Arvostelu: The Meddler

Minä en ymmärtänyt elokuvaa. Voi olla, että kyseessä on Se, mikä on tottan tapainen tilanne, jossa en ensi-istumalta pystynytkään pääsemään sisälle, sillä käsiteltävät teemat ovat liian kypsiä minun varhaisoppineelle mielelleni. Mutta koska en elokuvaa ymmärrä, en voi antaa sille paljonkaan arvostusta. Tämä tietenkin sisältää option siihen, että myöhemmin voin muuttaa mielipiteeni jos ja kun elokuva avautuu minulle.

Leffa kertoo Marniesta (Susan Sarandon) hiljattain leskeytyneestä New Jerseyläisestä äidistä Lorille (Rose Byrne), joka muuttaa Los Angelesiin tyttärensä luokse ja sotkeutuu erittäin paljon tyttärensä elämään, joka on jo muutenkin aika lailla reunalla.

Tässä selvästi siis käsiteltiin jotain elämää suurempia teemoja, mutta ne liisivät täysin päälakeni ohi. Jotenkin surutyö, jota sekä Marnie että Lori kävivät tahoillaan ilmeisesti kehysti tarinaa jotenkin, mutta silti hahmojen tekemät valinnat eivät olleet kovinkaan mielenkiintoisia minulle. Ja tämä on sivistynyt tapa sanoa, että käsikirjoitus oli sekava hörhö.

Meille ei edes annettu syytä, miksi Marnie muutti Los Angelesiin, etenkin kun pääsemme vilkaisemaan hänen entistä elämäänsä New Yorkissa ja se vaikuttaa ihan yhtä onnelliselta ellei jopa onnelisemmalta kuin hänen uusi elämänsä Los Angelesissa. Toki se, että hänen miehensä kuoli ja hänen elämänsä pyöri pitkälti miehen ympärillä Nykissä saattaa olla syy, miksi hän koki tarpeen muuttaa, mutta tätä ei kyllä avata katsojalle sentin vertaa, joten tämä on täysin hypoteettista analyysia.

Kaikkein eniten hermo menee Lorin henkilöhahmoon. Täysin hysteerinen narsistipsykopaatti, jonka valinnoilla ei ole mitään järkeä. Yhdessä kohtauksessa hän nauttii siitä, että äiti pitää hänelle seuraa ja heti seuraavassa sekunnissa tämä raivoaa tälle kuin pikkulapsi, kuinka äiti on liian takertuvainen hänen elämässää ja kuinka säälittävä hän itse on, kun vielä viettää aikaa äitinsä kanssa. Tälläinen hahmotulkinta on jo itsessään erittäin pinnallista, kliseistä ja lapsellista, mutta se olisi ihan ok, jos sitten hahmo olisi johdonmukainen. Mutta suoraan sanottuna todella ärsyttävää, että hahmosta tulee äitiään miten sattuu riepotteleva pissisämmä.

En kyllä erityisemmin pisteitä anna edes Susan Sarandonin suuntaan. Aina yhtä säälittävää, kun tälläiset näyttelemisenikonit kaatuvat rähmälleen niin täydellisesti. Kauas on tultu Sarandonin kultaisista päiviltä 90-luvulta. Tämän siitä sitten saa, kun kerrankin elokuva, jossa on pääosassa 70+ nainen, niin eikö hän mene ja möhli sen. Hänen hahmokuvauksensa on suoraan sanottuna armottoman surkeaa. Hän vetää samalla väsyneellä kaavalla läpi elokuvan. Kohtauksissa, jossa hänen pitäisi vähän indikoida katsojalle jotain hahmonsa tunnetiloistaan, niin hän vetää samalla päälleliimatulla ilmeellä läpi, mitä pyörittää kaikissa muissakin kohtauksissa. Katsojalla ei ole mitään hajua pitääkö hänen hahmonsa oikeasti uudesta rakkaudenkohteesta (J.K. Simmons) tai miksi hahmo maksaa ventovieraan naisen (jonka nimeä hän ei muista) häät, koska Sarandon ei tee eleen elettä kertoakseen mitään hahmostaan. Aivan järkyttävän laiskaa näyttelemistä.

J.K. Simmons muistutti ihan Sam Elliottia, mikä oli todella outoa. Rose Byrnen ura on vielä oudompi kuin tuo fakta. En oikein tiedä, mikä hän on ja mitä hän tekee. Komedioissa (Paul Feigin kanssa) hän on tosi hauska, mutta sitten hän on tunnettu myös tv-tähtenä (Damages), toimintatähtenä (X-Men) ja tälläisissä oudoissa dramedioissa. En oikein tiedä, miksi hän valitsee ne roolit, mitkä hän valitsee. En pidä hyvänä näyttelijänä.

...=)

Arvostelu: Circle

Tämän kaltaiset elokuvat eivät yleensä kuulu minun näkökenttääni. Mutta tässä premissi vain kuulosti niin utopistisen, filosofisen, psykologisen mielenkiintoiselta, että en voinut malttaa itseäni. Käytännössä joukko ihmisiä herää mystisestä piiristä, jossa heidät on pakotettu olemaan aloillaan tai he kuolisivat. Pian he ymmärtävät, että vain yksi heistä jää joka tapauksessa ainoastaan eloon, kun yksi kerrallaan säännöllisin väli ajoin yksi heistä kuolee aina piiristä pois. Mielenkiintoiseksi sadistinen leikki käy, kun ihmiset ymmärtävät pystyvänsä itse vaikuttaa siihen, kuka kuolee seuraavaksi.

Elokuvahan on siis huonosti toteutettu. Ihan yksinkertaisella hiomisella, oltaisiin saatu todella nolot ja kömpelöt aukot juonessa peittoon. Esimerkiksi kun he heräävät ringistä, niin menee tyyliin kaksi sekuntia, niin kauheat strategioinnit ja neuvottelut heti käynnissä eikä kukaan tunnu olevan sen suuremmin järkyttynyt tilanteesta. Kuin mikä tahansa tavallinen työpäivä olisi kyseessä. Pidin myös aavistuksen verran paksuna sitä, että yksi hahmoista muka pystyy jo jossain vaiheessa päättelemään täysin syyn sille, miksi he ovat rinkiin päätyneet. Mistä hän sen muka tiesi?

Mutta silti nostan hattuani sille, että elokuva pystyy vangitsemaan katsojan huomion niin vähällä vaivalla. Tarkoittaen siis sitä, että elokuva kirjaimellisesti on vain kasa ihmisiä seisomassa ringissä. Ja silti sitä pureskelee kynsiään hermostuksesta ja istuu penkkinsä reunalla silmät tapittaen kohti ruutua herkeämättä.

Pidin myös elokuvan syvällisemmistä aspekteista. Ringistä löytyy ihmisiä kaikkeen lähtöön, joten on suhteellisen mielenkiintoista leikitellä ajatuksella, että rasisti ja mustaihoinen ihminen kohtaavat ja päättävät toistensa kohtaloista tai homo ja homofobikko. Myös se, millä keinoilla ihminen onnistuu tälläisessä psykologisessa manipuloinnissa, mitä tarvitaan ollakseen viimeinen ringissä seisova, on suhteellisen hyvin analysoitu.

 ...=)

Katseeseen kätketty (Secret in their Eyes)

Muistan ennen elokuvan julkaisua, kuinka suuri juttu oli, että Julia Roberts ja Nicole Kidman tähdittäisivät elokuvaa yhdessä. Molemmat olivat vakiinnuttaneet itsensä valkokankaiden kiintotähdiksi melkein 30 vuotta sitten, mutta eivät olleet aiemmin työskennelleet yhdessä, vaikka samojen ihmisten kanssa olivatkin tekemisissä melkein yhtenään. Harmi vain, että niin kauan odotettu kollaboraatio oli niin suuri pettymys niin monella tasolla.

Ensinnäkin elokuva on siis täysi tusinatuote - jotain, minkä pääosissa yleensä nähdään vähän vähemmän tunnettuja tähtiä. Toiseksi elokuva ei ota hyötyyn ollenkaan sitä, että pääosissa on nämä kaksi karismaattisinta tähteä, mitä maa päällään kantaa. Ja kolmanneksi elokuva ei edes anna heidän vaihtaa kahta sanaa keskenään.

13 vuotta sitten Julian tytär murhattiin, työkaveri Chiwetel hermostui ja käytti seuraavat 13 vuotta syyllisen jahtaamiseen. Elokuva tietysti huipentuu verilöylyyn, kostoon, kalavelkojen maksuun. Nicole Kidman näyttelee pomonaista.

Elokuva on periaatteessa puhdas. Tunnelma on nyt suht koht harkittu. Mutta onpa unelias elokuva. Kertoakseen niin raa'asta tarinasta, on kerronta kuitenkin todella vaisua ja laimeaa. Alun jälkeen samoihin tunnelmiin ei oikeastaan enää palata. Elokuva taantuu Chiwetel Ejioforin tuijottamiseen, kun tämä huitoo menemään kuin mikäkin amatööri. Ajoittain hänen touhunsa yltyivät melkein jopa koomisiksi. Kertokaapa te fiksummat, että jos yrittäisitte napata pahiksen julkisella paikalla, sen jälkeen kun olette käyttäneet hirveästi aikaa ja vaivaa hänen jäljittämiseen, niin huutaisitteko kilometrin päästä pahiksen nimeä niin, että hän varmasti ehtii pinkaista pakoon?

Lisäksi en voi sietää Ejioforin näyttelemistä. En ole koskaan ymmärtänyt hänen hehkutustaan. Tai ymmärrän, mutta pidän sitä säälittävänä, että ihmiset eivät jaksa nähdä vaivaa ymmärtääkseen itse vähän paremmin, kuinka huono Ejiofor oikeasti on. Hänen näyttelemisensä perustuu pelkästään yliteatraalisuuteen ja mahtailemiseen - huutamiseen, raivoamiseen ja ulkoisiin show-off elementteihin - sen sijaan, että hän rakentaisi hahmolleen sisäistä maailmaa, persoonaa, psyykettä, motiiveja, salaisuuksia, skeemoja yms. Eli toisin sanoen hän edustaa kaikkea, mitä inhoan huonosta näyttelemisestä. Minulla ei ole koskaan mitään hajua, kuka hänen hahmonsa oikeasti on. Ja se voi olla haitallista esimerkiksi silloin, kun minun pitäisi ymmärtää, miksi toinen hahmo on rakastunut hänen hahmoonsa.

Suurin pettymys tulee tietysti siitä, että tämä on se elokuva, jota elokuva-yleisöt ovat odottaneet sen kolmekymmentä vuotta - kaksi suurinta naispääosan esittäjää Hollywoodissa viimein yhdessä. Ja heidän hahmonsa ovat vielä täysin badass-hahmoja, jotka pystyisivät kannattelemaan elokuvaa keskenään täysin ilman Ejioforin turhaakin turhempaa elvistelyä. Mutta sitten heidät typistetään täysin koristeiksi, seinän viereen seisomaan suureksi osaksi elokuvan kestoa. Parhaimmat kohtaukset tulevat ehdottomasti juuri Kidmanin ja Robertsin taholta. Kidmanilla on todella sairas kohtaus elokuvan puolivälin paikkeilla, jossa hän mahtavasti repii tunnustuksen salakavalasti pahikselta. Ja Roberts on äidin raivon personifikaatio ja vetää hahmonsa äärimmäiset tunteet todella kylmäävästi. Mutta hänetkin unohdetaan puoleksi elokuvaa jonnekin yksin toikkaroimaan. Siinä vaiheessa, kun Kidman huikkaa elokuvan loppupuoliskolla Ejioforin hahmolle, että "ole turvassa", kun tämä siintää omaan seikkailuunsa jättäen naisensa turvaan, teki mieli heittää televisio ulos ikkunasta. Ei näin.

 ...=)

The Perfect Guy (The Perfect Guy)

Tämä oli ensimmäinen elokuva aikoihin, jota katsoessa oli vain ihan pakko hypätä yhden yksittäisen kohtauksen yli. Siinä vaiheessa nimittäin olin jo täynnä, mikä jäänee varmaan oman katseluhistoriani ärsyttävimmän henkilöhahmon kokemukseksi. Etsivä Hansen (Holt McCallany) oli hahmona vain jotain niin järkyttävää katsottavaa.

Pistin tämän elokuvan päälle ja odotin jotain kissa-hiirimäistä jännitysnäytelmää, joka olisi hulppeassa miljöössä tapahtuva viekas ja viekoitteleva. Ei sinne päinkään. Osaset kyllä on: Leah Vaughn (Sanaa Lathan) on kaunis ja menestyvä kolmikymppinen, joka asuu törkeän hienossa Losin lukaalissaan ja makaa samassa vuoteessa täydelliseltä tuntuvan miekkosensa (Morris Chestnut) kanssa. Jopa täysin pinnallinen tekosyy keksitään pariskunnan erottamiseksi, jotta mukaan saadaan kolmas pyörä Michael Ealy, jonka pitäisi sitten paljastua tälläiseksi psykopaatiksi ja alkaisi piinaamaan Leahia. No, kyllä näin käykin. Mutta itse elokuva kertoo jostain ihan muusta.

Michael Ealy jää täysin etäiseksi hahmoksi. Hän vetää kuin joku kumimaski naamallaan eikä hänestä saa kunnon keplottelevaa pahista aikaiseksi millään - mikä jo itsessään vesittää leikin ihan tylsäksi. Mutta sitten elokuva ei tunnu olevan siitä edes kiinnostunut. Eikä Sanaa Lathanin ja Morris Chestnutinkaan suhteesta. Sekin lytätään maton alle niin pian kuin mahdollista - kuin vain varmistuaksemme siitä, että tässä vaiheessa kaikki, mistä katsoja välitti elokuvan alussa, on täysin kuollut ja kuopattu eikä olisi enää mitään syytä katsoa elokuvaa loppuun. Koska mikä elokuva paljastuu olemaan.... onkin tämän päähenkilönaisen Leahin (Lathan) ja tämän Etsivä Hansenin välinen buddycop-elokuva!

Ja vielä ihan kämäisesti toteutettu sellainen. Kuvitellaanpa tilanne, jossa Bridget Jonesin päiväkirja kuvaisikin vain ja ainoastaan sitä, kun neiti tuhertaa päiväkirjaansa. Tai kuvitellaanpa tilanne, jossa James Bond onkin oikeasti vastuullinen ja M:n sekä Q:n ohjeita noudattava agentti. Tai kuvitellaanpa tilanne, jossa Harry Potter onkin vain tavallinen velhopoika, ja Voldermotin käy listimässä päiviltään vain joku aikuinen. Oikeasti!? Kuka tekee tälläisen seksikkään vakoilutrillerin ja käyttää kaiken ajan siihen, että uhri ja joku hiton poliisi käyvät läpi strategioita ja suunnitelmia, miten vältytään pahimmalta vaaralta!? Tylsää!! Ja asiaa tosiaan pahensi se, että Etsivä Hansenin näyttelijällä on vähemmän karismaa kuin aidan tolpalla.

En siis tykännyt. Olisin kaivannut paljon enemmän paljasta ihoa, aitoa vaaran tuntua, hämäytyksiä ja henkilöhahmoja, joiden kohtalosta joku oikeasti piittaisi vähääkään.

...=)

Vakoojien silta (Bridge of Spies)

James Donovan (Oscar-voittaja Tom Hanks) on 1960-lukulainen asianajaja. Vakuutusyhtiössä leipätyönsä tekevä Donovan pestataan Yhdysvaltain hallituksen asialle, kun Neuvostoliiton vakooja (Oscar-voittaja Mark Rylance) paljastuu.

Vakoojien silta oli ilmestymisvuotensa arvostelumenestyksiä. Itsellä se on jäänyt hyllyn nurkkaan pölyttymään, koska jostain syystä attribuoin siihen sellaisia määreitä kuten tylsyys tai pitkästyttävyys. Mutta sitten aloin järkeilemään, että elokuvan kuitenkin ohjasi veteraaniohjaaja Steven Spielberg, pääosassa on Tom Hanks, Mark Rylance, Amy Ryan, Alan Alda, Dakin Matthews sekä Billy Magnussen. Säveltäjänä häärii Thomas Newman, käsikirjoituksen puolella Coenin veljekset sekä vielä kuvaajana Janusz Kaminski. Ei elokuva voi olla huono.

En osannut odottaakaan sitä reaktiota, jonka elokuva aiheuttaisi minussa. Ensinnäkin se on tylsän vastakohta - todella mielenkiintoinen tutkielma varsin hiljennetystä teosta historiassa. Elokuvan nimi viittaa siltaan Saksassa, jossa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto suorittivat panttivankienvaihtoa kylmän sodan aikaan. Mutta sen lisäksi tämä on järkyttävän koskettava kuvaus sankaruudesta. Ja siitä puhutaan väreillä, joita en ollut ennen nähnyt.

Kaikkein eniten yllätyin, kun kyyneleet vain alkoivat valumaan pitkin poskia elokuvan lopussa. Käteni melkein alkoivat tärisemään. En meinannut saada henkeä. En nimittäin muista, koska viimeksi olisin nähnyt elokuvan, jossa sankari olisi kirjoitettu niin monitahoisesti. Yleensä joutuu tyytymään jonkin sortin antisankarikuvauksiin tai pohdintaan siitä, onko sankaruutta olemassa ylipäänsä. Mutta tässä sankari on hiljainen, kyseenalaistamaton - hyvä ihminen, joka tekee sankarillisia tekoja siksi, että maailmassa olisi sankareita, hyvyyttä - jotain, jota puolustaa. Teemana tämä on siis hyvin pragmaattista kerrontaa. Jokaisella ihmisellä on väliä ja kaveria ei taakse jätetä. Kunnia, säännöt, oikeus ovat olemassa ja siksi niitä on puolustettava - ihmisten mielipiteillä ei niinkään ole väliä.

Rakastuin ehkä vielä tulisemmin elokuvan maailmaan. Jo ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin kuluessa olin täysin hullaantunt tuosta 1960-luvun New Yorkista ja pelkäsin jo elokuvan loppumista, sillä en halunnut sieltä poistua. Melkein kuulin Kaminskin kameran hyrinän - elokuva on kuvattu filmille (digitaalisen sijaan) ja tähän elokuvaan, jos johonkin, se sopii tinkimättä. Digitaalisen kuvan kiiltokuvamaisuus olisi kamala ajatus leimastavan tämän ajankuvan päälle. Nyt savuinen kapakka tuntui aidommalta ja sateinen katu täynnä miehiä trenssitakeissa sateenvarjojen alla oikein heräsi eloon. Thomas Newmanin klassisia instrumentteja hyödyntävä musiikki vielä entisestään rikkoi nykyaikaa kuljettaakseen katsojan suoraan muutaman vuosikymmenen taaksepäin.

Tämä on Tom Hanksin paras roolityö. En kuollaksenikään ymmärrä, miten hän ei saanut tästä Oscar-ehdokkuutta. Oli niin virkistävää katsoa, ettei hän vetänyt täysin teatraalisen hahmon tamineita niskaan - minkä virhetikin hänkin on välillä urallaan tehnyt. Vaan hän yksinkertaisesti veisti tästä hahmosta olennaisen esille. Todellisen näyttelijäkonkarin tunnistaa mielestäni siitä, että hän pystyy näyttelemään aina sidottuna tarinan ajankuvaan. Tästä hahmosta ei saisi 2000-luvun miestä tekemälläkään. Hän on perinteinen, suoraselkäinen, arvojaan vaaliva mies. Ja siinä on sitä hiljaista sankaruutta, josta Hanks saa niin hienovaraisesti napattua kiinni.

Mark Rylance voitti osastaan parhaan miessivuosan Oscarin ja itse olisin heittänyt häntä päin vaikka neljä. Kuka tahansa muu hänen saappaissaan olisi näyttellyt tämän roolin tyystin erilaisesti. Hahmosta olisi todella helposti saanut tehtyä tylsän ja yksiulotteisen - sillä hänellä ei ole montaa vuorosanaa ja hänen asemansa on alusta asti melkein selvä katsojalle. Mutta Rylance käyttää hyväkseen jokaisen sekunnin, jonka kamera hänelle suo ja viljelee pienillä eleillä hänen hahmonsa jopa mysteerisen moniulotteiseksi. Hän luo jopa oman tason elokuvaan, kun katsoja ei sittenkään ole täysin perillä tästä hahmosta ja sen tarkoitusperista. Sitten tietenkin loppu on täysin sanattomaksi vetävä. Rylance verestää hahmonsa stoalaisuuden tekemään suurimman lyönnin. Hänen tyyni asenteensa epätietoisuuden edessä on käsinkosketeltavaa. Tematiikka vakoojan työstä ei olisi puoliakaan tässä elokuvassa siitä ilman Rylancen roolisuoritusta.

Tämä menee ihan näkemieni elokuvien kärkikahinoihin, joten luonnollisesti laskisin tämän myös Spielbergin parhaimmistoon. Elokuvasta oikein huokuu se, että Spielberg tässä vaiheessa uraansa tietää, mitä tekee. Vielä jossain vaiheessa elokuvaa en ihan hahmottanut kaikkien kohtausten tarkoitusta. Alkua pidin omituisen hätiköitynä ja sotilaiden valmistautumista vakoojalennoille pidin outona sivuhäiriönä. Mutta elokuvan lopussa ymmärtää näiden kaikkien kohtausten tarkoituksen. Alussa katsoja piti sisäistää tarinaan. Jos katsojalle ei olisi täsmennetty jokaisen toimijan tarkoitusta, olisi tarinan tuntunut hyvin sekavalta. Tapa, miten Spielberg siis luo elokuviinsa arkin, on koskettavaa. Hän osaa kertoa tarinan.

 ...=)

Autumn Dreams (Autumn Dreams)

Näitä Hallmark-kanavan tv-leffoja tulee silloin tällöin katseltua. Tai vaihtoehtoisesti Lifetime-kanavan, en oikein edes tiedä, mitä eroa näissä on... Kun ei jaksa miettiä, mitä katsoisi, niin tälläisen pumpulisen pläjäyksen voi pistää taustakohinaksi illalla päälle, kun yrittää saada unen päästä kiinni. Itse asiassa leffan ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat niin imelää soopaa, että nauroin vedet silmissä sen korniudelle ja kliseisyydelle. Yksikään repliikki ei ollut omaperäinen, vaan täysin kierrätetty iänkaikkisen kulutetuista romanttisista saippuaoopperoista. Kun tarina hyppäsi viisitoista vuotta eteenpäin, kornius hellitti muutamalla asteella, mutta käytännössä sama siirappinen meininki jatkui koko elokuvan. Esimerkiksi yksikään kohtaus ei kestänyt viittä minuuttia pitempään, koska yhtään pidempi kohtaus olisi ollut liian vaikea käsikirjoittaa käyttämällä ennalta-arvattavia dialogian palasia. Yksikään kohtaus ei myöskään kulu ilman, että joku hahmoista hokee, kuinka ihana hetki se on. Taustalla tietenkin jumputtaa koko ajan hissimusiikki. Laskeskelin, että korkeintaan kymmenen sekuntia oli aina hiljaisuutta raitojen välissä, mutta aina sieltä lähti uusi hissimusiikkikipale pumputtamaan kohtauksen taustalle. Sinänsä ihan hauskaa, kuinka helpoilla ohjeilla saa tehtyä tälläisen yhden, suuren kliseen. Mutta en sitten tiedä, pitäisikö nauraa vai itkeä, että jotkut menevät ihan pähkinöiksi tälläisten katsomisesta.

 ...=)

Hot Pursuit (Hot Pursuit)

Odotin tämän olevan edes jotenkin samanlainen kuin aivan täydellinen komedia parin vuoden takaa, The Heat - mutta olisihan se pitänyt arvata, ettei yksikään elokuva varmasti tule naurattamaan enää yhtä paljon. Hot Pursuit on sellaista kahden, kolmen tähden keskivertokauraa, jossa hymähtää pari kertaa ja lopun aikaa käyttää elokuvan katsomiseen kulmat kurtussa miettien, että pitäisikö tämän olla hauskaa tai edes viihdyttävää. Reese Witherspoonia en haukkuisi huonoksi näyttelijäksi - tässäkin hän paikoin antaa pilkahduksia dramaattisista taidoistaan, mutta koominen osaaminen on täysin yliampuvaa.

...=)

Luokkakokous

Kukaan ei ollut varmaan minua yllättyneempi kun löysin itseni katsomasta kotimaista hittielokuvaa Luokkakokousta ja kaikenlisäksi pitäväni siitä. Itsehän kuulun siihen kerhoon, joka jyrkästi jopa kiistää kotimaisen viihteen olemassaolon, kun olen siitä niin traumatisoitunut ne kerrat kun sitä olen alistunut katsomaan.

Sami Hedberg, Aku Hirviniemi ja Jaajo Linnonmaa ovat vanhoja luokkakavereita, jotka ovat pysyneet ystävinä. Kun kutsuu tulee luokkakokoukseen monen vuoden jälkeen, päättävät kaverukset lähteä yhdessä matkaan. Samalla puidaan jokaisen elämäntilannetta ja tulevaisuutta.

Eh - yritin parhaani saada pituudeltaan kappaleelta näyttävän juoniselosteen kirjoitettua, mutta aika laihanlaiseksihan tuo jäi... Käsikirjoituksen ihmelapsi tämä ei ole. Shakespearet ja Jane Austenit ovat kaukana tästä maailmasta. Koko elokuva perustuu periaatteessa yhteen pääaiheeseen ja se on viikonlopun mittainen känniryyppäysretki.

Silti. Pidin. Luokkakokousta on kritisoitu paljon huumorin alhaisesta tasosta ja haluaisin nyt näpäyttää kritisoijille vähän takaisin. Mikä komedia, muka ei välillä pieruvitseillä ratsastaisi? Kyllä sitten on naurut ja komiikka elokuvasta kaukana jos koko ajan täytyy olla niin siivosti. Tässäkin sitä alapääosastoa on aika paljon, mutta mikä laki sille nauramisen muka kieltää?

Haluaisin myös, että komediaa arvostellaan eri asteikolla kuin muita tyylilajeja. Minulla ei ole mitään muuta väliä komediaa katsoessani kuin että saan nauraa. Ja enpäs taas muista viime kertaa kun sain nauraa näin makeasti. Okei, muistanpas, ja se oli Loma (Vacation), mistä on jo lähemmäs vuosi sen katsottuani eli näitä oikeasti hauskoja komedioita tarvitaan, tarvitaan, tarvitaan.

Sami Hedbergillä taitaa olla näyttelijänkoulutusta tai ainakin hän on joskus kertonut sen olleen hänen unelma-ammattinsa tai jotain. Joka tapauksessa pointti on se, että Aku Hirviniemi ja Hedberg tuntuvat eniten vetävän roolia, teeskentelevän, kun taas Jaajo Linnonmaa tuntuu olevan enemmän oma itsensä tai sitten hän on vain todella hyvä näyttelijä.

Olisin selvinnyt vähäisemmälläkin kattauksella kaikista kliseisimpiä suomalaisia näyttelijöitä sivuosien hahmokavalkaadissa kun jossain vaiheessa jo kun kaikki Maria Sidit ja Satu Silvot ja Jenni Kokanderit olivat saaneet naamansa näytettyä, alkoi se vähän jopa ärsyttämään, kun kaikki vakiokasvot olivat revitty mukaan. Tosin elokuva, jonka pääosassa Aku Hirviniemi, niin mitäpä muuta odotin.

Olisin halunnut katsoa 2016 elokuvahaasteen suomalaiseksi elokuvaksi Henkesi edestä, joka olisi sijoittunut vielä ihan Turkuun ja olisi tähdittänyt uusi suomalainen lempparini Mari Rantasila, mutta kai se Naantali ja Luokkakokous on tarpeeksi lähellä...

#elokuvahaaste2016 (32. Elokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi tai Suomeen.)

...=)

Huuma (Mon Roi)

Kuulin ensimmäistä kertaa ranskalaisen 2000-luvun elokuvataiteen omalaatuisen ajattelijan Maïwennin rohkeasta kuvauksesta rakkaudesta, kun pääosanesittäjä Emmanuelle Bercot voitti Cannesin elokuvafestivaalin parhaan naispääosan palkinnon. Olin lumoutunut Bercot'n kasvoista. Ne ovat raikkaat ja ilmeikkäät. Hänessä yhdistyy lävistävä nykyaikaisuus ja jopa vanhanaikainen tunkkaisuus. Olin vakuuttunut, että minun täytyy nähdä elokuva, jossa hän puhuu tunteistaan.

Tony (Bercot) on juristi, joka tapaa yökerhon huumaavassa sykkeessä miehen, kuninkaansa, Georgion (Vincent Cassel). He näkevät itselleen elämän yhdessä. Mies saa naisen nauramaan. Samaan aikaan elokuvan toinen taso kuvaa naista muutaman vuoden päässä, itsemurhahaluisena, loukkaantuneena ja eksyneenä naisena, joka on kulunut rikki rakkaudestaan.

Rakastaa on olla olemassa. Rakastaminen on tekijä, joka luo meidät eloon. Ilman rakkautta, elämä olisi illuusiota. Ymmärrettyään, että suhteen päättyminen ei tarkoita rakkauden loppumista, Tony ja Georgio uskaltavat viimein elää. Ohjaaja-käsikirjoittaja Maïwenn kuvaa rakkautta tylysti - ilman värejä, ilman musiikkia - se on hänen tapansa sanoa elävänsä rakkauden kanssa ja sitä ilman.

Sen sijaan, että näkisimme Tonyn ja Georgion elämän objektiivisesti, hyppäämme suoraan Tonyn silmien taakse ja koemme hänen elämänsä ja rakkautensa kuin etäisinä muistoina, katkelmina ajasta, joka on kuin ei olisi ollutkaan. Voisi puhua myös sirpaleisesta rakenteesta, jossa kerronta katkoo poikki aikaa ja hetkiä varsin karulla tavalla. Emme näe koko kuvaa ja se on tarkoituskin. Ennen kaikkea meidän on tarkoitus saada kokea Tonyn kokema rakkaus ja sen määrittämä elämä.

Koska kuvaus keskittyy lähinnä Tonyn subjektiiviseen katsantaan omiin muistoihinsa, Vincent Casselilla on hahmonsa kanssa hyvin epäonninen asema jäädä yksipuoliseksi ja jopa häiritseväksi elementiksi tarinassa. Hänen läsnäolonsa ymmärtää kun puhutaan rakkaudesta, mutta elämän puolelle siirryttäessä hän toimii vastavoimana Tonyn elinvoimalle. Silti roolisuoritus on hiottu ja sen ymmärtää oikeastaan vasta viimeisessä kohtauksessa, jossa saamme intensiivistä lähikuvaa Casselin kasvoista - kohtaus, jossa ohjaaja näyttää todellisen taituruutensa lyödäkseen vahvan tarinanarkkinsa palaset kohdalleen. Loppu kuvastaa Tonyn ja Georgion rakkauden loppua, mutta elämän alkua.

Kaikki oikeastaan makaa Emmanuelle Bercot'n harteilla. Hän on vahva päähahmo, jonka valinnat, vaistot, tunteet ovat täysillä katsojan kasvoilla. Tämä on hyvin raakaa näyttelemistä, jossa näyttelijän täytyy irrottaa itsensä täysin itsestään ja sulautua hahmoonsa. Kuulemma rooli on käsikirjoitettukin Bercot mielessä ja sen kyllä näkee. Tonyn roolihahmossa ei ole oikeastaan yhtä erottavaa tekijä. Hän ei ole yksiselitteisesti arkkityyppi, vaan hänen täytyy uskottavasti käydä läpi kaikki elämän varrella prosessoitavat tunteet aina voimakkaimmista, hyvin näkymättömiin ja ahdistettuihinkin tunteisiin. Bercot on hyvin aistikas ohjatessaan katsojia Tonyn elämän vaikeista hetkistä hyviin. Ja koska meillä on suora yhteys häneen, koska hän on niin välitön, uskomme häntä.

Ranskankielinen lause Mon Roi tarkoittaa "kuninkaani". Mon Roi on hyvin hankala kuvaus rakkaudesta ja elämästä. Tässä puhutaan elämästä ja kuolemasta rakkauden koodilla. Eli toisin sanoen hahmot hakevat merkitystä elämälleen toisistaan. Tekemällä miehestään kuninkaan, Tony pakenee itseään, elämään, päätöksiään rakkauden huumaan. Hän kuvittelee elävänsä, mutta ei tajua, että se on illuusiota. Elämää ei ole olemassa sen enempää kuin mitään muitakaan ihmisen konsepteja olemassaolosta. Mutta rakkauden tuntee ja siksi sitä erehtyy luulemaan elämäksi.

Mutta olla olemassa, on rakastaa...

...=)

The Walk (The Walk)

Elokuva kertoo Philippe Petit'n (Joseph Gordon-Levitt) tarinan. Hän oli nuorallakävelijä ja maailman ainoa mies, joka on ylittänyt kuilun WTC:n kaksoistornien välissä. Ensimmäinen ajatus elokuvaa näkemättömälle on, että miten kahden tunnin elokuva voi kertoa yhdestä nuorallakävelystä kahden tornin välillä. Sama ajatus on elokuvan nähneellä.

Todella heikosti käsikirjoitukseen on ympätty kaikenlaista turhaa nuorallakävelyn ympärille. Petit'n taustatarina jää todella köyhäksi johdannoksi nuorallakävelyn taiteen perinteisiin ja eritoten Ben Kingsleyn opettajaisä-hahmo on täysin turha. Valtaosa elokuvasta kuitenkin sijoittuu muutamiin tunteihin ennen hurjan tempun tekemistä, mikä sekin syö paljon elokuvan uskottavuudesta kun este kerrallaan Petit yrittää päästä lähemmäs tavoitettaan. Milloin nuoli lentää väärään paikkaan, milloin vartija katsoo väärään suuntaan, milloin korkeita paikkoja pelkäävä mies eksyy syvän kuilun ylle, milloin täysin satunnainen itsemurhaheppu patsastelee väärässä paikassa väärään aikaan ja noin kolmannenkymmennentuhannen kerran jälkeen kuin joku pieni yksityiskohta käykin Petit'n kohtaloa vastaan, käy se jo vähän kulutetuksi keinoksi saada elokuvan runkoon lisää mehua.

En ole Robert Zemeckisin suurin ihailija. Ja se oli täysi vale. En oikeastaan voi sietää häntä. Hänen koristeleva, rönsyilevä, ylipatrioottinen tyylinsä on katsojaa aliarvioiva ja ällöttävän holhoava. Hän käyttää jumaliste katsojaa suoraan puhuttelevaa kertojaa elokuvassa, joka ei kerro yhtään mistään. Elokuvan visuaalisuuteen olin todella pettynyt, sillä se listattiin lähes ainoaksi syyksi katsoa tämä elokuva, mutta niin uneliasta CGI-mössöä tämä oli, että ei paljoa vakuuttanut edes New York - ja jos tämän uljaan kaupungin saa kuvattua epäedullisesti, jossain on jotain pahasti pielessä.

Joseph Gordon-Levittin ei tarvinnut kuin aukaista suunsa ja suoltaa ne ensimmäiset replansa ulos teennäisellä ranskan aksentillaan, niin minulla paloi käämi. Muiden hahmojen nimiä minä en edes muista. Charlotte Le Bon on alistunut niin koristeen rooliin kuin vain voi näyttelijä löytää. Useimmissa kohtauksissa hän ei edes sano mitään, katselee vain vierestä miestään ja tämän toikkarointiaan ihailevin, rakastavin silmin - naulasi mies sitten arkkua kiinni keskellä yötä tai huusi ystävilleen kurkku suorana.

Musiikista annan pisteet - useampaan kertaan valloittava ja todella erikoinen musiikkimaailma kiehtoi ja kiinnitti huomioni. Mutta loppujen lopuksi elokuva kaatuu ensimmäiseen kysymykseen, minkä sen olisi pitänyt kumota alkusekunneista lähtien: ketä oikeasti kiinnostaa nuorallakävely?

...=)

Liekeissä (Burnt)

Adam Jones (Bradley Cooper) on maailman arvostetuimpia keittiömestareita. Aikoinaan hänellä oli lupaava ura Pariisissa, mutta huumeet ja alkoholi vei mennessään. Etsiskeltyään itseään aikansa New Orleansista, palaa hän Eurooppaan, tällä kertaa valloittaakseen Lontoon kulinaarisen maailman ja saavuttaaksen himoitsemansa kolmannen Michelin-tähden.

Adam Jones sanoo elokuvassa, että "en kokkaa voileipiä" - voi sitä ironiaa, kun Suomessa tätä elokuvaa kampanjoitiin Cafe Picinicin "Liekeissä"-elokuvan teemavoileivällä. Eivät taineet mainostajat edes katsoa leffaa ennen kuin plänttäsivät brändäyksen yhteen voileivän kanssa...

Elokuvassa minua kiehtoi sen vakuuttava ja vaikuttava näyttelijäkaarti. Ennen elokuvan julkaisua olin satavarma, että tämä teos pyörisi Oscareissa, eihän näin montaa loistonäyttelijää samaan leffaan muuten saa. No toisin kävi, mutta yhtä kaikki näyttelijäkaarti häikäisee silti.

Bradley Cooper on hieno näyttelijä ja selvästi tehnyt läksynsä rooliaan varten. Havaitsin ihan suoraan sävyjä jostain Gordon Ramsayn keittiönjohtamistaidoista - kuinka olla voimakastahtoinen, mutta ei pelottava. Ymmärrämme syyn hänen perfektionismiin. Omar Sy on myös upea ja näen hänen yltävän tulevaisuudessa vielä suuriin asioihin, tässä rooli nyt ei mahdollistanut sen enempää työtä. Olen alkanut kunnioittaa Sienna Milleria suuresti näyttelijänä. Toki hänen hahmonsa näyttävät ulkoisesti aina erilaisilta, mutta kyllä täytyy olla näyttelijänkin ansiota, että en koskaan tunnista häntä häneksi, kun niin osuvasti hän ainaa sulautuu yhteen roolinsa kanssa. Daniel Brühl sökeltää vieläkin järkyttävän aksenttinsa kanssa joka leffassa yhtä ontosti. Emma Thompson on aina yhtä valloittava. Lily Jamesin rooli on täysin statistin luokkaa, ihme, että hänenkin kokoluokan suuruus on niin pieneen osaan suostunut, mistä pääsemmekin Uma Thurmaniin. Mitä ihmettä hänelle on tapahtunut? Vai oliko hänen uransa aina niin sidottu Tarantinoon, että ilman häntä hän ei ole mitään? Aika mitäänsanomaton ekstran rooli hänelläkin tässä. Huomion varastaa siis tälläkin kertaa Alicia Vikander. Hän on upea.

Oi jestas, kun tulikin nälkä leffaa katsoessa. En tiedä onko se välttämättä mikään kehu elokuvalle, sillä kuitenkin yleensä elokuvaa tulisi arvioida ehkä joltain muulta kantilta, kuin mitä mielihaluja se herättää, mutta tälläiselle ruokapornolle on kohdeyleisönsä ja miksei tätä ihan kuka tahansa kuolaisi, vaikka ei mikään kulinaristi olekaan. Hyvänä esimerkkinä allekirjoittanut. Minun täytyy myöntää, että en ole mikään "foodie". Toki rakastan hyviä makuja ja nautintoja, mutta minusta hyvä annos on makaroni ja jauheliha, ilman mausteita ja kastikkeita.... jep... Lisäksi olen yksi sellaisista tylsimyksistä, jotka mieluusti vain ottaisivat sen yhden pillerin päivässä, mistä saisi kaikki tarvittavat hiven-aineet sun muut ja säästyisin sillä ruuanlaittamiselta. Jos haluan herkutella, ostan karkkipussin - en rupea leipomaan.

Eniweis... Kerrassaan loistavasti toimiva ruokadraama. Näin hyvillä näyttelijöillä ja rikkailla makupaleteilla täydennetty elokuva ei voi olla huono. Sen sanottuani elokuva täyttää vain lupauksensa eikä nouse juuri huonommaksi tai paremmaksi vain tavallisesta ruokaan keskittyvästä elokuvasta. Sanokoon se jokaiselle mitä tahansa.

#elokuvahaaste2016 (1. Ruuasta kertova elokuva)

...=)

Koodinimi U.N.C.L.E. (The Man from U.N.C.L.E.)

Vaikka välillä tuntuu, että Hollywoodissa on näyttelijöitä pilvin pimein, niin kyllä sekin loppupeleissä aika pieni piiri on. Tuntuu jotenkin tyhmältä, että tämänkin leffan päärooliin oli harkittu Ryan Goslingia, Channing Tatumia, Matt Damonia, Christian Balea, Michael Fassbenderia, Bradley Cooperia, Leo DiCapriota, Russell Crowea, Chris Pinea, Ryan Reynoldsia ja George Clooneya. Eli täysin niitä samoja nimiä, joita jokaisesta leffasta toiseen pyöritetään remmeissä mukana. Mutta luojalle kiitos kun olenkin kiitollinen, ettei yhtäkään näistä herroista leffaan palkattu, puhumattakaan rooliin eniten tarranneesta Tom Cruisesta. En näkisi Napoleon Solon roolissa enää ketään muuta kuin Henry Cavillia. Siis, puhutaanko täydellisestä roolituksesta? Teräsmiehen saappaissa en hänestä ole oikein perustanut, mutta tämän 60-luvun herrasmiesagentin roolissa hän on täydellinen. Pelkkä puheenrytmi huokaa täydellistä vanhanaikaisuutta. Hänen jyrkkä ruumiinrakenne tuo täysin mieleen jonkun Burt Lancasterin. Ja kivinen leuka Cary Grantin.

Alicia Vikanderiin rakastun rooli roolilta enemmän. Hänen paljas ja hiottu valovoima on välitöntä, hän on läsnä. Hän naulitsee katsojan penkkiinsä heti ensimmäisten replojen ansiosta. Ehkä se on myös hänen skandinaavinen teeskentelemättömyys, jota hän pystyy eritoten tässä roolissa höydyntämään hienovaraisen ironian ja sarkasmin muodossa. Elizabeth Debickiin naulitsin silmäni jo The Great Gatsbyssä ja uumoilin hänelle suuria rooleja. Tämä nyt on ainakin yksi pysäkki matkan varrella sinne. Kylläpäs hän meinaan saakin pahiksestaan muovattua oikein jäisen nartun. Armie Hammerilla on porukasta vähiten tehtävää, kun hahmonsa on niin "venäläinen". Mutta niissä hetkissä, kun hahmo vähän pehmenee, niin näkee kyllä Hammerinkin potentiaalin näyttelijänä.

Sanomattakin lienee siis selvää, että täydellisyyttä hipova vakoojaseikkailu tämä on. Ai, että kun katsojaa oikein hemmotellaan 60-luvun tyylillä ja svengillä. Puvustus on syötävän herkullista ja kameratyö sopivan kiiltokuvamaista. Minun on ehkä pakko myöntää, että minussa asustaa salaa 60-luvun diggaaja. Vaikka en yleensä tykkää sellaisesta ajattelutavasta, että "voih, silloin ennen, kun kaikki oli vielä hyvin" - niin tämän leffan valossa kyllä tuollainen maailma - perinteinen, arvokas, kaunis - säilyttää kyllä hohtonsa tälläisen modernistinkin silmissä.

Juonikuvio on täydellinen. Juuri sopivasti katsojaa hämätään, mutta kuitenkin pidetää katse koko ajan pallossa. Jos joku kohta menee yli hilseen, niin sitä vielä vähän avataan katsojalle, jotta kukaan ei putoa pois kärryiltä. Myös sopivasti hengähdystaukoja on, ettei koko ajan olla jossain takaa-ajossa tai kaksintaistelussa. Tämän ansiosta myös pääporukka hitsautuu hienosti yhteen ja sen takia toivoisinkin sitä jatko-osaa.

David Beckhamin cameo meni ihan ohi. Mutta nauraa sain. Ja pari kertaa tuhahdin, kun Cavill kaivoi olemattomista housun taskuistaan kilometrin paksuisia putkiloita sun muita vempaimia. Mutta kerrankin voin sanoa, että ylitsempuvuudesta ja epäuskottavuudesta on jotain apuakin. Harvoin on nimittäin näitä kahta toteutettu oikein. Annan siis elokuvalle suurimman mahdollisen kunniankumarruksen, kun katsonkin läpi sormien tällä kertaa.

#elokuvahaaste2016 (37. Tv-sarjaan perustuva elokuva)

...=)