Maailma on saanut odottaa Todd Fieldin uutta elokuvaa, Tár, hyvin pitkään. Hänen edellinen, upea draama Little Children (pääosissa Kate Winslet ja Patrick Wilson) sai ensi-iltansa jo vuonna 2006. Sittemmin Field on yrittänyt käynnistellä erinäisiä projekteja, mutta edes hänen tasoisensa ohjaajan ei ole helppoa lutvia läpi Hollywoodin tuotantoviidakoiden saadakseen projekteilleen vihreää valoa.
Odottaminen kuitenkin kannatti, sillä tuloksena on huippuhieno elokuva, joka tulkitsee aikaamme hätkähdyttävällä kliinisyydellää. Kuin Fieldillä olisi ollut enemmän aikaa kuin meillä muilla tulkita sellaisia ilmiöitä kuin "cancel culture" tai "#MeToo-liike".
Elokuva kertoo klassisen musiikin säveltäjästä Lydia Tárista (Cate Blanchett), joka on viimein päässyt unelmien työhönsä Berliinin filharmonisen orkesterin kapellimestarina. Hän asuu kaupungissa vaimonsa Sharonin (Nina Hoss) ja nuoren tyttärensä kanssa. Elokuva alkaa hänen puhujakiertueeltaan New Yorkista, jossa hän valottaa ideologiaansa musiikkiin (hän ihailee eritoten Bernsteinia) ja katsojalle valotetaan, kuinka hän on juuri työstämässä uransa magnum opusta, Mahlerin viidettä sinfoniaa äänitettäväksi Berliinin filharmonisen kanssa. Menneisyyden virheet saapuvat kuitenkin kummittelemaan Lydiaa ja hänen valta-asemansa saattaa olla - uudella ajalla - uhattuna, kun vanhat keinot eivät pyhitäkään tarkoitusta.
Field on aina rakentanut draamansa mitä nerokkaimmalla tavalla. Hän fokusoi kerrontansa hyvin lähelle seuraamiaan ihmisiä. Elokuvan pintatasolla seuraamme vain kuuluisan säveltäjän elämää ja työtä sekä tämän läheisiä. Käsikirjoitukseen on uskallettu myös tuoda monta hienoa keskustelua taiteesta, musiikista, filosofiasta ja jopa vallasta itsestään.
Mutta tietysti Field käyttää tätä kaikkea vain paljastaakseen syvempiä tasoja ihmisen käyttäytymisen takana. Pureutuakseen kiinni vaikeisiin teemoihin, kuten hegemonia, kuuluisuus, taide ja tietysti valta ja vallankäyttö.

Eikä Fieldin analyysi typisty mihinkään kulttuurisodan kuluneisiin näkökulmiin, vaikka monet tietysti elokuvaa haluavatkin lukea juuri omaa puoltaan vahvistavana tai vasta puolta kumoavana teesinä. Sen sijaan Field syventää elokuvansa tematiikan yleisinhimilliseksi allegoriaksi siitä, kuinka ikiaikaista keskustelu taiteesta ja sen rajoista on. Kuinka ihmiset kautta aikojen ovat kysyneet itseltään, missä määrin taiteilija ja taide voidaan erottaa toisistaan - Fieldin vastaus tuntuu olevan, että taiteilija on taidetta; tai mikä on taiteen perimmäinen tehtävä - eniten pidin ehkä The Atlanticin Spencer Kornhaberin tulkinnasta, että kyse olisi vallankäytön, elitismin, pintakoreuden purkamisesta taiteen ympäriltä ja sen tietynlaisen puhtauden, viattomuuden palauttamisesta. Mutta tietysti, kuten aina, Tárin kaltaisista taideteoksista voi olla yhtä monta tulkintaa kuin on katsojaakin.
Tárin rytmi on hyvin mielenkiintoinen. Se ei tikitä, kuten useimmat Hollywood -elokuvat nykyään. Sen sijaan Tár jatkuvasti yllättää kohtausten rytmityksellä. Välillä unohdumme hyvin pitkiksi ajoiksi seuraamaan pienen lapsen silmin auton takapenkiltä pakkomielteisiinsä uppoavaa elokuvan päähenkilöä ja samassa sekunnissa kohtaus katkeaakin ja hyppäämme suoraan keskelle seuraavaa tapahtumaa. Kuin Field säveltäisi musiikkia ohjauksellisella otteellaan.
Samalla lailla kohtausten estetiikka pureutuu syvälle katsojan alitajuntaan. Kamera löytää itsensä konserttisalin takarivistä seuraamassa hahmojen takaraivoja heidän käydessä keskustelua. Valaistus on aavistuksen liian himmeää. Ja yhtäkkiä syöksymme Lydian juoksulenkillä sykyiseen alikulkutunneliin. Kuin Field haluaisi purkaa visuaalisen maailman konseptiot. Sen, millaisia ajatuksia liitämme mihinkin kuvaan, miljööseen, persoonaan.
Field haastaa katsojaa tarkastelemaan valtaa myös itsessään. Miten itse tulkitsemme taidetta ja millaista valtaa käytämme, kun liitämme tiettyjä odotuksia tiettyihin ihmisiin ja ympäristöihin.
Ehkä parhaiten kuitenkin elokuvan monitahoista tematiikkaa valottaa se, mihin elokuva loppupeleissä kulminoituu, minkä takia se selittää olemassa olonsa. Se syy, joka sai Fieldin tekemään elokuvansa niin pitkän ajan jälkeen ja jota varten hän roolin kirjoitti. Cate Blanchettin astronomisen vakuuttava roolisuoritus.
Blanchett on aina ollut yksi mestarillisimmista näyttelijöistä. Hän on pystynyt katoamaan hyvinkin toisistaan erilaisiin rooleihin suorastaan kameleonttimaisella tarkkuudella. Oli kyse sitten keski-aikaisesta kuningattaresta tai varhaisen Hollywoodin elokuvatähdestä tai 60-luvun folk-muusikosta tai 50-luvun kotirouvasta, hän katoaa rooleihinsa.
Mutta tässä hän tekee jotain vielä enemmän. Ei pelkästään näyttele elokuvan nimiroolia uskottavasti, kokeneen ammattilaisen varmuudella. Ei pelkästään tulkitse äärimmäisen kompleksisia tunteita ja teemoja Ei pelkästään sovita yhteen hyvin ristiriitaisiakin puolia tästä monimutkaisesta persoonasta. Hahmoa on oikeastaan aika vaikea lokeroida vain protagonistin tai antagonistin rooliin. Sen sijaan Blanchett määrittää uudelleen sen, miten ymmärrämme elokuvan pohjimmaisen viestin; vallan.
Hän astuu sille maaperälle, jolla vain hyvin harva näyttelijä on kävellyt. Mieleen tulee Brando, Streep, Pacino. Luo roolisuorituksen, joka laajentaa ymmärrystä, mitä näyttelijän on mahdollista tehdä. Blanchett näyttelee roolissaan naista, jonka valta ei perustu siihen, millaiseksi sen yleensä ymmärrämme. Huutamiseksi, dominoimiseksi, hyväksikäytöksi, kunnianhimoksi. Ei edes auktoriteetiksi, pehmeistä arvoista puhumattakaan (empatia, eläytymiskyky, ihmisten lukutaito).
Blanchettin käsissä tulkinta vallasta muuttuu pakkomielteisen taiteen tekemisen paloksi. Blanchettin esittämä kapellimestari on niin punoutunut omaan taiteelliseen intohimoonsa kiinni, ettei näe maailmaa ympärillään - tai pikemminkin; kuule sitä. Hän kuuroutuu ihmisille ympärillään. Hän alkaa käyttää heitä kuin taidemaalari maaliaan, roiskimaan vailla tunteen häivää. Hän kuuroutuu ympäristölleen. Fiksoituu epäoleellisuuksiin, jalkaansa naputtavaan oppilaaseen, naapurista kantautuvaan meteliin tai jääkaapin hurinaan.
Hän menettää hallinnan todellisuudesta, koska valta on syövyttänyt hänet. Mutta kuten todettu, ei dominoiva valta, ei hyväksi käyttävä valta, vaan taiteellinen valta. Siitä Tár loppupeleistä kertoo; taiteesta ja vallasta ja niiden kahden suhteesta. Ja Blanchett on ymmärtänyt elokuvan keskeisen sanoman ja käyttää jokaista työkaluaan ilmentääkseen tätä viestiä, mitä hienovaraisimmilla tavoilla.

Blanchettin hahmo ei periaatteessa - väistämätöntä kliimaksia lukuunottamatta - koskaan näytä valtaansa. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän aivan selvästi nauttii siitä. Hän lipuu pitkin konserttitalon käytäviä kuin omistaisi koko rakennuksen. Mutta hän ei huuda alaisilleen, hän ei ainakaan ilmiselvästi käytä asemaansa hyväksi. Blanchett ei näyttele hahmoaan suureellisena, diivamaisena egomaanikkona, jollaisena hahmo olisi helppo nähdä. Sen sijaan Blanchett tulkitsee hahmon hyvin hillittynä, intellektuaalina, taiteeseen syvästi suhtautuvana naisena, jonka huomio tuntuu olevan parhaan mahdollisen taideteoksen synnyttäminen.
Ja juuri siinä piilee Blanchettin roolisuorituksen nerokkuus. Hän määrittää uudelleen vallan manifestoitumisen väylät. Hän saa katsojan ymmärtämään, kuinka syvälle juurtuva valta ja sen korrupotiva vaikutus on ja kuinka paljon se määrittää ihmisiä ja ympäristöä ympärillämme, tunnistimme sitä tai emme. Ja yleensä emme. Kuten ei tunnista toiset hahmotkaan elokuvassa, jotka alkavat syyttää päähenkilöä juuri sellaisesta vallankäytöstä, jota hän ei itse itsessään tunnista, koska hänen tarkoitusperänsä ovat puhtaan taiteelliset.
Näin tajuntaa laajentavaa tulkintaa tulee vastaan harvoin. Enkä usko, että yksikään analyysi voi täysin tyhjentävästi edes purkaa osiin kaikkea sitä, mitä elokuvaan ja Blanchettinkin roolisuoritukseen on neulottu sisään. Analysoida voisi tämän kompleksisen hahmon vanhemmuutta, kumppanuutta vaimolleen, julkista ja yksityistä minää, seksuaalista käyttäytymistä - ja miten hahmon näkemiä unia ja harhoja tulisi tulkita?
Haluaisin myös analysoida ylipäänsä hahmon psyykettä, hahmon asemaa kulttuuripoliittisella kentällä, tämän identiteettiä. Kaikki nämä ovat hyvin hienovaraisesti elokuvaan koottuja aspekteja tästä hahmosta ja roolisuoritus ei ole voinut olla siksikään helppo, että Blanchett joutuu kasaamaan tämän naisen hyvin erilaisista näkökulmista yhtenäiseksi hahmoksi. Millainen olisi oikean elämän Lydia Tár? Nainen, joka olisi kivunnut klassisen musiikin maailman huipulle, joka olisi joutunut murtamaan lasikattoja ja kulkemaan uusia polkuja seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvana. Joka olisi kasvattanut nuorta tytärtään, samalla kuitenkin keskittyen hyvin kunnianhimoiseen uraansa. Onko tällainen hahmo samaistuttava vai sen vastakohta? Kaiken tämän Blanchett kuitenkin onnistuu näyttelemään uskottavan tasapainoisesti, hyvin nopeasti katsoja jopa unohtaa katsovansa näyttelijää. Edessämme on vain Lydia Tár, ihminen, joka ei ole hyvä tai paha - vaan pikemminkin näyttelee itseään myös itselleen.
Bravo.