And Just Like That, 1. tuotantokausi

Sinkkuelämää, 90-luvulla alkanut Sarah Jessica Parkerin, Kim Cattrallin, Cynthia Nixonin ja Kristin Davisin tähdittämä, lukuisilla Emmy-palkinnoilla palkittu, ikoniseen asemaan noussut, kuusi tuotantokautta kestänyt HBO-sarja on saanut päättymisensä jälkeen jatkoa jopa kahden elokuvasovituksen, erillisen spin-off-sarjan (The Carrie Diaries) ja nyt vielä uuden jatkokertomussarjan verran. Aikaisemmin niin provokatiivisena pidetty Sex and the City-nimi on tosin vaihdettu muotoon And Just Like That - lause, jota alkuperäisessä sarjassa kertojaääni ja päähenkilö Carrie (Parker) usein toisteli rytmittäessään sarjan tapahtumia.

Sinkkuelämään asemasta osana länsimaista nykykulttuuria voisi varmasti kirjoittaa oman kokonaisen esseen tai parinkin verran, joten hypätään sen sijaan nyt suoraan tähän uudelleenlämmittelyyn.

Newyorkilainen kirjoittaja, lehtikolumnisti ja suihkuseurapiirien pintaliitäjä Carrie Bradshaw on siirretty 90-luvulta 2020-luvulle. Kirjat ja sanomalehdet ovat jääneet taakse, tilalle on tullut podcastit ja instagram. Samaten aiempi tiedottaja/manageri Samantha Jones (Kim Cattrall) on vetänyt vähentyneestä työn tarpeesta sen verran herneen nenään, että ystävyyssuhdekin on katkolla ja Samantha lentänyt pois New Yorkista Lontooseen. Ystäväpiiristä jäljellä on sentään juristi Miranda Hobbes (Cynthia Nixon) sekä entinen taidegalleristi Charlotte York-Goldenblatt (Kristin Davis), joka on sittemmin siirtynyt koti- ja edustusvaimoksi.

And Just Like That keskittyy pitkälti pääkolmikon pyrkimyksiin navigoida muuttuneessa maailmassa. Carrie etsii entiseen tapaan omaa osaansa avioliittojen, lapsiperheiden ja muiden heteronormatiivisten odotusten sekä toisaalta sinkkuuden, oman boheemin kirjailijaeksistenssin sekä pinnallisenakin pidettyjen mielenkiinnon kohteiden (kengät, vaatteet) välimaastossa. Mutta samalla vastaan tulee oma ikääntyminen sekä ympärillä muuttuva kulttuuri, jossa oma osa ei olekaan enää kaiken keskiössä.

Miranda on puolestaan niin inspiroitunut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureiden esille tuomasta muutoksen aikakaudesta, että jättää entisen työnsä, lähtee opiskelemaan yliopistoon uudelleen, politiikkaa ja liittyy mukaan erilaisiin hyväntekeväisyysjärjestöihin taistelemaan eturintamassa LGTBQIA+-järjestön, Black Lives Matterin ja #MeToo-liikkeen puolesta. Mutta silti on vaikeuksia pitää oma kielenkäyttö tarpeeksi poliittisesti korrektina, ettei mustaihoinen yliopistoprofessori (Karen Pittman) ala rageemaan. Kaiken tämän uuden ja ihmeellisen keskiössä oma väljähtänyt avioliitto valkoiseen heteromiestossukkaan Steveen (David Eigenberg) on alkanut tuntua vähän väsähtäneeltä.

Charlottella on vaikeuksia mukauttaa omaa, pikkuporvarillista yläluokkaista, konservatiivista ydinperhearkeaan vastaamaan esimerkiksi muunsukupuoliseksi identifioituvan tyttären tarpeita. Lisäksi oma elämä ja olemassaolo sekä ympäristö alkaa tuntumaan jopa häpeällisen valkoiselta - kenties uudesta mustasta ystävästä (Nicole Ari Parker) on apua.

And Just Like Thatissa on siis otettu oikein kunnolla vastaan uusi aikakausi, uusine käsitteineen ja progressiivisine ideologioineen. Alkuperäinen sarja onkin saanut edistyksellisissä piireissä osakseen kritiikkiä valkoisuudestaan ja heteronormatiivisuudestaan. Tietysti - onhan Sinkkuelämää aina ollut moderni tuhkimotarina, jossa omaa prinssiä on etsitty hinnalla millä hyvänsä. Eikä sarja muuta ole teeskennellytkään. 

Toki alkuperäisessä sarjassa tulkinta tuntui - silloin - raikkaalta. Neljä keskushenkilöä, jotka olivat kaikki naisia, kävivät kirjamellisesti ennennäkemättömiä ja -kuulumattomia keskusteluja naiseudesta, sukupuolirooleista, seksistä, elämästään, muodista, miehistä televisiossa. Lukuisat sen jaksot ovat jääneet elämään omaa elämäänsä, niin rohkeasti niissä on tartuttu aiheisiin, joista ei aikaisemmin ole populaarikulttuurissa ainakaan keskusteltu.

Sinänsä siis ymmärtää sarjan tekijöiden halun pysyä ajan hermoilla.

Ongelma vain ehkä on, että alkuperäinen Sinkkuelämää osasi olla itseironinen, hauska, kepeä, jopa kontroversiaalinen. Uskalsi ottaa sivustakatsojankin roolin tietyissä keskusteluissa. Osasi jättää surkuhupaisimmat kulttuurin kiistakysymykset omaan arvoonsa ja jopa kritisoida jossain määrin poliittista korrektiutta.

And Just Like That sen sijaan asettuu lampaan asemaan. PC-kulttuuria vastaan ei pelkästään rynnätä, vaan sen eteen heittäydytään. Hahmot alistuvat täysin progressiivisen ideologian armoille - kaikkine uuskielisyyksineen (they/themit, white privileget jne.) ja lopputulos on imelä ja korni. Lisäksi kaikki tämä SJW-tematiikka tuntuu päälleliimatulta. Ikään kuin hahmot olisivat leikattu ja liimattu suoraan 90-luvulta tähän päivään ja he tepastelisivat autuaan tietämättömänä 2020-luvulla joutuen opettelemaan kaikki nämä uudet käsitteet vasta nyt. Kun muu maailma on tutustunut niihin vuosi vuodelta aina sieltä 90-luvulta asti, eikä siten kukaan varmastikaan joudu yhtä myötähäpeää aiheuttaviin tilanteisiin kuin mitä esimerkiksi Miranda yrittäessään sopeutua yliopistomaailmaan. Tai joudu Carrien tavoin ihmettelemään, miten Instagramia oikein käytetään. 

Ehkä myös syvällisempi kysymys on, kuinka hyvin ylipäänsä nämä vasemman laidan kulttuuri- ja yliopistopiireissä ylläpidetyt wokeismit sun muut soveltuvat massaviihteen puolelle. Oli kyse mistä tuotoksesta tahansa, aina se tuntuu vähän väkinäiseltä. Miksi normaalit ihmiset olisivat lainkaan kiinnostuneita määrittämään omaa elämäänsä woke-kontekstin kautta? Razzie-palkinnoissa on useana vuonna palkittu oikean laidan poliittisia teoksia, jotka on enemmän tai vähemmän koitettu naamioida oikeaksi kerronnalliseksi viihdetuotteiksi - joten ei ole kyse edes minkään yhden laidan preferoimisesta. Ihan kaikki päälle liimattu poliittisuus tuntuu popcorn-viihteessä väärältä. Joten sinänsä toivoisi myös vasemman laidan yrittävän pitää politiikka ja viihde erossa toisistaan. Jos haluaa politiikkaan, sinne on demokratiassa tie aina auki. Toisaalta, jos haluaa käsitellä poliittisia kysymyksiä elokuvan tai tv-sarjan kautta, siihenkin on olemassa parempia foorumeja kuin tällaiset sarjat. Sitten pitäisi oikeasti nähdä vaivaa dokumentaarisemman tai draamallisemman otteen eteen.

Petyin myös siihen, kuinka vähän sarja loppupeleissä kunnioittaa alkuperäistä sarjaa. Luulisi, että ainoa syy uudelleen lämmitellä tällainen koneisto, olisi, että fanit saavat, mitä tilaavat. Mutta osaltaan sarja irrottelee ihan vääriin suuntiin. Puhun nyt eritoten Mirandan henkilöhahmosta, joka kirjoitettiin ihan hassuun suuntaan. Ihan kuin sarjan tekijät olisivat unohtaneet, millainen hahmo on kyseessä.

Alkuperäisessä sarjassa Miranda oli aina se jalat maassa-oleva, kyyninenkin, neurootikko, joka eli työlleen, rakasti kotona olemista, sarjojen seuraamista sohvalla ja inhosi kaikkea pintaliitoa ja teennäistä patsastelua milloin missäkin juhlissa. Mutta And Just Like Thatin Miranda on kuin alkuperäisen itsensä peilikuva. Hän jättää aviomiehensä yksin sohvalle köllöttelemään, juoksentelee bileistä ja konserteista toisiin, jättää työnsä ja lähtee mukaan hännystelemään jonkun Ö-luokan julkkiksen (Sara Ramirez) possessa pitkin maata tämän komediakiertueella.

Ymmärrän tietysti, että ihminen voi muuttua, etenkin jos kohtaa jonkinlaisen keski-iän kriisin, mutta sitten kaipaisin sille enemmän pohjustusta, loogisempaa siirtymää. Nyt nämä kaikki 180 asteen muutokset otetaan vain annettuina, ikään kuin hahmon olisi aina näin kuulunutkin käyttäytyä. Aikaisempi minuus oli vain jotain virheellistä olemassaoloa.

Mutta.

Kaiken tämän kirjoitettuani, on sanottava, että sarja oli sentään parempi yllätys kuin pelkäsin. Aina nämä sarjojen uudelleenlämmittelyt eivät ole toimineet. Tuoreessa muistissa on umpisurkea Will & Gracen reboot, joka jäi kesken, vaikka alkuperäiset tuotantokaudet kuuluivat ihan suosikkisarjojeni joukkoon (toinen hyvä esimerkki sarjasta, joka pilattiin myös woke-toitottelulla).

Vaikka sarjan yksi olennaisimmista tekijöistä (räväkkä, koomista helpotusta mukanaan tuonut Samantha) oli poissa, sarja pysyi kuitenkin pystyssä. Oikeastaan se oli juuri, mitä olisi odottanutkin jäljeltä jääneeltä kolmikolta. Tietysti sarja olisi ollut parempi Samanthan kanssa, mutta kun taustoista tiedetään, mitä tiedetään, niin Kim Cattrallin mukaan saaminen vain ei ollut mahdollista. 

Pidän kuitenkin siitä, että saa palata viettämään aikaa (enemmän tai vähemmän) tuttujen hahmojen kanssa. Ja tuo kiillotettu New York on aina yhtä eskapistinen. Ja kaikesta huolimatta, pidän siitä, mitä Carriekin edustaa. Hän kuitenkin haastaa jossain määrin tyypillistä tv-sarjojen naiskerrontaa ja kulkee omaa tietään, kysyen itselleen tyypillisiä kysymyksiä. On vaikeaa löytää yhtä monitahoisesti kirjoitettuja (nais)hahmoja enää juuri mistään.

Suomalaisia sarjoja

 Olen yrittänyt viimeisen vuoden tai parin ajan katsoa enemmän suomalaisia draamasarjoja. Tässä potpuri.

• Kaikki synnit, 1. tuotantokausi

Yllättävän kovatasoinen suomalaissarja. Ihan on omaksuttu kansainvälisen tekemisen raamit, kirjoitettu oikein kovan luokan rikostrilleri. Virkistävää on naispäähenkilö, jota niin upeasti luotsaa Maria Sid. Hahmosta on vielä uskallettu kirjoittaa aika peloton ja omavaltainen. Koska tässä on selvästi matkittu isomman maailman meininkiä, on sarja myös aavistuksen kaavamainen ja geneerinen. 2. kauden pariin en ole palannut, sillä jostain syystä Maria Sid heivattu menemään ja tylsästi, tietysti kaikki miehet jätetty sarjaan mukaan.

• Rauhantekijä, 1. tuotantokausi

Tätä sarjaa voin suositella aivan antaumuksella. Mielenkiintoinen, jännittävä, äärettömän hyvin tehty. Se kertoo Suomen entisestä ulkoministeristä (Björklund), joka toimii nykyään YK:n edustajana Lähi-Idän rauhanneuvotteluissa. Björklund vetää ihan käsittömättömän kovan roolisuorituksen. Ihmettelen, miksi tälle ei ole tehty jatkoa, sillä olisin ensimmäisenä katsomassa.

• Syke, 1. - 7. tuotantokausi

Tarkkaan ottaen, en ole vielä katsonut 7. tuotantokautta loppuun. Ensimmäiset kolme tuotantokautta olivat aivan timantteja, silloin Yle tuotti sarjaa ja jaksot olivat noin 40 minuutin mittaisia itsenäisiä jaksoja. Erityisesti Tiina Lymin esittämä huumeriippuvainen röntgenhoitaja oli upea roolihahmo ja hienosti tulkittu Lymin taholta. Neljännellä kaudella sarjan taso tippui kuin lehmän häntä. Sarjan tuotanto siirrettiin Neloselle ja Ruutu-palvelulle, jaksot puolitettiin, noin kahdenkymmenen minuutin mittaiksi kokonaisuuksiksi, jotka muodostavat aina noin neljän jakson arkkeja. Lymin hahmo tapettiin pois ja tilalle tuotiin teinejä ihmissuhdeongelmineen. En kuollaksenikaan ymmärrä enää sarjan suuntaa, joten on jäänyt odottamaan sitä päivää, kun jaksan palata sen pariin, jos jaksan.

Good Witch, 1. tuotantokausi

 Hallmark Channel ja sen viihdetuotanto on minulle pienimuotoinen pahe. Pakkomielle. Päähänpinttymä. Kyllähän nyt jokainen, joka katsoo päinkään näitä höttötarinoita näkee, ettei näihin ole kahta ajatusta upotettu. Mutta joku niissä vetää puoleensa.

Good Witch on Hallmark Channelin (yhdysvaltalaisen alunperin onnittelukortteja valmistaneen yrityksen lanseeraama televisiokanava, joka brändillensä uskollisena on keskittynyt tuottamaan nimenomaan tällaisen hyvän mielen ja -onnen tarinoita) televisiosarja, joka pyöri jopa vuodesta 2009 lähtien aina tämän vuoden (2021) kesään asti, alkaen ensin televisioelokuvasarjalla ja vuodesta 2015 yhteensä seitsemän sarjatuotantokauden ajan.

Sen pääosassa on Catherine Bell, joka näyttelee pienen ja idyllisen yhdysvaltaiskaupungin asukasta Cassie Nightingalea. Hän omistaa Bed & Breakfast-toimintaa pyörittävän kartanon sekä pitää kynttilöitä ja muita tavaroita myyvää puotia kaupungin keskuskadulla. Ja oikeastihan Nightingale omaa jonkinlaisia taikakykyjä - pystyy lukemaan jossain määrin ajatuksia, ilmestymään tyhjästä, loihtimaan erilaisia lemmenjuomia ja niin edespäin. Hän on sarjan alussa menettänyt aviomiehensä, kaupungin entisen poliisipäällikön. Ja kuitenkin kasvatettavana olisi yhä teini-ikäinen tytär Grace (Bailee Madison). Kaksi vanhempaa (lapsipuolta) pärjäävät jo jonkin asteisesti omillaan. 

Kun naapuriin muuttaa komea ja salskea maalaislääkäri Sam Radford (James Denton), joutuu Cassie pohtimaan onko valmis uuteen rakkauteen. Myös Samilla on teini-ikäinen lapsi, Nick (Rhys Matthew Bond) huollettavanaan.

Good Witch on niin korni, imelä, siirappinen, melodramaattinen ja lapsellinen, että ihan pelkästään jo se hymyilyttää, että joku kehtaa. Tehdä näin räikeästi vastoin kaikkia taiteen sääntöjä. Kliseet toimivat kuin ohjenuorana.

Mutta samaan aikaan tällaista sarjaa on niin helppo katsoa. Se sopii täydellisesti vaikka lomamoodiin, kun haluaa napsauttaa aivot pois päältä ja olla ajattelematta yhtään mitään. Koska Good Witchissa ei haittaa, vaikka menisi kaikki kohtaukset ohi, kun oletkin nukahtanut päiväunillesi sen pyöriessä taustalle. Silti ei ole menettänyt mitään tärkeää. 

Itsekään en ole nähnyt näitä sarjaa edeltäneitä televisioelokuvia, joissa päähenkilön aviomies on ollut vielä elossa. Mutta eipä haittaa.

Jossain toisessa elämässä voisin nähdä itseni töissä jossain Hallmark Channelin kaltaisessa instituutiossa. Tuottamassa vain hyvää, pumpulimaista mieltä toisille ihmisille. Jotenkin niin tervehdyttävää, että tällaistakin tehdään. Anteeksipyytelemättä. Ja perustuen Good Witchinkin suosioon, sille on tilausta. Ei kaiken tarvitse aina olla synkkyydessä rypevää ja ankeudella mässäilevää. 

Sex/Life, 1. tuotantokausi

Netflixin uusi hittisarja (Suomessakin viime aikoina toiseksi katsotuin) ottaa askeleen (tai pari) poispäin suoratoistopalvelun tyypillisestä romanttisesta osastosta, joka on aikaisempina vuosina perustunut pitkälti teinien ensimmäisiin ihmissuhdekokeiluihin. Sex/Life puolestaan kuvaa jo keski-ikää lähestyvää, lapsiperheen keskiluokkaista lähiöelämää. 

Kotiäiti Billie (Sarah Shahi) on aikaisemmassa elämässään ollut manhattanilainen psykologian opiskelija, villisti juhliva biletyttö ja poikaystäviä kuin sukkia kierrättänyt elämästään nauttinut nuori, joka yhden liian suuren sydänsurun koettuaan päätti kuin päättikin asettua aloilleen kiltin, mukavan ja soveliaan miehen Cooperin (Mike Vogel) kanssa. He muuttavat Connecticutin esikaupunkialueelle ja ehtivät pyöräyttämään maailmaan jopa kaksi muksua ennen kuin Billie havahtuu nykyisen elämänsä tylsyyteen ja harmauteen. Erityisesti Brad-nimellä (Adam Demos) kulkeva vanha suola janottaa.

Millaiseksi Sex/Lifea oikein kuvailisi? Nimi tietysti jo kertoo paljon. Se on hämmentävä sekoitus melko villiäkin seksikuvausta yhdistettynä hieman saippuaoopperamaiseen parisuhde-elämän kuvaukseen. Ehkä sarjaa voisi mielessään sijoittaa jonnekin Fifty Shades of Greyn tiimoille, sillä tärkeällä erotuksella, että Sex/Life tuntuu oikeasti olevan sitä, mitä Fifty Shades of Grey lupasi olevansa, mutta josta oli kuitenkin hieman laimennettu versio.

Ajoittain kohtaukset ovat huomattavankin graafisia. Mikä tuntuu ehkä jopa ylättävästi todella virkistävältä. Jotenkin on vain tuntunut siltä, että Netflix oli valinnut linjakseen koko perheen viihdyttäjän roolin ja kun vuodet sitten Netflixin valtavirtaistumisen jälkeen vain kuluivat ja ainoat tuotokset, mitä sieltä maailmaan nimenomaan romanttisen genren tiimoilta putkahti, olivat juurikin teini- ja koulumaailmaan sijoittuvaa nuortensarjaa, sitä jotenkin tyytyi siihen ajatukseen, että aikuisempaan makuun nikkaroitua viihdettä saa sitten jostain muualta.

Päätellen Sex/Lifen suosiosta jotain, voisi ajatella, että myös muille tämä jollain tietyllä tapaa Netflixin uudempi aluevaltaus on tuntunut mukavalta vaihtelulta. Onhan Netflixillä tietysti ollut aikaisemminkin roisimpaa tuotantoa, mutta erityisesti tuntuu, että 2010- ja 2020-luvuilla juuri romantiikan parissa viihtyvät katsojat on unohdettu vähän taka-alalle. Ellei sitten ole ollut 13-vuotias teini.

Adam Demos ja Sarah Shahi ovat ilmeisesti oikeassakin elämässä pariskunta. Mikä on vain hyvä juttu, sillä katsojana ei ehkä tule niin suuri myötähäpeä näyttelijöitä kohtaan, kun tietää heidän olevansa varsin intiimisti tuttuja toistensa kanssa jo valmiiksi. Eikä sillä, rohkeatkin kohtaukset on ihan hyvin tehty ja tätä sarjaa katsoo mielellään sellaisella päiväuniasenteella. Näin upean näköisiä ihmisiä (kaikin puolin) katsoisi vaikka he tekisivät mitä.

Ihan myös pidin sarjan esittämästä pohdinnasta siitä, mitä elämässään saa haluta. Millaisiin rooleihin me kaikki tyydymme ja miten emme uskalla niitä haastaa. Loppua ehkä hieman vaan jää miettimään. Senkin voi toisaalta lukea voimaannuttavana ratkaisuna feminististiä kysymyksiä pohtivan päähenkilön elämässä, mutta toisaalta taas ei.

Ja onhan sarja siis hieman camp-henkinen, hyvän ja huonon maun välillä tempoileva, hieman tönkkö ja aivan liian käsikirjoitetun oloinen. Sarjan päähenkilö on tyypillinen romanttisten kuvausten klisee, joka ei osaa päättää, mitä hänen täydellisestä elämästään ikään kuin puuttuisi. Mutta ehkä näin helteisinä kesäpäivinä sitä kaipasi jotain näin aivotonta ja puhtaasti viihdearvot edellä kulkevaa sarjaa. Ja ehkä juuri siksi se viihdytti, koska se ei ottanut itseään todellakaan liian tosissaan. Ja ainakin saa silmänkarkkia enemmän kuin tarpeeksi. 

Mare of Easttown, 1. tuotantokausi

 Mare of Easttown (Kate Winslet) on rikosetsivä, joka on jo vuoden ajan yrittänyt etsiä kadonnutta paikallista tyttöä. Kun toinen tyttö löydetään kuolleena, lähetetään paikalle ylemmän tahon agentti (Evan Peters) auttamaan Marea työssään. Samaan aikaan Mare painii oman yksityiselämän ongelmien kanssa. Oma poika on tappanut itsensä vain vähän aikaisemmin, jälkeen on jäänyt pojan nuori poika, jonka huoltajuudesta pitää nyt taistella. Myös holhoava äiti (Jean Smart) on muuttanut saman katon alle asumaan ja Maren exäkin on menossa uusiin naimisiin. Guy Pearce näyttelee kaupunkiin saapuvaa kirjailijaa, joka alkaa seurustelemaan Maren kanssa. Julianne Nicholson on Maren paras ystävä. 

Mare of Easttown on siitä onnistunut sarja, että se luo hyvin uskottavan ja realistisen kuvan tällaisen pienen kaupungin yhteisöstä. Kaikki sen jäsenet oppii vain seitsemän jakson aikana tuntemaan melko hyvinkin ja saa todella vahvan kuvan siitä, millaista tällaisessa yhteisössä on elää. Sarjan rakenne on siitä hyvin toteutettu, että siihen asetetaan ulkopuolinen tarkkailija (Evan Petersin hahmo) tutustumaan maailmaan samaan aikaan katsojan kanssa. Ja siinä sarja kyllä osuu aivan oikeaan, että tällaisessa pienessä kaupungissa kaikki tuntevat toisensa ja instituutiot vähän rapisevat ympäriltä, kun poliisi on vain oma tytär tai pappi oma serkku tai huoltoasemanpitäjä paras kaveri. Ei ole mitään oikeutta sen ulkopuolella, mitä kaverien kesken sovitaan.

Myös sarjan tunnelma on hyytävä. Pidin sen ahdistuneesta ja inhorealistisesta otteesta. Masentuneiden ihmisten sarja. Syvien huokausten, suurien tunteiden. Tyhjään katsovien silmien. Välillä sarjan värimaailma oli niin tummanpuhuvaa, että piti naputella tietokoneen näyttöä kirkkaammalle kuin sitä olen koskaan säätänyt, että kuvasta edes erotti jotain.

Tämä osaltaan myös auttaa siinä, että tällainen rikostrilleri ja kuitenkin draamallinen kerronta on pystytty yhdistämään. Hyvin usein tällainen kombinaatio nimittäin ei toimi. Sillä dekkarikerronnan palikat ovat niin erilaiset kuin draamassa. Dekkarikerronta nimittäin tarvitsee tuekseen sen, että katsojalle esitellään turhiakin hahmoja, jotta katsoja ei äkkäisi kaikkea kerralla, mutta draamassa taas turhat hahmot ovat ehdoton helmasynti. Tässäkin osa hahmoista, ikävä kyllä vaan jäivät riippakiviksi, eikä niitä saatu ihan niin täsmällisesti ujutettua mukaan sarjan kerrontaan. Mieleen tulee eritoten nämä pappismiehet, joiden pointti jäi ainakin loppujen lopuksi minulle hämärän peittoon. Mutta ne olivat mukana luultavasti siksi, että niiden avulla saatiin hämättyä katsojaa dekkarijuonen kannalta.

Ikävä kyllä myös muihin kliseisiin sarja sortuu. Ei niinkään varsinaisesti sen osalta, että dekkarielementit häiritsisi draamallista uskottavuutta, vaan siten, että ne käytetyt dekkaripalikat olivat vaan niin järkyttävän stereotyyppisia. Joka toinen dekkarisarja sijoittuu tällaiseen suljettuun kyläyhteisöön. Myös viinaan menevät henkilöhahmot ovat jo niin nähty klisee. Ohjeita noudattomaton rämäpääpäähenkilö. Kokenut ja noviisi poliisikaksikkona ratkaisemassa rikoksia. Poliisivoimista jossain kohtaa hyllytettävä päähenkilö. Ja niin edespäin.

Lisäksi dekkarikerrontaan jäi myös valitettavan paljon epäuskottavia aukkoja, joita käsikirjoittajat eivät olleet itse huomanneet. Mutta draamallinen kerronta sitten puolestaan toimii, vaikka yleensä tällaisissa rikossarjoissa draamalliset mahdollisuudet ovat kliseisyyden takia vähän heikoissa antimissa.

Mutta Mare of Easttown tuntuu aivan poikkeuksellisen laadukkaalta draamasarjalta että myös jossain määrin onnistuneelta rikossarjalta, jota jää kyllä katsomaan, kaikesta huolimatta, erittäinkin herkeämättä. 

Ja tähän on yksi syy. Yksi tekijä, joka kannattelee koko sarjaa.

Kate jumalauta Winslet.

Kävi oikein sääliksi tyttöparkaa, kun joutui työskentelemään muidenkin edestä. Osa näyttelijöistä on esimerkiksi ihan järkyttävän surkeita (esimerkiksi Joe Tippett ja David Denman - miten nämä kaksi puupökkelöä tämän kaliiberin sarjaan oikein eksyivätkään?) eikä käsikirjoituksessa tai varsinkaan ohjauksessa ole oikein pontta antamaan Winsletille ansaitsemaansa tukea. Mutta se ei haittaa. Winslet on niin rautainen ammattilainen, että häntä jää katsomaan suu ihmetyksestä auki.

Hän luo keskushahmon niin yksityiskohtaisen tarkasti. Syvällisesti. Kolmiulotteisesti. Monipuolisesti. Päähenkilöstä kasvaa kokoaan suurempi hahmo. Hänelle ei edes ole kirjoitettu kovinkaan paljon materiaalia. Toki, dramaattinen tapahtumasarja, minkä keskiössä hän on, on mielenkiintoista tutkittavaa näyttelijälle kuin näyttelijälle, mutta suurimman työn Winslet tekee sanattomalla viestinnällään. Hypnoottisella katseellaan, johon unohtuu. Rankan elämän painamalla olemuksellaan. Vaihtelevalla energiallaan. Välillä raakalaismaisen kovalla, välillä tunteen pinnassa kulkevalla asenteellaan. Ja kaiken tämän Winslet tekee uskottavasti. Katsoja koko ajan ajatteleekin katsovan oikean elämän hahmoa. Aidompaa kun on vähään aikaan nähnyt, vaikka vain elokuvissa tällaisia kohtaloita näkeekin.

Eikä Winsletin työ ole voinut olla helppoa. Navigoida tällaista stereotyyppistä dekkarisarjaa ja painia kaikkien draamallisten kliseiden vyöryn alla. Kannatella ponnetonta ohjausta ja mitäänsanomatonta käsikirjoitusta. Ilmaista niin paljon niin vähällä. Saada näin omalaatuisen ja jopa epäuskottavalta tuntuvan hahmon tuntumaan kuitenkin niin uskottavalta. Minusta tuntuu, että Winslet ikuistaa tässä itseään televisiohistorian klassikkohahmojen kaanoniin. Tietenkin. Eipä hän oikein muuta tunnu osaavan tehdäkään kuin työnsä omistautuneesti ja ammattitaitoisesti.

We Are Who We Are, 1. tuotantokausi

 Fraser Wilson (Jack Dylan Grazer) on teini-ikäinen poika, joka muuttaa New Yorkista sotilastukikohtaan Italiassa. Hänen äitinsä Sarah Wilson (Chloe Sevigny), joka on naimisissa Maggie Teixeiran (Alice Braga) kanssa, on tukikohtaa johtamaan tuleva eversti. Sotilastukikohdassa Italiassa Fraser tutustuu muihin armeijan upseerien lapsiin (mm. Francesca "Martinin tytär" Scorsese), mutta löytää erityistä sielunkumppanuutta Caitlinin (Jordan Kristine Seamón) kanssa. Yhdessä he tutkivat omia identiteettejään sekä muuttuvia kehojaan ja myös muuttuvaa maailmaa.

Olin jo pitkään toivonut näkeväni jotain Call Me By Your Namen tapaista - Luca Guadagninon ohjaaman elokuvan vuodelta 2017 ja ehtiväinen Guadagnino teki kuin tekikin We Are Who We Are-sarjan, eli kokonaisen televisio-ohjelman mitallisen verran kuin jatkoa tuolle italialaiselle kesäsadulle. We Are Who We Are on hyvin samantapainen Call Me By Your Namen kanssa. Samanlainen keinuva ja lämmössä väreilevä tunnelma. Rukouksiini siis vastattiin.

Lisäksi We Are Who We Are on televisiosarja, joka melkein tuhosi minut. Erityisesti ensimmäiset jaksot olivat jotain maagista, jotain mihin upposi tajuamatta, mitä tapahtui, jotain mitä en ollut ennen nähnyt. Tällainen teinisarja tai coming-of-age-tarina, joka ei ollut veistetty siitä samasta puusta. Vaan kerrankin jotain, missä oli poikkeuksellisen raikas ja moderni katsantakanta aiheeseen. Fraser niin osuvasti sanookin sarjan alkupuoliskolla, että miehen ja naisen käsitteet ovat niin vanhanaikaiset. Ja sitä määritelmää kohti sarjassa syöksytäänkin todella voimalla.

Ihana nähdä näin heteronormatiivisia rakenteita uhmaavaa tarinankerrontaa. Fraser, joka pukeutuu erikoisiin vaatteisiin ja lakkaa sormenkynsiään kaikilla sateenkaarein väreillä, on hahmo, joka haastaa perinteistä nuoren miehen roolia jo pelkällä habituksellaan. Mutta sitten hänestä ei myöskään saa oikein selvää. Pitääkö hän pojista vai tytöistä? Onko hän kenties sukupuoli-identiteetiltään jotain muuta kuin synnynnäiseen sukupuoleensa samaistuva? Vai onko hän vain aidosti oma itsensä välittämättä edes tällaisista queer-normeista?

Vähän selvempi tapaus tuntuu olevan Caitlin, joka selvästi kokeilee sukupuolensa rajoja ja pukeutuu pojaksi ja tuntuu haaveilevan uudesta identiteetistä poikana tai miehenä. On ihana nähdä tällaista hahmokuvausta ja vielä nuortensarjassa. 

Myös Chloe Sevignyn esittämä naisen kanssa naimisissa oleva äiti, joka on samaan aikaan kokonaisen sotilastukikohdan johtaja, on hahmona melko perinteitä uhmaava. Hänenkään identiteetistään ei tehdä minkäänlaista ongelmaa tai kuvata kylän omana kylähulluna. Hän yksinkertaisesti on, mitä on. Kuten kaikki sarjan hahmot. 

Se nimenomaan oli niin hienoa Guadagninon tarinankerronnassa, kuten oli jo Call Me By Your Namessa, että hahmojen homoseksuaalisuudesta tai transsukupuolisuudesta tai mistä tahansa, ei tehdä sellaista punaista vaatetta. Kaikkea draamaa ei revitä perinteisten yhteisöjen reaktioista tällaisiin ihmisiin. Päin vastoin, heitä kohdellaan kuin normaaleja ihmisiä, joillaisia he ovatkin.

Ja kun Guadagninon rajaton ja villi tapa kuvata tätä maailmaa on vielä niin sykähdyttävä ja vastaa tematiikkaa - identiteeteillä kokeilevia nuoria - on vaikutus katsojaan sydäntäsärkevä. Sitä samaistuu niin paljon noihin nuoriin, jotka etsivät itseään ja joiden päivät koostuvat maleksimisesta - sellaisesta ihanasta ei-mitään-tekemättömyydestä. Jokainen kohtaus rikkoo oletuksia. Kuvaus siirtyy paikkaan, jonne sen ei odottanut menevän. Guadagnino pitää meidät varpaillaan samalla lailla kuin hahmotkin.

Erityisesti Jack Dylan Grazerin näyttelijäntyössä on jotain vavahduttavaa. Hän on niin eloisa ja vapaa ja kapinallinen. Kuin elohopeaa, josta ei oikein saa kiinni. Hänellä on karismaa ja uskon, että sitä tullaan vielä hyödyntämään jossain tulevassa visuaalisen taiteen teoksessa tavalla, joka ylittää jopa tämän Guadagninon koskettavan kuvauksen aidosti modernista teini-ikäisestä.

Gilmore Girls, 1. - 7. kaudet

Gilmore Girls taitaa kuulua jo yleissivistykseen länsimaisen kulttuurin osalta. Ikoniseen asemaan noussut hittisarja sai ensiesityksensä vuonna 2000. Ja näki viimeisen kerran päivänvalon seitsemän vuotta myöhemmin, kunnes Netflix laski algoritmiensa kanssa sarjan niin tärkeäksi osaksi popkulttuurihistoriaa, että päätti tuottaa sarjalle jatkoa neliosaisen reboot-sarjan kanssa. Gilmore Girls: A Year in the Life julkaistiin suoratoistopalvelussa vuonna 2016. Nyt kun sarja on keräämässä taas osakseen huhua uudelleenlämmittelystä, ajattelin arvostella tämän legendaarisen televisioviihteen järkäleen, jonka Time-lehti on valinnut jopa yhdeksi kaikkien aikojen parhaista televisiosarjoista.

Sarja sijoittuu idylliseen ja kuvitteelliseen Star Hollow'n pikkukaupunkiin Connecticutin osavaltiossa. Pikkukaupunki on täynnä omalaatuisia hahmoja, kuten balettikoulun pitäjä Miss Patty (Liz Torres), antiikkikauppaa pyörittävä Kimin perhe (Keiko Agena, Emily Kuroda), kahvilan omistaja Luke Danes (Scott Patterson), pormestari Taylor Doose (Michael Winters) ja lukuisia muita. Sarjan keskiöstä löydetään tietysti Gilmoren tytöt, eli Lorelai (Lauren Graham), joka on paikallisen majatalon johtaja sekä hänen 16-vuotias tyttärensä Rory (Alexis Bledel), joka on pyrkimässä Harvardiin. Sitä varten köyhä yksinhuoltajaäiti Lorelai matelee rikkaiden vanhempiensa, Richardin ja Emilyn (Edward Herrman, Kelly Bishop) luokse pyytämään rahaa. He suostuvat, vaikka Lorelai karkasikin heidän luotaan itse 16-vuotiaana ja raskaana, mutta vain sillä ehdolla, että Lorelai ja Rory tulevat joka perjantai-ilta heidän luokseen illalliselle. Tästä alkaa seitsemän tuotantokauden kerronta, jota rytmittää nuo perjantai-illan illalliset Gilmoren kartanossa.

Olen katsonut sarjaa edes takaisin jo muutamiakin kertoja. Sarjan tunnelma on varsin valloittava. Seesteinen ja pumpulimainen. Pikkukaupungin lumo ilman niitä huonoja puolia kuten ahdasmielisyyttä, talousongelmia tai muita vastaavia. Kaikki ovat hyvää pataa keskenään, iloisia ja hyvin toimeentulevia.

Yksi sarjan kantavista temaattisista kysymyksistä tosin on luokkaerot modernissa Amerikassa. Ristivetoa haetaan nimenomaan Lorelain vaatimattomasta elämäntavasta verrattuna hänen vanhempiensa äveriääseen, sosiaalisten hierarkioiden ja velvoitteiden täyttämään elämään.

Emily Gilmore, suvun matriarkka, jota tulkitsee näyttelijä Kelly Bishop

Toki Gilmore Girls on myös teinisarjamainen. Erityisesti 16-vuotias Rory tuo teini-iän koulumaailmalla ja rakkaushuolihaasteillaan sarjaa pakostakin tälle osastolle. Sarjan mittaan hänelle esitellään peräti kolme sulhasehdokasta - paikallinen kilttipoju Dean (Jared Padalecki), kylään muuttava nuori kapinallinen kuin suoraan James Dean-elokuvasta tai Salingerista Jess (Milo Ventimiglia) ja myöhemmin yliopistomaailmasta hyväosainen college jock Logan (Matt Czuchry), joka paljolti Lorelain tapaan kamppailee oman yhteiskunnallisen asemansa ja sen vaatimusten kanssa.

Mutta mikä on mielenkiintoista, että sarja ei tunnu erityisemmin ottavan kantaa siihen, kuka näistä pojista Rorylle kuuluisi. Yleensähän teinisarjoihin muodostuu joku on-off-pääpari, jota kaikki kannustaa päätyvän yhteen ja tietäähän sen sitten, että yhteen sitä päädytään. Mutta Gilmore Girlsin suhtautuminen rakkauteen on rautaisampaa, realistisempaa, rosoisempaa. Jokainen hahmo esitellään omine hyvine ja huonoine puolineen, eikä Rory ole vielä reboot-sarjan loppuun mennessäkään valinnut heistä ketään. Tämä on tietysti laittanut sarjan fanit muodostamaan omia kuppikuntiaan ja leirejään. Kuka on Team Deanissa, kuka Team Jessissa, kuka Team Loganissa. Mutta Roryn elämän keskiössä tuntuukin olevan kunnianhimoinen suhtautuminen omaan akateemiseen uraansa sekä muut tärkeät ihmissuhteet elämässään, kuten ystävyyssuhde omaan äitiinsä. Todella poikkeuksellista kuvausta naishahmoista siis.

Ja tämä äiti-tytär-suhde sarjan tärkeimmäksi tekijäksi muodostuukin. Heidän keskinäinen kemiansa on verratonta. Harvoin on osattu kirjoittaa kahden ihmisen suhdetta niin aidoksi, samalla aaltopituudella olevaksi, oivaltavaksi, rikkaaksi, monitahoiseksi, yllättäväksi, mutta kuitenkin niin, että kumpikin on täysin oma hahmonsa ja persoonansa. Sarjan luojan ja pääkirjoittajan Amy Sherman-Palladinon kynä on poikkeuksellisen huolellinen. Tätä huomiota tukee ihan jo se silkka popkulttuuriviittausten määrä, mitä hän onnistuu dialogiin sujuttamaan. Sarjaa seuratessa välillä jopa hengästyy, kun keskittyy nappaamaan kiinni kaikista vertauksista ja heitoista milloin Tolstoihin milloin Rosie O'Donnellin tähdittämään televisioelokuvaan nimeltään Riding in the Bus with My Sister.

Nämä kulttuuriviittaukset ovatkin sarjan suola. Sarjaa seuratessa oppii yhtä sun toista. Muutenkin sarja on upealla pieteetillä tutkittu, valmistettu ja hiottu. Yksikään vuorosana ei tunnu kornilta tai myötähäpeää aiheuttavalta, kuten tällaisissa sarjoissa yleensä. Hahmot ovat upeasti veistettyjä ja hahmokavalkaadi uskomattoman laaja, olematta liikaa. Hahmoihin kiintyy sarjan edetessä. Valtava työ ollut kyllä tätä tehdessä. Hatunnosto.

Paris Gellerista muodostuu Roryn elämälle tärkeä vastapaino. Häntä näyttelee
Liza Weil.

Oma suosikkihahmo on ilman epäilyksen häivää Paris Geller (Liza Weil), Roryn koulukaveri. Tämä topakka ja tomera tyttö pistää kyllä tieltään oksat ja männynkävyt eikä hänelle jää kukaan kakkoseksi. Hän on hauska, mutta myös samaistuttava. Todella poikkeuksellinen, taaskin, myös naishahmona. Omaehtoinen, voimakas, aito. Ja hahmon hauskuutta ei voi korostaa liikaa. Ehkä huvittavin kohtaus on, kun hän nousee koulunlehden johtoon ja omaksuu neuvostoliittolaisen, diktaattorimaisen johtamistyylin, sillä "tuskin Solženitsynkaan olisi kirjoittanut Ivan Denisovitšin päivää ilman vastaavia olosuhteita."

Pidän myös Richardista ja Emilystä, Lorelain rikkaista vanhemmista. Mitä enemmän sarjaa katson, sitä enemmän ymmärrän myös heidän snobia maailmankatsomusta, mikä on jännä huomio. Viimeisimmillä katselukerroilla olen ollut jopa täysin heidän leirissään. Todella outoa sillä ensimmäisellä katselukerralla olin täysin Lorelain puolella. Mutta tämä vain tukee analyysia siitä, että sarja on loppupeleissä yllättävänkin syvällinen ja monitahoinen, ja tutkiskelee vaikeitakin kysymyksiä elämästä, rahasta, vallasta, syyllisyydestä, perhesuhteista, rakkaudesta ja niin edespäin. Helppoja vastauksia ei tarjota. Vaan erilaisia näkemyksiä, joissa näkee arvon kyllä kaikissa. Ymmärtää jokaista osapuolta.

Pakko nostaa myös Melissa McCarthyn esittämä Sookie, joka on Lorelain paras kaveri ja majatalon keittäjätär, yhdeksi suosikeista. Ihan vain McCarthyn saumattoman tulkinnan ansiosta. Tämän sarjan avulla minulle on auennut kuinka jumalattoman valtava repertuaari McCarthylla onkaan näyttelijäntaidoissaan hallinnassa.

Lorelai ja Luke, jonka piti alunperin olla vain satunnainen sivuhahmo,
mutta muodostuikin päähenkilön rakkaudenkohteeksi. Näyttelijöinä
Lauren Graham ja Scott Patterson.

Sarjasta tietysti löytyy myös vähän vähemmän tykättäviä olentoja. Stars Hollow'n kaupungin jokamiesjantunen Kirk (Sean Gunn) on suurelta osin ällöttävä. Myös Lorelain on-off-rakkaudenkohteeksi muodostuva kuppilanpitäjä Luke on hahmo, jota olen alkanut vihaamaan enemmän sitä mukaa mitä enemmän sarjaa olen katsonut. Tämäkin hassu havainto sinänsä, että pitkään hän oli vain Lorelain Luke, joiden pitikin päätyä yhteen. Mutta nyttemmin olen alkanut ärsyyntymään hänen tossumaiseen, saamattomaan ja aina vain ruikuttavaan olemukseen enemmän ja enemmän.

Tässä välissä teen sellaisen paljastuksen, että Lorelain rakkauselämän kanssa minä kuulun ehdottomasti Team Christopheriin. Inhosin Maxia, inhosin Jasonia. Christopher on siis Roryn isä, niille, jotka ei tiedä.

Roryn rakkauselämään en osaa ottaa kantaa. Menen vähän back-and-forth Loganin ja Jessin välillä. Mutta en ole täysin Deaniakaan vastaan. Hänen hahmonsa tosin muuttuu aikamoiseksi tapaukseksi sarjan edetessä, joten siksi hän jättää aina kylmimmäksi. Mutta kuten todettu, ehkä Roryn rakkauselämän kanssa tällaista pohdiskelua ei edes tule harrastaa. Ihanan poikkeuksellista, että naishahmon voi kirjoittaa sarjaan myös niin, että hän dumppaa kaikki poikaystävänsä. Määrittää itsensä muutenkin kuin vain rakastamansa miehen kautta. Eikä Lorelaikaan loppupeleissä, vaikka hän yhteen elämänsä rakkauden kanssa päätyykin, määrity pelkäksi rakkautta havittelevaksi romcom-sankarittareksi.

Lauren Graham toimi myös sarjan tuottajana.

Tästä pääsemmekin Lorelain henkilöhahmoon laajemmin. Hän on, minun mielestäni, nimittäin yksi kaikkien aikojen upeimmista hahmoista, elokuvissa tai sarjoissa. Hän on jatkuvasti inspiroiva, villi ja vapaa, mutta silti vastuuntuntoinen, oman äänensä kantava, jalat maassa seisova, selkärangan omaava, mutta silti virheitä tekevä, vahingoittuva, epätäydellinen hahmo, joka opettelee elämistä siinä missä kuka tahansa muukin. Äitinä hän on aivan uskomaton. Kuinka hän pystyy samaan aikaan olemaan tyttärelleen hänen paras kaverinsa, mutta kuitenkin kasvattamaan tätä, pitämään huolta ja asettamaan myös rajoja. Lauren Grahamin tulkinnalle minulla ei löydy edes sanoja.

Hän ei tunnu edes fiktiiviseltä hahmolta. Hän on niin omalaatuinen, mutta silti tunnistettava. Hänessä löytää ehkä itsensä. Jokaisen meistä on kiivettävä välillä järkyttävän suuria vuoria, yksin. Uhmattava meille rakkaimpia ihmisiä ilman tukea. Kannateltava itse itseämme ja usein myös muita. Löydettävä oma polku sen meille valmiiksi tampatun sijaan, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa.

Kaiken kaikkiaan siis Gilmore Girls on poikkeuksellisen vaikuttava sarja. Rikas hahmogalleria, pursuava ja nopeatahtinen dialogi, älykkäät teemat ja modernit päähenkilöt nostavat sarjan tyylajissaan täysin omiin korkeuksiinsa. Pikkukaupungin tunnelma lumoaa kerta toisensa jälkeen ja kutsuu viettämään sarjan parissa jopa aivan liikaa aikaa. Amy Sherman-Palladinon vangitseva kynänjälki tutkii identiteettiä, elämää ja tavallista arkeakin kuplivan filosofisesti. Lisäksi Gilmore Girls on hauska. Koskettava myös ja surullinen. Sen pariin palaa niin iloisina kuin ikävinä hetkinä. Sanat eivät varmaan tuo sarjalle kauheasti oikeutta, joten suosittelen kaikkia vain katsomaan omin silmin.

Loppuun muutamia triviaaleja huomioita. Tylsin tuotakausi on kuutonen, jossa Rory ja Lorelai joutuvat välirikkoon. Rorysta muuttuu sarjan edetessä muutenkin melko hirveä. Reboot-sarjassa hän on suorastaan kamala. Siitä enemmän jos/kun sen arvostelen. En myöskään pitänyt Richardin ja Emilyn välirikosta. Parhaimmat jaksot minulle ovat aina niitä, joissa on perjantai-illan illalliset. Toisin kuin monet muut, minä pidän seitsemännestä ja viimeisestä tuotantokaudesta. Sarjan luoja Amy Sherman-Palladino sai liian korkeiden palkkavaatimusten takia kuudennen kauden jälkeen potkut ja moni ajattelee tämän johtaneen tason laskuun, mutta minusta seitsemäs tuotantokausi on yksi parhaista. Suosikkijaksoja on esimerkiksi:

Lorelai's First Cotillion (kausi 7), 

But Not as Cute as Pushkin (kausi 5) (jossa Paris pikadeittailee), 

I'd Rather Be in Philadelphia (kausi 7), 

'S Wonderful, 'S Marvelous (kausi 7) (jossa Emily joutuu vankilaan), 

The Hobbit, the Sofa, and Digger Stiles (kausi 4), 

Those Are Strings, Pinocchio (kausi 3) (joka on ehkä sarjan koskettavin jakso) ja 

The Bracebridge Dinner (kausi 2). 

The Morning Show, 1. tuotantokausi

Steve Jobs perusti Applen vuonna 1976 (yhdessä Steve Wozniakin ja Ronald Waynen kanssa). Ensin tulivat tietokoneet, sitten matkapuhelimet, sitten tabletit, mp3-soittimet ja viime vuonna Apple lanseerasi oman suoratoistopalvelunsa, nimeltään Apple TV +. Voi vain kuvitella, mitä yhtiön tulevaisuuteen vielä kuuluukaan.

Apple on bisneskirjojen jonkinmoinen puolijumala. Sen markkinointikikat, liiketoiminta ja yrityskaari käyvät validina esimerkkinä tyyliin jokaiseen teoriaan. Voisi helposti sanoa, että Apple on yksi maailman vaikutusvaltaisimpia yrityksiä.

Luonnollisesti Apple TV + -palvelun lanseeraustilaisuus muistutti kuin jotain antiikin aikaista jumalanpalvontarituaalia, kun Steve Jobs -teatterin lavalle Apple Parkissa kärrättiin maailman vaikutusvaltaisimpia kasvoja Jennifer Anistonista aina Oprah Winfreyyn asti.

Odotukset palvelun lippulaivaohjelmaa, The Morning Showta kohtaan olivat siis valtavat. Reese Witherspoon on todistanut itsensä yhdeksi aikamme upeimmista televisiotuottajista ja tekijöistä sekä kaiken lisäksi The Morning Show merkkasi jonkinlaista suurta comebackia Jennifer Anistonille televisiosarjoihin.

The Morning Shown aiheena on #MeToo -liikkeen jälkimainingit. Asetelma on tuttu esimerkiksi oikean elämän amerikkalaisesta aamuohjelma Today Showsta, jonka pitkäaikainen juontaja Matt Lauer sai lähteä amerikkalaisten herättäjän pallilta, kun kävi ilmi hänen seksuaalisesti ahdistelleen nuoria, naispuolisia työntekijöitään.

Mitch Kessler (Steve Carell) on The Morning Show -nimisen aamu-uutisohjelman juontaja yhdessä pitkäaikaisen juontoparinsa Alex Levyn (Jennifer Aniston) kanssa. Yhdessä heistä on muodostunut jonkinlainen äiti-isä-parivaljakko amerikkalaisille televisionkatsojille. Kun Mitch saa #MeToo-liikkeen seurauksena potkut, jättää hän Alexin yksin selviämään kohun jälkimainingeissa, sekä uuden ja arvaamattoman juontoparin Bradley Jacksonin (Reese Witherspoon) kanssa. Myös kameran takana kuohuu, kun loput työntekijät aina tuotantoassistenteista (mm. Gugu Mbatha-Raw, Bel Powley, Mark Duplass) televisioyhtiön omistajiin (Billy Crudup, Tom Irwin) asti taistelevat omasta asemastaan. Marcia Gay-Harden on televisiokanavan kohun ympärillä sohiva toimittaja.

Sarjan tuotantoarvo on äärimmäisen korkea. Tähän kaadetun raha näkee, kuulee ja haistaa. Kuvaus, lavastus, puvustus, näyttelijät kaikki ovat korkeaa laatua. Samasta laadusta tulee valitettavasti myös vähän noottia. Sarjan ilme on tummansininen, tummanharmaa, sävyltään monotoninen. Tämä on sinänsä ihan kivan näköistä, mutta kun sarjaa joutuu katsomaan suoratoistopalvelusta, jota itse ainakin käytin läppäriltäni. Se tarkoitti sitä, että läppärin näyttö peitti valtaosan kohtauksista niin, ettei siinä nähnyt täysin, mitä tapahtui. Tällaiseen suoratoistopalveluun olisi sopinut siis jonkun muun värinen sarja.

Myöskään Apple TV+:n käyttöliittymä ei ollut mieluisa. Edellisestä jaksosta ei päässyt kätevästi seuraavaan, vaan se seuraava jakso piti aina klikkailla lukuisan valikon kautta päälle. Itse painikkeet sivustolla olivat hivenen pieniä ja piilotettuja. Toista -näppäin pitäisi olla mielestäni mahdollisimman näkyvillä ja isolla, ettei sitä joutuisi kissojen ja koirien kanssa etsimään.

En myöskään pitänyt sarjan tunnari-introsta. Se kesti aivan julmetun pitkään, eikä siinä ollut mitään mielekästä katsottavaa. Animoidut värikkäät pallot pomppivat tekijänimien vierellä. Kuin jossain lasten ohjelman introssa. Eikä se sopinut sarjan vakavaan ja dramaattiseen tyyliin lainkaan.

No lunastiko sarja odotukset? Ensimmäinen jakso on vaikuttava. Se imee sarjaan mukaan ja tuuttaa sarjan rytmin, hahmot ja tapahtumat katsojalle ryminällä. Sarjan premissi on mielenkiintoinen. #MeToo-liikkeestä on kyllä viime vuosina puhuttu paljon. Joku saattaisi sanoa jopa liikaa. Nyt alkaa näitä #MeToo-sarjoja ja elokuviakin olla iso liuta tehtynä. Mutta The Morning Show ottaa siihen mielenkiintoisen kulman. Se melkein kuin sirpalemaisesti käsittelee aiheen jokaisen puolen. Jokainen sarjan hahmo edustaa vähän omaa näkökulmaa ja mielipidettä koko sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liikkeeseen.

Löytyy hahmoja niille, jotka pitävät #MeToota noitavainona, löytyy hahmoja niille, jotka pitävät #MeToota tärkeänä ja tavoiteltavana. Ja löytyy hahmoja myös niille, jotka katsovat koko liikettä vähän kauempaa ja pohtivat #MeToon suhteellisuutta laajempana yhteiskunnallisena asiana. Aiheesta käydään tietysti myös sarjan mittaan keskustelua ja siitä käytävä dialogi on yllättävänkin kattavaa.

Hieman sarja jää kuitenkin aiheen painon alle. Monellakin tapaa. Hahmot ei mielestäni oikein ehdi kehittyä ihmisiksi #MeToo-aiheen ulkopuolella. Ne muodostuvat jollain lailla liikaakin vain välineiksi käsitellä aihetta, ja siksi hahmot tuntuvat ajoittain vähän keinotekoisilta. Myöskään sitä ei käsitellä ollenkaan, mitä tulee #MeToo-liikkeen jälkeen.

Ja huomaan, että tämä sama eteenpäin pääsemisen ongelma on vaivanut sarjan tekijöitä. Nimittäin sarjassa ei oikein päästä eteenpäin. Toinen tuotantokausi on tulossa, mutta miten asiat jäivät ensimmäisen kauden finaalissa, niin pahalta näyttää, että toisellakaan kaudella päästäisiin yhtään sen pidemmälle, kun tässä lopussa nyt avattiin sama aihe tavallaan uudelleen auki.

Enkä sano, ettei aiheesta saisi tehdä sarjoja tai elokuvia eikä sitä saisi käsitellä. Totta kai. Se on ajan ilmiö ja äärimmäisen mielenkiintoinen. Ja The Morning Showkin käsittelee sitä monipuolisesti. Mutta hirveästi vastauksia tässä ei saatu. Sen syvällisemmäksi mielestäni meno ei käynyt. Päin vastoin, sarja oli ajoittain jopa hämäävän pinnallinen. Kiinnitti liikaa huomiota dramaattistakin dramaattisemmin aamuohjelman kulissien pienimuotoisiin kähminkeihin, ikään kuin katsoja pitäisi niitä vähänkään tärkeänä tai oleellisina. Siksi sarja tuupertui pahasti, mitä pidemmälle se kulki.

Paremmin The Morning Show käsitteleekin ihmisiä kriisinjälkeisessä tilassaan. Siitä syntyy purevampaa draamaa, kuin The Morning Shown yhteiskunnallisempi analyysi. Ja tällä hahmovetoisemmalla puolella näyttelijät pääsevät revittelemään täysillä.

Jennifer Aniston on heti sarjan ensimmäisistä hetkistä lähtien aivan tulessa. On jopa vaikea katsoa häntä tällaisessa roolissa, kun tämä on niin uusi aluevaltaus hänelle. Mutta hän todistaa, että hänessä löytyy monipuolisuutta ja laajaa tulkinnan repertuaaria. Hämmästyttävintä on, miten hyvin hän pystyy pitämään koossa tulkintansa jopa aivan teatraalisimmissa ja melodramaattisimmissa kohdissa. Ja roolihan on vaikea. Hän joutuu sekä kantamaan päähenkilön vastuun harteillaan, että viemään hahmoaan äärimmäisistä tunnetiloista toisiin yrittäessään selvityä vaikean tilanteen ja vaikeiden ihmisten keskiössä. Upea roolisuoritus.

Minun huomioni varasti silti sivuosan Billy Crudup. Hän oli aivan loistava. Olen ennenkin äkkäillyt häntä ties milloin mistä leffojen ja sarjojen sivuosista varastamassa helposti shown päätähdiltä, mutta tässä hän on aivan ennennäkemättömän hyvä. Olisin halunnut seurata hänen hahmoaan paljon enemmän. Hänen viekas hymynsä, salaperäinen luonne ja oudon innostunut asenne olivat maagista seurattavaa. Hän sai jopa aivan mitättömiltä tuntuvat vuorosanat sykkimään elinvoimaa. Hän olisi varmaan yksi niistä näyttelijöistä, joille voisi antaa puhelinluettelon luettavaksi ja se olisi mestarin oppitunti näyttelemisestä.

Myös Marcia Gay Harden vakuutti ja vaikutti. Hänen elämää nähnyt ja sen varrella ehkä kovettunutkin toimittaja oli hyytävä. Steve Carell teki mielestäni hyvin stevecarellmaisen roolisuorituksen. Jos sellaisesta pitää, niin varmasti tykkää tästäkin. Minä en oikein osaa sanoa hänen dramaattisista suorituksistaan. Komedioissa tykkään.

 En puolestaan pitänyt Reese Witherspoonista, Mark Duplassista enkä Gugu Mbatha-Rawista.

Witherspoonin hahmo jäi täysin yksiulotteiseksi. Hiukset eivät sopineet päähänsä ja se hämäsi koko sarjan ajan. Lisäksi hänen haastattelu-kuunteluilmeensä oli suorastaan typerä. Sitä seuratessa tuli mieleen Rachel McAdamsin upea roolityö Spotlight- nimisessä elokuvassa, jossa hän esitti haastattelijareportteria upean uskottavasti. Witherspoon ei. En tiedä, miksi hän oli tässä niin puinen, kun Big Little Liesissa hän oli kuitenkin niin eloisa. Witherspoon on ehkä aina ollut vähän epätasainen. Välillä todella hyvä ja välillä sitten vähän vähemmän hyvä.

Duplassia olen tainnut aikaisemminkin verrata sormien läpi valuvaksi vedeksi ja sitä hän oli tässäkin. Mikä oli suuri pettymys, sillä hänen hahmonsa on melko keskeinen osa sarjaa ja hänen mitättömät näyttelijänlahjansa vähän vesittivät sitä draamaa, mikä muuteen olisi sykkinyt paljon paremmin.

Mbatha-Raw revitteli liikaa. Toisin kuin Aniston, hän ei onnistunut pitämään hahmoaan uskottavana, tasapainossa eikä hallittuna. Sen sijaan hän on epäuskottava, ylidramaattinen ja teatraalinen. Jossain kohtaa olisi voinut vetää iisimminkin, jotta olisi vetänyt katsojaa enemmän mukaan hahmon mielen sisään. Nyt minäkin ainakin jäin vain seuraamaan vierestä, että aha, siinä taas se hermoraunio pimahtaa.

The Morning Show on laadukasta televisiota. Draamaa, johon on panostettu näin paljon, katsoo mielellään. Ja sarjan katsoi mielellään loppuun asti. Löytäisipä siitä jopa toisellekin kerralle tarpeeksi materiaalia katsomiseen. Mutta valitettavasti sarja lässähtää hieman, mitä pidemmälle kuljetaan. Huonoin jakso oli numero kolme, joka kulki täysin paikallaan. Takaumajakson kelailin suoraan läpi, se oli suorastaan turha. Hyvätkään näyttelijät eivät pysty pitämään sarjaa täysin pinnalla, vaan se muuttuu hieman yliteatraaliseksi ja melodramaattiseksi, vaikka mielenkiintoista ilmiötä pyrkiikin käsittelemään monipuolisesti. Lopulta sarjasta jäi vaikutelma hienoisesta varman päälle pelaamisesta. Kuin ei olisi uskallettu tehdä enempää. Aina ei tietysti tarvitsekaan, hyvien näyttelijöiden tulkitsemaa televisio-ohjelmaa katsoo silti. Mutta ei tämä ihan miksikään mestariteokseksi vain nouse.

The Crown, 3. tuotantokausi

Massiivisen suosion kerännyt Netflix-sarja Ison-Britannian kuninkaallisista on edennyt jo kolmannelle tuotantokaudelleen. Aikaisempia kausia tähdittäneet näyttelijät - roolistaan Emmy-palkinnon ansainnut Claire Foy ja Emmy-palkinnolle ehdolle päässeet Vanessa Kirby ja Matt Smith - ovat lähteneet tuotannosta ja heidän tilalleen on palkattu Oscar-voittaja ja Emmy-ehdokas Olivia Colman, Oscar-ehdokas ja Emmy-voittaja Helena Bonham Carter ja Golden Globe-ehdokas Tobias Menzies. He näyttelevät hahmoja nyt hieman vanhempina. Heidän on määrä esiintyä myös sarjan neljännellä kaudella, jonka jälkeen näyttelijät vaihtuvat jälleen. Päärooliin, Foyn ja Colmanin työtä jatkamaan on jo kaavailtu Oscar-ehdokas ja Emmy-ehdokas Imelda Stauntonia.

Sarjan kolmas kausi kattaa karkeasti ottaen vuodet vuodesta 1969 vuoteen 1977, jolloin Englannin kuningatar Elisabet II viettää 25. juhlavuottaan valtaistuimella. Valta on maassa vaihtunut myös konservatiiveilta (ml. Churchill, Eden, Macmillan) sosialistiselle työväenpuolueelle (Wilson). Tämä on tuonut täysin uuden ilmapiirin maahan ja erityisesti perinteitä arvostavassa brittihovissa muutoksen tuulet heiluttavat vankoiksi luultuja perustuksia. Kun työläiset vaativat itselleen oikeuksia, osuu vihan kärki usein eliittiin.

Samaan aikaan kansakunnan äidin omat mukulat alkavat varttua. Kruununprinssi Charles (Josh O'Connor) joutuu ottamaan lisää vastuuta kuninkaallisista velvollisuuksista ja se pakottaa hänet luopumaan osaltaan omasta elämästään (mieluisista teatteriopinnoista Cambridgessa, tyttöystävästä Camilla Shandista). Hän myös pohtii kruunun merkitystä ja miltä se näyttäisi omassa päässään. Odotushuone (kuten näin jälkikäteen tiedämme) muodostuu Charlesille tutuksi ja senkin kanssa on pohdittavaa, että miten löytää elämälleen merkitys, kun sen on vasta määrä alkaa oman äidin kuoltua.

Prinsessa Anne (Erin Doherty) setvii omaa asemaansa kuuluisan veljen varjossa, Buckinghamin palatsin kylmissä ja ontoissa käytävissä ja rakkausrintamankin edessä. Entä kuka on salaperäinen Prinsessa Alice (Jane Lapotaire), joka löytyy yhtenä päivänä asuttamasta nunnanasussaan Prinsessa Annen viereistä huonetta?

Samaan aikaan naapuripalatsissa Prinsessa Margaret (Bonham Carter) yrittää selvitä yhä vain enemmän hajalle menevän avioliittonsa kanssa. Prinssi Phillip (Menzies) kohtaa keski-iän kriisin. Oikeastaan vain Kuningatar Elisabet (Colman) tuntuu löytäneen rauhan elämäänsä ja menee jopa niinkin pitkälle, että alkaa kutsua omaa kuningattaruuttaan "siunaukseksi". Onko onni kuitenkin särkyvää sorttia?

Surkean ja kädettömän kakkoskauden jälkeen, The Crown sarjana alkaa nostaa taas päätään kolmannella kaudella. Vielä meno on jokseenkin epätasaista, mutta useampikin jakso oli jo sen verran kirkas, että nämä valopilkut nostavat kolmannenkauden jo todella mieluisaksi katsottavaksi ja analysoisin, että todella onnistuneeksi kokonaisuudeksi.

Epätasaiseksi kerronnan tekee sen, että tuntui kuin tässä olisi haaskattu ihan tuhottomasti aikaa. Yhdessä tuotantokaudessa on kuitenkin vain kymmenen jaksoa ja näitä tuotantokausia saa odottaa todella, todella kauan. Toinen kausi sai ensi-iltansa suoratoistopalvelu Netflixissä kaksi vuotta sitten, joulukuussa 2017. Toisin sanoen pieni ikuisuus sitten, nykyisen informaatiotulvan aikakautena.

Siksi on siis säälittävää katsoa, että tuntuu kuin tekijöillä ei silti olisi ollut tarpeeksi aikaa kuvata tarpeeksi kohtauksia kuningasperheen kanssa ja tähtinäyttelijöiden esittämänä. Sen sijaan kuvaus hyppää silloin tällöin milloin pieneen englantilaiseen kaivoskylään, jossa tapahtuu hiilikaivosonnettomuus, milloin nunnaluostariin Ateenassa. Sinällään nämä episodit olivat hyvin tehtyjä ja niiden käsittelemät aiheet ihan mielenkiintoisia. Niidenkin vaikutukset kuitenkin peilautuivat kuningasperheeseen, mutta minulle tuli pakostakin sellainen olo, että tässä nyt on keksitty tilkettä, kun ei ole ehditty tai jaksettu tai viitsitty tehdä tarpeeksi materiaalia itse siitä sarjan aiheesta ja jonka takia me katsojat sarjan pariin palaamme.

Sen sanottuani, ne hetket kun vietämme itse päähenkilöiden parissa, olivatkin sitten taas todella laadukasta draamaa, jota seurasi sormi huulilla, herkeämättä. Erityisesti pidin siitä, että kuningatarpari jätettiin suuremmitta kaaoksilta tällä kaudella ja esiteltiin perheen muita jäseniä. Nuori polvi (Anne ja Charles) olivat ihan suurenmoisia. Erityisesti Prinsessa Annen roolihenkilö puhutteli. Tuollaisia hahmoja seuraisi mielellään lisääkin. Niin tomera nuori nainen hän oli ja pisti kyllä tomuttuneen hallitsijaperheen polvilleen mennen tullen omalla menollaan. Aivan mahtava, feministinen voimapesä. Ehkä paras vuorosana tällä kaudella oli Annen kommentti: "I'm not confident, I'm just tough!"

Jakso, jossa seurasimme Prinssi Charlesin nimitystä Walesin prinssiksi ja hänen siitä koitunutta ajanjaksoaan tuolla maaseudulla, oli ehkä sarjan paras. Se valotti hienosti tämän yhden henkilön psyykettä ja persoonallisuutta. Se myös asetti Prinssi Charlesin tarinan omiin kehyksiinsä.

Pidin myös sarjan viimeisestä jaksosta, jossa seurattiin Prinsessa Margaretin hajoavaa avioliittoa ja sitä seurannutta pakoa Karibian lämpöön. Sen jakson kuvaus oli maagista. Kamera loi todella maagisia kuvia ja katsoja suorastaan rypi siinä Karibian tunnelmassa ja lämmössä. Myös Helena Bonham Carterin näyttelijäntyö oli todella vetävää. Jakson loppupuoli sai minut jopa itkemään. Jotain, mitä tapahtuu nykyään harvemmin ja harvemmin. Siinä sisaret Elisabet ja Margaret käyvät viimeinkin keskustelun, joka heidän on/olisi pitänyt käydä jo monta kymmentä vuotta. Jännitys heidän väliltään viimein purkautuu ja se on todella, todella koskettavaa. Etenkin, kun sitä on sarjan varrellakin rakennettu käytännössä katsoen kolmen tuotantokauden ajan. Toivonkin että Margaret itse asiassa voitaisiin jättää taka-alalle tämän jälkeen. Hänen tarinansa sai niin kauniin päätöksen.

Joka kaudella minulle on noussut joku näyttelijä aivan suosikiksi, tällä kaudella haastajia on paljon, Doherty ja Bonham Carter vetävät molemmat todella kauniit roolisuoritukset, mutta huomion varasti minun mielestäni silti Prinsessa Alicea näytellyt Jane Lapotaire. Toki, hänellä on ehkä "räiskyvin" rooli siinä suhteessa, että siinä hahmossa on paljon työstettävää. Mutta kyllä Lapotaire myös tulkitsee hahmoaan ennennäkemättömällä tarmolla. Hän tekee hahmosta omintakeisen, näyttävän, mutta myös syvällisen. Naisen, joka on elänyt pitkän elämän ja se kaikuu hänen jokaisessa sanassaan. Hyytävää työtä.

Colman jätti kylmäksi. Ei voi mitään. En ole vielä hänen nerokkuuteensa päässyt sisälle. Oscar-palkitussa suorituksessaan The Favouritessa pidin häntä lähinnä ärsyttävänä. Ja tässä hän oli huono. Hän tuo näyttelijänä itse asiassa mieleen Julia Robertsin. Molemmilla näyttelijöillä on tapana mennä suoraan kohtauksen keskipisteeseen. Esimerkiksi Bonham Carter ei. Hän tanssii kohtauksen ympärillä, kiusoitellen keskellä makaavaa jännitettä. Colman on ilmiselvempi. Hän lukee kohtaukset mustavalkoisesti. Kun hahmo on surullinen, hän on surullinen. Kun hahmo on iloinen, hän on iloinen. Kun huoleton, niin huoleton.

Erityisen ongelmallisena pidin tätä, kun hänen piti viedä hahmonsa monimutkaisemmille vesille. Etenkin poikansa Charlesin suhteen. Heidän suhteensa on jännittynyt ja vaikea. Mutta Colman tulkitsee erään avainkohtauksen, jossa Charles viimein haastaa äitinsä ja puhuu tälle suorat sanat, mielestäni todella karmeasti. Hän tulkitsee naisen koppavana ilkimyksenä. Mielestäni sen kohtauksen olisi voinut näytellä hienovaraisemminkin. Monitahoisemmin.

Ensimmäisessä jaksossa oli vielä vähän vaikeuksia totutella uusiin näyttelijöihin - etenkin kun aiemmat näyttelijät olivat tehneet niin suuren vaikutuksen. Hätkähdyttävintä oli nähdä Margaretin kirjaimellisesti kutistuvan. Vanessa Kirby on pitkä, Bonham Carter lyhyt. Mutta tämänkin asian yli pääsi kauden edetessä. Etenkin kun tietää Prinsessa Margaretin olevan oikeasti lyhyt. Kauden päätyttyä ei hahmoissa enää nähnyt entisiä näyttelijöitä - pois lukien ehkä Elisabetin. Matt Smith ja Tobias Menzies vetivät mielestäni erilaisimmat roolisuoritukset, mutta molemmat vedot hyväksyi katsojana. Sen siitä näkee, että taiteelliset vapaudet ovat sallittavia, ellei jopa suotavia. Katsojana sitä haluaa nähdä toisen ihmisen tulkinnan tilanteesta.

The Crown on kaiken kaikkiaan todella laadukasta televisioviihdettä. Jopa huonoimmillaan se on varmasti parempaa kuin se draamaviihde mitä saamme seurata vastaanottimistamme keskimäärin. Tälläkin kaudella panostuksen ajankuvaan näki ja kuuli. Vaatetus, lavasteet, kuvaus oli kaikki ensiluokkaista. Musiikit iskevät vieläkin sydämeen ja menevät tunteisiin. Käsikirjoitus antaa näyttelijöille paljon tulkittavaa ja yhdessä jaksossa, jossa kävimme läpi Prinssi Charlesin keski-iän kriisi, muuttui tulkinta jopa filosofiseksi ja tarjosi syvällisen oppitunnin elämästä.

Ah. Onko parempaa?

Unbelievable, 1. tuotantokausi

Teini-ikäinen Marie Adler (Kaitlyn Dever) raiskataan. Hiihtopipoon pukeutunut mies tunkeutuu hänen nuortenkotinsa huoneeseen ja raiskaa tytön. Lähtee jälkiä jättämättä. Seuraavana aamuna paikalle tullut poliisi tenttaa Marieta yön tapahtumista. Paikalle laahustaa myös rikosetsivä, joka pyytää Marieta käymään yön tapahtumat vielä uudelleen läpi. Marie lähetetään lääkärintarkastukseen, joka muistuttaa hämmästyttävän paljon kokemusta raiskauksesta. Sairaalassa häntä tentataan uudelleen yön tapahtumista. Myöhemmin Marie kutsutaan vielä poliisiasemallekin kuulusteltavaksi. Kun Marie kutsutaan vielä tämänkin jälkeen taas takaisin poliisiasemalle, jossa hän saa käydä taas yön tapahtumat läpi, tuntuu tilanne sanalla sanoen uskomattomalta. Vielä vähän ajan päästä Marie kutsutaan taas takaisin poliisiasemalle, jossa kuulustelun sävy on muuttunut jo häkellyttävän vihamieliseksi. Valehteliko elämänsä lastenkodeissa viettänyt ja siten huomiotta jäänyt tyttö koko tapauksen?

Toisaalla, etsivät Karen Duvall (Merritt Wever) ja Grace Rasmussen (Toni Collette) kohtaavat kumpikin tahollaan oudolla lailla samanlaiset raiskaustapaukset.

Sopivasti nimetty, Unbelievable, on sarjana uskomattoman hieno. Eipäs nyt kierrellä ja kaarrella. Tällaista televisiota tulee vastaan ehkä, hyvällä tuurilla, kerran vuosikymmenessä. Veret seisauttava, hyytävä, uskottava, voimakas, jännittävä, mielenkiintoinen, laadukas, dramaattinen. Ajoittain teki mieli heittää televisio ikkunasta läpi, tähdäten kadun toisella puolella olevaan viemäriritilään, jonka läpi kuvittelin television tippuvan kohti maan syövereitä. Välillä polvistua ruudun eteen ja suudella maata sen edessä.

Erityisesti sarjan ensimmäinen ja toinen jakso pakkaavat sisuksiinsa sellaisen iskun, että sen jälkeen on vaikea hengittää. Ensimmäinen jakso on Marien. Ja toinen jakso, jossa esitellään Duvallin ja Rasmussenin tapaukset, toimii kuin sen rinnastavana kontrastina. Juxtapositiona. Ensimmäisessä jaksossa raiskauksen uhria raiskataan toistamiseen ja toistamiseen auktoriteettiasemassa olevien poliisien, etsivien, lääkärien taholta, joiden pitäisi auttaa. Toisessa jaksossa, kun etsivät Duvall ja Rasmussen ovat - liioittelematta sanoen - sentään ihmisolentoja, joilla on sydämet rinnuksissaan, osaavat he kohdata raiskauksen uhrit ammattimaisemmin. Ja se tekee todella suuren eron. Että ihmisen kohtaa ihmisenä. Ei vain jonain tapauksena. Tai osapuolisena. Tai ainakaan syyllisenä itse.

Tapa, jolla ensimmäinen ja toinen jakso ovat kuin toistensa yö ja päivä, saavat kyllä katsojan veren kiehumaan. Myös kahdeksanosaisen minisarjan muut jaksot nousevat kyllä televisioviihteen korkeuksiin, jättiläisten seuraksi. Marien tarinaa pidetään koko ajan rinnalla, kun Duvall ja Rasmussen pyrkivät pääsemään koko ajan lähemmäs syyntakeista. Siinä missä nämä muut raiskausuhrit saavat oikeaoppista apua ja tukea, Marien elämä joutuu syöksykierteeseen, joka on saanut alkunsa vain ja ainoastaan siitä, ettei häntä uskottu.

Sinänsä sarjan temaattiset ulottuvuudet kulkevat todella lähellä MeToo-liikeen maaperää. Liekkö tällaista sarjaa olisi voitu tehdäkään ennen kyseistä sosiaalisen oikeuden kampanjaa. Tai jos olisi tehty, niin liekö tätä olisi ymmärretty aivan yhtä lailla, samassa valossa kuin nyt.

Mutta sarja ei ole pelkästään jotain feminististä vuodatusta ja uhmaa. Se on hyvin ihmisläheistä ja raakaa psykologista tulkintaa raiskauksen monista ulottuvuuksista. Se on myös tarkastelua tämän etsiväkaksikon keskinäisestä skismasta, joka on vähintäänkin monitahoinen. Mutta pointti on siis se, että sarja ei ole mustavalkoinen. Se ei sano, että kaikki miehet ovat raiskaajasikoja ja kaikki naiset pyheellisiä neitsytmarioita. Sarjan kerronnasta pystyy kyllä aistimaan, että se kulkee tällä maaperällä hyvin varovaisesti ja nimenomaan välttää tekemästä tällaisia johtopäätöksiä, vaikka tässä yhdessä tapauksessa nämä roolit nyt on näin jaettukin. Sarja kuitenkin perustuu tositapahtumiin ja niille tässä varmasti pyritäänkin tekemään oikeutta.

Pohjimmiltaan tulkitsen, että sarja kysyy, näiden konkreettisten raiskaustapausten avulla, sekä myös Duvallin ja Rasmussenin työnluonteen ja sen kuvauksen kautta, että mikä on ihmisten vastuu toisilleen? Onko se rikosetsivän vastuu tehdä töitä kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudesta tapauksen selvittämiseksi? Onko se ihmisen osa kestää vallan hyväksikäyttöä auktoriteettiasemassa olevalta? Onko se miehen vastuu kantaa syyllisyyttä kaikkien raiskaajien puolesta? Onko se naisen osa olla kunnollinen ja kuuliainen ja totella käskyjä? Onko se ihmisen osa pyytää anteeksi tekemiään virheitä? Tai saada anteeksi? Onko se meidän harteilla, olla hyviä toisillemme?

Voisin analysoida sarjan käsikirjoittajien, ohjaajien, näyttelijöiden, kuvaajien ynnä muiden työpanosta tästä ikuisuuteen. Mutta on eräs, josta haluan puhua erityisesti. Merritt Wever. Joka on upea. Marien henkilöhahmo on selvästi sarjan pääosa. Ja Wever joutuu jakamaan sivuosan huomion vielä Colletten kanssa, joka myös muuten näyttelee näyttelemästä päästyään, mutta silti Weverin hahmosta nousee sarjaan jonkinlainen emotionaalinen ydin. Weverin roolitulkinta on niin avonaista, että siitä saa täydellisesti kiinni. Kun hänen hahmonsa astuu ruudulle, katsoja saa huokaistua sisälleen pullottamansa hapen ensimmäistä kertaa ulos. Weverin tulkitsemat sävyt ovat täydellisiä. Hän luo hahmostaan empaattisen, kuuntelevan, vastaanottavan, ammattimaisen, mutta samalla valottaa myös näiden piirteiden takana makaavia jännitteitä - jyrkkyyden, etenkin mitä tulee muiden tekemiin virheisiin, täydellisyydentavoittelun ja sen rankkuuden sekä sen filosofisen ahdingon johon voi joutua, jos tekee sellaista työtä, kuin Karen Duvall, jossa kohtaa ihmisyyden kurjimmat ja katalimmat kuilut. Ennen kaikkea Wever paljastaa sen voiman, joka tarvitaan ollakseen yksinäinen majakka paistamassa valoa pimeään. Ja tämän voiman ylläpitäminen ei ole helppoa. Uskomattoman monitahoinen roolityö. Karen Duvallista tulee ehdottomasti itselle ainakin yksi populaarikulttuurin keskeisimmistä sankareista. Emmy-palkintoa veikkailen nyt jo Weverille.

Sarja on raaka. Ja rankka. Mutta katsomisen arvoinen. Katso ainakin ensimmäinen jakso ja noin kahdeksan ensimmäistä minuuttia sarjan toisesta jaksosta. Sitten tule takaisin tänne, niin puhutaan sarjasta lisää. Sitten kun pystyt. Itsellä on mennyt tämän sulattelemiseen pienoinen tovi.

The Newsroom, 1. tuotantokausi

Pidän Aaron Sorkinista kirjoittajana. Toki hänelläkin on maneerinsa ja hänen tyylistään on helppo tehdä parodioita, niin omin takeinen se on. Mutta ylipäänsä pidän hänen filosofiastaan kirjoittajana. Kuinka hän on kiinnostunut menestyvistä ihmisistä.

The Newsroom kesti kolme kautta ja sai ensiesityksensä vuonna 2012. Monella tapaa, The Newsroom taisi debytoida vain muutama vuosi liian aikaisin. Nyt, Trumpin presidenttiyden jälkeen, The Newsroom olisi varmasti löytänyt yleisönsä aivan eri lailla. Vuosikymmenen alussa The Newsroomille ja sen esittämille kysymyksille jopa naureskeltiin, mutta enää sitä kukaan ei tee.

Se kertoo nimensä mukaisesti uutishuoneesta, joukosta tuottajia, jotka haluavat tehdä uuden ajan ja uudenlaisen uutisohjelman televisioon, jossa uutisia käsitellään syvällisemmin. Jeff Daniels esittää uutisankkuri Will McAvoyta ja Hillary Thompson (?) - ei. Mikä sen naisen nimi on? Emily Mortimer. Se se oli. Emily Mortimer esittää päätuottajaa, nimeltään Mackenzie McHale, joka puskee nämä uudet tuulet uutisohjelmaan. Pääpomo on Sam Waterstonin näyttelemä Charlie Skinner. Kanavan omistaja on Leona Lansing, Jane Fondan esittämänä. Olivia Munn näyttelee toista uutisankkuria, Allison Pill ja Dev Patel assistentteja.

The Newsroomin teemoja ovat siis demokratian edellytykset, tiedon välitys, tiedon luotettavuus, uutisten luotettavuus, argumenttien "freimaaminen" ja sellainen pieni teema kuin totuus. Sarjassa kyseenalaistetaan katsojalukujen perässä juoksevat uutislähetykset sekä puolueelliset uutiskanavat. Tuolloin vuonna 2012 aiheesta ei vielä puhuttu paljon, mutta nyt totuuden jälkeisessä ajassa, kysymykset ovatkin yllättäen keskustelun keskiössä. Jos Jenkkien menoa katsoo, niin puolueellisuus uutisissa on ihan omassa luokassaan. Sekä CNN omalla laidallaan että Fox News omallaan, edustavat systeemin rikkonaisuutta. Tietäjät tietää, että Jenkeissä oli aikaisemmin laki, joka edellytti puolueettomuutta uutislähetyksiltä, mutta se on, yllättäen, poistettu se laki. Tähän kun ynnää vielä mukaan uutislähetysten viihteellistymisen, niin lopputuloksena onkin aika ikävä todellisuus, jossa Kardashianit ovat uutisoiduimpia kuin vaikka Yemenin kriisi. Ja kärsijänä on tietysti tavallinen kaduntallaaja, joka ei ole informoitu ja siten poliitikot voivat käyttää häntä ja hänen ääntään hyväkseen.

Sinänsä The Newsroom on siis älykkäästi muotoiltu sarja ja tarraa ihan oikeaan aiheeseen - vaikkakin pari vuotta liian aikaisin. Mutta samaan hengen vetoon on todettava, että The Newsroom ei kyllä esitä tätä aihetta oikein kunnialla. Kritiikin se esittää ihan oikein, mutta sitten tämä "uusi ja uljas uutistoimitus" paljastuukin olemaan aika korni. Käytännössä katsojalle vain näytetään Jeff Daniels marmattamassa vuosikymmenen alussa ajankohtaisena olleesta "Tea Party"-liikkeestä republikaanisen puolueen sisällä. Sinänsä ihan ok. On lehdistön tehtävä kritisoida vallanpitäjiä. Mutta jos ensiksi tämä The Newsroom perustelee omaa olemassaoloaan muun lehdistön puolueellisuudella, niin sitten se käyttää lopun aikaansa olemalla täsmälleen juuri niin puolueellinen kuin voi olla. Käytännössä siis vain kritisoimalla muutamaa poliitikkoa yhdestä puolueesta. Näkee selvästi, mistä Sorkinin kenkä on puristanut vuonna 2012.

Sorkinin kirjoituksissa pidän kuitenkin ehdottomasti eniten siitä, millaisia mahdollisuuksia hän antaa näyttelijöille. Ja The Newsroomista niitä voi bongata oikealta ja vasemmalta. Emmy-palkinnon osastaan nappasi Jeff Daniels. Hän on hieno. Emmy-ehdokkuuksia pokkasi myös Jane Fonda, joka varastaa huomion jokaisella kohtauksellaan. Hän on niin tulinen, että tuntuu kuin hän leijuisi niidenkin kohtausten yläpuolella, joissa hän ei edes ole mukana. Mikä on sinänsä suuri saavutus, kun ottaa huomioon sen, että hänen roolinsa on pieni sivuosa.

Hillary Thompson, joksi nyt siis kutsun Emily Mortimeria, koska naisen oikea nimi ei vaan jostain syystä painu mieleen, puolestaan jättää vähän kylmäksi. Paljon jo kertoo tietysti se, että hänen karismansa on niin hiirulaismaista, että nimikin unohtuu. En ole koskaan oikein tiennyt miten suhtautua hänenlaisiinsa näyttelijöihin. Itse miellän samaan kastiin esimerkiksi Michelle Williamsin kanssa. Molemmat sellaisia anteeksi että olen olemassa -auran omaavia naisia. Tähän voimakkaan ja vahvatahtoisen päätuottajan rooliin Thompson ei ainakaan sovi.

Sarjan suurimmaksi vahvuudeksi paljastuu kuitenkin Sam Waterston. Vasta tämän sarjan löydettyäni, olen vasta avannut silmäni hänen nerokkuudelle. Koska minulla on jatkuvasti päällä myös Grace & Frankien alituinen uudelleenkatsominen, olen tajunnut kuinka äärettömän hyvä hän on siinäkin. Tein vähän tutkimusta (eli siis takarivin nuokkujalle; googlasin ja klikkasin wikipedian auki) Waterstonin urasta ja järkytyin. Minunkaltaisen palkintohuoran sydämeen vihlaisee aina, kun joku niinkin lahjakas näyttelijä kuin Sam Waterston ei ole voittanut ei niin Oscar-pystiä, Emmy-pystiä kuin Tony-pystiäkään - vaikka kaikkiin on ollut ehdolla. Mikä maailmassa on vikana!?

Myös Olivia Munn on sarjan valopilkku. Hän on jossain aikaisemmin kiinnittänyt ohimennen huomioni. Veikkaisin, että jos hän saisi ansaitsemiaan rooleja, niin hän voisi vakuuttaa laajemminkin. Allison Pillistä en ole koskaan perustanut, mutta The Newsroomin avulla olen sentään päässyt osasta antipatioistani eroon hänen kohdallaan. Ja sekin on jo paljon.