Fight Club (Fight Club)

Koska David Fincherin Fight Club on lävistävän nykyaikainen elokuva, koen, että voin täten hyödyntää seuraavaa erittäin modernia ilmausta; wtf?

Arabikeväänä tunnettu ilmiö alkoi muistaakseni vuonna 2011 Tunisiasta, josta se levisi muihinkin Pohjois-Afrikan maihin. Arabikevät siis ilmaisuna yleistettiin tarkoittamaan usean diktatuurimaan murrosvaihetta, sisällisotia ja kapinaa maiden sotilasjohtoa vastaan. Syy mullistuksiin oli nuorten miesten työttömyydessä ja pahoinvoinnissa. Nimenomaan nuorten miesten hyvinvointi oli avainasemassa levottomuuksiin.

Olin kerran luennolla, jonka nimi oli "Patriarkaatin tuho". Luennoitsija puhui todella asiantuntevasti eritoten Euroopan ulkopolitiikasta ja etenkin tästä tällä hetkellä vallitsevasta pakolaiskriisistä. Hänen mukaansa perussuomalaisten suosio ja heidän ajatuksensa olivat suorassa korrelaatiossa patriarkaaliseen ajatteluun ja etenkin Suomessa vallitsevaan rasistiseen kulttuurin, jossa ulkomaalaiset "barbaarit" jotenkin tunkeutuvat suomalaisen miehen reviirille, keholle, omaisuudelle ja kun tämä ympyrä on vallattu, ongelmia syntyy. Sodat, levottomuudet, lamat, katastrofit kaikki ovat patriarkaalisen yhteiskunnan synnyttämiä. En perusta näitä havaintoja mihinkään feministiseen propagandanäkökulmaan, vaan ne linkittyvät mielestäni hienosti Fight Clubin yhteiskuntakriittiseen näkökulmaan. Elokuvassa on sitaatti:

Man, I see in fight club the strongest and smartest men who've ever lived. I see all this potential, and I see squandering. God damn it, an entire generation pumping gas, waiting tables; slaves with white collars. Advertising has us chasing cars and clothes, working jobs we hate so we can buy shit we don't need. We're the middle children of history, man. No purpose or place. We have no Great War. No Great Depression. Our Great War's a spiritual war... our Great Depression is our lives. We've all been raised on television to believe that one day we'd all be millionaires, and movie gods, and rock stars. But we won't. And we're slowly learning that fact. And we're very, very pissed off.

Fight Club on terävän tarkka yhteiskuntakritiikki. Se herättää kysymyksiä eksistentiaalisesta ahdingosta, vastuusta ja identiteetistä. Sen lisäksi elokuvassa on toinen puoli; hahmojen motivaatiota, tulevaisuutta, olemassaoloa perusteellaan mielenkiintoisesti psykologisesti pohtien. Tämän puolen olemassaoloa en edes tajunnut, ennen kuin pyysin kaveria selittämään minulle elokuvan lopun, jota en ymmärtänyt omin voimin ollenkaan.

Elokuvan pääosassa on Edward Norton, materiaalisessa, tarkoituksettomassa kulutusyhteiskunnassa itsensä elämiseen turruttanut Jack, joka Brad Pittin Tyler Durdenin johdolla alkaa purkautumaan yhteiskunnan sosiaalisista normeista, kaavamaisen elämisen muodoista ja alkaa oppimaan arvokkaita oppitunteja vapaudesta ja sen suorasta linkittyneisyydestä elämän merkityksen kanssa. Nimenomaan heidän perustamansa Fight Club, johon nuoret miehet kokoontuvat aiheuttamaan toisilleen kipua. Elokuvassa tärkeässä asemassa on myös Helena Bonham Carterin esittämä Marla Singer, joka edustaa feminiinistä puolta Edward Nortonin päähahmosta, muuten niin maskuliiniseen maailmaan, Tylerin johdolla sysätyssä miehestä.

Psykologinen puoli elokuvassa tosiaan saattaa jäädä huomaamatta, sillä niin vaikeasti tulkittavaksi on jätetty katsojalle se, että mikä on Jackin kuvitelmaa ja mikä ei. Kuitenkin elokuvan syvällisyys syntyy nimenomaan siitä, että vaikka tuntuu, että elokuvan esille nostama eksistentiaalinen ahdinko makaisi laajalla nykyaikaisessa miehisessä identiteetissä, loppujen lopuksi kysymys voikin olla vain yhden ainoan miehen kamppailusta menneisyyden arpia, kuten hylätyksi tulemista, ja tulevaisuuden minuutta vastaan, yhdistettynä siihen ajatukseen, että Jack kärsii vaikeasta minäkuvan hyväksymisen ongelmasta. Jos tämä puoli olisi tullut ilmi suoraviivaisemmin, olisin saanut elokuvasta enemmän irti. Toki nyt näihin viitattiin keskusteluilla, mutta ennen varsinaista loppuratkaisua, jolloin satunnaisen keskustelun syvempi merkitys ei elokuvaa katsoessa siinä hetkessä avaudu.

Toinen kritiikki tulee näyttelijäsuorituksista. Katsoin koko ajan Brad Pittiä, Edward Nortonia ja Helena Bonham Carteria enkä koskaan uskonut heidän olevan hahmojaan. En päässyt heidän roolitöihinsä sisälle.

Kun ajatellaan elämisen syitä, niitä voi helposti olla monia, mutta pääpiirteittän lisääntyminen; jälkikasvu ja sitä kautta perinnnön jättäminen, hedonismi; puhdas ja äkillinen nautinto eli kivun (kuoleman) poissaolo ja yhteiskunnallinen; halutaan vaikuttaa historiaan. Olin mykistyneen vaikuttunut kuinka hyvin elokuva kattasi nämä kaikki osa-alueet pohdinnassaan yhden miehen halusta elää. Seksi symboloi hedonismia, anarkinen Fight Club-ilmiö, joka leviää terrorismin tavoin yhteiskuntakriittisesti yhteiskuntaa vastaan ja biologis-evolutiivinen näkökulma käsitellään feminismin ja maskuliinisuuden kädenväännössä, joka on läsnä koko ajan nimenomaan tämän Tyler Durden-Marla Singer-kaksikon läsnäololla Nortonin elämässä.

Elokuvassa riittää elementtejä varmasti usealle katselukerralle, ainakaan jos ei ole kaveria selittämässä tärkeitä osa-alueita, jotka siis (painotan) liittyy Marla Singerin ja Tyler Durdenin hahmoihin ja heidän enkeli-demoninomaiseen päänsisäiseen vaikutukseen Nortonin päähahmolle...

Siis onhan tämä mestarillinen elokuva, jos ei vielä tullut selväksi.

...=)

Sydämen soinnut (Music of the Heart)

Meryl Streep saavutti kahdennentoista Oscar-ehdokkuutensa tästä vuoden 1999 elokuvasta. Hänen roolihahmonsa, Roberta Guaspari on monitahoinen, mielenkiintoinen, aito ja hyvin kirjoitettu naishahmo. Harmi vain, että se on elokuvan ainoa hyvä puoli. Loppu elokuvaa on ennalta-arvattavaa, kliseistä, epäaitoa sekä tylsää.

Streepin esittämä Guaspari on eroamassa sotilasmiehestään, jonka kanssa hänellä on kaksi lasta. Vietettyään monta vuotta kasvattaen lapsiaan ja muuttaen ympäri maailmaa sotilaskohteesta toiseen, hänelle ei ole kertynyt työkokemusta, jolla saisi työpaikan viulunsoitonopettajana. Hän kuitenkin saa mahdollisuuden eräästä Harlemin koulusta alunperin sijaisopettajana. Opettamalla viulunsoittoa kovia kokeneille lapsille, muuttaa hän pikkuhiljaa lapsien mahdollisuuksia ja tekee naapurustosta ja kaupunginosasta paremman. Samalla kuitenkin perhe-elämän ja työuran mahdollisuuksien yhdistäminen käy vaikeammaksi hänelle.

Streep on luonnollisesti täydellinen. Mutta nyt vaihteeksi minun on kehuttava hyvin kirjoitettua, monipuolista ja moniulotteista hahmoa - naishahmoa elokuvan pääosassa. Usein naisnäyttelijöille tarjotut roolit ovat arkkityyppejä. On äiti-rooli ja on huoran rooli ja roolit ovat usein tyypillisesti vain jotakin yhtä piirrettä. On se pyhimys-rooli, joka on aina joka tilanteessa hymyilevä, lämpöä antava - usein - äiti. Tai sitten on paha nainen, ilkeä, omahyväinen - kaikkia pahoja piirteitä omaava nainen. Mutta tässä meillä on nainen, joka on keski-ikäinen, välillä hyvinkin empaattinen ja iloinen ja auttava ja mukava ihminen, joka haluaa auttaa kanssaihmisiään. Sitten taas välillä hänellä on huono päivä ja hän ei koekkaan velvollisuudekseen olla huutamatta huonosti käyttäytyvälle lapselle. Myös, aidon ihmisen tavoin, hän on eri asioita eri ihmisille elämässään. Hän käyttäytyy erilaisesti ollessaan luokassa opettamassa, kuin komentamassa kotona lapsiaan tai ollessaan treffeillä miesystävänsä kanssa. Ja tälläisiä rooleja näkee aniharvoin. Liian usein roolihahmot pelkistetään vain tiettyyn piirteeseen. "Tässä on nyrpeä hahmo ja tässä on iloinen hahmo" ja sitten he tietenkin ovat aina vain nyrpeitä tai aina vain iloisia. Mutta eihän se oikeasti mene niin.

Haluan myös nostaa esille Angela Bassettin hienon roolityön. Kuinka harmi, että näinkin hieno näyttelijä, joka saa näinkin pienessä ja vaatimattomassa roolissa saa aikaan hienon roolisuorituksen, ei ole pystynyt tekemään uralla läheskään kaikkea, mihin hänellä olisi mahdollisuudet. Taas kertoo jotain käsikirjoittajien kirjoittamista rooleista tai oikeastaan tuottajien ja studiopomojen tarjoamista mahdollisuuksista, joita (Viola Davisia siteeraten:) ei ole.

Mutta sitten, on valitettavaa, että itse elokuva ei läheskään yllä näiden kahden näyttelijän tasolle tai hyvin luodun pääroolin tasolle. On oikeastaan aika kamalaa katsottavaa, kun noin vain Streepin valkoinen, keskiluokkainen nainen tallustelee ns. getto-kouluun (englanninkielessä termi: inner-city school), jossa lapset oikeasti varmasti käyttäytyisivät huonosti ja eivät todellakaan käyttäytyisivät kuin pienet enkelit vähän kun joku vanhempi valkoinen rouva käskee. Ja tämä kirjaimellisesti tapahtuu ensimmäisellä tunnilla, tuosta noin vain - kuin joku jumala vain napsauttaisi sormiaan. Ei, oikeasti harvaa lasta saisi keskittymään viulunsoittoon noin helposti.

Juonenkulku on selvää jo alusta asti. Yht'äkkiä koko naapurusto on opettajan takana ja kaikki kollektiivisesti ihastelevat kuinka lapset soittavat viulua niin hienosti ja ovat tyyliin valmiina heittäytymään vaikka luodin eteen, jotta lapset saavat jatkaa viulunsoiton opettelemista, ihan kuin se olisi tärkeintä heidän elämässään. Miksi täytyy tapahtumia pelkistää näin? Kohtaus, jossa pääsemme tähän kliimaksin loppukonserttiin on suorastaan surkuhupaisaa katsottavaa kun koviksen omaiset äijät kaikki pällistelevät virne kasvoillaan kun ihmiset lavalla soittavat viulua! En ihan usko. Ai niin, paitsi, että tarina on tosi...

P.S. Oli todella outoa nähdä Holmes NYC:in Kapteeni Gregson (Aidan Quinn) nuorempana

P.P.S. aiheutti muuten pienoisen nauruntyrskähdyksen/shokinomaisen reaktion tajuta, että Wes Craven (levätköön rauhassa) on ohjannut elokuvan. Craven, joka tunnetaan monista kauhuelokuvistaan, kuten Scream-elokuvista, kuoli aikaisemmin tänä vuonna (30.8.15).

P.P.P.S (?) Täältä voi nähdä lisää oikeasta Roberta Guasparista ja todella, elokuvassa esitetyistä, oikeista tapahtumista.

...=)

Vuosi nuoruudestani (Girl, Interrupted)

James Mangold (muita töitä mm. Walk The Line, Knight & Day) ohjasi tämän vuoden 1999 elokuvan, perustuen Susanna Kaysenin omaelämäkerralliseen kirjaan. Winona Ryder on elokuvan pääosassa Kaysen, 18-vuotias lukiosta valmistunut, joka on masentunut ja siksi kirjautuu psykiatriseen sairaalaan. Siellä hän tapaa toinen toistaan erilaisempia ihmiskohtaloita, mieleenpainuvimmin Angelina Jolien esittämän Lisa Rowen, sosiopaatin.

Hätkähdyttävintä tässä on, että tarina on tosi. Elokuvan katsottuani minulle tuli hirveä hinku saada tietää erityisesti, mikä oli Lisa Rowen kohtalo. Ja uskonpa, että tämä oli vain Angelina Jolien täydellisen roolisuorituksen ansiota. Hän vangitsee tarkasti tälläisen sosiopaattisen, ihmisiä hyväkseen käyttävän, mutta lopussa kuitenkin sielun omaavan, henkisesti sairaan ihmisen roolin eli hän on siis uskottava ja syvällinen. Oikeasti, jos haluatte nähdä elokuvan pelastavan, jälkiä jättävän, unohtumattoman upean roolisuorituksen, on Angie tässä kyllä elämänsä roolissa. Mielenkiintoista kyllä, hän sai toisen Oscar-ehdokkuuden (voitettuaan siis tästä roolistaan) myös tositarinasta, Changeling vuonna 2008.

Muuten tämä elokuva onkin sitten aika lapsellinen.

...=)

Ansa viritetty (Entrapment)

Catherine Zeta-Jones ja Sean Connery tähdittävät tätä vuoden 1999 ikimuistoista ryöstöelokuvan klassikkoa.


Virginia Baker (Catherine Zeta-Jones) on vakuutusyhtiössä työskentelevä tutkija, joka on seurannut kansainvälisen taidevarkaan MacDougalin (Sean Connery) uraa jo vuosia. Kun Gin viimein saa todistettua Macin osallisuuden erään Rembrandtin taideteoksen ryöstöön, antaa hänen pomonsa hänelle luvan virittää Macille ansan - saaden Macin työskentelemään kanssaan ryöstääkseen kiinalaisen naamion ja siten napata Mac itse teossa. Elokuvan edetessä kuitenkin paljastuu, että sekä Gin että Mac tietävät ja haluavat toisistaan paljon enemmän kuin mitä aluksi olettaa.

"Ansa viritetty on tyylipuhdas esimerkki..."

Ansa viritetty kuuluu ryöstöelokuvan tyylilajiin, jolle on tyypillistä arvaamattomat juonenkäänteet. Usein näissä on se vaara, että juonittelusta tulee liian monimutkaista. Täten katsojan voi ensinnäkin olla vaikea seurata ja toiseksi juonesta ei välttämättä tule vedenpitävää, jos koko ajan uusi käänne muuttaakin jo tapahtuneen päälaelleen. Onneksi, Ansa viritetty on tyylipuhdas esimerkki hyvin toimivasta juonesta, jännittävästä rakenteesta ja toimivasta asetelmasta, jossa kaksi voimaa kohtaa.

Nämä kaksi voimaa ovat Oscar-voittajat Catherine Zeta-Jones ja Sean Connery. On vaikea uskoa, että Conneryn ja Zeta-Jonesin välinen kemia toimisi, ottaen huomioon, että heidän ikäeronsa on 39 vuotta. Mutta sitten tulee muistaneeksi, että Zeta-Jones on naimissa itseään kaksikymmentäviisivuotta vanhemman näyttelijän Michael Douglasin kanssa ja ajatteleekin, että mitä yksi neljätoistavuotta vielä päälle tekee? Ennakko-odotuksista huolimatta, Connery ja Zeta-Jones käyvät yhteen kuin niin ikään kultaisen Hollywoodin vanhat tähtiparit kuten Grace Kelly ja Cary Grant.

Itse asiassa koko elokuva on kuin entisen maailman filmi. Eksoottiset maisemat, pureva dialogi, mahtavat ennalta-arvaamattomat juonenkäänteet, joita katsoessa ei pitkästy ja pääosissa kaksi valovoimaista tähteä - voiko elokuvalta edes vaatia enempää? Lopun juna-asema-kohtaus on yksi elokuvahistorian ikonisimmista kohtauksista, jättäen katsojan haukkomaan henkeään, kuten tekee koko elokuvakin.

...=)

Seikkailija Thomas Crown (The Thomas Crown Affair)

Pidän mahdottomasti jännäreistä. Tässä on yksi hyvä.
Sivuhuomautuksena: onko Pierce Brosnan näytellyt ikinä mitään muuta kuin rikasta, hyväkäytöksisistä naistenmiestä?
Rene Russo kanavoi femme fatale-omaista energiaa ja pidän elokuvan tietystä perinteisestä otteesta jännäri-mysteeri-genreen. Alussa et voi tietää loppuratkaisua, niin hyviä juonenkäänteitä elokuva tarjoaa. Piirre, jota rakastan elokuvissa(, tyrmistyttävät juonen käänteet). Kaikin puolin hyvä elokuva. Elokuva sijoittuu taidemaailmaan, jossa Pierce ja Rene pelaavat eräänlaista kissa ja hiiri-leikkiä. Suosittelen.

Notting Hill (Notting Hill)

Tämä Julia Robertsin ja Hugh Grantin tähdittämä kaikkien aikojen romanttinen komedia varmasti sulattaa kyynisimmänkin sydämen.

Julia Roberts on suosittu elokuvatähti Anna Scott, joka tapaa Lontoossa ollessaan köyhän matkakirjakauppiaan Hugh Grantin esittämän William Thackerin, he rakastuvat, mutta onnistuuko rakkaussuhde kahden näin eri maailmoista tulevan ihmisen välillä? Voi kyllä. Elokuva on minun mielestäni loistava! Yksi kaikkien aikojen parhammista. Virheitä siinä on paljon, juoni on kliseinen ja ennalta-arvattava, elokuva on epäuskottava ja saa köyhän kirjakauppiaan elämän näyttämään valoisammalta mitä se oikeasti olisikaan. No joka tapauksessa, mikään näistä ei haittaa sillä elokuva on aivan loistava. Se ottaa sinut mukaasi, hurmaa lämpimillä hahmoilla ja saa toivomaan onnellista loppua. Ehdottomasti lajityyppinsä parhaimmistoa.
     Tarina on kuitenkin mielestäni uskomattoman rikas. Se yhdistettynä Hugh Grantin koomiseen osaamiseen ja persoonaan saavat siitä henkeä salpaavaan kokemuksen. Kohtaukset kuten Thackerin mennessä ensin tapaamaan Annaa, hän joutuu teeskentelmään olevansa toimittaja ja hänen esittämät kysymykset ovat naurettavan hauskoja. Tai kun William vie pikkusiskonsa syntymäpäiville ystäviensä luokse, tilanteen koomisuus - suuri elokuvatähti vastaan tavalliset pulliaiset Lontoosta. Tai kun William ja Anna murtautuvat lukittuun puutarhaan, Annan sujuvasti kiiveten portin yli ja Williamin kompuroivan hädin tuskin sen yli. Tai oikeastaan kerronpas kaikki elokuvan kohtaukset. Elokuva saa sinut rakastumaan hahmoihin, Annaan ja Williamiin, elokuvaan itseensä ja rakkauteen. Onnellisiin loppuihin, kliseisiin juonikuviohin, elämään.
     Ohjaaja Roger Mitchell käyttää loistavasti hyväkseen valaistusta, musiikkia - eritoten Ronan Keetingin When You Say Noting At All - hän rakentaa kohtauksista mielenkiintoisia, käsikirjoituksen avulla syvällisiä ja sympaattisia kuin unesta tai fantasiasta - siksi epäuskottavuus - siksi taas: mitä väliä? Tämä on juuri niitä elokuvia, jotka saavat elokuvallisuudesta hyvän piirteen. Tylsyyden puute on takuu varma tae. Niin se Ronan Keatingin aina-uskomaton kitaraballadi, se toimii ja saa kohtaukset syttymään intohimosta, rakkaudesta, palosta. Jos siis joskus tuntee olonsa kyyniseksi, väsyneeksi elämään, pistää Notting Hillin päälle ja hymyilee leveämmin kuin koskaan, aivan Julia Robertsin valovoimaisen hymyn tahdissa.
     Hugh Grant ja Julia Roberts ovat parhaimmillaan kuin koskaan. Heidän charminsa vain toimii. Heidän valovoimaisuutensa, karismansa, sympaattisuutensa. Hugh Grantin kömpelö komediapersoona on hauska ja hyvin sympaattinen ja hän istuu kohtauksiin ja saa ne sykkimään - hän herättää ne eloon. On hyvä, että elokuvan pääosissa on kaksi miellyttävää näyttelijää hyvine roolisuorituksineen, koska muuten jonkun sivuroolista olisi helppo varastaa huomio - usein niin käykin, mutta ei Notting Hillissä. Jokainen sekunti on mielenkiintoinen ja jokainen katse Robertsin ja Grantin välillä on mitä rakkaus itsessään on - tämä jos mikä on upea klassikko.
     Notting Hill, Notting Hill, Notting Hill. Tämä on elokuva joka puhuu puolestaan. Sen puhdas romanttinen lyyriyys, ajattomuus ja kauneus ovat elokuvan sydän. Tämä on elokuva, joka on niin hyvä, että se toimii mittapuuna kaikille muille elokuville. Suosittelen, suosittelen, suosittelen. Ja tietenkin itse paikka Notting Hill, niin suuri on ollut elokuvan merkitys, niin hyvä ja suosittu elokuva on ollut, että tänä päivänäkin Notting Hill, Lontoossa kuhisee turisteja kun elokuvaa ennen, siellä ei hädin tuskin ollut ketään, vain paikallisia. Kuka voisikaan unohtaa siniovisen talon tai matkakirjakaupan, jossa ei myydä John Grishamia tai Nalle Puhia.

Kuudes aisti (The Sixth Sense)

Kuudes aisti on M. Night Shyamalan jännityselokuva vuodelta 1999. Bruce Willis, Olivia Williams, Haley Joel Osment ja Toni Collette tähdittävät. Elokuva tuotti yli 600 miljoonaa dollaria ja siitä tuli hetkessä yksi kaikkien aikojen ihailluimmista elokuvaklassikoista ja genrensä yksi huipuista. "I see dead people"- lainauksesta tuli näin ikään myös kuuluisa. Haley Joel Osment ja Toni Collette saivat Oscar-ehdokkuudet sivuosista. Elokuva oli ehdolla myös parhaan elokuvan Oscariin, parhaan ohjaajan Oscariin ja parhaan käsikirjoituksen Oscariin.

   Kuudes aisti kertoo Bruce Willisin esittämäst psykologista, tri Malcolm Crowesta, joka työskentelee lapsien parissa. Eräänä iltana hänen yksi entinen potilas murtautuu hänen asuntoonsa ja ampuu Malcolmia rintaan ja tappaa itsensä. Seuraavaksi näytetään Malcolmin seuraava potilas, nuori poika nimeltä Cole Sear, joka kärsii samanlaisista ongelmista kuin itsemurhan tehnyt potilas. Sekä Cole että Vincent näkevät kuolleita ihmisiä. Vincent ajautui hulluksi, mutta Colen Malcolm voisi pelastaa.
-Varoitus: Juonipaljastus!-
Lopussa paljastuu, että Malcolm kuoli Vincentin luotiin ja että hänkin oli vain kuollut henkilö, jonka Cole näki. Cole oppii pärjäämään "kuudennen aistinsa" kanssa.
-Juonipaljastukset päättyvät!-

Kuudes aisti on jännityselokuvan merkkiteos. Se ei ole niin sanottua Hollywood-mässäilyä vaan nerokas, upeasti rakennettu, draamaa sisältävä hyytävä jännityselokuva. M. Night Shyamalan ohjauksesta näkyy nerokkuus, viisaus ja taito. Hän tekee niinkin epärealistisesta aiheesta niinkin uskottavan kuin vain mahdollista. Arvostelun kirjoittamisesta ei tee yhtään helpompaa avoinaisesta ikkunasta kuuluva ulina...

Koska tiesin elokuvan loppuratkaisun elokuva ei hämännyt minua ehkä niin paljon kuin joitakuita muita. Kuitenkin uskon, että Shyamalan vahva ja määrätietoinen ohjaus tekee elokuvasta kuin pienen palapelin. Itse asiassa, vaikka juoni on katkottu sirpaleiksi on myös elokuvan rakenne tehty hienoista, pienistä palaisista ja vasta sulateltuaan elokuvaa rauhassa, voi rueta ymmärtämään sen upeasti teksturoitua mallia. Mallia, jota on nerokkaasti luonut Haley Joel Osment.

   Haley Joel Osmentin roolisuoritus huokuu näyttelijänlahjoja koko matkaltaan. Se on yhdessä suhteessa täysin yksinkertainen. Roolisuoritus, joka on aivan siinä, katsojan ihasteltavana. Samalla Osment joka kohtauksessa hiljalleen rakentaa yhtenäisen, lujan ja uskottavan roolisuorituksen, jota täytyy oikein ajatella, että sen ymmärtää. Minulle, avainkohta hänen roolisuoritukselleen oli lopussa kun hän puhui kuolleesta isoäidistään äidilleen. Hän upeasti yhteinäistää kaikki kohtaukset syvälliseksi nipuksi tässä kohtauksessa. Katsojalle jää Osmentista neron olemus mieleen. Ja kaikki tämä ja hän on vasta lapsi. Osment saa kohtauksen yhtä aikaa sympatiaa, kauhua, jännitystä, syvällisyyttä, draamaa... Jo pelkästään hänen fyysinen näyttelijäntyönsä on ensiluokkaista; hänen kävelytyylinsä, hänen pelästynyt juoksunsa ja kauhunvärähdykset kasvoilla. Sitten hän myös luo mystistä olemusta, uskollisena elokuvalle, äänellään ja on veitsenterävä vastanäytellessään toisten näyttelijöiden kanssa. Haley Joel on monipuolinen, luotettava, kameleomanttimainen ja Oscarin arvoinen.

    Bruce Willis jää täysin Haleyn jalkoihin. Hän onnistuu jossain määrin luomaan hahmoaan elokuvan juoneen kiinni. Hän on oikeassa suhteessa rauhallinen ja uskottava. Hän näyttelee realisitsesti ja sulavasti. Toni Collette, Colen äitinä, on aivan ilmiömäinen. Hän uudistaa elokuvan äiti-hahmon rajat ja sukeltaa aivan elokuvan sisälle. Hän on täydellinen roolissaan.

    Kuudes aisti on jännityselokuva. Sanan jokaisessa merkityksessä. Se on syvä, aito, mielenkiintoinen mestariteos.

...=)