Arvostelu: Liikkuva linna

Liikkuva linna kertoo Sophiesta, joka työskentelee hattukaupassa toisen maailmansodan aikaisessa Japanissa, jonka Turhamaisuuden noita taikoo vanhaksi naiseksi. Sophie pakenee kaupungista ja törmää maagisen velhon, Haurun, taikomaan Liikkuvaan linnaan, jonne pestautuu siivoojaksi. Ehkä Haurusta olisi noidan loitsunkin purkajaksi? 

Liikkuva linna kuuluu yksiin omiin suosikkeihini Studio Ghiblin tuotannosta. Se on yksinkertaisesti ihana elokuva. Ei ehkä elokuvateknisiltä saavutuksiltaan niin mestaritasoa kuin esimerkiksi Henkien kätkemä, mutta tarinaltaan sympaattinen. Ja se liikkuva linna on niin upea. Haluaisin muuttaa sinne asumaan.

Hahmot ovat elokuvassa poikkeuksellisen onnistuneita. Edes antagonistit eivät ole niin tyypillisen ghiblimäisen ällöttäviä, ettei heihin haluaisi tutustua. Ja erityisesti elokuvan tunteikkaan ytimen muodostama kolmikko tai nelikko, jos laskee mukaan tulidemoni Calciferin, joka tarjoaa elokuvan hauskimmat hetket, on hellyttävää seurattavaa. 

Inspiroidun myös joka katselukerralla elokuvan päähenkilön kasvutarinasta. Miten hän vanhan naisen ulkomuodostaan löytääkin voimansa, uskalluksensa. Viesti on väkisinkin myös voimakkaan feministinen. Oudolla lailla Miyazaki tuntuu olevan vahvimmillaan naispäähenkilöidensä kanssa.

Silti, mitä enemmän Studio Ghibliä uudelleenkatsoo, sitä enemmän löytää myös kaavoja. Ensimmäisillä katselukerroilla sitä on niin paljon ihasteltavaa ja japanilaiseen kerrontatapaan upottavaa, ettei sitä oikeastaan edes silmäkääntötempuiltaan huomaa, kuinka peruselementeistä nämäkin elokuvat loppupeleissä koostuvat. Liikkuva linnahankin on periaatteessa vain klassinen sankarin tarina (a hero's journey), jossa juoni kulkee kaikkien tuttujen askelmerkkien läpi. 

Eikä siinä sinänsä mitään väärää tietenkään ole, etenkään elokuvassa, joka on suunniteltu lastenkin katsottavaksi. Etenkin Liikkuva linna tuntuu Ghibleistä yhdeltä lapsiystävällisimmiltä. Ja Miyazakin tottuneissa käsissä sitä tietysti heittäytyy mieluusti myös tyypillisten juonikuvioiden mukaan kuljetettavaksi. 

Silti, sitä jää kysymään itseltään, millaisiin korkeuksiin ghibleilläkin olisi mahdollisuus nousta, jos ne heittäytyisivät vielä suuremmin irti länsimaisesta, aristoteelisestä tarinakehikosta kohti jotain erilaisempaa. Ghibleissä on paljon elementtejä japanilaisesta tarustosta sekä uskonnollisesta maailmasta. Liikkuva linnakin leikittelee paljon panteististilla elementeillä - jumaluutta haetaan luonnosta ja asioiden merkitykset eivät typisty ihan niin patriarkaattisiin muotoihin, mitä voisi kuvitella esimerkiksi kristillisessä tapakulttuurissa kasvaneiden elokuvantekijöiden käsissä näille elokuville tapahtuvan. 

Ehkä tämä on liikaa vaadittu. Pahoin pelkään, että liian kokeelliseksi heittäytyvällä tarinankerronnalla on paha tapa muuttua sitten tylsäksi. Etenkin elokuvat, joissa leikitellään niin paljon mielikuvituksella ja fantasiaelementeillä, tietty konservatiivisuus on ehdoton perusedellytys tarinankerronnassa, jotta katsoja ei joudu aivan päästään pyörälle. Ja Liikkuvassa linnassa ihastuttaa eritoten sen rauhallisemmat hetket, joissa ei edes olla niin kokeellisia vaan luotetaan peruselementteihin.

Arvostelu: Prinsessa Mononoke

Ohjaaja-käsikirjoittaja-animaattori Hayao Miyazaki on puhunut eläköitymisestään pitkään. Vuonna 1997 valmistuneen Prinsessa Mononoken piti olla Miyazakin viimeinen elokuva. Toisin kuitenkin kävi, itse asiassa Miyazakin elokuvayhtiö Studio Ghibli on oikeastaan saavuttanut maailmanmaineensa pitkälti vasta 2000-luvun Henkien kätkemän ja Oscar-voiton seurauksena. Viimeksi Miyazaki on ilmoittanut, että vuonna 2013 valmistunut Tuuli nousee jäisi hänen viimeiseksi elokuvakseen, mutta siitäkin päätöksestä on ehditty luopua - vielä tämän vuoden 2023 puolella on maailman tarkoitus saada uutta Miyazakia nähtäväkseen.

Onneksemme Miyazaki ei näytä olevan joutilaana viihtyvää tyyppiä. Järjestäen kaikki elokuvansa ovat toinen toistaan upeampia taideteoksia, joiden syvällisyyksiä pystyy pohtimaan uudeleenkatselusta toiseen. Poikkeuksena, Prinsessa Mononoke.

Se kertoo Japanin Muromachi-kaudelle (1336-1573) sijoittuvan, yliluonnollisiin elementteihin tietystikin nojaavan tarinan Ashitakasta, jonka kylään hyökkää demonien riivaama villisikajumala. Demonitartunta siirtyy puolustustaistelun timmellyksessä Ashitakaankin ja on määrä olla tämän tuho. Kylän viisas eukko osaa kuitenkin neuvoa, että parannuskeino saattaa löytyä etsimällä, mistä villisikajumala oli peräisin. Sieltä Ashitaka löytääkin sodassa keskenään olevan ihmisten teollisen yhteiskunnan ja metsänhengen, joka on ruumillistunut puoliksi peurajumalan muotoon. Peurajumalan ja luonnon puolustajien joukosta Ashitaka kohtaa myös susien kasvattaman Prinsessa Mononoken.

Miyazakin elokuvat ovat kuuluisia siitä, että ne ovat pitkälti käsinpiirrettyjä. Mikä tekee niiden jokaisen sekunnin seuraamisesta elämyksen. Prinsessa Mononoke on yksi ensimmäisiä Studio Ghiblin elokuvia, jossa on käytetty hyväksi tietokonetta. Ja valitettavasti sen kyllä huomaa.

Kuva on kliinisempi. Kylmempi. Erityisesti toimintakohtauksissa tietokoneen jälki suorastaan hyppää verkkokalvoille ja jonkinlainen taika katkeaa. Harjaantumatonkin silmä näkee, ettei tiettyjä kohtauksia ole voinut piirtää käsin, animaatio yksinkertaisesti liikkuu niin erilailla, kun se on tietokoneella tuotettu. 

Mikä on sääli, sillä nimenomaan Prinsessa Mononoken kaltaisessa elokuvassa se sotii niin vahvasti elokuvan perimmäistä tematiikkaa ja filosofiaakin vastaan. Muoto ei tue sisältöä. Elokuvassa taistellaan ihmisten teollistumista vastaan, puolustetaan luontoa vimmaisesti - mutta sitten itse elokuva on tuotettu koneellisesti.

Myös juonenkuljetukseltaan Prinsessa Mononoke on yksi Ghiblin tylsimpiä ja mielikuvituksettomimpia. Siinä, missä monet muut näistä japanilaisista animaatioista ovat mielikuvituksen rikkaudella juhlivia, lapsenomaisella riemulla maailmaa tutkivia elokuvia, Prinsessa Mononoke on loppupeleissä aika yksinkertainen sotaelokuva. Yksinäinen, urhea soturi lähtee yksin kohti tuntematonta. Loputtomat taistelukohtaukset lähinnä väsyttävät. Olisi paljon mielenkiintoisempaa seurata juonta, joka nojaa päähenkilöiden nokkeluuden varaan, kuten Ghibleissä yleensä.

Hahmot eivät myöskään ole täysin kolmiulotteisia, vaan jäävät enemmän vertauskuviksi edustamistaan teemoista. Vaikkakin se on sanottava, että tässäkin, kuten Studio Ghiblissä yleensäkin, hahmot eivät typisty sentään mustavalkoisiksi. Kaikkien motiiveja ja tarkoitusperiä ymmärsi - lopullista puolta tai protagonistia tai antagonistia oli oikeastaan vaikeakin valita. 

Ei Prinsessa Mononoke silti missään nimessä huono elokuva ole. Päin vastoin. Sen luontotematiikka on ihanaa ja tämänkin kohdalla sitä tietysti sukeltaa tähän Miyazakin maailmaan aina yhtä antaumuksella. Mutta näiden elokuvien valitettavana kohtalona on joutua vertailuun nimenomaan keskenään, jossa Prinsessa Mononoke on eittämättä alinta kastia. Täysin epäreilua tietysti verrata näitä mestariteoksia toisiinsa, eikä muihin elokuviin, mutta se on hinta, jonka elokuvantekijät ovat varmasti valmiita maksamaan siitä, että ovat itse nostaneet rimansa niin korkeaksi. Ja ainakin poikkeus vahvistaa tässäkin tapauksessa säännön.

Arvostelu: Henkien kätkemä

Kymmenenvuotias tyttö Chihiro törmää vanhempiensa kanssa keskellä metsätietä hylätyiltä raunioilta näyttävän alueeseen, joka yön laskeuduttua paljastuukin henkien maailmaksi. Ennen kuin Chihiro ehtii ymmärtää, mitä on tapahtumassa, vanhemmat katoavat hänen tavoittamattomiin. Chihiron on löydettävä paikkansa henkien maailmassa, apunaan vain Haku-niminen velhopoika, saadakseen taas palattua takaisin omaan maailmaansa ja pelastettua vanhempansa.

Henkien kätkemä on maineikkaan ohjaajan Hayao Miyazakin ohjaama elokuva, jonka on tuottanut hänen yhdessä Isao Takahatan kanssa johtama elokuvayhtiö Studio Ghibli. Elokuva valmistui vuonna 2001 ja kuuluu studion tuotokkaimpiin ja arvostetuimpiin tuotoksiin.

Henkien kätkemä - kuten käytännössä kaikki Studio Ghiblin elokuvat - on käsin piirretty. Ja jälki on tietysti henkeä salpaavan upeaa. Sitä ei lakkaa ihmettelemästä kuvan elävyyttä, yksityiskohtien rikkautta - ennen kaikkea sitä, minkä käsin piirtäminen mahdollistaa: henkevyyttä. Kuva elää omaa elämäänsä. Se ei ole kliininen, kaavamainen. Uhratut tunnit ja intohimo jokaista viivan vetoa kohtaa uhkuu kuvan jokaisesta millistä.

Miyazaki kuuluu omiin henkilökohtaisiin esikuviin. Hänen taiteilijuuttaan ei lakkaa arvostamasta. Suhde hänen töihinsä syvenee, mitä useammin hänen elokuviaan katsoo. Sekin jotain, mikä on harvinaista. Elokuvateollisuuden laskelmoidut tusinatuotteet kestävät harvoin edes yhtä katselukertaa, vähintään muutaman päivän päästä katsomisen jälkeen, elokuvat pyyhkiytyvät pois mielestä, muuttuvat osaksi sitä harmaata virtaa, jota liukuhihnalla edessämme pyöritetään. Mutta Miyazakin teokset ovat lähempänä taidetta, ne jäävät mieleen elämään ja niiden luokse haluaa palata, jatkamaan keskustelua.

Lisäksi hänen ajattelumaailmansa - filosofia - puhuttelee. Sitä tuntee löytäneensä hengenheimolaisen, joka myös etsii kauneutta, rauhaa ja lohtua luonnosta. Joka etsii syvempää merkitystä ja käyttää elämäänsä kunnianhimoisempien, eettisempien tavoitteiden saavuttamiseen kuin menestys - rahallinen tai muunlainen. Studio Ghiblin kantavana periaatteena on ollut tehdä elokuvia, jotka tuottavat vain itsensä verran takaisin. Sen enempää mainetta ja kunniaa Miyazakilla ja kumppaneilla ei ole ollut tarve kalastella.

Henkien kätkemään sisältyy monia näistä Miyazakin sykkivän sydämen teemoista. Ihmisen suhde luontoon, lapsuuteen, aikuisten turhamaisuus, väärien jumalien palvonta. Ja kuinka upeasti ne tässä onkaan kerrottu. Tämä on sellaista elokuvantekemistä, jota rakastan. Jossa luodaan elokuvallinen maailma, jota lähdetään tutkimaan ennakkoluulottomasti. Katsojaan jopa luotetaan sen verran, että hänet uskalletaan jättää odottamaan, miten mielikuvituksellisen elokuvamaailma lainalaisuudet aukeavat.

Miayazakin luovassa tarinankerronnassa on omat veikeät logiikkansa, jotka eivät varsinkaan länsimaiseen, aristoteeliseen draamantajuun välttämättä heti uppoa. Mutta kun katsoja malttaa pysyä elokuvan matkassa mukana, sitä voi saada osakseen taianomaisen elokuvakokemuksen, kun elokuva aukenee.

Ja millaisen luun kurkkuun Henkien kätkemä iskeekään. Sen luomasta maailmasta ei millään haluaisi poistua. Elokuvalla on sielu. Miyazakin parhaimpien elokuvien vaikutuksena on myös viesti lapsuudesta, sen viattomuudesta ja taianomaisuudesta. Kuinka lakkaamme näkemästä maailmaa lapsen silmin, kuinka aikuisuus kivettää sydämet. Mutta aina välillä, Miyazakin maailmassa, sitä saa taas kiinni - vaikkakin kuinka kaihomielisesti - siitä tunteesta. 

Omasta mielestä Henkien kätkemä kuuluu ihan sinne Studio Ghiblin elokuvien kärkikastiin, Totoron ja Tulikärpästen haudan kanssa. Vaikka typerää tietysti laittaa tällaisia elokuvahelmiä vastakkain ylipäänsä. Nämä ovat nimittäin uhanalaisen harvinaisia elokuvia. Ne saavat aikaan jotain, mitä jotkin kirjat, vielä harvemmat elokuvat, saavat aikaan - näet maailman uusin silmin, opit ajattelemaan uudella lailla, ymmärrät itseäsi ja muita toisesta näkökulmasta.

Arvostelu: The Menu

 The Menu kertoo salaperäisellä saarella sijaitsevasta luksusravintolasta, jonka salaperäinen keittiömestari (Ralph Fiennes) kutsuu luokseen vain harvat ja valitut. Sen enempää juonesta ei oikein voikaan kertoa sitä paljastamatta.

Tämä komediaa ja jännityselokuvaa yhdistelevä pätkä löytyi monelta vuoden parhaimpien elokuvien listoilta viime vuoden lopussa, kun näin erinäisten ihmisten niitä listaavan. Ehkä päällimmäisin puolin elokuva muistuttaa jonkinlaista Nälkäpelin ja Saw:n fuusiota. Sekoitettuna parasitemaiseen yhteiskuntakritiikkiin. Joten ymmärrän hyvin, miksi moni - varsinkin leffadiggailija - elokuvan pauloista on itsensä löytänyt. 

Elokuva on raikkaantuntuinen, yhdistelee uudenlaisesti genrejä ja on perussävyltään kyyninen - piirteet, jotka tuntuvat uppoavan varsinkin elokuvaintoilijoihin kritiikittä. Pääosan Anya Taylor-Joy on vielä siinä vaiheessa uraansa, että hänestä ei ole tullut "ärsyttävää". Tällä viittaan siihen, että nuoret naisnäyttelijät ovat uransa huipulla ensimmäisinä vuosinaan, jonka jälkeen yleisöt rakastavat kääntyä heidän suhteensa ja alkaakin pitää heitä yliarvostettuina. Miehille käy yleensä päin vastoin. Nuorempina tähtinä heitä pidetään pojankloppeina, mutta ikääntyessään he saavat yllensä kuin sädekehän, jonka jälkeen heistä paljastuneet järkyttävätkin puolet yleensä kuitataan "cancel-kulttuurin ylilyönteinä".

Siksi toista pääosaa vetävä Ralph Fiennes tuntuu viimein ikääntyneen - jälleen, suuren yleisön silmissä - siihen asemaan, että häntä on alettu pitää jonain. 

Kaikki tässä elokuvassa tuntuu siis kuin räätälöidyltä sille netin kommenttipalstojen yleisölle, jotka vuoden parhaita elokuvalistoja yleensä rustaavatkin. Ja se selittää, miksi näin keskinkertainen elokuva niiltä löytynyt onkin.

Itsekriittinen kirjoittaja tietysti ymmärtää tässä vaiheessa tehdä itsereflektiota - olenhan itsekin elokuvista internetin syövereihin kirjoittava, vaikkakin hädin tuskin - mutta ehkä juuri siksi minä voin tällaista kritiikkiä esittääkin. 

Sen sijaan se kritiikki, mitä elokuva (kuvittelee) esittävänsä, on lapsellista ja yksinkertaistettua. Aivan kuten Parasitenkin kohdalla. 

Elokuvan tunnelma sen sijaan oli hyvin luotu. Joskin pelkkä pintakoreus ei riitä nostamaan elokuvaa kovin korkealle omissa silmissäni. Parhaimmillaan elokuva oli, kun se keskittyi kohdistamaan katseensa spesifimmin. Janet McTeerin esittämä kriitikkohahmo oli hienosti luotu ja sen hahmon kanssa käytiin jollain lailla syvempää keskustelua yhteiskunnasta ja vallasta. Mutta näitä yhtä tarkkoja siveltimenvetoja elokuvasta löytyi liian vähän. 

Muuten elokuva oli aika laiskasti maalattua. Tuntui kuin käsikirjoitus olisi jäänyt vähän puolivalmiiksi. Tai sitten jännityksen ylläpitäminen tarkoitti sitä, että liian syvällistä dialogia ei voitu käydä. Mutta jännityselokuvassa on se vika, että usein ne uppoavat omiin epäloogisuuksiinsa, niin tässäkin. Oikeastaan kaikki ekspositio loistaa poissaolollaan. Mikään ei saa minua uskomaan siihen, että yksikään ihminen käyttäytyisi tällä tavalla. Koska vaikka voisinkin uskoa siihen, elokuva ei käytä lainkaan aikaa vakuuttaakseen minua. Sillä on liian kiire vuoroin naurattaa, vuoroin ladata jännitystä - toisin sanoen madella suurten elokuvayleisöjen edessä. Ihan kiva popcorn-pätkä, mutta syvemmäksi taideteokseksi tämä ei yllä.

Arvostelu: Tár

Maailma on saanut odottaa Todd Fieldin uutta elokuvaa, Tár, hyvin pitkään. Hänen edellinen, upea draama Little Children (pääosissa Kate Winslet ja Patrick Wilson) sai ensi-iltansa jo vuonna 2006. Sittemmin Field on yrittänyt käynnistellä erinäisiä projekteja, mutta edes hänen tasoisensa ohjaajan ei ole helppoa lutvia läpi Hollywoodin tuotantoviidakoiden saadakseen projekteilleen vihreää valoa.

Odottaminen kuitenkin kannatti, sillä tuloksena on huippuhieno elokuva, joka tulkitsee aikaamme hätkähdyttävällä kliinisyydellää. Kuin Fieldillä olisi ollut enemmän aikaa kuin meillä muilla tulkita sellaisia ilmiöitä kuin "cancel culture" tai "#MeToo-liike". 

Elokuva kertoo klassisen musiikin säveltäjästä Lydia Tárista (Cate Blanchett), joka on viimein päässyt unelmien työhönsä Berliinin filharmonisen orkesterin kapellimestarina. Hän asuu kaupungissa vaimonsa Sharonin (Nina Hoss) ja nuoren tyttärensä kanssa. Elokuva alkaa hänen puhujakiertueeltaan New Yorkista, jossa hän valottaa ideologiaansa musiikkiin (hän ihailee eritoten Bernsteinia) ja katsojalle valotetaan, kuinka hän on juuri työstämässä uransa magnum opusta, Mahlerin viidettä sinfoniaa äänitettäväksi Berliinin filharmonisen kanssa. Menneisyyden virheet saapuvat kuitenkin kummittelemaan Lydiaa ja hänen valta-asemansa saattaa olla - uudella ajalla - uhattuna, kun vanhat keinot eivät pyhitäkään tarkoitusta.

Field on aina rakentanut draamansa mitä nerokkaimmalla tavalla. Hän fokusoi kerrontansa hyvin lähelle seuraamiaan ihmisiä. Elokuvan pintatasolla seuraamme vain kuuluisan säveltäjän elämää ja työtä sekä tämän läheisiä. Käsikirjoitukseen on uskallettu myös tuoda monta hienoa keskustelua taiteesta, musiikista, filosofiasta ja jopa vallasta itsestään. 

Mutta tietysti Field käyttää tätä kaikkea vain paljastaakseen syvempiä tasoja ihmisen käyttäytymisen takana. Pureutuakseen kiinni vaikeisiin teemoihin, kuten hegemonia, kuuluisuus, taide ja tietysti valta ja vallankäyttö. 

Eikä Fieldin analyysi typisty mihinkään kulttuurisodan kuluneisiin näkökulmiin, vaikka monet tietysti elokuvaa haluavatkin lukea juuri omaa puoltaan vahvistavana tai vasta puolta kumoavana teesinä. Sen sijaan Field syventää elokuvansa tematiikan yleisinhimilliseksi allegoriaksi siitä, kuinka ikiaikaista keskustelu taiteesta ja sen rajoista on. Kuinka ihmiset kautta aikojen ovat kysyneet itseltään, missä määrin taiteilija ja taide voidaan erottaa toisistaan - Fieldin vastaus tuntuu olevan, että taiteilija on taidetta; tai mikä on taiteen perimmäinen tehtävä - eniten pidin ehkä The Atlanticin Spencer Kornhaberin tulkinnasta, että kyse olisi vallankäytön, elitismin, pintakoreuden purkamisesta taiteen ympäriltä ja sen tietynlaisen puhtauden, viattomuuden palauttamisesta. Mutta tietysti, kuten aina, Tárin kaltaisista taideteoksista voi olla yhtä monta tulkintaa kuin on katsojaakin. 

Tárin rytmi on hyvin mielenkiintoinen. Se ei tikitä, kuten useimmat Hollywood -elokuvat nykyään. Sen sijaan Tár jatkuvasti yllättää kohtausten rytmityksellä. Välillä unohdumme hyvin pitkiksi ajoiksi seuraamaan pienen lapsen silmin auton takapenkiltä pakkomielteisiinsä uppoavaa elokuvan päähenkilöä ja samassa sekunnissa kohtaus katkeaakin ja hyppäämme suoraan keskelle seuraavaa tapahtumaa. Kuin Field säveltäisi musiikkia ohjauksellisella otteellaan.

Samalla lailla kohtausten estetiikka pureutuu syvälle katsojan alitajuntaan. Kamera löytää itsensä konserttisalin takarivistä seuraamassa hahmojen takaraivoja heidän käydessä keskustelua. Valaistus on aavistuksen liian himmeää. Ja yhtäkkiä syöksymme Lydian juoksulenkillä sykyiseen alikulkutunneliin. Kuin Field haluaisi purkaa visuaalisen maailman konseptiot. Sen, millaisia ajatuksia liitämme mihinkin kuvaan, miljööseen, persoonaan. 

Field haastaa katsojaa tarkastelemaan valtaa myös itsessään. Miten itse tulkitsemme taidetta ja millaista valtaa käytämme, kun liitämme tiettyjä odotuksia tiettyihin ihmisiin ja ympäristöihin. 

Ehkä parhaiten kuitenkin elokuvan monitahoista tematiikkaa valottaa se, mihin elokuva loppupeleissä kulminoituu, minkä takia se selittää olemassa olonsa. Se syy, joka sai Fieldin tekemään elokuvansa niin pitkän ajan jälkeen ja jota varten hän roolin kirjoitti. Cate Blanchettin astronomisen vakuuttava roolisuoritus.

Blanchett on aina ollut yksi mestarillisimmista näyttelijöistä. Hän on pystynyt katoamaan hyvinkin toisistaan erilaisiin rooleihin suorastaan kameleonttimaisella tarkkuudella. Oli kyse sitten keski-aikaisesta kuningattaresta tai varhaisen Hollywoodin elokuvatähdestä tai 60-luvun folk-muusikosta tai 50-luvun kotirouvasta, hän katoaa rooleihinsa.

Mutta tässä hän tekee jotain vielä enemmän. Ei pelkästään näyttele elokuvan nimiroolia uskottavasti, kokeneen ammattilaisen varmuudella. Ei pelkästään tulkitse äärimmäisen kompleksisia tunteita ja teemoja Ei pelkästään sovita yhteen hyvin ristiriitaisiakin puolia tästä monimutkaisesta persoonasta. Hahmoa on oikeastaan aika vaikea lokeroida vain protagonistin tai antagonistin rooliin. Sen sijaan Blanchett määrittää uudelleen sen, miten ymmärrämme elokuvan pohjimmaisen viestin; vallan.

Hän astuu sille maaperälle, jolla vain hyvin harva näyttelijä on kävellyt. Mieleen tulee Brando, Streep, Pacino. Luo roolisuorituksen, joka laajentaa ymmärrystä, mitä näyttelijän on mahdollista tehdä. Blanchett näyttelee roolissaan naista, jonka valta ei perustu siihen, millaiseksi sen yleensä ymmärrämme. Huutamiseksi, dominoimiseksi, hyväksikäytöksi, kunnianhimoksi. Ei edes auktoriteetiksi, pehmeistä arvoista puhumattakaan (empatia, eläytymiskyky, ihmisten lukutaito). 

Blanchettin käsissä tulkinta vallasta muuttuu pakkomielteisen taiteen tekemisen paloksi. Blanchettin esittämä kapellimestari on niin punoutunut omaan taiteelliseen intohimoonsa kiinni, ettei näe maailmaa ympärillään - tai pikemminkin; kuule sitä. Hän kuuroutuu ihmisille ympärillään. Hän alkaa käyttää heitä kuin taidemaalari maaliaan, roiskimaan vailla tunteen häivää. Hän kuuroutuu ympäristölleen. Fiksoituu epäoleellisuuksiin, jalkaansa naputtavaan oppilaaseen, naapurista kantautuvaan meteliin tai jääkaapin hurinaan. 

Hän menettää hallinnan todellisuudesta, koska valta on syövyttänyt hänet. Mutta kuten todettu, ei dominoiva valta, ei hyväksi käyttävä valta, vaan taiteellinen valta. Siitä Tár loppupeleistä kertoo; taiteesta ja vallasta ja niiden kahden suhteesta. Ja Blanchett on ymmärtänyt elokuvan keskeisen sanoman ja käyttää jokaista työkaluaan ilmentääkseen tätä viestiä, mitä hienovaraisimmilla tavoilla.

Blanchettin hahmo ei periaatteessa - väistämätöntä kliimaksia lukuunottamatta - koskaan näytä valtaansa. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän aivan selvästi nauttii siitä. Hän lipuu pitkin konserttitalon käytäviä kuin omistaisi koko rakennuksen. Mutta hän ei huuda alaisilleen, hän ei ainakaan ilmiselvästi käytä asemaansa hyväksi. Blanchett ei näyttele hahmoaan suureellisena, diivamaisena egomaanikkona, jollaisena hahmo olisi helppo nähdä. Sen sijaan Blanchett tulkitsee hahmon hyvin hillittynä, intellektuaalina, taiteeseen syvästi suhtautuvana naisena, jonka huomio tuntuu olevan parhaan mahdollisen taideteoksen synnyttäminen.

Ja juuri siinä piilee Blanchettin roolisuorituksen nerokkuus. Hän määrittää uudelleen vallan manifestoitumisen väylät. Hän saa katsojan ymmärtämään, kuinka syvälle juurtuva valta ja sen korrupotiva vaikutus on ja kuinka paljon se määrittää ihmisiä ja ympäristöä ympärillämme, tunnistimme sitä tai emme. Ja yleensä emme. Kuten ei tunnista toiset hahmotkaan elokuvassa, jotka alkavat syyttää päähenkilöä juuri sellaisesta vallankäytöstä, jota hän ei itse itsessään tunnista, koska hänen tarkoitusperänsä ovat puhtaan taiteelliset.

Näin tajuntaa laajentavaa tulkintaa tulee vastaan harvoin. Enkä usko, että yksikään analyysi voi täysin tyhjentävästi edes purkaa osiin kaikkea sitä, mitä elokuvaan ja Blanchettinkin roolisuoritukseen on neulottu sisään. Analysoida voisi tämän kompleksisen hahmon vanhemmuutta, kumppanuutta vaimolleen, julkista ja yksityistä minää, seksuaalista käyttäytymistä - ja miten hahmon näkemiä unia ja harhoja tulisi tulkita?

Haluaisin myös analysoida ylipäänsä hahmon psyykettä, hahmon asemaa kulttuuripoliittisella kentällä, tämän identiteettiä. Kaikki nämä ovat hyvin hienovaraisesti elokuvaan koottuja aspekteja tästä hahmosta ja roolisuoritus ei ole voinut olla siksikään helppo, että Blanchett joutuu kasaamaan tämän naisen hyvin erilaisista näkökulmista yhtenäiseksi hahmoksi. Millainen olisi oikean elämän Lydia Tár? Nainen, joka olisi kivunnut klassisen musiikin maailman huipulle, joka olisi joutunut murtamaan lasikattoja ja kulkemaan uusia polkuja seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvana. Joka olisi kasvattanut nuorta tytärtään, samalla kuitenkin keskittyen hyvin kunnianhimoiseen uraansa. Onko tällainen hahmo samaistuttava vai sen vastakohta? Kaiken tämän Blanchett kuitenkin onnistuu näyttelemään uskottavan tasapainoisesti, hyvin nopeasti katsoja jopa unohtaa katsovansa näyttelijää. Edessämme on vain Lydia Tár, ihminen, joka ei ole hyvä tai paha - vaan pikemminkin näyttelee itseään myös itselleen.

Bravo.

Arvostelu: The Banshees of Inisherin

Martin McDonaghin ohjaama ja käsikirjoittama The Banshees of Inisherin vuodelta 2022 kertoo Colin Farrellin esittämästä Pádraic Súilleabháinista 1920-luvun sisällissodan riivaamassa Irlannissa, jonka paras ystävä Colm (irlantilaisen näyttelytaiteen jättiläinen Brendan Gleeson) yllättäen päättää eristäytyä Pádraicista keskittyäkseen viimeisten elinvuosiensa aikana musiikkiinsa, omiin mietteisiinsä ja hiljaisuuteen. Elokuva sijoittuu kuvitteelliselle pienelle saarelle Irlannin rannikolla, joten Pádraicilla ei ole hirveästi muutakaan seuraa, siskoa (Kerry Condon) tai kylän vähä-älyistä nuorukaista (Barry Keoghan) lukuun ottamatta. Maatilan eläimistä sentään saa seuraa, kunnes ei enää saakaan.

McDonagh on tunnettu mustaa huumoria runsaasti sisältävistä saippuaoopperamaisista draamoistaan, joissa tutkitaan vahvoja tunteita; vihaa, kaunaa, menetystä. Hienovaraisiksi ei McDonaghin elokuvia pääse syyttämään. Mutta tässä, jossa hän työskentelee taas vaihteeksi kotimaassaan Irlannissa, tähän elokuvaan on saatu jonkinlaista autenttisuutta, jota jäin esimerkiksi Three Billboards Outside Ebbing, Missouri -rainan kanssa kaipaamaan.

Ehkä se on jokin irlantilaisten aksentissa joka sen tekee? Hahmot tuntuvat aidommilta, kun heidän tavassaan puhua ei ole mitään teeskenneltyä - toisin kuin esimerkiksi välillä hyvinkin teennäisiltä kuulostavissa brittipätkissä, joissa puhutaan niin koreaa brittiaksenttia, että vähemmästäkin.

En rakastunut elokuvan kuvaukseen. Irlannin nummia ja valtamereen taittavia jyrkänteitä olisi voinut kuvata rohkeammallakin maalailevuudella. Sen sijaan rakastuin elokuvan rytmiin. Tarinahan on periaatteessa hyvin, hyvin kompakti. Kaksi miestä pienellä saarella, jotka eivät edes puhu toisilleen. Se tarkoitti, että tarinalla oli runsaasti aikaa hengittää, laajentua, tihentyä. Katsojalla oli aikaa viettää aikaa hahmojen kanssa, päästä heidän pään sisälle.

Tätä tietysti edesautti hienon hienot roolisuoritukset. Farrell tuntuu löytäneen jonkinlaisen vaihteen silmään myöhäisemmällä urallaan tällaisissa hieman eksentrisissä rooleissa. Vahvana vertauskohtana muistuu mieleen The Killing of a Sacred Deer, vuodelta 2017, jonka rooli oli vielä härömpi. Ehkä juuri siksi, koska Bansheesin roolin ei ollutkaan määrä olla yhtä utopistinen, jäinkin hänen osaltaan kaipaamaan hieman enemmän sydäntä rooliin tässä. Aitoutta. Tässä ei pelkkä outous riittänyt.

Sen sijaan sydäntä tarjosi senkin edestä aikaisemmin varsin tuntematon Kerry Condon, joka on ehdottomasti läpimurtoroolissaan. Hän varastaa huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa kokeneemmilta veteraaneiltaan. Hän vaikuttaa niin teeskentelemättömältä, silti jo elokuvaa katsoessa sitä mykistyy, kuinka vaikuttavasti hän paahtaa menemään. 

En edes lähde vertailemaan Condonia kuitenkaan Keoghaniin, joka on aivan yhtä luonnonvoima. Hän on puolestaan tehnyt jo aikaisemminkin vaikutuksen ja vahvistaa vaan kuvaa uskomattoman ennennäkemättömästä näyttelijästä. Hän tekee jotain aivan omaa juttuaan. En edes lähde analysoimaan mitä. Vielä. Tulen nauttimaan hänen uransa seuraamisesta, toivottavasti pitkään. Hän on nero.

Brendan Gleeson on osassaan varma.

McDonaghin, käsikirjoittajan ja ohjaajan, suurin fani en ole. Näen kyllä elokuviensa viehätyksen, mutta musta komedia ei oikein uppoa minuun, etenkään sötkötettynä muihin genreihin, kuten draamaan. Haluaisin katsojana keskittyä joko nauramaan tai miettimään. En juuri pidä näiden yhdistelmistä. 

Lisäksi jäin kaipaamaan jotain syvyyttä kuitenkin lisää. Vertauskuvallista tasoa ikään kuin jo rapsuteltiin. Sitä kohtaan hapuiltiin hakemalla rinnastusta sisällissodasta. Dialogi ikään kuin kiusoitteli jollain syvemmällä huomiolla ihmisen luonteesta ja sen analyysista, mutta se jäi kiusoittelun asteelle. En ainakaan itse saanut kiinni, mikä se lopullinen havainto olisi ollut. Elokuva jää yksittäisen tarinan asteelle - hyvin kerrotun, mutta laajempaa merkitystä vaille jäävän.

Ja aikaisemminkin olen jäänyt peräänkuuluttamaan McDonaghille hiomapaperia. Tarina kaipasi parempaa työstämistä. Nyt hahmoja vähän tuli ja meni, eikä kaikkia Tšehovin aseita ammuttu. Enkä tiedä kuinka reilu tämä viimeinen pointtini on, siksi jätin sen viimeiseksi, mutta yksinkertaisista ihmisistä kertovassa elokuvassa on aina vaara jäädä... yksinkertaiseksi.

Mutta kuten todettua, Banshees pysyy pinnalla jonkunlaisen rouheutensa ansiosta. 

Arvostelu: Causeway

Causeway on yksi niistä elokuvista, joista ei oikein haluaisi jälkikäteen puhua, kirjoittaa tai edes ajatella. Sitä haluaisi vain pitää kiinni siitä tunteesta, jonka elokuva sai aikaan. Kätkeä se syvälle sisimpään ja kuljettaa sitä mukana lopun elämää.

Se kertoo Jennifer Lawrencen esittämästä Lynsaysta, joka palaa kotiinsa New Orleansiin loukkaannuttuaan sotilaana Afghanistanissa. Kotona hänellä on vaikeuksia sopeutua arkeen aivovamman jälkeen. Asuminen vaikean äidin (Linda Emond) kanssa on raskasta. Veli (Russell Harvard) on joutunut vankilaan jo paljon aikaisemmin. Lynsey tutustuu paikalliseen automekaanikkoon Jamesiin (Brian Tyree Henry), joka hänkin taistelee omia traumojaan vastaan.

Voin helposti kuvitella monenkin katsojan todenneen elokuvasta, että olipa masentava. Ihmisen, joka ei ole koskaan joutunut kokemaan sellaisia tunteita elämässää, joita Lynsay ja James käyvät elokuvassa läpi, onkin varmaan vaikea saada niistä kiinni. Ei niitä pysty elokuvan keinoin tekemään todeksi. Ei edes kirjallisuuden, musiikin tai tutkimuksenkaan keinoin. 

Mutta ne, jotka tietävät tarkalleen, miltä näistä hahmoista tuntuu, tunnistavat itsensä valkokankaalta ensimmäisistä sekunneista lähtien, kun näemme Lawrencen vangitsevasti tulkitseman tyhjän katseen. 

Siitä tunteesta on tietysti syntynyt taidetta, kirjallisuutta, tiedettä ja tutkimusta maailman sivu. Se on se syy, jonka takia niin moni taiteilija käyttää elämänsä yrittäensä saada siitä kiinni. Voidakseen saada toisen ihmisen toteamaan, että tiedän, miltä sinusta tuntuu. 

Causeway on hieno lisäys tähän keskusteluun.

Alex Somersin utuinen, ambientti ääniraita luo elokuvaan upean tunnelman ja ohjaaja Lila Neugebauerin kamera seuraa hahmoja läheltä, mutta varautuneesti - täysin elokuvan tematiikkaan sopien. Käsikirjoitus ei lähde kurottelemaan liikaa, vaan kertoo kahden ihmisen tarinan keskitetysti, varmasti. 

Ja pääosassa loistaa hienot roolisuoritukset Lawrencelta ja Henryltä. Eritoten Lawrence - joka on ennenkin tämän todistanut - tuntuu olevansa omimmillaan näytellessään luonnollisia hahmoja, jotka joutuvat kohtaamaan epäluonnollisen järkyttäviä olosuhteita. 

Elämä on niin tavattoman vaikeaa. Joka päivä opit kaatumaan aina vain rankemmin, pitämään kiinni elämäsi ohuista sirpaleista entistä epätoivoisemmin. Jos olet onnekas, näitä päiviä on vähemmän, mutta silti niitä on enemmän kuin toivoisit. 

On ihanaa löytää tällaisia elokuvahelmiä, joita katsoessa voi edes hetken ajatella, ettei ole yksin. 

Dokumentti: Toiset äänet

 Yle Areenaan oli ilmestynyt Annika Grofin viime vuonna ilmestynyt kotimainen dokumenttielokuva, joka sai ensi-iltansa Helsingin DocPoint-festivaaleilla ja herätti paljon huomiota. Arvosteluissa dokumentti ei kuitenkaan ole saanut hirveän mairittelevaa vastaanottoa. Mutta aiheensa on ehkä taas ajankohtaisempi kuin koskaan, laskevien Pisa-tulosten, keskittymishäiriöisten lasten ja inkluusion rällästämien luokkahuoneiden - toisin sanoen koulutuspolitiikan - ollessa taas tapetilla.

Dokumentti valottaa suomalaista koulutuspolitiikkaa käytännössä 2010-luvun ajanjaksolla, vaikka uusi yliopistolaki käsiteltiinkin jo vuonna 2009 ja dokumentti päättyy vuoden 2019 eduskuntavaaleihin. Dokumentissa seurataan SDP:n eduskuntavaaliehdokkaana silloin olleen Helsingin yliopiston professorin Jukka Kekkosen vaalitaistelua, hänen yritettyään puskea itseään politiikan ovista läpi, ensin seurattuaan koulutuspolitiikan alasajoa edeltäneen vuosikymmenen ajan.

Lisäksi dokumentti kertoo kahden yliopistosta Sipilän hallituksen (2016-2019) koulutusleikkausten vuoksi irtisanotun tutkijan tarinan ja haastatellaan yhtä yliopistossa vielä sinnittelevää, joka joutuu vielä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan.

Keskeiseksi selittäväksi tekijäksi koulutuksen alasajolle annetaan juuri vuoden 2009 yliopistolaki, jonka kokoomuslainen opetusministeri Henna Virkkunen runnoi läpi. Siinä yliopistot muutettiin valtion virkamiesmäisistä ja demokraattisista tiede- ja koulutuslaitoksista, rehtorivetoisiksi tehokkuus- ja optimointiajattelua edistäviksi yritysmäisiksi toimijoiksi, joiden rahoituspohja laajennettiin myös yksityiseen varainhankintaan.

Jälki on ollut rumaa. Tutkijoiden työ on muuttunut hankemaailmaksi ja jokaisesta työsekunnista joutuu raportoimaan. Mikä on tietysti myrkkyä paikassa, jossa luovan ideoinnin ja jopa haahuilun pitäisi nimenomaan olla sallittua. Ja myös perustieteiden, joita kukaan ei tunnu haluavan rahoittaa. Kaikki haluavat vain tuloksia ja saavutuksia ja keksintöjä ja patentteja.

Dokumentti ei kuitenkaan pureudu yliopistolain seurauksiin sen tarkemmin. Oikeastaan aihetta juuri ja juuri raapaistaan. Käsittelemättä jää opiskelijoiden asema tyrannimaisen yliopistojohdon alaisuudessa, käsittelemättä jää vaikutukset oppimistuloksiin, hyvinvointiin, tieteen ja tutkimuksen tasoon ja niin edespäin. Kerronta kilpistyy pitkälti näiden muutaman henkilön maailmaan ja heidän tunteisiinsa. Mikä oli - kieltämättä, aiheen ollessa tiede, koulutus, tutkittu tieto - outo valinta. Luulisi, että dokumentin esittämän kritiikin tueksi olisi löytynyt sitä tietoakin.

Erityisesti dokumentti zoomautuu Kekkosen henkilöhahmoon ja tämän poliittiseen taistoon. Enkä oikein ymmärrä miksi, sillä Kekkonen ei edes päässyt vaaleissa läpi. Eikä hänen poliittista agendaa sen enempää juuri edes valotettu. Ja valitettavasti hänestä ei saa henkilöhahmona kovinkaan imartelevaa kuvaa. Yrittäessään myydä itseään vaaleissa, ihminen onkin varmasti rumimmillaan ja vaikutelma jää siis kovinkin egomaaniseksi.

Dokumentti esittelee yleispiirteisesti koulutuspolitiikan suuret linjat, mutta katsojana jää janoamaan enemmän. 

Ja pakko yhtyä arvostelijoiden kuoroon, dokumentti ei ole erityisen hyvin tehty. Elokuva junnaa aika paljon paikallaan, kameran hytkytessä henkilöiden perässä yliopistokäytävillä ja kuvaten tutkijoiden työhuoneita ja odotellen, että päähenkilöt saavat puhelunsa (!!) päätökseen, jotta voivat taas jatkaa haastattelua. En ihan jaksanut rakastua näihin, kaiketi taiteellisiksi tarkoitettuihin, elokuvateknisiin ratkaisuihin. 

Mutta aiheensa vuoksi tähän kannattaa tutustua, etenkin jos se ei ole ennestään tuttu. Suomen kokoisessa maassa, koulutuksesta kiinni pitäminen olisi ihan elinehto ja on surullista, miten historia pääsee kerta kerran jälkeen toistamaan itseään. Kuinka monta kertaa samat virheet voidaan tehdä uudelleen? Ihan turha ihmetellä laskevia oppimistuloksia, kun syy on tiedossa. 

Ja loppukaneettina: jos pienten tai nuorten lasten vanhempana ihmettelet, miten saisi lapsen taas keskittymään koulunkäyntiin, laskekaa nyt hyvät ystävät ne älyhärpäkkeet jo pois käsistä.

Arvostelu: Good Luck to You, Leo Grande

Inhottavaa tietysti ottaa näin sukupuolisidonnainen katsantakanta, mutta en usko, että tätä elokuvaa olisi voinut mieskäsikirjoittaja tai miesohjaaja tehdä. Sen sijaan ohjaaja Sophie Hyden ja käsikirjoittaja Katy Brandin kädenjäljestä näkee, että tässä on saanut nyt se paljon puhutta female gaze pääroolin. 

Good Luck to You, Leo Grande kertoo Emma Thompsonin esittämästä, hiljattain leskeytyneestä entisestä uskonnonopettajasta, joka ostaa seksityöntekijän (Daryl McCormack) palvelut ensin yhdeksi yöksi, sitten toiseksi. Elokuva sijoittuu käytännössä kokonaan yhteen hotellihuoneeseen.

Elokuvan katsottuani mieleeni jäi etenkin yksi kohtaus. Siinä Thompson pyytää McCormackia ottamaan paitansa pois ja McCormack - toisin mitä yleensä elokuvissa, huomauttaisin - alkaakin kertoa Thompsonille, miltä se hänestä tuntuu. Jotenkin ainakin omaan mieleeni on piirtynyt tämä kohtaus aivan toisenlaisena. Mies korkeintaan tuhahtaa miehekkäästi jotain tai virnistää omahyväisesti naisen katseen alla. Tässäkin Thompsonin hahmo tietysti alkaa kuola suu pielessä jumaloida McCormackin lihaksikasta vartaloa, mutta mikä tekee kohtauksesta poikkeuksellisen on McCormackin hahmon reaktio. 

Hän ei suinkaan esitä coolia ja machoa, vaan sen sijaan avoimesti myöntää, että kyllä, Thompsonin reaktio tuntuu hyvältä, miksi ei tuntuisikaan, mutta että hän myös tekee paljon töitä lihaksikkaan ulkomuotonsa eteen. Eikä siksi, että se olisi hänelle helppoa, hauskaa tai kaikkein pahin tekosyy; terveellistä. Vaan hän sanoo, että hän käy salilla, koska tykkää naisten reaktioista.

Anteeksi suoruuteni, mutta ah. Miten virkistävää, että elokuvat ovat nykyään tällaisia. Kuinka monta vääristynyttä kehonkuvaa, kuinka monta itsetunto-ongelmaa, kuinka monta masennusta pystyttäisikään välttämään, kun mediassa näkyvät esikuvat olisivat oikeasti rehellisiä ja saisivat suunsa vielä auki. Että asioita oikeasti käsiteltäisiin niiden oikeilla nimillä.

Jotenkin uskallan myös väittää, että juuri tässä näkyy myös naiselokuvantekijöiden jälki. Kuten myös elokuvassa kauttaaltaan. Tämä oli kohtaus, joka resonoi itsessäni. Mutta naiskatsojat saanevat puolestaan paljon irti Thompsonin hahmon käsittelystä. Miten hän puhuu avoimesti naisille asetetuista rooleista ja niiden muutoksesta hänen lapsuudestaan tämän päivän avoimuuteen, joka sekin voi omalla laillaan tuntua ahdistavan vapautuneelta. Miten elokuvassa suhtaudutaan hänen kehoonsa, miten hän ei ole anteeksipyytelemättömän itsevarma edes varttuneemmassa iässä, vaan jotkut asiat ovat myös hänelle uusia ja niiden navigoimisessa hän tarvitsee ammattilaisen apua. 

Niin moni elokuvan piirre on niin älykkäästi kudottu, etten voi olla kuin kumartamatta elokuvan suuntaan. Ihanaa, että seksistä voidaan puhua näin. Ja toisista ihmisistä. Ja heidän peloistaan, suruistaan, vaietuista asioista, joista tuntuu, ettei näin oikeastaan edes saisi sanoa. Vaikka se on vain inhimillistä. Tässä on luotu jotain aidosti uutta ja oivaltavaa.

Ja pääosanesittäjät saavat niin uljaasti kiinni näistä hahmoista. Thompson eritoten tekee uskomattoman rohkean roolisuorituksen. Paljastaessaan hahmonsa hyvät ja huonot puolet kokonaisvaltaisesti. Eikä Thompson tunnu pakenevan roolinsa taakse. Ja tätä on vaikea selittää, mutta koska hänen näyttelytyylinsä tässä on niin luonnollinen ja raaka, on kuin katsoja seuraisi häntä itseään, jolloin epämiellyttävien piirteiden näyttäminen tuntuu suorastaan julkealta. Mutta samalla tietysti niin katarttiselta. Maailmanluokan roolityö.

Eikä McCormack jää sekuntiakaan jälkeen Thompsonin tikintarkasta rytmistä. Tapa, jolla hän puhuu suoraan ja aristelematta, miten hän rakentaa hahmonsa seksityön ammattilaiseksi, mutta silti inhimilliseksi mieheksi, jolla on omat kipupisteensä, joita hän valottaa ammattilaisuuden verhon takaa hienovaraisesti. Katsojana sitä melkein rakastuu, Thompsonin tavoin, tähän mieheen, joka on antaa niin paljon itsestään toisen vuoksi. Tällainen hahmo jäisi myös todella helposti epäuskottavaksi, mutta McCormack tuohon siihen myös paljon kaivattua maanläheisyyttä.

Jos jotain, jäin kaipaamaan elokuvaan ehkä vielä hitusen verran enemmän uskallusta sukeltaa myös ihmisen rumimpia puolia päin. Elokuva jää ehkä vielä hieman liian hollywoodilaiseksi, vaikka siitä on selvästi pyritty pyristelemään irti. Kuva on kovin filtteröity ja pehmeästi valaistu. Ja kertoakseen seksityöstä, ihmisen ruumiillisuuden käsittely jää silti kovin siloitelluksi. 

Mutta joka tapauksess, aivan uraauurtavan kaivattu askel eteenpäin. Toivottavasti ovet pysyisivät auki samanlaisille elokuville ja elokuvantekijöille, joilla olisi oikeasti jotain sanottavaa. Kaipaamme sitä enemmän kuin koskaan.

Arvostelu: Elvis

 En ole koskaan oikein välittänyt Elviksestä. Kuva, joka minun päähäni on muodostunut, on ollut juuri myöhäisaikojen Elvis, se keski-ikäinen, hikoileva, naurettavassa diskopuvussa Las Vegasissa örveltävä Elvis - tiedä sitten mistä syystä, ehkä koska se Elvis on jäänyt imitoijien ja muoviroskatuotteiden muodossa elämään.

Rakastan 50-luvun crooner-musiikkia. Sinatraa ja Dean Martinia ja Bing Crosbya. Joten minulle Elvis edustaa myös jossain määrin haikeutta, kuinka uusi aikakausi liian nopeasti - kuten aina - pyyhki alleen niin paljon hienoa.

Herran vuonna 2022 on australialainen Baz Luhrmann tarttunut tehtävään ikuistaa Elvis vihdoin valkokankaalle ansaitsemansa elämäkertaelokuvan muodossa. Luhrmann tietysti tunnetaan uraauurtavana musikaalielokuvan visionäärinä, joka on ohjannut sellaisia ikonisia elokuvia kuten Moulin Rouge! 

Luhrmannin tyyli sopiikin kuin nyrkki silmään kuvaamaan Elviksen elämää. Tässä ei olla kaavoihin kangistuttu, vaan ylt ympäri poukkoileva ja syöksyvä kamera pitää elokuvan elinvoimaisena, Luhrmannin tuttu visuaalisuus ilottelee 50-, 60- ja 70-lukujen maailmalla ja musiikki muodostuu elokuvan kannattelevaksi voimaksi. 

Elokuvan aikana sitä hätkähtääkin kuinka moni Elviksen kappale on tuttu, vaikkei hänen uraansa liiemmin seurannut olisikaan. Elviksen vaikutus musiikkiin on kuitenkin ollut niin perustavanlaatuinen. Ja se käy hienosti elokuvan kerronnasta myös ilmi. Kuinka rajoja rikkova hän onkin ollutkaan. 

Mutta elokuvassa nostetaan hienosti hattua myös Elviksen omille vaikuttajille, lähipäässä mustat amerikkalaiset, jotka eivät ole voineet nousta samanlaiseen julkisuuteen kuin Elvis, sillä 1900-luvun puolivälissä Yhdysvallat on ollut kuitenkin vielä hyvin segregoitunut maa. Joku saattaisi uskaltaa jopa väittää, että Elvis olisi hyväksikäyttänyt mustien musiikkia, mutta elokuva ei sentään näin uskaliasta katsantakantaa otakaan. Mutta uskon, että moni kriittinen katsoja voi silti olla tyytyväinen elokuvan tapaan ottaa esille myös tämä aspekti.

Luhrmanilaisen maailman, kuvauksen ja äänen lisäksi, elokuvan suurimmaksi vetonaulaksi nousee pääosanesittäjä Austin Butlerin roolityö. Butler oli ennen tätä läpimurtorooliaan tehnyt Hollywoodissa jo pitkän uran, aloittaen elokuvien parissa jo teininäyttelijänä. Vaikka hän on yrittänyt koputella suuremman kuuluisuuden ovea jo hyvän aikaa - häntä on nähty ties missä Twilight -kopioviritelmissä (The Shannara Chronicles) tai Sinkkuelämään epäonnistuneissa jatko-osissa (The Carrie Diaries), jotka eivät kuitenkaan sitten ole onnistuneet tekemään suurempaa vaikutusta. Butler saattaakin olla tutumpi yksityiselämänsä vuoksi. 

Mutta nyt viimeistään Hollywoodin taivaalle on syttynyt uusi tähti. Sen verran valovoimainen, peloton ja omistautunut Butler roolissaan on. Eikä pelkästään sitä, mutta hän kaivautuu jopa pelottavan syvälle Elviksen nahkoihin, elokuvan lopussa, jossa kuva huomaamatta vaihtuukin oikean Elviksen arkistomateriaaliin, vaihdosta ei aluksi edes huomaa. Ilmeisesti Butler valmistautui osaansa monen vuoden ajan, jättäen jopa perhesuhteensa tauolle, koska oli niin eläytynyt Elviksen rooliinsa. Omistautumisen kyllä huomaa. 

Sen lisäksi Butlerilla on kyky myös oikeasti näytellä - ei vain imitoida. Hän saa kiinni kompleksisistakin tunnetiloista ja pystyy täsmentämään ne katsojalle - epätoivo, kunnianhimo, traumaksi muodostuva suru, vastuuntunnon taakka - vaikeita tunteita, joiden pureskelussa hän on ilmiömäinen. Häntä jää seuraamaan kiinnostuneena.

Muut elokuvan näyttelijät jäävät auttamattomasti nuoren Butlerin varjoon, jopa Tom Hanks, joka ei tietenkään huono ole - Hanks on tunnetusti yksi Hollywoodin kirkkaimpia tähtiä, joka tuntuu suvereenilta roolissa kuin roolissa - mutta todella mieleenpainuvaksi jää vain Butlerin pääosa, mikä lienee tietysti ihan oikeutettuakin.

Hyvin on Elvikselle tehty kunniaa, jopa minä näen Elviksen nyt uudessa valossa ja arvostan.