...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: In the Mood for Love

Wong Kar-wai ohjasi vuoden 2000 elokuvan In the Mood for Love, pääosissa Tony Leung ja Maggie Cheung, joka sijoittuu 1960-luvun Hong Kongiin. Seinänaapurit Rouva Chan (Cheung) ja Herra Chow (Leung) saavat selville, että heidän molempien puolisot ovat aloittaneet suhteen toisen puolison kanssa. Yhteinen suru muuttuu pian rakkaudeksi Chanin ja Chowinkin välillä.

60-luvun konservatiivisen yhteiskunnan kahlitseva maailma on saatu hyvin tuotua osaksi elokuvan kerrontaa. Se on kuin kolmas päähenkilö, kuin tarinan antagonisti, joka estää pääparia löytämästä toistensa luokse. Sen sijaan elokuvan ajankuva on hillittyä, vähäeleistä, hahmot ilmaisuissaan niukkoja, varovaisia. Jatkuvasti katsomassa selkänsä yli, ettei kukaan saa heitä kiinni rakkaudessaan.

Mutta sitten toisaalta mietin, kuinka totuudenmukaista on analysoida elokuvaa vain 60-luvun kontekstissa. Ihmisyyden kuvauksessa elokuvan kerronta on kuitenkin universaalia. Niin monesti ihmiset harhailevat usvassa toistensa ohi, jäävät katumaan tekemättä jääneitä asioita, reagoivat liian myöhään sanoihin, joita eivät odottaneet kuulevansa. Hetken merkityksen ymmärtää vasta, kun se on ohi.

Oivaltavana pidin sitä, miten elokuva tuntuu tarttuvan myös siihen, kuinka sidoksissa rakkauden tunne - tunteet ylipäänsä - ovat muihin tunteisiin. Rakkauden kohdalla eritoten kaipaukseen, ikävään, osattomuuteen, yksinäisyyteen - jopa tylsyyteen.

Mistä tunnistamme, miten erotamme tunteet toisistaan, mikä tunne on aito?

In the Mood for Love hyödyntää tälle taiteenlajille ominaisia piirteitä, nojaa vahvasti visuaaliseen kerrontaan, täsmentää ja värittää käsiteltäviä teemoja väreillä, valoilla, liikkeellä. Vuorosanoja on laihasti, koska kyseessä ei ole romaani. Tämä on enemmän kuin elokuvallista runoutta. Merkitykset on etsittävä sanojen välistä. Pisarasta, joka laskeutuu sudenkorennon lailla katulätäkköön, lampusta, joka menee rikki, sängyn alle unohtuneista tohveleista. 

Maggie Cheung ja Tony Leung ovat rooleissaan täydelliset. Heidän ikävää täynnä olevat silmät, aksentoidut ryhdit, balettitanssijan lailla ilmaan jäävät kädenliikkeet ovat kaikki harkittuja, hiottuja valintoja.

Ehkä eniten sitä jää elokuvan jälkeen prosessoimaan sen tapaa käsitellä aikaa. Sen kuluminen on elokuvassa koko ajan läsnä. Hahmot odottavat läpi elokuvan jonkin tapahtumista. Sitä ei täysin täsmennetä mitä, ehkä rakkautta, ehkä raivoa. Ehkä vain sitä, että jotain tapahtuisi, mitä vain. 60-luvun ajankuva eritoten korostaa hälystä, tulvasta, ärsykkeistä vapaata maailmaa, jossa toisen ihmisen saattoi kohdata, löytää, nähdä. 

Elokuvan loppua kohden, ohjaaja vyöryttää mukaan yhä enemmän historiallistakin ajankuvaa, uutisvirtaa, nähtävyyksiä, turistikohteita, raunioita. Olemme kaikki aikamme tuotteita, mutta myös osa sitä kasvavaa historian pyörrettä, jonka uumeniin lopulta kaikki uppoamme. 

Elämme ajassa ja sen ulkopuolella. Elokuvan herättämiä kysymyksiä voisi listata loputtomasti, mutta viimeisen tähän hahmottelemani muotoilisin näin: saammeko koskaan kiinni hetkestä - rakkaudesta, ihmisyydestä, toisistamme - vai näemmekö aina vain menneisyyteen sumuisen lasin läpi?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti