...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: The Worst Person in the World

Julie (Renate Reinsve) on parikymppinen norjalaisopiskelija, joka haahuilee elämänsä ja tulevaisuutensa kanssa, kunnes törmää vanhempaan sarjakuvataiteilija Akseliin (Anders Danielsen Lie), johon päätäpahkaa rakastuu tulisesti, muuttaa yhteen ja aloittaa yläluokkaisen elämän osallistuen idyllisiin maalaisviikonloppuihin miehen perheen huvilalla, käyden kirjajulkkareissa ja keskustellen syvällisiä Freudista #MeToo-liikkeeseen boheemin ystäväpiirin kanssa. Mutta miten suu pannaan, kun vastaan käppäilee huomattavasti vähemmän tasokasta elintasoa, mutta jonkinlaista vapaampaa elämää tarjoava barista Eivind (Herbert Nordrum), hänkin tahollaan jo parisuhteessa?

Joachim Trierin (yllättäen ilmeisesti ei-minkäänlaista-sukua Lars Von Trierille) ohjaama romanttinen draamakomedia keräsi viime vuonna roppakaupalla ylistystä ja kiersi kaikki merkittävimmät palkintogaalat Cannesista Oscareihin. Trierin on sanottu tuoneen jotain uutta väljähteneeseen romanttisen elokuvan genreen. Onnistuneen milleniaalin ihmisen kuvaamisessa. Monet ovat tituleeranneet elokuvaa mullistavaksi. Jotkut nettikommentoijat sanovat jopa jättäneensä nykyiset kumppaninsa ja aloittaneensa uuden elämän elokuvan ansiosta - tai takia.

The Guardian meni jopa niin pitkälle, että innostui tituleeraamaan elokuvaa sanoilla, jotka vain harvalle elokuvalle uskalletaan langettaa, niiden painoarvon takia: "välittömäksi klassikoksi". Kaikkein suurimman kunnian tuntui kuitenkin antavan arvostettu The Atlantic-lehti, joka valitsi elokuvan suoralta kädeltä vuoden 2021 parhaaksi elokuvaksi. 

Onhan elokuvassa yritystä tehdä jotain uutta. Jota arvostan paljon. Ja kyllähän tässä saadaan kiinni sellaisesta nykyihmisen eksistentialistisesta paradigmasta. Merkittäviä valintoja tehdään ja suuriakin muutoksia elämässä tapahtuu, mutta sitä ei oikein osaa päättää millaista elämää haluaa elää tai vaikka haluaisi, mikään ei oikein tunnu miltään. Päähenkilö Julien sanoin "tuntee olevansa sivuhenkilö omassa elämässään". 

Elokuvan taiteelliset ratkaisut ovat elävöittäviä. Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa päähenkilö Julie pysäyttää muun maailman ja ihmiset paikoilleen valaisinkatkaisijaa painamalla ja juoksee viettämään romantiikan täyttämää päivää salarakkaansa kanssa. Myös huumekokeilun vaikutukset saadaan kuvattua elokuvalliseen muotoon uskottavasti. Vähemmän innostunut olin kertojaratkaisukokeiluista ja siitä, että elokuva on jaettu kahteentoista tittelöityyn kappaleeseen, jotka julistetaan jo elokuvan alussa, joten katsoja ikään kuin tietää jo, mitä on luvassa. 

Kaiken kaikkiaan odotin paljon enemmän. Suuhun jäänyt maku on lähinnä väljähtänyt. Elokuva on kovin harmaa ja väritön. Hahmot aika käsitteellisiä. Halusin enemmän lihaa ja verta. Tietysti, kun aiheena on kuvata parikymppisen haahuilua elämässään, sitä ei ehkä saa tuotua iholle oikeastaan ollenkaan, vaan pakkokin jättää etäiseksi.

Ei siinäkään siis vielä mitään. Mutta pahiten elokuva uppoaa minulle yhdestä syystä; ironia. En ole koskaan oikein välittänyt siitä. Etenkin pidän sitä mauttomana silloin, kun tekijöillä olisi älyä ja kykyä tehdä aidompi elokuva, älykkäämpi elokuva. Ironia on laiskaa. Siinä väistetään, kun pitäisi mennä kohti. Milleniaalin elämää tietysti ironia värittää hyvin vahvasti, mutta minuun se ei tehokeinona iske. Jos kaikki on niin ironista ja kaiken voi olankohautuksella jättää välittämättä, miksi minun pitäisi välittää tästä elokuvasta? Taidan olla vain liikaa Z-sukupolvea samaistuakseni täysin milleniaalien (Y-sukupolvi) ironiseen kokemukseen. Tai kuka tietää, ehkä henkisesti kuuluun johonkin täysin kokonaan toiseen sukupolveen - menneeseen tai vielä tulevaan. Tai sitten kaikki nämä sukupolvijaot ovat humpuukia.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti