Oscar-gaala 2016

Aloitetaan vaikka toteamalla, että elokuvavuosi on ollut todella, todella hyvä. Viime vuoteen olin henkilökohtaisesti itse pettynyt, mutta tänä vuonna odotukseni ovat lunastuneet. Kolmen kärkeeni nousi ilman kysymyksiä Room, Spotlight ja Carol. Näiden lisäksi vielä Steve Jobs, The Revenant, Joy ja 45 vuotta olivat kaikki todella positiivisia yllätyksiä. Tätä rakastan Oscareista - ne nostavat hyviä elokuvia esille ja käynnistävät keskustelun, jota monet näistä elokuvista oikein tarvitsevat.

Mutta sitten itse asiaan: listalla: kuka voitti, kenen veikkasin voittavan, kenen olisi halunnut voittavan

Paras elokuva
Kuka voitti: Spotlight
Kenen veikkasin voittavan: Spotlight
Kenen olisin halunnut voittavan: Room / Spotlight (tasapeli)

Paras ohjaaja:
Kuka voitti: A.G. Inarritu
Kenen veikkasin voittavan: Tom McCarthy
Kenen olisin halunnut voittavan: Todd Haynes (ei ehdolla)

Paras miespääosa:
Kuka voitti: Leonardo DiCaprio
Kenen veikkasin voittavan: Leonardo DiCaprio
Kenen olisin halunnut voittavan: Leonardo DiCaprio

Paras naispääosa:
Kuka voitti: Brie Larson
Kenen veikkasin voittavan: Brie Larson
Kenen olisin halunnut voittavan: Brie Larson

Paras miessivuosa:
Kuka voitti: Mark Rylance
Kenen veikkasin voittavan: Sylvester Stallone
Kenen olisin halunnut voittavan: Jacob Tremblay (Room) (ei ehdolla)

Paras naissivuosa:
Kuka voitti: Alicia Vikander
Kenen veikkasin voittavan: Alicia Vikander
Kenen olisin halunnut voittavan: Rooney Mara

Paras sovitettu käsikirjoitus:
Kuka voitti: The Big Short
Kenen veikkasin voittavan: The Big Short
Kenen olisin halunnut voittavan: Carol

Paras alkup. käsikirjoitus:
Kuka voitti: Spotlight
Kenen veikkasin voittavan: Spotlight
Kenen olisin halunnut voittavan: Spotlight

Paras kuvaus:
Kuka voitti: Emmanuel Lubezki (The Revenant)
Kenen veikkasin voittavan: Emmanuel Lubezki (The Revenant)
Kenen olisin halunnut voittavan: Masanobu Takayanagi (Spotlight) (ei ehdolla)

Paras puvustus:
Kuka voitti: Mad Max: Fury Road
Kenen veikkasin voittavan: The Danish Girl
Kenen olisin halunnut voittavan: The Danish Girl

Paras editointi:
Kuka voitti: Mad Max: Fury Road
Kenen veikkasin voittavan: Spotlight
Kenen olisin halunnut voittavan: Spotlight

"Where to, miss?"
"To the stars"

Paras maskeeraus:
Kuka voitti: Mad Max: Fury Road
Kenen veikkasin voittavan: The Revenant
Kenen olisin halunnut voittavan: The Revenant

Paras lavastus:
Kuka voitti: Mad Max: Fury Road
Kenen veikkasin voittavan: Mad Max: Fury Road
Kenen olisin halunnut voittavan: Mad Max: Fury Road (yllätys, yllätys, vaikka en leffasta välittänytkään, tämä on sille pakko antaa kunniaksi. Olihan se maailma ihan hiton hienosti rakennettu)

Paras musiikki:
Kuka voitti: The Hateful Eight
Kenen veikkasin voittavan: The Hateful Eight
Kenen olisin halunnut voittavan: Carol

Paras laulu:
Kuka voitti: Sam Smith - Writing's on the Wall (Spectre)
Kenen veikkasin voittavan: The Weeknd (50 Shades of Grey)
Kenen olisin halunnut voittavan: The Weeknd!

Paras äänitys ja äänimiksaus
Kuka voitti: Mad Max: Fury Road ja Mad Max: Fury Road
Kenen veikkasin voittavan: Mad Max: Fury Road ja The Revenant
Kenen olisin halunnut voittavan: En vieläkään tiedä näiden kategorioiden eroa!

Parhaat erikoistehosteet:
Kuka voitti: Ex Machina!
Kenen veikkasin voittavan: Star Wars: The Force Awakens
Kenen olisin halunnut voittavan: Minulla ei ole mitään syytä olla uskomatta etteikö Star Wars olisi teknisesti toteutettuna ensiluokkaa, luulisi ainakin rahoituksen olleen kunnossa

Paras animaatioelokuva:
Kuka voitti: Inside Out
Kenen veikkasin voittavan: Inside Out
Kenen olisin halunnut voittavan: (en ole yhtäkään ehdokkaista nähnyt, mutta Studio Ghibliä arvostavana:) When Marnie Was There

Paras dokumentti:
Kuka voitti: Amy
Kenen veikkasin voittavan: Amy
Kenen olisin halunnut voittavan: Amy

Paras vieraskielinen elokuva:
Kuka voitti: Son of Saul
Kenen veikkasin voittavan: Son of Saul
Kenen olisin halunnut voittavan: Miekkailija (ei ehdolla)

Paras lyhytanimaatio:
Kuka voitti: Bear Story
Kenen veikkasin voittavan: Sanjay's Super Team
Kenen olisin halunnut voittavan: Sanjay's Super Team

Paras lyhytdokumentti:
Kuka voitti: A Girl in the River
Kenen veikkasin voittavan: Body Team 12
Kenen olisin halunnut voittavan: Tässä kohdin loppuu oma kiinnostukseni. Rajansa jopa minun Oscar-nörttiydelläni

Paras lyhytelokuva:
Kuka voitti: The Stutterer
Kenen veikkasin voittavan: The Stutterer
Kenen olisin halunnut voittavan: Everything Will Be Okay (Alles Wird Gut)

Omat tulokseni: 13/24 kategoriasta, mikä on yksi huonompi kuin viime vuonna!
Hmmm... ja tänä vuonna ajattelin ottavani tosissaan nämä veikkaukset. Tästä taas näkee, että pitäisi vain veikata suosikkiaan ja jättää vedonlyönti sitä harrastaville!


________________________________________________________________

Sitten.
Käydäänpä läpi vaikka oma yöni.
En saanut nukuttua lainkaan ennen gaalaa, koska jännitin liian paljon ja olin järkyttävän levoton. Kärsimättömänä sitten katsoin jotain Dexpedition -nimistä outoa sarjaa puolen yön aikoihin ja laskin sekunteja. Kun punainen matto osuus sitten alkoi, tulikin vähän kiire, kun siinä sukellettiinkin heti actioniin. Kauaksi ovat jääneet päivät kun pidemmän aikaa punaisen maton osuudesta käytettiin jonkun Brandi Glanvillen haastatteluun ja itse kuuluisuuksiin päästiin vasta hyvän puolen välin jälkeen. Olivia Wildehan siinä kauniina heti kärkkyi ensimmäisenä haastateltavana.

...

Ennen kuin käyn läpi tunnelmia punaiselta matolta, täytyy minun suoraan sanottuna marista muutama sana tuosta Suomen selostajasta. Siellä oli jollain käynyt hieno idea mielessä pestata näyttelijä/ohjaaja Mari Rantasila Suomen valvomoon. Heti ensimmäisenä kommenttinaan Rantasila toteaa, että ei ole koskaan aiemmin edes vaivautunut katsomaan gaalaa livenä ja useampina vuosina ei edes vaivaudu katsomaan sitä koostetta, jos edes lukemaan sitä voittajalistaa! Se jo taitaa kertoa tämän muidun asiantuntevuuden. Sitten jossain vaiheessa tulee kommenttia myös siitä, että eihän hän ole jaksanut katsoa kaikkia ehdokaselokuvia. Se ei suinkaan kuitenkaan estä häntä laukomasta täyttä pahkaa omia, järjettömiä mielipiteitään. Hän heittääkin lokaa niin Leonardo DiCaprion, Robert Redfordin kuin Nicole Kidmanin niskaan!

Eikä tässä vielä mitään, sillä kyseessähän on vasta punainen matto -osuus, mutta siinä vaiheessa minulla keitti yli, kun Rantasila kaikessa viisaudessaan kieltäytyy kommentoimasta niitä asuja! Suomeksi sanottuna: VOI VITTU! Eikös se ole vähän niin kuin sen punaisen maton idea, että niitä asuja kommentoidaan? Kyllä minun puolestani saa tervettä kritiikkiä esittää mitä tahansa vastaan, mutta aika ja paikka, ihmiset!

"It's supposed to be fun", sanoi Alicia Vikander kysyttäessä punaisesta matosta...

Minun kävi niin sääliksi Anna Möttölää, joka on aikaisempinakin vuosina todistanut asiantuntevuutensa ja todistanut olevansa enemmän kuin kelpuutettu juontamaan Suomen Oscar-studiota ja hänhän sen koko fanfaarin läpi juonsikin (Rantasila lähti siinä vaiheessa läksimään unten maille, kun gaala alkoi). Möttölä yritti perustella vähän sitä punaisen maton ideaa ja kuinka tähdet itsekin hyötyvät siitä bisneksestä ja mainostuista, joita muotimaailmasta heille sataa ja kuinka he sen avulla pystyvät valitsemaan niitä rooleja, joita haluavat. No, Rantasila vähät tästä välitti ja heitti vaan niin yltiöfeminististäpropagandaa tulemaan, kuin vaan voi kuvitella. Punaisen maton valvojaisissa! Onneksi minua ei niin kiinnosta tuo punainen matto-osuus, mutta toivottavasti Yle Teema ottaa tästä sentään ensi vuodeksi opiksi ja ottaa sinne, vaikka näin ajatuksena jonkun ketä se oikeasti kiinnostaa!

Tässä kuitenkin omat suosikkini punaiselta matolta:

Illan kaunein!

Miehistä komein

Hänet on nimitetty "palkintokauden kuninkaaksi"

J Law meni minulta kokonaan ohi
Kuvaaineisto myöhemmin netistä tongittu =)

Kevin Hart kantaa omaperäisemmän
smokkinssa asenteella!

Näin uhkeaa kaula-aukkoa on
vaikea saada toimimaan

Rachel McAdams, kaunis

Whoopi Goldbergin taisin nähdä
ensimmäistä kertaa
oikein laitettuna!

Kate & Leo kruunasivat punaisen maton!

 ____________________________________________________________________

Omat eväät:

Kannussa on ihan kylmää vettä (säästyin vedenhakureissuilta -
sekunninkin jos olisin menettänyt, olisin itkenyt! Messissä tietty oma
Oscarini =)

Tässä vielä pistetaulukkoni, kiitos Corum81!

_____________________________________________________________________

Gaala:
Nyt voin puolestani kehua Suomen valvomoa. Kun päästiin Rantasilasta eroon ja messiin saatiin J.P. Pulkkinen, kunnon dialogi pääsi vihdoinkin käyntiin. Möttönen sai vapaammin tuotua mielipiteensä ilmi ja olin kuulevinani vähän jotain rakkauttakin Roomia ja The Revenanttia kohtaan, vaikka Rantasilan seurassa niitä ei uskaltanutkaan kehua...

Mutta sitten.... Hmm... niin... Chris Rock... jaksanko edes lähteä tähän.... Kyllä minun täytyy nostaa tästäkin keskustelua, sillä en haluaisi, että tuollainen käytös on hyväksyttävää. Sanokaa, mitä sanotte, oli Anne Hathaway ja James Franco kuinka hirveitä tahansa (minusta he olivat varsin siedettäviä ja ainakin he yrittivät parhaansa), mutta Chris Rock on kaikkien aikojen hirvein Oscar-juontaja! Yök. En edes oikein tiennyt, mitä ajatella hänestä ennen gaalaa. Pelkäsin tietysti pahinta, koska en voi muutenkaan sietää miehen koomisia taiteiluja, puhumattakaan hänen äänestään. Hän vielä kuulosti pitkin gaalaa niin tympääntyneeltä koko touhuun, kuin häntä ei edes kiinnostaisi.

Mutta.

Arvata saattoi, että tämä koko #OscarsSoWhite-kohu antaisi hänelle enemmän kuin tarpeeksi materiaalia, mutta silti sitä saattoi ajatella, että ehkä jonkinlaista kohtuutta käytettäisiin ja huomio sentään pidettäisiin ehdokkaiden kunnianosoittamisessa.... ehei! Koko alkujuonto oli yhdestä ja samasta aiheesta! Rock ei edes maininnut yhdenkään ehdolla olevan elokuvan tai ehdokkaan nimeä! Koko hänen monologinsa oli ehdokkuutta jääneistä mustista näyttelijöistä. Se oli yksi elämäni kamalimmista kokemuksista. Minun kävi niin sääliksi Saoirse Ronania ja Leonardo DiCapriota. Rockin puheista sai sellaisen kuvan, kuin hän syyttäisikin valkoisia ehdokkaita mustien ehdokkaiden puuttumisesta!

Kaiken huipensi se helvetillinen videomontaasi, jossa Whoopi Goldberg ja Chris Rock mollasivat, pilkkasivat ja halvensivat muun muassa Joy-elokuvaa mitä räikeimmällä tavalla. Ehkä vielä tätäkin karmaisevampaa oli kun oli aika esitellä parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaita ja Roomin videokoosteen tuli esittämään Sacha Baron Cohen Ali G:si pukeutuneena. Ainoat sanat, jotka hän elokuvasta sanoi, oli: "Ja tässä elokuva, jossa huone täynnä valkoisia ihmisiä" ja siitä lähti Roomin videoklippi päälle, joka tietenkin sen jälkeen tuntui niin laimealta ja halvennetulta! Olin enemmän kuin vihainen. Roomilla on vielä niin hieno sanoma - kaikilla ehdolla olleilla elokuvilla on.

Rock taisi sanoa jossain vaiheessa, että "ei anneta tälläisen vuoden koskaan enää toistua" - ai millaisen? Elokuvavuoden, jossa on hyviä ehdokaselokuvia? Tekopyhäähän Rockin diversityn peräänhuudossa on se, että mustat ehdokkaat pelkästään eivät ole sen "diversitempiä" kuin valkoisetkaan ehdokkaat. Osuvaa olikin Rockin tekemä "vitsikäs" videohaastattelu, jossa hän haastatteli mustia elokuvissa kävijöitä. Hän kysyi heiltä, ovatko he nähneet yhtäkään ehdolla olevaa elokuvaa. Joka. ikinen. heistä. vastasi, että. eivät. Ja sitten ihmetellään, että miksi Oscar-elokuvissa ei ole mustia näyttelijöitä!

Ja minähän olen aktiivinen monipuolisuuden kannattaja ja ehdottomasti mustien näyttelijöidenkin (sekä aasialaisten, latinoiden, kaikkien etnisyyksien) ehdolle laittamisen kannalla, mutta mauttomuudella rajansa! Yksipuolista sekin on, huutaa vaan mustien näyttelijöiden etujen puolesta. Etenkin kun syylliset ovat täysin muualla.

Kaikkien aikojen paras Oscar-juontaja Ellen DeGeneres perusti emännöintinsä siihen, että käänsi huomion ehdokkaisiin ja käyttikin valtaosan ajastaan yleisön joukossa, saaden ehdokkaita esille ja silloin kaikilla olikin hyvi fiilis ja tunne yhteenkuuluvuudesta ja silloin juhlittiin aikaansaannoksia ja hyviä elokuvia ja taiteilijoita. Chris Rock veti keikkansa päinvastaisesti. Heitti huomion täysin muualle, kuin minne se olisi pitänyt kohdistaa.

Siinä. Sanoin sanottavani. Siirrytään eteenpäin.

Heti ensimmäisestä puheesta tuli selväksi, että tämä nimien luetteleminen ruudussa ei tulisi toimimaan. Ensinnäkin ne tekstit siinä ruudussa olivat hirveän mauttomat! Kuin jossain urheiluruudussa! Toiseksi, se ei auttanut mitään, sillä puheet pitivät vieläkin entisen muotonsa, eli perinteinen kiittelyiden lista jatkui myös puheensorinana lavalla. Typerää olikin, että sitten heidät vielä katkaistiin niin lyhyeen. Sanokaa mitä sanotte, mutta jos pitää kerran nähdä vaivaa, että kaikki maailman "tekniset pystit" pitää erikseen jakaa (sen sijaan että jakaisi ne vaikka erillisessä, televisioimattomassa gaalassa), niin miksi sitten hätistää heidät lavalta parin sekunnin jälkeen? Siitä tulee kaikkein tyhmin vaikutelma!

Kehuja annan kuitenkin tämän vuoden toteutuksesta. Vaikka ajoittain meininki oli liian hätäistä, kun edelliset voittajat eivät olleet ehtineet pois lavalta, toisessa reunassa lavaa oli menossa jo toisen palkinnon esittely, niin pidin suunnattomasti gaalan ohjauksesta ja miten se oli tehty. Muun muassa näyttelijäkategorioiden esittely oli mielestäni tyylikäs. Palkinnon ojentajan taakse heijastettiin ehdokkaat ja kamera kiersi heitä läpi, esittelijä keskipistenään. Samalla saimme vähän tietoa ehdolla olevista rooleista. Se oli kaunista ja tyylikästä. Pidin myös siitä, että esittelijöille oli oikeasti käsikirjoitettu hyviä alustuksia tänä vuonna ja heidät oli pistetty ihan jopa koreografian kanssa liikkumaan, samalla kun he puhuivat kategoriastaan, jota esittivät. Se elävöitti gaalaa hienosti!

Mutta.
Nyt pääsen itse palkintoihin. Jee!
Muutama yllätys tuli! Kuten Oscareissa aina.
Eniten järkytyin Sam Smithin voitosta Spectre-elokuvan tunnusbiisistä. Täytyy myöntää, että itse pidin biisistä siinä Bond-leffan introssa ja pidin Smithin esityksestäkin, mutta nyt niin väärään osoitteeseen meni kyllä. Etenkin kun eihän mikään Bond-biisi tulee enää olemaan verrattavissa Adelen Skyfalliin! Tuntui erittäin surkuhupaisalta nähdä Smithin voittavan, vielä Lady Gagan niin tunteellisen esityksen jälkeen, joka veti kaikki aina Rachel McAdamsista Kate Winsletiin itkemään vuolaasti.
Toinen järkytys oli Ex Machinan voitto parhaista erikoistehoisteista! Mutta positiivinen yllätys. Olen niin onnellinen, että leffa sai edes yhden pystin! Mutta kun vastassa on Star Wars, niin itse olin täysin menettänyt toivon jo sen suhteen!
Kolmas järkytys olikin Mark Rylancen voitto parhaasta miessivuosasta, ennakkosuosikin Sylvester Stallonen sijaan. Pakko sanoa, että ei minua kyllä liiemmin harmita. Olisikin tuntunut tyhmältä siteerata jotain Sylttyä Oscar-voittajaksi, kun niin monelta oikeasti hommansa osaavalta näyttelijältä se  pysti vielä puuttuu.

Kaikki sanoivat, että se olisi Shok tai Ave Maria, joka voittaisi parhaan lyhytelokuvan Oscarin, mutta minä pidin pääni ja veikkasin Stuttereria ja oikeassahan olin! Tästä olin erittäin tyytyväinen.

Muuten noin muissa kategorioissa olin selvästi aliarvioinut Mad Maxin. Tiesin, että se joitain pystejä tulisi nappaamaan sieltä täältä, mutta uskoin The Revenantin puolittavan Mad Maxin kuormaa. Mutta oli sentään hupaisaa katsella kaikkien Aussi-tekijöiden kiitospuheita. Sieltähän kuultiin jopa F-Bomb! Ellen ihan väärin ole käsittänyt, niin historian toinen? Kolmas? Melissa Leohan sen ensimmäisen kuuluisana vetäisi, muutama vuosi sitten.

Lukkoina pidetyt kategoriat: molemmat käsikirjoitukset (Spotlight ja The Big Short), paras ulkomaalainen (Son of Saul), sävellys (The Hateful Eight ja veteraanisäveltäjä Ennio Morricone (joka on säveltänyt yli 500 leffaa!), kuvaus (The Revenant ja Chivo) sekä animaatio (Inside Out), lukkoina pysyivätkin.

Olin loppujen lopuksi iloinen nähdessäni Alicia Vikanderin voittavan, hän on hieno näyttelijä ja kiva nähdä uutta verta Hollywoodissa. Vaikka itse olisinkin antanut pystin Rachel McAdamsin tai Rooney Maran suuntaan.

Ja sitten; purskahdin hillittömään nauruun nähdessäni Brie Larsonin kävelevän lavalle. Olin niin onnellinen. Kun hän vielä halasi vastanäyttelijä Jacob Tremblayta, hetki oli täydellinen. Larson on yksi parhaita näyttelijöitä ja nyt Oscar-voittajana kapuaa varmasti ansaitsemaansa kunniaan ja rooleihin. Ja Leo... tarvitseeko muuta sanoa. Kaikkien pitkä odotus loppui ja vielä nähdä Kate Winsletin itkuinen naama Leon ollessa lavalla, teki pienen Titanic-fanin sydämen täyttymään taas uudelleen!

Paras ohjaaja meni, ehkä odotetusti, taas, mestarilliselle A.G. Inarritulle, mutta onneksi parhaan elokuvan pysti loppujen lopuksi menikin oikeaan osoitteeseen Spotlightille!

_________________________________________________________

Loppuun vielä tunnelmiani twiittien muodossa:

Tunnelmia ennen gaalaa ja sitten kaksi tuntia vierähtikin
vähän liian nopeasti

Twiitit on aika järjestyksessään aina alhaalta ylös, per yksi
kuvankaappaus. Tässä olen selittänyt punaista mattoa
ja siellä nähtyjä viittauksia, jos jolta kulta lensi
yli hilseen

Tässä hetkiä punaiselta matolta

Itse gaala lähti käyntiin, järkytystä tosiaan herätti, kuinka
lähellä lavaa eka rivi istui. Niskat oli varmaan
kipeänä gaalan jälkeen

Tässä muutama valituksen aihe...=)

Illan parhimpia hetkiä:
Olivia Munn ja Jason Segel esiteltiin hauskasti,
Andy Serkis vähän piikitteli Chris Rockin
tummaihoislähtöistä suhtautumista
Oscareihin, muun muassa toteavan näyttelijöiden
pystyvän näyttelemään mitä tahansa
ihon väristä riippumatta

Illan kohokohdat: Minionit olisivat saaneet juontaa koko höskän!

______________________________________________________________

What A Night! What A Lovely Night!

Room (Room)

Jos sinun pitäisi kuvailla maailmamme sitä koskaan kokemattomalle, mistä edes alottaisit? Niin paljon siitä, mitä pidämme omanamme, on kuviteltua. Mielikuvitus on maailman voimakkain ase. Värejä ei ole olemassa, se on aivojemme tuote. Mikä on toiselle ihmiselle rakasta, on toiselle vierasta. Onnellisuus on eri asia jokaiselle sen kokevalle. 

Miltä tuntuu, kun ei pysty hengittämään? Vaikka kynnys tuntea asioita on jokaiselle ihmiselle eri, pystymme silti samaistumaan tuskaan yhtä määrin. Pieni lapsi erotettuna turvallisesta todellisuudestaan on niin yleisinhimillistä, että vain kaikkein kylmimmät ja kivisydämisimmät eivät tuntisi mitään. Room -nimistä elokuvaa määrittää vahvasti sen universaalius. Jokainen ihminen ansaitsee ihmisarvon.

Pääosassa on Joy (Brie Larson) ja Jack (Jacob Tremblay) Newsome, jotka on lukittu pieneen puutarhavajaan. Tästä yhdestä huoneesta on muodostunut 5-vuotiaan pojan todellisuus. Hänen äitinsä yrittää suojella tätä Old Nick-nimiseltä kidnappaajalta. Kun pako huoneesta kuitenkin viimein onnistuu, oikeaksi kysymykseksi muodostuukin turvan käsite. Kipua on myös neljän seinän ulkopuolella.

Tremblay on loistava. Hän on nuori ja tuntuu kuin hän ei edes näyttelisi. Silti häneltä on vaadittu todella ankariakin kohtauksia, jossa hänellä on kyllä mahdollisuudet esittää suuri määrä tunnetta ja hän astuu tälle vaatimustasolle ja todellakin täyttää lupauksensa enemmän kuin uskaltaisi lapsinäyttelijältä toivoakaan. Brie Larson on näyttelijänä erittäin aito ja jopa arkinen, minkä takia hän on loistava roolissaan. Sen lisäksi Larson saa rikottua sen tyynen realistisuuden joka hänessä on, elokuvan tunteikkaimmisa kohtauksissa, joissa hän todella vie hahmonsa ihmisyyden syvimmille reunoille.

Eniten tarinaan on saatu syvyyttä keskittymälä äidin ja pojan suhteeseen tasapainoisesti sekä heidän ollessa kidnapattuina, että kokemuksen jälkeen, huoneen ulkopuolella. Koemme menetystä, Jackin tavoin, siitä huoneen fyysisestä turvasta että sen tarjoamasta viattomuudesta. Koska koemme elokuvan tapahtumat Jackin silmin, joudumme mekin totuttelemaan hänen kanssaan uudenlaiseen elämään. Elämä, jossa on mahdollista haavoittua, tuntea kipua, olla peloissaan - mutta juuri siksi nähdä toiset ihmiset silmästä silmään, hengittää samaa ilmaa, nähdä tähdet yötaivaalla ja kuulla heinäsirkkojen sirittävän kesäyössä. Vapaus on vain vapautta, jos tuntee oman vastuunsa.

Pelottavinta kauhua on mielestäni aina ollut avata silmät omaan todellisuuteensa ja todeta senkin olevan kylmä, välinpitämätön, iso ja meluisa - pelottava paikka, jossa oma hyvinvointi täytyy luoda itse. Asiat eivät aina mene niin kuin haluamme ja se on osa ihmisyyttä - yhtä lailla kuin kivun kokeminen tai sydämen särkyminen. Vaikka Room tarjoaa elokuvallisesti ihan konkreettisesti monta täydellisen koskettavaa, jännittävää, pelottavaa, hauskaa hetkeä, on minusta elokuvan suurin saavutus sen kokonaisvaltainen ote elämän monipuoliseen syvällisyyteen. Kipukin on osa elämäämme, yhtä lailla kuin vapaus, onnellisuus tai pienet lapset ja koirat hymyilemässä toisilleen...

#elokuvahaaste2016 (45. Kauhuelokuva, jolla on mielestäsi hieno elokuvajuliste)

*arvostelu päivitetty 15.07.2016

...=)

Brooklyn (Brooklyn)

Eilis Lacey (Saoirse Ronan) on irlantilainen tyttö, joka muuttaa Amerikan Brooklyniin työn perässä. Taakseen kotiin hän jättää siskonsa, Rosen ja vanhan äitinsä. Koti-ikävä alkaa helpottaa viimeistään siinä vaiheessa, kun hän tutustuu amerikan-italialaiseen nuoreen mieheen, Tonyyn (Emory Cohen). Suru-uutinen kotirintamalta pakottaa kuitenkin Eilisin puntaroimaan arvojaan ja tulevaisuuttaan.

Odotin erittäin mielenkiinnolla täyttäisikö Brooklyn odotukseni. Olin kuullut taivaallisia kehuja lukemattomista lähteistä. Saihan elokuva kolme Oscar-ehdokkuuttakin. Koin kiehtovaksi, että elokuvaa kutsuttiin omaperäiseksi. Minun korviini tarina nimittäin kuulosti todella vanhalta, koetulta, nähdyltä ja kuullulta. En ymmärtänyt miten elokuva, joka kertoo nuoren naisen uudesta elämästä Amerikassa, hänen jättäen taakseen kotinsa ja hänen pallotellessa mielessään kumman rakkauden valitsee: taaksejättämänsä paikallisen miehen vai tapaamansa uuden, mielenkiintoisen ja sympaattisen miehen, olisi millään lailla uutta tai ennalta-arvaamatonta. Enkä ymmärrä vieläkään.

Elokuvahan on ihan kamala. Joka vuosi Oscarit tekevät sen, he laittavat ehdolle mitä surkeimman käsikirjoituksen, mitä maa päällään kantaa. Viime vuonna se oli Boyhoodin olematon käsikirjoitus, tänä vuonna se on kliseisin, imelin, tylsin käsikirjoitus, jonka olen nähnyt elokuvaksi toteutettavan vähään aikaan. Nuorta rakkautta on vaikeaa olla kuvaamatta kornisti ja tässä siitä laatuesimerkki. Loppua kohden omat korvani olivat niin täynnä sitä raastavan siirappista viulumusiikkia, että mieleni teki oksentaa. Tämän lisäksi hahmojen vuorosanat olivat suoraan jostain ystävänpäivä-korteista ja lukuisat, turhat sivuhahmot jätettiinkin juuri sellaisiksi. Kaikkein pahimmat olivat ärsyttävät, kikattavat tytöt päähenkilömme Eilisin rakennuksesta, joiden kanssa hän ystävystyy.

50-luvun kulttuuriin saamme tujun katsauksen, mistä täytyy antaa hieman kunniaa, mutta en edes tiedä tulisiko se olla elokuvan suurin ansio. Sitä varten voimme lukea aiheesta artikkeleja tai katsoa dokumentteja tai kuunnella sitä aikaa eläneitä ihmisiä. Elokuvan pitäisi pystyä seisomaan omillaan. Tämän lisäksi elokuvan juonenkulku on järjetön. Se toimii epäuskottavasti vain esitelläkseen meille jonkin ristiriidan. Kun päähenkilö Eilis sitten palaa jossain vaiheessa Irlantiin asiat kuin maagisesti järjestyvät itsestään, kuin pedattuna, jotta hänen päätöksestään kahden mantereen ja kahden rakkauden välillä tulisi mahdollisimman vaikeaa. Asiat eivät oikeasti ikinä toimisi niin ja siitä vaan paistaa läpi se, että katsomme käsikirjoitettua draamaa. Sen lisäksi joudumme monesti uppoamaan syvään tylsyyteen monen monen suvantovaiheen aikana, kun tarpeettomasti päähenkilö pistetään jahkailemaan asioiden perään, joita ei koskaan selitetä katsojalle, että miksi ne olisivat sen kaiken pohdinnan arvoisia.

Luojan kiitos, onneksi kahta pääosaa esittää älyttömän lahjakkaat nuoret lupaukset nimiltään Saoirse Ronan ja Emory Cohen. Jos ei muuta, niin tämä elokuva on heidän estradinsa. He saavat tehtyä taidetta vuorosanoistaan, mikä kertoo paljon, sillä ilman heidän sulavaa eläytymistä rooleihinsa, olisi silmiemme edes taas vain yksi tuhansista tälläisistä rakkaustarinoista, joka ei tarjoa mitään uutta, teeman tai tulkinnan saralta. Heidän takiaan elokuvan romantiikalle voi jopa hymyillä, taisin jopa nauraa kuinka suloista heidän nuori rakkautensa oli. Cohenista ja Ronanista näkee, että tässä he vieläpä vain lämmitelevät. Heidän kemiansa on saumatonta ja he saavat taiottua dialogiinsa syvää tunnetta. Mutta mitäpä heistä saisikaan irti kunnon materiaalin kanssa? Sitä odotan innolla.

p.s. puvustuksesta sentään pidin

#elokuvahaaste2016

...=)

Carol (Carol)

1950-luvun talvinen New York. Therese Belivet (Rooney Mara) on nuori myyjä suuressa tavaratalossa. Carol Aird (Cate Blanchett) on varakas kotiäiti ja edustusvaimo avioeron partaalla etsimässä tyttärelleen joululahjaa. Heidän katseet kohtaavat. Yksi asia seuraa toista, mutta mikä lopulta ratkaisee on rakastavaisten kyky nähdä toisensa.

Hyvin aikaisessa vaiheessa käy selväksi, että tämä on tarina haavoittuvaisesta rakkaudesta. Jokaista kohtausta, kun Carol ja Therese ovat yhdessä, vainoaa tietty herkkyys. Lumoavalla tavalla heidän rakkaustarinansa peilautuu siinä yhteiskunnassa, jossa heidät on sidottu hengittämään sitä suvaitsematonta, ahdistavaa, kaavamaista ilmaa. Koska heidän välillään on esteitä, joutuvat he turvautumaan toisiinsa, mikä tekee heidän suhteestaan niin haavoittuvaisen. Tämä tekee siitä myös inhimillisen aidon. Ihmisolento pystyy vetämään ylleen maskeja, pystyy näyttelemään tiettyjä rooleja, mutta tietäessään mitä haluaa ja tavoitellessaan sitä, syvästi rakastaessaan, täytyy olla haavoittuvaisessa, herkässä tilassa ja sen tämän elokuva vangitsee mitä kauneimmalla, intiimillä tavalla.

Phyllis Nagy on kirjoittanut käsikirjoituksen, joka tulee uhmaamaan ajan kestävyyttä. Yhtäkään ylimääräistä sanaa emme kuule yhdenkään hahmon suusta. Jokainen vuorosana on loistavasti tauotettu, kokonaisuuteen istuva helmi. Hänellä on kypsä tapa käsitellä hahmoja, mutta myös sitä aikakautta johon heidät on sijoitettu. Tämä ei ole vain kuvaus 50-luvun yhteiskunnasta ja kielletystä rakkaudesta. Korurasiassa on niin paljon muutakin, on melkein hämäävää kuinka kypsästi näiden kahden naishahmojen valinnat esitetään. He tiedostavat oman rakkautensa, he tiedostavat toisensa, mutta he tiedostavat myös tekojensa seuraukset. Vasta kun Therese ja Carol joutuvat uhraamaan jotain rakkautensa hyväksi, ymmärtää katsojakin heidän merkityksensä toisilleen - ei vain sinä naisena, jota he rakastavat, vaan sielunkumppanina, joka on uhrauksen arvoinen.

Tarina on kaunis. Todd Haynes on koristanut sen mitä henkeäsalpaavimmalla tavalla. Kuvakulmat ovat mielenkiintoiset. Emme juuri saa lähikuvia muista kuin Carolista ja Theresestä. Muita hahmoja katsomme usein ikkunan takaa, tai oviaukosta tai auton sisältä. Tämä luo sädekehään rakkaustarinalle. Erityisen tunnelmallista on kuvaaja Ed Lachmannin tapa leikitellä valolla, joka eritoten herättää hahmojen kasvot eloon.

Mitkä kasvot ne ovatkaan. Cate Blanchett ja Rooney Mara ovat taitelijoita roolisuorituksillaan, mikä on paljon sanottu. Myös Sarah Paulson on loistava sivuosassaan Carolin ystävättärenä, joka toimii tukipaaluna, kuin kolmantena jalkana tälle parin rakkaudelle, jonka kaikki muut vain pyrkivät kaatamaan. Ainoa kritiikki lankeaa valitettavasti Kyle Chandlerin harteille. Hänen tulkintansa jää inhottavan yksipuoliseksi, hänen esittäessään rakkaudesta äkäiseksi sortunutta miestä.

Ensimmäinen versio käsikirjoituksesta kirjoitettiin melkein kaksi vuosikymmentä sitten. Elokuva oli odotuksen arvoinen. Elokuva on hyvä, mutta mikä tekee siitä täydellisen? Kun kaikki elokuvalliset ansiot ovat täydessä arvossaan ja sen lisäksi saamme kokea rakkauden kuvattuna niin puhtaasti, että se on tunteellista - kaunista, surullista, iloista - voin luvata, että tässä on yksi elokuva, joka tulee ansaitsemaan klassikon maineensa.

...=)

Oscar stuff

Lipputulot (lähde: wikipedia)*

1. Star Wars: The Force Awakens - 2 miljardia ja 40 miljoonaa dollaria
2. Inside Out - 856 miljoonaa dollaria
3. The Martian - 620 miljoonaa dollaria
4. 50 Shades of Grey - 571 miljoonaa dollaria
5. Cinderella - 542 miljoonaa dollaria
6. The Revenant - 381  miljoonaa dollaria
7. Mad Max: Fury Road - 376 miljoonaa dollaria
8. Creed - 171 miljoonaa dollaria
9. Bridge of Spies - 164 miljoonaa dollaria
10. The Hateful Eight - 131 miljoonaa dollaria
11. The Big Short - 121 miljoonaa dollaria
12. Joy - 99 miljoonaa dollaria
13. Sicario - 80 miljoonaa dollaria
14. Spotlight - 54 miljoonaa dollaria
15. The Hundred-Year-Old Man Who Climbed Out The Window and Disappeared - 50 miljoonaa dollaria
16. Tanskalainen tyttö - 49 miljoonaa dollaria
17. Brooklyn - 47 miljoonaa dollaria
18. Steve Jobs - 33 miljoonaa dollaria
19. Carol - 31 miljoonaa dollaria
20. Room - 18 miljoonaa dollaria
21. 45 Years - 17 miljoonaa dollaria

~ajattelin aloittaa tämän viikon selitykset tällä erää tälläisellä infografialla, joka demonstroi vähän sitä eksponentiaalista eroa Oscar-ehdokkaiden välillä. Room-elokuvan pitäisi tuottaa 120 kertaa enemmän yltääkseen Star Warsin lipputuloihin. Ero katsojamäärissä ja siitä johdettuna: kuinka moni ihminen pitää elokuvasta, on järkyttävä.

~Hiljattain myös tutkailin Hollywood Reporterin Oscar-kyselyä parhaasta elokuvasta. Tilastot olivat todella mielenkiintoisia, sillä vastaajia oli ympäri maailmaa ja heidät oli vielä jaoteltu iän ja sukupuolen mukaan. Itsekin vastasin kyselyyn ja sen löydät täältä. Ajattelin kuitenkin nostaa esille mielenkiintoisimpia tilastoja. 

• Huomasin, että syvästi katoliset maat (kuten Espanja, Slovakia, Filippiinit ja Guatemala) suosivat Spotlight-elokuvaa parhaan elokuvan Oscar-voittajaksi (oma suosikkini myöskin, vaikka en (syvästi) katolinen ole koskaan ollutkaan).
• Entiset itä-blokin maat, kuten Valko-Venäjä kannatti Spielbergin kylmä sota-draamaa Vakoojien silta parhaan elokuvan Oscar-voittajaksi
• Monet espnajankieliset maat (etunenässä Meksiko) kannattivat The Revenanttia (jolla sattumoisin meksikolainen ohjaaja)
• Erittäin outoa oli, että maat, jossa Room sai suurimman kannatuksen oli Egypti, Irak ja Libanon
• Australialaiset oletetusti kannattavat Mad Max: Fury Road-elokuvaa ja Irlantilaiset Brooklynia
• Eniten maita kannattaa Mad Max: Fury Road (Suomi mukaan luettuna)
• Myös iästä ja sukupuolesta riippumatta suurin kannatus on Mad Max: Fury Roadilla

Mutta asiasta kolmanteen, minun pienen pieni blogini ja hääppöinen kirjoittajanimeni on päässyt esille oikein valtakunnanmediaan. Elokuvatoimittaja Anton Vanha-Majamaa soi minulle kunnian osallistua Suomen elokuvatietäjien Oscar-veikkaus kyselyyn. Siihen on vastannut Suomen elokuvista kirjoittavien edustusto aina toimittajista, bloggaajista, kriitikoihin ja havainnollistaa hauskasesti Oscar-veikkauksia sekä suomalaisen elokuvakentän mielipiteitä.

Jutun löydät Image-lehden Katsoja-blogista eli täältä.

p.s. kyllä minä sen nyt olen päättänyt, että onhan ne Oscarit nyt valvottava! Lomia on anottu runsaasti sekä tuota Oscar-yötä ennen että sen jälkeen, joten unirytmikään ei tule olemaan ongelma. Viime vuodesta tuttuun tapaan, pyörin varmaan twitterissä silloin yöllä ja aamulla kun olen jostain koomasta herännyt, alan työstämään jotain tänne bloginkin puolelle, jos jota kuta nyt edes kiinnostaa tunnelmat valvojaisistani xD

Sidenote: olen viime viikolla myös oppinut, että Olivia Wilde on ehdolla olevan (ja ennakkosuosikin asemaa nauttivan) lyhytdokkarin Body Team 12, vastaava tuottaja ja että näyttelijä Charlotte Gainsbourg on Jane Birkinin tytär! (asiat toisiinsa liittymättömiä)

*as of 22.2.2016

Movie Monday #45 - Mieli muuttuu

"Nyt kysytään hieman laajemmin elokuvasta tai elokuvista, joiden suhteen mieli on muuttunut. Suuntaan tai toiseen.Onko jokin entinen suosikkisi muuttunut ajan kuluessa silmissäsi ihan laimeaksi tai jopa inhokiksi? Tai päinvastoin, olet vasta myöhemmin tajunnut kuinka hyvä joku ennen mitättömänä pitämäsi elokuva on? Miten näin pääsi käymään? Saiko joku toinen elokuvafani pääsi kääntymään vai mitä tapahtui?"

 Ei tule nyt muuta mieleen kuin:

The Switch - Vaihtamalla paranee

&

Rust and Bone (Luihin ja ytimiin)

Avatar (Avatar)

Titanic-ohjaaja James Cameron toisti menestyksensä tällä vuoden 2009 3D-elokuvalla. Titanic ja Avatar ovat molemmat yhä maailman kaksi eniten tuottanutta elokuvaa, huolimatta kaikista Star Warseista, Jurassic Parkeista tai Transformereista. Avatar oli myös yksi ensimmäisistä, ellei ensimmäinen näkemäni 3D-elokuva, jossa on juoni. Liekö tämä osaltaan vaikuttanut elokuvan valtaisaan menestykseen, en tiedä. Huono elokuva ei missään nimessä sentään ole.

Elokuva sijoittuu tulevaisuuteen (vuosi 2154). RDA-yhtiö on aloittanut Pandora-nimisen planeetan teollistamisen. Pandoran omat alkuperäisasukkaat ovat nimeltään navit. Pandoraa ensimmäisten joukossa tutkinut Tohtori Grace Augustine (Sigourney Weaver) yrittää pelastaa planeettaa ihmisten ahneudelta. Päähenkilönä toimii Sam Worthingtonin esittämä Jake Sully, entinen sotilas, joka myös oppii Pandoran ja sen asukkaiden, kuten Zoe Saldanan esittämän Neytirin, kauneuden.

Olihan se 3D vaikuttava, silloin. Sittemmin muun muassa Gravity on vienyt sen ihan toiselle tasolle. Muistan silti kuinka tuntui kuin itsekin olisi Navin nahkoissa, kun Jake Sully oppi uudessa Navi-kehossaan kävelemään. Tai kuinka Pandoran planeetta sykki kauneutta. Oli kuin oikeasti olisin astunut ruudun sisään. Siitä huolimatta, 3D:n vaikutus voi olla nopeasti aika turruttava. Kun uutuudenhohto on häiventynyt ja upea tekniikka tuntuukin taas jo vähän nähdyltä, mitä tästä jää jäljelle - ylipitkä, geneerinen tarina sekä mielenpainumattomat tapahtumat?

Luin, että James Cameron palkkasi silloin tuntemattoman Sam Worthingtonin pääosaan, koska halusi kustannukset alhaalla. No, eipä olisi tarvinnut elokuvan tuotosta murehtia. Koen silti ratkaisun järkevänä, sillä tässä ei kuuluisa naama kauheasti edukseen nousisi, sillä niin vahvat maskit on Worthingtonilla ja Saldanalla naamassaan, että ei heitä oikeasti tunnista, ellei oikein paljon siristä silmiään. Täten, heidän näyttelijätyönsäkin jää kovin yksipuoliseksi, kun suurimman roolityön tekee maskeerausosasto. Ainoa, joka tekee vaikutuksen näyttelijöistä on Sigourney Weaver. Hän on sydäntäsärkevä sekä uskottava, vahvan naislääkärin roolissa, joka on menettämässä vuosikymmenten pioneerisen työnsä ahneen suuryrityksen tarpeiden tieltä. Weaver ja hänen hahmonsa ovat syy, miksi elokuvan juoni toimii. Hänen hahmonsa kautta, mekin katsojina ymmärrämme planeetan ainutlaatuisuuden ja viattomuuden. Kosketamme myös syvempiä arvoja kuin maallisia, hedonistisia tarpeitamme. En ymmärrä, miksi Weaver ei saanut tästä roolista Oscar-ehdokkuutta, etenkin kun sellaiset roolisuoritukset kuin Penelope Cruzin mitäänsanomaton cameo-osa elokuva Nine (2009) tai Anna Kendrickin umpisurkea koominen lievite elokuvassa Up In The Air (2009) pääsivät ehdolle.

Eniten minua häiritsi elokuvassa Giovanni Ribisi. En ole koskaan voinut sietää tätä näyttelijää, siitä lähtien kun hän pulmahti framille Frendeissä monta vuotta sitten, en ole voinut ymmärtää, miksi tämä näyttelijä elokuvasta toiseen vetää aina saman ällötysroolinsa, joka saa minut oksentamaan. Tässä hän sentään on jokseenkin täysjärkisemmässä roolissa kuin ennen, mutta siltikin hän on törkeän väärin roolitettu tämän suuryrityksen jonkinlaiseksi johtohahmoksi. Hän oli 35-vuotias elokuvan kuvausten aikaan ja minusta nuori kolmikymppinen ei ole uskottava pääjehu, etenkin kun Ribisi on vähän lapsenkasvoinen rääpäle.

Nyt kun Avataria ja sen saamaa huomiota pystyy tarkkailemaan vähän etäisyyden kanssa, moni on alkanut ihmetellä tosissaan sen saamaa valtaisaa suosiota. Moni tuntuu jopa unohtaneen elokuvan eikä sen ympärille ole muodostunut vankkaa kulttiseurausta, kuin joillekin muille supersuosikeille (kuten Titanicille, jota kukaan ei varmaan unohda koskaan.) Aiheesta on kirjoitettu lukuisia arvosteluja, mutta en nyt tiedä onko se niin ihmeellistä, että juuri Avatar on maailman menestynein elokuva. Itse viihdyin tätä katsoessa teatterissa oikein mainiosti ja olihan se 3D-tekniikka sekä Cameronin elokuvallinen kädenjälki todella mestarillista. Pidin tarinasta ja sen herättämistä teemoista sekä ihmiskunnan tulevaisuuden pohtimisesta niin ikään. Ei tule unohtaa kuitenkaan, että ihmiset tekivät itsemurhia elokuvan teatterilevityksen aikaan, koska eivät voineet elää Pandorassa - se olkoon selitystä tarpeeksi elokuvan vaikuttavuudesta.

...=)