Katsoin hiljaittain uudelleen Luca Guadagninon mestariteoksen vuodelta 2017, Call Me By Your Name, ensimmäistä kertaa. Olin viivytellyt sen kanssa, sillä pelkäsin luonnollisesti, että se ei yltäisi ensimmäisen kerran veroiseksi enää toisella katselukerralla. Joidenkin hyvien elokuvien kanssa on käynyt niinkin, että uusintakatselu on kokonaan tuhonnut ensimmäisen kerran lumon.
Call Me By Your Name 2017 (dir. Luca Guadagnino)
Oli mielenkiintoista, että toisin kuin monen muun suosikkielokuvani kohdalla, uusinkatselu ei suinkaan palauttanut mieleen aikaisemman katselukerran lumoa. En saanut enää siitä samasta kokemuksesta kiinni. Mutta uusintakatselu ei myöskään vesittänyt ensimmäisen kerran lumoa.
Sen sijaan elokuvan näkeminen uudelleen tuntui kuin omien muistojen läpikäynniltä. Toisin sanoen elokuva oli läpikotaisin tuttu, vaikka olin nähnyt sen viimeksi yli kaksi vuotta sitten. Muistin jokaisen kohtauksen, jokaisen vuorosanan, jokaisen kappaleen elokuvan soundtrackilta. Muistin jopa näyttelijöiden ilmeet ja reaktiot.
Mutta kuten muistojen kanssa usein, ne tuntuvat hyvin tutuilta. Läpikotaisen omilta. Jonkin asian muisteleminen ei ole sama asia kuin sen uudelleenkokeminen tai -eläminen.
Esimerkiksi kun katson David O. Russellin Unelmien pelikirjan uudelleen, on kuin kokisin sen joka kerta ensimmäistä kertaa uudelleen. Saan sen saman kokemuksen joka katselukerran jälkeen, vaikka se olisi kuinka mones katselukerta.
Huomaan kuitenkin samaan aikaan, kun tietyt elokuvat juurruttavat itseään mieleeni vuosi vuodelta vain syvemmälle, että elokuvien katsominen ei ole enää samanlaista, mitä se joskus oli. Ja tavallaan se on ihan luonnollista. Harvoin asiat pysyvät täsmälleen samanlaisina ihmisten ja tilanteiden ja maailman muuttuessa. Ihmiset kasvavat, kypsyvät, hankkivat erilaisia sävyjä, kokemuksia ja huomaavat olevansa eri ihminen kuin olivat vuosi sitten, kaksi vuotta sitten, mutta myös eri ihminen kuin on muistoissaan itse itselleen uskotellut olevan.
Omaa sisäistä muutosta on vaikeakin havaita. Itsestäni huomaan, että siirryttyäni opiskelijasta - jonka elämä on jonkinlaista jatkuvaa odotuksentilaa ja huomisen kaipuuta ja jolloin kaipaa toisia todellisuuksia - nyt taas täysipäiväiseksi työntekijäksi, sitä ei kaipaa enää samanlaista pakoa arjestaan. Ajoittain sitä ei edes siedä. Pakeneminen on liian rankkaa, kun omassa arjessa tietyt asiat painavat liikaa ja vaativat täysipäiväistä huomiotasi.
Sisäisen maailman muutoksen lisäksi on havaittavissa myös ulkoisen maailman muutos. Visuaalisuus on kaikkialla. Se on kaikki kaikessa. Sosiaalisessa mediassa, uutisissa, jopa lehtiartikkeleissa (joita luetaan nyt diginä) pomppivat siellä täällä visuaaliset elementit, videot, animaatiot, diagrammit ynnä muut härpäkkeet. Jatkuvalla syötöllä tulee uusia digitaalisia alustoja, työkaluja, näin korona-aikana jopa työnteko on - ei pelkästään enenevissä määrin - vaan pelkästään visuaalista; etäkokouksia, Zoomia, sähköpostia, Skypeä, webinaareja ja niin edespäin.
Kun ennen mieleen jäi pyörimään vaikuttava elokuvakohtaus tai visuaalinen hetki tai näyttelijän ilme, nyt samaa kohtaa aivoista valtaa Youtube-videot, Tiktokit, Instagram-päivitykset, Facebook Livet tai Twitter-ketjut.
Eikä ole enää oikein tarvettakaan ahdata elokuvia siihen kiintiöön, sillä se on jo täynnä. Elokuvat monen tunnin kestoineen ovat lisäksi liian pitkiä sekunnin murto-osiin keskittyvän arjen keskellä. Eikä se välttämättä ole edes huono asia. Luovuus elää muuallakin kuin perinteisessä visuaalisessa kerronnassa. Se, mitä nuori teini-ikäinen saa älypuhelimellaan aikaan voi olla todella hämmästyttävää. Elokuvantekijät eivät välttämättä edes pysy perässä.
Ja kuka tietää, mihin elokuvateollisuus tänä aikana edes joutuu? Yksinäinen soturi tuntuu olevan Christopher Nolan, mutta vaikka hän onkin melkein puolijumalan asemassa elokuvateollisuudessa, hänkään ei yksin pystyne kamppailemaan Äiti Maata kohtaan, joka julmuuksissaan saa näköjään halutessaan koko maailman polvilleen.
Tenet 2020 (dir. Christopher Nolan)
Ehkä elokuvat muuttavat enenevissä määrin muotoaan digitaalisiin alustoihin. Luovimmista luovimmat Scorseseineen ja Kaufmaneineen on jo houkuteltu Netflixin talliin. Elokuvan muoto on hengittävä, elävä. Se hakee rajojaan. Pituutta ei ole hakattu kiveen. Mahdollisuuksia ei ole määritelty tietyn pituiseksi listaksi.
Call Me By Your Namen uudelleenkatselu ei tiputtanut sen pisteitä silmissäni, vaikka se ei yltänytkään ensimmäisen kerran kokemukseen. Muistan yhä sen ensimmäisen kerran kun katsoin elokuvan, mutta nyt myös tämän toisen kerran. Joka jollain lailla oli kuitenkin oma kokemuksensa.
Elokuviin voi jäädä elämään. Niiden tunnelma voi olla käsinkosketeltavaa. Visuaaliset hetket pystyy palauttamaan omissa aivoissaan täsmällisen tarkasti mieleen jopa vuosien jälkeen. Siinä ehkä makaa elokuvan taidemuodon erikoisuus. Jotain, mitä saa vain visuaalisuuden yhdistämisellä tarinankerrontaan.
Näiden kahden vuoden aikana Call Me By Your Name on ollut yksi niistä elokuvista, jotka ovat eläneet jatkuvalla luupilla mielessäni. Sen hypnoottinen tunnelma, henkeäsalpaavat musiikit, lämmin miljöö ja elävät henkilöhahmot edustavat sitä, mitä elokuva voi parhaimmillaan olla. Siitä tulee kuin oman itsen jatko. Kuin oma muisto. Jonka uudelleenkatselu voi olla mielekästä, vaikka se ei vastaisikaan sen uudelleenelämistä.
Visuaalisen ilmaisun muoto, sen moninaisuus ja kerroksellisuus, on rikkaus. Sen sijaan, että köyttäisi itsensä vain yhteen tiettyyn muotoon, yhteen tapaan, yhteen kokemukseen, yhteen muistoon, yhteen minuuteen, yhteen elämään, yhteen maailmaan, voi sen sijaan juhlia monipuolisuuden, kokeilevuuden, muutoksen, erilaisuuksien, uusien tapojen, tulevien muistojen rikkautta.
Yritän ainakin itse olla täällä kykyjeni mukaan katsomassa, mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan.
