Tässä vaiheessa Christopher Nolan ei liene kauhean monelle mitenkään tuntematon nimi. Hän on reilussa parissakymmenessä vuodessa vakiinnuttanut itsensä Hollywood-ohjaajien kärkikastiin jopa siinä määrin, että saa sanella elokuvilleen omat vankkumattomat perusperiaatteet kuten aitojen lavasteiden käyttö tai elokuvan levitys puhtaasti valkokankailla. Nolania ei Netflixin leivissä varmaan vähään aikaan ainakaan nähdä. Ja 2020 todisti Nolanin olevan jopa niin vahva voima, että lähti yksipintaiseen kamppailuun jopa luonto äitiä vastaan, kun päätti kaikesta huolimatta julkaista elokuvansa keskellä pahimman pandemian sataan vuoteen.
Ja kun tietää, millaisilla elokuvilla Nolan on itsensä vakiinnuttanut niin voimakkaaseen asemaan elokuvateollisuudessa, voi hyvin päätellä, että myös Tenet on totuttua nolanilaista suuren luokan elokuvaa. Tässä on mies, joka ei niin nyansseista välitä. Hänen mielensä liikkuu kirjaimellisesti jossain fyysikan lakien ja tämän aikaulottuvuuden toisella puolen.
Elokuvan keskiöstä löytyy tietenkin myös kuitenkin se maallinen elementti, Nolanille niin rakas tematiikka vanhemman ja lapsen suhteesta. Tällä kertaa pienen pojan äiti (Elizabeth Debicki) on mennyt erehdyksissään naimaan vaarallisen venäläisen rikollisen (Kenneth Branagh), jonka pahojen suunnitelmien estämiseksi apuun rientää jonkinlaisen kansainvälisen turvallisuusjärjestön jonkinmoinen agentti (John David Washington). Ihan näin perusastelemaan elokuvan juonilinja ei kuitenkaan suostu typistymään, mutta en halua paljastaa juonesta mitään liikaa. Sanomattakin kuitenkin lienee selvää, että jonkinlaisen maailmanlopun ja ajassa sen molemmin puolin tässä liikutaan taas pyörittäen erilaisia ajatusleikkejä ja -kokeita siitä, mitä universumin ulottuvuudet voivatkaan itsestään paljastaa, kun niitä vähän pyöräyttää eri asentoon.
Tätä ihailen Nolanista, että hän jaksaa kerta toisensa jälkeen leikkiä ja kuvitella sellaisilla hypoteeseillä, joiden kaikki muut ajattelisivat jo menevän liiaksi hilseen yli ja liiaksi ääreistieteisfiktioksi. Mutta Nolanilla on hämmästyttävä taito tehdä elokuvistaan silti eläviä ja hengittäviä. Ne eivät ole tieteisfiktiota mitenkään Star Trekin tai Star Warsin tyyliin, vaan ehkä hieman älyllisempiä. Haastavampiakin kyllä.
Jotkut saattavat tippua pois kärryiltä, kuten olen ymmärtänyt, että esimerkiksi Interstellarin tai Inceptionin kohdalla monelle kävi. Minun on kuitenkin henkilökohtaisesti vähän vaikea ymmärtää miksi. Nolan kuitenkin omistaa huomattavan suuren osan elokuvakerronnastaan ekspositiolle. Mikä ihaninta, hän tekee sen suhteellisen hiotusti. Se ei jää hiertämään liikaa. Asiassa tietysti auttaa upeat näyttelijät aina Clemence Poesysta (jolla on ehkä vaikein tehtävä selittää elokuvan mekanismeja katsojalle pienessä tutkijan sivuroolissaan, mutta tekee silti lähtemättömän vaikutuksen hämmästyttävän lävistävällä roolisuorituksellaan) esimerkiksi Robert Pattinsoniin asti. Pattinson onnistui saamaan katseisiinsa jotain todella koskettavaa kohtalokkuutta, joka jäi ainakin minua vainoamaan elokuvan jälkeenkin.
John David Washington kantaa pääroolin jo BlacKkKlansmanista totutulla varmuudella. Ja vahvuudella. Todella hieno näyttelijä, että saa omistettua roolinsa niin kokonaisvaltaisesti. Nolan oli tähän hienosti myös kutonut osaksi juonitematiikan päähenkilöyden ja sivuhenkilöyden suhteesta, elämän ja todellisuuden haltuun ottamisesta. Ja Washington sai hahmoonsa luotua syvästi resonoivan kaikupohjan, jossa sai tulkittua varmasti myös Amerikassa tänäkin kesänä taas ajankohtaiseksi nousseen rasismi-ilmiön myötä ihan uudella lailla sykkiväksi tunteen myös tätä kautta.
Elokuvan keskiössä makaa kuitenkin hämmästyttävä Elizabeth Debicki. Varmaan kukaan, joka on häneen valkokankailla jo tässä vaiheessa törmännyt ei ole voinut olla kiinnittämättä huomiota. Poikkeuksellinen läsnäolo, presenssi, karisma.
Kun sanon, että Nolanin tuntee tässä vaiheessa tyyliin kaikki, minusta se tarkoittaa myös sitä, että on oikeutettua sanoa, että kun tietää katsovansa Nolanin elokuvaa, pitäisi tietää, mitä se tarkoittaa. Sitä yritän siis sanoa, että Nolan on elokuvataitelija, joka on syvästi sitoutunut omaan visioonsa. Se on harvinaista ja se on kunnioitettavaa. Toki, se myös tarkoittaa sitä, että Nolanin elokuvista ei oikein saa muuta kuin ne on.
Niin tässäkin oli monia asioita, joihin tai pikemminkin joiden puutteeseen kiinnitti huomiota. Koska Nolanin elokuvat leijuvat niin korkealentoisella tasolla, niiden inhimillisyys ja ihmiselementti jää aina vähän ohueksi. Hahmot eivät ole täysin loppuun asti kirjoitettuja eikä kehitettyjä. Eikä voisikaan olla. Kaksi ja puolituntista elokuvaa on vähän vaikea enää lähteä paisuttamaan. Ja kun kokemuksesta tiedämme, että elokuvassa jo olemassaolevia elementtejä ei pysty karsimaan, sillä muuten puolet yleisöstä tipahtaa viimeistään auttamattomasti pois kärryiltä.
Täten hahmojen kohtalona on jäädä vähän karikatyyreiksi ja stereotypioiksi. Erityisesti naishahmot olivat jälleen ihmeellisen kaksiulotteisia pahviolentoja, vaikka taitavat näyttelijät upeasti pelastivatkin. Myös vanhemman ja lapsen välisen suhteen tematiikka jää aina siksi samaksi. Se on se keskiössä oleva motivaattori, mutta jota ei pureksita sen enempää, vaan muistutetaan lyhyissä väläyksissä aina välillä, että ai niin, siellä on se muksu, minkä takia täällä sankarit uhraavat itseään taistelun temmellyksessä.
Ja kun on niin kiire liitää aina ties jossain aikaulottuvuuksien toisella puolen, niin myös kaikki inhimilliset tunteet ja reaktiot jää usein aika taka-alalle. Teksi mieli nähdä Christopher Nolan tekemässä elokuvaa, joka sijoittuisi ihan vaikka yhteen asuntoon, kahden henkilön väliseen aamupalakeskusteluun.
Mutta toisaalta mietin, että kuinka oikeutettua on odottaa Nolanilta muuta? Hän on kuitenkin ohjaajana äärettömän lahjakas. Jaksaa kutoa hämmästyttäviä ja uusia ajatuksia tarjoavia juonia kokoon ja toteuttaa ne upean visuaalisesti ja elokuvallisesti vetäen katsojan mukanaan. Kaksi ja puoli tuntiakaan ei tunnu niin hirviömäiseltä kestolta, mitä se joidenkin toisten elokuvantekijöiden käsissä varmsti olisi.
Nolan tekee hyvin sen, minkä tekee. Ja itse pidän siitä. Ei näitä realistisiksi tai loogisiksi tai uskottaviksi elokuviksi voi sanoa. Nämä eivät ole hirveän psykologisa tutkielmia ihmisen mielestä. Niiden esittämät teemat pohjimmiltaan samoja. Mutta hienoja mysteerejä ja ajatusleikkejä Nolan kutoo ja tunnelmat ovat käsinkosketeltavia. Jopa musiikkiin opin tykästymään elokuvan edetessä, vaikka alussa kangistuin kauhusta jäykäksi, kun se jumputus ensimmäisen kerran valtasi tärykalvoni. Samaa hyperbolaa on myös muut elementit elokuvassa sekä kohtaukset kaikessa laajuudessaan ja kunnianhimossaan. Mutta hyperbolaa jota jää katsomaan suu hämmästyksestä auki ja lopussa jopa ehkä pala kurkussa.
En muuta Nolanilta osaisi odotaakaan. Siis ota tai jätä.
