Ensimmäinen merkintä

Tarkkasilmäisimmät lienevät jo huomanneenkin, että tuntuvat kuin tulleen väärään blogiin. Ihan oikeassa paikassa olette, ei huolta. Ja niin olen minäkin. Tosin vielä kesälomalla, mutta olen häärännyt täällä blogin kulisseissa ja tulin tekemään tällaisen välimerkinnän tänne siksi, koska bloggerin ihana, vanhanaikainen teknologia on vähän kankea, eikä esimerkiksi mahdollista nettiosoitteiden uudelleenohjauksia, joten siksi blogin vanha osoite cinemalozenge.blogspot.com ei enää toimi. Mutta ei tule pelästyä, blogi näkyy täällä uudessa osoitteessa.

Jo viime vuoden kesän jälkeen uhkailin, että blogi saattaisi nähdä isompia tai pienempiä muutoksia. No, vuosi siinä sitten meni ja kerta heitolla uusiksi menikin. Totuus taitaa kuitenkin olla se, että tässä vaiheessa, seitsemän vuotta tätä blogia raapustaneena, aika oli joko uudistua tai kuolla.

Cinema Lozengea ei enää ollut olemassa pitkään aikaan. Viimeistään se kuoli alkuvuodesta. Maailma on eri, minä olen eri, kaikki muuttuu. Siksi kyse ei ole siitä, että olisin halunnut uudistua, vaan jostain ihan täysin muusta.

Vuosi vuodelta huomaan, että ainoa syy pitää tätä blogia pystyssä on se alkuperäinen idea, mikä minulla on ollut, eli että saada ylös ajatukset katsomistani elokuvista. Haluan aina vain vähemmän ja vähemmän julistaa itseäni minään totuutena tai auktoriteettina. Jos koskaan edes olen halunnut. Nyt en sitä halua ollenkaan.

Siksi muuttunut blogi on entistä askeettisempi ja entistä minimalistisempi. Se on keskittynyt vain ja ainoastaan toimimaan alustana, jolle kirjoittaa muutama mieleen noussut ajatus - tai merkintä elokuvista, joita olen katsonut.

Ja tästä pääsemme myös tähän asiaan. Elokuviin. Huomaan niidenkin suhteen, että olen kypsempi elokuvien kuluttaja kuin joskus. Se tarkoittaa, että en enää ahmi niitä kaksin käsin. Katson niitä silloin tällöin. Ja vain silloin kuin huvittaa. Miten sen kuuluisikin olla. Mutta se ei tee kovin hedelmällistä blogia. Joten siksi laajennus. Kirjoitan nyt mistä tahansa haluan. Tv-sarjoista ehkä entistä enemmän, mutta myös ensimmäistä kertaa kirjoista. Ei ehkä ihan heti, mutta jossain vaiheessa.

Katsotaan siis kuinka kauan tämä meno kestää. Ei ehkä enää seuraavaa seitsemää vuotta, mutta ehkä nyt ensi kesälomaan asti ainakin.

Mukavaa, jos olette vielä kirjoituksia mukana seuraamassa. Ei haittaa, vaikka ette olisi. Armollisuutta, elämää, kaiken ohimenevyyttä ja olemassaolon arvostusta, kun täällä vielä ollaan. Lomailen itse vielä vähän aikaa, suunnittelen uudistuneen blogin sisältöjä ja palailen tosiaan sitten syksymmällä.

(Pahoittelut myös siitä, että blogger näköjään nyt spämmännyt teidän lukuluettelonne täyteen tämän blogin postauksia. En ole siis koko vanhan blogini sisältöä uudelleenjulkaissut, vaan tämäkin menee bloggerin piikkiin.)

Kesäloma

Elokuvia ei tule katsottua.

Jostain syystä ne eivät löydä minua

enkä minä niitä 

näin kevät-kesä-puoliskolla vuotta.

Meillä on jotain ongelmia

kohtaamisissamme.

Emme ole samalla sivulla.

Siksi elokuvablogin on parasta 

viettää ansaittua kesälomaa niinä

kuukausina.

Viime vuoden tapaan.

Ihan pian on tarkoitus palata.

Loppukesästä, viimeistään

alkusyksystä.

Kellot

Katson ajan tahrimaa maailmaa.

Kuulen kun kellot soivat.

Ajattelen, että ehkä 

tässä on kaikki.

Lähden silti etsimään jotain enemmän.

Koen tulleeni tien päähän. 

Nykyisessä työssä, kaupungissa, elämässä.

Haen töitä. Koko alkuvuoden.

Käyn haastattelussa.

Saman päivän iltana avaan tietokoneen.

Eteeni lävähtää tieto Tuopin menehtymisestä.

Vähän ajan päästä saan tietää saaneeni työpaikan. 

Jollaisesta olen aina haaveillut. Jota varten olen opiskellut. 

Muutto. Helsinki. Töiden aloitus. 

Samaan aikaan pieni, pienempi kuin solu, mutta niin vahva voima saa maailman polvilleen.

Mietin onko mikään pysyvää tai muuttuuko toisaalta mikään?

Yritämme, epäonnistumme, pakenemme. Löydämme uudestaan. Unohdamme. 

Aika leikkii leikkiään. Hyppii ruutua. 

Kellot soivat. Ja aika aloittaa leikkinsä uudestaan.

Tuopille.