Minä olen Sam (I Am Sam)

Minä olen Sam yhdysvaltalainen draamaelokuva vuodelta 2001. Sen ohjasi Jessie Nelson ja pääosassa Oscar-voittaja Sean Penn, Oscar-ehdokas Michelle Pfeiffer ja Dakota Fanning. Sivuosassa Oscar-voittaja Dianne Wiest, Oscar-ehdokas Laura Dern ja Oscar-voittaja Mary Steenburgen. Elokuva on tuottanut noin 97 miljoonaa dollaria. Sean Penn sai roolistaan Sam Dawsonina parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden.
     Minä olen Sam kertoo Sam Dawsonista, joka on kehitysvammainen ja hänestä tulee isä. Tyttären nimeksi tulee Lucy, Lucy in the Sky with Diamonds-biisin mukaan. Lucyn koditon äiti jättää Samin ja Lucyn, koska "halusi alunperinkin vain katon päänsä ylleen". Sam on töissä Starbuckissa ja saa Lucylle hoitoapua naapurin Annielta (Wiest). Kun Lucy kuitenkin alkaa vanheta ja saavuttaa isänsä älykkyyttä, joka vastaa noin seitsemän vuotiaan lapsen älykkyyttä, alkaa myös sosiaaliviranomaiset huolestua Lucysta. Lucy otetaan huostaan ja Samille asetetaan oikeudenkäynti saadakseen Lucy takaisin. Sam onnistuu palkkaamaan huippujuristin Rita Williamsin (Pfeiffer), mutta pian Rita huomaa saavansa tästä asiakassuhteesta enemmän irti kuin Sam, henkisiä apuja.
      Olin erittäin pettynyt tähän elokuvaan. Heti ensimmäiset sekunnit paljastivat, että elokuva tulisi olemaan täynnä aukkoja, erittäin tuskallista katsoa, epäuskottava ja tekotaiteellinen. Elokuvaa ei ole tehty hyvin. Käsikirjoitus on ilmiselvä Forrest Gump-jäljitelmä, mutta elokuva ei nouse edes tälle tasolle. Ohjaus on lapsellista ja hyväuskoista, jopa naiivia. Tarina ei ole hyvä, saatikka hyvin kerrottu. Tästä elokuvasta löytää hyvin vähän, mihin takertua. Odotin paljon enemmän, odotin suurempaa emotionaalista kytköstä elokuvaan, mutta se jättää täysin kylmäksi. Minä olin vielä ihmetellyt, miksi tälläisestä aiheesta kertova elokuva, Oscar-ehdokkuudenkin saanut draama ei ole enemmän muistettu ja rakastettu, mutta enää en ihmettele. Elokuvaa ei voi juuri edes draamaksi kutsua. Tälläistä laatua odottaisin jostain kanava numero 89, ohjelmatarjonnasta tiistaipäivänä kello kaksi. Siellä tätä elokuvaa varmaan pyöritetäänkin. En suosittele elokuvaa edes, kenellekään.
     Sean Penn on ottanut ilmiselvästi vaikutteita niin Dustin Hoffmanin upeasta roolisuorituksesta elokuvassa Rain Man/Sademies. Imitaatio on lähinnä kaukana imartelevasta. Vuosi 2001 on tainnut olla erityisen huono miespääosien näyttelijäsuoritusten tarjonnassa, sillä mikään muu ei selitä Pennin Oscar-ehdokkuutta tästä naurettavasta roolisuorituksesta. Siinä, missä Hoffman osasi kuvata täydellisesti autistisen hahmon, tuoda siihen sympatiaa ja mielenkiintoisuutta, Penn jättää katsojan aivan ulkopuolelle, eikä saa hahmosta edes uskottavaakaan. Tärkeää tämän sortin roolisuorituksessa olisi myös yhtenäisyys, mutta yhtenä hetkenä Pennin Sam ei pysty sanomaan paria sanaa suustaan ja seuraavana pystyy tekoihin, joita "normaaliälyiset" ihmisetkään ei välttämättä pystyisi tekemään. Penn ei onnistu sitomaan näitä lankoja yhteen eikä hän pysty koskettamaan katsojaa roolisuorituksellaan. Hyvä yritys.
       Michelle Pfeiffer tekee hieman paremman roolisuorituksen kuin Sean Penn, ottaen huomioon helpomman roolin. Pfeiffer on tuonut hahmoonsa mielenkiintoisia pieniä vivahteita, mitkä saa katsojan miettimään hahmoa ja tarkastelemaan tätä lähempää. Kun Pfeiffer on saanut katsojan huomion, hän vie hahmon luonteen kehittymisen uskottavasti seuraavalle tasolle ja luo roolisuorituksesta realistisen, aidon ja läsnäolevan. Pfeiffer on hyvin vahva tulkitsija. Hän ymmärtää kokonaisuuksia ja osaa työskennellä vaivattoman oloisesti. Hän ei ulkoista itseään hahmostaan vaan heittää itsensä likoon. Suoraan sanottuna kiitettävän upeaa työtä.
     Dakota Fanning on läsnä, hän on vuorovaikutuksessa ja hän pitää hauskaa. Hän leikkii hahmon persoonalla ja kehittää sitä parhaansa mukaan. Kun häntä tarkkailee, ei häntä usko niin nuoreksi. Hän on valpas ja tarkka. Hän on hyvin havainnnolistava ja virheetön ja pärjää upeasti vanhemille vastanäyttelijöilleen, ellei jopa tee parempaa työtä. Fanning on karismaattinen ja säteilevä ja hän osaa tuoda aitoa syvyyttä hahmoon, mitä ei edes välttämättä ole käsikirjoitettu niin hyvin, mitä Fanning hänet tulkitsee.
     Minä olen Sam on huono elokuva. Se ei ansaitse puoliakaan sen saamasta kiitoksesta, ja henkilökohtaisesti en suosittele elokuvaaa. Se ei kosketa katsojaa niin miltään kantilta ja saa katsojan vain kyseenalaistamaan kaikkia sen jättämiä aukkoja ja virheitä. Ainoa asia, minkä elokuva tekee oikein on epäuskottavuus. Michelle Pfeiffer ja Dakota Fanning pelastavat jonkin verran, mutta heidänkin yhteiset kohtaukset ovat rajalliset.

5
"Kaksi tähteä"

...=)

Bio: Amy Adams

Amy L. Adams (1974, Italia) on amerikkalainen näyttelijä. Läpimurtonsa jälkeen Adams on vakuuttanut koko maailman upeilla näyttelijäntaidoillaan, sädehtivällä karismallaan, lukuisilla palkintoehdokkuuksilla ja lippuluukkukunigattaruutena. Niin Robert De Niro kuin Dustin Hoffman ovat siteeranneet häntä sukupolvensa parhaimmaksi näyttelijäksi.

Vuonna 1999 hän koe-esiintyi elokuvaan nimeltä Drop Dead Gorgeous, jota kuvattiin Minnesotassa ja hän sai roolin. Hänen vastanäyttelijänsä tästä elokuvasta, Kristie Alley, suostutteli Adamsin muuttamaan Los Angelesiin tavoittelemaan näyttelijän uraa. Hän teki muutamia rooleja siellä täällä, kunnes hänet valittiin Brenda Strongin rooliin Steven Spielbergin elokuvaan Catch Me If You Can (2002), Leonardo DiCapriota vastapäätä. Vaikka elokuva oli menestys niin yleisön ja kriitikoidenkin kannalta, siitä ei muodostunut Adamsille hänen toivomaa läpimurtoa. Hänen täytyi vielä odottaa muutama vuosi, kunnes sai osan independent-elokuvassa Junebug (2005). Junebugin myötä Adamsin asema näyttelijänä parani ja hän oli viimein saavuttanut läpimurtonsa suuremman luokan elokuviin. Seuraavaksi Adams esiintyi rooleissa elokuvissa kuten Talladega Nights: The Ballad of Ricky Bobby (2006) sekä Enchanted (2007). Samana vuonna hän näytteli Philip Seymour Hoffmanin, Tom Hanksin ja Julia Robertsin kanssa elokuvassa Charlie Wilson's War (2007) ja seuraavana vuonna Frances McDormandin kanssa kevyessä komediassa Miss Pettigrew Lives for
 a Day (2008).

Hän sai vuonna 2008 myös uransa toisen Oscar-ehdokkuuden jälleen Philip Seymour Hoffmania vastapäätä elokuvassa Doubt - Epäilys (2008). Kolmannen Oscar-ehdokkuutensa hän sai David O. Russelin elokuvasta The Fighter (2010). Sivuosa jälleen Philip Seymour Hoffmania vastapäätä elokuvassa The Master (2012) toi neljännen ehdokkuuden. Hän näytteli myös Clint Eastwoodin elokuvassa Trouble with the Curve (2012) Justin Timberlaken kanssa sekä teki pienen osan elokuvaan On the Road (2012), joka kertoi Beat-sukupolvesta 50-luvulla. Vuosi 2013 on Adamsin uran loistokkaimpia vuosia elokuvilla Her (2013), jättimenestys Man of Steel (2013) American Hustle (2013), joka nousi Adamsin uran luultavasti suurimmaksi hitiksi. Hän sai paljon kehuja myös Tim Burtonin elokuvasta Big Eyes (2015) ja vuonna 2016 vakuutti kahdessa ylistyselokuvassa Nocturnal Animals (2016) ja Arrival (2016).

Kaiken kaikkiaan Adams on murtanut lukuisia muureja, raivatessaan tietään Hollywoodin huipulle. Hän on kerta toisensa jälkeen todistanut, että puhtaalla näyttelijäntaidolla voi pitää yllä pitkäkestoista uraa Hollywoodissa ja houkutella yleisöä lippuluukuille. Adams on haluttu yhteistyökumppani ja hän onkin työskennellyt lukuisten näyttelijöiden kanssa uudelleen ja uudelleen, etupäässä Philip Seymour Hoffman ja sellaiset lahjakkuudet kuten Christian Bale, Jeremy Renner ja Meryl Streep.

 Amy Adams on yhtälailla tulessa kuin Bale. Hän ei pelkästään raaputa pintaa niin kuin Leo vaan kaivaa hahmon sisimmän auki ja paljastaa sen katsojille. Hän kuvaa naisen, joka on inhmillinen, kuitenkin elämän kovettama ja aidosti rakastunut. Adamsin roolisuorituksesta näkee koko hahmon menneisyyden, tulevaisuuden toiveet ja nykyhetken olotila. Se on jo liian lähellä täydellisyyttä.

Trivia: 
-Tapasi poikaystävänsä miehensä ja tyttärensä isän Darren Le Gallon vuonna 2001 näyttelemistunnilla
-Ansiot: 8 miljoonaa dollaria
-Yksi People lehden 100 maailman kauneimmasta naisesta (2008)
-Klaustrofobinen
-Pitää karaokesta
-Hänen lempielokuviaan on Tuulen Viemää (1939), Ihmemaa Oz (1939), Vertigo (1958), Rita Hayworth-Avain pakoon (1994) ja Paulie-puhuva papukaija (1998)
-Anne Hathawayn ja Emily Bluntin hyvä ystävä
-Meryl Streep opetti hänet kutomaan
-Henkilökohtainen kommentti: "I had an existential crisis at the Oscars, sitting next to Sean Penn and Meryl Streep, and being like, 'What am I doing here? I don't belong here'. I felt like it could all be taken away."

Peggy Dodd elokuvassa The Master

Amy elokuvassa Her

Anna Brady elokuvassa Leap Year

Delysia Lafosse elokuvassa Miss Pettigrew Lives for a Day

Sydney Prosser elokuvassa American Hustle

Bio: Channing Tatum

 Channing Matthew Tatum (1980, USA) on amerikkalainen näyttelijä. Tatum kasvoi maaseudulla, rakennustyöntekijäisänsä, lentoyhtiö-työntekijä-äitinsä ja sisarensa Paigen kanssa. Nuorena Tatum oli urheilullinen ja harrasti muun muassa amerikkalaista jalkapalloa, jalkapalloa, juoksua, pesäpalloa ja taistelulajeja. Hän valmistui lukiosta ja jatkoi Collegeen, mutta jättäytyi pois. Näihin aikoihin hän teki monia töitä ja muun muassa työskenteli stripparina, kokemuksistaan hän teki myöhemmin elokuvan, Magic Mike (2011). Hän muutti Miamiin, josta hänet "löysi" agentti. Hänen ensimmäinen roolinsa oli tanssija Ricky Martinin videolla "She Bangs". Tämän jälkeen hän teki töitä mallina. Hän aloitti näyttelemisuransa rooleilla elokuvissa Coach Carter (2005) ja Havoc (2005) Anne Hathawayta vastapäätä. Vuonna 2007 hän esitti pääosaa hänen läpimurtoelokuvassaan Step Up, jossa tapasi myös tulevan vaimonsa ja lapsensa äidin Jenna Dewanin. Elokuvasta on myöhemmin tehty myös jatko-osia. Tästä Tatum jatkoi muun muassa Charlize Theronia ja Woody Harrelsonia vastapäätä elokuvaan Battle in Seatlle (2007). Vuonna 2009 hän esitti pääosaa elokuvassa Fighting (2009) ja samana vuonna myös näytteli osia elokuvissaa Public Enemies ja G.I. Joe: The Rise of Cobra. Hän saavutti maailmanlaajuista menestystä vuonna 2012 elokuvilla Haywire, The Vow, 21 Jump Street ja Magic Mike, jonka jatko-osaan Magic Mike XXL, hän palasi vuonna 2015. Hän on saanut myös kriitikoilta ylistystä draamantaidoistaan elokuvista Side Effects (2013) ja vuoden 2014 palkintorohmusta, Foxcatcher. Erittäin lyhyessä ajassa, Tatum on noussut Hollywoodin huipulle, yleisön ja kriitikoidenkin suosikiksi miespääosien esittäjänä. Hän on todistanut myös vakavannäyttelijän taitonsa, joten aika saa vain näyttää, mihin asti hänen uransa vielä yltääkään.

Channing Tatum on myös hyvässä vauhdissa. Häneen on helppo samaistua ja hän saa rooliinsa maanläheisyyttä, inhimillisyyttä ja energiaa. Tatum kykenee kypsään näyttelemiseen, jossa on tietoinen itsestään niin hyvin, että pystyy heittäytymään ja antamaan vapaamman roolisuorituksen. Hän hioo hahmoaan luontaiseksi ja realistiseksi, ehkä jopa arkiseksi, mikä tekee näyttelemistä aina paljon vaikeampaa ja Tatum onnistuu tavoitteissaan ja saa hahmonkin motiivit hyvin tuotua esille sekä tulkitsee tämän tunteita ja mieltä ammattilaisen tavoin.

Trivia:
-Hän on 1.85 metriä pitkä.
-Ansiot: 60 miljoonaa dollaria
-Omistaa tuotantoyhtiön
-Viettää kesänsä isovanhempiensa kanssa Alabamassa
-Lempi lapsuuden elokuva on Arkajalat (1985)
-Hänellä on koira
-Hänellä ja vaimolla Jenna Dewanilla on samanlaiset tatuoinnit
-Paljasti Ellen DeGeneresin talk show-ohjelmassa:
--voivansa tehdä Dirty Dancing-nostorutiinin koiransa kanssa
-- nukkuvansa alasti
--Ellen DeGeneres on siistein juontaja ikinä
-Henkilökohtainen kommentti: "I got crazy lucky"

Martin Taylor, Side Effect

Marcus Flavius Aquila, The Eagle

Aaron, Haywire

Leo Collins, The Vow

John Tyree, Dear John 

Duke, G.I. Joe

Michael "Magic Mike" Lane, Magic Mike

Side Effects (Side Effects)

Side Effects on Oscar-voittaja Steven Soderberghin ohjaama psykologinen trilleri, joka valmistui vuonna 2013. Sen pääosissa on Oscar-ehdokas Rooney Mara, Oscar-ehdokas Jude Law, Oscar-voittaja Catherine Zeta-Jones ja Channing Tatum. Elokuvan käsikirjoitti Scott Z. Burns.
     Emily Taylorin (Mara) aviomies Martin (Tatum) pääsee vankilasta, jonne joutui sisäpiirikaupoista. Asioiden pitäisi sujua nyt paremmin, mutta Emily masentuu. Häntä alkaa hoitamaan psykiatri Tri. Jonahthan Banks (Law), joka määrää tälle erinäköisiä lääkkeitä, mutta vasta Ablixa-niminen lääke tehoaa. Siinä on vain yksi mutta; lääkkeen sivuvaikutuksena on unissakävely. Tapauksen hoidossa Banksia neuvoo myös Emilyn entinen psykiatri Tri. Victoria Siebert (Zeta-Jones). Alun jälkeen elokuva lähtee kulkemaan läpi lukuisten salaliittojen ja huomaamme kaiken olevan toisin kuin aluksi luulimme.
      Oli melko outoa kirjoittaa tuo viimeinen lause tuohon juoniselosteeseen, mutta ilman sitä elokuvasta saa liian toisenlaisen kuvan, mitä se oikeasti on. Itsellä ainakin oli mielessä Soderberghin aikaisempi elokuva vuodelta 2011, nimeltä Contagion ja ajattelin elokuvan kertovan lääkkeiden sivuvaikutuksista, mutta siitä elokuvassa ei ole ollenkaan kyse. Joka tapauksessa, olin hieman pettynyt, sillä minusta elokuva sivuvaikutuksista ja masennuksen seurauksista olisi ollut jopa mielenkiintoisempi. Käsikirjoitus oli lapsellinen. Juonesta yritettiin tehdä liian monimutkainen ja ennalta-arvaamaton, jolloin itse elokuvan laatu on huonompi, sillä niin paljon joudutaan uhraamaan saadakseen aikaan katsojan hämmennys. Tietyt juonelliset ratkaisut olivat tekaistun ja epäuskottavan oloisia. En myöskään pitänyt epäuskottavuudesta hahmojen kohdalla, sillä minun on vaikea uskoa kahden psykiatrin toimivan näin epäeettisesti. Steven Soderbergh on kylläkin luonut upean tunnelman, ehkä parhaimman, mitä on elokuviinsa vielä saanut. Ohjaus on siis saanut elokuvasta sen parhaat puolet irti. Mikä minua taaskin ajoi elokuvan pariin, oli upeat näyttelijät.
     Rooney Mara on syvällinen ja vaikuttava näyttelijä. Hän selvästi nauttii ihmispsyyken murtamiseasta ja sen yksityiskohtaisesta tulkinnasta. Hän ei täysin hallitse omia ilmeitään eikä osaa kunnolla yhtenäistää roolia tai tehdä siitä mielenkiintoista, mutta hän on tunnollinen ja kärsivällinen ja halukas. Heittäytymiskykyä voisi olla lisää, mutta silti Mara on todella lupaava näyttelijä, joka kantaa elokuvaa upeasti pääroolissa.
     Jude Law on mielenkiintoisessa roolissa ja osaa tasapainottaa sitä erittäin kypsästi. Hän on luonteva. Law tekee hahmosta uskottavan ja aidon. Hän lähestyy hahmoa uskottavuuden kautta ja tekee roolista syvällisen ja hiotun. Law:lla on kyky vastanäytellä poikkeuksellisen hyvin ja hän on parhaimmillaan päästessään intensiiviseen keskusteluun toisen hahmon kanssa. Hän ymmärtää loistavasti hahmon ihmisyyden ja siten pystyy tekemään tälläisistä kohtauksista dramaattisia ja jopa taiteellisia.

     Catherine Zeta-Jones on vireessä. Hän on aina vireessä. Hänen roolisuorituksensa on huippuluokkaa. Hän hallitsee itsensä täysin, tietää upeasti mitä tekee ja jokainen ele, jokainen repliikki ja jokainen ilme on hiottu täydellisyyteen. Hän salaperäinen ja kiinnostava. Zeta-Jones leikittelee hahmollaan ja luo siihen yhtenäisyyttä ja virheettömyyttä. Hän tulkitsee hahmoa vahvasti ja tekee siitä uskottavan että mielenkiintoisen. Hän hallitsee kameran edessä näyttelemisen upeasti ja hän on täysin harmoniassa vuorosanojensa kanssa. Tässä roolissa hän luo hahmoon sisäistä tunnetta, katsoja ikään kuin näkee, mitä hahmo ajattelee, vaikka hahmo ei mitään sanokaan; tämä on upeaa näyttelemistä ja Zeta-Jones on ehdottomasti elokuvan parhaimmistoa. Jokainen nyanssi, jokainen katse on silkkaa virheettömyyttä.
     Channing Tatum on myös hyvässä vauhdissa. Häneen on helppo samaistua ja hän saa rooliinsa maanläheisyyttä, inhimillisyyttä ja energiaa. Tatum kykenee kypsään näyttelemiseen, jossa on tietoinen itsestään niin hyvin, että pystyy heittäytymään ja antamaan vapaamman roolisuorituksen. Hän hioo hahmoaan luontaiseksi ja realistiseksi, ehkä jopa arkiseksi, mikä tekee näyttelemistä aina paljon vaikeampaa ja Tatum onnistuu tavoitteissaan ja saa hahmonkin motiivit hyvin tuotua esille sekä tulkitsee tämän tunteita ja mieltä ammattilaisen tavoin.
     Side Effects ei ole miltä näyttää. Se saattaa olla täyttämättömien lupausten kehto tai sitten se on hyvin hiottu, intensiivinen draama. Käsikirjoitus on hieman lapsellinen ja mitättömille hahmoille on annettu ehkä hieman liian paljon ruutuaikaa, siitä huolimatta Side Effects onnistuu kuitenkin, jospa vain juuri ja juuri, mutta joka tapauksessa, tekotaiteeellisuuden ja kokonaisuus on hyvin esteettisesti puhdas sekä mielenkiintoinen. Kaiken kaikkiaan sopiva elokuva.

8-

...=)

Frozen - Huurteinen seikkailu (Frozen)

Frozen on vuonna 2013 valmistunut 3D-animaatioelokuva. Elokuva on tuottanut yli 200 miljoonaa dollaria. Elokuvan ääninäyttelijöinä on Kristen Bell ja Idina Menzel.
     Katsoin siis Disney-animaation. En muista, koska viimeksi olisi katsonut animaatioelokuvia saati vielä Disneyn animaatioelokuvaa ja nyt muistinki vielä miksi. Itse elän niin tunteella mukana elokuvissa; se on ainoa tapa, ja vaikka kuinka niissä olisi onnellinen loppu, siis Disney-animaatioissa, aina joko alussa tai keskellä elokuvaa tapahtuu jotain sydäntäsärkevää ja minä en totta puhuen kestä sitä. Sama menee kaikkiin eläin-elokuviin ja elokuviin, joissa on lapset pääosassa. Ehkä se on, koska he ovat niin viattomia. Kuten kaikki aikaisemmat Disney-animaatiot, myös tämä siis teki minut surulliseksi ja ei edes välttämättä hyvällä tavalla surulliseksi, jos sellaista on.
     Elokuva kertoo kahdesta prinsessasta, Elsasta, joka on vanhempi ja siis tuleva perimään kruunun ja Annasta, joka on nuorempi ja elokuvan päähenkilö. Elsalla on taikavoimia, joilla luo jäätä ja talvea. Leikkiessään lapsina Elsa vahingossa satutti voimillaan Annaa ja siksi heidän vanhempansa päättivät pitää heitä erossa toisistaan. Elsa kasvoi uskoen olevansa vaarallinen ja Anna kasvoi tietämättömyydessä siitä, miksi hänen siskonsa pidettiin suljettujen ovien takana. Heidän vanhempansa kuolevat kuitenkin, mutta silti Elsa pysyy piilossa, vahingoittamasta siskoaan. Kun kruunajaispäivä koittaa Elsa ja Anna näkevät taas toisensa, mutta aikuisina. Elsa on rauhallinen ja tyyni, jotta hänen voimansa eivät satuttaisi ketään. Anna taas iloitsee vihdoin vapaudesta ja ensirakkaudesta juuri tapaamaansa prinssi Hansiin. Elsa ei hyväksy liittoa ja pienen selkkauksen jälkeen Elsan voimat karkaavat käsistä ja hän pakenee. Viimein Anna ymmärtää syyn eristäytymiselle ja lähtee hakemaan Elsaa takaisin. Häntä auttaa Kristoff, jolla on poro nimeltä Sven sekä Elsan tietämättään luoma lumiukko Olaf.
      Elokuva sisältää todella paljon lauluja ja "Do you want to build a snowman"-biisi on täyttänyt pääni. Juuri tämän biisin aikana Anna valittaa, miksi hän on erossa sisarestaan ja siis kohta elokuvasta, joka on tämä tyypillinen surullinen-vaihe. En ole ennen arvioinut animaatioita, joten siksi en täysin tiedä mikä asenne minun pitäisi ottaa. Alotetaan toteamalla ilmiselvät: Premissi: Elokuva on lastenelokuva. Johtopäätös: Elokuva on kliseinen. Ymmärrettäväähän se tietenkin on, mutta tavallaan toivoisin, että myös lastenelokuvissa pyrittäisiin puhtaaseen elokuvantekoon, jotta lapsilla olisi käryä, mitä haittaa kliseestä on. Joka tapauksessa, takertumatta liikaa elokuvan kuorrutteisuuteen ja ilmiselvyyteen ja ennalta-arvattavuuteen: pidin elokuvasta erittäin paljon. Musiikki on loistavaa. Upeasti sävelletty ja kaikki biisit ovat suht' meneviä. Joukossa on mukana myös pakolliset tylsät laulut, jotka olisi halunnut skipata yli, mutta se on pieni miinus. Hahmot ovat erittäin sympaattisia; kaikki, jopa päähenkilöt Elsa ja erityisest Anna, kaiken kruunaa tietysti lumiukko Olef, joka haaveilee kesästä ja lämmöstä. Hänen sanoin: "Some people are worth melting for", tämä repliikki sulatti ainakin minun sydämeni.
    Huomasin myös aika paljon vaikutetteita muun muassa Leijonakuninkaasta. Itse pidän eniten Kung Fu Panda-elokuvista ja tavallaan on jopa harmi, että sellaisten elokuvien kuten Shrek, Ice Age ja Autot, jälkeen ollaa Disney-animaatioissa palattu tälläiseen klassiseen satuasetelmaan, jossa (avuttomat) prinsessat pelastetaan (urhean) pojan tai miehen toimesta. Huomioisin kuitenkin, että Frozenissa nämä prinsessat eivät ole täysin avuttomia, vaikka unelmien prinssin suudelmaa tornissa odottavatkin. Loppuratkaisu on kuitenkin tähän hyvä pelastus...
     Ehkä se tekee hyvää välillä katsoa lasten elokuvia ja erityisesti Disneyn animaatioita, koska ne ovat niin viattomia ja lämmittäviä. Frozen on ehdottomasti yksi tämän hetken parhaita animaatioita kertoohan siitä jo sekin, että minä katsoin sen, mutta suosittelen etenkin lapsille, mutta myös vanhemille ja jos joku näiden liudan animatioiden joukosta pitäisi valita, suosittelen Frozenia.

8-

...=)

TV Thursday #16: Paras jouluepisodi

TV Thursdaykin jää joululomalle ja seuraava haaste on sitten 9.1.2014. Tänään kysytään kuitenkin joulun hengessä lempijouluepisodia:
En haluaisi vastata taas jotain sitcomia, mutta niitä nyt tällä hetkellä olen lähinnä katsellut ja vielä paremmasta syystä en halua vastata jaksoa niistä; koska en pidä näistä Express Christmaseista ja Holiday Armadilloista sun muista.
Siksi
etsinkin muistin syvyyksistäni sellaisen jakson kuin The "Chrismukkah"-sarjasta O.C. Ja nyt kun ajattelen, vastaushan on ihan selvä. Jakso on hauska ja sympaattinen ja sarja nostalginen (jo nyt) ja hyvä sarja, joka aiheutti oikeita riippuvuusoireita sarjaa kohtaan. Yksi kaikkien aikojen parhaita sarjoja, siis.

Hyvää Joulua!