Kolmas merkintä: Relatable ja mihin kulttuuri on menossa

 Siitä on ehtinyt jo tovi vierähtää, kun amerikkalaisen koomikon, näyttelijän ja talk-show-juontajan Ellen DeGeneresin stand up-spesiaali nimeltään Relatable sai ensi-iltansa suoratoistopalvelu Netflixissä ja siis siitä, kun olen sen katsonut. Aihe on kuitenkin ajankohtainen nyt taas, kun DeGeneres on otsikoissa.

DeGenereshän aloitti uransa jo 80-luvulla, nousten koomikkona supertähteyteen, kun esiintyi niinkin merkittävillä estradeilla kuin legendaarisen Johnny Carsonin talk show:ssa sekä myöhemmin tähditettyään omaa tilannekomediaansa 90-luvulla nimeltään Ellen. 

Oman talk show:nsa Ellen sai vuonna 2003 ja on siitä lähtien toiminut jonkinlaisena amerikkalaisen kulttuurin kiintopisteenä. Monet tuntevat hänet "tanssivana naisena televisiossa" tai yhtenä ensimmäisistä julkihomoista julkkiksista Hollywoodissa. Hän on murtanut monia esteitä ja raivannut aikamoisen uran, jonka jäljissä niin monet ovat sittemmin pystyneet astelemaan.

Ellenhän on siis todella vaikutusvaltainen hahmo. Hän on voittanut enemmän Emmy-palkintoja kuin jaksaa laskea ja hänen omaisuutensa arvo on valtava. Hänen talk show:saan on saanut alkunsa monen Hollywood-tähden ura ja hän on käyttänyt alustaansa levittääkseen suvaitsevaisuuden ilosanomaa. 

Omalta osaltaan hän on myös luonut internet-kulttuurista sen, mitä se on nykyään. Hänen talk ohjelmansa on aina ollut uraa uurtava omaksuessaan uusia teknologioita ja alustoja. Käsittääkseni hän ensimmäisenä tai ainakin yhtenä ensimmäisistä osasi hyödyntää Youtubea mainostaakseen ohjelmaansa julkaistessaan videoklippejä omalla Youtube-kanavallaan. Ensimmäisiä viraalihittejä taisi olla Taylor Swiftin ja Zac Efronin duetoima ylistyslaulu Ellenille.

Siksi onkin ironista, että se on nyt nimenomaan sekä internet- että progessiivinen kulttuuri, joka on purrut häntä nilkkaan. Vallankumous syönyt lapsensa. 

Ellen on siis viimeaikoina saanut niskaansa valtavan määrän kritiikkiä loukkaavasta huumoristaan sekä vihamielisestä työympäristöstä ohjelmansa kulisseissa. Cancel kulttuurina tunnettu ilmiö on niin ikään iskenyt kirveensä häneen. Sinänsä ehkä viimeiseen ihmiseen, josta sitä olisi voinut odottaa. 

Kysymykseksi muodostuu siis miksi.

Miksi progressiivinen kulttuuri tuntuu iskevän ja ottavaan kohteekseen nimenomaan omansa? Miksi edistysmieliset liberaalit "peruuttavat" toisiaan? Maailmassa kun olisi oikeitakin pahiksia Trumpista vaikka Lukashenkoon asti. Miksi lokaa niskaansa saavat kuitenkin esimerkiksi feministinen lastenkirjailija J.K. Rowling tai maailman kiltein talk show -juontaja Ellen DeGeneres?

Osa ilmiöstä selittyy tietysti henkilöiden omilla käytöksillä. Kyllähän se on rehellisyyden nimissä pakko myöntää, että osa Elleninkin vitseistä tuntuu tässä ajssa menevän hieman yli. Esimerkiksi piinatessaan muka-hauskasti nuoria naistähtiä heidän seurustelusuhteistaan tai pilkatessaan englantia ei-äidinkielenään puhuvien aksentteja. 

Mutta en usko, että tässä on koko totuus. 

Itse olen ollut Ellenin fani niin kauan kuin muistan. Hänellä oli aikoinaan suurikin merkitys omaan elämään. Hänen viestinsä kiltteyden voimasta resonoi voimakkaasti vaikeina aikoina. Hänen televisio-ohjelman avulla näki, että maailmassa on yhä voima, joka seisoo hyvän puolella pahaa vastaan aikana omassakin menneisyydessä, kun tällaiseen oli vaikea uskoa.

Lisäksi pidän suurimmalta osin hänen huumoristaan. Se on kuitenkin pakko todeta, että mielestäni tämä stand up-spesiaali Relatable ei ollut hänen vahvinta materiaaliaan. Se oli hymyilyttävää, ei ääneen naurattavaa. Hänellä on ollut parempiakin settejä. 

Mutta siis, monet koomikot ovat kuitenkin Elleniä hurtimpiakin vitsejä murjaisseet, eivätkä he silti ole saaneet niskaansa niin paljon kuraa. 

Luulen, että ilmiöitä täytyy tarkastella kauempaa.

Jollain lailla kyse lienee kokonaisesta kulttuurin muutoksesta. Itse ehkä identifioisin sen Trumpin aikakauteen, enkä varmasti olisi ainoa. Vuoden 2016 jälkeen maailma on ollut hyvin erinäköinen ja -lainen. Ensin #MeToo-liike mullisti oikeudenannon ja -saannin muodon. Enää ei viety Weinsteineja sun muita lieroja oikeuteen, vaan oikeudenkäynti käytiin julkisuudessa. Sen jälkeen esimerkiksi #OscarsSoWhite ja #BLM -liikkeet ovat tyrkyttäneet julkisuuteen myös muita sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teemoja, sosiaalinen media tietysti mahdollistajanaan.

Miksi?

Luin jostain, että Amerikassa presidenttiä on pidetty kautta aikain poliittisen johtajan lisäksi myös moraalisena johtajana. Kiltin kristityn, poliittisesti maltillisen ja identiteettipolitiikan kultapojan Obaman lähdettyä läksimään Valkoisesta talosta, ehkä Amerikka on ajautunut jonkinlaiseen moraalikatoon. Tai tyhjiöön. Ja ihmiset etsivät nyt moraalikäsityksiään uudestaan Obaman kirjaimellisen vastakohdan täyttäessä Obaman kenkiä. 

Tai ehkä kyse on psykologiasta. Hallinnan tunteesta. Kun ihmiset eivät voi mitään Trumpille, he kiinnittävät huomion siihen, johon he kokevat voivansa vaikuttaa. Rowlingin tai DeGeneresin kaltaisiin hahmoihin, liittolaisiin, joilla on sentään korvat auki progressiiviselle agendalle, toisin kuin Trumpilla.

Kaikkein pahin selitys olisi se, että kyse on jonkinlaisesta uuspuritanistisesta aikakaudesta. 2010- ja 20-lukujen noitavainoista. Ajatellaan Trumpin hirveyksien kritisoimisen edellyttävän täydellistä moraalista puhtautta kaikilta muilta. Tai jopa että Ellenit ja Rowlingit olisivat oikeasti Weinstein-kategoriaan kuuluvia. Ehkä sosiaalisessa mediassakin on tällainen sisäänrakennettu piirre, että se tekee ihmisten käytöksestä vähän liian pelkistettyä, mustavalkoista, joko-tai-jaotteluun laitettavaa. Nyanssit häviää, kun erimielisyys on ilmaistava siitä, kummalle puolelle näkkileipää kuuluu voidella sekä Trumpin ulkopoliittisista ulostuloista yhtä voimakkaasti.

Toisaalta ehkä jokainen sukupolvi määrittelee itselleen kulttuurin ja yhteiskunnan kirjoittamattomat säännöt; normiston. Eikä kyse olekaan mistään muusta. Onko tällainen moraalinen hurskaus mahdollista nyt, kun ihmisillä on niin paljon valinnanvaraa. Jos ei Ellen miellytä, hänet voi "peruuttaa" ja tyytyä niihin loppuun kolmeen miljoonaan viihdyttäjään, jotka tuottavat jatkuvasti sisältöä hänen sijastaan.

Sen tuo Relatable-spesiaali toi kuitenkin esille, että tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Ellen on "peruutettu". Kirjamellisesti hänen tilannekomediansa Ellen peruutettiin 90-luvun lopulla, koska hän tuli ulos kaapista. Silloin asialla olivat konservatiiviset kristityt. Nyt ehkä sitten toinen äärilaita.

Sinänsä on surullista nähdä historian toistavan itseään. Ellenistä itsestään tuntuu varmasti katkeransuloiselta. Ensin joutua taistelemaan hyvän ja edistysmielisen maailman puolesta yhtä fundamentalistista ryhmittymää vastaan, vain nähdäkseen sen maailman, jonka puolesta taisteli, kääntyvänkin itseään vastaan.

Taisin luvata hieman liikoja tämän merkinnän otsikossa, sillä en todellakaan tiedä, mihin kulttuuri on menossa. Mutta ehkä se on hyvä nuotti, johon päättää tämä raapustus. Epävarmuus. Ehkä jos meistä jokainen olisi hieman vähemmän varma omasta oikeassa olemisestaan, antaisimme enemmän tilaa inhmillisyydelle, anteeksiannolle, toisillemme. Olla omia itsejään. (Noinko tuo itsensä -sanan monikko kirjoitetaan? En tiedä, enkä aio googlata!)

Toinen merkintä: Call Me By Your Name ja elokuvan muoto

Katsoin hiljaittain uudelleen Luca Guadagninon mestariteoksen vuodelta 2017, Call Me By Your Name, ensimmäistä kertaa. Olin viivytellyt sen kanssa, sillä pelkäsin luonnollisesti, että se ei yltäisi ensimmäisen kerran veroiseksi enää toisella katselukerralla. Joidenkin hyvien elokuvien kanssa on käynyt niinkin, että uusintakatselu on kokonaan tuhonnut ensimmäisen kerran lumon. 

Call Me By Your Name 2017 (dir. Luca Guadagnino)

Oli mielenkiintoista, että toisin kuin monen muun suosikkielokuvani kohdalla, uusinkatselu ei suinkaan palauttanut mieleen aikaisemman katselukerran lumoa. En saanut enää siitä samasta kokemuksesta kiinni. Mutta uusintakatselu ei myöskään vesittänyt ensimmäisen kerran lumoa. 

Sen sijaan elokuvan näkeminen uudelleen tuntui kuin omien muistojen läpikäynniltä. Toisin sanoen elokuva oli läpikotaisin tuttu, vaikka olin nähnyt sen viimeksi yli kaksi vuotta sitten. Muistin jokaisen kohtauksen, jokaisen vuorosanan, jokaisen kappaleen elokuvan soundtrackilta. Muistin jopa näyttelijöiden ilmeet ja reaktiot. 

Mutta kuten muistojen kanssa usein, ne tuntuvat hyvin tutuilta. Läpikotaisen omilta. Jonkin asian muisteleminen ei ole sama asia kuin sen uudelleenkokeminen tai -eläminen. 

Esimerkiksi kun katson David O. Russellin Unelmien pelikirjan uudelleen, on kuin kokisin sen joka kerta ensimmäistä kertaa uudelleen. Saan sen saman kokemuksen joka katselukerran jälkeen, vaikka se olisi kuinka mones katselukerta.

Huomaan kuitenkin samaan aikaan, kun tietyt elokuvat juurruttavat itseään mieleeni vuosi vuodelta vain syvemmälle, että elokuvien katsominen ei ole enää samanlaista, mitä se joskus oli. Ja tavallaan se on ihan luonnollista. Harvoin asiat pysyvät täsmälleen samanlaisina ihmisten ja tilanteiden ja maailman muuttuessa. Ihmiset kasvavat, kypsyvät, hankkivat erilaisia sävyjä, kokemuksia ja huomaavat olevansa eri ihminen kuin olivat vuosi sitten, kaksi vuotta sitten, mutta myös eri ihminen kuin on muistoissaan itse itselleen uskotellut olevan. 

Omaa sisäistä muutosta on vaikeakin havaita. Itsestäni huomaan, että siirryttyäni opiskelijasta - jonka elämä on jonkinlaista jatkuvaa odotuksentilaa ja huomisen kaipuuta ja jolloin kaipaa toisia todellisuuksia - nyt taas täysipäiväiseksi työntekijäksi, sitä ei kaipaa enää samanlaista pakoa arjestaan. Ajoittain sitä ei edes siedä. Pakeneminen on liian rankkaa, kun omassa arjessa tietyt asiat painavat liikaa ja vaativat täysipäiväistä huomiotasi.

Sisäisen maailman muutoksen lisäksi on havaittavissa myös ulkoisen maailman muutos. Visuaalisuus on kaikkialla. Se on kaikki kaikessa. Sosiaalisessa mediassa, uutisissa, jopa lehtiartikkeleissa (joita luetaan nyt diginä) pomppivat siellä täällä visuaaliset elementit, videot, animaatiot, diagrammit ynnä muut härpäkkeet. Jatkuvalla syötöllä tulee uusia digitaalisia alustoja, työkaluja, näin korona-aikana jopa työnteko on - ei pelkästään enenevissä määrin - vaan pelkästään visuaalista; etäkokouksia, Zoomia, sähköpostia, Skypeä, webinaareja ja niin edespäin. 

Kun ennen mieleen jäi pyörimään vaikuttava elokuvakohtaus tai visuaalinen hetki tai näyttelijän ilme, nyt samaa kohtaa aivoista valtaa Youtube-videot, Tiktokit, Instagram-päivitykset, Facebook Livet tai Twitter-ketjut. 

Eikä ole enää oikein tarvettakaan ahdata elokuvia siihen kiintiöön, sillä se on jo täynnä. Elokuvat monen tunnin kestoineen ovat lisäksi liian pitkiä sekunnin murto-osiin keskittyvän arjen keskellä. Eikä se välttämättä ole edes huono asia. Luovuus elää muuallakin kuin perinteisessä visuaalisessa kerronnassa. Se, mitä nuori teini-ikäinen saa älypuhelimellaan aikaan voi olla todella hämmästyttävää. Elokuvantekijät eivät välttämättä edes pysy perässä.

Ja kuka tietää, mihin elokuvateollisuus tänä aikana edes joutuu? Yksinäinen soturi tuntuu olevan Christopher Nolan, mutta vaikka hän onkin melkein puolijumalan asemassa elokuvateollisuudessa, hänkään ei yksin pystyne kamppailemaan Äiti Maata kohtaan, joka julmuuksissaan saa näköjään halutessaan koko maailman polvilleen.

Tenet 2020 (dir. Christopher Nolan)

Ehkä elokuvat muuttavat enenevissä määrin muotoaan digitaalisiin alustoihin. Luovimmista luovimmat Scorseseineen ja Kaufmaneineen on jo houkuteltu Netflixin talliin. Elokuvan muoto on hengittävä, elävä. Se hakee rajojaan. Pituutta ei ole hakattu kiveen. Mahdollisuuksia ei ole määritelty tietyn pituiseksi listaksi. 

Call Me By Your Namen uudelleenkatselu ei tiputtanut sen pisteitä silmissäni, vaikka se ei yltänytkään ensimmäisen kerran kokemukseen. Muistan yhä sen ensimmäisen kerran kun katsoin elokuvan, mutta nyt myös tämän toisen kerran. Joka jollain lailla oli kuitenkin oma kokemuksensa. 

Elokuviin voi jäädä elämään. Niiden tunnelma voi olla käsinkosketeltavaa. Visuaaliset hetket pystyy palauttamaan omissa aivoissaan täsmällisen tarkasti mieleen jopa vuosien jälkeen. Siinä ehkä makaa elokuvan taidemuodon erikoisuus. Jotain, mitä saa vain visuaalisuuden yhdistämisellä tarinankerrontaan. 

Näiden kahden vuoden aikana Call Me By Your Name on ollut yksi niistä elokuvista, jotka ovat eläneet jatkuvalla luupilla mielessäni. Sen hypnoottinen tunnelma, henkeäsalpaavat musiikit, lämmin miljöö ja elävät henkilöhahmot edustavat sitä, mitä elokuva voi parhaimmillaan olla. Siitä tulee kuin oman itsen jatko. Kuin oma muisto. Jonka uudelleenkatselu voi olla mielekästä, vaikka se ei vastaisikaan sen uudelleenelämistä.

Visuaalisen ilmaisun muoto, sen moninaisuus ja kerroksellisuus, on rikkaus. Sen sijaan, että köyttäisi itsensä vain yhteen tiettyyn muotoon, yhteen tapaan, yhteen kokemukseen, yhteen muistoon, yhteen minuuteen, yhteen elämään, yhteen maailmaan, voi sen sijaan juhlia monipuolisuuden, kokeilevuuden, muutoksen, erilaisuuksien, uusien tapojen, tulevien muistojen rikkautta. 

Yritän ainakin itse olla täällä kykyjeni mukaan katsomassa, mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan. 

Ensimmäinen merkintä

Tarkkasilmäisimmät lienevät jo huomanneenkin, että tuntuvat kuin tulleen väärään blogiin. Ihan oikeassa paikassa olette, ei huolta. Ja niin olen minäkin. Tosin vielä kesälomalla, mutta olen häärännyt täällä blogin kulisseissa ja tulin tekemään tällaisen välimerkinnän tänne siksi, koska bloggerin ihana, vanhanaikainen teknologia on vähän kankea, eikä esimerkiksi mahdollista nettiosoitteiden uudelleenohjauksia, joten siksi blogin vanha osoite cinemalozenge.blogspot.com ei enää toimi. Mutta ei tule pelästyä, blogi näkyy täällä uudessa osoitteessa.

Jo viime vuoden kesän jälkeen uhkailin, että blogi saattaisi nähdä isompia tai pienempiä muutoksia. No, vuosi siinä sitten meni ja kerta heitolla uusiksi menikin. Totuus taitaa kuitenkin olla se, että tässä vaiheessa, seitsemän vuotta tätä blogia raapustaneena, aika oli joko uudistua tai kuolla.

Cinema Lozengea ei enää ollut olemassa pitkään aikaan. Viimeistään se kuoli alkuvuodesta. Maailma on eri, minä olen eri, kaikki muuttuu. Siksi kyse ei ole siitä, että olisin halunnut uudistua, vaan jostain ihan täysin muusta.

Vuosi vuodelta huomaan, että ainoa syy pitää tätä blogia pystyssä on se alkuperäinen idea, mikä minulla on ollut, eli että saada ylös ajatukset katsomistani elokuvista. Haluan aina vain vähemmän ja vähemmän julistaa itseäni minään totuutena tai auktoriteettina. Jos koskaan edes olen halunnut. Nyt en sitä halua ollenkaan.

Siksi muuttunut blogi on entistä askeettisempi ja entistä minimalistisempi. Se on keskittynyt vain ja ainoastaan toimimaan alustana, jolle kirjoittaa muutama mieleen noussut ajatus - tai merkintä elokuvista, joita olen katsonut.

Ja tästä pääsemme myös tähän asiaan. Elokuviin. Huomaan niidenkin suhteen, että olen kypsempi elokuvien kuluttaja kuin joskus. Se tarkoittaa, että en enää ahmi niitä kaksin käsin. Katson niitä silloin tällöin. Ja vain silloin kuin huvittaa. Miten sen kuuluisikin olla. Mutta se ei tee kovin hedelmällistä blogia. Joten siksi laajennus. Kirjoitan nyt mistä tahansa haluan. Tv-sarjoista ehkä entistä enemmän, mutta myös ensimmäistä kertaa kirjoista. Ei ehkä ihan heti, mutta jossain vaiheessa.

Katsotaan siis kuinka kauan tämä meno kestää. Ei ehkä enää seuraavaa seitsemää vuotta, mutta ehkä nyt ensi kesälomaan asti ainakin.

Mukavaa, jos olette vielä kirjoituksia mukana seuraamassa. Ei haittaa, vaikka ette olisi. Armollisuutta, elämää, kaiken ohimenevyyttä ja olemassaolon arvostusta, kun täällä vielä ollaan. Lomailen itse vielä vähän aikaa, suunnittelen uudistuneen blogin sisältöjä ja palailen tosiaan sitten syksymmällä.

(Pahoittelut myös siitä, että blogger näköjään nyt spämmännyt teidän lukuluettelonne täyteen tämän blogin postauksia. En ole siis koko vanhan blogini sisältöä uudelleenjulkaissut, vaan tämäkin menee bloggerin piikkiin.)