Vuosi vuodelta huomaan, että minulla itselläni on aina vain vähemmän ja vähemmän sanottavaa. Epäilemättä syy, miksi blogin kirjoittamisen kanssa joutuu kipuilemaan. Vaikka joskus jotain tulisikin mieleen, huomaan, että maailmamme on niin täynnä kaikkea, että ei tee mieli tunkea sinne enää mitään lisää.
Siksi olen löytänyt tietäni enemmän ja enemmän niiden luo, joilla on jotain sanottavaa. Kuten Michelle Obamalla tai Joan Didionilla.
Dokumentit ovat myös täydellistä katsottavaa korona-aikaamme. Fiktiivisistä tarinoista puuttuu tällä hetkellä joku terä, ehkä siksi koska näinä aikoina totuus on niin paljon tarua ihmeellisempää. Ei tee mieli samaistua mihinkään muuhun, koska itse elää vielä niin paljon kaiken keskellä.
Mutta dokumenteissa voi löytää tiensä jopa ihan vain vuoden tai pari takaiseen. Jolloin Michelle Obama pystyi vielä pitämään 30:n kaupungin puhujakiertueensa massiivisille yleisöille. Ja nimenomaan tällaiset dokumentit - joiden keskiössä on ihminen ja kyseisen ihmisen saavutukset, sen sijaan että kuvattaisiin jotain kriisiä, sotaa tai kärsimystä - tuntuvat säilyttäneen tehonsa, toisin kuin monet muut aiheet, jotka väistämättä tuntuvat elottomilta. Koska ne eivät ole tätä kipua. Joten miksi minun pitäisi välittää siitä kivusta, mitä oli silloin.
En ole itse asiassa koskaan ollut mikään Obamojen suurin fani. Itse olen mieltänyt itseäni enemmän Hillaryn leiriin. Ja kyllä, olen katsonut Hillarynkin dokumentin, joka on Areenassa, mutta en halua puhua siitä nyt. Ehkä vielä joku päivä.
Mutta tiedän, että Obamat ovat toisille ihan jotain jumaluudesta seuraavaa. Veikkaisin, että jos kadulla pysäyttää ihan vaikka viisikymmentä ihmistä ja heiltä kysyttäisiin, kuka on mielestäsi karismaattinen ihminen, Barack Obaman nimi heitettäisiin ilmoille ainakin kerran, todennäköisesti useamminkin.
Ja kyllä minäkin näen, miksi ihmiset Obamoihin niin tykästyvät. Varsinkin peilattuna kaoottiseen Trumpin aikakauteen, joka heitä seurasi, ei ero voisi olla pistävämpi. Obamat olivat ennen kaikkea kunnollisia ihmisiä. Sana, joka on ehkä nykyään mennyt jopa vähän pois muodista. Mutta sitä he olivat ja ovat. Kunnollisia.
On ollut hienoa taas pystyä kuluttamaan amerikkalaista kulttuurivirtaa, ilman että Trumpin nimi, hahmo, olemus, entiteetti kummittelisi jossain taustalla, kuten niin monta vuotta jouduimme kestämään. Usein hänet ihan konkreettisestikin tungettiin osaksi tarinankerrontaa. Mutta vaikka hän ei olisi mitenkään kyseiseen teokseen liittynyt, silti hän oli jotenkin niiden taustalla. Kuin kulminaatiopisteenä.
Siksi en ole muutamaan vuoteen juuri puskenut itseäni kohti amerikkalaista keskustelua. Päin vastoin pyrkinyt siitä pois päin. Vältellyt etenkin uutisia siltä mantereelta. Mutta kyllähän me sen jokainen tiedämme; ei siltä pystynyt välttymään, vaikka kuinka yritti. Trump ja Amerikka ylipäänsäkin - kävi miten kävi - dominoi globaalia maailmaamme. Hiljattain on alkanut tuntua, että kaikki mitä teemme, kaikki mitä olemme, kaikki mihin pyrimme, on kuin suoraan kopioitu amerikkalaisesta keskustelusta. Entiset kansallisidentiteetit ovat häviämässä ja amerikkalaisuus on globaalissa maailmassamme varjostamassa kaikkea, kuin pahanlaatuinen syöpä.
En tiedä pidänkö siitä. Amerikkalaiset ovat hyviä spektaakkelissa. Siksi se valtaakin niin ekspontentiaalisesti alaa. Ja kun vuosi vuodelta teknologian järkyttävä kasvu tekee meistä aina vain tyhmempiä, olemme yhä vain alttiimpia ja altiimpia omaksumaan laiskaa tuontitavarakulttuuria, popkulttuuria. Sen sijaan, että kunnioittaisimme jotain syvällisempää. Vaikeampaa. Hiljaisempaa. Jotain, mikä ei koko ajan brändää itseään. Vaan vaatii aktiivista osallistumista kuuntelijalta, katselijalta tai lukijalta.
Michelle Obaman dokumentti on valitettavasti juuri esimerkki edellä mainitusta. Se on huudatusta. Ilmiselvien asioiden uudelleenpaketointia designervaatteisiin. Muotimerkkeihin. Se on showta ja hapatusta. Michelle Obaman rakentamista melkein myyttiseksi hahmoksi, jolla on aikaa kuunnella kaikkia ja aina tarjota viisaimmat, parhaimmat sanat, vaikka hän ei tosiasiassa sano juuri mitään. Itse asiassa dokumentti on mallinäyte siitä, miten olla sanomatta yhtään mitään koko kestonsa aikana. Paitsi, että vaikeaa oli, mutta siitä päästiin yli - todelliseen ultraliberalistiseen, konsumeristiseen, yliyksilöllisyyttä korostavaan amerikkalaiseen tyyliin kuuluen.
Siitä pidin, että dokumentissa pyrittiin jonkinmoiseen polyfonisuuteen. Äänten kirjoon. Tai ainakin antamaan vaikutelma, että siihen pyrittiin. Oli miten oli, dokumentissa vieritetään tavallisten nuorten - etupäässä (ainoastaan?) tyttöjen - tarinoita esille kuin mausteena Michelle Obaman kertomusta kehystämään. Tyttöjen, jotka tietysti pitävät Michelle Obamaa esikuvanaan, mutta tyttöjen kuitenkin. Ja se on tärkeää.
Ja se on, mikä pelastaa dokumenttia edes jossain määrin. Kertoo, että se on tärkeää, että nainen, joka ei ole omilla saavutuksillaan tehnyt niin ikään mitään, kirjoittaa itsestään kirjan, puhuu itsestään kolmenkymmenen kaupungin puhujakierroksen verran ja kuvauttaa itsestään vielä dokumentinkin. Mutta se on näiden tyttöjen tarinat, mitkä kertovat, miksi Michelle Obama puhuu itsestään.
Pakko kuitenkin tokaista, että Netflix, jonka kuvauksia valikoimassaan olevista teoksista, olen tottunut kunnioittamaan, jopa ihailemaan. Olen usein hämmästynyt, kuinka hyvin Netflixissä joku markkinointi-ihminen tai mistä nämä selosteet revitäänkään - ehkä jopa käyttäjiltä itseltään (?) - on saanut tiivistettyä niin monen teoksen sanoman kolmeen adjektiiviin. (Esimerkiksi Joan Didionin dokumenttia kuvaillaan kauniin ytimekkäästi: älyllinen, vähäeleinen.)
Mutta yksi adjektiiveista, jolla Michelle Obaman dokumenttia kuvaillaan on intiimi. Josta en voisi olla enempää eri mieltä. Intiimiä tämä ei ollut. Kuvata stadionia stadionin jälkeen ja Michelle Obamaa hymyilemässä täydessä meikissä tuhansille ihmisille kameravalojen välkkyessä. Myös kaikki kertomukset, joita dokumenttiin oltiin valittu olivat kaikessa täydellisyydessään hämmästyttävän tylsiä. Ei ole vissiin dokumentin ohjaaja Nadia Hallgren oppinut ymmärtämään, että virheet, epätäydellisyydet tekevät ihmisyyden ja samaistettavuuden ja mielenkiinnon. Virheitä ei tulisi pelätä. Päin vastoin.
Ja jos Michelle Obama ei ole valmis paljastamaan itseään enempää, näyttämään haavoittuvuuttaan, pelkojaan, virheitään, niin miksi edes kertoa omaa tarinaansa? Onko se vain oman egon pönkittämistä? En haluaisi uskoa sitä hänestä. Jolloin vaihtoehdoksi jää vain ainoa toinen mahdollisuus: politiikka.
Huomattavasti hienompi dokumentti on puolestaan Joan Didionista tehty The Center Will Not Hold. Sen on ohjannut Didionin edesmenneen aviomiehen veljen poika Griffin Dunne. Mutta vaikka Dunne on Didionia niin lähellä ihmisenä, dokumentti ei silti sokeroi Didionin elämää tai hänen hahmoaan. Tämä ei ole mikään Amerikan ensimmäisen naisen poliittinen propagandadokumentti. Vaan raaka, aito, uskottava ja sitä kautta inspiroiva dokumentti vaikutusvaltaisesta kirjoittajasta, joka on todella ymmärtänyt, mitä sanat ovat: tyhjyyttä ilman merkityksiä.
Pakko sujuttaa tähän väliin muutama huomio dokumentin teknisestä laadusta. Olen nimittäin myyty, kuinka hyvin hajanaisista palasista, filminpätkistä, arkistomateriaalista, valokuvista, tekstistä ja haastatteluista yhteen kudottu dokumentti on. Kuinka sujuvasti se kulkee, mutta samaan aikaan hengittää. Dokumentti tuntuu myös uskolliselta Didionin omalle tyylille. Asioiden monimutkaisuuden ja hajanaisuuden ymmärtävä, mutta sen läpi kirkkaalla katseella tuijottava.
Didion itsessään on aivan mainio hahmo. Se, miten hän kertoo tarinan. Se, miten hän huitoo käsillään puhuessaan. Se, miten hän katsoo ohjaaja Griffin Dunnea silmiin, vaikka emme Dunnea itseään näekään kuin vain ohimeneviltä vilauksilta. Se, miten Didion hymyilee, mitä ilkikurisin pilke suupielessään.
Ja huomio annetaankin pääasiassa Didionin omalle karismalle. Ehkä sekin auttaa. Didion ei nimittäin ole Michelle Obaman kaltainen koristeltu ja showta vetävä hahmo. Vaan hän on enemmän kirjallinen. Faktoissa pidättäytyvä. Asioita monipuolisesti pohtiva. Mutta kaikkein vahvimman käsityksen dokumentti antaa hänestä ihmisenä, joka ymmärtää. Ymmärtää elämän kaikkia puolia. Toki, hypetystä, optimismia, kliseisiä totuuksia, mutta myös kipeämpiä asioita: rakkauden kulisseja, elämän ohimenevyyttä, kuolemaa, surua ja Coca-Colan juomista aamuisin.
Hän on syy, miksi amerikkalainen kulttuuri muistuttaa, että sillä on yhä jotain annettavaa, oikeasti. Eikö hänen sanansa, hänen elämäntyönsä, hänen näkemyksensä, hänen karismansa anna uskoa, että myös amerikkalaisesta kulttuurista voi saada jotain syvällisempää irti. Kenties jotain enemmän, mihin muualta maailmasta ei yletetä. Nimittäin siihen, mitä makaa sellaisen todellisuuden takana, joka on pelkkää kuorrutetta, spektaakkelia, showta, teatteria, politiikkaa. Millainen totuus paljastuu kaiken sen valheen takaa.
