En tiedä olenko ollut töissä jo liian kauan verisessä bisnesmaailmassa, repien tyyliin kilpailijoiden selkänahat irti pienenkin voiton eteen, mutta viime aikoina olen havahtunut siihen, että olen jotenkin alkanut menettää ihmisyyttäni. Ja sillä tarkoitan kykyä empatiaan. Kykyä hengittää hetkessä. Katsoa auringonlaskua. Nähdä kauneus rumuudessa.Aina välillä nappaan itseäni kiinni jopa jostain ajatuksesta, että taiteen pitäisi olla itsenäisempi bisnes. Että sitä ei tulisi tukea. Siis hyi, mikä minuun on mennyt! Onneksi vielä pystyn näkemään metsän puilta, mutta pelkään sitä päivää, kun oikeasti kyynistyn niin pahasti, että minusta tulee sieluton korporaation orja.
Taidetta tulee tukea. Koska taide ei ole bisnes. Taiteen tehtävä ei ole tuottaa numeroita, vaan tunteita. Liikuttaa ihmisiä. Synnyttää ajatuksia ja haastaa maailmankuvia. Taide on itseisarvo, jota ei voi mitata rahassa. Sitä tulee tukea, nyt ja myös jatkossa.
Sierra Burgess Is a Loser on sielukas muistutus siitä, mitä taide parhaimmillaan voi tehdä. Se luo kerroksia elämään. Syventää omaa näkökantaa. Elävöittää. Saa hengittämään syvään ja hymyilemään siitä tunteiden vuoristoradasta, jota on saanut matkustaa.
Nimi on aivan kaamea. Suorastaan toivoton. Mutta ei anneta sen häiritä enempää. Ei nimi miestä pahenna ja ei ole kirjaa kanteen katsomista. Päällisin puolin tämäkin näyttää melko tusinatuotemaiselta lukioleffalta, jossa päähenkilö kokee jonkun coming-of-age epifanian. Tarina vieläpä jäljittelee vielä tutumpaa ruma ankanpoikanen -kaavaa. Mutta; mutta ilokseni voin sanoa mutta!
Vähän jopa aavistelin leffaa päälle pistäessäni, että tämä voisi jopa jään pinnan rapsuttelun sijaan, jopa rikkoa sen. Ja niin teki. Oikein urakalla. Hieman leffa tietysti laahaa ennakko-oletusten alla. Voiko lukioleffa olla niin hyvä? Ja leffan nimi tosiaan on kuin onkin niin kauhea kuin on. Eikä tässä nyt mitään syöpää paranneta.
Silti leffa pitää päänsä veden pinnan päällä. Näyttelijöiden karisma pelastaa paljon. Myös se, että pääosan ruma ankanpoikanen ei ole sillä tyypillisellä surkuttelumoodilla, vaan on jopa poikkeuksellisen tomera tyttö. Ja Stranger Things-sarjasta tuttu Shannon Purser vetää niin kovan luokan näyttelemisellä, että oksat pois. Häntähän saattaisi erehtyä luulemaan kokeneeksikin veteraaniksi, niin hyytävästi hän saa verestettyä hahmonsa valkokankaalle. Ja sitten, kun hahmo oikeasti menee rikki, Purser käyttää kaikkia voimiaan, tehdäkseen sen niin uskottavasti ja sykähdyttävästi, että katsojakin menee melkein rikki.
Päähenkilöön oli helppo samaistua. Ja tähän hengenvetoon voin samalla huokaista, kuinka helpottavaa on kerrankin katsoa "normista poikkeavaa" pääosaa tällaisessa leffassa. Oikeastihan Purserin habitus on sitä oikean ihmisen hahmottumaa, mutta jostain syystä elokuvat ovat fiksautuneet näyttämään vain hammaslankaa ohuempia tikkuja valkokankaalla tarjoten katsojille hyvin vähän realistisuutta, sielukkuutta tai maanläheisyyttä.
Mutta se on Sierra Burgess Is a Loserin ehkä suurin valttikortti. Että se uskaltaa heijastaa valokeilan hahmoon, jonka yleensä joutuisimme bongaamaan joidenkin kiikarien kanssa viimeisestä kulmasta leffan kohtausta. Ja sitten vielä käsittelee aihetta varsin uskottavasti. Ei tee sitä liian melodramaattisesti, mutta säilyttää kuitenkin elokuvallisen katsantakannan teini-ikäisen tytön itsetunto-ongelmiin.
Tietenkin pääparin kemia on myös toimivaa ja osaltaan kannattelee elokuvaa, mutta loppujen lopuksi oli mitä tyydyttävintä huomata, että elokuva vähän niin kuin kiertää tyypillisen romanssitematiikan takavasemmalta, ja ottaakin huomionsa keskipisteeksi kahden teini-ikäisen tytön yllättävän ja ennalta-arvaamattoman ystävyyden. Siinä elokuva nouseekin todellisiin vahvuuksiinsa, kun tästä tuleekin tarina siitä, miten hienoa on, kun kaksi eri elämänpoluilla kävelevää, päättävätkin yhdistää voimansa auttaakseen toisiaan. Täten elokuvasta tulee äärimmäisen voimauttava, inspiroiva ja sympaattinen.
Toivottavasti tietysti myös Shannon Purserista, ja Noah Centineosta. Ainoa näyttelijä, josta en välittänyt oli RJ Cyler. Hän oli ärsyttävä, tärkeilevä ja pikkuvanha. Hahmonsa oli jopa vähän turha. Elokuva olisi ollut keskitetympi ilman häntä. Samoin kaikki ylimääräiset koulukuviot olisi voitu jättää pois. Ymmärrän toki, että se kuuluu hahmojen elämään, mutta mielestäni aina, kun kuvaus siirtyy koulun seinien sisälle, on siinä suuren suuri vaara, että kerronnasta tulee stereotyyppistä - eikä siltä valitettavasti vältytä täysin tässäkään.
Mutta ei siitä sen enempää. En halua antaa liikaa sanojen valtaa tällaisten asioiden jahkamiseen, sillä loppujen lopuksi haluan kumartaa elokuvan suuntaan. Harvoin - valitettavan harvoin - elokuvat saavat yllättäen lyötyä ilmat pihalle. Joidenkin elokuvien kanssa sitä tietää, että luvassa on jotain tavallista suurempaa, mutta sitten on tällaisa helmiä, jotka on piilotettu surkea markkinoinnin, kamalien nimien alle tai vielä pahempaa; yrittävät selviytyä vesistä, jotka on jo pilattu muiden stereotypisten ja kliseisten kuvausten ansiosta. Joten siinä mielessä Sierra Burgess selviää jopa isommasta urakasta, kuin hyvä elokuva keskimäärin. Tai sitten minä olen vain täysin väärässä ja kyseessä on oma subjektiivinen mielipiteeni. En vaan voi sille mitään, että altavastaajatarinat uppoaa täysillä.
...=)
