrää "Romaa" kohtaan. En pelkästään katsonut elokuvaa kuivin silmin, mutta en tainnut kokea tunteen tunnetta koko keston aikana.

Juonta on sinänsä yhdentekevää referoida, sillä tässä ei tapahdu juuri mitään. Elokuva kertoo yhdestä meksikolaisesta perheestä 1970-luvun alkuvuosina. He ovat keskiluokkaisia ja pitävät palveluksessaan Cleota (Yalitza Aparicio), jonka silmien läpi elokuvaa katsotaan.

Pettymykseni kulminoituu elokuvan konservatiivisuuteen - jotain, minkä koen olevan Cuaronille hyvin epätyypillistä. Elokuva rakentaa itselleen kehykset, ja niiden sisässä kerronta tapahtuu. Ja se kerronta, mikä nousee Roman keskiöön, on se, mitä tapahtuu otosten taustalla. Poliittinen epävakaus, epätasa-arvo, mielenosoitukset, maastopalot ja niin edespäin. Tehokeino on hyvin tuttu juurikin Children of Men -elokuvasta, jossa pääjuonen lisäksi kohtauksissa tapahtui kokonaan toinen sivujuoni otosten taustalla. Ainoana erotuksen tähän elokuvaan, että siinä, missä Children of Menissa tapahtui paljon pääjuonen kannalta, että niissä taustatapahtumissa, Romassa ei tapahdu yhtään mitään niin pääjuonessa kuin niissä taustatapahtumissa. Ainakaan mitään narratiivisesti tärkeää. Saman tien voisimme lukea historian oppikirjaa, jos haluaisimme oikeasti tietää 1970-luvun Meksikosta kaikkia näitä juttuja, joita Cuaron on halunnut tunkea elokuvaansa. Ja silloin saisimme vieläpä paljon enemmän niistä irti, sillä tässä ne jäävät hyvin hämärän peittoon.

Minusta tämä pääjuoni ja ne taustapahtumat syövät paljon tilaa toisiltaan. Jos tässä olisikin kyse arkirealistisesta kerronnasta, niin pääjuoni olisi pitänyt olla ainoa asia, joihin huomiomme olisi kiinnitetty. Tämän perheen arki ja erityisesti sen kotiapulaisen todellisuus olisivat luoneet hyvin hengittävän kokonaisuuden. Jos tässä olisikin kyse kerronnasta, joka haluaa heittää meidät 1970-luvun Meksikon historiallisten tapahtumien keskiöön, niin sitten elokuvan olisi pitänyt tehdä se. Eikä niin, että raapuuttaa pintaa sekä näistä historiallisista tapahtumista, että yhden perheen arjesta - pääsemättä kunnolla sisään kumpaakaan.

Syy, miksi tituleeraan elokuvaa konservatiiviseksi johtuu siitä, että ymmärrän kyllä, mitä Cuaron on lähtenyt hakemaan tässä. Hän on halunnut kertoa prismaattisen tarinan, jossa tämän yhden perheen taustalta hahmottuu koko 1970-luvun Meksiko ja sen tapahtumat. Mutta koen sen vain hyvin yksiulotteiseksi, rajatuksi, suppeaksi, kulmikkaaksi ja ahtaaksi kerrontatavaksi. Elokuva ei siis toisin sanoen hengitä. Se ei elä. Se ei syki. Se valitsee näkökulmansa, rajaa itsensä sen mukaiseksi ja tyytyy siihen. Koko elokuva tapahtuu niin, kuin se alussa määritellään. Missään vaiheessa emme saa kokemusta, että nyt rikkoisimme sen muotin, jonka välistä tarkastelemme elokuvaa. Täten elokuva on hyvin konservatiivinen. Se ei ole kiinnostunut aidosta elokuvallisesta ilmaisusta, vaan se on kiinnostuneempi omasta arvovallastaan. Siitä, että on keksitty väitetysti hauska ja kekseliäs tapa kertoa elokuvaa ja sen sijaan, että tässä puhuttaisiin katsojalle suoraan, tässä tyydytään leikkimään elokuvan omaa leikkiä ja sen päätteeksi katsojan tulisi vain taputtaa ja kehua, kuinka hienon jutun on ohjaaja keksinyt. En suostu alistumaan aivottomaksi elokuvankatsojaksi, joka vain automaattisesti ostaa, mitä tahansa elokuvantekijä minulle yrittääkään myydä.

Olin myös pettynyt siihen, että tässä ei käytetty ammattitaitoisia näyttelijöitä. Täysin kysymysmerkiksi jää, miksi Cuaron on ajatellut, että tässä pitäisi käyttää ensikertalaisia, untuvikkoja ja täysin kokemattomia näyttelijöitä. Joissain elokuvissa tämä efekti toimii, mutta tässä katsoja vain hukkuu siihen silkkaan vyörytyksen määrään, mikä syntyy siitä kaaoksesta, mikä tapahtuu, kun yksikään näyttelijöistä ei tiedä, mitä on tekemässä. Jos ajatellaan, että ohjaaja on elokuvan maalari ja näyttelijät maali, niin minusta on aika oleellista, että näyttelijä ymmärtää, minkä sävyistä elokuvaa ollaan tekemässä. Minusta parhaimmat näyttelijät ovat niitä, jotka ymmärtävät ohjaajan vision ja lainaavat itseään ja omaa sieluaan elokuvan sävyn eteen. On syy siihen, miksi Amy Adamsit ja Nicole Kidmanit ovat vuodesta toiseen Oscar-ehdokkaana. Koska he ymmärtävät, mikä näyttelijän oikea tehtävä on. Se ei ole pelkästään vuorosanojen lausuminen tai vakuuttava kehokieli. Vaan nimenomaan elokuvan sävyttäminen. Adamskin on loistava esimerkki siitä, kuinka hän pystyy upottamaan itsensä hyvin vaihteleviin tunnelmiin ja elokuvallisiin maailmoihin. Hän on ammattilainen. Ja hänen kaltaistaan ammattilaista olisi kipeästi tarvittu täsmentämään Roman maailma.

Roma on konservatiivinen ja jollain yllättävällä lailla se on myös lapsellinen. Toisaalta nämä määreet kävelevät mielestäni loistavasti käsi kädessä. Cuaron luulee, että katsojan voi valloittaa puolelleen halvoilla tempuilla ja kikoilla. Siinä ei ole mitään syvällistä, että yhdessä kohtauksessa tapahtuu kaksi asiaa, jos katsoja ei kiinnostu kummastakaan. Syvällisyys syntyisi merkityksellisyydestä. Jos nämä kaksi kerrosta olisivat jonkinlaisessa symbioosissa keskenään. Vahvistaisivat toinen toisiaan. Syventäisivät toistensa narratiivia. Nyt kummallekaan tapahtumalle ei anneta mitään syytä. Ne vain tapahtuvat. Ja tämä on mielestäni hyvin naiivia elokuvantekemistä. Kuin lapsi, joka piirtää piirrustukseen sekä kukan, että auringon ja on erittäin tyytyväinen itsestään. Juoksee piirroksensa kanssa perheenjäseneltä toiselle ja kalastelee kehuja. Minulta niitä ei tipu.

Pari sanaa palkintokaudesta

Elämme vuoden parasta aikaa. Ei minkään muun syyn takia, kuin, että palkintokausi on täydessä kukoistuksessaan. Hyppikäämme ylös alas, innosta soikeana. Aiempina vuosina olen koostanut jokaisesta merkittävästä elokuva-alan palkinnosta oman postauksen sekä ehdokkaiden julkistamisesta, että itse voittajien palkitsemisesta. Tänä vuonna taidan tyytyä tiivistämään ainakin ehdokkuudet tähän yhteen postaukseen. Katsotaan mitä teen itse gaalojen suhteen. Mutta aion ehdottomasti päästää itseni helpommalla, joka tapauksessa.

Olen itse asiassa jo aikaisempina vuosina tullut siihen loppupäätökseen, että joitakin vuosia sitten luonnostelemani "Viiden tärkeimmäin elokuvapalkinnon" kaava ei pidä enää paikkaansa. Nykyään rajaisin Brittien Oscarit eli BAFTAt näistä geimeistä jo täysin omaksi lajikseen. Ne eivät korreloi Oscareiden kanssa tarpeeksi, jotta voisin puhua niistä mielekkäästi näiden muiden palkintojen yhteydessä. Lisäksi nämä neljä muuta ovat amerikkalaisen kulttuurikentän juhlaa ja kuten on itsestään selvää, niin BAFTAt ovat brittien areenaa ja jälki on sen mukaista. Toki Baftoja voi kunnioittaa itsessään, mutta teen nyt sen päätöksen, että niille en tuhraa omasta blogistani enää tilaa. 

Siksi puhun tämän kirjoituksen yhteydessä niistä kolmesta muusta tärkeästä elokuvapalkinnosta - Oscarithan eivät ole vielä ehdokkuuksiaan julkistanut. Mutta nämä kolme muuta voinevat indikoida jotain näistä Oscar-ehdokkuuksista, toivottavasti ainakin. Ja siitähän me kaikki oikeasti vain välitämme. 

Ajattelin ensin siis koota yhteen kaikki ne näyttelijät - koska taas; näistä näyttelijöistä me kaikki oikeasti vain välitämme - jotka ovat saaneet kaikilta kolmelta taholta tunnustusta; Golden Globeilta, SAGeilta ja Critics' Choiceilta. Jos näyttelijällä on jo nämä kolme ehdokkuutta plakkarissa, uskaltaisin väittää, että hänellä on ainakin 90 prosentin todennäköisyys napata myös se Oscar-ehdokkuus.

Aloitetaan miespääosasta.

Ne näyttelijät tänä vuonna, jotka nappasivat sekä Golden Globe, SAG, että Critics' Choice -ehdokkuudet:

1. Christian Bale (Vice)
2. Bradley Cooper (A Star Is Born)
3. Rami Malek (Bohemian Rhapsody)
4. Viggo Mortensen (Green Book)

- Mahdollisia viidennen "slotin" Oscareissa saavia nimiä: John David Washington (BlacKKKlansman), Willem Dafoe (At Eternity's Gate), Ethan Hawke (First Reformed), Ryan Gosling (First Man). Voisin vielä uumoilla, että myös Mortensen saattaisi tipahtaa tuon neljän nimen joukosta Oscareihin mennessä pois. Hän on saanut jonkinmoista backlashia aikaan rasistisilla kommenteillaan. Voittajaksi uumoilisin tai no, sanotaan suortaan, toivoisin Rami Malekkia. Kunhan Bale ei vain voittaisi. Onko tylsempää, kuin että yksi näyttelijä nappaa jo toisen pystinsä, kun näillä kaikilla muilla nimillä ei ole sitä ensimmäistäkään?

Naispääosa:

(jo SAG-, Critics' Choice, että Globe-ehdokkuuden saaneet)

1. Emily Blunt (Mary Poppins Returns)
2. Glenn Close (The Wife)
3. Olivia Colman (The Favourite)
4. Lady Gaga (A Star Is Born)
5. Melissa McCarthy (Can You Ever Forgive Me?)

- Tämä ryhmä näyttää jo lukkoon löydyltä. Mukaan saattaa änkeä Nicole Kidman (Destroyer), tai ainakin niin toivoisin. Voittaja voi olla niin Olivia Colman, Lady Gaga, Melissa McCarthy sekä Glenn Close - kaikille löytyy kannattajansa. Blunt on jotenkin outo nimi listassa, sillä hänestä ei olla puhuttu niin paljon kuin näistä neljästä muusta, mutta silti kaikki varmasti ovat yhtä mieltä, että on jo korkea aika, että Blunt sen ENSIMMÄISEN (!) ehdokkuutensa jo viimein saisi. Ja ilmeisesti on tarpeeksi vakuuttava Maija Poppasessa. 

Miessivuosa:

(jo SAG-, Critics' Choice, että Globe-ehdokkuuden saaneet)

1. Mahershala Ali (Green Book)
2. Timothee Chalamet (A Beautiful Boy)
3. Adam Driver (BlackKKKlansman)
4. Richard E. Grant (Can You Ever Forgive Me?)

- Viidennen slotin saattaa saada Sam Elliott (A Star Is Born - tosin miksi? Minusta hän ei tehnyt leffassa yhtään mitään. Hädin tuskin edes näytteli siinä), Sam Rockwell (Vice) tai Michael B. Jordan (Black Panther). Mitään en toivo niin paljon, kuin, että lopullisen voiton veisi Timothee Chalamet. Vuosi sitten kun valuin masennuksen syvään kaivoon viikkokausiksi, kun hän hävisi Oscarinsa CMBYN:sta en olisi voinut haaveillakaan, että heti seuraavana vuonna hänellä olisi mulligan. Mutta jotkut toiveet käyvät toteen.

Naissivuosa:

(jo SAG-, Critics' Choice, että Globe-ehdokkuuden saaneet)

1. Amy Adams (Vice)
2. Emma Stone (The Favourite)
3. Rachel Weisz (The Favourite)

- Melko varma neljäs ehdokas on Regina King (If Beale Street Could Talk) - häntä povattiin jo voittajaksi jossain kohtaa, mutta kun SAG ei laittanut häntä ehdolle, niin taisi tipahtaa se ennakkosuosikin kruunu. Muistaakseni vain yksi näyttelijä historian saatossa on voittanut Oscarin olematta SAG-ehdokkaana ja se oli Marcia Gay Harden vuonna 2000. Eli SAG palkinnoilla on äärettömän suuri valta ja merkitys. Tämä johtuu pitkälti siitä, että SAG-äänestäjät ovat pitkälti samoja äänestäjiä kuin Oscareissa. Siksi on äärettömän epätodennäköistä, että King voisi enää voittaa Oscaria. Miksi häntä kukaan äänestäisi voittajaksi, kun eivät äänestäneet häntä edes ehdokkaaksi SAGeissa? Viidennen slotin voinee saada Claire Foy (First Man), jota häntäkin povattiin pitkään mahdolliseksi voittajaksi jopa, mutta sama keissi kuin Kingillä, ei saanut SAG-ehdokkuutta. SAGit siis todella sekoittivat pakkaa tänä vuonna. Sinänsä tämä oli mielenkiintoinen jännitysnäytelmä, koska Golden Globe-ehdokkuudet ja Critics' Choice-ehdokkuudet julkistettiin ensin ja he molemmit laittoivat sekä Kingin, että Foyn ehdolle ja heitä povattiin ennakkosuosikeiksi. Sitten tuli SAGit, jotka eivät laittaneet heitä ehdolle ja siinä romuttui kaikkien "asiantuntijoiden" asiantuntijuus. Sitten on sellainenkin mahdollisuus, että Nicole Kidman voisi saada ehdokuuden A Boy Erasedista, mutta hyvin epätodennäköistä. Mahdolliseksi voittajaksi veikkaisin näiden tietojen valossa Amy Adamsia, joka kyllä viimeinkin sen pystin voisi napata - vaikkei olisikaan hänen paras roolinsa...

En ole itse lähtökohtaisesti niin kiinnostunut veikkailemaan muita kategorioita. En tiedä miksi. Minua kuitenkin kiinnostaa, ketkä ne voittajat niissä tulee olemaan, mutta ehkä kun nämä näytteljät ovat niin paljon enemmän esillä ja kiertävät tuhansissa haastatteluissa sun muissa kissanristijäisissä, niin sitä pakostakin kiinnostuu ainakin puolella korvaa. Tulen siis puhumaan muista kategorioista enemmän lähempänä Oscareita...

Esitellään myös lopuksi ne elokuvat, jotta tiedetään mistä puhutaan:

Maija Poppasen jatko-osa, joka ilmeisesti lunastaa odotukset. Ohjaajana Oscareissa Chicagon, Geishan muistelmien, Ninen ja Into the Woodsin kanssa aiemminkin siis heilunut Rob Marshall.

Tästä olenkin jo höpissyt. Ohjaajana Bradley Cooper. Pitkään tuotannossa ollut projekti, jota on aiemmissa vaiheissa ollut toteuttamassa ties mitkä Clint Eastwoodit, Beyoncet, Jennifer Lopezit ja Will Smithit.

<3

Suomalaisille hyvinkin tuttu leffa, kiitos Jasper Pääkkösen. Leffasta kuitenkin näyttää niittävän kunniaa Adam Driver, joka on tehnyt tietään Oscareita kohti mielestäni jo useamman vuoden. Ohjaajana Spike Lee. Kutsuttu myös hänen comebackikseen.

Ohjaajana Marielle Heller, vähän tuntemattomampi nimi. Leffa on indie-tuotantoa ja sitä on ollut kirjoittamassa vähän tunnetumpi indie-nimi Nicole Holofcener, jonka töistä olen kirjoittanut jopa teemaviikon. 

Tämän syksyn yleisösuosikiksi muodostunut Queen-biopicci, joka ei kriitikoiden suosiossa kylpenyt liiemmin, mutta pääosanesittäjä sentään saa ansaitsemaansa kunniaa. Ohjaajana alunperin Bryan Singer, sittemmin Dexter Fletcher - jonka ehkä itse mieltäisin oikeaksi ohjaajaksi, mutta liiton säännöt kieltävät tällaisen määrittelyn.

Komediaohjaajana tunnetun Peter Farrellyn murtautuminen draaman puolelle, ilman veljeään. 

Naapurimaamme Ruotsin lahja Hollywoodin tähtitaivaalle tänä vuonna, Björn Runge päässyt ohjaamaan oikein Glenn Closea ja ilmeisesti hyvin lopputuloksin. Ruotsalaiset yleensä pärjäävät näissä peleissä hyvin, joten liekö ollut tietoinen valinta Closen taholta valjastaa siksi tämä mies tämän leffan ohjaajaksi. Closehan on niin epätoivoinen Oscarin saamiseksi, että melkein säälittää. Tämäkin leffa tuntuu niin Oscar-kalastusleffalta, ettei mitään rajaa.

Viime vuosien ehdottomasti kirkkaimpia ohjaajalupauksia on Yorgos Lanthimos. Jotenkin käsittämätöntä, että hän siirtyy The Lobsterista The Killing of a Sacred Deeriin ja sitten brittiläiseen pukudraamaan, The Favouriteen. Mutta tämä polku tuntuu kantavan. Pääosissa ei yksi, ei kaksi, vaan jopa kolme naista ja siitä Lanthimokselle hatunnosto. Muut miesohjaajat voisivat seurata perässä.

The Big Shortilla Akatemian kultalapseksi muodostuneen Adam McKayn uusin. Ja ketkäs muut mukana kuin myöskin Akatemian kultalapset Christian Bale, Amy Adams ja Sam Rockwell. Jotenkin niin itsestäänselvää koko puuro, että melkein haukotuttaa. 

Arvostelu: Robin Hood

Robin (Taron Egerton) rikas paikallinen aatelinen värvätään armeijaan ristiretkille taistelemaan muslimeja vastaan. Taakse kotirintamalle jää sydämen mielitietty Marian (Eve Hewson). Kun Robin palaa Lähi-Idästä kotiin haavoittuneena ja sodan kyynistämänä, huomaa hän Marianin lampsineen hevonkuuseen ja hänen koko omaisuutensa hävinneen.

Elokuva on jopa auttamattoman huono. Tyrskähdyttää nyt jälkikäteen ajatus, että elokuvan alussa tosiaan oikein kertoja saarnaa meille pitkää litaniaa siitä, että tämä ei ole se tavallinen Robin Hood -uudelleenkerronta. Ja sitten loppuelokuva käyttää kaiken aikansa todistaakseen väitteen valheelliseksi. Ei nyt puhuta edes siitä, että lähtökohtaisesti ylipäänsä kertojaratkaisut ovat ehdoton nou nou.

Mutta tosissaan; sama vanha Robin Hood. Joo, siihen rinnalle löydettiin Jamie Foxx, tällä kertaa mustaihoinen muslimi Little Johniksi, mutta se ei tästä uutta tarinaa tee. Ja tosi yllättävä veto, että näyttelijäkaartin ainoa mustaihoinen näyttelijä tyrkätty sidekickin rooliin. Hän on valkoihoisen miessankarin kätyri. Sivuosa. Olisi edes uskallettu laittaa Robin Hoodin rooliin, niin oltaisiin saatu jotain uutta.

Ollaanko me oikeasti siinä pisteessä, että pelkät uudelleenfilmatisoinnit ei enää riitä, mutta nyt näiden miljoonansien kohdalla tarvitaan oikein vastuuvapauslausekkeet elokuvien alkuun, että ei, ei, ei - ei tämä ole sama tarina. Katsokaa nyt! Me vaihdettiin ton yhden sivuosahahmon ihonväri. Ja tota... toi, toi, toi - toi yks lavaste taitaa olla eri tuossa yhdessä kulmassa. Pitäisi mielestäni päättää, että joko tehdään uudelleenfilmatisointeja kunnialla tai sitten ei tehdä uudelleenfilmatisointeja. Mutta jos sitä aletaan anteeksipyytelemään, niin ei hyvää päivää...

Ja kuten on varmaan itsestään selvää, kun en ole tästä intoa puhkumassa, niin ei se toteutuskaan kummoinen ole. Juonenkulku on kuin jostain huonosta telenovelasta ylidramaattisíne kohtauksiineen, jotka ovat toinen toistaan epäuskottavampia. Hahmojen motivaatiot eivät käy järkeen millään. Hahmoja sinkoaa sieltä täältä tuonne ja sinne. Se kuuluisa punainen lanka puuttuu. Lisäksi kaikesta paistaa läpi autenttisuuden puute. Rahaa on kyllä kaadettu typeriin erikoisefekteihin sun muihin, mutta oikea palo aihetta kohtaan loistaa poissaolollaan.

Taron Egerton auttoi paljon. Pidin hänestä. Hänellä on hyvät ilmeet. Sekin on nykyään harvinaista, että näyttelijä osaa oikeasti näytellä ilmeitä. Kaikki on nykyään niin ilmeetöntä. Hänessä on sellaista vanhan koulukunnan näyttelijää, joka osaa ilmeillä uskottavasti.

Tajusin viimein, etten pidä Jamie Foxxista. En ole oikeastaan tainnut nähdä häneltä yhtä hyvää roolisuoritusta, kahdesta puhumattakaan. Jossain roolissa varmasti toimii, paremman puutteessa, mutta niinhän se pysähtynyt kellokin on oikeassa ajassa kaksi kertaa päivässä. Foxx on rasittava. Hän ei ole niin naturalistinen, mitä toivoisin näyttelijän olevan. Hän on kuin Timothee Chalametin tai Jennifer Lawrencen vastakohta. Siinä, missä he pystyvät kerta toisensa jälkeen uppoamaan vaivattomasti rooliin kuin rooliin, Jamie Foxx joutuu vääntämään ja kääntämään ja senkin jälkeen näyttää vain typerältä kaikessa tuskailussaan.

Eve Hewson on tämän vuoden Marian. Katsotaan kuka vetää roolin seuraavana vuonna... En tiennyt kuka hän oli, mutta olin kyllä vakuuttunut. Tosin roolin ainoa vaatimus on olla kaunis koriste, joten sinänsä hänellä ei ollut ihan hirveästi tehtävää tai mahdollisuuksia mokata. Mutta tämän arvostelun kirjoittamista varten taustatutkimusta tehdessä tuli vastaan, että hän on Bonon tytär! Mikäli Hollywoodin ylpeä nepotismi-perinne on yhä hengessään, niin hänestä varmasti kuulemme vielä.

Ben Mendelsohnia en koskaan tunnista. F. Murray Abraham puolestaan oli iloinen yllätys ja hyvin hänkin veti. Tästä voisi päätellä, että joko näyttelijöissä ei ollut tällä kertaa vikaa, tai sitten Jamie Foxx oli niin silmittömän umpisurkea, että upotti paattinsa kanssa muutkin näyttelijät.

...=)