Itse olen viettänyt tänä vuonna jonkinlaista semiboikottia Oscareiden suhteen ja tulen varmaan jatkamaankin kylmän viileää suhtautumistani Oscareihin niin kauan kuin suunnitelmat uusille kriteereille palkinnon ansaitseville elokuville pidetään voimassa.
Eli en ole siis seurannut palkintokautta juurikaan, en ole siitä tänne blogiin kirjoittanut ja vähällä oli, että gaalaa en olisi edes katsonut. Jos minua olisi nukuttanut yhtään enempää, olisin jatkanut unten mailla. Mutta tämän tarkoituksena siis sanoa, että omaksi yllätykseksenikin, suhteeni Oscareihin on viilentynyt ihan itsestäänkin, eikä minulla enää ole aikaisempien vuosien tapaan intoa niitä kohtaan.
Kun puhutaan kuitenkin tällaisista palkinnoista, todella tärkeäksi osa-alueeksi niiden suhteen nousee merkitys. Niiden on merkittävä jotain. Muutenhan ne voisivat olla kenen tahansa siskontytön askartelemia pystejä vessanpaperitolloista, jotka jaetaan naapurinsedän olohuoneessa. Oscarit ovat kuitenkin onnistuneet säilymään merkityksellisinä monestakin syystä. Ensinnäkin niiden pitkän historian vuoksi. Se antaa arvovaltaa jo itsessään. Palkituista tulee osa historiallista jatkumoa, jonka varrelta löytyy Katharine Hepburnia ja Cary Grantia. Toiseksi, vaikka Oscarit ovat jo pitkään kulkeneet yhä kaupallisempaa suuntaa, studioiden kamppaillessa yhä härskimmin omille elokuvilleen Oscareita, keinoilla, joilla ei ole mitään tekemistä taiteellisen meriitin kanssa, on ainakin näihin päiviin asti Oscar-akatemia pystynyt teeskentelemään, että palkinnot jaetaan puhtaasti elokuvan ansioiden perusteella.
Enää näin ei kuitenkaan ole. Kyllähän tätä suuntaa on moni jo osannut pelätä kaikista näistä #OscarsSoWhite-kampanjoinneista asti, jolloin erilaiset liikehdinnät lähtivät vierimään, yrittäen muuttaa Oscareiden fokuksen jonkinlaiseksi tasa-arvokilpailuksi, sen sijaan, että ne olisivat mitä ne ovat. Ja vielä näitä kampanjoita minäkin olen jossain määrin ihan kannattanut. Enemmän kuin mielelläni kävisin vieläkin keskustelua, miten saamme useamman ihmisen näkemään ja arvostamaan muidenkin taiteenlajien arvoa kuin valkoihoisten, miesoletettujen taidetta. Tai pohtimassa, miten saadaan lisää mahdollisuuksia marginalisoiduille ryhmittymille saada töitä elokuvien parista.
Mutta kun Oscarit lähtevät muuttamaan omia, lähes sata vuotta vanhoja sääntöjään, sillä on vaikutusta, ei pelkästään tuleviin voittajiin, mutta ihan perustellusti voi argumentoida, että vähän myös näiden menneiden voittajien merkitystä mitätöidään sillä, että Oscareiden luonne muuttuu niin perustavanlaatuisesti. Mitä virkaa on pitkällä historialla, jos sen varrella eri ihmisiä palkitaan erilaisista syistä? Palkinnosta tulee relativistinen. Ja täten merkityksetön.
Lisäksi jaksan yhä vain olla eri mieltä siitä, että tällä olisi edes positiivinen vaikutus vähemmistöjen esille tuomiseksi, tasa-arvolle tai oikeudenmukaisuudelle. Tämä ei ole oikea reitti siihen. Että tiettyjä ihmisiä tai elokuvantekijöitä tai tiettyä taidetta rajataan palkintojen ulkopuolelle pakotetusti. Segregoidaan. Miten tämä voi tuntua oikeutetulta jatkossa edes niille, jotka palkintoja voittavat, kun he tulevat tietämään, että he eivät voittaneet omilla ansioillaan?
Joten siksi tämän vuoden ainoa Oscar-postaukseni on nyt avoin kirje Oscar-akatemialle. Vielä ehditte perumaan sääntömuutoksenne. Koska ainoat katsojat, joita tällä voitatte, on valittajien kuoro, joka ei tule olemaan tyytyväinen jatkossakaan. Sen sijaan menetätte oman arvovaltanne ja vuosikymmenten mittaisen perinnön sekä monet uskolliset katsojat, kuten itseni, kun tälla lailla toimitte.
Hämmentävintä olikin, että esimerkiksi Regina King, joka jakoi gaalassa palkinnon, teki puheessaan itsekin samanlaisen havainnon, että kun tässä gaalassa tulee politiikka puheeksi, puolet katsojista kurottautuu kaukosäätimelle. Tässä hän on aivan oikeassa, mutta silti jatkoi päivän politiikasta puhumista.
Tässä gaalassa oli kuitenkin vielä vanhat säännöt voimassa (uudet säännöt tulevat voimaan vasta parin vuoden päästä) ja eniten palkintoja nappasi Chloe Zhaon ohjaama Nomadland, joka voitti parhaan elokuvan, parhaan ohjaajan ja parhaan naispääosan palkinnot.
Kun viime vuonna sain veikattua 17/24 kategoriasta oikein, tänä vuonna saavutin oikein pohjanoteerauksen, kun oikein veikkauksista meni vain 12/23. Olen (lähes) joka vuosi myös jaksanut viedä omat veikkaukseni Oscar-vedonlyöjien tai pikemminkin -veikkaajien yhteiseen tulospalveluun, GoldDerbyyn ja sieltä lähetettiin minulle aamulla hauska sähköposti, jossa näkyi kaikki veikkaussaldoni ulottuen jopa vuoteen 2012 asti, jolloin olen ilmeisesti ensimmäisen kerran käyttänyt veikkauspalvelua. Oli ihan hauska muistella taakse päin, miten on aikaisemmin veikkauksissa pärjännyt:
2020: 17/24
2019: 15/24
2018: 16/24
2015: 13/24
2014: 14/24
2013: 16/24
2012: 11/24
Sinänsähän ei nämä veikkaukset mielestäni mitään merkitse, kaikkein vähiten veikkaajansa kykyä veikata yhtään mitään. Kuten vaihtelut vuodesta toiseen huomaa, niin tuuristahan se on kiinni. Miksi esimerkiksi omat veikkaustaitoni olisivat vaihdelleet noinkin paljon vuodesta toiseen? Todennäköisyys varmaan on saada jotain 10-20:n välistä, jos vähänkään seuraa ennakkosuosikkiasetelemia. Ja sitten jollekin vain käy tuuri, että veikkaakin 23/24:sta oikein, esimerkiksi. Tänä vuonnahan kategorioita oli vain 23, kun viimeinkin äänimiksaus- ja -editointikategoriat yhdistettiin.
Voittajia en nyt sen enempää listaa tai analysoi, koska ei vaan enää kiinnosta. Haluan vain tähän loppuun sanoa omat jäähyväiseni Oscareille. Juuri niin kuin he tässä tilanteessa ansaitsevatkin, lyhyesti, kylmästi ja sen enempää asiasta välittämättä. Nimittäin en usko, että tulen enää Oscareista kirjoittamaan, jos edes niitä katsomaan. Mutta valehtelisin kyllä, jos tämä ei edes vähän sattuisi. Katkeransuloista, että itsellekin niin rakas aihe, niin monta vuotta, on tälla lailla menettänyt merkityksensä. Mutta ei voi mitään. Parempia päiviä odotellessa. Hyvästi Oscarit.
Sama täällä! Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen skippasin gaalan kokonaan, en edes taltioinut sitä. Syitä oli monia joista toki päällimmäisenä se, että olin nähnyt vain murto-osan ehdokas elokuvista. Jonkin verran ärsytti myös ihmisten negatiivisuus ylipäätään kaikkea kohtaan ja se "önnönnöö Boseman voittaa vaan koska kuoli ja oli musta" -öyhötys. Ja kuinkas sitten kävikään!
VastaaPoistaOn todella hankala kysymys, että miten saadaan akatemia arvostamaan myös vähemmistöjen tekemiä elokuvia, mutta komppaan sitä että tämä nykyinen suunta on väärä. En itse missään tapauksessa halua katsoa homoelokuvaa, jossa homonäyttelijä näyttelee samalla kun homo-ohjaaja ohjaa, jos se ei takaa myös laatua ja ei ole tehty vain siksi, ettei joku pahoita mieltään. Kuulun itsekin siihen etuoikeutettuun valkoisen miehen asemaan, joten ei kai minulla sanavaltaa näissä ole kuitenkaan.
Siksi siis skippasin, kun jo muutenkin pistää vihaksi toi ylipoliittisuus koko pystipartyissä. Tästä lähtien hyvän elokuvan määrittelee vain minun oma pää, ei imdb-score eikä se montako Oscaria se sai.
Et kyllä menettänyt mitään. Unelias gaala oli. Toisaalta en nyt halua liikaakaan kritisoida, koska poikkeus.
PoistaJa ai! Sinun kohdalle osui tuollaiset kommentit ja minä puolestani nähnyt nyt gaalan jälkimainingeissa ainoastaan tätä ruikutusta, että ne dissasi Chadwickin. Kuin gaalassa ei mitään muuta olisi tapahtunutkaan.
Mutta tuo pohdiskelu on hyvää; miten saadaan akatemia arvostamaan vähemmistöjen tekemiä elokuvia. Mielestäni se suunta, mihin aluksi lähdettiin #OscarsSoWhite-jälkimainingeissa oli suurin piirtein oikea. Silloinhan lähdettiin lisäämään äänestävien jäsenten diversiteettiä, jotta se heijastuisi äänestystuloksiinkin. Mielestäni tämä kuitenkin johti siihen, että ihmiset, joiden ei kuuluisi ansaita Akatemian jäsenyyttä, sen saivat. Parempi ratkaisu saattaisi siis olla, että Akatemian kokoa piennettäisiin rajusti. Niin, että vain esimerkiksi kaikki pystin oikeasti voittaneet olisivat jäseniä. Nythän siellä on jäseninä kaikki, jotka on joskus vuonna nakki ja papu olleet vain ehdolla. Ja myös sellaisia, jotka ei ole koskaan olleet edes ehdolla. Se on paisuttanut Akatemian koon niin jättiläismäiseksi, että niin suurta laivaa on vaikea ohjata. Vaikka joukkoon kutsuisi muutaman progressiivisen jäsenen lisää, suuri massa äänestää silti vanhojen makujensa mukaan.
Myös Oscar-kampanjoinnin kieltäminen olisi askel oikeaan suuntaan. Täten jäsenten tulisi oikeasti vain katsoa elokuvat ja tehdä päätökset perustuen niiden arvoon itsessään.
Myös nämä perinteiset: ihan vain vähemmistöjen aseman vahvistaminen elokuvateollisuudessa auttaisi heitä pääsemään paremmin esille ja ehdolle palkinnoille.
Kyllä keinoja löytyisi. Ja kärsivällisyyttä tarvittaisiin myös. Mutta koska Amerikassa on pakko tehdä kaikista asioista iso numero, ei siellä ymmärretä sellaista arvoa kuin kärsivällisyys. Vain sillä on merkitystä, kuka on esillä, kuka on hot, kuka on hetken nimi, mikä on nyt trendikästä, miten saadaan äkkiä mainetta ja kunniaa.
Mutta pakko sanoa, että tuollaista ajattelua kyllä vastustan, että henkilön mielipiteen tai argumentin arvon määrittäisi hänen sukupuolensa, ihonsa väri tai seksuaalinen suuntautuminen. Kaikilla tulisi olla oikeus ottaa osaa keskusteluun.
Tuo periaate on täydellinen, että kuuntelee omaa sydäntään ja ei anna muiden huutamisille sen enempää huomiota. Mutta kyllä minulla on myös yhä toivoa, että ehkä vielä joku päivä, ehkä viiden, ehkä kymmenen vuoden päästä, tästä ajasta aletaan liikkua kohti jotain seuraavaa ja silloin toivottavasti ollaan valmiita liikkumaan tämän ajan ajattelun yläpuolelle, kuten aikakaudet mielestäni aina vaihtuvat, ja ehkä Oscaritkin silloin tekevät oikeasti sellaisia uudistuksia, että ne keskittyvät ainoastaan taiteelliseen meriittiin. Ehkä.
"Muutenhan ne voisivat olla kenen tahansa siskontytön askartelemia pystejä vessanpaperitolloista, jotka jaetaan naapurinsedän olohuoneessa." Repesin... xD
VastaaPoistaMinulta jäi kanssa tänä vuonna väliin vaikka sinne kolmeen valvoinkin.. Tuo mainitsemasi risteilyfiilis + etten ollut oikein nähnyt mitään ehdokas elokuvia sai minut 10? 15? 20? vuoden putken jälkeen valitsemaan unimaisemat gaalan sijaan. (Liialle) poliitikalle gaalassa myös täältä alapeukkua.
Ja jotenkin olin ajatellut, että olisi vaikeampaa pitää taukoa Oscareista, mutta en ole oikeastaan edes suonut niille ajatuksen ajatusta. Mikä ehkä kertoo niiden tilasta tällä hetkellä. Jotain on menetetty, kun on lähdetty hosumaan suuntaan ja toiseen.
PoistaJa se gaalahan oli siis tylsä. Kyllä se vaan vieläkin jotain ohjelmanumeroa kaipaa. Ja juontajaa. Ja musiikkiesityksiä. Ei riitä ihan pelkkä tällainen puheidenpitokonferenssi.
Ehdinkin jo aavistella tällaisia tunnelmia viimeistään, kun jo perinteiseksi muodostunutta Oscar-äänestystä ei näkynyt eikä kuulunut. :D Tosin enpä olisi siihen osannut juuri mitään vastata, kun kovin montaa ehdokasleffaa en minäkään ole katsonut. Ja olipa muuten ensimmäinen Oscar-yö ties kuinka moneen vuoteen, kun päätin preferoida nukkumista! Osasyynsä kemujen väliin jättämisellä oli silläkin, että huomaan tulleeni vanhaksi - valvominen tuntuu kropassa monta päivää, eikä se tällä kertaa tuntunut vaivan arvoiselta. Lukemieni kommenttien perusteella tein ihan oikean ratkaisun, vaikka ajattelin tässä iltani ratoksi tämän poikkeusajan gaalan kuitenkin silmäillä. Ja jos se toimii ruotsinlaivasimulaationakin, tässähän on varsinainen nojatuolimatka edessä!
VastaaPoistaSuhtaudun hienoisen kriittisesti Oscareiden kaupalliseen painoarvoon, vaikka varsin moni ehdokkaista ja palkituista todella onkin tunnustuksensa ansainnut. Mahtuu joukkoon paljon kehnoa ja vanhentunuttakin tavaraa, mutta jollain tapaa kaikki ehdokkaat ja palkitut aina edustavat omaa aikaansa arvoineen ja poliittisine sävyineen, mikä on toki kiinnostavaa sinänsä. Akatemian suurta merkitystä ei voi (ainakaan vielä) kiistää, mutta miten lie tulevaisuuden laita? Minne vie tämä valittu tie? Maailman muuttuessa Akatemiankin on toki tavalla tai toisella tultava perässä, ellei se halua jäädä pelkäksi reliikiksi katsojalukujen alati hiipuessa - mutta on hirveän hankala kysymys, millaiset muutokset auttavat todella uudistumaan ja samalla säilyttämään Akatemian arvovallan. Elokuvien moniäänisyys on ehdottoman tärkeä tavoite, jota kohti elokuvateollisuuden on yksinkertaisesti pakko mennä ja tietenkin Akatemiankin on pakko asiaan reagoida, ainakin juuri tuo äänestävien jäsenten monimuotoisuuden huomiointi oli tärkeä askel. Vaatii silti vuosikausien pitkäjänteistä, perusteellista työtä, että tasa-arvoa voidaan pitää itsestään selvänä. Kuten tuossa kommentissasi yllä totesit, pelkkä trendi ei riitä.
Oscarithan on jo lähtökohtaisesti rikkaiden, hyvätuloisten ja etuoikeutettujen ryhmien korostamista. Eihän sillä ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa. Vielä vähemmän Oscareilla on tekemistä politiikan kanssa, ainakaan demokraattisen politiikan. Pikemminkin se muistuttaa jonkinlaista aristokraattista, aateliselitismiä. Oikeus puhua foorumilla on vain tietyn tulodesiilin ylittävillä ihmisillä. Siten vaatimukset tasa-arvosta tai ylipäänsä yhtään mitkään poliittiset palopuheet tällaisten ihmisten taholta ovat vain yksinkertaisesti sen irvikuva, mihin sillä ehkä pyritään.
PoistaJoko Oscareiden tulee pyrkiä täydelliseen epäpoliittisuuteen ja neutraaliuteen tai todellakin, kuten analysoit hienosti, pyrkiä kokonaisvaltaiseen järjestelmätason muutokseen. Sellaiseen, jossa Oscarit toimivat poikkileikkaavana elimenä sekä jo valmiiksivaikutusvaltaisten tahojen että esimerkiksi vasta uraansa aloittavien, indietekijöiden välillä.
Tavallinen kansalainen tai Oscar-katsoja ei ole - toisin kuin ehkä joku Oscar-lavalla saattaa ajatella - tyhmä. Hän kyllä näkee sen ilmiselvän ristiriidan, mikä syntyy, kun piiri ihmisiä, jotka ovat vuosikausia hyssytelleet oman alansa ongelmista (esim. Weinstein), saarnaavat muille, miten heidän tulisi omassa elämässään työskennellä tasa-arvon eteen. Ja niin ikään pohdin myös aina välillä tätä retoriikkaa, jossa nämä rikkaat ja kuuluisat toistelevat tätä mantraa, että samat ongelmat löytyvät myös muilta yhteiskunnan sektoreilta ja aloilta. Tekee mieli piruuttaan kysyä, että löytyykö? Onko harveyweinsteinilainen käytös mahdollista millään muulla alalla?
Itse en oikein näe mahdollisuutena, että Hollywoodin viihdeteollisuus oikeasti pystyisi alana muuttumaan fundamentaalisesti toisenlaiseksi - arkisemmaksi, inklusiivisemmaksi, suvaitsevaisemmaksi, koska sellainen tietty tavoittamattomuus, kaukaa ihailu, harvojen valinta huipulle on alan peruspilari. Ilman sitä, koko fantasia romuttuisi.
Voidaanko askelia oikeaan suuntaan silti ottaa, vaikka täydelliseen tilanteeseen ei koskaan päästäisi? Ehkä sitä jäämme katsomaan ja odottamaan. Paljon näyttää olevan kiinni myös ympäröivästä yhteiskunnasta. Jos se muuttaa muotoaan radikaalisti ympärillä ja huomioteollisuus ryöstetään hapestaan; huomiosta, ehkä se murentuu itsestään ja jotain uutta syntyy kokonaan tilalle. Mutta sitten puhummekin jo eri keskustelusta.